Kulunut lämmin ja aurinkoinen viikko on suorastaan räjäyttänyt lehtipuiden silmut ja kukkien nuput auki. Pieni metsäkierros illansuussa oli yhtä lintujen iltakonserttia. Naapurustomme ja lähimetsien mustarastaskanta on runsastunut, sen kuulee erityisesti illalla ja aamuvarhaisella, kun ne ylistävät kevättä huilunkirkkain äänin pihakoivujen latvassa ohikulkijoiden ja metsäpolkuja kulkevien iloksi.
Edellisestä kierroksesta oli aikaa, niinpä kesä pääsi yllättämään vihreydellään ja kukkarunsaudellaan. Naapurikadun Ulla näki meidät ja huikkasi poikkeamaan pihalleen. Se on kyllä ylivertainen kaikkine istutuksineen, leikkimökkeineen ja kasvihuoneineen. Emäntä on myös erityisen sosiaalinen henkilö, jolla riittää pohjattomasti hauskaa ja mielenkiintoista kerrottavaa.
Löysin metsäpolun, jonka varrella kasvaa keltavuokkoja. Se on söpöin ja aurinkoisin vuokkoperheen tytöistä, mutta sen myrkyllisyydestä varoitellaan. Sinivuokot, sielunsiskot, kukkivat pihassa jo neljättä viikkoa. Kesä on täällä kukin kaikin, kuljen hyräillen.

Kesäkausi on avattu! No, vappuna oli tietysti koleaa, kuten usein ihan koronasta riippumatta. Vietimme sunnuntaina pojantyttären kymppisynttäreitä villapaidat yllä pihapuutarhassa. Miten ihanaa hulinaa! Parasta oli saada halailla lapsenlapsia ja pitkästä aikaa jutella päällimmäisiä aikuislasten ja ’isojen tyttöjen’ kanssa. Ja ilman maskia laulettiin onnilaulut ja puhuttiin pitkää väliaikaa pois. Niin kylmä oli, että meidän vanhojen kädet uhkasivat kohmettua, mutta lapset huiski trampalla hiki päässä. Pikkufriidukin innostui hyppytaitojaan vaarille esittämään. Muru onkin sitten jo ihan mestari sillä areenalla. – Ihana iltapäivä, saimme kunnon herätyksen koronakoomasta!

Naapurit, kaupan kassat ja kalatiskin myyjä ovat toivotelleet hauskaa vappua. Oletusarvoisesti vappuna kaiketi kuuluu olla hauskaa. Kun pojat olivat pieniä, ostettiin vapuksi serpentiinirullia ja puhallettavia ilmapalloja, kaupan simaa ja donitseja. Kotiäitivuosina tein simaa itsekin ja leivottiin yhdessä tippaleipiä tai munkkirinkilöitä. Kaksi kertaa olen ollut Mantaa lakittamassa. Toisen tupsukasta ja minun tavallista lakkia on nuorempana käyty vappuisin tuulettamassa, jos kaupungilla on ollut jotain torvisoittoa. Oletettavasti se kaikki oli silloin hauskaa, miksi muutenkaan.

Toisena koronavappuna ei oikein huvita hauskanpito. Se olisi väkinäistä. Pojat hauskuuttavat omaa perhettään vuorostaan, omalla tavallaan. Me ollaan miten ollaan tai pyörähdetään jossakin ex tempore. Kaupasta pullo luomusimaa ja kaksi fazerin tippaleipää riittää mainiosti. Emme ole kenenkään joukoissa marssijoita ennenkään olleet. Puheita pitävät ne, jotka aatteensa puolesta joutuvat näkyvillä olemaan. Turpeesta porua pitäneet näkyivät ajelevan isoilla rekoilla keskellä stadia tukkimassa liikennettä. Oli varmaan hauskaa.

