Sunnuntain kirkollinen teema muistuttaa ihmisen rajallisuudesta. Miten paljon onkaan elämässä oman totuuden käyttämistä mittapuuna toisen elämää arvioitaessa. Erityisesti hengellisyyden asioissa tuntuu olevan niitä, joilla totuus on hallussa vaikkapa monimerkityksellisten raamatunkohtien tulkinnassa. Helposti joutuu harhaoppisten kirjoihin, jos ei voi yhtyä ainoan totuuden miekkaa heiluttavan tulkintoihin eikä tyydy uskossaan varman tarjoamaan totuuteen. Luulisi jo samaa Raamattua siteeraavien kirkkojen ja uskonyhteisöjen lukuisen määrän kertovan, että kyse on pitkälle traditioista ja tulkinnoista. Tarvitaan hengen valoa ymmärryksen yli sanaa lukiessa, ettei lankea ainoan totuuden tietämisen harhaan. Tässä todellisuudessa totuus ja harha kulkevat rinnakkain ja koko elämä on sen opiskelua, miten ne erottaa toisistaan.

Piha kukkii, syreenit tuoksuvat. Keinu ja puutarhatuolit odottavat istujaa valoisina aamuina ja iltoina, aurinkoisiin kahvihetkiin päiväsydämellä, varjostimen alla. Me kaksi olemme koronaelämän rajoituksiin tottuneet ja riskimme hyväksyneet. Eläkeläisvuotemme kuluvat hyvin näinkin, tuumimme.

Paljon on tässä jaksossa ollut itse valitsematonta hiljaisuutta. Mielessä käväisee muistojen virta aktiivisista elämänvaiheista harrastuksineen, matkusteluineen ja lastenlasten hoitoineen. Meillä on onni saada elää uudestaan Kuopuksen perheen pikku tyttöjen kanssa ne kultaa kalliimmat varhaislapsuuden vuodet ja samalla tunnustella Esikoisen teini-ikäisten kera miltä heistä nykyinen maailman meno tuntuu. Heidän kanssaan oltiin tiiviisti varhaislapsuuden vuosina, joita nyt muistelemme.

Voimien hiipuminen näkyy siinä, että kovin pitkälle eteen päin elämää ei enää suunnittele. Siihenkin, minkä asettaa tavoitteeksi, samalla jo lisää varauksen: jos Luoja suo ja terveydentila sallii. Siltikin, on kesä tuoksuineen ja väreineen, valoisuutena, joka sielua virkistää ja kohottaa mielialaa. Valo houkuttaa mukaan elämän virtojen pärskeisiin siellä täällä, silloin tällöin. Se riittää nyt. Elämälle kiitos.

Pitkänperjantain tunnelmaa sävytti passiomusiikki. Valoisa päivä kaikin tavoin. Katsoimme oman kirkon striimatun palveluksen. Tunnelma kirkossakin oli ihmeellisen meditatiivinen. Markus-pappi kertoi seinälle heijastetusta Mathias Grunewaldin kuuluisasta maalauksesta. Muistelin omaa järisyttävää kokemustani Colmarin museossa tuon järkyttävän maalauksen edessä, missä kuvataan Kristuksen kärsimyshetkiä ristillä. Asta-pappi jaksotti esirukouksen tavallista pitemmin hiljaisuusjaksoin, josta syntyi ihmeellinen rauha. Mustiin puettu alttari, jolla vain krusifiksi, yksi kynttilä ja viisi punaista ruusua Kristuksen haavoja kuvaamassa jäi sieluun jälkikuvaksi.

Lauantaikin oli valoisa päivä. Ajoimme hautausmaalle, kävelimme siellä, emme tavallisia reittejä tutuille haudoille, vaan kävimme tutustumassa uuteen sirottelumetsikköön yhdessä. Ehkä sinne saattavat aikanaan luonnon syliin sen, mitä meistä jää, tuhkana tuuleen, jonkin lähekkäin kasvavan koivun ja männyn tuntumaan.

Räntänaamainen päivä. Eilen pamahti harvinainen huhtikuun ukkonen siellä täällä. Säät elävät elämäänsä, putinit sotivat sotiansa ja ihmiset pinnistelevät päivästä toiseen elämänsä reunaehtojen armoilla.

