Pissismummo on lukenut asiaintuntija-aviisit viime viikkoina kannesta kanteen, jostain syystä. Ja haahuillut vähän siellä sun täällä someryteikössäkin. Nääs aikaa on ollu, yli tarpeenkin. Havaittu on, että monella tapaa voi virustilanteeseen suhtautua ja monenlaista aktiviteettia tämä synnyttää ihmispopulaatiossa. 

                           Teemaorientoituneet ovat jo kaivaneet historian hämäriköistä esiin kaikki muinaiset ja tilastoidut epi- ja pandemiat, villiintyneet viruksista, niihin sairastuneiden ja ennen kaikkea kuolleiden määristä. Tiedeorientoituneet herkuttelevat viruseliön oveluudella, joka on ihmistä nokkelampaa sorttia. Rokote- ja lääkekokeilut ovat aina auttamattoman jälkijunaisia, nääs eliö kehittää muunnoksia sellaista tahtia, että kun viimeiseen epidemian aiheuttajaan on töin ja tuskin saatu kehitettyä lääke ja rokote, muunnos on jo leviämisvauhdissa eikä siihen enää edelliseen sorvattu lääke tepsi. 

                           Poliittisesti orientoituneet ovat näkevinään tässä taas oivan tilaisuuden arvostella vastuullisten viranomaisten ja hallitusvuoroisten kansaa edustavien tovereiden toimia. Takuuvarmasti on otettu käyttöön liian järeät toimet / ei ole tehty tarpeeksi / tulkittu tilanne väärin / kuultu vääriä asiantuntijoita / toimittu aivan liian hitaasti / toimittu hätiköiden jne jne.

                           Tämähän tilanne antaa myös oivan syyn muistella itsekseen sekä sukulaisten ja naapurien kesken kaikki henkilökohtaisesti koetut kamaluudet, joista on jääty nippa nappa henkiin. Kukapa ei haluaisi kehua sairastaneensa ne kaikki – no ehkä espanjantautia lukuunottamatta – ja tsadaa! tääll’ollaan aina vain!              

Helmikuun kirkkaat aurinkopäivät ja pari pakkasyötä ovat muisto vain. Marraskuufiilis palailee. Pilvistä. Lämpöasteita. Eiliset lumet sulaneet. Peruuntuneita tapaamisia, flunssaa toisilla vuorostaan. Ystävä junassa tulossa tänne päin, juna jumittaa jossain, ei ehdi poiketa.

Sunnuntailounaalla Esikoinen ja lapsoset. Rip ja isänsä ottivat yhteen. Selvittelivät sen sitten myös. Muru pyöritteli Mummelille silmiään keskustelun kiivautta, ja Vaari oli viisaasti vaiti.

Eilen me vielä oltiin ilta Paratiisissa. Rip oli jo kotona, kun mentiin, tein ruokaa, sitten tuli Muru akrobaattikerhosta ja söivät. Me juotiin siinä samaan aikaan Vaarin kaa kahvit. Oli mukava kuulla taas soittoa. Yksi scrabblekin ehdittiin pelata Murun pyynnöstä. Laitettiin Pikkufriidulle video-onnittelut, kun hällä oli puolitoistavuotispäivä. – Ihanaa palata elämän keskelle.

Sää tarjoilee taas sulaneita pihoja ja hidasta räntäsadetta. Ei talvetu etelässä, ei. Eilinen päivä mylleröitiin puolitoistavuotiaan Pikkufriidun päiväjärjestyksen mukaan. Leikkiaikaa, syöntiaikaa, päiväunia. Olisi päivään mahtunut ulkoilukin, mutta ei me raaskittu viedä yskivää lasta viluiseen sateeseen, eikä haluttu sinne itsekään.


Pikkufriidu kehittyy ihanasti. Hän on alkanut tottua päiväkotimeininkiin, vaikka sitä on vain kahtena päivänä viikossa. Ainoa huono puoli on tietysti tuo pitkittyvä yskä, tartuntojahan ei lapsijoukossa voi estää. Äiti saa kolmipäiväisestä työviikosta kaipaamaansa aikuistekemistä ja tutussa työyhteisössä jousto pelaa. Molemman suvun isovanhemmat saavat joka toinen viikko iloisen päivän ja lähikosketuksen Pikkufriidun avartuvaan maailmaan. Hyvä diili.


