Kaktus kukkii kahdessa huoneessa, toisessa valkoisin toisessa punaisin kukin. Liljaruukku avasi myös ihanat kukkansa täksi päiväksi marraskuun tihkuista harmaata uhmaten, ja saman tien tuli aurinkokin esiin. Myrsky kuuluu kaataneen puita siellä täällä. Isämme ovat lepopaikassaan ja poikiemme perheet omat isänpäivänsä viettoa juhlineet. Vielä Vaarikin saa osansa onnenhetkistä.

Iltapäivällä tulee Kuopus tyttöjensä kera. PikkuMuru oli käytetty lääkärillä ja sen jälkeen jonotettu vielä apteekissa. Toisessa korvassa on tulehdus. Päästään taas leikkimään piilosia, laulelemaan yhdessä ja katsomaan onko lelukoppaan tullut lisää tavaroita sitten viime käynnin. Tuskin ehdimme saattaa heidät kotimatkalle, kun Esikoinen soittaa ja kysyy voivatko vielä tulla. Tietysti voivat ja kakku sekä voileivät maistuvat heille. Siinä on aika meluisaa, kun käydään pari kierrosta leikkiä, jossa pitää arvata kuka/mikä olen. Paljastuu, että Isomuru on ’amiraaliperhonen’, Ritaripoika ’värisävy mattamusta’ ja Esikoinen tunne ’rakkaus’. Rajaavin kysymyksin ja kyllä tai ei vastauksin päätelty sanaleikki päätyy lopulta hervottomaan  nauruun.

Mahtava isänpäivä. Viimeisten perävalojen jälkeen Vaarista on jäljellä hiljainen kuitti, mummelista pelkkä riepu. Silti.

Tässä eräänä päivänä, kun aurinko kutsui ulos, sovimme vuosien takaisen ystävän kanssa metsäkävelystä. Hän oli aiemmin ilmoittanut tulleensa talveksi miehensä kanssa etelään, lähemmäs lapsiaan. Samassa kaupungissa nyt odottelemme talven tuloa ja hengittelemme marraskuun pimeitä iltoja ja öitä. Tuli häikäisevän valoisa päivä, ja sovimme: lähdetään metsäkävelylle. 

Näillä main pikkukaupungin metsiköt eivät ole laajoja, mutta kävelijöille niitä on riittämiin. Syysmärkiä polkuja emme voineet kovin syvälle kulkea, valittiin golfkentän reunan leveä, kova ja kuivapohjainen tie. Sen päässä on myös kentän huoltorakennus, jonka terassituoleissa saattoi istua hetken levähtämässä. Ystävyyden päivityskeskustelussa vierähti kolmatta tuntia. Kummallakin oli tilaa kertoa tärkeimmät tapahtumat ja jakaa tämänhetkisen elämänsä värit.

Niin on, että luottamuksellinen vuorovaikutus on ystävyyden ydintä. Se, ettei tarvitse arastella kertoa omista kokemuksistaan ja ajatuksistaan eikä ihmetellä toisen kertomia. Sielunsisaruutta on riittävästi.

On ollut vaihtelevaa syyssäätä, ajoittain taivaalla vyöryy valtavia mustia pilvilauttoja, toisinaan aurinko pilkahtelee pilvien raoista ja saattaa jopa paistella iloisesti koko päivän. Sitten on taas tasaisen harmaata, ajoittain tihkuttaen hienonhienoa sadetta. Sääennusteissa ovat alkaneet huomautella hallasta ja yöpakkasista ja varoitella aamuliukkaudesta. Pyhäinpäivä lähestyy – ja marraskuu. Mietimme lähtöä suvun haudoilla käymään matkan päähän, ja Toinen siksi myös pitäisikö vaihtaa jo talvirenkaat.  Kesäaika päättyy reilun viikon päästä, ja keväällä lainattu tunti palautetaan paikalleen talveksi.

Ennen muinoin Kotiliedessä oli palsta, jonka otsikkona oli ytimekkäästi: Nyt on aika. Siinä muistuteltiin vuodenaikapuuhista ja muista ajankohtaisista. Syksyisin on paljon aikaan kuuluvia töitä, sadonkorjuuta puutarhoissa, istutusten talvikuntoon laittamista pihoilla, lehtien haravointia, ikkunain pesua ja vaatehuoltoa kodissa. Joku säilöö, toinen siivoaa. Ruokalista elää vuodenaikojen antimista, paljon on kasviksia ja kalaa, marjoja ja sieniä ahkerien käsien ansiosta tuotavana omaan pöytään tai torille niiden saataville, jotka eivät pääse luonnon antimia itse poimimaan.

