Kuusi tuikkii valoissaan ja koruissaan aamusta iltaan asti. Huomenna se riisutaan ja neulaset imuroidaan, mihin kaikkialle ovat kulkeutuneetkin. Jouluruuat syötiin jo uuteenvuoteen mennessä, jäljellä on enää taatelikakkua. Viimeiset kotitekoiset piparit katosivat loppiaisaamun kahveilla. Arjen myötä palataan tavallisiin ruokiin, tavallisessa rytmissä.

Tähti ja valokranssit loistavat ikkunalla vielä tänään. Toinen tietää, että niiden energiankulutus on pientä. Huomenna nekin katoavat komeroihin odottamaan uutta jouluaikaa vauhtiin päässeen vuoden lopulla.

Lumi tulee harvaan leijuvin hiutalein alas, ennustettu myrsky on ajautunut jonnekin muualle. Pakkasta on ollut mukavasti alle 10 astetta. Auringonnousun aikaan kävelin pihan poikki ja pysähdyin katsomaan läheisen puiston vanhoja petäjiä. Niiden korkeilla latvoilla hehkui lumoavan kaunis aamuvalo. Hetki, jota aivan liian harvoin osun todistamaan.

Valo on vuodenaikojen elementeistä kiehtovin, se ei koskaan ole vakio. Mikä kaikki alati vaihtuviin sävyihin vaikuttaakin, sitä ei osaa ennakoida. Minkä valo valloittaa, mitä yksityiskohtaa se korostaa, minkä jättää varjoihin ja milloin taas ohut tai paksu pilvikerros hämärtää päivänkin. – Maa on niin kaunis, taivas niin kirkas ja ihmisen sielu vaeltaa ihanaa tietään lumoutuneena näkemästään.

Ei tarvita lupauksia. Kysymykset ovat tärkeämpiä. Riittää, että tiedostaa, missä kohtaa menee ja onko arjen rutiineissa korjattavaa.

Ikävuodet muistuttavat omista ja toisen fyysisistä rajoitteista. Hyväksyn sen tosiasiana. Valitus vähenee.

On hyvä kysyä, voinko luopua pahoittamasta mieltäni isoista ja pienistä asioista, joille en voi mitään. Tulisi tilaa mielihyvälle.

Mitkä ja missä ovat voimanlähteeni?

(Muistutus. Rakkaus on kärsivällinen ja lempeä eikä muistele kärsimäänsä pahaa. Siinä on tilaa uskolle ja toivolle kaikessa, elämässä, ihmissuhteissa ja maailman murheissa.)

Eilen oli yksi jouluviikon raskaimpia päiviä. Aamulla olimme kaupassa. Parkkihallista lähtien joka paikka oli täynnä. Käytävillä piti pujotella ja odotella, että pääsi haluamansa hyllyn luo. Lapsiperheet olivat ostoksilla ja siinäpä se. Paljon oli myös miehiä suunnistamassa sinne tänne lista kourassa. Iltapäivällä siivottiin jaksamisen verran, ja illalla tuotiin kuusi sisälle kuivahtamaan.

Aaton olimme ajatelleet joulun rauhanhetkeksi. Oli kuitenkin etsittävä kaupungin ainoa lelukauppa. Kahdessa kerroksessa ihan kauheasti vaikka mitä kamaa. Mutta kas, asia, joka meidät sinne ajoi, tuli hoidettua. Olin jo toivoni menettää.

Toinen keitteli joulupuuron, jota sitten asiaan kuuluvalla hartaudella syötiin joulurauhan julistusseremonian jälkeen. Saimme kumpikin kaksi mantelia. Rivakasti siitä oljentauduimme automobiilin kyydillä matkaan taas kynttiläin ja tulitikkujen kera. Hautausmaalla sai odottaa parkkipaikkaa. Muualle haudattujen muistopaikka oli jo liekkimerenä.

Sitten se olikin siinä yhtäkkiä, rauhanhetkemme. Sytytin kuusen oksille kolme oikeaa kuusenkynttilää. Niitä katsellessa kaikki puuha turhautumisineen kutistui oikeaan kokoonsa. Siinä istuimme rinnakkain vanhaa joulumusiikkilevyä kuunnellen. – Tässä on meidän kahdenkeskinen joulumme, lausahdin. Toinen siihen, että näin juuri on hyvä.

