– Mentäisiinkö jouluksi kylpylään, heitin adventtina jonkun mainoksen inspiroimana. Oi, olisipa mukavaa mennä valmiille. Ei kauppa- eikä keittiösulkeisia! Liottaisi vain kipuilevaa selkää lämpimissä poreissa. Vaan siitä ajatus lähtikin liitämään ihan omaan suuntaansa: – Oikeastaan ikävöin kahdenkeskistä joulua, sain sanotuksi. Toinen katsoi hetken vaiti, onko tuo tosissaan. Sitten: – Niin minäkin.

Se on mahdollista, sielu ilahtuu perusolemustaan myöten: joulu kahdestaan, rauhaisasti, kotona. Itse kasatut täytymiset ovat poissa. Kiireetöntä, vapaasti liukuvaa, spontaania. Lupaukset eivät paina. Hetkelliset riitasoinnutkaan eivät riko mitään, mikä on totta. Joulurauha on mahdollista. Olen kiitollinen, että voimme kokea tämän juuri nyt, kun on 50:s joulumme.

Muistelimme yhteisen historiamme erilaisia jouluja. Kerran olimme kummankin sukulaisissa joulun, mutta esikoisen syntymän jälkeen perhejoulut vietettiin aina kotona. Vasta paljon myöhemmin, lasten aikuistuttua, vietimme kaksi joulua kahdestaan poissa kotoa, Istanbulissa kerran ja Salzburgissa toisen. Niissä oli oma outo hohtonsa. Tänä jouluna tunsin kiitollista haikeutta erityisesti niistä vuosista, kun pojat olivat pieniä ja niistä, kun ensimmäinen lapsenlapset, pojanpoika ja pojantytär äitinsä myötä ja myöhemmin Kuopuksen pienet tytöt liittyivät äitinsä kera jouluihimme. Sukuperhe, elämän lahjojen rikkaus!

Nyt katselimme taas oikeiden kynttilöiden hidasta valoa pienen kuusen oksilla. Kuuntelimme vuosien mittaan yhdessä hankituilta levyiltä joulumusiikin rakkaimmiksi tulleet sävelet. Perhe oli läsnä kaikessa, vaikka tahoillaan ja muistoissa. Me, kahden, kotona – kuin joskus matkamme alussa. Onnellisten hetkien ja haikeiden muistojen joulu.   

olen valoa kaipaava syysihminen. aterialle käydessä sytytän aina ensimmäiseksi kynttilän, se on valonrukoukseni ja samalla ateriamme siunaus. minussa on oma sisäinen ajastin. jonakin pilvihämäränä syksyn sadeaamuna haen vitriinin laatikosta kesälomalla olleen kynttilän pöydälle. siinä niitä palaa yksi toisensa jälkeen eri väreissä yli talven niin kauan kunnes kevätihmiseni alkaa heräillä. vuodenaika, joka pilvitilanteesta riippumatta saa kylpeä yltäkylläisessä valossa, ei liekkejä tarvitse.

pimeän matkalle tarvitsemme lumen himmeää kajoa ja kynttiläin lempeää hämärää. adventtiajan syvin olemus: liekki liekiltä valo kasvaa  kohti joulua.

pissismummo täälä, heippa ja risat. täydellisen asiantuntemattomuuden muuraamalla varmuudella on mummo julistanut hourailuksi ja toiveuneksi tämän alvariinsa hoetun nykymantran: Suomen puolustustahto ja -kyky on korkeimmillaan sitten sotienjälkeisten aikojen. jaa, onvai, mutisee mummo, uskokoon ken tahtoo. mummonmuistiin ei näissä ip-paraateissakaan oo ollu ku muutama epätahtia marssiva ja rivit kiemurallaan etenevä sekalainen reservisakki, pari pasia ja sotamuseosta lainattu hinattava tankki. (ei silti että mummoa olis ikinä saatu paikalle tai ees teeveen ääreen toista kertaa.)

mummoa huomattavasti asiantuntevampi poikakaveri otti asiakseen asettaa mummon itsenäisyyspäivän kunniaksi ja tietojensa päivitys tähtäimessään tauluteeveen ääreen seuraamaan paraatia – mieluusti ilman kommentteja – ja kuuntelemaan tarkkaan selostusta. mummo ei tohtinut päästää pihaustakaan. Ja kas, miten asiain nykytila alkoikin näyttää tosiasialliselta ja enemmän senkaltaiselta kuin on annettu ymmärtääkin. porukkaa marssi tahdissa pataljoonakaupalla ylipäällikköherran ja kaupungin edustajain ohitse kunniaa tehden. niiden perästä vyöryi armeijan eri toimiin suunniteltuja rautaisia ajoneuvoja katkeamattomana nauhana paikalle niin, että mummo jo huolestui kestääkö tiesilta – Suomen sillat kun ovat kuulemma järjestään remontin tarpeessa. ilmavoimissakin oli peräti kaksi neljän hornetin muodostelmaa ja yksi helikopteri. ja mitä vieläkin! nyt ällistyi mummo ihan kybällä: mahtava punapipoinen tätiarmeija ja monta muuta maanpuolustusintoa puhkuvaa kansalaisjärjestöä vyöryi esiin posket pakkasesta punaisina. vain kenttäkeittiön rokkapata puuttui.  

