Tuli sillä tavoin sopivasti tuulenvireinen päivä vaatehuoneen inventaarioon, että saatiin vaatteet pihaan narulle päiväksi. Saman tien voitiin imuroida sekä pyyhkiä seinät ja lattia. Tuuletuspäivä ilahduttaakin garderobin hulmahdellessa narulla kaikissa väreissään.

Tässä elämänvaiheessa on syytä tarkastella muutoinkin mitä kaikkea kaapeissa on. Muisto-osastoa, jota ei enää käytetä, on vielä yllättävän runsaasti. Äidin vihkipuku, sotavuosina veljenvaimolta kierrätetty sekä serkulta saatu valkea rippimekkoni ovat jo tummuneet alkuperäisestä väristään. Israelin matkalla Jerikosta ostettu kultalangoin kirjailtu arabinaisen vaate palveli 1970-luvun seurakuntatyövuosina aiheeseen liittyvien musiikkiesitysten asuna. Anopilta saatu kansallispuku sai palvella kymmenen vuotta samassa tarkoituksessa ja on nyt muistojoukon jatkeena. Diakonissan musta juhlapuku näyttää kulahtaneelta, sitä tarvittiin aikansa kirkollisissa juhlatilanteissa. Kun saumat eivät enää antaneet periksi, uutta en katsonut tarvitsevani. Toisen laadukas ykkösmusta ja muutama takki ovat niin väljiä, että päätyvät nyt kiertoon.  

Pyysin Toistani pukemaan samettisen vihkipukunsa tummansinisen takin ja seisomaan oman pitkän laahuspukuni viereen.  Hän on työvuosistaan sen verran hoikistunut, että takki sopii kuin valettu. Päivästä, jona asuja käytettiin, on reilut 49 vuotta. Niinkö se on, että muistojen garderobi päätyy kaatopaikalle, kun aikamme täyttyy.

..sain viimein kesäkukat istutettua pihaan ruukkuihin sekä perennapenkkiin malvan, joka oli kadonnut heinikkoon. En nyt muista milloin ja mistä se meille tuli, vai oliko jo tähän kotiin muuttaessamme, viime vuosisadalta kumminkin. Lapsuusmaalta jo sen kukkien herkänsävyisen lilan olen sieluni värimaisemaan imenyt. Koska taannoinen selkäjumi, perenna-alue oli päässyt pahasti heinittymään ja epäilin, että malva oli tukehtunut. Kun miniäkulta raivasi perennamaata tyttöjen kanssa täällä käydessään, valkeni totuus: malvani oli täysin kuihtunut. Nyt puhuttelen istuttamaani uutta alkua, toivottelen tervetulleeksi ja kerron sille, miten ihana sen on siinä kukkia – sitten ajallaan – odotettuna, kaivattuna ja helliteltynä. Taisin luvata, etten ikinä päästä sen tonttia semmoiseen kuntoon, vaikka mikä jumi olisi.

Muitakin tärkeitä kesävieraita kukkasieluisen pihassa on tapana ollut pitää: heleänpunertava Karjalan Heili amppelissa, keittiön ikkunan tuntumassa. Jostain se on tähän asti aina löytynyt, vaikkakin vuosi vuosi vuodelta etsitympänä, mutta tänä kesänä ei. Kun tiedän sen lopullisesti tuoneen Toiselleni kesän pihaan, olen nyt huolissani, miksi hän luovutti, tyytyi puhtaan valkoiseen petuniaan, joka toki on upea sekin.

Jotain uutta lajiakin pitää joka kesä olla. Nyt siinä on bougainvillea, joka köynnöstukineen pääsi isoimpaan piharuukkuun kokeilemaan pärjäisikö pohjolan vilpoisessa kesäkuussa ja helteisessä heinä-elokuussa. Hortensiat osoittautuivat viime kesänä jo sitkeiksi, ja yksi poutapilviyksilö viime kesän uusista pihakukkasista jopa sinnitteli sisäkukkana koko talven kesää kaihoten.

