Pilvinen päivä tämä palmusunnuntai. Ei houkuta rämpimään jäisen metsätien takaisille pajukoille kissoja hakemaan. Koska remontin vuoksi huusholli on ulkoisesti mullin mallin, mihin niitä voisi asetellakaan.

Istuin tuolissani tunnin radiokirkkoa kuunnellen. Mietin taas mihin kirkko, johon olen lapsuudesta läpi nuoruuteni ja työikäni syvällisesti kuulunut, on menossa. Mitä on tämä alituinen pianon kilinä ja rumpujen kumina, mitä nämä rämpytyslaulut, joiden sanoista ei kukaan selvää saa? Kuulisipa useammin urkujen rauhallisen huminan tutun virren taustana ja semmoisessa tempossa, johon ehtisi mukaan. Mitä on tämä vimmainen kohdennus, tänäänkin taas rippikoululaisia ajatellen kaikki tehtiin? Voisiko radiokirkon seurakuntaa palvella vähän laajemmalla spektrillä? Saattoi jäädä moni muukin radion ääressä sanan ja virren ruisleipää kaipaamaan.

Olen aikuisena pitänyt Marianpäivää erityisenä juhlapyhänä kirkkovuodessa. Lapsuudessani en kuullut mainintaakaan niin, että olisi mieleen jäänyt jotain pyhäkoulusta tai rippikouluajoilta. Mariaan liittyy nuoruudessani eräs käänteentekevä kokemus pienessä eteläisen Italian katolisessa kirkossa. Ehkä se on taustana. Kotonani Marianpäivä on sitten näkynyt esimerkiksi siinä, että ikoninurkkauksessa on usein ollut tuoksuva valkea lilja, joka on yksi Mariaa symboloivista kukka-aiheista. Olen sekä saanut että hankkinut Maria-ikoneita, ortodoksiseen tyyliin maalattuja ja katolisia.

Luterilaisen kirkkomme Maria-kuva on melko yksiulotteinen ja vähäverinen. Tänäänkään en kuullut yhtään tuoretta ajatusta Mariasta radiojumalanpalveluksen saarnassa. Tyydyttiin kertaamaan tekstin tapahtumia vapaamuotoisesti ja puhuttiin Mariasta Jumalan erityisenä valittuna ja osaansa suostuneena nuorena juutalaisena naisena. Maria joutui todistamaan poikansa julmaa kuolemaa ristillä, mutta tuli myös ensimmäisten joukossa tyhjälle haudalle. Uskoiko hän poikansa Jumalan pojaksi, uskoiko kuoleman merkitykseen ja ylösnousemukseen kolmantena päivänä. Jos uskoi, hän oli myös ensimmäinen Jeesukseen uskova nainen ihmisten joukossa. Miksi juuri Maria on usein (katolisten) naisten ilmestyksien keskushenkilö.

Neljännen paastosunnuntain teema on Elämän leipä. Jeesus avaa oudon jyrkällä ja brutaalilla tavalla merkitystään päivän evankeliumissa Johanneksen mukaan: ”Minä olen elävä leipä, joka on tullut taivaasta. Leipä, jonka minä annan on minun ruumiini. Sillä, joka syö minun lihani ja juo minun vereni, on ikuinen elämä. Niinkuin minä saan elämäni Isältä, niin saa minulta elämän se, joka minua syö. Leipä, joka tuli alas taivaasta on toisenlaista kuin se ruoka, jota isänne söivät: he ovat kuolleet, mutta se joka syö tätä leipää, elää ikuisesti.” (Joh. 6: 48-58)

Ei ihme että Kapernaumin synagoogan sanankuulijat ällistyivät, ärsyyntyivät väittelemään Jeesuksen henkilöstä kesken kaiken. Tuollaista puhetta! Kuka tuo on olevinaan! Jopa elämänmittaisen uskontaipaleen kulkenut nykykristitty, raamattunsa lukenut ja virsikirjansa veisannut, sananselityksillä marinoitu ja ehtoollisen salaisuuteen joka messussa uudelleen vihkiytynyt, hätkähtää Jeesuksen sanoja. Miten hän noin raa’asti puhuu…

Elämän leipä. Leikatessani ruisleivästä palan aterialle, ajattelen: tämäkin on elämän leipää. Kiitän kaikesta fyysisesti välttämättömästä ja kaikista hyvistä lahjoista, joita elämä antaa. Ajattelen avatessani raamatun, virsikirjan tai postillan: tämäkin on elämän leipää, josta sieluni ja henkeni saa ravintoa ja hyviä lahjoja. Ymmärrän Jeesuksen antavan itsensä kokonaan ihmiskunnalle elämäksi, armon sinetiksi ikuisuutta varten. Lahja on annettu, on kysymys vastaanottamisesta.

