Ajelimme lauantaina lapsuusmaillemme kummipojan esikoistyttären rippijuhliin kutsuttuina. Jo menomatkalla kotihoitaja soitti kahdesti tädin asioista. Lopulta Toinen sanoi, että olemme viikonlopun matkalla emmekä voi nyt olla mitenkään avuksi ennen maanantaita.

Perillä oli paljon sukua koolla. Monet oli nähty rippilapsen vanhempien hääjuhlissa viimeksi, niinpä oli vähän varmisteltava puolin ja toisin ketä ollaan. Sunnuntai oli lämmin ja kaunis kesäpäivä, pihassa lentelivät pääskyset. Urheilullinen rippilapsi jaksoi poseerata hyväntuulisesti koko päivän, hiukset kauniisti kiharrettuina, hopeakrassein koristellussa valkoisessa mekossa ja kummilta saatu hopearisti kaulassa. Pöydät notkuivat perinneherkuista ja moderneista leipomuksista.

Iltaa myöten ajoimme kotiin. Muistelin mielessäni veljen sekä kummipojan rippijuhlia samassa lapsuuteni kirkossa, jossa nyt jo kolmas sukupolvi astui alttarille valkoisissaan. Kristilliset perinteet murenevat hiljalleen, mutta tuntui hyvältä kokea, että siellä ne ovat vielä kunniassa. Kiitos, että saimme olla mukana.

Ei ole suoraa tietä taivaaseen, polku käy maallisen elämän kautta. Kun puhutaan hengellisestä matkasta, Tiestä, on hyvä muistaa, että olemme maan lapsia, elämämme täällä on sidottu aikaan ja paikkaan, luonnonlakeihin ja maan realiteetteihin. Tämä tosiasia värittää myös hengellistä elämäämme, kokemuksiamme, kulkumme vaiheita. Maallinen elämämme on yksilöllistä, kullakin on oma tiensä. Silti elämään kuuluu ihmisille yhteistä kokemusta, yhteisiä vaiheita, yhteisesti tunnistettavaa. Hengellinen matkamme ei ole maallisen realiteeteista irrallaan, sekin on kunkin oma, ja siihenkin sisältyy yhteistä kokemusta ja monille yhteisiä vaiheita.

Tänään on isäni kuoleman vuosipäivä. Hän syntyi viime vuosisadan alkumetreillä autonomisessa Suomessa, kasvoi ja kävi koulunsa itsenäistyneessä valtiossa. Nuoruusvuodet menivät sodassa, häätkin siirtyivät sodan vuoksi ja esikoinen syntyi talvisodan päättymisen päivänä.

Veljelleni tämä päivä on siis hänen oma syntymäpäivänsä, josta on isän kuoleman myötä tullut muistojen värittämä. Samassa päivässä lomittuvat ja väreilevät monenlaiset yhteiset ja henkilökohtaiset kokemukset ja muistot.


IMG_0864

Oli jo aikakin taas liikahtaa kotoa, kun lämpötila laskeutui säällisille lukemille. Siis autoon ja tielle, määränpäänä Tampere. Siellä vietetään teatterikesää ja meillä oli katsastamatta Pyynikin kesäteatterin tämänvuotinen esitys. Hauskahan se oli, enimmäkseen. Esiintyjäryhmä oli hiukan epätasainen. Eija Vilpaksen ammattitaitoisesti roolittamasta Irmasta muodostui Ehtoolehdon sankareiden johtohahmo. Muutama muukin herkullinen roolisuoritus jäi näytelmästä mieleen, mm. Sara-Maria Heinosen vihreätukkainen tyttö. Tommi Auvisen ohjaamassa teatteriesityksessä nousivat agendalle palvelualojen vierastyövoiman käyttö, kunnallisen kotihoidon työvoimapula, eutanasiakeskustelu ja asukkaille putkiremontista aiheutuneet ongelmat. Ajankohtaisia kaikki.

Jäin miettimään näytelmästä välittyvää vanhuuskuvaa, kun kesäteatteriesitysten tapaan kaikki vedettiin överiksi, että yleisöllä olisi hauskaa. Minna Lindgrenin Ehtoolehto-kirjat kannattaa lukea, teksti on oikeasti herkullista ja lukija pystyy mielikuvituksensa näyttämöllä näkemään henkilöhahmot, ehkä todellisempina kuin teatterissa.