Nyt on jo nähty, että Pikkufriidusta on kasvamassa määrätietoinen tyttö, jolla on oma tahto. Hänellä on hyvä ruokahalu, mutta hän saattaa loukkaantua, jos hänelle lämmitetään purkkimoussakaa, ja samaan aikaan aikuiset syövät äidin tekemää kauniinväristä ja ihanalta maistuvaa kasvissosekeittoa. Mielenosoitukseksi riittää lusikan tahallinen pudottaminen lattialle, ja hiljaisen paheksunnan säestämä suun kiinninipistys Mummelin tarjoaman lusikallisen edessä.

Pissismummo on tullut viime aikoina ajatelleeksi muun muassa, mitä merkitsee, kun ohittaa kymmenvuosipaalun toisensa perään. (paalun? kukas niitä pystyttää muu kuin ihminen itse, sietääpä varoa.) siis esimerkiksi sitä tuo merkitsee, että ystäväpiirissä alkaa olla leskiä ja omaishoitajia yhä enemmän. pissismummolassakin omaishoitajia on jo kaksi: Mummo hoitaa Poikakaveria ja Poikakaveri Mummoa. virallinen omaishoitajuus on vahvistettu papin läsnä ollessa viime vuosisadalla eikä sopimuksen purkamisesta ole ollut puhetta, ainakaan tällä vuosisadalla. yhdellä ja toisella ikätovereista alkaa olla elämäntoverina joku kansallinen perussairaus tai yksilöllinen terveysongelma, joka säätelee arkea. moni asustelee yksinään ja tarvitsisi asioihinsa erilaista jelppausta.

muuan Pissismummon ystävien alajaosto totesi taannoin kokoontuessaan, että varmistelujen aika on koittanut itse kullakin. lähtötsekkaus tapahtuu kotiovella: avaimet, silmälasit, pillerivaranto, kännykkä, nenäliinapaketti ja elämän valttikortit. ai mitkäkö? no, pankkikortti, kelakortti, henkilökortti, ajokortti tai seutuliikennekortti. sama tsekkaus on tehtävä jokaisen maksutapahtuman tai paikanvaihdon jälkeen. viimeksi pissismummo itse joutui likipitäen paniikkiin, kun oli huomaamattaan sujauttanut korttikotelonsa maksutapahtuman jälkeen takin taskuun ja etsi tuonnempana pankkikorttiaan vimmatusti käsilaukun sisätaskusta, missä se yleensä sijaitsee. kokemuksesta viisaantui hän niin paljon, että päätti viedä kaikki käsilaukkunsa antikvariaattiin. tästedes kaulapussi saa riittää, siihen mahtuu vain tsekattavat. kaikki turha, mitä mummojen käsilaukut konsaan kautta aikain ovat syöneet, jää kotiin suosiolla. näin on. 

Rip ja Muru olivat yökylässä viikonvaihteessa. Perinteisesti saunan jälkeen on mitattu pituustilanne ja tehty merkit tiettyyn paikkaan. Mummeli on enää kuusi senttiä pitempi kuin Rip, ja Muru oli kasvanut peräti kaksi ja puoli senttiä edellisestä mittauksesta. Sää ei oikein meidän ulkoiluaikeitamme suosinut, saimme odotella sadetaukoa ja lopulta se tulikin. Muru haluaa aina ensin puistoon kiipeilemään, sieltä jatkoimme metsän läpi. Rip keräsi tällä kertaa värikkäitä lehtiä ja teki sienihavaintoja. Totesimme, että syyslehdissä on tosi hienoja väriyhdistelmiä ja sävyjä.

Kaupan kulmalla tapasimme Einen, joka tuli vastaan hyvin hitaasti askeltaen. Tervehdin ja pysähdyin kysymään vointia, kun tunnemme ennestään. Eine on jo 90 vuotta vanha ja asuu vielä yksin talossaan. Hänellä oli ollut jännittäviä ambulanssikeikkoja sairaalan päivystykseen, joista hän kertoi eloisasti. Lapset kuuntelivat silmät pyöreinä.

