– Eipä ole aikoihin tavattu, todettiin Pissismummon kaa tässä taannoin, kun tuo poikkesi. – Olis maailman asiain tilassa enempi paljon paremmalle tolalle säädettävää, vai mitä. – Niin’pä.

– Ennenki oon arvostellu uutisten yksituumaista eksisteerausta pahanilmanlintuna. Kun aukaiset minkä tahansa toosan tai aviisin, ikävää uutista pölähtää silmille ja sataa lotisten niskaan. Päivä on pilalla heti ja taas. Ihminen ei saa illalla unta, kun sitä moskaa pitää fundeerata ja lapioida mielestään tunkiolle. Luontokato. Ilmastohätä. Energiakriisi. Ydinaseella uhkailu. Ohjusten pauke. Sotarikokset.

– Juuei, mutku, tää mitää uutta ole. Kuka muistaa edellisen maailmanlopun meiningin, terroristien aloittaman sotimisen Syyriassa? Siinäpä olivatten kohta osallisena samaiset Venäjän sekopäätsaari ja Turkin yrmysulttaani, ku näinäkin aikoina. Syyrian pienipääkukko piileksi palatseissaan ja Luvatun Maan Mooseksellakin oli näppinsä pelissä. Hyvinki kymmenen vuotta nahistelu jatku ja taitaapa jatkua vieläki. Mulloksella on koko maanosa, jota Lähi-Idäksi muinoin kutsuttiin ja jota nyt mohamettilaisten jumalinen rättipääporukka hallinnoi. Naiset ja lapset kyyristelee teltoissa pakolaisleireillä ja miehet tappelee verissä päin. Ison meren yhdellä laidalla taas Kiinan Keisari hymyää salaviisaasti, ja toisella laidalla riekkuu omatekoinen Maailmanvaltias, jolta laillisesti valittu demokraattipresidentti mukamas vei viekkauella ja vääryyellä vallankammarien avaimet.

– Nih. Vaan minkä näille kukaan mahtaa. Herttaisesti harmaantunut Mummokuningatarkin väsyi isojen poikain nahistelua seuraamaan, otti kruunun kiharoiltaan, ja poistui elämästään helpotuksesta hengähtäen.  

Lokakuu, viimeisillään. Arkiviikko, viimeisillään sekin. Vierimme useamman siltaremontin hidastamaa väylää kohti Paratiisia, jossa Esikoisemme pitää majaa. Esikoisen Ritaripoika on täyttänyt vuosia, ja siellä he ovat jo kaikki, jotka ovat meille ja yhdessä meidän kanssa Perhe.

Lapsenlapsillahan on se etu ja rikkaus, että saavat kuulua kahteen erilliseen sukuperheeseen. Äidin suvun puolella Ritaripojalla on mummo ja vaari sekä tätejä, enoja ja serkkuja yllin kyllin. Isänsä puolella taas nämä mummeli ja vaari sekä sedän ja tädin perheen kaksi ihanaa pientä tyttöserkkua.

Neljätoistavuotias istuu kahvipöydässä meitä vastapäätä ja kertoo avoimesti syksystään. Ymmärrämme, että uusi koulu ja uudet musiikkiopintojen kuviot ovat tuntuneet ajoittain raskaalta. Hän on lahjakas ja opinnoissaan menestynyt. Hän tietää, että meille hän on erityisen rakas ensimmäisenä lapsenlapsena. Hän kysyy mm. onko meillä tylsää kahdestaan – no, väliin on ja enimmäkseen ei – ja mitä me katsomme television suoratoistokanavilta – käy ilmi, että osittain samoja, osittain eri.

Välähdyksinä jää mieleen erilaisin kokoonpanoin käytyjä keskusteluja siellä täällä huoneistossa. Kummisetä tarjoaa luottamusharjoituksen nostamalla pikkumurun ja isosiskon vuorotellen korkealle venytystangolle ja ottamalla vastaan, kun pienten käsivoimat loppuvat. Piilosilla ollaan Vaarin ja Mummelin kanssa, joiden ongelmana on löytää aikuiskokoinen piilopaikka. Isomuru esittelee rumpusettiään, josta kuuluu pelkkä napse ilman kuulokkeita. Ritaripoika ja setänsä käyvät syvällistä keskustelua (tietotekniikasta, arvattavasti) pojan huoneessa.

