Kuuntelen sydämeni hiljaisuutta, kaukaa soivia kelloja. Katselen liekkiä, valoja ikkunan takana, lyhdyssä.

Pihassa on ohuelti lunta. Linnut käyvät tuon tuostakin eväspaikallaan, varpuset, tiaiset, mustarastaat. Jotkut niistä istahtavat hetkeksi lyhdyn valojen loisteeseenkin.

Adventti on taas tässä. Iloinen odotus. Valojen nauhat, liekin tuoksu.

On kirkkovuoden viimeinen sunnuntai. Allakka kertoo, että on lapsen oikeuksien päivä, itsemurhaan päätyneitäkin muistetaan ja kirkon kalenterissa on vanhastaan tuomiosunnuntai sekä nykyään myös Kristuksen kuninkuuden sunnuntai. Alkaa olla jo merkityspuolella tungosta.

Kuuntelin radiomessua Lempäälästä Pyhän Birgitan kirkosta. Urkuja ei juurikaan tarvittu, kovasti oli kilinää ja kolinaa ja monenlaista soitinta, laulusolisti huokaili viihdemusiikkityyliin. Pastori saarnasi nykyajan puhekielellä, keskittyi vertaamaan evankeliumin kohtikäyvää tekstiä monopolipelin kuvioihin. Jos Pyhä Birgitta eläisi, mitähän tuo sanoisi tästä nykymeiningistä.

Kymmenen asunnon rivitaloyhtiössä on ihmeen hyvä sopu. Toki erimielisyyttäkin ilmenee. Jotkut haluavat kaataa puut – toisten pihoilta. Jos yhdessä pihassa on nähty rotta, kukaan ei saisi ruokkia pikkulintuja. Sähkölaskun maksaa jokainen osaltaan, mutta turhat valot ovat pahasta.

Yöllä on satanut ohuelti lunta. Linnut askaroivat siementarjottimella ja talipallojen kimpussa. Yhden huomaan istuskelevan torkuilla syreenin alaoksalla. Mustarastaskin on taas löytänyt pihallemme. Niin vähän pikku pihassa tapahtuu, sallikaa meille edes Luojan pikkulinnut.

Emme ajaneet tänä vuonna kolmen tunnin päähän Toisen vanhempien haudalle viemään kanervia ja kynttilää. Nukkukoon muistopaikka talviunta. Ehkä keväällä taas käydään Saimaan rannoilla. Meillä ei ole kaupungissa enää ketään elävää, jota tavata. Olen kiitollinen, että omien vanhempieni muistopaikkaa tuotakin kauempana hoitaa veljeni, joka siellä asuu, neljän ja puolen tunnin ajomatkan päässä täältä. Tyydymme viemään kynttilän oman seurakunnan yhteiselle, muualle haudattujen muistopaikalle, jollaisia nykyään lienee jo kaikilla hautausmailla. Itsensä vuoksi kai monet ikäluokkamme ihmiset tätä vanhaa, kaunista tapaa yhä noudattavat. Edesmenneitä muistellessa elämä solahtaa kokoiselleen paikalle tässä ajassa ja omassa mielessä.

Syyssateiden aika on tullut. Yöllä kuulen sateen ropisevan katolle, aamulla piha-aidat ja terassi ovat märkiä ja keinun katoksella on vesilammikko. Jonakin päivänä on tyyntä, toisena päivänä tuuli lennättää koivukujan keltaisia lehtiä. Orava häärii pihatammen oksilla ja keräilee terhoja talven tulon aavistus mielessään.

Syyssunnuntain teema on kiitollisuus. On merkittävää, että mitä vaivalloisemmaksi elämä käy vanhenemisen myötä, sitä kiitollisempi on levolle käydessään kuluneesta päivästä, ja nousee uuteen aamuun taas kiitollisena levon tuomasta virkeydestä. ”Joka aamu on armo uus, miksi huolta siis kantaa.”

Toistuviin liikkumisen ongelmiinsa ja kipuihinsa totutellessaan, ihminen oppii olemaan kiitollinen niistä jaksoista, jolloin on helpompaa. Vaivoistaan voi jopa kiittää siinä mielessä, että jos ne ovatkin usein seurana, eivät ne kuitenkaan estä iloitsemaan elämästä ja hyvistä hetkistä.