Koska meillä oli yhteisen taivalluksemme merkityspäiväkin, hankkiuduimme toisena päivänä Viikinsaareen, josta oli miellyttäviä ja kutkuttavia muistoja parinkymmenen vuoden takaa. Kiersimme saaren leppoisaan tahtiin rantatietä pitkin, myös luontopolun meditaatiorasteineen. Lopuksi viivähdimme Pyhäjärven ekumeenisessa kappelissa, joka on entiseen putkaan rakennettu ja v. 1995 kappeliksi vihitty uniikki taideteos. Seinille maalatut vanhat symbolikuvat keskustelevat taiteilija Ilkka Väätin modernien taideteosten kanssa. Kappeli jakautuu esikristillisiä symboleja esittelevästä eteistilasta Stefanus Laurentiille pyhitettyyn läntisen perinteen ja Aleksanteri Syväriläiselle pyhitetyn itäisen perinteen huoneisiin. Paikkaan perehtynyt vapaaehtoisopas esitteli mielellään kappelia maalauksineen.

Söimme hiukan juhlallisempaan tyyliin illallista ja muistelimme, miten olemme aikojen saatossa juhlistaneet yhteisiä vuosikymmeniämme. Usein on oltu meren tuntumassa, hakeuduttu luontoon ja taide-elämyksien pariin. On tanssittu valssia pienessä paatissa myrskyävällä merellä, illastettu ruusupuutarhassa ja katseltu täysikuuta merellä risteilylaivalta. Viisitoista vuotta sitten siunattiin uudet sormukset seremonioitta kotikirkossa messun jälkeen. Ja matka jatkuu, jos Luoja niin suo.

Lähdemme matkaan aamulla. Tuulilasi täyttyy pisaroista. Kohta auton kylkeä valuu kuraa. Matkan edetessä vesipisarat vaihtuvat räntäroiskeiksi ja perillä sataa hiljalleen uutta, puhdasta lunta. Tuttua matkaa ajaessa on melkein aina ollut kesä, nyt näin.

Veli tulee vastaan eläkekotinsa pihalle, aina hän tulee vastaan ja ottaa halaukseen. Vuosikymmenten sisaruus on vahva side. Sydänleikkauksensa jälkeen hän on alkanut sanoa aina tavatessa sekä erotessa: vielä me nähtiin…

Tällä kertaa tapaamme veljen syntymäpäivän merkeissä. Samalla tulee päivitetyksi se, mistä ei puhelimessa ole puhuttu sitten viime kesän tapaamisen. Aika on puhua ja aika olla vaiti. Jokaisella asialla on aikansa.

Yövymme kummipojan talossa, joka oli veljen ja minun lapsuuskoti aikoinaan, sitten veljen perheen ja vanhuksien. Nyt iltamme on taas täynnä lapsiperheen eläväistä menoa, puhetta harrastuksista ja läksyistä, töistä. Saunotaan, syödään synttärikakkua iltateen kera. Kummipojan perhe on varsinainen lentopalloperhe, isä valmentaa ja kuljettaa, tytär pelaa, äiti on huoltojoukoissa ja poika pelaa sählyä.  

Aamukahvilla minusta pursuaa muistoja ryöpsähdyksinä. Lapset ovat pinkaisseet jo kouluauton kyytiin, äidillään on vapaapäivä. Vaeltelen talossa, katselen ja kuulostelen. En kaipaa entisiä, iloitsen, että talo elää asujineen tätä päivää. Ja että talo saa yhä olla koti rakkaille ihmisille.  

Mököttävät kanit

Lienen joskus ohuesti sivunnut seinien sisäistä sivuaihetta, Toisen tapaa mököttää ajoittain. Ja todennut, että siitä selviää helpoiten, kun antaa olla. Taannoin Toinen tuli Kuopuksen luota sen hämmästyttävän tiedon kera, että pojan huushollin kaksi kania mököttävät.

Nythän on niin, että muutto on ihmisen lapselle kova koetus, varsinkin muutto vuokrakämpästä omaan, joka pitää rempata mieleisekseen. On sullottava kahden keräämä asumistarpeisto laatikoihin, kärrättävä uuteen osoitteeseen ja purettava laatikoista uuteen asentoon.