Sain aikaan jotain, mitä pitkään olen jo pitänyt mielessä: tilasin vihdoin ajan jalkahoitoon. Entinen hoitaja oli jäänyt eläkkeelle. Sitten tuli koronakevät eikä oikein tiennyt uskaltaako mennä ja mihin. Vapaammin eletyn kesän jälkeen tuli koronasyksy, ja fiilis oli yhä epävarma. Tammikuussa postilaatikosta löytyi uuden hoitolan mainos avajaisviikkojen tarjouksineen. Nyt, ajattelin ja tilasin netin kautta ajan.
Millainen on hyvä hoitola? Eteinen on paikka, joka toivottaa tervetulleeksi. Kukka! Korituoli, johon voi istahtaa riisumaan kengät. Naulakko, johon voi huoletta jättää takin taskussa olevine tavaroineen. Hoitohuoneen puolella on kaikki asiallinen tarpeisto, ei mitään turhaa. Asiallinen hoitopöytä, mukava, säädettävä jalkahoitotuoli, pieni toimistopöytä, jolla on muutama kaunis esine katseen lepopaikaksi.
Tärkein kaikista on ihminen, joka ottaa vastaan, levittää ympärilleen luottamuksellisen ja rentouttavan ilmapiirin. Mistä se syntyy, on kullekin varmaan eri asioita, minulle se oli kasvosuojuksen yli hymyilevät silmät ja ystävällinen kysymys: ottaisitko teetä tai kahvia? Hoitotuoli säädettiin mukavaksi, jalat nauttivat lämpimästä kylvystä ja teemuki höyrysi vieressä. Hoitaja tutki jalkojani, muutettiin joustavasti vähän suunnitelmaa, kun hän kuuli kenkkukoipeni taannoisesta tilanteesta.
Kysyin häiritseekö hänen työntekoaan, jos ’lörpöttelemme’ samalla. Perustelin kysymystä, että riskiryhmään kuuluvina olemme niin paljon seinien sisällä kahdestaan puolison kanssa. Juttelu uuden ihmisen kanssa piristää. Muutamin kysymyksin hahmotin hänen tilannettaan ja availin omaani. Löysimme samoja koronakriisin hoitoon liittyviä yleisiä huomioita ja yrittäjyyden erityisiä haasteita. Hän kertoi päässeensä hyvin alkuun. Noteerasimme toistemme ja perheenjäsenten musiikkiharrastuksen ja totesimme asuvamme samassa kaupunginosassa. Hoitopöydän tiimoilta kysyin mitä muita hoitoja hän tekee ja hän kertoi hieronnat ja lymfaterapian. Kävi ilmi, että tarvittaessa hän tekee myös kotikäyntejä.
Hoitotunti meni kuin siivillä. Jalat suorastaan kehräsivät tyytyväisyyttä käsittelyn jälkeen. Tulin niin iloiseksi tästä kokemuksesta, että saatoin sanoa lähtiessä sydämellisesti kiittäen: tapaamisiin tuonnempana.


Miten murehdinkaan marraskuussa: peruuttivat joulun. Mitä sanoikaan sydämellinen ystäväni: – joulu tulee – ja joulu menee. Niin siinä sitten kävikin. Joulu tuli, erilaisena, omalla tavallaan yhtä lämpimänä, juhlavana kuin aina. Aatonaattona oli lasten pakettien luovutuksen ohella Hetki kummankin perheen kanssa. Pieni oli hämmennyksissään ja isoja sai rutistaa, olla sylinä keskimmäiselle. Ilman mitään yritystä laskeutui kumpaankin Hetkeen omanlaisensa joulurauha. Aattona oltiin suvun kanssa teamsissa ja jaettiin erilaisen joulun tunnelmia kukin kotisohvaltaan. Siitäkin jäi mukava fiilis. Joulu tuli – ja oli, erilaisuudessaan täysinäisenä. Musiikkia, kahdenkeskistä kynttilänvaloista yhdessäoloa. Hiljaista lukurauhaa.