On meillä ihana perhe, jossa saamme olla isovanhempina. Mikä rikkaus lapsenlapsissa nuorimmaisesta yksivuotiaasta aina teini-ikäisiin. Ja omat pojat onnellisina ja tasapainoisina rakastettuineen elämänsä keskipäivässä.

Tässä eräänä päivänä ystävämme Pissismummo ohjeistettiin sosterin systeemissä käydessä lempeästi ilman ennakkovaroitusta miettimään hyvin toimineen ja edullisen lääkkeen vaihtoa uuteen. Ainoa pulma uudessa, kaikin puolin erinomaiseksi kuvatussa lääkkeessä on sen hinta, joka on moninkertainen entiseen verraten kuukautta kohti. Korvattavuusehtoja on tiukennettu, joten on mahdollista, että Kela ei osallistu ja Mummo joutuu maksamaan koko hinnan laihasta eläkepussistaan. Kunpa se edes olisi ainoa lääke, jota Mummon ylläpitoon tarvitaan. Uudistuksen tarkoitus on ilmiselvästi vähentää käyntejä systeemin hoitoväen pakeilla, mikä vähentäisi tarvittavaa väkeä ja palkkakuluja.

Kehitys kehittyy koko ajan ja kuten tiedämme, hoito muuttuu hyvinvoinniksi ensi vuoden alussa. Potilaita ei enää ole, on vain hyvinvointikansalaisia, joiden asiat hoidetaan etänä. Ei pidä mennä häiritsemään uudistettua systeemiä henkilökohtaisella käynnillä. Ehkä piankin systeemissä vastailee robotti, joka etätutkii asiakkaan ja kertoo, jos vikaa on. Robotilla on valmiina vastaus kaikkiin kysymyksiin, joita hyvinvointikansalainen keksii kysyä, mihin siis lääkäreitä enää tarvittaisiin. Robotti lähettää e-reseptit apteekkiin sähköisesti, asiakas hakee pillerit, napsii ne manuaalisti ohjeen mukaan. Näin lisääntyy hyvinvointi robottiyhteiskunnassa.

Nyt Pissismummo jo heristelee: mikäpä niiden on hyvinvoida, joilla on pelit ja vehkeet ja lähipiirissään joku, joka osaa ja jaksaa pitää etärobotteja pystyssä palvelunestohyökkäysten ristitulessa! Vaan entäpä elämänmelskeestä syrjään unohtunut mummo tai pappa, jolla ei ole. Ketään. Missään.

…kunnes tuli se päivä, kun Pissismummo oli ajatellut mennä Stadin keskustaan tiettyyn jalkinekauppaan. Miniäkulta oli kaivanut toivomusten mukaiset kengät netistä näytille ja neuvonut mistä niitä saa. Mummo kysymään huolissaan Pappakaverilta lähtisikö tuo kyytimieheksi, käytäisiin ehken katselemassa muutakin ja syötäisiin lounas perillä. ”Tottakai”, oli vastaus.

Jos olet ajanut E-nelosta Kalasataman kautta kohti Helsingin keskustaa, tiedät miksi Mummo oli ehkä vähän huolissaan. Ei ole koronavuosina Stadissa paljon ajeltu, kun ei ole asiaa ollut. Kalasatama on vuosikaupalla ollut tekeillä, läpiajo on yhtä trialia eikä tule lähivuosinakaan sen selvemmäksi. Muitakin reittejä keskustaan on, mutta kun Mummo ei aja, ei ole paljon sanomistakaan siihen, mitä reittiä kuski katsoo parhaaksi käyttää.

Kalasataman talontotterot ovat kauempaakin katsoen aiheuttaneet kylmänväristyksiä. Lähituntuma on suorastaan puistattava. Kuin isoja legopalikoita olisi kasattu päällekkäin vähän huolimattomasti vinksalleen. Missään olosuhteissa ei ole tuo ihmistä kutsuva asumisen muoto, tuumii P.Mummo ja sulkee silmänsä, kunnes ajomies on kiertelyn ja kaartelun jälkeen viimein osunut Pitkänsillan päähän ja tie selvenee. Pysäköintihallit, joita on keskustan alla lukuisia, ovat kyllä hyvä keksintö, mutta kun nykyajan kaupunkimaasturit ja muut hybridiautot ei mahdu niihin vuosikymmen sitten laadittuihin pysäköintiruutuihin. Siitä seuraa, että liian kapeiksi jääneitä tyhjiä ruutuja on runsaasti ja luolaa saa kiertää pikään, ennenkuin löytyy semmoinen väli, mihin uskaltaa yrittää parkkiin.