Kuka lie kuolinsiivoustermin lanseerannut ensiksi, usein se on tullut vastaan ainakin naistenlehtien palstoilla. Ensi kertaa sana tuli vastaani kirjailija Eeva Kilven teksteissä kauan sitten. Ehkä juuri naiset omivat sen käyttöön siksi, että siivous on muutenkin naisihmiselle tuttua elämän peruskauraa.

Useimpien tavallisten ihmisten elämästä jää paitsi satunnaisia muistoja lähimmäisille, kenties joitakin arvokkaitakin esineitä, mutta myös luvuttomia kasoja täysin merkityksetöntä tavaraa. Mietimme, pitäisikö ihmisen raivata itse nurkkansa turhaksi käyneistä esineistä. Onko kyse häpeästä, oman arvottomuuden tunteesta, joka kysyy itseltä: tässäkö oli kaikki, minkä sain aikaan? Enkö tämän enempään tai parempaan pystynyt? Nehän ovat vain elämän sälää, aikansa tarpeellisina palvelleita, mutta kertovat myös ihmisen arjesta. Muistan sen veitsen, jolla äiti kaikki lapsuuteni perunat kuori ja pilkkoi ruokiin. Sen terä oli ohueksi ja kapeaksi kulunut ja kädensija muotoutunut vasenkätiselle sopivaksi. Säilytin sitä jonkin aikaa, omien keittiöveitsieni joukossa, vaikka en käyttänyt. Siinä äidin muisto eli toisella tavalla kuin arvokkaamissa perintötavaroissa.

Olisiko kuolinsiivous ehkä merkityksellisempää, jos tavaran sijaan (tai mahdollisesti niiden mukana) kävisimme läpi omat ihmissuhteemme ja elämänvaiheemme, tekisimme jonkinlaisen tilinpäätöksen siitä, miten käytimme ainutkertaisen aikamme ja mahdollisuutemme?

Vihdoinkin hiukan talven tuntua! Kuusitoista pakkasastetta aamulla, piha nipin napin valkoinen, ja loistava aurinko!

Sunnuntai on viikkoni lempparipäivä! Toinen on ottanut tavakseen laittaa aamukahvit, koska hän joka tapauksessa herää ensin ja hakee lehden. Kaksi adventtikynttilää on jo sytytetty, kun tulen rauhalliseen tahtiin pöydän ääreen. Korona-aikoina olemme tavanneet viipyillä kupillisen ääressä milloin mistäkin jutellen. Aika usein kerron ennen heräämistä näkemästäni unesta. Toinen kommentoi kuulemansa perusteella ja siitä saan omille tulkinnoilleni uusia näkökulmia.

Aamupuheet lähtevät herkästi soljumaan asiasta toiseen ja nykyään yhä useammin lapsuus- ja nuoruusmuistoihin. Kiitollisena ajattelen tätä mahdollisuutta, joka meillä vielä on: jakaa muistoja. Samana vuonna syntyneinä ja samoilta seuduilta kotoisin ollen, ymmärrämme yhdestä murresanasta toisiamme. Lapsuus- ja nuoruusmuistoista ei tule kiistaakaan, kun ne ovat kummallakin suvereenisti ikiomat.

Tänään oli perinneruokaa huomista itsenäisyyspäivää ennakoiden. Toinen otti esille savipadan, valmiiksi kuutioidut naudan ja possun lihat, sipulit, pippurit ja laakerinlehdet. Hänellä on mielessään vaarinsa karjalanpaisti, jota hän on kehitellyt omin kokemuksin. Olin eilen hauduttanut lisukkeeksi lanttu- ja kurpitsakuutioita, voinokareilla ja siirapilla maustettuina. Sekoittelin vielä runsaan vihersalaatin basilikalla, kirsikkatomaateilla, kurkkukuutioilla ja mozzarellapalleroilla ryyditettynä. Perinneruuan kanssa kuuluu olla aina myös jotain metsämarjaa, nyt oli omatekoista puolukkahilloa.