Istahdimme kuuntelemaan radiokirkkoa. Nauhoitus sekin taas oli, vaikkei sentään vuosien takainen siitä päätellen, että esirukouksessa muistettiin Ukrainan kansaa sodan keskellä. Palveluksen kokonaisuus muistutti sekahedelmäsoppaa: tavanomaiset messuosiot tulivat milloin missäkin järjestyksessä. Teemana olikin musiikkimessu: huilua, kannelta, urkuja; virpomalauluja, psalmikantillaatio, virsiä. Onneksi hengettömästi kilahtelevaa pianoa ei ollut mukana. Sananselityksestä jäi mieleen ajatus Jumalasta, joka heittäytyi ihmiseksi jakaakseen ihmisen kärsimyksen ja kuoleman. Tämä ajatus jatkuu mielessäni sodan tuhovoimien keskellä sinnittelevien ihmisveljien ja sisarten, lasten ja eläinten pelon, kärsimyksen ja paniikin jakavan Jumalan läsnäolon tarjoamaksi lohduksi.

Otin esiin talletut kauneimmat virpomavitsat pandemiantakaisilta vuosilta. Sydämessä on tallella vuosi vuodelta kasvavien virpojaimme laulu…

Hämmästyttävän valoisa, aurinkoinen päivä, mitä rintamaa ikinä sääennusteet tänne povailivatkin. Eilinen tuuli ne sadepilvet vei. Istuin aamulla kuuntelemaan radiokirkkoa. Aina kuullusta ei jää mitään erityistä mieleen, mutta tunnelman aistii ja se joskus hoitaa enemmän kuin sanat. Tällä kertaa saarnaaja puhui vapaasti, kertoi juttujakin eikä lukenut paperista. Se tuntui kodikkaalta.

Lounaan syötyämme ja Toisen vetäydyttyä päivälevolleen lehden kera, soitin vanhalle ystävälle, joka on ollut pitkään mielessä. Miten iloisen hellästi hän lausuikaan nimeni, siitä tiesin, että hän oli myös muistanut minua. Ja miten ilahduin kuullessani hänen voivan hyvin ja olevan tapansa mukaan hyvällä mielellä, muisti tallella ja mieli virkeänä. Kaikki 90-vuotiaat eivät jumiudu! Yhtä ja toista kyllä oli tällä välin hänelle tapahtunut, syöpä leikattu ja hoidettu, sydän pysähtynyt, elvytetty ja tahdistettu. Näitähän iän myötä monelle tapahtuu. Toivuttuaan hän palasi oman tutun eläkeläisyhdistyksensä käsityökerhoon, jonne menee viihtyisästä palvelutaloasunnostaan taksilla. ”Lapset ovat jo eläkkeellä ja lastenlasten lapsia on yhdeksän”, hän sanoo, ”mikäs tässä elämässä olisi parempaa”, näin sanoo onnellinen mummo.

Perheessämme on erilaisissa elämän käännekohdissa laulettu Dietrich Bonhoefferin sanoittamaa virttä numero 600, jonka suomennos on Anna-Maija Raittilan ja sävel virsikirjassamme Erkki Melartinin. Tekstin synty ajoittuu vuoteen 1944, vuosiluku kertoo historiaa tuntevalle minkäkaltaisessa ahdingossa runo on syntynyt. Sodan aallot leiskuivat Euroopassa tuolloinkin. Voisi kuvitella, että ihminen vainon ja vaikeuksien pyörteissä pettyisi Jumalaan, joka ei tunnu kuulevan eikä auttavan. Mutta mikä ihmeellinen rauha virrestä välittyykään.

Hyvyyden voiman ihmeelliseen suojaan olemme kaikki hiljaa kätketyt. Me saamme luottaa uskolliseen Luojaan, yhdessä käydä uuteen aikaan nyt.
Kun pahan valta kasvaa ympärillä, vahvista ääni toisen maailman, niin että uuden virren sävelillä kuulemme kansasi jo laulavan.
Hyvyyden voiman uskollinen suoja piirittää meitä kuinka käyneekin. Illasta aamuun kanssamme on Luoja. Häneltä saamme huomispäivänk
in.

Meille on tässä virressä sanoma, joka kantaa yli sodan ja kuoleman kauhujen. Olisiko nyt aika taas laulaa paljon kärsineen, mutta uskonsa ja toivonsa säilyttäneen miehen testamentti sodan keskeltä sodan keskelle.


*Saksalainen pappi ja teologi D.B. toimi natsismin vastarintaliikkeessä, joutui vangituksi ja teloitetuksi Flossenburgin keskitysleirissä 39 vuotiaana. Alkuperäistä tekstiä on suomennoksen yhteydessä muokattu virreksi.