Yksi hyöty luolastosta on. Niistä lähteviä maanalaisia reittejä ei joka vuosi revitä auki niin kuin katuja eikä tukita ihmisten kulkua. Kun Stadin muinaisasukki on kerran oppinut miten mistäkin päästään minnekin katutason alla, voi luottaa, että sitä kautta pääsee aina perille. Kauppa löytyi sieltä, mistä pitikin, täsmälleen halutunlaiset ja oikean kokoiset kengät löytyivät, tuntuvat hyvältä jalassa, eikä pankkikorttikaan tilttaa. Päälle päätteeksi poikettiin silmäilemässä kevätmuotia ja jotain jäi haaviinkin. Ostosnyssäköitten kera sitten istahtivat P.Mummo ja Pk.Pappa nauttimaan päivän lounasta olon tukevoittamiseksi. Autokin löytyi maanalaisesta piilostaan. Tuumattiin, että alkaa tuntua normaalilta elämältä, vaikka vielä tungoksessa olikin kasvosuojus nokalla.

Vähän ennen heräämistä, nainen näkee unta. Siinä hän on tullut käymään lapsuudenkotiinsa, jota ollaan purkamassa. Hän asettelee radiota ja pientä kovaäänistä, pyyhkii niistä pölyjä. Äitivanhaa ei näy. Isä siinä käpsehtii, istuu keinutuoliinsa, hyräilee virttä. Tuvan oven suuhun ilmaantuu kaksi nuorta miestä. He ovat olleet ulkotöissä, yhtäkkiä nainen tajuaa, että heille olisi pitänyt laittaa ruokaa. ”Emäntä on poissa paikoiltaan”, nainen selittää hämmentyneenä. ”Mitäs nyt tehdään?” Isä sanoo tyynesti: ”Kyllä Jumala meistä huolen pitää”. Nainen siihen, että tämä ei nyt jeesustelemalla hoidu. Sitten nainen huomaa, että keittiön nurkkaan on tuotu vanhanmallinen jääkaappi ja kurkistaa sinne. Kaappihan on täynnä ruokaa! Huolellisesti kelmulla peitettyjä uuniruokia, sulatettua pakastekalaa, jälkiruokaakin.  ”Hyvä on, joku kumminkin on huolehtinut ruuan”, nainen sanoo, ”eiköhän näistä saada ateria.”

Herättyään nainen ajattelee vanhempiaan, jotka ovat olleet poissa jo kauan, isää, joka lähti ensin täyden elämän elettyään ja äitiä, joka eli vielä kymmenen vuotta isää kaivaten. Hän ajattelee itseään äitinä, joka on ’poissa paikoiltaan’ monin tavoin jo. Ajattelee myös kahta poikaansa, joilla on työnsä ja perheensä. Lieneekö niin, että sukupolvien keskinäinen huolenpitovuoro on sitä Jumalalta tulevaa hyvää elämän kierrossa. On ollut aika, kun äidit ja isät huolehtivat lapsistaan, vielä lastenlapsiensakin tukena ollen. Ehkä tulee aika, että omien lastensa isät ja äidit vielä kantavat huolta vanhojen vanhempiensa elämän laadusta. Rakkauden sukupolviketju.    

Putous putoaa. Vaikka Christoffer on sympaattinen juontaja, vitsikkäiden hahmojen vitsikkyys alkaa olla vedellä jatketun vellin luokkaa. Olen toki ohjelmaa seurannut siksikin, kun isompien lastenlasten putoushahmojen matkimiskyky on mahtava ja mielipidettä löytyy, niin pitää mummelinkin jotain mieltä olla.

Uudeksi hauskuutusohjelmaksi koeponnisti ensin Tanhupallo, muinainen hahmokisan voittaja. Se oli varmaan liian kilttiä huumoria ajan henkeen. Voi myös olla, ettei Kiti Kokkonen halua iän kaiken esittää pullerolasta. Kova on huumoripläjäysten tarve tänä aikana, kun pandemiakin jo rupsahtaa, ja sodan kirvoittamat putinvitsit enempi harmittavat kuin naurattavat.