Loppiaisaatto – ja joulu menee. Huomenna sytytämme kynttilät, katselemme joulukortit ja kirjeet vielä kerran. Sitten arkiaamuna riisutaan kuusi koristeistaan, korjataan viimeiset kynttilät ja jouluiset liinat. Katsellaan lumista pihapuuta ja pensaita, eväitään hakevia lintuja. Toinen käy lapioimassa pihan polut eikä valita lumesta, kun sitä vihdoin saimme talven tunnuksi. Minä en valita kipujani, niillä on paikkansa ja tehtävänsä. Kaikki on uutta, kaikki on hyvin, hetken kerrallaan.

Ajelimme ihanassa syyssäässä tunnin matkan päähän, yhteen Espoon hajanaisen kaupungin asuinalueista. Eräässä vanhan 7-kerroksisen talon lokeroista asuu Toisen kummitäti, jolla ei ole tätä päivää eikä eilistä, mutta Sortavalan aikaa on. Lapsuusmuistoja sieltä putkahtelee esiin kuin sateella sieniä. Tänään kuulimme yhden uuden, joka herkisti häntä. Hän muisteli tyttökoulun rehtoria, joka oli halannut häntä, viidestä sisaruksesta nuorinta, lämpimästi hyvästiksi, kun perhe joutui lähtemään evakkoon. Ajattelin, ettei hänellä halauksia varmaan liikaa ollut myöhemminkään elämänsä varrella, sota-ajan lapsella ja nuorella.

Keskustelumme käydään yleensä huutovolyymillä, ja silti se keskeytyy tuon tuostakin samaan: ”mitä? kuulen huonosti”. Koronavaaran vuoksi emme nyt vietä kahvihetkeä, asettelemme vain kukkakimpun aaltomaljakkoon, joka löytyy kaapin ylähyllyn periltä, ja laulamme ”Paljon onnea vaan”. Täti yhtyy lauluun. Hän ihmettelee voiko olla totta, että hän on 97-vuotias. Kysyn syntymävuotta ja hän muistaa sen oikein. ”Siitähän sen voi laskea, totta se on.” Täti sanoo lukeneensa, että nykyään sota-ajan sukupolvessa on satavuotiaitakin. Ohitamme iloisesti nyökytellen Tädin kertomukset kaupassa käynneistä ja ulkoilusta. Niistä on jo vuosia aikaa, mutta hänelle ne elävät.

Lähdön hetkillä kampaan vielä lempeästi Tädin valkean tukan kauniille sykerölle. Samassa kotihoidon omahoitaja tulee iloisena, kuten aina, punaisen kukan kera ja laulaa synnyinmaansa kielellä ja tutulla sävelellä onnittelulaulun. Hän oli käynyt jo aamulla ja pukenut Tädin pyhämekkoon syntymäpäivän kunniaksi. Kiitämme häntä Tädin ystävällisestä hoidosta ja lähdemme kotimatkalle.  

yleisharmaata, kosteaa. päivät pitkää hämärää, yöt kylmeneviä, aamut viileitä. silloin tällöin pilvien lautta rakoilee, aurinko hymyää hetken hilpeästi, puiden ja pensaiden värit leiskahtavat.

ihminen toteuttaa lokakuista valjua elämäänsä taudin pelko hartioillaan. välttelee kohtaamisia, piiloutuu suojusten taa, pitää välimatkaa. katsoo sivusta, miten muut menevät menojaan.

ihmisellä on usein ikävä, mitä muutakaan. se on tunteista väkevin. siitä tietää, että on kumminkin elossa. kun lapsi tulee käymään ikävä haihtuu, päästää ilon sisään. ja ilo tanssii sydämen huoneissa vielä kauan, kun lapsi on jo mennyt.

Viikonlopuksi näyttää tulevan kaunista. Voisi tehdä retken jonnekin merituulen tuntumaan. Sitä ennen on hoidettava talonmiehen hommat, mies pöristelee ruohonleikkurilla ja minä käytän varrellisia viimeistelysaksia. Esikoinen ja kaveri ovat skutsissa telttoineen, Mussukat äidillään, Kuopus ja Armiaisensa koettavat löytää muuttolaatikoista ensi hätään tarvitsemansa tavarat yötä varten uudessa kodissa.