Sunnuntain kirkollinen teema muistuttaa ihmisen rajallisuudesta. Miten paljon onkaan elämässä oman totuuden käyttämistä mittapuuna toisen elämää arvioitaessa. Erityisesti hengellisyyden asioissa tuntuu olevan niitä, joilla totuus on hallussa vaikkapa monimerkityksellisten raamatunkohtien tulkinnassa. Helposti joutuu harhaoppisten kirjoihin, jos ei voi yhtyä ainoan totuuden miekkaa heiluttavan tulkintoihin eikä tyydy uskossaan varman tarjoamaan totuuteen. Luulisi jo samaa Raamattua siteeraavien kirkkojen ja uskonyhteisöjen lukuisen määrän kertovan, että kyse on pitkälle traditioista ja tulkinnoista. Tarvitaan hengen valoa ymmärryksen yli sanaa lukiessa, ettei lankea ainoan totuuden tietämisen harhaan. Tässä todellisuudessa totuus ja harha kulkevat rinnakkain ja koko elämä on sen opiskelua, miten ne erottaa toisistaan.

Piha kukkii, syreenit tuoksuvat. Keinu ja puutarhatuolit odottavat istujaa valoisina aamuina ja iltoina, aurinkoisiin kahvihetkiin päiväsydämellä, varjostimen alla. Me kaksi olemme koronaelämän rajoituksiin tottuneet ja riskimme hyväksyneet. Eläkeläisvuotemme kuluvat hyvin näinkin, tuumimme.

Paljon on tässä jaksossa ollut itse valitsematonta hiljaisuutta. Mielessä käväisee muistojen virta aktiivisista elämänvaiheista harrastuksineen, matkusteluineen ja lastenlasten hoitoineen. Meillä on onni saada elää uudestaan Kuopuksen perheen pikku tyttöjen kanssa ne kultaa kalliimmat varhaislapsuuden vuodet ja samalla tunnustella Esikoisen teini-ikäisten kera miltä heistä nykyinen maailman meno tuntuu. Heidän kanssaan oltiin tiiviisti varhaislapsuuden vuosina, joita nyt muistelemme.

Voimien hiipuminen näkyy siinä, että kovin pitkälle eteen päin elämää ei enää suunnittele. Siihenkin, minkä asettaa tavoitteeksi, samalla jo lisää varauksen: jos Luoja suo ja terveydentila sallii. Siltikin, on kesä tuoksuineen ja väreineen, valoisuutena, joka sielua virkistää ja kohottaa mielialaa. Valo houkuttaa mukaan elämän virtojen pärskeisiin siellä täällä, silloin tällöin. Se riittää nyt. Elämälle kiitos.

Pitkänperjantain tunnelmaa sävytti passiomusiikki. Valoisa päivä kaikin tavoin. Katsoimme oman kirkon striimatun palveluksen. Tunnelma kirkossakin oli ihmeellisen meditatiivinen. Markus-pappi kertoi seinälle heijastetusta Mathias Grunewaldin kuuluisasta maalauksesta. Muistelin omaa järisyttävää kokemustani Colmarin museossa tuon järkyttävän maalauksen edessä, missä kuvataan Kristuksen kärsimyshetkiä ristillä. Asta-pappi jaksotti esirukouksen tavallista pitemmin hiljaisuusjaksoin, josta syntyi ihmeellinen rauha. Mustiin puettu alttari, jolla vain krusifiksi, yksi kynttilä ja viisi punaista ruusua Kristuksen haavoja kuvaamassa jäi sieluun jälkikuvaksi.

Lauantaikin oli valoisa päivä. Ajoimme hautausmaalle, kävelimme siellä, emme tavallisia reittejä tutuille haudoille, vaan kävimme tutustumassa uuteen sirottelumetsikköön yhdessä. Ehkä sinne saattavat aikanaan luonnon syliin sen, mitä meistä jää, tuhkana tuuleen, jonkin lähekkäin kasvavan koivun ja männyn tuntumaan.

Räntänaamainen päivä. Eilen pamahti harvinainen huhtikuun ukkonen siellä täällä. Säät elävät elämäänsä, putinit sotivat sotiansa ja ihmiset pinnistelevät päivästä toiseen elämänsä reunaehtojen armoilla.