Niinpä Joonas, tuo innokas huumorialan yrittäjä, on kavereineen lanseerannut julkkisten kinttuja roustaavan rakkikoiraohjelman (Roasting). Mitäpä ei tekisi televisionäkyvyyden eteen hän. Pissismummo, joka tämäisenä talvena on viimein herännyt pandemiakoomasta, tarttui tietysti ilahtuneena haasteeseen. Tässä tuoreimmat kommentit ekajaksolta. – Mitä tää nyt on. Onko sota loppunut viimen? Taustanaurettu standupyleisö ja jokapaikan julkkisnaamat valtakunnan tv-huumorista ovatki puuttuneet. Onko tosi hauskaa nälviä toista ihmistä? Tuollaisesta kaverista hankkiutuisin kohtsillään kauemmaksi, joka ei erota leikinlaskua ja ilkeilyä toisistaan. Pitäkää tunkkinne.

Juuei, ei ole tämä hän liittynyt elokapinaporukoihin eikä mitään mieltä osoittavien joukkoihin. Ei ole hän minkään puolueen jäsen, vaikka onkin ns. uskollinen äänestäjä. Ei osallistu hän somessa visertäjien eikä raakkujien, oman naamataulun ihailijoiden eikä synkkäilmeisten maailmanparantajien heimokulttuuriin. Onpa vain erään sortin itsekseenajattelija virtuaalisen ahon laidassa, yksikseen jurnottava pahantuulikko. Ja tässä nyt käyttää hän sananvapauttaan politiikan hurmeisia näyttämöitä kritisoiden.

Edustuksellinen demokratia, jota meillämain on nautittu itsenäisyyden reilun satavuotisen taipaleen verran, on osoittautunut senpäiväiseksi teatteriksi, josta ei värikkyyttä pidä puuttuman. Ensemble, joka maan asioita parlamentaarisen teatterin osajaon mukaan on valittu hoitamaan, sisältää nipun tarvittaessa samanmielisiä, mutta toisaalla erimielisiä porukoita ja ihme sooloilijoita. On hyvinvointiyhteiskuntamaanikot ja turvesuossa tarpojat, on viherkaihiset ja pakkoruotsinpuhujat. Teatterinäytökset hoituvat niin, että Ensemblen eturivi esittelee ratkaisuehdotuksensa näyttämöltä, ja katsomo huutelee hävyttömyyksiä päin naamaa. Tarkoitus on tehdä kansalle selväksi, että pääosan esittäjät ja niiden taustajoukot eivät nyt yhtään ymmärrä miten asiat pitäisi hoitaa, ovat tulkinneet roolinsa kertakaikkiaan väärin ja sössineet kaiken perusteellisesti.

Onnekseen P.Mummo ei kuulu Ensemblen eikä turhautuneen katsomon taustajoukkoihin. Hänellä on tavallisen kansalaisen ihana oikeus nauraa näytökselle jos naurattaa tai jättää näyttämön sekä katsomon väki repimään toisiaan tukasta. Puhemylly pyörii ja palkka juoksee.

Joskus pitää urakoida tätäkin elämänsä palstaa, tsekata ikääntymisen tuomien toimintarajoitteiden tilaa. Juhlasunnuntain jälkeisenä arkiaamuna kärvistelin tunnin verran hammashoitajan tuolissa kuuntelemassa krapsutusta. Viimeistelynä painepesurilla soodavettä kalustoon ja loppusilauksena fluoria. 131 euroa yksityisellä klinikalla.

Seuraavana aamuna istuskelin terveyskeskuksen aulassa tilattua laboratorioaikaa odotellen. Katselin maahanmuuttajaäitiä, joka nojasi seinään silmät kiinni. Vieressä pikkulapsi rattaissa selaili pienenpienellä tummalla etusormella kännykän kuvia. Äiti heräsi, kun ’lapsenvahti’ kopsahti lattialle.

Putki toisensa perään täyttyi laskimoverestä. Vessassa kävin luovuttamassa näyttöä munuaisten toiminnasta. Viimeiseksi vielä sydänfilmiä pätkä, josta sai itselle kopion pyytämällä. Ymmärrän jotain niistä itsekin, mutta jos tarvitsisin sydänlääkäriä, olisi alkajaisiksi näytettävää.

