Illalla tulimme Musiikkitalosta konsertista, jossa syntyi poikkeuksellinen, taivaallinen tunnelma. Ranskalainen harpputaitaja Xavier de Maistre helkytteli jaloa soitintaan HKO:n solistina ukrainalaisen Reinhold Glieren harppukonsertossa, joka on korvia hivelevän kaunis. Harvoinhan harppukonserttoja kuulee, ei niitä kovin runsaasti ole sävellettykään. Tässä lisäarvoa toi vielä se, että harpisti oli mies. Eikä tihkunut testosteroni, pikemminkin enkelinoloinen oli soittaja, jonka pitkät ja hoikat sormet tanssivat soittimen kielillä. Aplodit olivat sen verran raivokkaat, että saatiin kuulla taidokas ylimääräinen, joka vain vahvisti taivaallista tunnelmaa.

Konsertin loppupuolella kuultiin Bruckneria taas. Tuon hulluuteen päätyneen itävaltalaissäveltäjän viides sinfonia oli varsinaista ”romanttista mekkalaa”, kuten eräs kuulija osuvasti luonnehti.  Sibelius oli aikoinaan hurmaantunut kyyneliin saakka tästä älykkääksi luonnehditusta sävellyksestä. Pitkä sinfonia antoi orkesterilaisille kiitettävästi töitä ja nuori saksalaiskapellimestari Meister sai huiskia täysillä palkkansa eteen. Kuulijat olivat  vallan tyytyväisiä.

Tämä oli syyskautemme viimeinen konsertti. Lähes joka viikko olemme istuneet syyskuulta asti Musiikkitalon tummassa viinitarhassa tuhannen muun musiikinystävän joukossa nauttimassa klassisesta musiikista. Ja käynnit jatkuvat ainakin joka toinen viikko kevätkaudella.  Silloin ohjelmassa on mm. runsaasti Beethoovenia.

Lauantaina Pikkuritari ja Murunen vanhempineen pimpottavat Vaarilan ovikelloa ja siitä alkaakin ihan kokonaan toinen tarina!

Illalla pyry pöllysi pihassa, varsinainen tuprakka. Aamuun mennessä sää lauhtui niin, että nyt on loskaa ja vesijäätä. Puolipäivän aikaan on sumuista ja tihkuu vettä. Äh. Ei tule ulkoilupäivää tästäkään.

Joulu käy mielessä. Mukava ajatus lähteä pois täältä. Säitä ei tietysti arvaa sielläkään, minne. Viime joulun olimme Istanbulissa. Eilisiltana siellä näkyi satavan oikein kunnolla rakeita, ja mestarien liigan ottelu keskeytyi.

– Tiede-lehti kertoo, minä sanon Toiselle, – että istuminen on hengenvaarallista. Huu, miten toimistotyöläiset ollenkaan on hengissä? Entäs etätöissä kotona ahertajat? Ja kirjailijat, toimittajat, nettiriippuvaiset? Toinen siihen: jokainen kuolee joskus. Niinpä se on.

Aamuteemukin ääressä katselen keittiön ikkunasta aamutähteä sinisellä hetkellä. Muutaman tunnin perästä lumiseen pihaan hiipii jo auringon valojuova. Arkiviikko alkaa hyvillä mielin. Vastailen eilen tulleisiin sähköposteihin. Surullisia uutisia ystävältä, oli tiedetty odottaakin. Mietin, mitä se vaikuttaa hänen jouluunsa. Toisenkin ystävän kanssa puhutaan puhelimessa joulusta, millaisena se nyt tulee.

Ajatukset kieppuvat ihmisten luona. Joulutervehdysten lähettäminen ei ole ihan turha perinne. Aina siinä listalla on heitä, joita tapaa niin harvoin ja kuitenkin muistaa. Ei siihen pitkiä tarinoita tarvita, kortti kertoo, että olet olemassa minulle, meille.

Kauniisti lumiset omenapuun oksat kaartuvat naapurin pihassa. Muutaman päivän pakkasilo on nyt tässä, sitten lauhtuu taas. Pääkaupunkiseudun joulukuu on niin tätä.

…aika pois paljonkin vie…

Ensin piti löytää tietyn laulun sanat. Aloin penkoa. Nuottilipaston laatikosta pelmahti esiin melkoinen kasa irrallisia laulunuotteja, omatekoisia ja kopioita toisten tekemistä. Siellähän ne ovat tallella kaikki nämäkin: joululauluvihot, vanhat laulukirjat, poikien peruskoulun musiikkioppaat, peruslied-kokoelmat konservatorioajoilta, isän antamat koraalikirjat, käytetyt nuottivirsikirjat. Ja piano odottaa kärsivällisesti, kansi kiinni.