Sotauutisten ja energiahuolien keskellä on aika myös siivota mielestä musta pessimismi ja ponnistella aina vain askel kerrallaan eteenpäin – menneisiin aikoihin takertumatta. Huomenna voi olla hyvä päivä!

Kauniin syyssunnuntain iltapuolella läksin Toiseni kanssa tutuille kävelyreiteille. Kahden metsikön läpi kulku sävähdytti lehtipuiden vahvan syysväripaletin elämyksellä. Pitkään vaivannut lonkkakipu on hiljakseen häipynyt, mutta nyt ilmaantui saman jalan polveen liikekipua, joka pakotti lyhentämään aiottua lenkkiä.

Talon yhteiseen pihaan tultuamme istuimme vielä hetkeksi keinuun. Ja siihen saimme syksyn riipaisevimman elämyshetken: sinitaivaan yli etelää kohti hulmusivat lukuisat pitkät kurkiaurat hyvästellen kesämaansa maisemat ja jättäen meidät haikeaan ikävään. Vieläkö tapaamme…

Vastuuhoitaja soittaa puolen päivän aikaan, että Täti on viety ison sairaalan päivystykseen. Aamuhoitaja löysi kotoa lattialta. Oli ollut vaikea päästä sisälle, kun täti oli kaatunut sisäoven eteen. Toinen soitti sairaalaan ja pyysi päivystykseen. Ei toivoakaan saada ketään puhelimeen sieltä, oli vastaus. Ruuhka on sitä luokkaa. Ja omaisilta pääsy evätty.
Siellä jossain Täti, valkotukka, yksin sairaan maailman kaaoksessa. Sydäntä koskee.

Olipa taannoin muuan päivä, kun muistelimme 49 vuoden takaista yhteisen elämänpolkumme ensimmäistä juhlapäivää. On sitä tullut juhlistettua jollakin tavalla vähintäinkin kymmenin vuosin. Päivä alkoi halauksella ja jatkui mihin mentäis syömään -keskustelulla. Tuli mieleen naapurikaupungin vanha kirkko, sen kaunis puisto ja viereinen kahvitupa, josta saa ihanaa italialaistyyppistä ruokaa ja mahtavia pizzoja. Sinne!

Kirkon ovi oli auki, menimme sisään ja siellä hiljaisessa viileydessä tuntui hyvältä olla ihan aloillaan, katsella kattomaalauksia, korkeista ikkunoita heijastuvia säteitä ja alttarin lasimaalausta, joka toivottaa latinaksi: Rauha sinulle. Tämä ei ollut meidän vihkikirkkomme, mutta ystäväpariskunnan, joka ehti vihille kuukautta ennen meitä. Sittemmin olimme olleet täällä konsertissa, jossa esikoispoikamme soitti.

Puistossa puhalteli raikas kesätuuli, hämmenteli hiuksia, taivutteli vanhojen puiden oksia ja suhisi ihanasti lehvästöissä. Ja taivas oli niin sininen, pilvet pumpulia. On hetkiä, näitä, jolloin kaikki on kohdallaan, mitään ei puutu eikä mikään paina. Hetkiä, joihin haluaa unohtua.

#

aamulla olen vielä unessa, kun toinen tulee herättelemään kauppareissulle. ensin torikojulta mustikkalaatikko sekä kesäkeittokasviksia. tullessa pysähdymme ottoon nostamaan käteistä, jota ei juuri missään nykyään tarvitse. kahvin jälkeen purkitan mustikat pakastimeen.

#

ihmettelen, miten liikkumiseni on romahtanut. molemmat lonkat kipunoivat ja ovat jäykät, vasen reisi tuntuu huteralta. pohdimme rippijuhliin lapsuusmaalle tullutta kutsua. matkan pituus mietityttää, tuntikausien istuminen autossa ja kirkossa. seurustelu sukulaisten kanssa naamasuojuksen takaa. nuorimiehen  juhlissa ovat hänen isovanhempansa ja kumminsa, ei sieltä mitään puutu, jos jäämme pois.

#

heinäkuun helleviikko vanuttaa, nääntymisen partaalle asti. joka paikkaa särkee kuin enteenä jostakin. ja kas, sää vaihtuu koleaksi, ukkostaa ja salamoi, pilvet kaatavat kerran tunnissa kylmää vettä. istuminen käy sietämättömäksi.