Muutto pitää ahkerana, on siivottava edellisen asujan jäljet ja sitten vielä omat jäljet, ettei entinen vuokraisäntä lähetä laskua perään. Muutto tapahtui joulun aluspäivinä ja jouluksi nuoripari poistui sekasorron keskeltä äitiensä huomaan kanit evästettyään. Hyvähän ihmisen lasten on.  

No, onko ihme, että kanit mököttävät. Ne on lupaa kysymättä tuupattu uppo-outoon huusholliin, joka on vielä kuin tsunamin jäljiltä. Ihmisen lapset eivät ole ehtineet sylittää, rapsuttaa ja silitellä. On työnnetty uutta salaatinkerää ja täytetty vesikuppia ja taas riennetty tapettikauppaan.  

Nyt pitäisi tietää, miten mököttävä kani lepytetään. Annetaanko olla ja katsotaan miten kauan kaninpokka pitää. Ryhdytäänkö lahjomaan karvapalleroita erikoisherkuilla ja löperöimään liikkumisreviirin kanssa. Remontti ahistaa ja kanit vain mököttävät. Mokomat.

Kanien anoppi kävi loppiaisiltana niille pitämässä puhuttelua ja selittämässä tilannetta. Mitäs se auttoi. Häkin nurkasta vain mulkoilivat korviaan lopsauttamatta eivätkä edes emäntänsä houkuttelusta tulleet yksiöstään ulos. Tehokasta huomionhakua tuo mökötys.
 
Kolmas Huone 7.1.2008

PS Kanit ovat jo kanien taivaassa ja Kuopuskaan ei asu kotimaassa. Toinen ei enää mökötä, on vain lempeästi hiljaa, jos niikseen on. Kymmenen vuotta on joissakin asioissa pitkä aika, joissakin lyhyt.

PB216052

yksi pihamme päivittäisistä lintuvieraista on mustarastas. useimmiten lintu tulee yksin, mutta joskus olen nähnyt kaksi keltanokkaista urosta ja yhden naaraan yhtä aikaa pöyhimässä pudonneita lehtiä syreenin, tammen ja katajan juurella. kuvan yksilö on niin tuttuuntunut, ettei rauhallinen liikkuminen tai kuvaaminen sitä häiritse. kuvaushetkellä linnulla oli kaveri, juttelin niille ja ne näyttivät kuuntelevan. olemme tottuneet uteliaiden oravien kesyyntymiseen, mutta tämä on uutta. 

muistan perheemme ensimmäisen kevään omassa pikku kodissa. sen pihapiirissä ihan parvekkeemme lähellä oli puu, johon mustarastas iltaisin tuli laulamaan. kutsuimme laulajaa kotipesälinnuksemme. 

ehkä pikku pihamme on myös ’mustiksemme’ kotipiha. jollakin salatulla tavalla mustarastaan läsnäolo liittyy elämämme merkittäviin taitekohtiin.

Ketut, sanoi pihlaja

Näinä aikoina huomaa suuriäänisiä julkijulistuksia, että meillä ei sitten enää telkkaria katsota. Vastustetaan uudistuksia ja digiaikaan pakottamista. Valitetaan, ettei televisio tarjoa muuta kuin ikuishömppää, murhasarjoja ja kolmannen luokan elokuvien uusintoja. Onhan noita.

On ihmisiä, joiden elämänehdot ovat siinä määrin rajalliset, että radio- ja tv-ohjelma antavat lähes ainoaa ulkopuolista sisältöä arkeen. On runsaasti viihteen ystäviä, taannoiset muistelutv-ohjelmat sen viimeistään paljastivat. Ihmisten tarpeet ja vaatimustaso eroavat monessa muussakin kuin viihteessä.

Digiaikaan siirtyminen oli väistämättömyys. Tv-kuvan tekninen parannus on ollut kiistaton. Tarkoitus oli myös houkutella uuteen katsomisen kulttuuriin. Mahdollisuudet lisääntyvät sitä mukaa kuin välineet kehittyvät, kaikki uusi ei tule samalla kellonlyömällä.