Kynttilä kynttilältä valo kasvaa joulua kohti.

vaahtera syksyllä 2019

Matalia valokiiloja, pitkiä pehmeitä varjoja. Lehtiä maassa paksuin karhein. Vanha koivunkanto on puhjennut kukkimaan lahosieniä, jotka juhlivat kuin eivät epidemiasta turvaväleineen olisi kuulleetkaan. Pelargonia availee kesäheleitä kukkiaan ties monettako kertaa. Ja syysleimu, se leimuaa aina vain. On lokakuu.

Meillä oli pihassa pieni metsä. Jo kauan sitten siitä katosi vanha koivu, sitten saha puri pihlajan. Mänty ja vaahtera kasvoivat kauan liian liki toisiaan. Yhtenä keväänä valittiin mänty pois. Kataja kuihtui ikävään, kun jäi yksin edustamaan havupuita. Viime keväänä veivät vaahteran väkisin. Syreenejäkin on typistetty niin, että puolet on enää jäljellä, vähän violetteja, vähän valkeita.

Yksi puu pitää pihassa saada olla. Nyt on tammi pihan kuninkaana. Huomauttelivat jo tammen oksastakin, kurottui liian pitkälle katon ylle. Selvähän se, että siitä tipahteli roskaa ja lehtiä katolle, tukki räystäskourut ja -putken. Toinen otti sahan ja tikkaat, oksa sai lähtöpassit. Mutta puu on yhä ylväs. Ja niin kauan se on tässä pihassa kuin mekin. Jotain rajaa.

Vanha siksi, että aloitettiin opiskelu ja valmistuttiin jo viime vuosisadalla, tahkottiin tentteihin, käytiin harjoitusjaksoja yhdessä ja yksitellen. Miten kirkassilmäisiä ja energisiä olimmekaan, kuka mistäkin Helsinkiin rantautuneina, muutama syntyperäinen hesalainenkin joukossa. Porukka hajosi valmistuttua eri suuntiin, mistä kukin paikkansa ja leipäpuun oksan löysi. Pääkaupunkiseudullekin meitä jäi useampi, minäkin. Likipitäen valmistumisesta asti on kokoonnuttu tapaamisiin, melkein joka vuosi. Noin puolet porukasta on tavallisesti osallistunut tapaamisiin, muutama harvakseltaan. Laskin vanhoista kalentereista, että olen ollut mukana 32 kertaa ja poissa ehkä 11 kertaa. Oman poissaolon syyt näkee vuosiluvuista: häät, lasten syntymät, muutto Helsingistä, erikoistumisopinnot ja perheen ruuhkavuodet. 

Paikka on tällä kertaa Kanta-Hämeessä, oikean metsän keskellä ja ihastuttavan Liesjärven tuntumassa. Kukin tulee taholtaan omin kyydein, omin odotuksin. Kohta olemme koolla ruokapöytien ääressä koronaohjeistuksen mukaisesti väljään tyyliin. Majoitutaan, levätään tovi matkasta ja kahvit nautittuamme ja talon historiaa kuultuamme Irja esittelee keramiikkaharrastuksensa kauniita tuloksia. (Oi, Lintu sininen!) Osa haluaa saunoa, minä kävelen metsätietä ja rantaa ja hengitän syvään. Ihmeellinen on luonnon rauha, auringon leikki puiden oksilla ja kimallus vedessä, veneet ja laiturit rantoja vartioiden. Valtavan korkeat puut saavat ihmisen tuntemaan hyvällä tavalla pienuutensa.

Illan hämärässä ja takkatulen ääressä käymme kuulumiskierrosta kuten aina. Kukin kertoo mitä haluaa, ei paljon kysellä, jokainen saa olla niin avoin kuin oikealta tuntuu. Vuosi vuodelta vähemmän tarvitsee kertoa omista tai lasten saavutuksista. Lastenlapsista toki aina riittää iloista kerrottavaa. Surun ja sairauden ymmärtämiseen kouliintuneet jaksavat kuulla miten kullakin on. Elämän kokemusten paino jo tuntuu, yhtä ja toista omaan tai läheisen terveyteen liittyvää voi tässä joukossa jakaa ja niin kulkua keventää. Luottamusta ja avoimuutta on kullakin uskalluksensa verran.

