Sunnuntaiaamuna varhain olin kuorolaisten joukossa jo kirkossa availemassa ääntä. Meillä oli ensimmäinen koronan aikainen messuavustus, jossa olin mukana. Edellinen oli maaliskuun sunnuntai, jonka jälkeen heti maanantaina Suomi pantiin kiinni. Saimme nyt laulaa ilman kasvosuojainta, kun kaikki olivat kahdesti rokotettuja. Seurakuntalaisia oli koolla lähes tavallinen määrä eli noin kolmannes siitä, mitä kirkkoon mahtuu. Tunsin suurta iloa. Laulut sujuivat ja Heli-kanttori soitti loppusoittona mahtavasti sovituksen Kristus Kuningas virren teemasta ja sai spontaanit aplodit siitä. Se kruunasi ilojuhlan tunnelman.

Iltapäivällä ehätimme Kuopuksemme perheen Kotipesään, jossa juhla jatkui heidän kuusiviikkoisen kuopustyttärensä nimenantoseremonioin. Pikkufriidu oli tohkeissaan. Juhlan keskushenkilöä saivat isovanhemmat, eno ja kummisetä ja tädit sekä serkut pitää vuorollaan sylissä ja niin tutustua puolin ja toisin. Nimiäiskakku oli komea ja mummot olivat taidoillaan avustaneet Äitiä pöydän tarjoomuksissa. Kuulimme Pikkusiskolle omistetun Muru-serkun viulusoolon, osan Vivaldin Keväästä, jonka taidokkaat liverrykset innostivat Pikkufriidun suorastaan hihkumaan. Isikin soitteli kitaralla pienille keijuillensa. Tutussa joukossa oli mukava viettää juhlapäivää ja Mummeli sai myös laulaa Pikkusiskolle omistetun laulun.

Jokainen lapsi on elämän ihme ja sellaisena me häntä rakastamme ja hänelle suojelusenkeleitä pyydämme.

On aina erityinen tunne, kun poistaa pitkäaikaisen ystävän puhelinnumeron ja osoitteen muistioistaan. Sähköposteja, kirjeitä ja kortteja voi säilyttää ja katsella myöhemminkin, mutta puhelimeen ei soiteta enää henkilön kuoleman jälkeen. Siellä voi vastata lähiomainen, kukaan ei vastaa tai koneääni kertoo, ettei numero ole enää käytössä.

Kirjoitettuja sanoja voi säilyttää, mutta niistä on ääni poissa. Nykypuhelimien kamerat voivat tallentaa videoita, joissa on äänikin. Harvoin kuitenkaan mitään merkityksellisiä keskusteluja tallennetaan videolle. Ja valokuva on vain eräs pysäytetty, mykkä hetki aikojen takaa.

Voiko poismenneen ääntä kaivata? Tiettyjä, juuri hänelle ominaisia sanontoja ja sanavalintoja, naurahduksia, tuhahduksia, äännähdyksiä? Äidin kuolemasta on pian yksitoista vuotta. En enää muista hänen äänensä sointia, mutta jos kuulisin, uskon, että tunnistaisin. Sen sijaan lukemattoman joukon hänelle ominaisia murteellisia sanontoja ja tyypillisiä hymähtelyjä muistan.

Helteet ovat muhentaneet sekä pääkopan että hikirauhaset. Yöllä hyrrää tuuletin täysillä, ja kun jossain 4-5:n tietämissä mittari kertoo, että ulkona on kuusi astetta viileämpää kuin sisällä, avaan oven pihaan ja istun jäähdyttelemässä rappusilla. Sitten voi taas yrittää nukahtaa pariksi aamun tunniksi.

Juhannus hiljentää ihanasti kaupungin. Suon mieluusti kaupunkilaisille saunomis-, grillaus- ja uintiviikonlopun mökillä, menkää ihmeessä sinne juhlimaan mittumaaria. Me olemme kotona, kuten melkein joka juhannus. Ehkä valvomme aamuyöllä pihassa ja nautimme lasilliset juhlajuomaa, jos siltä tuntuu. Ei hyttysiä, ei hoilaavia kotiinpalaajia näillä kulmilla. Esikoinen kävi, jaettiin toisillemme iloisia sekä huolekkaita siivuja elämästä. Kuopuksen porukka oli täällä eilen. Saimme nauttia Pikkufriidun touhuista, naurusta ja laulusta. Aikuisia lapsiakin voi ikävöidä, kun aina halutessaan ei ole mahdollisuus tavata.