Kerroin lapsille murheeni pihavaahterasta, jonka kasvamista upeaksi puuksi olen 30 vuotta saanut seurata. Sen kaatamisesta on jo tehty päätös taloyhtiön hallituksen kokouksessa. Tuuli riepottaa syksyisin lehtiä yltympäriinsä. Se tietysti ärsyttää lähinaapuria ja kuulemma pilaa talon kattoa. Päätimme lasten kanssa pitää puulle kauniit hautajaiset, kun kaataminen on ohi. Joskus on hyvä huojentaa mieltä painavia juttuja. Surut helpottuvat ja ilot kasvavat, kun niistä saa puhua. Lapsillakin on murheita, he myös osaavat lohduttaa.

Olivat ilonamme eilisen päivää, Esikoinen ja lapset. Aurinko paistoi pihaan. Keinussa röhnötettiin kilpaa. Murunen keitteli luonnonaineksista ruokia jokaiselle, joka halusi hänen gourmetravintolansa listalta tilata. Tämä vaati tietysti kiipeilyä Vaarilan pihan aidalla tammen terhoja napsimassa. Sovittiin kuitenkin, että pihassa viihtyville oravanpoikasille jätetään talvievääksi kaikki yläoksien terhot.

Ritaripojasta on kehkeytymässä oikea hurmuripoika pisamineen, suurine silmineen ja pitkine ripsineen. Hän sallii mieluusti Mummelin hieroa futispeleissä kipeytyneitä jalkalihaksia. Murunen on nyt liittynyt koulun akrobatiakerhoon, kun hän on jo pitkään viihtynyt puistojen ja pihojen puissa ja trampalla temppuilemassa. On sydän kylmänä vain ihasteltava, sillä taitoa on jo melkoisesti. Isäänsä on tullut, Esikoistakin kutsuimme alakouluikäisenä ’kukkulan kuninkaaksi’.

PS Huomioita: tokaluokkalainenkaan ei enää laula lasten lauluja. Nyt lauletaan biisejä.

Tuntui ihanalta, että koulukkaatkin vielä tulivat mielellään Vaarilaan yökylään. Eipä heille enää paljon tarvitse ohjelmaa järjestää, heillä oli pelejä mukana ja pulkat laskiaismäkeä varten. Kohta tultua Muru kysyy ’kultasydäntä’, joka on hänen ja odottaa täällä omistajaansa niin kauan kunnes hän oppii saamaan sen itse kaulaan ja pois. Muru suunnistaa Mummelin lipaston tietystä laatikosta kaivamaan piirustusvälineet ja kohta Vaarilan jääkaapin ovessa on uusi kuukauden kuva, tällä kertaa maaliskuun talitintit. Lintukirjasta tarkistetaan miten ne värit on, vatsa keltainen mustan keskiviivan kera ja selkä vihertävä ja siivissä vihertävää, mustaa, valkeaa ja sinistäkin. Ja musta patalakki.   

Lihapullalounaan jälkeen suunnistetaan pulkkamäkeen. Sieltä palattua Rip alkaa vaatia yökyläohjelmaan kuuluvaa saunomista. Saunaa odotellessa katsomme yhdessä uutta Muumisarjaa, jonka lapset ovat jo nähneetkin, mutta katsovat ilmeisen mielellään uudestaan, kun Mummeli ei ole vielä ehtinyt. Saunan ja iltapalan jälkeen laitetaan vuoteet ja pestään hampaat. Iltasatua valitsee enää Muru satukirjahyllyköstä, Rip lukee itsekseen omaa Tolkieniaan. Mummelin iltalaulut, jotka ovat eri lauluja kuin isin tai äidin, halutaan edelleen, ne samat, jotka aina. Muru nukahtaa ennen kuin viimeinen tähtilaulu on lopussa. Rip kuuntelee kiinnostuneena, kun Mummeli improvisoi juuri hänelle räätälöityä unilaulua eri sävellajeissa.