Aamulla kuullaan tapaamisen teemapuheenvuorot. Viime vuonna keskusteltiin omaishoitajuudesta, tällä kertaa leskeytymisestä. Kolme kurssimme leskirouvaa tiivisti kukin kokemustaan puolison sairausajasta, siitä hiljaisesta alamäestä, kuten Kaija niin kauniisti sanoi, kuolemasta ja surusta. Useimmat meistä ovat työssään näitä tuntoja kohdanneet, mutta nyt liikutaan syvemmällä, intiimillä tasolla. Edellisen illan keskusteluissa avautuessamme teimme jo sydämessämme tilaa ottaa vastaan nämä ikätoverien herkistävät tunnot. Mieleeni jäivät kunkin kertojan kasvot ja pienet paljon puhuvat sanat ja eleet. Surunsa läpi jo kulkeneen valoisassa olemuksessa voi aistia kiitollisuuden elämästä ja uuden ajan versot.

Aamulla oli hiljaista, joku oli mennyt kirkkoon, toiset ehkä nukkuivat pois eilisiään, moni oli jo aattona poistunut juhannuksen viettoon tien päähän. Me otimme yksinäisen ajoneuvomme autokatoksesta ja suuntasimme rauhallisimmalle kaikista tietämistämme paikoista, tutulle hautausmaalle.

Hauta löytyi helposti saamieni ohjeiden mukaan. Pientä yksinkertaista kiveä vasten nojasi väliaikainen puinen kyltti, pelkällä sukunimellä merkitty. Ei istutuksia, ei ainuttakaan kukkaa. Minulla oli mukana kimppu valkoista, punaista ja vihreää. Muistelin siinä, milloin tutustuin häneen, millaisia olivat alkuvuodet hänen työtoverinaan. Hän hankkiutui pian jatkamaan opintojaan ja siirtyi sitten kokonaan toiseen työhön. Vuosien varrella tapasin hänet ohi mennen asemalla tai jossakin, kuulin erosta, työuran etenemisestä, uudesta puolisosta. Viimeksi tapasimme talvisella kadulla, pysähdyin kysymään kuulumisia. Siinä hän kertoi etenevästä sairaudestaan, parisuhteen päättymisestä ja muuttamisestaan takaisin kaupunkiimme. Tilanteen kaikinpuolinen paljaus riipaisi. Tämän kauniin kesän puhjetessa kuolemanviesti tuntui jo vapauttavalta.

Retriitti hiljaisen seurakunnan keskellä toi syvän rauhan. Tuuli soitti urkuja, linnut lauloivat suvivirttä, kukat hehkuivat muistoja ja elämää. Kirjailijan sanoin: ”Ihminen ei kuole silloin, kun hengitys päättyy, ja iho viilenee, vaan vasta sitten, kun kukaan ei häntä muista.”

Olen tässä pitkässä kevätretriitissä tehnyt jonkinlaista hiljaista elämänsiivousta. Viimeksi olen käynyt kotikoneeni tiedostoja läpi ja harventanut rankalla kädellä. Pitkät, vuosien meiliketjut ystävien kanssa vaativat arvolleen sopivan hyvästelyn. Luin kaikki läpi ja tallensin muistojen lippaaseen vain arvokkaimmat viestit liitteineen.

Tässä puuhassa on myös käynyt ilmi, miten eri ystävien kanssa käyty ajatusten vaihto on erilaista. Yhden sielunsiskon kanssa olemme parkuneet toisillemme kaikki kipumme ja hehkutelleet onnenhetket, monelle muulle olen lähetellyt viileän rauhallisia tilannetiedotuksia pahimmista vaiheista selviydyttyä ja kysellyt kuulumisia. Joidenkin kohdalla olen tajunnut olla lisäämättä toisen kuormaa omiani valittelemalla ja ottanut myötätuntoisen asenteen. Sekin on aitoa minua.