#

sunnuntaiaamuani häiritsee korvavahan tukkima kuuloelin. toinen joutuu tuon tuostakin vastaamaan kysymykseen ’mitä sanoit’, kunnes saan yön yli liotetun vahan huuhdottua. istahdamme osallistumaan apostolien päivän messuun kotikirkosta. vierastan facebookin striimauskulttuuria, jossa tutut ja tuntemattomat ihmiset viestittävät mukanaolostaan, reagoivat saarnaan tai arvioivat messun ’onnistumista’ kuvan alalaidassa. tuntuu tunkeilevalta, palautettahan voi lähettää henkilökohtaisestikin. musiikkiin panostanut kanttori saa jumalanpalveluksen päätteeksi spontaanit ja ansaitut aplodit.

#

lukeminen on kuulunut elämääni nelivuotiaasta lähtien. koronavuosina on täytynyt kaivaa netflixistä tai hbolta vaihtelua, kun aina ei jaksa lukea. arki-iltapäivisin katsomme ehkä pari jaksoa jotain sarjaa, sunnuntai-iltapäiviksi etsimme elokuvan. tv on pelastanut karanteerivuosina tylsistymiseltä, mutta ongelmana on, että yhä vaikeampi on löytää laatudraamaa. olemme aika kranttuja, eka jakson puoliväliin katsottuja ja hylättyjä sarjoja riittää. hyvin tehtyjä on, kunhan ne vain löytää. kriitikoiden suositukset antavat käyttökelpoisia vinkkejä.

#

mietin miten koronavuodet ovat elämäämme muuttaneet. ryhmäharrastukset (kuoro, konsertit, matkailu) katosivat. ulkoilu väheni. liian paljon on istuttu kotona, sää ja vointi vaikuttaa muutenkin vanhalla liikkumisintoon. lastenlasten ikävöinti on ollut vaikeaa kestää, kunnes miniäkulta keksi lähetellä what’s-upin kautta videoklippejä pienimpien touhuista. isompien lastenlasten kanssa soitetaan harvakseltaan videopuheluja. lyhyitä tapaamisia inspiroidaan, jos kellään ei ole oireita. suojaimen käyttö kaupoissa, kirjastossa ym. on itsestään selvää yhä. puhelinta tulee käytettyä enemmän ystävienkin kanssa yhteydenpitoon.  

#

ei tarvittu kuin puolen tunnin puuhastelu sisäpihassa, kitkemistä ja kukkapenkkien möyhimistä, kun olen ihan katkipoikki ja hikinen. suihkun jälkeen pakollinen selänoikaisu. toinen ehtii ottaa lounaan jälkeen pihakeinussa pienet torkut, kunnes sadepilvi ajaa sisätiloihin. kokeilemme taas uutta brittiläistä sarjaa, joka kertoo pankkien rekrytoimista huippulahjakkaista nuorista, joista yritetään puolessa vuodessa kouluttaa treidaajia. kaikki hyväksikäytön ja keskinäisen kilpailun ikävät muodot paljastuvat siinä maailmassa. ensimmäinen jakso päättyy yhden kokelaan itsemurhaan. siihen tyssää taas se sarja.

#

viikko on puolivälissä. puhun poikansa rippijuhlaa valmistelevien vanhempien kanssa, pahoittelen, että emme taida jaksaa sinne asti näillä voinneilla. kortti on postissa, toivottavasti tulee perille. lämpötila hilautuu taas helteen puolelle ennusteen mukaan. muuta ei jaksa kuin huolehtia pyykit kuivumaan ja tehdä ruokaa puolipäivän aikaan. muu elämä on yhtä makoilua varjoissa kuin Haminan mursulla.

#

kuopuksemme pikkumuru täyttää vuoden. sortin sakkia on koolla isäntäperheen kesäpihassa: molemmat isovanhemmat mummi ja nonno, mummeli ja vaari sekä päivänsankarittaren kummisetä. pikkumuru on pöydän päässä ja lähimpänä istuvat mummot häntä siinä kilvan paapovat, vaarit tasapainona toisiaan vastapäätä. toinen pää pöytää on veljesten ja pikkumurun isosiskon ja äitikullan hallussa. neljä tuntia surahtaa hetkessä pöydän antimia nautiskellen ja tapaamistaukojen väliä päivittäen. kotiin tultua mummeli sammuu iltauutisten ääreen maailman murheista piittaamatta. 