mummo on nyt päivitetty, hän myöntää: mantra on tehonnut. olosuhteisiin (valtion velkalaiva uppoamaisillaan etc) nähden maanpuolustuskyky ja -tahto on totisesti mahdollisuuksiensa tapissa sitten sotien jälkeisten rähmälläänolon ja pakkokaveruuden vuosien. heureka!

jk. iltakalaasit pressalinnassa oli sitten Salen ja Jennin viimeset. pakko ne on aina kansalaisen katsoa, tietää ees suurin piirtein ketä sielä on ollu paikalla ja missä kunn…siis pukimissa. Sale kaipasi jo varmaan kotiin haaveilemaan eläkevuosista, käyhän tuommoinen hard work’s night voimille parin tuhannen erilaisen kädenpuristuksen jälkeen kahdentoista vuoden urakan loppusuoralla.  

Seurakunta kokoontui juhlamessuun kirkon 60 v ja urkujen 30 v merkeissä. Kuulumme Espoon hiippakuntaan, joten Kaisamari-piispa oli arvovieraana. Hän puhui lämpimästi ja painokkaasti saarnassaan rauhan sanoman puolesta. Miten itse kukin voisimme edistää rauhaa maassamme, ihmissuhteissamme, yhteisöissämme, Euroopassa ja kaikkialla maailmassa.

Ovesta sisään astuessa vastassa oli hämmentävä hulina. Tavallisesti keravalaiset tulevat kirkkoon viittä vaille kymmenen, nyt oli huiske jo varttia vaille. Kirkko tuli kerrankin täpö täyteen, ja elämys oli kokea lasten ja nuorten runsas osuus kirkkoväessä. Koraalikuoro oli saanut vahvistusta miesääniin ja sointi oli sen myötä tasapainoisempaa. Laulavien lapsien mukana olo toi elämän sykettä. Hoosianna kohosi riemukkaasti korkeuksiin, ja ’palmunoksat’ siivittivät adventin rukousta: Herra, auta!

Lukuosuuksissa skarpattiin ja volyymit olivat kohdallaan. Ehtoollisen aikana oli kyllä vähän torikokouksen tunnelmaa, kun eläväinen seurakuntaväki penkeissä pulisi innokkaasti, ja pitkät jonot kiemurtelivat alttarille sekä kirkkosalin jakopisteille. Kotiin lähtiessä sai halutessaan osallistua ulkona telttakatoksessa glögitarjoiluun. Kutsuvieraille oli tarjolla läheisessä seurakuntasalissa puuroa ja kahviakin. Juhlan tuntua!

Aamulla satoi ropisten. Tulimme ajoissa terveyskeskukseen varatulle rokotusajalle. Ällistys oli suuri, kun ovikatoksen alle oli ahtautunut useita kymmeniä odottajia, joilla kaikilla oli aika varattuna viiden minuutin välein. Miksi ihmisiä ei päästetty sisälle, odotusaula oli aivan tyhjänä? Osa oli myös saanut virheellisen paikkatiedon, ja löytänyt sieltä ovesta lapun: menkää terveyskeskukseen. Vastaanottaja koetti lukea listasta nimiä (katoksessa ei ollut valoja) ja päästää ihmisiä sisälle listan mukaan. Pääsimme sisälle vain kymmenen minuuttia myöhässä ajastamme.

Iltapäivällä venytettiin pöytää, että saatiin koko perhe mahtumaan sen ääreen. Vaarin toivekakku oli Sacher, josta seurasi, että lapsenlapsille oli varattu jäätelöä. Meidän perheen keskustelu on yhtä hulabaloota, puhutaan ristiin rastiin yli pöydän ja kovaäänisimmät voittaa skaban. Ajattelin, että jos olisin jaksanut voittaa hulabaloon, olisin kertonut, että minun isäni oli hyvä ihminen, perheen ja yhteisönsäkin arvostama. Ajattelen myös, että puolisoni on ollut hyvä isä pojillemme. Nyt näyttää, että pojista on kehkeytynyt hyviä isiä omalle perheelleen. Olen kiitollinen. Ehkä saan sen joskus sanottuakin.

