– En ole koskaan aikaisemmin nähnyt kuolevaa ihmistä, Toinen sanoo tultuamme kotiin hyvästelemästä suvun viimeistä Tätiä. Muistelimme käyntiä perheenä hänen äitinsä luona sädehoitokodissa kymmeniä vuosia sitten. Hän halusi puolivuotiaan esikoisemme syliinsä hetkeksi vuoteelle. Juteltiin siinä rauhallisesti miettimättä miten lähellä tai kaukana lähtö olisi. Tunnelma oli läheinen ja lämmin. Matkan pituus ja äidin tilanteen vakavuus tiedettiin, ymmärsimme, ettemme ehkä enää näkisi. Viikon kuluttua hän olikin jo poissa. Muistamme myös lauantai-illan viisitoista vuotta myöhemmin, kun ovikello soi ja sisään tuli kaksi virkapukuista poliisia tuomaan tietoa leski-isän elämän päättymisestä sairauskohtaukseen kotonaan, matkan päässä täältä.

Mieleeni nousi sarja kuolevan kohtaamisia oman elämän varrelta. Isän vanha setä, joka kuoli äkisti silmieni edessä, kun olin yhdeksän. Isäni, jonka kävin poikiemme kanssa hyvästelemässä terveyskeskuksen osastolla loppiaisviikolla erään joululoman aikaan. Äidin, joka ehti 96:n ikään likipitäen omana itsenään. Hänen luonaan sain viipyä elämänsä viimeiset kaksi päivää sairaalan saattohuoneessa, kun häntä ei enää tavoittanut sanoin eikä kosketuksin. Tällaisia tilanteita oli lukuisia työvuosien aikanakin. Kaikista niistä on jäänyt olennaisen ääreen pysähtymisen väkevä kokemusjälki.

Surun aistii ihmisestä, jos on kosketuspintaa jossain elämän vaiheessa siitä jäänyt. Ymmärtää, että hiljainen myötätunto on parantavaa osanottoa.