Huomenna on edessä viime aikojen ikälisä, kuulon seuranta. Ensimmäisellä kerralla lääkäri ei kiinnostunut tuloksesta. Olen vuorollani sitä ikäluokkaa, josta kunnallinen terveydenhuolto ei juurikaan ilahdu. Sote-kulut kasvavat vuosi vuodelta. – Yhteenvedon saaliista kuulen ensi viikolla. Sittenpähän tiedän.

Muru 10 v ja Pikkufriidu 3 v olivat yökylässä Vaarilassa. Tämä oli Pikkufriidun ensimmäinen yökylä täällä. Toisessa mummolassa hän oli jo ollutkin, kun äiti ja isi olivat taannoin hakemassa Vauvaa sairaalasta. Kolmivuotias tarvitsee kohtalaisen paljon oheiskamaa yökyläreissulle koottavasta matkasängystä ja vessanrenkaasta alkaen. Muru tuli varsin kevyin varustein, hammasharjakin oli unohtunut. Onneksi löytyi yksi käyttämätön Vaarilan kaapista.

Lauantai-iltapäivä meni syömisten ja sisäleikkien merkeissä. Koska Pikkukakkonen ei lauantaina näy, katseltiin Muumien touhuja illemmalla. Pikkufriidun kaksi sormea pujahtivat jo suuhun, niinpä oli aika hoitaa vessa-asiat ja pesut ja etsiä yöpuku. Mummeli luki Pikkukarhun tarinoita, joissa puhutaan myös äitikarhusta. Pikkufriidulle tuli siinä vähän äitiä ikävä, niinpä juteltiin siitä, että äiti hoitelee kotona Vauvaa ja kun yö on nukuttu ja aamulla tehty retki niin sitten isi tulee hakemaan kotiin. Mummeli lauloi monta tuutulaulua ja pian uni voitti Pikkufriidun. Muru sai valvoa vähän myöhempään ja lukea kirjaa sängyssä.

Mummeli ja tytöt kävivät yhdessä aamupäivällä leikkipuistossa. Oli hienoa huomata miten ihanasti Muru opasti Pikkufriidua kiipeilytelineessä, liukumäessä ja keinuissa. Hiekkalaatikollakin syntyi yhteistä leikkiä. Sitten käytiin halaamassa kaikki puiston isot puut. Pikkufriidu tunnisti koivun ja männyn ja pihlajan, Mummeli oikein hämmästyi. Vaari oli paistanut uunissa kalaa ja tehnyt perunamuussia sillä aikaa, kun tytöt hankkivat ulkona nälkää. Kyllä ne sitten maistuivatkin!

Tuli aika pakata sänky ja muut. Pikkufriidun isi tuli iltapäivällä niin kuin oli sovittu. Lähtemisen hetki oli vähän haikea, mutta pian jo halattiin ja vilkuteltiin. Mummeli oli kyllä aika ryytynyt ja lepohetken tarvitsi Vaarikin, kun talo hiljeni. Miten me olisimme selvinneet ilman Murua, totesimme. Niin ihanasti hän jaksoi leikkiä Pikkufriidun kanssa.

Pojistamme nuoremman ja puolisonsa tuore kuopusvauva aiheutti sen verran äksöniä heillä, että kolmevuotishääpäiväkin jäi jalkoihin siinä hässäkässä. Onhan ihanaa, että Elämä on siunannut heitä kahdella somalla tyttärellä, joiden kehityskaarta mekin isovanhempina saamme seurailla läheltä.

Meidän tuoreiden eläkevuosiemme sykähdyttävimmät hetket olivat Esikoisemme esikoispojan ja tyttären syntymät. Nyt Kuopuksemme on tyttärillään kaksinkertaistanut syntymäilon. Saadessaan ensi kertaa syliinsä muutaman päivän ikäisen ihmisenalun, voi kokea täyden ilon, jolle ei ole vertaa.

Perheeksi sitoutuminen tapahtuu nykyään myöhäisemmässä iässä kuin nuoruudessamme. Opinnot ja työurat sanelevat sen, missä asutaan. Poikamme ovat onneksi asettuneet lähiseudulle, yhteys toimii. Lähestyvä vanhuutemme ei näytä yksinäiseltä vielä nyt. Siitä voi olla vain kiitollinen.