Ei ollut ehkä kovin hyvä idea ottaa rokotusaika isänpäivän aamuksi. Ilmeni, että ennen kuin viimeiset pienet hulabaloojuhlijat poistuivat kotiin päin isänsä kera, meiltä oli jo virta vähissä. Olkavarsia kuumotteli, päätä vihloi ja väsymys kaatui ylle kuin paksu sumu. Tällä kertaa unohtunut esine oli pikku reppu, jossa oli varavaippa ja vesipullo. Se oli ollut piiloleikissä mukana.

Istuimme pitkästä aikaa viettämään hämärän hyssyä barokkimusiikkia kuunnellen. Pyhäinpäivän tienoo on mitä otollisinta aikaa asettua aloilleen, sytytellä kynttilöitä edesmenneen sukupolven kuvien äärelle ja katsella liekkien liikahtelua huoneisiin laskeutuvassa syvenevässä hämärässä. Beethoovenin sinfonioiden raskas pauhu hiljaisiin valoviiruihin haipuvine välijaksoineen jos mikä sopii tähän vuodenaikaan, missä kotikadun koivut ovat luovuttaneet viimeiset lehtensä puuskaisten tuulien matkaan, ja oksien karu paljaus kertoo, mitä vuodenaikaa me pohjoisen ihmiset elämme.

Vähän ennen pimeää tulen ajatelleeksi, miten juuri tänä syksynä olen toistuvasti nähnyt unia, joissa elämäni eri vaiheisiin liittyneet, nyt jo tuonpuoleiseen siirtyneet ihmiset häilähtelevät hiljaisina, mutta tunnistettavina taustahahmoina. Eivät he puhu, eivät osoita tunteita, mutta mitä unissa tapahtuukin, ovat siinä ikään kuin todistajina. Vaikka unissa itsellä olisi vaikea tilanne, jota en osaisi ratkaista, he eivät puutu tapahtumiin, mutta heidän läsnäolonsa luo turvaa. – Tajuan, että musiikki toimii samalla tavoin. Se ikään kuin osallistuu kuulijan meneillään oleviin alitajuisiin prosesseihin, keventää raskautta, rikastaa hiljaisuutta, valostaa pimeää, luo turvassa olon kokemuksen.

Eilen olimme yhdessä Toisen sukuperheen sitkeimmän lotan satavuotissynttäreillä hoivakodissa. Kun tulimme paikalle Täti huiski tukastaan papiljotteja purkavan hoitajan käsiä kauemmaksi. Rullat saatiin pois, mutta lumivalkeita kiharoita ei saatu sovinnolla kammatuksi auki. Kiharat kiharoina, Täti vissiin tuumi.

Hoivakodin porukka oli aterialla ja Täti liittyi joukkoon. Toisen serkkumies tuli paikalle kauempaa ja löysi perille sillä välin. Saivat serkukset vaihtaa päällimmäiset kuulumisensa pitkästä aikaa. Hoitajat kattoivat meille neljälle oman kahvipöydän. Kaksi komeaa kinuski-kermakakkua oli tehty ja kun Täti ja me vieraat olimme osamme saaneet, jaettiin kakut kaikille tasan kahvin kera. Hoitajat lauloivat porukalla Tädille onnittelulaulun, johon yhdyimme mekin. Luin kaikki neljä korttia Tädille. Yksi niistä oli tullut postissa meidän kautta, toisen haimme tullessa Tädin kotiovien välistä – se oli Espoon Sotaveteraanien yhdistykseltä.

Reilu tunti siinä vierähti jutellessa. Täti nukahti istualleen toviksi kahvin ja kakun nautittuaan. Meidät hän on tunnistanut sukulaisikseen, mutta otti veljenpoikansa myös halaten vastaan, kun olin hänet esitellyt. (Minä olen Tädille äänitorvena, miesten matalista äänistä hän ei saa selvää.) Kiittelimme hoitajia Tädin puolesta. Tädin huoneen lipastolle jäivät muistoksi kortit, orkidea ruukussaan ja elämäniloinen kukkakimppu maljakossa sekä hoitajien tuomat pehmolelut.

Ajamme hoivakotiin tapaamaan Tätiä. Siellä hän istuu olotilan sohvaryhmässä television äärellä. Ovat päiväohjelman mukaan katselleet siinä jumalanpalveluksen, kuka enemmän kuka vähemmän seuraillen tai hiljaa nuokkuen. Eilen oli vietetty juhannusta ulkoillen.