Ja yöntummalla talvitaivaalla loistivat tähdet.

Kirkon traditionaalisissa jouluohjelmissa yksi on monen suosikki, ja minulle peräti merkittävin. Neljäntenä adventtina, joka on joulua edeltävä sunnuntai, kirkko täyttyy kolmesti. Ensin on tavanomainen messu klo 10, iltapäivällä perheitä kutsutaan laulamaan joululauluja neljältä, ja iltakuudelta on perinteinen Kauneimmat joululaulut. Tänään olin mukana koraalikuorossa, joka esitti yhteislaulujen lomassa myös muutamia kolmiäänisiä joululauluja. Taitavat kanttorimme vuorottelivat esilaulajina ja säestäjinä.

Laulamisen sanotaan hoitavan syvällisesti sekä ihmisen kehoa että mieltä. Vanhat tutut joululaulut nostavat herkistäviä muistoja ja tunnelmia mieleen elämän eri vaiheista. Uudemmissakin on useita, jotka ovat radiosoittojen myötä tulleet rakastetuiksi ja suosituiksi puhuttelevine sanoineen ja tarttuvine melodioineen. Silmiä pyyhittiin vaivihkaa siellä täällä. Ja urkujen juhlava sointi kohottaa aina mielen arkea ylemmäs, liki kattoholveja.

Talvi! Patterit napsuvat pakkasta, lunta on satanut koko päivän kinoksiksi asti. Tänään päivässä on pehmeää, hiljaista pilvivaloa, eilen aurinko kirkui ilosta! Päivät hämärtyvät pian iltaan. Jonakin yönä näkyvät tähdet ja kuu, toisinaan vain kaupungista heijastuvat jouluvalot. Miten tärkeältä tuntuukaan nähdä vuorokauden kaikki valot ja valohämärät sävyineen vuoden pimeimmillä viikoilla!

Kaktus kukkii kahdessa huoneessa, toisessa valkoisin toisessa punaisin kukin. Liljaruukku avasi myös ihanat kukkansa täksi päiväksi marraskuun tihkuista harmaata uhmaten, ja saman tien tuli aurinkokin esiin. Myrsky kuuluu kaataneen puita siellä täällä. Isämme ovat lepopaikassaan ja poikiemme perheet omat isänpäivänsä viettoa juhlineet. Vielä Vaarikin saa osansa onnenhetkistä.

Iltapäivällä tulee Kuopus tyttöjensä kera. PikkuMuru oli käytetty lääkärillä ja sen jälkeen jonotettu vielä apteekissa. Toisessa korvassa on tulehdus. Päästään taas leikkimään piilosia, laulelemaan yhdessä ja katsomaan onko lelukoppaan tullut lisää tavaroita sitten viime käynnin. Tuskin ehdimme saattaa heidät kotimatkalle, kun Esikoinen soittaa ja kysyy voivatko vielä tulla. Tietysti voivat ja kakku sekä voileivät maistuvat heille. Siinä on aika meluisaa, kun käydään pari kierrosta leikkiä, jossa pitää arvata kuka/mikä olen. Paljastuu, että Isomuru on ’amiraaliperhonen’, Ritaripoika ’värisävy mattamusta’ ja Esikoinen tunne ’rakkaus’. Rajaavin kysymyksin ja kyllä tai ei vastauksin päätelty sanaleikki päätyy lopulta hervottomaan  nauruun.

Mahtava isänpäivä. Viimeisten perävalojen jälkeen Vaarista on jäljellä hiljainen kuitti, mummelista pelkkä riepu. Silti.

Tässä eräänä päivänä, kun aurinko kutsui ulos, sovimme vuosien takaisen ystävän kanssa metsäkävelystä. Hän oli aiemmin ilmoittanut tulleensa talveksi miehensä kanssa etelään, lähemmäs lapsiaan. Samassa kaupungissa nyt odottelemme talven tuloa ja hengittelemme marraskuun pimeitä iltoja ja öitä. Tuli häikäisevän valoisa päivä, ja sovimme: lähdetään metsäkävelylle. 