Palasin Lapuan tuomiokirkon kauniisiin ja puhutteleviin kuviin kuin kotiin, vaikka olen vain kerran kirkossa sisällä ollut muinoin, kun veimme seurakuntaväkeä pohjalaisen körttiläisyyden ja evankelisuuden ydinpaikoille. Hiippakunta sai Matti Salomäestä uuden, hiippakuntansa oloisen piispan edellisen siirtyessä eläkkeelle. Piispan virkaan asettamisen juhlamessu oli kaunis, hyvin suunniteltu ja eleettömästi toteutunut tilaisuus. Toimittajien sanat ja selkeästi luetut raamatun tekstit ja rukoukset, tarkkaan mietitty ja hyvätasoinen musiikki loivat juhlatunnelman. Jokin erityinen karisma, välittyi kaikesta television kauttakin mukana ollen. – Mietin mikä tuon tunnelman sai aikaan. Tampereen Matti Repo, Turun Mari Leppänen ja Kuopion Jari Jolkkonen kauniissa kirkossa, kauneissa piispan asuissaan, ilman kirkolliseen ylätyyliin jäykistelyä ja haudanvakavuutta. Ehkä eniten kohtaavan katseen lämpö toi tuikahduksen toivoa koronan koomasta heräilevän kirkon seurakuntiin.

Sen verran sää suvakoitui, että ulkona oli taas märkää ja liukasta. Katsoimme oman seurakunnan kirkon messustriimauksen. Oli ilahduttavaa kuulla kanttoriurkuri Katariinan soittoa ja Krista-pastorin punnittua puhetta. Sytytettiin kynttilä kolmelle kastetulle pojalle ja kolmelle kuolleelle miehelle ja rukouksessa muistettiin lasten vanhempia ja kummeja ja miesten omaisia. Tällä kertaa vain yksi luettu teksti meni hukkaan sen vuoksi, että mikrofoni unohtui avata. On ollut ikävä omaan kirkkoon, kun seurakunta ei voi nyt tulla koolle. Jospa pääsiäiseksi pandemiatilanne helpottuisi.

Vanhastaan joulunajan päättyminen ajoitettiin Nuutin päivään. Kirkkovuodessa loppiaiseen on liitetty raamatun kertomus itämaan viisaista, jotka olivat taivaan merkkejä tutkiessaan havainneet uuden kirkkaan tähden. Itämaisten ennustusten mukaan tähti oli osoittava merkittävän henkilön syntymän. Kolme tietäjää lähti etsimään tarkempaa tietoa tähden osoittamalta suunnalta. Rooman valtakunnan miehittämässä Juudeassa tiedettiin ennustetun ja odotetun suuren kuninkaan, Messiaan syntymäpaikaksi Betlehem. Tarinan mukaan tähteä seuranneet tietäjät löysivätkin Betlehemistä pojan syntymäseimestään. Tämän muistoksi ev.lut. kirkkovuodessa vietetään Loppiaista aina kuudentena tammikuuta. Kristittyjen kirkkojenkaan perinteet eivät ole yhteneväiset, esimerkiksi ortodoksit viettävät Loppiaista Jeesuksen kasteen muistojuhlana ja toimittavat tuolloin vedenpyhitysseremonian.

Aikuisiällä en ole oikein osannut muuta kuin ihmetellä itämaan tietäjien tarinan liittymistä Jeesuksen syntymäjuhlaan, eräänlaisena joulun tapahtumien merkitystä alleviivaavana jälkinäytöksenä kenties. Käydessäni Betlehemissä vuonna 1970 poikkesin syntymäkirkossa ja hopeisella tähdellä kuorrutetulla seimen paikalla. Muistoksi ostin öljypuusta käsityönä veistetyn seimiasetelman, johon kuuluu aasin, lampaiden ja syntymäperheen lisäksi tallin yläpuolelle asetettu tähti ja kolme kuningashahmoa. Ei se tuntunut oikein yksinkertaiseen, perinteiseen joulunviettoomme kotoutuvan, vaikka raamattuani luenkin ja kirkkovuoden tekstejä seuraan. Tähti kuitenkin kuuluu kuusen latvaan, ja valona yössä ikkunaan.

’Kautta avaruuksien kaikuu laulu: Jeesus tullut on.’

Joulun sanoma on yksinkertainen ja vahva. Mikä oli ennustettu, se tapahtui.

Toivo tuli maailmaan lapsen muodossa, Lapsen, jonka Jumala antoi ihmisäidin,

Marian syliin. Joulun Lapsessa meillä on toivo.

Ota toivo sydämeesi ja jatka polkuasi iloiten. Olkoon joulusi yllä rauha ja ilo.