Meillä katsotaan edelleenkin televisiota. Iloitsen hyvästä kuvanlaadusta. Tekniset ongelmat poistuvat ajan mittaan, otaksun. Ehkä opin itsekin vielä valitsemaan oikean kapulan ja painelemaan oikeita nappuloita. Silmät ovat näkemistä, aivot nähdyn punnintaa varten.  

– Kolmas Huone 4.12.2007

Kommentti //  Digiaika on vain parantanut juoksuvauhtiaan. Silloiset närkästystä nostaneet digiboxit siirtyneet tv-yksikön sisälle, näyttöruudut ohentuneet ja laajentuneet vuosi vuodelta. Teräväpiirtokuva ja HD-ääni elävät jo neljättä parannettua vaihettaan. Perinteiset tv-kanavat kituvat yhä pahemmin, kun Areenasta saa valita katseluajan, ja maksukanavien laadukkaampi tarjonta vie valikoivat katsojat. Koko katselu- ja kuuntelulaitteisto kodeissa on saatu yhdellä kapulalla hallittavaksi. Ongelmana on edelleen keskivertokuluttaja, joka ei saa säädintä kaikin osin suvereenisti haltuunsa.   *23.11.2017

P9245976

perjantai-iltana kuulin Tonin kuolemasta. hän oli nuoruuteni idoli, musikaalisuutensa tähden, koulutoverini rinnakkaisluokalta oppikoulusta. olen jo luovuttanut pois varhaisen kaukorakkauden muistot, mutta Tonin laulut ja musiikki elävät.   

lauantaina olin saattamassa entistä työtoveria. katselin koivunlehtien kultasadeleikkiä syysauringossa kappelin ikkunaseinän takana. kuolema yllättää, jotain jää aina kesken. aikuisten lasten surunkyyneleet voi ymmärtää, mutta lapsen lohduton itku riipaisee, sillä lapsi elää läsnäolosta, ei muistoista.   

illalla vielä sain kuulla murheuutisen veljen minullekin tutun ystäväperheen isän vakavasta sairaudesta. siinä tajusin, että nyt murtuu meidän ikäpolvemme. oman vuoron alituinen miettiminen ei liene tarpeen, mutta hyvä on muistaa, että se tulee.

P7205547

syntymäkotini mailla, kylän korkeimmalla mäellä, oli lapsuudessani kenties parisataa vuotta vanha, jykevä, huiman korkea kuusi. isoveli, serkkuveli ja minä leikimme siellä lapsuutemme kesinä. poikien ja minun kädet eivät yltäneet yhdessäkään rungon ympäri. yksi alaoksista kosketti melkein maata, siitä pääsi kiipeilemään. oksa yksinään oli paksu kuin tavallisen puun runko. tarina kertoo, että sillä nähtiin kerran karhu istumassa.

veljen ja meidän poikamme olivat jo aikuisia, kun kuusi jouduttiin kaatamaan. kummipoika toi metsäkoneellaan rungon juuriosan pihaan muistoksi. se oli hätkähdyttävän uljas näky kaadettunakin.

syntymäkodin pihapiirissä kasvaa ilmiselvästi kuusivanhuksen lapsi tai lapsenlapsi. sillä on arvoisensa paikka talon päädyssä.

P8115697

Elokuun yhdestoista. Se oli lauantai. Aamulla kävin kampaajalla ja pukeuduin udunsiniseen. Toisella oli varta vasten teetetty yönsininen samettipuku. Kukkakimpussa oli valkoista ja punaista. Valokuvaaja asetteli meitä, halusi ottaa kokovartalokuvan. Yletyin Toista olkaan. Määräaikaan seisoin Tuomiokirkon eteisessä ja kun urut humahtivat soimaan Bachia, kävelin käytävää yksin, Toinen tuli vastaan. Kohtasimme käytävien risteyksessä ja kuljimme siitä käsi kädessä alttarille. Isät ja äidit, siskonsa ja veljeni puolisoineen, kummitäti ja setä, muutama ystävä sekä penkillinen uteliaita seurakuntalaisia taaempana.

Tänään siitä päivästä on 44 vuotta. Joka elokuussa, jonka saamme, luku kasvaa yhdellä, vaikka ei vuosien määrä paljon kerro, vain vuodet kertovat. Täyden elämän vuodet.