Helatorstai meni junassa istuen. Reilun neljän tunnin siirtyminen Pohjois-Karjalaan ei ollut meille ihan helppo rasti nykyisessä kunnossamme. Tajusimme kohta, ettemme ole matkustaneet junalla kymmeniin vuosiin muuta kuin lähijunassa Helsinkiin ja takaisin. Ei ole ollut mitään asiaa esim. Tikkurilan uusitun aseman yläkerrokseen. Kului tovi hahmottaessa, miltä raiteelta löytyy IC-juna itään ja mistä pääsee sille raiteelle.

Seuraavana aamuna varhain seisoimme pienellä joukolla Toisen äidin suvun haudalla. Se on hänen Ukkinsa ja Mumminsa sekä vanhemman tädin ja enon leposija. Kummitädin uurna laskettiin lapsuusperheensä syliin, kuten hän toivoi. Toinen luki valitsemamme tekstin ja yhdyimme kaikki Isä meidän-rukoukseen. Yhdessä vielä lauloimme ’Mun kanteleeni kauniimmin taivaassa kerran soi’. Peittelimme hietamaalla uurnan sijalleen ja kun vahtimestari oli viimeistellyt haudan, jätimme siihen ruusumme.

Läheisen Ortodoksikirkon tiloissa jaoimme muistojamme Tädin vaiheista kahvin, kakun ja karjalanpiirakoiden nauttimisen lomassa. Tässäkin meitä oli koolla viisi, poikiemme tilalla oli nyt Toisen sisar ja puolisonsa. Todettiin sekin, että Toinen on kolmesta jäljellä olevasta serkuksesta vanhin, siis myös äitinsä suvun vanhin. Hyvästelimme siskon ja serkun ja palasimme hotelliin. Junan lähtöä odotellessa oli aikaa syödä maittava lounas ja rauhoittua katsellen Pielisvirran pyörteitä. Tunsin kiitollisuutta, että olimme jaksaneet osaltamme tämän monivaiheisen saattomatkan. Täti jaksoi sadan vuoden elämän.

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.