Kiitos elämän leivästä.

Teemana on Jeesus, Pahan vallan voittaja. Ja kyllä, paha on isolla kirjaimella ja viittaa persoonalliseen pahaan. Yleismaailmallisen elämänmenon havainnoija ei epäile pahuuden valtaa, kyllä sitä niin paljon tuntuu ja näkyy kaikkialla olevan. Olisi helppoa ulkoistaa paha ja sen valta niihin voimiin ja ihmisiin, jotka ovat antautuneet Pahan käskyläisiksi ja ohjattaviksi. Profeetta Jeremian kautta (Jer. 7:23-26) Jumala nuhtelee Israelin kansaa: ”Te ette ole minua totelleet. Olette sulkeneet korvanne, kovettaneet mielenne ja tehneet pahaa vielä enemmän kuin isänne.” Ja Johannes toteaa ensimmäisessä kirjeessään surakunnalle (1.Joh. 5:18-20): ”Mutta koko maailma on Pahan vallassa.” Jospa olisikin joku niin suuri voima, joka voisi voittaa persoonallisen Pahan ja sen valtaan alistetut. Onko jostakin Jeesuksesta siihen? Jos pahaa ei ulkoisteta, projisoida itsen ulkopuolelle, joudutaan tarkastelemaan omassa sydämessä, ajatuksissa ja elämässä vaikuttavaa pahaa. Tässä Jeesus on se persoonallinen Hyvä, voima, joka tulee voimaksemme sisäisissä taisteluissamme pahuutta ja omaa heikkoutta vastaan. ”Hän, joka on itse kärsinyt ja ollut kiusattu, voi kiusattuja auttaa.”

Toisen paastonajan sunnuntain evankeliumi Luukkaan kertomana esittelee raamatun lukijalle itkevän naisen. Koska Jeesus sattui silloin olemaan miesseurassa, oppineen fariseuksen kotona vieraana, paikalle kutsumatta saapunut nainen herätti kovasti huomiota – ei vähiten siksi, että hänet ’tiedettiin’ syntiseksi. Sitä paitsi nainen esiintyi häiritsevästi kumartuessaan itkien ja hiukset valtoimenaan Jeesuksen jalkoihin tuoksuvine öljyineen ja voiteineen. Opetuslapset närkästyivät ja talon isäntä kummeksui, kun Jeesus salli naisen koskettaa jalkojaan. Olisihan hänen pitänyt miesten mielestä profeettana tietää, ettei nainen ollut kunniallinen.

Kuka rakastaa enemmän, kysyy Jeesus, hän, joka saa pienet salaiset syntinsä anteeksi ja säilyttää näin kasvonsa – vai hän, jonka syntisyys on kaikkien tiedossa ja joka silti saa kaiken anteeksi. Kuka tämä on, joka antaa syntejäkin anteeksi, ihmettelevät miehet Jeesuksen ympärillä. Nainen ei kysele eikä epäile, hän itkee ja rakastaa. Ei Jeesus häneltä kysy rakkauden määrää, Jeesus sanoo hänelle: mene rauhassa äläkä enää tee syntiä. Muuttiko tämä kohtaaminen naisen elämän, emme tiedä. Itku kertoo vain, että ihminen on tosissaan.

Vaasan kirkon alttaritaulun kuva on yksi tunnetuimpia joulukorttina käytetyistä seimiasetelmista. Kirkko on muutenkin hyvin kaunis, olen siellä jollakin seurakunnan kesäreissulla käynyt. Jumalanpalveluksessa oli erityisen huolella valittu ja hyvin laulajin toteutettu musiikki, jossa käytettiin punaisena lankana Johann Grügerin virttä 303, Jeesus aarteheni.

