Alkuviikolla tuuli reippaasti.  Aurinkokin pääsi näyttäytymään, kuten sääkerttu lupasi harva se ilta. Pihalla ei näy lumen häivää, viimeiset humahtelivat katolta viime viikonloppuna ja sulivat niille sijoilleen. Syreeni tuppaa silmuja ja paju kissoja. Jo kaksi viikkoa ovat talitiaiset kakistelleet kurkkuaan tityyllä. Tässä viedään rippeitä talvesta, jota tuskin ehti ollakaan.

Hyvä syy olla lähtemättä lenkille poistui olympialaisten mukana. Pelit on pelattu ja tosielämä velkoo laiskanlinnaurheilijaa. Vaakalukema hätkäyttää ikävästi kisahorroksesta. Lenkkaria jalkaan ja menoksi. Toinen jupisee, mutta tässä ei nyt protestit auta.

Viikonloppuna on erityisohjelmaa, jota odotan sydämen ilolla. Tervetuloa maaliskuu!

Olemme nauttineet olympialaisten huippuhetkistä, muutamien urheilijoidemme menestyksestä siellä. Mitalit ovat olleet tiukassa, varsinkin kulta, niin kuin vähäväkiselle kansalle sopiikin isoissa ympyröissä. Muistan nekin vuodet, kun hiihtäjiemme odotettiin tuovan kultaa vähän lajissa kuin lajissa. Kunnes kävi ilmi miten ne tulokset saatiin aikaan.

Ehkä hiihtourheilumme häpeäkyyryn vuodet ovat nyt ohi, kun uusi sukupolvi on suksinut laduille voitontahto ja ilo menoa siivittäen. Urheilutoimituksissa on myös päässyt ääneen sukupolvi, joka osaa iloita muustakin menestyksestä kuin kultamitaleista. Asennemuutos on ilo katsojalle ja kuuntelijalle. Jokainen tajuaa, että epäonnistumisia sattuu eikä aina voi onnistuessaankaan voittaa, kun kisoissa on muitakin.

Minua on ihastuttanut erityisesti nämä lätkäpelien tosimiehet, jotka onnistuneen maalin jälkeen antavat ilon näkyä ja tuntua. Komean turnauksen jälkeen voi mitali kaulassa herkistyä vaikka kyyneliin asti miehisyyden siitä kärsimättä. Ihmeellistä, että meidän junnukaukaloistamme on noussut sellainen kiekkoilija kuin Teemu, joka nelikymppisenä yhä jaksaa syttyä ja sytyttää. Siinä on pelaajalegenda kauneimmillaan.

Venäläiset hoitivat kisaisännyyden loistavasti. Tosiasia on, että monin tavoin tuo naapurikansa on lahjakasta ja kyvykästä eikä sitä seikkaa piilottele. Tietenkin olympialaiset ovat spektaakkeli, mahtipontisine alkajais- ja päätösjuhlineen ja massiivisine järjestelyineen sekä mediatapahtumana vertaansa vailla – hikisen punnerruksen palkintona urheilijoille kohokohta ja arjen vastapainona katsojalle suuri tunteiden näyttämö.

O’ooh, Suomen päivä olympiakisoissa, vihdoinkin! Aino-Kaisa ja Kerttu jälleen hopeanhohtoisina, Sami ja Iivo sisukultaisina, ja Leijonajoukkue loppukilpailuihin voitollaan Venäjästä.

Myönnän, etten uskonut kultamitaliin. Olihan siinä loppusuoralla toisen onnettomuus toisen onni, mutta voitto tuli kyllä vastaansanomattomalla sisulla. Kamera näytti, ettei Sami heti uskonut oikein itsekään voittaneensa. Lahden 2001 jälkeen suomalainen hiihto on ollut niin häpeää ja tuskaa täynnä, ettei voittoja ole nähty. Olkoon tämä se onnenpäivä, joka vihdoin kääntää uuden lehden suomalaisen hiihdon historiassa! 

Kävinpä viime viikolla taas nuokkumassa aikani kuluksi terveyssysteemin odotusaulassa. Piti otattaa tavanomainen verinäyte (joka viides viikko), minkä ohella jonotin tällä kertaa myös infoluukulle. Sieltä kysyin, miten sen suositellun rokotuksen saa. Tiedottajan vastaus oli, ettei hän tiedä, pitää kysyä potilastoimistosta (viereinen luukku). No, jonotin sitten taas sinne kuullakseni, että rokotusaine on loppu, pitää tulla ensi tiistaina jonottamaan toiseen aulaan.

