Huhtikuu on näyttänyt pääsiäisen mentyä kaikkien aikojen aikaisimman kevään parhaat puolet, ne aurinkoiset. Mikäpä on valohuumaisia kevätpäiviä omaan tahtiin ilolla elää. Pihan krookukset ovat nousseet nuppu-uniltaan, avanneet kukkansa apposen auki. Sinivuokotkin jo silmäilevät lempeästi pihassa vierailevia lintuja, mutta vuokkojen lehtiryppäät näyttävät talven jäljiltä rupsahtaneilta. Keväästä hurmaantuneet lintuset ovat pesätouhujensa välillä käyneet moneen kertaan päivässä moikkaamassa: talitiaispari, sinitiaiset, mustarastas rouvineen, vihervarpuspari ja eräänä aamuna solakka tummankirjava, rastaita pienempi, mutta tiaisia kookkaampi pariskunta. Arvelin niitä kottaraisiksi. Kävivät pihatammen oksalla esittäytymässä.

Huomaan lintujen kevätlaulujen käyneen vaimeammaksi. Se tuntuu haikealta, kun osaan yhdistää tuon viime vuosien ilmiön kohdallani ihmisen ikäkertoimen vaikutuksena kuuloaistin taajuuksiin. Eniten pelkään, että kadotan hiljalleen tuulen laulun ja sadepisaroiden ropinat lehvistössä. Viime syksynä ne olivat vielä tallella. Musiikkia voi onneksi kuunnella kotilaitteilta kuulokkeilla vielä pitkään. Monta on surua vanhenemisen ankaralla ja lempeällä polulla. Monta on surua, jos kohta niiden seassa kimaltelevat yksinkertaisen onnen pisarat.

Joskus mietin miten ihmeessä elämä voi antaa niin paljon pitkin matkaa, olla niin antoisa ja rikastuttava vaikeinekin vaiheineen, vaikka taakse katsoessaan voi vain todeta: eihän niitä, näitä ja noita ollut haaveissa eikä edes toiveissa, suunnitelmista puhumattakaan. Mistä kaikesta taas tänään kiittäisin elämää, paljon saanut? Kiitos hyvästä lapsuuskodista. Kiitos uskon lahjasta, että se on tallella. Kiitos elämäntehtävästä, joka osoittautui antoisammaksi kuin osasin edes kuvitella. Kiitos elämäntoverista ja yli viidestäkymmenestä yhteisestä vuodesta. Kiitos perheestä, pojistamme ja heidän mukanaan perheeseen liittyneistä toisten äitien tyttäristä, erityinen kiitos pojanpojasta ja poikain tyttäristä.

Oman kahdenkeskisen hiljaisesti vietetyn pääsiäisviikon ehtoolliskirkko oli jo tiistaina, lyhyt arkiviikon messu ilman soittoa ja virsiä. Kolme-neljäkymmentä osallistujaa, lyhyet rukoukset, pieni puhe ja ehtoollisliturgia. Kotona kuunnellut passiomusiikit kiirastorstaina ja pitkäperjantaina toivat syvän rauhan. Kiitos yksimielisestä tv-paastosta, uutisten unohduksesta. Kiitos perheen yhteisestä, herkullisesta pääsiäisateriasta Kuopuspojan luona, lapsenlapsi-ilosta ja aikuiskeskusteluista. Hyviä hetkiä paljon, rakkautta.  

Lapsena kuuli kerran viikossa tutun Niilo-setämäisen riemukkaan tervehdyksen ”Aamujen aamua kaikille radion kuuntelijoille”. Jotain mukavaa ja innostavaa lapsikin toivottajan äänessä kuuli. Eletyn hiljaisen viikon tapahtumapolun ja passioperjantain tunnelmat vaihtuvat tänä aamuna riemukkaaseen pääsiäisaamun ihmeeseen. Rakastettu Mestari ja opettaja, joka haudattiin suuren surun vallassa, ei olekaan enää haudassa – hän elää?

Avarasydämisen kristityn riemu aamujen aamusta ei perustu pohdintoihin pyhien tekstien kertomuksien totuusarvosta, tulkinnoista tai ilmenemisen muodoista. ”Kristus nousi kuolleista!” oli totta niille, jotka kokivat hänen kuolemansa. Jostain passiohiljaisuuden hämärästä rauhasta kohoaa varovainen, riemua muistuttava oivallus: uskovalle sydämelle Hän elää! Uskon siemen, joka jo varhain tuli kylvetyksi sydämeen, sai tarvitsemansa tuen eri elämän vaiheissa, juurtui ja vahvistui. Koeteltuna ja hauraana, usko elää kristityn sydämessä ja puhkeaa riemuun joka pääsiäisaamuna: kyllä, Hän elää!

