Toisinaan havaitsen laskeutuneeni olotilaan, jota voisi kuvata hiljaiseksi väreilyksi. Se on läpikuultavaa, puhtaan veden kaltaista, vaimentaa ympäristön äänet, irrottaa mielen kaikista ajallisista pyrkimyksistä ajattomaan aikaan. Väreily on lempeän tuulen kaltainen, tuntuu mielen sisäavaruudessa häikäisemättömänä valona. Sen sisällä on mahdollista syntyä syvä kosketus sieluun, kokea oman olemuksen eheys.

Olotila syntyy, kun lakkaa etsimästä, pyrkimästä tiettyyn tilaan, antautuu hetkeen. Joskus väreily on vastaus nimettömään kaipaukseen. Olen ehkä lueskelemassa hitaalla sykkeellä runokirjaa, ehkä mietiskeleviä tekstejä tai vapaasti hengähteleviä esseitä elämästä. Ehkä olen vain sytyttänyt tuohuksen, levännyt sen tuoksussa sanattomassa rukoushiljaisuudessa, tai jäänyt ajelehtimaan vanhan musiikin luomaan tunnelmaan.

On kuin metsässä samoilun jälkeen saapuisi avaraan maisemaan, jossa mieltä askarruttavat kysymykset hajoavat turhina tuuleen, epävarmuus ja ristiriidat huuhtoutuvat pois. Mikään ei paina, tunteet tyyntyvät, ei iloa ei surua, ei pelkoa, vain lepoa ja luottamusta. Taivashetki, sieluun avautuva kaunis kukka.

Vuoden pimeimmän ja hiljaisimman kuukauden ensimmäisenä aamuna herään sataneen lumen valoon. Edellisenä päivänä olin korjannut pihan kesäistutukset, tyhjentänyt ruukut, leikannut viimeksi penkissä kukkineen syysleimun kuihtumassa olevat, vielä terhakat varret. Pelastin muratin, jonka sijoittaminen sisälle vaati rönsyjen suitsimista, mutta kauniisti se sitten asettui huoneisiin muistuttamaan ihanasta kesästä.

Pyhäinpäivän hiljaisuus muistoineen sopii räntäsadesään luomaan tunnelmaan täydellisesti. Ajattelen veljeäni, joka on ollut lapsuusmaan kirkon kuorossa laulamassa ja käynyt hautausmaalla sytyttämässä kynttilät sukuhaudalle, jossa lepäävät isän isovanhempien mullaksi maatuneet muistot sekä isä ja äiti. Siihen tahtoo veli itsekin aikanaan. Ensi kerran ajattelen pääsemmekö toisiamme saattamaan, kumpi ensin lähteekin.

Kiitollinen mieli syntyy ajatuksesta, että oman ja Toiseni perheen pojat rakastettuineen ja rakkaat lastenlapsemme ovat lähellä. Heille seurakunnan muistolehto, meidän tuleva leposijamme, on lähellä. Luonnon suureen syliin tuhkamme kerran hajoaa, kesätuulten lämpöön, tulevien lumien kätköihin.

Mennäänkö vai vietkö, kysäisen Toiseltani aamulla. – Voin viedä, sanoo hän. Juhannusiltana kävi mielessä: milloin olen kotikirkossa viimeksi ollutkaan. – Niinpä, kiirastorstaina, kun kävimme hyvästelemässä tätiä tietämättä, että hänen lähtöhetkensä koittaisi jo seuraavana yönä. Nyt saattopolkumme jo käyneenä, tuli tunne, että olisi hyvä aika palata sunnuntaimessuun ja ehtoolliselle. Penkeissä oli runsaasti tilaa, muutama tuttu siellä täällä, nyökkäyksiä, jokunen hymykin.

Säätelin kotona kojeet korviin, ajattelin kokeilla onko kirkossa T-silmukka päällä ja auttaako se puheosuuksien kuulemista. Oli ja auttoi. Urkujen vuoksi oli kojeen äänenvahvuutta vielä hiljennettävä. Virsien veisuu kotikirkossa on nykyään aika olematonta, vaikka kanttori kauniisti esilaulaa. Mihin ihmisten laulumieli on kadonnut? Nyt ei ollut virsien valintakaan syynä – tai, no, ainahan pitää olla yksi 9-alkuinen oudokki, joka jakaa mielipiteitä. Kun meitä on uudesta virkistyviä ja ’vanhoihin-kunnon- virsiin’ mielistyneitä.