Ruoho tuoksuu, kukat kukkii ja pörriäiset voi hyvin. Saunan jälkeen sopii istuskella pihakeinussa poreilevan janojuoman kanssa. Iho aistii tuulen miellyttävän henkäilyn kesäillan laskevan auringon kajossa. Hiljenevän kaupungin ääniä kuunnellessa voi miettiä elämänsä nykytilaa ja vaikka lähestyvään merkityspäivään liittyviä toiveita. Jos niitä olisi. Ja jotain onkin.
Nyt juuri kaikki on kohdallaan.

Ihan tosi mainiolta tuntui viimein lähteä, kaartaa moottoritielle arkiaamun auringon paisteessa. Karanteeniapatian aika päättyi meillä toukokuun merenrantaretkiin. Lapsenlapsia on kesä-heinäkuussa tavattu sen verran, ettei ole päästy ihan ikävään kuolemaan. Kesäkuussa poikkesimme päiväseltään Toisen kotikaupunkiin. Puhetta oli silloin, että heinäkuulla mennään minun Lapsuusmaalleni, mutta lähtö siirtyi alituisen sateen päättymistä odotellessa.

Matkalla etsiydyimme Juvavehmaan kartanon maille, jossa pihapiiriä hallitsee mahtava luomukarjanavetta kotoisine navetanhajuineen, erillisessä piharakennuksessa englantilaistyylinen Teehuone, viehättävä puutarha ja puoti, jossa löysin kauan kateissa olleen shoppailuilon. Tyylikkäästi pöytiintarjoiltu tee oli ihaninta haudutettua Earl greytä vasta paistettujen aitojen sconesien, kermavaahdon ja hillon kera. Herkuttelumme jatkui parin tunnin ajon päästä Savonlinnan torin rantaravintolan paistettujen muikkujen parissa. Punkaharjun harjutietä on aina ajettava, henkäiltävä kotimaan ikonisimpien kesämaisemien kauneutta, kun Lapsuusmaille sitä kautta mennään.

Tavata rakkaat läheiset, se siinä, puhua pois karanteenikokemuksia, jakaa kasvokkain sitä, miten menee, tuntea se yhteenkuuluvuus. Yhtä paljon myös päivittää mielessä se kylämaisema, metsineen ja peltoineen, piennarkukat, pääskysten iltalennot pihan yllä ja aistia miten talo elää tänään, miten ihmiset siinä ja Miisu-kissa. Illan kahdenkeskinen rauha kummipojan saunamökillä, jossa yövyttiin. Peilityyneen pikku järveen kuvastuva laskevan auringon tulinen loimu, vastarannan rauha. Aamuyön utuinen auer järven yllä, kallioiden hiljaisuus.

Veljen eläkekotiin aamukahville, nopeita, syvänherkkiä puheita keittiössä ja pihalla. Niityllä veljen kanssa kukkia keräämässä hautausmaalla käyntiä varten, rannassa kaislojen kahina ja ulpukankukat. Hyvästellessä pääskynen lennähtää langalle, laulaa riemukkaan aarian halaaville sisaruksille, koskettava hetki.

Kesä on korkeimmillaan, ja miten hyvältä se nyt tuntuukaan. Epidemiarajoitusten purku läikähtelee ilona ja vapautumisen tunteena suomalaisten mielissä. Nuoremmat vierivät autoineen maaseudulle niemiin, notkoihin, saarelmiin juhannuksen viettoon. Ikäisemme tuskin rynnistävät vapauden hurmassa minnekään – olemme niitä, jotka ovat jo toukokuussa hankkiutuneet mökilleen epidemiaa piiloon tai jatkavat riskejä varoen eloaan kaupungin kesässä. Aurinko on kuuma, kukat kukkivat kaikkialla, rantoja riittää ja pihapuun varjossa keinuvallekin tulee juhannus.