Näillä main pikkukaupungin metsiköt eivät ole laajoja, mutta kävelijöille niitä on riittämiin. Syysmärkiä polkuja emme voineet kovin syvälle kulkea, valittiin golfkentän reunan leveä, kova ja kuivapohjainen tie. Sen päässä on myös kentän huoltorakennus, jonka terassituoleissa saattoi istua hetken levähtämässä. Ystävyyden päivityskeskustelussa vierähti kolmatta tuntia. Kummallakin oli tilaa kertoa tärkeimmät tapahtumat ja jakaa tämänhetkisen elämänsä värit.

Niin on, että luottamuksellinen vuorovaikutus on ystävyyden ydintä. Se, ettei tarvitse arastella kertoa omista kokemuksistaan ja ajatuksistaan eikä ihmetellä toisen kertomia. Sielunsisaruutta on riittävästi.

On ollut vaihtelevaa syyssäätä, ajoittain taivaalla vyöryy valtavia mustia pilvilauttoja, toisinaan aurinko pilkahtelee pilvien raoista ja saattaa jopa paistella iloisesti koko päivän. Sitten on taas tasaisen harmaata, ajoittain tihkuttaen hienonhienoa sadetta. Sääennusteissa ovat alkaneet huomautella hallasta ja yöpakkasista ja varoitella aamuliukkaudesta. Pyhäinpäivä lähestyy – ja marraskuu. Mietimme lähtöä suvun haudoilla käymään matkan päähän, ja Toinen siksi myös pitäisikö vaihtaa jo talvirenkaat.  Kesäaika päättyy reilun viikon päästä, ja keväällä lainattu tunti palautetaan paikalleen talveksi.

Ennen muinoin Kotiliedessä oli palsta, jonka otsikkona oli ytimekkäästi: Nyt on aika. Siinä muistuteltiin vuodenaikapuuhista ja muista ajankohtaisista. Syksyisin on paljon aikaan kuuluvia töitä, sadonkorjuuta puutarhoissa, istutusten talvikuntoon laittamista pihoilla, lehtien haravointia, ikkunain pesua ja vaatehuoltoa kodissa. Joku säilöö, toinen siivoaa. Ruokalista elää vuodenaikojen antimista, paljon on kasviksia ja kalaa, marjoja ja sieniä ahkerien käsien ansiosta tuotavana omaan pöytään tai torille niiden saataville, jotka eivät pääse luonnon antimia itse poimimaan.

Sotauutisten ja energiahuolien keskellä on aika myös siivota mielestä musta pessimismi ja ponnistella aina vain askel kerrallaan eteenpäin – menneisiin aikoihin takertumatta. Huomenna voi olla hyvä päivä!

Kauniin syyssunnuntain iltapuolella läksin Toiseni kanssa tutuille kävelyreiteille. Kahden metsikön läpi kulku sävähdytti lehtipuiden vahvan syysväripaletin elämyksellä. Pitkään vaivannut lonkkakipu on hiljakseen häipynyt, mutta nyt ilmaantui saman jalan polveen liikekipua, joka pakotti lyhentämään aiottua lenkkiä.

Talon yhteiseen pihaan tultuamme istuimme vielä hetkeksi keinuun. Ja siihen saimme syksyn riipaisevimman elämyshetken: sinitaivaan yli etelää kohti hulmusivat lukuisat pitkät kurkiaurat hyvästellen kesämaansa maisemat ja jättäen meidät haikeaan ikävään. Vieläkö tapaamme…

Vastuuhoitaja soittaa puolen päivän aikaan, että Täti on viety ison sairaalan päivystykseen. Aamuhoitaja löysi kotoa lattialta. Oli ollut vaikea päästä sisälle, kun täti oli kaatunut sisäoven eteen. Toinen soitti sairaalaan ja pyysi päivystykseen. Ei toivoakaan saada ketään puhelimeen sieltä, oli vastaus. Ruuhka on sitä luokkaa. Ja omaisilta pääsy evätty.
Siellä jossain Täti, valkotukka, yksin sairaan maailman kaaoksessa. Sydäntä koskee.