Tuula-papin saarna puhutteli. Siitä sain myös henkilökohtaisen viestin, mitä usein toivon kirkkoon tullessani Jumalalta. Joskus se on virren säe, joskus tekstin tai saarnan lause, jonka tunnen tulevan kohti. Lähden kiitos sydämessä. Kolehtiin varattu seteli jäi sitten käyttämättä, kun etuovella päivystävä uusiosuomalainen ei ollutkaan jaksanut odottaa loppusoittoa. Hyvin mielin lähdin kuitenkin tallustamaan kotia kohti, kun muu väki laskeutui kirkon alakertaan mehu ja keksi mielessään.

Olemme eläneet hiljaista arkea, odotelleet kevättä. Tämä arkinen jakso on tarvittu olemustamme ravistelleen surun tasoittumiseen ja niin se on myös toiminut. Tähän pyhäiseen aamuun herätti auringon viesti: kevät on tulossa!

Olen kuunnellut sisintäni ja antanut itselleni luvan olla rauhassa. Huomasin keränneeni huolta läheisten ja tärkeiden ihmisten jaksamisesta. Oivallus syntyi unesta, jossa minulle kerrottiin, että olen raskaana. Suru on siittänyt huolta ja se painaa elämää.

On hyvä hellittää huolesta ja helliä vain. Kuten aikanaan sanoi ystäväsieluinen pastori vastaavassa tilanteessa: nyt on aika jättää läheisten ja kaukaisten murheet Jumalan haltuun ja antaa omalle surulle tilaa.

Olen sillä tavalla hengellinen ihminen, että olen elänyt kirkollista kalenteria juhlapyhineen lapsuudesta asti ja yhäkin elän. Evankelisluterilaisessa kirkossa paastonaika on pääsiäistä edeltävinä viikkoina taustalla vaikuttavana. Kaikilla paasto ei välttämättä liity ruokaan. On mahdollista paastota muusta, joka tuntuu vievän liikaa aikaa, huomiota tai voimia elämässä.

Taannoin murehdin paastoon ja pääsiäiseen varustautuessa sitä, että tuohukset olivat kerta kaikkiaan lopussa. Liisankadun Lampukkapuotia ei enää ole, Valamon ja Lintulan luostarin myymälään on matka käynyt monesta syystä liian pitkäksi, sieltä useimmin tuohuksia olen kotiin tuonut kilon kerrallaan. Sitten Toinen haki netistä osoitteen, josta voi tilata. Ja posti toi.

Tänään taivas on laskeutunut valona kaupungin ylle. Odotan juttuhetkeä ystäväsieluisen kanssa. Iltaa kohti tyyntyvät ajatusten mainingit. Tuohuksen tuoksussa on Hiljaisen viikon iltojen paras hetki. Rukousrauha.

Vanhuudessa elämänvaiheena ei sinänsä ole mitään vikaa, jollei olisi tyypillisiä pulmia ja breikkejä oman fyysisen toimintakyvyn kanssa. Niihinkin yleensä löytyy apuja, kun jaksaa hakea. Vaan sitten on tämä toinen juttu. Vuosi vuodelta huomaa yhden ja toisenkin ystävän yksinäistyvän puolison tai elämänkumppanin sairauden pienentämään elämänpiiriin tai jäävän surunsa vangiksi menetyksen myötä.

Nykyihmisen vanhuuden kiroukset, nämä A, C tai D, aiheuttaa monelle pelonväreitä, vallankin, jos edellinen sukupolvi on johonkin niistä menehtynyt. Yöllä kun valvoo ja miettii huolta vanhuuden hoivatilanteesta yhteiskunnassamme, ei uni armahda. Alkaa tihkua viestejä tuttavapiiristä, että diagnoosi jos toinenkin jo on ja sillä polulla mennään. 