Miksi laulan enää niin harvoin, mietin. Se oli niin kauan niin iso osa minua. Lapsena lauloin koulumatkoilla ja kotona pyykkituvalla. Nuoruudessa kiehtoi kitara ja hengelliset laulut duettoparin kanssa. Laulutunnit aloitin musiikkiopistossa opiskeluaikana ja lopetin valmistuessa Konservatoriossa kakkostutkintoon. Vielä Esikoisen synnyttyä kävin yksityistunneilla. Oli sooloesityksiä eri paikoissa, duettoesityksiä, nuorisokuoroa, sisarkuoroa, konservatorion kuoroa, kotikaupungin pikkukuoroja ja kirkkokuoro. Viimeinen soolo oli hyvästelylaulu Esikoiselle heidän hääjuhlassaan. Siitä on seitsemän vuotta.

Vuosien mittaan laulu jäi taka-alalle. Kun jäimme eläkkeelle, yhteiset päivämme täyttyivät  uusista jutuista. Ihmisen äänikin ikääntyy vuosien mittaan ja itsekritiikki kasvaa. Kirkossa veisataan messun aikana monta virttä, ehkä siksikin käyn siellä usein. Ja lapsenlapsille laulelu on ihanaa, siihen ei tarvita klassista tekniikkaa ja laulutkin voi keksiä vaikka itse. Laulun ilo saattaa syttyä vieläkin joskus harvoin yksin ollessa, laulut vain ovat muuttuneet. Eikä kiinnostus laulumusiikkiin lopu koskaan.  

Aamulehden luettuani lähdin Stadiin. On hyvä, että semmoisia ihmisiä on muutama, joiden vuoksi tulee lähdettyä. Ja semmoinen Toinen, joka saattaa asemalle säällä kuin säällä ja tulee vastaan kun soitan. Perillä sukelsin kevyin askelin asemalta Citycenterin uumeniin. Sinne oli ilmaantunut uusia himottavan jännittäviä kujia ja käytäviä ja reittejä, joissa utelias ja aikava satunnaiskävijä voi ihanasti eksyä ja löytää.

Akateemisen alakertaan siirretty korttiosasto oli tietysti täynnä  samalla asialla olevia. Kassoille oli oikein jonolaput, mikä toimi tungoksessa rauhoittavana. Kohdalleni osui nuori mustatukkainen myyntihenkilö, jolta kysyin anteeksipyytävästi hymyillen vieläkö täällä myydään ballograf-kynien säiliöitä. – Juu, toki, sanoi tuo ja ohjasi oikealle hyllystölle. Tyhjät säiliöt olivat malliksi mukana, nopeasti hän setvi sirkein silmin minulle uudet.

Aterioimme ystävättären kera uudessa italialaispaikassa nimeltä Piccolo Mondo. Valitsin lounaslistalta puna-ahventa, porkkanainen alkukeitto oli herkkua, talon valkoviini laadukasta ja palvelu mitä miellyttävintä. Jälkiruoka kruunasi kaiken, kuten aina, valitsimme creme bruleen ja täällä se oli raikas, ohuenohuin porkkanalastuin ja parilla mustikalla koristeltu pikantti annos.

Monta ihanaa yllätystä tavallisena tiistaina: kynänsäiliöitä vielä myydään kirjoittaville, ikuisuusremontit Stadin keskustassa saattavat joskus valmistua, uusia ihania ruokapaikkoja löytyy kortteleiden uumenista, ystävätär näytti säteilevän elinvoimaiselta ja on alkanut taas maalata!

Kolmas tautipäivä. Eilispäiväisten nukkumisten vuoksi uni ei ihan riittänyt yhtenäiseen jaksoon yöllä. Nukuin silti yhteensä kahdeksan tuntia. Tekisi mieli käydä kiertämässä kortteli kävellen, että saisi happea. Vaan vettä ropisee ja pilvet ovat syöneet vähäisen valon.

Nenäliinoja pitää saada lisää ja apteekissa käydä. Päätin raahautua Toisen kyydillä keskustaan ja poikkesimme myös kirjastoon hakemaan lisää luettavaa. Löysin myös yhden dvd-elokuvan: ”The Words”, kirjailijatarina Pariisista. Jos vaikka jaksaisi katsoa.

Kolmannen huoneen ikkunan takana on käynyt sekä sirkeä talitiainen että utelias orava, kahdesti kumpikin. Kanervankukat näyttävät kiinnostavan tinttejä. Orava hyppäsi ovikranssiinkin, tiedän sen siitä, että havu oli irronnut ja tipahtanut ovimatolle.

On mennyt mailleen pilvinen päivä ja Mummopissis makaillut sen littanaksi villasukat jalassa viltin alla ja nenäliinapaketti tyynyn tuntumassa. Tartuntamahdollisuudet olivat viime viikon loppupuolella parinakin päivänä moninaiset ja suorastaan erinomaiset. Niinpä eilen illalla jo vilusti siihen malliin, että eipä paljon yllättänyt tämänaamuinen olotila.

Vaan mikäpäs mummokansalaisen on ollessa. Toinen hakemaan kaupasta sitä ainoaa oikeaa mustanpunaista mehua ja muutaman jättipaketin nessuja. Paramaksia on kotona varalla aina, muuta lisäainetta kun ei peruspilleristö sallikaan. Kirjoja on yöpöydällä vielä muutamaksi päiväksi ja jääkaapissa ruokatarviketta.