Aamulla Muru herää ekana ja kömpii Mummelin selän taa. Koska uni ei kuulemma enää tule takaisin, hän kaivautuu Mummelin tuoliin ja etsii Vaarin kaukosäätimellä Peter Pania Arenasta. Aamupäivä menee pyjamabileiksi, kun Rip on noussut ja he alkavat leikkiä peleillään. Vaari ja Mummeli olivat onnistuneet saamaan kaupan kalatiskiltä ahvenfileitä. Muru toimi mielellään perunankuorimakoneena, jota Rip välillä käy säätämässä turbovaihteelle. Kun isi tulee hakemaan, hänkin pääsee paistettujen herkkufileiden makuun. Ja Muru sen sanoo: nyt meill’on oikeet ahvenbileet!


Silleen mukava sunnuntai oli, että kun Mummoa ei kerta yhtään huvittanut ryhtyä ruuanlaittoon, päätettiin yksissä tuumin lähteä tutkimaan yhtä kotikaupungin uusimmista ravintoloista, jos sieltä löytyisi toisen tekemää. Ja kyllä löytyi.

Eka ylläri oli se, että alkupalapöytä oli runsain ikinä missään joitakin hotelliaamiaisia tai laivaristeilyjä lukuunottamatta. Siis parikymmentä lajia kasviksia sekä kylmäpöydässä että lämpiminä. Lautanen oli pieni, siitä olisi pitänyt tehdä johtopäätös, mutta kun teki mieli maistaa kaikkea pikkuisen. Toinen ylläri piili vihreässä, jonka Mummo kuvitteli maustekurkuksi, tuo peijakas olikin tappavan tuimaa jalapenoa. 

Poikakaveri ehdotteli sipulipihviä, mutta Mummo valitsi havaijinleikkeen. Liha oli kyllä pahoinpidelty ohueksi, mutta levinnyt samalla miehen kouran kokoiseksi. Lisukkeeksi valitut kasvikset olivat rapsakat. Puolivälissä annosta Mummo jo ähki: en kyllä jaksa enempää, en millään. Ei jaksanut avittaa P.Kaverikaan, kun oli oman annoksensa popsinut. Eikä tää ollut enää mikään ylläri. Tulos on ollu sama likipitäen joka kerta, kun annoksia on erehtynyt tilaamaan.

Pissismummo tunsi itsensä ylibuukatuksi vieriessään alas parkkihalliin. Kotimatkalla hän suunnitteli jo mihin instanssiin voisi valittaa ravintoloiden yleisesti liian suurista annoksista. Hävikistä saarnataan sormi pystyssä, mutta kun mummoon ei mahdu enempi kuin mahtuu. Lapsi-ihmisille kyllä on omat listat ja annoskoot, missä viipyy Mummolista puolikasannoksista?

Meillä oli tilaisuus hyvän mielen kierrätykseen eilen illalla. Kuopus halusi viedä rakkaansa viiden ruokalajin illalliselle tiettyyn ruokapaikkaan ja lupasimme tulla Pikkufriidun seuraksi siksi aikaa. Vaaksaa vaille neljän kuukauden ikäinen on jo kehittänyt päiviinsä oman rytmin, mutta koska tässä vaiheessa symbioosi äidin ja vauvan välillä on vielä vahva, äidin päivittäisen ohjelman muutokset heijastuvat vauvan olemisessa herkästi. Eikä vain vauvan.

Aamupäiväunet olivat jääneet lyhyiksi, Pikkufriidu oli sitä mieltä, että jotain on tekeillä. Hän otti illansuussa kuitenkin Mummelin ja Vaarin vastaan aurinkohymyllään kuten ennenkin. Saimme hyvät ohjeet ja äidin tarjoaman maitoaterian korvaava pullo oli valmiina. Isä tuli työstä, vaihtoi paidan, ja pari lähti hissun kissun. Pikkufriidu jäi hyväntuulisena juttelemaan omalla kielellään ja meillä oli oikein rattoisaa.