Ensimmäisen paastonajan sunnuntain evankeliumiteksti Markuksen mukaan on ytimekäs: ”Henki ajoi hänet autiomaahan. Neljäkymmentä päivää hän oli autiomaassa Saatanan kiusattavana. Hän eli villieläinten joukossa, ja enkelit pitivät hänestä huolta.” – Eva-pastori vei kuulijat ensin meditaatiomatkalle autiomaahan. Nälkä, jano, tyhjyys. Ajatuksiin tulvivat kiusaukset, ruumis koki kipua. Ja juuri siinä, autiomaakokemuksessa Jumala on erityisellä tavalla läsnä, enkelien huolenpitona. Kärsimys tuskin ihmistä jalostaa, sekään tuskin pitää paikkansa, että ihmiselle ei anneta enempää kuin jaksaa kestää. On haaste suostua kärsimykseen, huomata, ettei elämää voi hallita. Tajuta tarvitsevuutensa. Jäädä Jumalan varaan.

Päivän virsi jäi mieleen soimaan: ”Herramme voit lahjoittaa luottamuksen, rohkeuden. Annat rauhan seesteisen.” (Vk. 939)

Radio tarjoili kirkkokahveja ja teetä Puotilan kappelissa koolla olevalle piskuiselle ryhmälle ja heidän musisointiaan sekä ajatuksiaan kuuntelevalle seurakunnalle. Radion ääressä istujat tosin saivat huolehtia itse kirkkokahveistaan. Join lasillisen vettä siinä seuraksi.

Laskiainen merkitsee kirkossamme vanhastaan paastonajan alkua, josta on seitsemän viikkoa pääsiäiseen. Paasto ei ole minkäänlainen pakko tai edes oletusarvo, mutta moni kristitty pitää sitä mielessään ja jättää pois jotain turhaa tehdäkseen tilaa hengellisesti tärkeämmälle.

”Silmäni aukaise, Jumalani. Kaikki muu turhaa on rinnallasi. Aamulla noustessa vierelle jää. Liekkisi loistaa kun yö hämärtää. – Viisauden lähde, vie viisauteen. Tietäni ohjaa, kun matkaani teen. Luottaa voin Isäni rakkauteen. Kätkeydyn suojaasi turvalliseen.” – Vk. 923

Keskustelijat puhuivat juurevasta kirkkovuodessa elämisestä. Joku kertoi myös pitäneensä kiitollisuuspäiväkirjaa valokuvin ja sanoin, se tuntuu lisänneen kiitollisuutta elämän lahjoista. Arkiretriitti, kahdenkymmenen minuutin rukoushetki aamuisin, valostaa arkea.

”Tulkoon tie sinua vastaan, olkoon tuuli aina myötäinen, päivä poskillesi paistakoon, sade pelloillesi virratkoon. Ja kunnes kohdataan, elämäsi jääköön käsiin Jumalan.” – Vk. 979

Katselin kyynelsilmin Mari-piispan virkaan vihkimystä Turun tuomiokirkosta. Ilonkyynelin! Miten suurta iloa voi tuntea oman rakkaan kirkkonsa sisäisten muurien murtumisesta. Meillä on Irja, meillä on Kaisa ja nyt meillä on Marikin! Ja miten hienosti ja lämpimästi arkkipiispa Tapio otti Marin työtoverikseen arkkihiippakunnassa, siitäkin voi vain vilpittömästi iloita.

Kuuntelin kyynelsilmin Mari-piispan saarnan sanoja. Ilonkyynelin! Puhuja oli läsnä omana itsenään, itseään korostamatta, sovitti askeleensa isoisänsä askeliin tuossa samassa kirkossa ja samalla kirkkomme historiaan. Teksti alkoi elää, liittyi raamatunhistorian tuhatvuotiseen jatkumoon ja samalla tuli nykyihmiselle ymmärrettävällä kielellä ja tuoreilla sanavalinnoilla tähän päivään ja availi ovia huomiseen.

Tulin ajatelleeksi miten tärkeä on korkeissa viroissa olla kosketuksissa itseensä ihmisenä. Hennon Mari-piispan sukupuoltaan anteeksipyytelemätön ja taustojaan kunnioittava hahmo on kirkon naisten uusi idoli. Kuten Irja-piispa runoilijasieluisena tienraivaajana joutui haavoittumaan, on taistelusta osansa saanut Kaisa-piispa miesten maailmassa meritoituneena ja rohkeudessaan esikuvallisena. Mari-piispalle haluan pyytää sisäistä voimaa ja Hengen viisautta, ettei hän hukkaa pehmeää ja rakastavaa itseään eikä kolhiinnu kirkkomme reaalitodellisuudessa.