Ystävyys on elämän rikkautta. Voi antaa ja saada sen mukaan kuin kulloinkin on. Kun vanha ystävä on päässyt ikilepoon, olen hoitanut ikävääni palaamalla meilikirjeenvaihtoomme. Ajallaan siitä voi luopua, eihän se mitään perintötavaraa ole. Ystävyyskään ei kulje perintönä, omat muistot äidin ystävistä ovat lapsillekin ihan omat, jos ystävällä on ollut yhteys koko perheeseen. Kun tiedostot väljenevät, tulee tilaa sielun sisäiseen puutarhaankin.

Lapsuusmaalla tehtiin kotisimaa ja itse paistettuja munkkirinkeleitä yhdessä äidin kanssa vapuksi. Hyvin maistuivat isälle ja isoveljellekin. Minä hain sinivuokkoja metsästä, jos ne sattuivat olemaan jo kukassa. Ei ne kauan kestäneet maljakossa, mutta tuli niiden mukana kuitenkin kevättä kotiin.

Helsingin vuosina, kun tutustuttiin Toisen kanssa, otettiin tavaksi tuulettaa lakkia vapunpäivänä merenrantakävelyllä tai kuunnella Espan lavalla soittelijoita. Pari kertaa Mantan lakituksen aikaan Kauppatorilla riitti meille. Tungos oli valtaisa. Ei olla osallistuttu vappujuhlille eikä olla minkään aatteen puolesta marssijoita. Toinen soitteli kotona Retuperän VPK:ta, ja sima ja tippaleivät tekivät kauppansa. Poikien myötä kotiin tuli serpentiinejä, itse puhallettuja ilmapalloja ja vappuhuiskat, ja taas paisteltiin munkkeja ja juotiin simaa.

Kun pojat liukenivat omille teilleen vappumeininkeihinsä palattiin me kaksi herkuttelun pariin – tyyliin suolakeksejä, juustoja, kuohuviiniä ja jazzlevyjä. Vapunpäivänä pyöräiltiin Tuusulanjärven ympäri, jos sää ei ollut ihan kamala. Aika usein se kyllä oli.

Eläkevuodet ovat riisuneet vappumme turhantuntuiseksi käyneistä kuvioista. Usein on nautittu kaupasta tuotu simapullo ja Fazerin tippaleivät omassa pihassa, siinäpä se. Eikä tästä karanteenivapustakaan mitään erityistä jää puuttumaan.

Istuin tuoliini, avasin television ja pääsin osalliseksi kauniista ja koskettavasta musiikista, psalmin ja evankeliumin sanoista sekä piispa Teemun oikea-aikaisista ajatuksista, jotka valuivat meidän kansalaisten koronatodellisuuteen vuolaina ja modernein sanakääntein. Oman väkevän koskettavuutensa atmosfääriin toi paikka, jossa tämä tapahtui: vanha, kauniisti modernisoitu kirkko Oulunkylässä. Pieni kirkko tuli rakkaaksi kotikirkokseni 1970-luvulla, kun asuimme tuossa kaupunginosassa ja työskentelin seurakunnassa. Monet kirkkoon liittyvät muistot nousivat mieleen kirkkaana kuin eilinen.

Iltauutisissa viisas nainen, professori Laura Kolbe totesi, että Uudenmaan maakunnan eristäminen varotoimena muusta valtakunnasta on nostanut monen mieleen maakuntarajoihin liittyviä identiteettikysymyksiä. Keskustelimme tästä puolipäivän puuroaterialla. Olemme molemmat asettuneet opiskeluaikojen jatkoksi pääkaupunkiseudulle ja kotikaupungeista ensimmäinen on kummallekin yhä Helsinki.

Ajattelen identiteettiäni puuna, jonka juuret ovat isän sekä äidin suvun puolesta vahvasti Etelä-Karjalassa, sitä seutua kutsun yhä näissäkin kirjoituksissani Lapsuusmaaksi. Puun vahva runko on täällä, missä työmme on tehty, yhteisöllisesti osallistuttu ja perheen varhaiset vuodet eletty. Latvus ottaa vastaan tuulet ja tuiskut milloin mistäkin suunnasta, antautuu unelmiin, joiden kotina on koko maailma. Me emme miellä itseämme maakuntarajojen sisään. Rajanveto on kuitenkin nyt perusteltu ja tarpeen.