Silmien hieronta on varma merkki, että väsy alkaa yllättää. Pakkasimme vauvan lämpimästi koppaansa ja kopan parvekkeelle hälyttimineen. Hetken heijausta, ja unipolku löytyi samantien. Veikkailimme, miten kauan äiti malttaa aterioida ennen kuin puhelin pirahtaa. Osuin aika oikeaan arveluissani, reilun parin tunnin päästä kilahti viesti: miten menee? – Kaikki hyvin, vauva nukkuu. Herättyään vauva särpi puolet pulloannoksestaan. Sitten taas höpöteltiin ja lauleskeltiin.

Vaipanvaihto vielä meni tyytyväisenä, mutta yöpuvun pukeminen herätti Pikkufriidussa levottomuutta, – äi, äi, hän kommentoi ja Mummelin yritys laulaa nukkumattilaulua päätyi protestiin, ei kuulostanut samalta kuin äidin laulama, arvatenkin. Onneksi Vaari sai soiton, että ollaan asemalla ja kohta kotona. Viimeinen vartti meni itkuitta sillä systeemillä, että Mummeli hyräili ja käveli huoneissa vauva sylissä ja Vaari perässä soittorasiaa soitellen. Kun illastajat kuoriutuivat ulkovaatteistaan ja vauva pääsi äidin syliin, oli jo kyyneleet äidinkin silmissä. – Ensimmäinen koko illan eroikävä on koettu.

Mummon edellisyönä loppuun ahkeroima kirja piti palauttaa tänään kirjastoon. 50 senttiä sakkoa rapsahtaisi, jos päivänkin myöhästyisi. Nettiuusintakaan ei tule kyseeseen pikalainoissa meitin kirjastossa. Kirja reppuun, kamera, kännykkä sekä silmälasit messiin ja Mummo taipaleelle. Puolipäivässä mennään, Mummo on hyvällä tuulella ja askeleet rouskuvat reippaasti kevytväylää keskustaan. Poikakaveri on jäänyt valmistelemaan lounaaksi ajateltua bravuuriaan nimeltä ’sörsselsson’. (Halukkaat saavat reseptin Mummolta, jolle tuo tekele maistuu erinomaisesti – eikä vähiten siksi, että sen tekee Joku Muu.)

Puolivälissä kotoa kirjastoon askeltaa vastaan ent. työkaveri. Matka pysähtyy siihen, miten ei ole osuttukaan kohdakkain varmaan vuoteen, vaikka samassa kaupunginosassa asutaan. Siis kuulumisten vaihtoon. Ei ole Mummon tapana vilkuilla kelloon, kun tutun kanssa on juttu kesken, joten kuluu siinä tovi, ehkä toinenkin.  Perillä ei aikaa paljon mene, kun kotona on pino lainakirjoja odottamassa eikä lehtihuoneeseen poiketa.

Puolivälissä kirjastosta kotiin tulee jälleen pysähdys, ent. kollega siinä pyyhältää kauppaan pyöräkassi perässään. Ei ole hänenkään kanssaan pariin vuoteen kohdattu, kun hän on vielä työelämässä mukana. Paljon on tapahtunut kummallekin, päällimmäiset tunnot siinä vaihdetaan. Ja iloisin mielin jatkaa kumpikin siitä   suuntaansa. Mummolle tulee mieleen, että P.Kaveri on varmaan jo valmiin ruuan kanssa ihmetellyt, missä se nyt viipyy.

Mummo kiiruhtaa askeleitaan. Edellä kulkevaa ohittaessa tapahtuu yllättävää. Ykskaks Mummo on polvillaan kävelytiellä. – Hupsista keikkaa, sanoo Mummo maan tasalta, – olipas siinä liukas paikka. Ohitettava kääntyy katsomaan ja tulee kiskomaan Mummoa ylös. Mummo kiittelee, ja samassa soi puhelin.  – Mihin sie oot juuttunu, tiedustelee kotikokki, ruoka on ollu valmiina jo hyvän kotvasen. – Mie täällä jäähallin kohalla oon pitäny polvirukkouksia katujäällä, jotta jos tulisit hakemaan, vähän huteralta tuntuu. – No, miepäs tulen.