Joskus viime vuosisadalla, kun televisio oli vasta keksitty, mutta ei vielä kaikkien kotona, jännitettiin veljen kanssa radiosta talvisaikaan kansainvälisiä hiihtokilpailuja Lahdesta. Kaikki silloiset huippunimet tulivat tutuiksi. Oma hiihtokokemus supistui neljän vuoden ajan talvisiin koulumatkoihin (kolme kilometriä suuntaansa). Oppikoulussa tulivat vastaan luokkien väliset hiihtokilpailut. En muista kilpaladun pituutta, arvelen, että kyse oli muutamasta kilometristä. Parhaimmillani sijoituin oman luokan tytöistä neljänneksi. Inhosin kilpahiihtoa, voitto ei inspiroinut, mutta pakko oli yrittää, koska halusin kelvollisen liikuntanumeron.

Eilisiltana seurasimme innokkaasti leijonajoukkueen pronssiottelua Slovakiaa vastaan. Kerrankin osasivat hymyillä ja iloita mitalivoitosta, mitä ei aina ole tapahtunut. Tänään seurailimme olympiakisojen naisten 50 kilometrin kisaa. Onhan se tunnetusti matka, joka vie osallistujista monet fyysisesti hämärän rajamaille ja tulokseensa pettyneet romahduksen partaalle. Voittaja hiihteli tänään ylhäisessä yksinäisyydessään hymyillen maaliin. Takavuosien mitalihiihtäjämme hoiperteli loppumatkan ja romahti maaliviivan yli uransa viimeisessä kilpailussa, jossa hänen ei olisi tarvinnut edes olla enää mukana. Tuntui pahalta seurata kotikatsomossakin.

Kohta juhlitaan olympiakisojen päättymistä ja lasketaan viiden maanosan symbolinen kisalippu. Italia jää maksamaan yllättänyttä kisalaskua, urheilijat, toimitsijat ja toimittajat, kisaselostajat, asiantuntijat, kunniavieraat, tuomarit ja yleisö palaavat kotiinsa. Huomenna tv-katsojat palaavat arkeensa ja koululaiset kouluihinsa. Sesonkifiesta on päättynyt.

Hiljaisia päiviä kahden kesken. Ei tarvita paljoja sanoja, päivät soljuvat. On tilaa pienille kosketuksille, ajatusten jakamiselle, toinen toistensa tunnetilojen myötäilylle.

Vuodenajan pimeyskin hellitti hivenen huokaisten. Satoi sen verran lunta, että maahan jäi puhdasta valkeaa tummanraskaiden kuolemanvärien peitoksi. Tervetuloa talvi!

Kaksi viikkoa vielä ensimmäisen adventin valoihin. Hain lyhdyn, joka on pihavajassa kevään ja kesän torkkunut ja aikaansa odottanut. Tänä iltana sytytin siihen liekin. Se on kiitos lumen valosta, kiitos yllättävistä ilonkiteistä, jotka ovat sulaneet sydämeen ja tuoneet voimia. Naapurikin oli sytyttänyt lyhdyn. Jaettuna ilo kasvaa.  

Käteisen tarve, vieras pankkiautomaatti ja tiukahko aikataulu menossa. Automaatin ohjetaulu matalalta paistavan ilta-auringon häikäisemä. Kortti sisään ja tunnusluku näpynäpy, summan valinta, ohoh, lipsahti yksi nolla liikaa, apua mistä sen saa pois, ei mistään. Ohjetauluun tyly teksti: väärä tunnusluku, tapahtuma keskeytetty. Mitä, ei ei! kortti pois äkkiä, ja uusi yritys. Vaan sitten kortti ei menekään sisälle, ei millään. Toinen tulee katsomaan mikä siinä kestää, survaisee kortin sisään voimalla. Alusta taas…näpynäpy…huolella nyt oikea tunnusluku ja hitaasti oikea summa – ei auta, tapahtuma keskeytetty. No niin taas.

Mutta sitten…automaatti hermostuu, ei luovuta korttia ulos eikä niele uumeniinsa, kortti jäpöttää kiinni syvällä luukussa ja pysyy, ei lähde kahdella sormella kummankaan voimin. Siinä seisotaan äimän käkenä ihmettelemässä, mitäs nyt tehdään. Toinen miettii, pitäisikö hakea ’hohtimet’ kotoa, kortin omistaja miettii, pitäisikö kuolettaa kortti puhelinsoitolla oman pankin hätänumeroon, eihän me tähänkään voida jäädä tätä vahtimaan. Automaattikin miettii mitä tekisi ja tulee lopulta siihen tulokseen, että pitäköön korttinsa onneton. Toinen kokeilee vielä kerran lähtisikö kortti irti – ja kas, siitä se lähteekin ihan kiltisti, mutta ilman rahaa.