#

viimeinen lomakuun viikko alkaa lämpimänä ja aurinkoisena. inspis yllättää. ajamme kaupungin matonpesupaikalle joen varteen. haluan testata kestääkö selkäni kahden pikku maton hankaamisen. toinen hoitaa puolestaan mattojen huuhtelun ja mankeloinnin sekä ripustuksen kotipihaan narulle. panadolia jälkihoidoksi tarvitaan, mutta hyvin jaksan. ihana tunne saada jotain hyödyllistä aikaan! juttelu muutaman matonpesijän kanssa piristää, voi jakaa innostusta ja hyvää mieltä.

#

tulee sellainenkin päivä, että ensimmäistä kertaa tänä kesänä itsekin oikaisen pihakeinuun päivätorkuille. on sopivan lämmintä (22), pilveilee, tuuli tanssii ihanasti kotikadun koivuissa. yhdessä olemme aamupäivällä katsoneet videokuvaa kummipojan kuopuksen konfirmaatiojuhlasta. miten äkkiä pieni poika kasvoi ohi äidistään, ottaa nyt kannettavakseen kulkueristin ikätovereiden joukossa. mummit pyyhkivät kyyneleitään. lahjakortti on tullut perille, nuorimies kiittelee, on tyytyväinen leiriin ja juhlaan. nykyinen postilaitos tarvitsee näköjään viikon toimittaakseen privaattipostin hyvien yhteyksien päähän kotimaassa.  

#

varoittamatta herään arkiaamuna huonovointisena pätkissä nukutun yön jälkeen. olo tuntuu sumuiselta ja huteralta. mittaan verenpaineen, se on huomattavasti korkeampi kuin normaalisti. huone tuntuu jo välillä pyörivän ympäri, mutta tajunta säilyy. soitan terveyskeskuksen numeroon, jätän viestin rokotusajan peruutuksesta huonovointisuuden takia. hetken päästä hoitaja soittaa takaisin ja kyselee tarkemmin voinnistani. hänen mielestään pitäisi käydä päivystyksessä varmuuden vuoksi. päiväni jatkuu sitten päivystyspolin petillä makoillen. otetaan sydänfilmiä, mitataan verenpainetta, kysellään sitä ja tätä, odotellaan lääkäriä, joka on tutkinut tiedot, kyselee lisää. eikä se huoli siihen jää, jatkoa seuraa.

#

toinen meistä hakee viikonlopuksi ruokaa kotiin. minä mittaan verenpainetta aamulla ja illalla. se on yhä koholla. serkkuni puolison muistokirjoitus on lehdessä, minua nuorempi ihminen. whats’upin ystäväryhmä hehkuttaa keräämiään mustikkalitroja, on hyvä marjavuosi. varaan ensi viikoksi uuden ajan nelosrokotukseen. saakohan taas varautua viikkojen päänsärkyyn sen jälkeen. riskiryhmäläisellä ei ole vaihtoehtoa.

#

kirkastussunnuntai päättää heinäkuun. kuuntelen juhlamessua heinäveden kirkosta, ilahdun palveluksen tunnelmasta, lauluista ja saarnasta. niissä on jotain, joka koskettaa uskoni pohjavirtoja, tuntuu kotoisalta. soitan myöhemmin serkulleni, joka suree syvästi puolisoaan. heillä oli pitkä ja onnellinen liitto, kolme lasta ja lastenlapset. puhumme siitä, miten paljon lapset tuovatkaan toivoa ja lohdutusta ikävässä. elämä jatkuu heissä, ja suru helpottaa ajan myötä.

#   

Tämä ihana keskikesän juhla-aika, juhannuspäivineen, on sunnuntai-illassaan. Miten onkaan saatu nauttia harvinaisen kauniista ja rehevästä kukkien ja kaiken luonnon vehreydestä. Perinteisiä kokkoja on voitu ihailla juhannusyönä siellä täällä,  ja aurinko tuhlaillut valoa ja lämpöä päiviin sekä öihin suorastaan yllin kyllin.

Tänään olimme pitkästä aikaa yhdessä kirkossa ja ilman suojia. Käsidesiä oli tarjolla ehtoolliselle osallistujille ja jakajilla oli suojat. Seurakunta tarjosi mehua ja keksejä alasalissa messun jälkeen. Oli ihana tavata tuttuja pitkästä aikaa, jutella siitä, miten kukin oli pandemia-ajoista selvinnyt tähän mennessä. Toivomme, että syksyn tullen säästyisimme pahimmalta, sekä me vanhat että lapsenlapsemme.