Tänään oli se tiistai. Olin Toisen kanssa paikalla vähän jälkeen kahdeksan. Saimme numerot 90 ja 91. Olin ottanut aamun Hesarin mukaan ja sitä tutkiessahan se puolitoista tuntia saatiin miten kuten kulumaan. Usko meinasi loppua, kun numero 40:n paikkeilla kerrottiin, että rokotetta riittää enää n. 50:lle. Numero 80:n tienoilla tuli aluesairaalasta lisää rokotetta, mikä oli hyvä juttu, sillä siinä vaiheessa ovesta sisään oli kävellyt jo 150:s jonottaja. Meidän kahden piikitykseen ei mennyt kuin muutama minuutti, mutta jonotushan terveyssysteemissä onkin pääasia. Sopii ihmetellä, että tosi moni meidän ohellamme oli jättänyt jokasyksyisen kausirokotuksen väliin.

Leidi K oli jäänyt flunssaansa potemaan, mutta me kolme olimme koolla. Ensin katsoimme koskettavan ja järkyttävänkin tositapauksiin perustuvan elokuvan Philomena, jonka pääosasssa on hurmaava Judi Dench. Tämä tarina ei jätä katsojaa kyyneleittä, onhan kyse vanhasta äidistä, joka koko ikänsä on ikävöinyt muualle adoptoitua poikaansa. Irtisanottu uutistoimittaja kiinnostuu vanhuksen tarinasta ja lähtee auttamaan etsinnöissä. Pojan elämän palapeli pääsee vähä vähältä rakentumaan äidin mielessä ja kun ympyrä sulkeutuu, löytyy paikka muistoillekin.

Tarvoimme sohjoisessa, sumuisessa ja tihkuisessa Stadissa Esplanadin kahvilan kautta Ritarihuoneelle, jossa on meneillään (16.2. asti) aatelissukuihin liittyvä kiinnostava näyttely. Mahtava sisääntuloaula ja portaikko, salin vaakunoiden peittämät seinät ja korkea tila sinänsä luovat heti erikoisen ja juhlavan tunnelman. Upean vanhan talon iso sali oli täytetty aatelissukujen historiaan liittyvällä esineistöllä. Käynti teki eläväksi Ruotsin vallan ajoilta peräisin olevien kuninkaan aateloimien sukujen laajan ja monitahoisen merkityksen maamme talous- ja kulttuurielämässä. Näyttelyssä oli paljon väkeä ja ruotsinkielinen puhe kajahteli kaikkialta. Tajusin yllättyneenä, miten monessa yhteydessä olen itsekin elämäni varrella tavannut näiden vanhojen sukujen edustajia. Jotain haikeaakin oli tunnelmassa, sillä Ritarihuone rappeutuu, kuten tasavaltalaisessa yhteiskunnassamme itse aatelisto kuihtuu sukupolvi sukupolvelta ja sulautuu hiljalleen valtaväestöön.

Ystävätär Lee ja minä singahdimme sovitulta kohtaamispaikalta Stadissa Ateneumin takakujalle, jossa osui silmiin vaatepuoti 70{b195221a10a1fd9fb3a5b01a51efd600d33662cb52de181d4366fdfbbc3c5b7a} ale -mainoksin. No pakkohan sinne oli poiketa. Ystävättäret ovat naiselle erittäin hyödyllisiä shoppaillessa. He näkevät kauempaa ja toisen silmin, sopiiko valitun vaatteen tyyli ja väri. Yksin olisin luultavasti mennyt ihan eri kauppaan tai ostanut taas sen lempiväriseni. Lee löysi itselleen kauniin myssyn ja minä kaksi uuden tyylistä puseroa garderobiini.

Koska Stadissa eletään bliniviikkoja, pitihän meidänkin maistaa kausiherkkuja. Päädyimme Lasipalatsin yläkerran funkisravintolaan. Blinit olivat täyteläisiä ja rapeita, lisukkeet oivallisia, minulla kala- , Leellä kasvislajitelmaa. Koska meillä ole aikatauluongelmia, voimme istua kunnes ne tärkeimmät on puhuttu. Ystävänpäiväähän voi viettää milloin sopii, miten hyvältä tuntuu ja vaikka miten monta kertaa vuodessa. 

