Eilen satoi, pojantytär lähti kotoa pyörällä, tuli muutaman asemanvälin junalla pyörineen ja ajoi Vaarilaan. Oli sovittu kesätyöurakka puolipäivästä lähtien. Oli haalittu tarpeelliset tavarat esille, siirrelty huonekaluja valmiiksi. Reipas keikkalainen ryhtyi heti toimeen. Työnjako oli sovittu niin, että vaari avusti alkuun ja mummeli keskittyi lihapulla-kasvis-aterian valmistukseen keittiön puolella. Kun olohuoneen kaksi isoa ikkunaa oli pesty, pidettiin ruokatauko. Makuuhuoneiden ikkunat ovat pienempiä, niinpä ne sujuivat sutjakkaasti, mutta verhojen irrottelu, tuuletus ja takaisin säätäminen vei eniten aikaa. Sitten olikin jo taas virvokkeen aika. Raikas sitruunajuoma ja kahvi sekä raparperipiirakka jäätelön kera maistuivat mainiosti.  Hetki vielä neuvoteltiin palkkiosta, joka ei kuulemma olisi ollut tarpeen, kun oli muutenkin mukavaa puolin ja toisin, mutta kun oli kesätyöpaikkaa tarjottu, pidimme asiallisena maksaa. Kotvan teinimme joutui pohtimaan summaa kuuden tunnin työrupeamasta, jossa oli ateriaetu, mutta ei matkakuluja. Summa lähti tilille sen suuruisena kuin olimme ajatelleetkin, vaikka varovainen ehdotus oli siitä tuskin kolmannes. Yhdessä puuhailun, keskustelun ja naurun tuottama iso ilo oli vielä bonuksena.

…siitä, kun teinejä oli tavattu. Tutuksi on jo tullut isovanhempien osa, saa ikävöidä alituiseen – ja ilahtuu jok’ikisesta pienestä kuvatervehdyksestä tai viestistä, joka puhelimeen kilahtaa. Jos pienet tai isot tulevat isänsä kanssa ihan käymään, on suorastaan juhlan paikka. Onneksi matka ei ole pitkä, enemmän on kyse elämän erilaisesta rytmistä. Meillä vaarin kanssa enimmälti hiljaiseloa, toisaalla perheiden loma-arjen monimuotoinen tapahtumarikkaus, harrastusten ja osallistumisten sovittelu kiitävien kesäviikkojen keskellä. Keksin tarjota teineille pari pientä kesätyöprojektia, koska meille apu olisi tarpeen. Tarjous otettiin iloisesti vastaan ja ikkunanpesupäivästä jo sovittiin. Pienten serkkujen päivähoitoa oli jo ehditty myös tarjota, joten Murun (15 v) kesätyötilanne näyttää jo suht lupaavalta. Piharuohon leikkuukin kuulemma kiinnostaa. – Kesämme on pelastettu!

Kesällä olen ennekin lueskellut kevyempää genreä, joskus kirjastossa käymättä poiminut vain jostain matkain varrelta pokkareita. Matkat ovat jo historiaa eikä pienille pyrähdyksille enää lukemisia tarvita. Viime kesänä jo käväisin taas haeskelemassa kirjastosta kevytluettavaa. Kesäilluusion vallassa poimin umpimähkään ja vikkelästi valikoituvaa. Kotona tartun kyllä kirjaan, mutta saatan vain selailla, jättää kesken, tuhahdella tai nonsaleerata ja jättää arvoonsa. Nyt on edessä jo toinen kesä, jossa lukijana resilienssini harsuuntuu.

Kevättalvi meni mitenkuten, soljuttiin paljolti päivästä toiseen aikaansaamattoman rutiiniarjen tunnelmissa. Maailmankuva säröili, uutiset ahdistivat ja nostivat huolta sekä oman että seuraavien sukupolvien tulevaisuudesta. Muutamia kirkkaita, sykähdyttäviä muistikuvia rohkaisevista, iloa ja toivoa tuovista tapahtumista onneksi aina on – unohtamatta pieniä, iloisia välähdyksiä perheen isojen ja pienten elämästä.

Joitakin haaveita alkaneesta kesästä on. Aurinkoa puun varjossa, kiitos. Väliin pilvisiä päiviä, sadekin on tervetullut – se raikastaa kaupungin, virkistää luontoa ja istutuksia, metsät, pellot ja kasvimaat kiittävät. Ah, jos pääsisi päiväksi merelle tai ainakin veden tuntumaan! Jos jaksaisi kitkeä ja kastella pienen pihan kukkamaansa. Pääsisi kerran vielä Lapsuusmaalle käymään, sen tienoon hyvästeltäväksi, tapaamaan ne ihmiset hyvillä mielin, ilman surukehystä ja kyyneleitä. Jos kesä olisi ihan vain mukavan lämmin, ei helteinen. Jos saisi kuunnella kyllikseen tuulen huminaa metsässä ja lintujen laulut. Siinä olisi minulle parasta kesää.