Helle simautti tietokoneen koviksen ja Toinen elvytti halvaantuneet tiedostot varmuuskopparilla käyttökuntoon. Aion juhannuksen jälkeisellä viikolla poistua toisaalle ja pitää siis blogilomaa jonkin aikaa. Näillä näkymin helle ei enää pyri ennätyksiin, vaan hellittää hiljalleen. Voi toivoa jäävänsä henkiin.

Kesäkuun eka viikko on käsillä. Harvoin ennen muinoin on hellettä ollut, muistelen tyypillistä kesäkuun alussa olleen viileähköt ja vaihtelevat säät. Ennustaminen ei kannata, jos ei ole meteorologi, ei myöskään sään moitiskelu, sen on jo oppinut maamieskin pelloillaan. Pitää vain ottaa annettuna, millaisena minäkin aamuna päivä aukeaa.

Pihan kitkemistä on tarjolla koko kesän. Taannoisina vuosina ei tahtonut aika siihen riittää, aina oli mukamas joku kiireellisempi meno muualle. Eläkevuosina on aikaa, muttei enää ole voimat entisellään. Tunnin toista kun ahertaa kuokan, haran ja haravan kanssa, ottaa kipeetä joka puolelta. Jos pitää lepotaukoa liian pitkään, kitka kasvaa.

Parasta kotioloa tällaisina kesäpäivinä on istahtaa tammen varjoon tai aurinkoiselle seinustalle. Juoda kukkien värejä ja tuoksuja, antaa silmien levätä syreenin kukissa ahertavissa kimalaisissa. Kaikki kaunis on niin pian ohi, perhosen kevyt ja koukeroinen lento, lapsuuden leikit, nuoruuden hurma, kesän kukkeus ja elämä.

Kulunut lämmin ja aurinkoinen viikko on suorastaan räjäyttänyt lehtipuiden silmut ja kukkien nuput auki. Pieni metsäkierros illansuussa oli yhtä lintujen iltakonserttia. Naapurustomme ja lähimetsien mustarastaskanta on runsastunut, sen kuulee erityisesti illalla ja aamuvarhaisella, kun ne ylistävät kevättä huilunkirkkain äänin pihakoivujen latvassa ohikulkijoiden ja metsäpolkuja kulkevien iloksi.
Edellisestä kierroksesta oli aikaa, niinpä kesä pääsi yllättämään vihreydellään ja kukkarunsaudellaan. Naapurikadun Ulla näki meidät ja huikkasi poikkeamaan pihalleen. Se on kyllä ylivertainen kaikkine istutuksineen, leikkimökkeineen ja kasvihuoneineen. Emäntä on myös erityisen sosiaalinen henkilö, jolla riittää pohjattomasti hauskaa ja mielenkiintoista kerrottavaa.
Löysin metsäpolun, jonka varrella kasvaa keltavuokkoja. Se on söpöin ja aurinkoisin vuokkoperheen tytöistä, mutta sen myrkyllisyydestä varoitellaan. Sinivuokot, sielunsiskot, kukkivat pihassa jo neljättä viikkoa. Kesä on täällä kukin kaikin, kuljen hyräillen.

Kesäkausi on avattu! No, vappuna oli tietysti koleaa, kuten usein ihan koronasta riippumatta. Vietimme sunnuntaina pojantyttären kymppisynttäreitä villapaidat yllä pihapuutarhassa. Miten ihanaa hulinaa! Parasta oli saada halailla lapsenlapsia ja pitkästä aikaa jutella päällimmäisiä aikuislasten ja ’isojen tyttöjen’ kanssa. Ja ilman maskia laulettiin onnilaulut ja puhuttiin pitkää väliaikaa pois. Niin kylmä oli, että meidän vanhojen kädet uhkasivat kohmettua, mutta lapset huiski trampalla hiki päässä. Pikkufriidukin innostui hyppytaitojaan vaarille esittämään. Muru onkin sitten jo ihan mestari sillä areenalla. – Ihana iltapäivä, saimme kunnon herätyksen koronakoomasta!