Seuraava tummuusaste samaa surullista maisemaa tulee omalle kohdalle, kun pitkäaikainen ja läheinen ystävä ensin katoaa sairaalaan tai hoivakotiin ja pitkältä tuntuvan hiljaisuuden jälkeen tulee kuolinviesti, joku omainen ymmärtää soittaa. Jos ystävästä ei ole kuulunut mitään vuosiin eikä yhteyttä ole saanut etsienkään, käy monesti mielessä, mitä hänelle tapahtui, onko hän jossakin vielä. Kunnes eräänä päivänä lehdestä lävähtää karusti silmille kuolinilmoitus. Poissa. Se on kuin salamanisku sydämen läpi.

Loppiaisaattona tasan vuosi sitten saatoimme sukujemme vanhimman tädin pitkäaikaisen kotikaupunkinsa uusimpaan hoivakotiin, pieni laukullinen vaatteita mukanaan, ei muuta. Ei hän siinä hetkessä tajunnut, että ei tule enää palaamaan koskaan pieneen kotiinsa, jonka elämänmittaisen työnsä säästöillä oli saanut hankittua ja kodikseen laitettua. Muistisairaus oli nakertanut vähitellen viimeisen vuosikymmenen aikana häneltä kyvyn pitää itsestään huolta ja hallita millään tavoin elämäänsä. Omaishoitajan tehtävään ei ollut tungosta havaitessamme tilanteen viisi vuotta sitten, niin Toinen otti kummitätinsä asioita hoidettavakseen. Yhdessä olemme kulkeneet Tädin kanssa hänen autioituvan elämänsä viimeistä korpitaivalta. Ei ollut suurta juhlaa eikä fanfaarit soineet, kun Tädin sata vuotta tuli täyteen viime syksynä. Todettiin kakkukahveilla hoitajien ja paikalle ilmaantuneen veljenpojan kera, että elämä jatkuu, koska hoiva toimii. Olemme Tädin puolesta äärettömän kiitollisia, että nyt on näin hyvin. Sotavuosina lottatehtävissä toiminut Täti on veteraanitovereidensa tavoin hoivansa ansainnut.

”Marraskuu on kuoleman kuukausi, jolloin luonto vaipuu talven hautaan. Indoeurooppalaisen kantakielen sana oli martas, kuolevainen ihminen.  Martaus on ollut heikkous, raihnaisuus.” (Veijo Meri: Sanojen synty, Gummerus 2002.)

Kaksi päivää ja kaksi yötä on luonto henkinyt talven aavistelua, sentin pari luntakin maassa. Kaupungin päivä on hiljainen, aktiiviväki ahertaa töissään, opiskelijat ponnistelevat  määränpäätään kohti, lapset ovat tallessa päiväkotien ja koulujen huomassa. Ja me, joilla ei ole virkaa eikä tointa tai velvollisuutta, sinnittelemme kuoleman kuun yli joulun valoja kohti.

Miten vaikea kenellekin marraskuu on, sen tietää kukin öitään valvova ja päiviään torkkuva, maanisesti vastaan haraava tai peräti etelään pakeneva. Toki meilläkin, joiden päivät ja yöt kulkevat syyskauden alussa itsestään uomautuneessa rytmissä, olemiseen hiipii vaimeneva harmaus ja mihinkään lähtemisen vitkaus. Siitä vain todetaan yksin tuumin, että marraskuu on.  

”Kiitos tästä valosta. Talven aikana on kertynyt paljon sotkua ja turhaa murhetta.

Paljon on risaista, kulunutta ja pois heitettävää.

Anna minulle voimia tuulettaa elämääni ja nähdä, mistä on jo aika luopua.”

Amen.

Lepään ääneti vuoteella, selkäkipu seuranani, silmät kiinni. Laitan mielessäni tekstiviestiä tuttuun numeroon. 

~Kiitos, voi kiitos tästä valosta. Talvi on ollut niin pitkä ja risainen. Lumitöitä on riittänyt ja pelottavaa liukkautta. Kohmeinen on olo, niin murheentäysi, painava. Pyytäisin apua sielun kevätsiivoukseen. Monena aamuna huuhdon silmistäni pahoja unia ja huokaan: vie nämä pois, anna tilalle kevättuuliunia ja solisevia surunsulamisunia. Tässä nämä tärkeimmät. Ethän unohda minua, Taivaallinen. Kiitos, kun kuuntelet.~

Ehkä sieltä vastataan, jotain, tavalla tai toisella, joskus. Luotan siihen. Elämänkokemus on herkistänyt tunnistamaan, mikä on vastaus.