Toissa keväänä vanha kaktusrouva sai uuden mullan ja sen lisäksi putsasin ränsistynyttä alaoksistoa rankalla kädellä. Syksyllä tuo purskautti kokeeksi muutamaan oksaan kukkia. Osoitin hänelle asiaankuuluvaa huomiota ja kiittelin yllätyksestä. Viime keväänä toin kaupasta nuoren kaktusneidon, joka hehkui siinä vierellä malliksi valkoisine kukkineen. Sille vaihdoin isomman ruukun ja lisämultaa heti kesän alussa.

Kesä oli ihana. Paitsi meille kahdelle vanhalle, keinussaan keinutelleelle, myös nuorelle ja vanhalle kaktukselle, jotka saivat olla pihassa Luojan tuulten, sateiden ja paisteiden huomassa koko ihanan kesän. Vanha kaktusrouva on seuraillut kirjoittamistani tässä kolmannessa huoneessa toistakymmentä vuotta tekstejäni kommentoimatta. Kun otin syyskuun lopulla hänet pihalta sisälle tutulle paikalleen, hänpä riehaantui täysin. Olen laskenut kukkanuppuja ja päässyt ainakin viiteenkymmeneen. Eilen avautui ensimmäinen tulipunainen kukka, tänään kaksi lisää. Ja Neitokaktus seuraa nyt esimerkkiä, kaksitoista nuppua!

Aamuyöllä kuulin raolleen jääneestä ikkunasta sateen kohinan. Pihassa on märkää, huomenna ei voi mennä lasten kanssa keinuun, ajattelin ja käänsin kylkeä. Kohta valahdin takaisin uniini.

Pilvivaloisaan päivään on miellyttävä herätä. Enää ei ole huolta helteestä. Toinen lähtee aamukahvilta tankkaamaan autoa ja tuo samalla kahvilasta omenapiirasta iltapäiväksi, kun Kuopus tyttöineen tulee käymään.

Tyttöjen vierailu Vaarilan kahdenkeskisessä hiljaisuudessa on yhtä ihanaa mylläkkää. Sieltä he tulevat – ja kas, vaikka kesällä on nähty, he tuntuvat kasvaneen ison harppauksen. Isomuru on aloittanut eskarin, ja Pikkumuru täyttänyt kolme.

Miten olen unohtanut, että kolmivuotiaalla on suunnaton tiedonhalu. Hän löytää Vaarilan huoneista loputtomasti esineitä, jonka kaltaisia kotona ei ole, ja haluaa tietää jok’ikisestä mikä tämä on. Lopulta Mummeli sanoo, että nyt alkaa Vaarin vastausvuoro, jos tänään aiotaan saada kahvia ja jätskiä. 

Pikkumurusta näyttää kasvaneen elohopean kaltainen pieni ihminen, joka on monessa paikassa yhtä aikaa. Isomuru tykkää piiloleikistä ja hänen mielestään Vaarilassa on maailman parhaat piilopaikat. Leikissä on vain yksi pulma: Pikkumuru haluaa samaan piiloon siskon kanssa ja kuullessaan etsijän tulevan, kajauttaa innoissaan: täällä ollaan.

Lähestyvä kuusivuotispäivä mielessään Mummeli koettaa vaivihkaa tiedustaa Isomurulta, mikä olisi kiva synttärilahja. Silmät tuikahtavat toiveikkaana: haluaisin trampoliinin!  

Monta on maassa mainiossa ihmeellistä asiaa, niin kuin nyt tämä UMK. Mummo tuosta on, että kyl mie tuon uuen ymmärrän ja kilpailunki, ihmisenpoikain ku pittää kaikesta kisa käyä saahakseen sannoo, jot kuka täälä on kunkku. Vaan tuossa kisassa tuo M, mikä se on. Musiikin kanssa sillä ei mittään tekemistä oo, kumpahan on riekkua ja räimettä. Mummo on ehdoton: URK-YÖK olis passeli kisan nimeksi.