Naapurit, kaupan kassat ja kalatiskin myyjä ovat toivotelleet hauskaa vappua. Oletusarvoisesti vappuna kaiketi kuuluu olla hauskaa. Kun pojat olivat pieniä, ostettiin vapuksi serpentiinirullia ja puhallettavia ilmapalloja, kaupan simaa ja donitseja. Kotiäitivuosina tein simaa itsekin ja leivottiin yhdessä tippaleipiä tai munkkirinkilöitä. Kaksi kertaa olen ollut Mantaa lakittamassa. Toisen tupsukasta ja minun tavallista lakkia on nuorempana käyty vappuisin tuulettamassa, jos kaupungilla on ollut jotain torvisoittoa. Oletettavasti se kaikki oli silloin hauskaa, miksi muutenkaan.

Toisena koronavappuna ei oikein huvita hauskanpito. Se olisi väkinäistä. Pojat hauskuuttavat omaa perhettään vuorostaan, omalla tavallaan. Me ollaan miten ollaan tai pyörähdetään jossakin ex tempore. Kaupasta pullo luomusimaa ja kaksi fazerin tippaleipää riittää mainiosti. Emme ole kenenkään joukoissa marssijoita ennenkään olleet. Puheita pitävät ne, jotka aatteensa puolesta joutuvat näkyvillä olemaan. Turpeesta porua pitäneet näkyivät ajelevan isoilla rekoilla keskellä stadia tukkimassa liikennettä. Oli varmaan hauskaa.

Sain aikaan jotain, mitä pitkään olen jo pitänyt mielessä: tilasin vihdoin ajan jalkahoitoon. Entinen hoitaja oli jäänyt eläkkeelle. Sitten tuli koronakevät eikä oikein tiennyt uskaltaako mennä ja mihin. Vapaammin eletyn kesän jälkeen tuli koronasyksy, ja fiilis oli yhä epävarma. Tammikuussa postilaatikosta löytyi uuden hoitolan mainos avajaisviikkojen tarjouksineen. Nyt, ajattelin ja tilasin netin kautta ajan.
Millainen on hyvä hoitola? Eteinen on paikka, joka toivottaa tervetulleeksi. Kukka! Korituoli, johon voi istahtaa riisumaan kengät. Naulakko, johon voi huoletta jättää takin taskussa olevine tavaroineen. Hoitohuoneen puolella on kaikki asiallinen tarpeisto, ei mitään turhaa. Asiallinen hoitopöytä, mukava, säädettävä jalkahoitotuoli, pieni toimistopöytä, jolla on muutama kaunis esine katseen lepopaikaksi.
Tärkein kaikista on ihminen, joka ottaa vastaan, levittää ympärilleen luottamuksellisen ja rentouttavan ilmapiirin. Mistä se syntyy, on kullekin varmaan eri asioita, minulle se oli kasvosuojuksen yli hymyilevät silmät ja ystävällinen kysymys: ottaisitko teetä tai kahvia? Hoitotuoli säädettiin mukavaksi, jalat nauttivat lämpimästä kylvystä ja teemuki höyrysi vieressä. Hoitaja tutki jalkojani, muutettiin joustavasti vähän suunnitelmaa, kun hän kuuli kenkkukoipeni taannoisesta tilanteesta.
Kysyin häiritseekö hänen työntekoaan, jos ’lörpöttelemme’ samalla. Perustelin kysymystä, että riskiryhmään kuuluvina olemme niin paljon seinien sisällä kahdestaan puolison kanssa. Juttelu uuden ihmisen kanssa piristää. Muutamin kysymyksin hahmotin hänen tilannettaan ja availin omaani. Löysimme samoja koronakriisin hoitoon liittyviä yleisiä huomioita ja yrittäjyyden erityisiä haasteita. Hän kertoi päässeensä hyvin alkuun. Noteerasimme toistemme ja perheenjäsenten musiikkiharrastuksen ja totesimme asuvamme samassa kaupunginosassa. Hoitopöydän tiimoilta kysyin mitä muita hoitoja hän tekee ja hän kertoi hieronnat ja lymfaterapian. Kävi ilmi, että tarvittaessa hän tekee myös kotikäyntejä.
Hoitotunti meni kuin siivillä. Jalat suorastaan kehräsivät tyytyväisyyttä käsittelyn jälkeen. Tulin niin iloiseksi tästä kokemuksesta, että saatoin sanoa lähtiessä sydämellisesti kiittäen: tapaamisiin tuonnempana.