Kolmas yritys, ja sitä avustaa Toinen, jolle tämä automaatti on tuttu ja joka katsoo yläviistosta ohjetauluun – toisin kuin pituudeltaan vähäisempi elämäntoveri. Ja kas, automaatti antaa nikottelematta sekä rahan että kortin takaisin. – Henkiin jäätiin, asiat hoituivat ilman hohtimia, ja paniikinpoikanenkin pakeni paikalta.

On helppoa naisen matematiikkaa, että jos olet koulusi käynyt, onnesi oksan löytänyt ja saanut esikoisesi parikymppisenä, olet 70, kun hän juhlii viisikymppisiään. Voi olettaa, että olet jäänyt eläkkeelle hyväkuntoisena 65 tietämissä ja olet yhä monessa mukana. Mikäpäs siinä. Vaan elämän saldon optimitulos ei olekaan kaikkien tulos.

Meitä on, jotka edellisellä vuosituhannella ammattikoulutuksen ja mieleisensä työpaikan saatuaan, jatkoivat opintojaan työn ohella ja ihan kesken kehitteillä olevien omien optioidensa hupsahtivat parisuhdeprojektiin, eivätkä ehtineet naimisiin mentyäänkään perheellistyä pariin vuoteen, joten jos esikoinen juhlii tänä vuonna viisikymppistään, emo onkin lähestulkoon – vanhus.

Asiain laita valkenee esikoiselle ehkä viiveellä, mutta emolle viimeistään viisikymppispäivän aattona: jälkijunassa ollaan. Emo muistaa nuoruusvuosiltaan laulun, jota tuli iloisesti kitaraa rämpytellen lauleltua ilman huolen häivää. Se meni näin: ”Jos sä jälleen myöhästyt, juna onkin lähtenyt, kuulla voit sä viime vihellyksen vain. Kauempaa ja kauempaa, kauempaa ja kauempaa kuulla voit sä viime vihellyksen vain”.

ONNEA & Jumalan siunausta kaikille asianomaisille!

se vielä ujostelee, käärii maisemaa usvaan,

yrittää kätkeä tammen kullanruskeat pikkuoksat, kypsyvät terhot

vaimeana herää kaupunki sunnuntaihin

oi suloiset sumuaamut! hyräillen sivelevät sielua

ja pihanurmen kylmä kaste

herättää varpaat!

tulisen helleviikon jälkeen aamuyöllä auringonnousun aikaan tekoäly yrittää virkistää kirjoittimensa avaajaa huurteisella merikuvalla. kumma kun se ei paahteisten päivien kypsyttämää sieluntilaa kohenna, sen sijaan puolen tunnin haahuilu yöpaidassa kasteluletkun kanssa ihanassa viileydessä saa ihmisen melkein hurmioon: hyvää huomenta pihakukat, tässä maljanne! oi tammi, elämämme ankkuripuu, kiitos yön suojasta ja päivän varjosta! ja pensaat, anteliaasta syvänvihreästä pehmeydestänne!

aamuyön puutarhatonttuilu virkistää kokonaisvaltaisemmin kuin huoneisiin viileyttä kehräävä ilmastointi. on ihmeellistä nähdä aamuvalon syntyhehku puistometsän tumman pitsin takaisessa avaruudessa. sielu häikäistyy aamu aamulta, juo kyllikseen valon maljasta, yhtyy elämän lauluun. ja huomenna, ehkä jo huomenna saderintama käy armahtaen ylitsemme…

ps   tämän kirjoitin tänään viiden aikaan aamulla. jo ennen puolta päivää ukkonen kaatoi sadetta saaveittain pihaan. sitäkö ihan saa, mitä tilaa?

…voisi sanoa kesän korkeilla hetkillä, kun aaton pölyt on huiskien pyyhitty, saunaillan lempeissä löylyissä itseä ja toistaan hellitelty ja harvinaisen pitkin ja hyvin unin levätty. juhannusaamu, kaupungin hiljaisuus kuuden aikaan, ja aurinko!

…tuuli ei ole vielä hereillä, vain jokunen koivun ritva liikahtaa tuolloin tällöin, tammenlehvä värähtää ja linnut varhaiset supisevat syreeneissä ja aroniapensaissa. olen onnellinen, että heräsin omin aikoineni enkä hukannut varhaisen kesäaamun taikahetkeä.

…onnelliset hetket ovat elämän lahjaa. kätkössä, silti ulottuvilla, ne odottavat arkisen polun varrella mahdollisuutta tulla tietoisuuteen. niiden taika ja siunaus on juuri hetkellisyys, ei niihin voi jäädä asumaan. voi olla vain avoin hetkien tulla ja mennä.