No, uutta käärijää tietty haettiin, sitte taas yksi tyhjäpöksy hömelö löytyi, jonka elämä meni ihan sekasin voitosta, johon henkinen kapasiteetti ei ihan riittänyt. Mummo ei diggaa. Saa sen sanoa, kun se ei mittään mihinkään vaikuta, ei nääs olla kohderyhmää tämmöisille skaboille. Mummon Poikakaveri ei kato sinne päinkään eikä P.Mummo itekään kisaa kattonu, mut ku läväyttivät tuloksen ilman älyvaaravarotusta kaiken kansan uutisiin. Hohhoijakkaa.   

Eräs ihmisen elämän ainutkertaisista ja merkittävistä siirtymistä tulee vastaan siinä kohtaa, kun iäkkäät vanhemmat kuolevat. Olemme molemmat nyt jo sitä sukupolvea, joka on seuraavana lähtövuorossa. Sen olen jo pitkään tiedostanut, etten ole ikuinen, ainakaan tässä olomuodossa. On tapana todeta, että on uskon asia, mitä tämän elämän jälkeen on tai ei ole. Koska emme varmuudella tiedä, moni ajatteleekin: saattaa olla, että jotakin muutakin on. Minä uskon, että on.

Siirtymä suvun vanhimmaksi sukupolveksi voi jollekin olla järähtävien mannerlaattojen kaltainen hetki, jolloin oma positio tuntuvasti muuttuu. Toiselle se näyttäytyy luonnollisena, huomaamattomana jatkumona prosessille, jota vanhenemiseksi kutsutaan. Ajalle on ominaista houkutus taistella ikääntymistä vastaan ulkoisin keinoin. Vanhenemisen merkkejä korjaillaan tai vastustetaan näkyvästi ja kuuluvasti uhmaten kuin teini-ikäinen aikuistumista. Kuvitellaan, että siirtymän voi häivyttää kiihdyttämällä vauhtia ja lisäämällä volyymia elämään.

Isänpäivän perhekahveilla pojanpoika kysyi minulta asiallisesti: oletko sinä jo vanhus? – En minä tunne vielä olevani vanhus. – Mikä tunnet olevasi? Ikääntyväkö? – Vanha. – Milloin ihminen on vanhus? – Virallisesti kaiketi yli 80 tai 85. – Riippuu varmaan myös miltä itsestä tuntuu? – Niin. – Sitten jatkan: Sinä täytit äskettäin 15, mikä sinä itse tunnet olevasi? – Nuori, aikuiseksi on vielä matkaa. – Lähtöhalauksessa kysyn hiljaa Murulta, mikä hän tuntee olevansa, kun on nyt 12. – Lapsi, hän kuiskaa takaisin.

Ajattelen miten ihanaa, että lapsi saa rauhassa olla Lapsi, ja nuori voi olla yksinkertaisesti Nuori, kun se itsestä tuntuu oikeimmalta. On myös ihanaa, että saa itse olla rauhassa Vanha ja vanheta lisää omaan tahtiinsa.

Luin aiheesta kirjan:  *Raili Gothoni; Vanhimmaksi sukupolveksi, Kirjapaja 2007

Heippa lähimmäiset! P.Mummo on omakohtaisesta hyvinvoinnistaan kiinnostuneena kansalaisena tänään perustanut uuden Hyvinvointialueen, jonka piiriin kuuluu hänen itsensä lisäksi P.Kaveri, joka asuu samassa osoitteessa. IHHVA:n postiosoite ja kotipaikka on salainen syystä, että Mummon terveydentila ja sen itsehoito on tästedes omalla vastuulla eikä rasita Yhteiskunnan uppoamaisillaan olevan velkalaivan syväkyntöisiä resursseja, mikäli Mummosta riippuu. Hän itse ilmoittaa täten, että syvästi pettyneenä Yhteiskunnan tarjoamiin niin kutsuttuihin hyvinvointialuepalveluihin on hän päättänyt irtisanoutua kaikista jonoista, joihin hänet on pantu odottamaan ns. hoidon toimeenpanoa jossain tuntemattomassa tulevaisuudessa. Sisuuntunut P.Mummo päättää tykönäns olla enää häiritsemättä Yhteiskunnan hyvinvointialueen hyvinvoivia lääkäreitä ja hoitohenkilökuntaa, veroviranomaisia ja poliittisia päätöksentekijöitä henkilökohtaisilla murheillaan. On hän myös päättänyt olla syyllistymättä ja uhriutumatta Yhteiskunnan velkalaivan uppoamisesta, vaikka syytä kovasti eritoten mummoikäisten kansalaisten kontolle on tarjottukin. Voikaa hyvin kaikki, jotka vielä voitte hyvin! So long!