Se tässä vain huolettaa, kun selkäsaun…öh..-koulu huomisaamuna odottaa. Että miten sen tunnin jaksaa sitä löylytystä. Viimeksikin jo teki tiukkaa. Katotaan nyt. Periksi ei anneta, ihan heti ei ainakaan.

Pyöräilin kaupunkimme keskustaan asioille aamutuimaan. Koululaisia matkasi samaan suuntaan, muutama eläkemuori ja -pappa oli jo lenkillä, jokunen koira kiskoi unista isäntäänsä. Kävelykadulla nosturiautoista käsin asennettiin jouluvaloja paikoilleen. Pari sivullisen oloista miestä hankkiutui istumaan eväineen penkille. Torimyyjä pystytteli telttaansa. Kulmakahvilaan sytyteltiin valoja.

Huomasin uuden kukkakaupan, joka oli ilmestynyt hyvälle liikepaikalle. Sen värejä tulviva ikkuna ilahduttaa ohikulkijoita. Tajusin, että olen harvoin, jos koskaan, keskustassa niin varhain nykyään. Oli mukava, että ihmisiä oli liikkeellä. Suurin osa pikkukaupungin aktiiviväkeähän kaasuttaa päiväkodin kautta toisaalle töihin tai astuu asemalta aamujuniin. Sen jälkeen kaupunki on miellyttävän kiireetön aamuvirkkujen eläkeläisten mesta iltapäivälle asti.

Pitäisi joskus hankkiutua varhaisella junalla Stadiin aistimaan sen aamutunnelmaa.  Viimeksi olen asunut Isossa kaupungissa 1970-luvun lopulla. Nykyaamujen ilme voisi sielläkin olla avartava kokemus.

Marraskuulla on semmoinen yleisilme, että tekee mieli väittää vastaan. Tiedän sen siitä, kun heti aamuteellä nousee kiista, kumpi heräsi ensin, vai ollenkaan heräsikö ja mihin sitten.

Näinä aikoina vuosi on lopuillaan. Ja elämä henkitoreissaan. Naiset päätyvät näpertämään todistaakseen itselleen ja lähimmäisilleen olevansa sesongissa mukana. Puikot kilahtelevat toisiaan vasten ja ihmiset, virkkuukoukut puikkelehtivat silmukkariveissä ja ihmiset ruuhkassa. Kynttilöitä sytytellään kotiosoitteessa ja etelänmatkaesitteitä silmäillään.

Ystävätär vastasi Espanjasta. – Onko aurinkoa, kysyn valmiiksi kateellisena. – On aurinkoa.  Mutta viikko ei riitä mihinkään. Mietin koko ajan, miten kauheaa on palata sinne yötäpäiväiseen sadehämärään. Niinpä.

Tohkeuduin yhdeksi iltapäiväksi väkerryskurssille kaltaisteni seurassa. Pelottavaa ja hupaisaa. Ensin seistiin pehkusäkin ympärillä katsomassa, miten ammattilainen näppäröi silpusta kranssinpohjan. Muutamassa minuutissa. Sitten samaa kieputusta omin kätösin varttitunnin verran.  Mallioppimissysteemillä myös pienityt havut kääriytyivät seppelepohjan peitoksi. Viimeksi kiinnitettiin koristeet kuumaliimapistoolilla tai metallilangalla. Lopputulos oli vähintäänkin persoonallinen, jopa kaunis. Kotona kranssit vaativat hieman hienosäätöä, mutta löysivät paikkansa.

Marraskuu on täällä, tahdosta riippumatta ja nurinoista. Ja jos on hereillä, aurinkokin saattaa vilahtaa esiin jonakin päivänä.

Viisi naista ja mies ilmaantuivat aamuvarhaisella terveyskeskuksen fysioterapiaosastolle vaalealettisen open luokkaan. – Selkäkoulun tarkoituksena on etsiä sisimpiä selkälihaksia ja vahvistaa niitä, sanoi tämä rauhallisen oloinen nuori nainen. Aluksi käytiin läpi selkärustingin anatomian lyhyt oppikurssi ja tavallisimmat ikämuutokset. Niiden edustajinahan tässä oltiin koollakin.

Tajusin hetikohta helpottuneena, että nyt ei tehdä idioottimaisia punttisaliharjoitteita eikä  punnerreta naama punaisena vatsalihasten vahvistamiseksi. Pitkät selkälihaksetkin jätetään rauhaan. Siis kukin etsii sisäistä selkäänsä. Harjoitteet eivät juurikaan näy, mutta oikein tehtynä  ne tuntuvat. Illalla viimeistään. Ja siitä tietää, löytyikö etsitty.

Pukuhuonepuheet kylläkin puistattivat. Eräs kuvaili värikkäästi vaivojaan – pitääkö näillä ihan kilpailla? – ja kertoi selän varjoainekuvauksesta. Siitä oli seurannut kauheuksia. Lopuksi kärsijämestari julisti lajitovereilleen kuulleensa, että siihen tutkimukseen on joku kuollutkin. !Huu!

Löytyykö sisäinen selkäni, sitä käyn ihmettelemässä kahdesti viikossa marraskuun. Kaamoksentorjuntaa!