Miten murehdinkaan marraskuussa: peruuttivat joulun. Mitä sanoikaan sydämellinen ystäväni: – joulu tulee – ja joulu menee. Niin siinä sitten kävikin. Joulu tuli, erilaisena, omalla tavallaan yhtä lämpimänä, juhlavana kuin aina. Aatonaattona oli lasten pakettien luovutuksen ohella Hetki kummankin perheen kanssa. Pieni oli hämmennyksissään ja isoja sai rutistaa, olla sylinä keskimmäiselle. Ilman mitään yritystä laskeutui kumpaankin Hetkeen omanlaisensa joulurauha. Aattona oltiin suvun kanssa teamsissa ja jaettiin erilaisen joulun tunnelmia kukin kotisohvaltaan. Siitäkin jäi mukava fiilis. Joulu tuli – ja oli, erilaisuudessaan täysinäisenä. Musiikkia, kahdenkeskistä kynttilänvaloista yhdessäoloa. Hiljaista lukurauhaa.

Loppiaisaatto – ja joulu menee. Huomenna sytytämme kynttilät, katselemme joulukortit ja kirjeet vielä kerran. Sitten arkiaamuna riisutaan kuusi koristeistaan, korjataan viimeiset kynttilät ja jouluiset liinat. Katsellaan lumista pihapuuta ja pensaita, eväitään hakevia lintuja. Toinen käy lapioimassa pihan polut eikä valita lumesta, kun sitä vihdoin saimme talven tunnuksi. Minä en valita kipujani, niillä on paikkansa ja tehtävänsä. Kaikki on uutta, kaikki on hyvin, hetken kerrallaan.

Ajelimme ihanassa syyssäässä tunnin matkan päähän, yhteen Espoon hajanaisen kaupungin asuinalueista. Eräässä vanhan 7-kerroksisen talon lokeroista asuu Toisen kummitäti, jolla ei ole tätä päivää eikä eilistä, mutta Sortavalan aikaa on. Lapsuusmuistoja sieltä putkahtelee esiin kuin sateella sieniä. Tänään kuulimme yhden uuden, joka herkisti häntä. Hän muisteli tyttökoulun rehtoria, joka oli halannut häntä, viidestä sisaruksesta nuorinta, lämpimästi hyvästiksi, kun perhe joutui lähtemään evakkoon. Ajattelin, ettei hänellä halauksia varmaan liikaa ollut myöhemminkään elämänsä varrella, sota-ajan lapsella ja nuorella.

Keskustelumme käydään yleensä huutovolyymillä, ja silti se keskeytyy tuon tuostakin samaan: ”mitä? kuulen huonosti”. Koronavaaran vuoksi emme nyt vietä kahvihetkeä, asettelemme vain kukkakimpun aaltomaljakkoon, joka löytyy kaapin ylähyllyn periltä, ja laulamme ”Paljon onnea vaan”. Täti yhtyy lauluun. Hän ihmettelee voiko olla totta, että hän on 97-vuotias. Kysyn syntymävuotta ja hän muistaa sen oikein. ”Siitähän sen voi laskea, totta se on.” Täti sanoo lukeneensa, että nykyään sota-ajan sukupolvessa on satavuotiaitakin. Ohitamme iloisesti nyökytellen Tädin kertomukset kaupassa käynneistä ja ulkoilusta. Niistä on jo vuosia aikaa, mutta hänelle ne elävät.

Lähdön hetkillä kampaan vielä lempeästi Tädin valkean tukan kauniille sykerölle. Samassa kotihoidon omahoitaja tulee iloisena, kuten aina, punaisen kukan kera ja laulaa synnyinmaansa kielellä ja tutulla sävelellä onnittelulaulun. Hän oli käynyt jo aamulla ja pukenut Tädin pyhämekkoon syntymäpäivän kunniaksi. Kiitämme häntä Tädin ystävällisestä hoidosta ja lähdemme kotimatkalle.