En liene ainoa, jota on alkanut kyrsiä kielen vartijain toimistoissa puhaltelevat uudet tuulet. Koska kyrsiminen on ikävä tunne, on varmaan parasta opetella sen sijaan kärsimään ja alkaa se pian. Alkakoot muut tekemään ja kohkaamaan siitä, että niin on oikein, saan olla se jäärä, joka ei kielikorvaansa lotkauta moisille kotkotuksille. Niillä mennään, mitkä opittu on ja muille höpönhöpön. En rupea periksi antamaan, vaikka pyörtävät muinaiset pyhät päätöksensä painostuksen alla. Saahan kieli kehittyä, en sitä, mutta kun se tuntuu kehittyvän löysään suuntaan.  

Katupappilavuorossa tänään. Tuttuja kävijöitä, tunnelma leppeä ja kevyt.   – ”Ei kai tämä ny ole sitä kuuluisaa vanahuutta”, tuumasi Mies, 85 v, kolotuksistaan.  – ”Ei sentäs. Pakkanen kolottaa, vaik ei olsi vanahakaan”, siihen toinen kasikymppinen. Yksimielisiä oltiin siitä, että pakkanen puree, mutta paree se talvi on kuin syyspimeät.

Kun läheisen alakoulun päivä loppui, tupaan pelmahti kahdeksan pikku poikaa. Kaakao ja keksit maistuivat. Pojat istahtivat sivummalle pelaamaan uunoa, olivat siististi ja hissukseen. Kysyin tutunnäköiseltä vaaleatukkapojalta, oletko sinä R? Oli hän. Kun tuvan aukioloaika täyttyi, ja pojat hankkiutuivat reppuineen lähtemään, R jäi siihen pyörimään. –  Mistä sä tiesit mun nimen, kysyi sitten. – No kun sinä olit meidän perjantaipoika ekaluokalla, muistatko? Isäsi toi sinut meille tunniksi ennen koulua perjantaisin ja me saatettiin sinut sitten kouluun. – Oletko sä se täti, henkäisi R ja kasvot syttyivät ihanaan hymyyn, kun hän muisti. Paras palkinto ikinä mistään vapaaehtoistyössä!

Taas hurmaava pakkasaamu! Auringon valokiilat viiruttavat pihaa, puut kylpevät valossa. Lumi niin viileä ja puhdas, niin valkea. Marraskuumaisema on mennyt, kevätloska ei ole vielä täällä. Nyt riemuitaan talvesta!

Toinen katsoo tennisottelua urheilukanavalta. Hän näyttää onnelliselta mieheltä siinä. Sain juuri kasan vuodevaatteita mankeloitua. Vaatehuoneen liinavaatehyllytkin ovat taas täynnä ja pyykkikori tyhjä. Tunnen tyytyväisyyttä työstä, mistä jää puhdasta jälkeä.

Kirjoitin ajatuskirjaa mankeloinnin lomassa. Kirjoittaminen on kädelle miellyttävää. En lakkaa ihailemasta ajatuksen ja käden saumatonta yhteistyötä. Jälki näyttää paperilla kauniilta ja sujuvalta.  Tulevat koululaissukupolvet eivät saa tätä mielihyvän kokemusta, kun enää ei opetella kaunoa. Tekstaillaan töks-töks, sormitellaan töp-töp ja näpytellään näpytinäp.

Nyt Toinen askaroi keittiössä.  Arvaan hänen kattavan pöytään mansikkahilloa, hedelmiä, minua varten maitokannun ja itselleen marjasoppaa. Hetken päästä hän kutsuu puurolle.

Säähaltia on ravistanut öiseen aikaan helmastaan puhdasta, unelmankevyttä pakkaslunta. Piha on lumoavan kaunis. Orava ja harakka ovat jo käyneet jättämässä jälkensä lumeen. Kiteet kimaltavat pensaissa ja puissa auringon säteiden leikkiessä oksilla. Käyn kierroksella lähikaduilla ja metsäpoluilla kameran kanssa. Puu pudistaa kidepilven hiuksistaan. Miten hetkellistä kauneus onkaan. Talven kasvoilla ilmeet vaihtuvat koko ajan. Valo elää.

Tänään ei tarvitse lähteä minnekään. Sytytän takkaan tulen. Sillä on sekin funktio, että tiettyjä papereita on poltettava. Puut raukenevat hiillokseksi. On suloista istua vain katselemassa tulen hiljaista tanssia, kun ulkona alkaa hämärtää.