Istun nojatuoliini käsissäni virsikirja ja silmälasit. Avaan sälekaihtimet ja katson pihaa, jossa lumikinos on kasvanut yö yöltä. Pyhän Marian kirkon kellot soivat, kutsuvat kuulemaan. Olen ottanut talteen listan virsistä, joita lauletaan. Niin isänikin teki kauan sitten, kun pienenä tyttönä kiipesin hänen syliinsä keinutuoliin kuuntelemaan radiokirkkoa. Alkuvirren aikana saapuu talitiainen tarkistamaan lintulaudan. Jyviä riittää.

Sunnuntain teema on ansaitsematon armo. Elina Rajala puhuu saarnassaan armollisuudesta, joka muuttaa ihmisen elämän arvojärjestystä. Se ohjaa kilvoitteluun ja kohtuullisuuteen. Kunkin on hoidettava omat tehtävänsä, siitä selvitäksemme tarvitsemme armoa, joka on Jumalan valtakunnan suurin salaisuus. Rukouslause jää mieleen soimaan: katso minuun, käännä katseeni sinuun, Jumala. – Saarna on lyhyt ja ytimekäs. Siinä ei ole turhia sanoja, jotka johtaisivat ajatukset harhapoluille. Minulla on ravittu olo.

Urkuja soittaa kanttori Kai Huopainen. On upeaa vaihteeksi kuulla syvän miesäänen esilaulua. Tekee mieli laulaa mukana ja laulankin. ”Joka aamu on armo uus, huolet voimme siis heittää. Rangaistuksenkaan ankaruus ei voi armoa peittää. Herran hoidosta kiittäkäämme, kun hän taivasta varten kasvattaa, murheen allakin armahtaa, hänen turviinsa jäämme.”(V. 547) Gospelkuoro laulaa puhtaasti ja kauniisti Ulla Suutarin johdolla ja säestyksellä. Laulutkin puhuvat armosta.

Pihaan lehahtaa naakkaparvi. Joku linnuista käy maistelemassa talipalloa. Pian parvi jatkaa matkaansa. Minäkin nousen kiitollisena siitä mitä sain. ”Avaat toivon maisemat” (V. 902).

Tänään istuin taas radiojumalanpalveluksen ääreen. Lähetys tuli Lappeenrannan Sammonlahden kirkosta. Toinen on Lappeenrannan seudulta kotoisin ja joka vuosi siellä käymme. Sammonlahteen poikkesimme erään seurakuntamatkan porukan mukana vuosia sitten. Kirkko on modernin oloinen. Saarnan piti kirkkoherra ja kuoro avusti virsilaulussa.

Radiokirkko on sillä tavoin striimausta parempi, että mitkään epäoleelliset tai epäesteettiset yksityiskohdat eivät häiritse, kun näköyhteyttä ei ole. Kuuloaistimukseen keskittyminen parantaa sanoman perille menoa. Teki mieli myös laulaa virsiä kuoron mukana, siitä muodostui yllättäen kokemus seurakuntalaisena osallistumisesta.

Päivän teema oli Jeesus herättää uskon. Evankeliumiteksti kertoi Jeesuksen vaelluksesta Galileassa kylästä toiseen. Mitä hän siellä? Puhui ihmisille, paransi sairaita ja ajoi ulos pahoja henkiä. Ihmeteot saivat ihmiset liikkeelle tungokseen asti. Jeesus jatkoi kuitenkin matkaa kylästä toiseen. Hänellä oli sanoma vietävänä ihmisille ja sanoma oli tärkein, eivät ihmeteot.

Minua puhutteli vapaaehtoisavustajien laatima esirukous, jossa pyydettiin viisautta maamme ja maailman päättäjille sekä virustaudin nujertamiseksi tehtävän työn ja työntekijöiden puolesta. On tärkeää, että jaetaan rukouksessa yhteinen huoli ihmiskuntaa nyt ahdistavassa tilanteessa. Jumala auttaa tavallaan ja ajallaan, siinähän uskon olemus on ja myös ihmiskunnan turva.