Koko alkuviikon on tuullut, koivu ravistellut kiharoitaan, aurinko soudellut pilvien takaisissa avaruuksissa. Vedet ovat välähdelleet säteiden kirkkaudesta. Aamuisin ollut lehdillä pisaroita. Tarpeeksi on satanut, ehdittiin sanoa, että juhannustulet saisi sytyttää, mutta helle vienee nyt senkin ilon. Jyvät ovat ehtineet kuitenkin oraalle ja leipävilja kasvunsa alkuun. Olkaamme kiitollisia.

Muu maailma on mallillaan, ei hyvällä, mutta tavallisellaan: korventavaa kuivuutta, nälänhätää, tulvia, sotaa, kuolemaa. Inflaatiota, kaupankäyntiä, pörssikurssien huminaa. Rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät kuten aina, rikollisia ja rehellisiä on kaikkien kattojen alla, hyvää onnea ja huonoa riittää kaikille. Yksillä on elämä juhlaa, toisilla työtä ja vaivannäköä. Asenne ratkaisee.

Meillä täällä Pohjolassa lienee keskimääräistä enemmän vaihtoehtoja elämän laadun suhteen. Olemmeko tyytyväisiä, ymmärrämmekö olla kiitollisia peräti? Onnen sanotaan olevan yksillä, mitäpä siitä, kunhan kesä vain on kaikilla. Ja nythän se on, Suomen Kesä, lakipisteessään, niin täytenä kuin vain kantaa jaksaa.

Taannoin eletty sunnuntai oli jollakin salaperäisellä tavalla käsittämättömän vahva kokemus. Olimme koolla kaikki, jotka nyt tähän perheeseen tuntevat kuuluvansa: Esikoinen ja Tuike, IsoMuru ja Ritaripoika; Kuopus ja Lemmitty, Pikkufriidu ja PikkuMuru. Niin – ja me kaksi, Vaari ja Mummeli. Tuikkeen mukana perheessä vilahtelee joinakin merkkipäivinä myös Isoveli ja Teinipoika. Esikoinen on osittain läsnä heidänkin arjessaan silloin, kun omat koululaiset ovat Äitikotonaan. 

On ihana kesäsunnuntai, Kuopus grillaa (hänestä on kehittynyt loistokokki!) ja Lemmitty emännöi. Katamme pitkää pöytää pihalle, kaksi korkeaa tuolia tyttösiä varten ja tavallisia puutarhatuoleja isommille. Kesämaljat on juotu alkajaisiksi jo sisällä ja nyt grillistä tuodaan herkkua toisensa perään. Tämän hulabalookestin hitti Kuopuksen grillistä ovat tällä kertaa lämmöllä pehmitetyt nauriskuutiot, joiden mehevänraikkaan maun kruunaa voisula. On grillattua kesäkurpitsaa, paprikaa, halloumijuustoa, entrecotén viipaleita ja tietysti grillimakkaroita; on uusia perunoita, salaattia ja leipää. Jälkiruoaksi on tarjolla viipaloitu meloni, kipollinen mansikoita sekä jäätelöä ja kahvia aikuisten makuun.

Olemme tämän hetken tässä, yhdessä, meillä on toisemme. Kukin kulkee oman elämänsä kokemuspolkua arjessaan. Kullakin on oma tasapainon tila ilojensa ja surujensa, onnistumistensa, pettymyksiensä ja elämänkokemustensa kentässä. Kukin selvittelee tavallaan haasteet, joita kohtaa. Elämä ei ole kellään koko ajan ihan silkkiä vain, paitsi PikkuMurulla, joka seisomisen keksittyään joutuu ratkaisemaan, miten päästä paikasta toiseen. Enimmäkseen vielä kontaten, varmuuden vuoksi.

IsoMurun viulu- ja Ritaripojan sellosoolot hiljentävät iloisen kalabaliikin. Miten pitkällä he jo ovatkaan musikaalista pääomaansa kehittäessään. Ritaripojan soitossa kuuluu oma ääni – se koskettaa minua – ja näkyy myös, miten hän on tullut tietoiseksi tavoitteistaan. PikkuMurun ja Pikkufriidun käymät keskustelut liikuttavat, toinen puhuu ja toinen jokeltaa, mutta molemminpuolin ymmärrys on täydellinen. Pienimpien hymyt ovat jo täysin valloittaneet isojen sydämet. Iloitsemme IsoMurun ja Ritaripojan menestyksestä sekä koulussa että musiikin parissa. Iloitsemme aikuislasten onnesta ja siitäkin, että vanhuusarjessamme meitä on kaksi. Juuri nyt on väkevä tunne, että Perhe elää ja voi hyvin.