Eläkeläisen vuoden kierrossa on aika runsaasti pienten kotipuuhien täyttämää arkea ja rauhallista kotoilua. Harrastuksia on vähän ja velvollisuuksia vielä vähemmän. Niinpä sitä ilahtuu poikkeuspäivistä, joihin saattaa tupsahtaa viesti tai puhelu kauempana asuvalta ystävältä, tuttavalta tai sukulaiselta tai töissään ahertavalta perheenjäseneltä. Jos ei viikkoihin tapahdu mitään, soittaa sitten itse ystävälle ihan vain vaihtaakseen tunnelmia ja tarinoidakseen hetken.

Yksi porukkaharrastus pitää eläkemuorillakin olla, jossa tapaa tuttuja. Päätoiminen elämäntoverin kyljessä kyhjöttäminen ei ole terveellistä, sen opettivat karusti koronavuodet.  Ihminen on lähtökohtaisesti sosiaalinen eläin ja tarvitsee jonkun ryhmän, vaikka pienen, johon tuntee kuuluvansa. Tarvitaan aloitekykyä, että olemassa olevat yhteydet eri yhteyksistä tuttuihin ihmisiin säilyvät elävinä. Sen olen itsestäni jo huomannut, että talviaikaan tapaamiset jäävät vähiin, mutta kesän tullen lähtökitka pienenee, ja energiat lähtevät virtaamaan.

Työvuosilta en kaipaa muuta kuin kesälomia! Tai siis ihmisiä toki, mutta myös sitä elämisen rytmiä, jossa syyskauden asiat olivat täynnä uusia alkuja, vuodenaikajuhlat pidettiin juhlina ja keväällä  alettiin suunnitella, mitä tehdään kesälomalla. Kun kuoromme – se ainoa jäljellä oleva porukkaharrastus – oli laulanut kevätkonserttinsa viimeisen laulun, tavoitin pitkästä aikaa sen riemuntunteen: nyt alkaa kesäloma!

Olen taas ajautunut samaan, likipitäen toivottomaan puuhaan: uppoutunut ’kolmannen huoneen’ kaapin uumenista pursuavan kirjallisen ja kuvallisen materiaalin lajitteluun: paperikeräykseen, takkaan, talteen… Ensimmäisen kerran pöyhin perusteellisesti papereitani eläkkeelle jäätyäni, viimeksi taisin täydentää työtä äidin kuoleman jälkeen. Ja nyt kaapin ovea avatessa tulee taas silmille viime vuosien saldoa: lehtileikkeitä, ystäväpostia, lastenlasten piirustuksia… Ja pohjamateriaalina kaapissa on valokuva-albumihylly, vanhojen kalenterien laatikko, muistojen kätkölaatikot.

Tämänkertaisen ryhtymisen käynnisti viime vuoden kalenterin etsintä, oli tarpeen varmistaa eräiden tärkeiden tapahtumien ajankohta. Kalenteri lienee jossain tuoreimpien pinoista. Sen sijaan leikepinosta putkahti henkilöhaastattelu, jota myös olen etsinyt. Tässä puuhassa aika viuhtoo tiehensä huomaamatta. Puolelta päivin tajusin, että ruuanlaittoon olisi pitänyt ryhtyä jo ajat sitten. Myönnän yllättyneeni ja ilahtuneeni totaalisesti, kun ilmeni, että Toinen oli jo tarttunut toimeen.

Huoneissamme on isot hyllyt täynnä kirjoja – runoja, romaaneja, filosofiaa, muistelmia, taideopuksia, tietokirjoja ja erikseen cd-levyhylly. Erään lipaston laatikot ovat täynnä nuotteja, toisen matkamuistiinpanoja, kolmannen kirjeenvaihtoa. Perhearkistolla on paikkansa ja päiväkirjoilla. Toisella on huoneessaan aarteisto, lähinnä teknistä ja historiallista aineistoa. Mihin ne kaikki joutuvat meidän jälkeemme? Emme aavistaneet kirjoja hankkiessamme, että joutuisimme ne vielä itse repimään kansistaan paperinkeräykseen. Onko antikvaareja enää olemassa? Tarvitseeko tulevaisuus internetin lisäksi kirjoja?

Toisaalla odottaa aikaansa hoivakotiin päässeen Tädin koti kirjahyllyineen, vaatekaappeineen ja lipastoineen. Toinen huokailee, että siellä sekä omissa kaapeissamme on vanhentunutta audiovisuaalista laitteistoa, joka pitäisi kuskata johonkin kierrätyspisteeseen.

Vain rojuako meistä jää, kun aikamme päättyy?