Istahdimme kuuntelemaan radiokirkkoa. Nauhoitus sekin taas oli, vaikkei sentään vuosien takainen siitä päätellen, että esirukouksessa muistettiin Ukrainan kansaa sodan keskellä. Palveluksen kokonaisuus muistutti sekahedelmäsoppaa: tavanomaiset messuosiot tulivat milloin missäkin järjestyksessä. Teemana olikin musiikkimessu: huilua, kannelta, urkuja; virpomalauluja, psalmikantillaatio, virsiä. Onneksi hengettömästi kilahtelevaa pianoa ei ollut mukana. Sananselityksestä jäi mieleen ajatus Jumalasta, joka heittäytyi ihmiseksi jakaakseen ihmisen kärsimyksen ja kuoleman. Tämä ajatus jatkuu mielessäni sodan tuhovoimien keskellä sinnittelevien ihmisveljien ja sisarten, lasten ja eläinten pelon, kärsimyksen ja paniikin jakavan Jumalan läsnäolon tarjoamaksi lohduksi.

Otin esiin talletut kauneimmat virpomavitsat pandemiantakaisilta vuosilta. Sydämessä on tallella vuosi vuodelta kasvavien virpojaimme laulu…

Hämmästyttävän valoisa, aurinkoinen päivä, mitä rintamaa ikinä sääennusteet tänne povailivatkin. Eilinen tuuli ne sadepilvet vei. Istuin aamulla kuuntelemaan radiokirkkoa. Aina kuullusta ei jää mitään erityistä mieleen, mutta tunnelman aistii ja se joskus hoitaa enemmän kuin sanat. Tällä kertaa saarnaaja puhui vapaasti, kertoi juttujakin eikä lukenut paperista. Se tuntui kodikkaalta.

Lounaan syötyämme ja Toisen vetäydyttyä päivälevolleen lehden kera, soitin vanhalle ystävälle, joka on ollut pitkään mielessä. Miten iloisen hellästi hän lausuikaan nimeni, siitä tiesin, että hän oli myös muistanut minua. Ja miten ilahduin kuullessani hänen voivan hyvin ja olevan tapansa mukaan hyvällä mielellä, muisti tallella ja mieli virkeänä. Kaikki 90-vuotiaat eivät jumiudu! Yhtä ja toista kyllä oli tällä välin hänelle tapahtunut, syöpä leikattu ja hoidettu, sydän pysähtynyt, elvytetty ja tahdistettu. Näitähän iän myötä monelle tapahtuu. Toivuttuaan hän palasi oman tutun eläkeläisyhdistyksensä käsityökerhoon, jonne menee viihtyisästä palvelutaloasunnostaan taksilla. ”Lapset ovat jo eläkkeellä ja lastenlasten lapsia on yhdeksän”, hän sanoo, ”mikäs tässä elämässä olisi parempaa”, näin sanoo onnellinen mummo.

Perheessämme on erilaisissa elämän käännekohdissa laulettu Dietrich Bonhoefferin sanoittamaa virttä numero 600, jonka suomennos on Anna-Maija Raittilan ja sävel virsikirjassamme Erkki Melartinin. Tekstin synty ajoittuu vuoteen 1944, vuosiluku kertoo historiaa tuntevalle minkäkaltaisessa ahdingossa runo on syntynyt. Sodan aallot leiskuivat Euroopassa tuolloinkin. Voisi kuvitella, että ihminen vainon ja vaikeuksien pyörteissä pettyisi Jumalaan, joka ei tunnu kuulevan eikä auttavan. Mutta mikä ihmeellinen rauha virrestä välittyykään.

Hyvyyden voiman ihmeelliseen suojaan olemme kaikki hiljaa kätketyt. Me saamme luottaa uskolliseen Luojaan, yhdessä käydä uuteen aikaan nyt.
Kun pahan valta kasvaa ympärillä, vahvista ääni toisen maailman, niin että uuden virren sävelillä kuulemme kansasi jo laulavan.
Hyvyyden voiman uskollinen suoja piirittää meitä kuinka käyneekin. Illasta aamuun kanssamme on Luoja. Häneltä saamme huomispäivänk
in.

Meille on tässä virressä sanoma, joka kantaa yli sodan ja kuoleman kauhujen. Olisiko nyt aika taas laulaa paljon kärsineen, mutta uskonsa ja toivonsa säilyttäneen miehen testamentti sodan keskeltä sodan keskelle.


*Saksalainen pappi ja teologi D.B. toimi natsismin vastarintaliikkeessä, joutui vangituksi ja teloitetuksi Flossenburgin keskitysleirissä 39 vuotiaana. Alkuperäistä tekstiä on suomennoksen yhteydessä muokattu virreksi.