Vietämme aina käynnillämme pienen kolminkeskisen juttuhetken Tädin kanssa. Ensin kampaan hänen kauniisti laineille laitetun valkoisen tukkansa. Kerromme aina ketä olemme, missä vuodenajassa mennään ja minkälaista kesä ulkona on. Täti vastaa silittämällä poskea. Olin leikannut mukaan omasta pihastamme punaisen ja Tädin kotitalon pihapiiristä valkoisen juhannusruusupensaan oksan tuomaan kesän tuoksua huoneeseen. Maistelemme yhdessä kotimaisia mansikoita. – Hyviä, sanoo Täti.

Laulamme Tädille ’Tuuli hiljaa henkäilee’ ja kerron, että se oli kuoromme kevätkonsertin ohjelmassa. Kysyn onko Täti koskaan laulanut kuorossa. – Lapsena, hän yllättäen sanoo. Ehkä se oli koulun kevätjuhlassa Sortavalassa muinoin?

Otamme vielä muistoksi kuvan käynnistä. Kun näytän kuvaa, Täti sanoo: – Vanha.

Hiljaista on. Piha on kukkinut lemmikinsinisen aaltonsa, ruukkuihin istutetut kesäkukat ovat nyt vauhdissa. Toinen sukelsi vajaan, kaivoi keinun osat esiin ja kokosi kehikon. Aamuvarhaisella ja illalla auringon mentyä mailleen siinä on hyvä istuskella vanhan tammen lehvien alla.

Eräänä päivänä kyläillessämme kohtasin taulun. Ystävä oli nostanut sen pöydälle odottamaan tuloamme. Hän kertoi löytäneensä taulun edesmenneiden vanhempiensa jäämistöstä. Takana on nimikirjoitus ja vuosiluku 1923. On vaikea sanoa, onko kyseessä piirros vai taidevalokuva, taidokasta työtä kuitenkin.

Kuvassa on äärimmäisen tiheä tunnelma, joka tekee siitä ainutkertaisen. Hämärässä valohämyssä on kaksi hahmoa, vanha, valkotukkainen ja parrakas mies ja nuori tyttö. Vanhus soittaa viulua, tyttö istuu lattialla nojaten vanhuksen polveen. Soittajan silmät ovat kiinni, tytön katse viipyy hänen kasvoillaan.

Kuvaa katsoessani tunsin harvinaisen voimakkaan liikutuksen, silmäni kyyneltyivät. Mihin sieluni syvyyksiin kätkeytyneeseen suruun tuo vanha kuva koskettaa kuin auringon säde puun lehvien lomasta, ajattelin. – En tiedä taulun tarinaa enkä arvoa, sanoi ystävä, mutta haluaisin antaa sen sinulle, muistoksi.

Täti on juuri juonut kahvinsa ja halaa lämpimästi, kun tulemme häntä tervehtimään suojus kasvoilla iltapäivällä. Tumma mieshoitaja saattaa meidät tädin huoneeseen ja koska siellä on vain kaksi tuolia, tuo pyörätuolin, johon auttaa tädin istumaan. Tädin rollakävely näyttää huonommalta kuin viimeksi. Haen vessapaperia ja pyyhin kahvijälkiä tädin leualta. Hän ei haluaisi istua, tahtoo koko ajan sängylle pitkäkseen. Hoitaja on kuitenkin sitä mieltä, että kun tunnin päästä on ruokailu, sitä ennen ei kannata mennä vuoteelle. Täti huokaa alistuneesti ja kun hoitaja on mennyt, pyytää kohta taas. Mietin, saako täällä levätä, jos on väsynyt. Täti tarvitsee kaikkeen liikkumiseen apua.

Kurkistan kaappeihin. Vaatteet ovat myllääntyneet sekaviksi kasoiksi. Ne mitä toimme tädin kotoa, ovat siellä huiskin haiskin talon vaatteiden seassa. Helmikuussa jo kadonnutta toista omaa tohvelia ei ole löytynyt, tädillä on jaloissa jotkut talon sisätossut.

Kerron, että ulkona on kaunis, viileä kesäpäivä. Olemme tuoneet pihaltamme tuoksuvan kukkaoksan. Täti nuuhkii sitä. – Sireeni, hän sanoo. – Meidän pihassamme kukkivat parhaillaan sireenipensaat ja taivaansiniset lemmikit, kerron. – Sinä kävit ennen ahkerasti kirkossa, jatkan sitten. – Niin kävin, täti vastaa. – Lauletaanko yhdessä suvivirsi? Syntyy suloinen hetki, jossa olemme kolmisin samassa pyhäisessä tunnelmassa. Kuin kirkossa. 

Lähtiessä viemme tädin pyörätuolissa olohuoneeseen, jossa moni asukas jo on ruokaa odottelemassa. Siinä soi Tapio Rautavaaran laulama valssi: ”En päivääkään vaihtaisi pois…” Joku hyräilee mukana.