Sunnuntain kirkollinen teema, Totuus ja harha pani ajattelemaan radiokirkon äärellä. Olkoonkin, että yleisradion heinäkuun teemana on Etelä-Amerikka, tuntui kyllä vieraannuttavalta joutua keinuvarytmiseen ’lattarikirkkoon’ tavallisen luterilaisen messun paikalla. Ajattelin siinä, että kirkko mukautuu vaikka mihin, metsästäessään kuulijoita ja osallistujia. Tulos osoittaa, että harha on harha ja totuus on totuus. Turhaa on kuvitella saavansa helisevillä vaskilla ja kilisevillä kulkusilla koolle uutta seurakuntaa. Kuulijoina ovat kuitenkin ne samat kuin aina ennenkin, sanan ja virsien ruokaa kaipaavat nälkäiset sielut, jotka eivät kilinästä kostu eivätkä viihdettä elämäänsä sunnuntain kirkosta etsi.

Kullakin meistä on ihmisemme, perheenjäsenet ja ystäväpiiri. On hyvä, ettei ole maailmassa yksin ja irrallaan. Vaikka olenkin sama ihminen itsessäni, kukin nostaa vuorovaikutustilanteissa vähän eri puolia minusta pintaan.

Mistä puhutaan ja minkä sävyn yhteys kulloinkin saa, riippuu myös oman jaksamisen tilasta, ajankohdasta ja hetkestä, jona yhteys todentuu. Parhaita ovat ne kohtaamiset, joissa kokee vapautta olla itsensä ja tulla vastaanotetuksi. Yhtä tärkeää on voida ottaa vastaan toinen ihminen sellaisenaan niin, ettei puolin eikä toisin tarvitse olla varuillaan.

Vuorovaikutuksen vapaus ei ole itsestään selvyys. Siitä saa tuntea kiitollisuutta. Ei sitä tarvitse myöskään vakuutella, kyllä kiitollisuus ja toisesta välittäminen heijastuu sanoissa ja olemisen tavassa. Joskus kyllä tuntuu hyvältä yhteisesti todeta, mitä me toisillemme merkitsemme.

Tapasin ystävän, jonka kanssa on helppo puhua hengellisiä. Se on jotain taivaallista, kun kumpikin voi jakaa tuntojaan, pohdintojaan, kysymyksiään – eikä toinen asetu tietämään paremmin tai neuvomaan. Se on Samalla Tiellä kulkijan vertaiskokemuksen siunattu hetki.

Viime sunnuntaina hakeuduimme Lapsuusmaani kotikirkon messun striimausta seuraamaan. Mistä johtunee, että vuosi vuodelta se Lapsuusmaan kirkko vain kaunistuu ja ne tutut kuvat ja näkymät herkistävät. Palveluksessa oli toimittajana tuttu ja joviaali, jo eläkkeellä oleva kirkkoherra. Hänen tukkansa on vuosien myötä harmaantunut ja nyt on jo valkoinen, mutta tutut äänenpainot ja sydämellisyys ovat tallella. Tekstinlukijana oli paikallinen merkkihenkilö, jonka muistan poikana oppikoulun alaluokilta 1960-luvulla. Hänenkin päälakeaan kehysti tuuhea valkoinen hiuskruunu. Ymmärrän, että omista lapsuusvuosistani on melko paljon aikaa, ja minunkin ohimoillani vaalenee.

Rovastin saarna oli runsas, mutta niin mielenkiintoisella tavalla evankeliumitekstiä avaava, että luulen rippikoululeiriporukankin pysyneen hereillä. Mikä parasta, äänestä ja tavasta puhua kuuli, että asia elää puhujalle, se ei ollut tyhjää puhetta. Palveluksen virret oli valittu niistä, jotka olivat minun lapsuuteni tutuinta virsimaailmaa, ja virret laulettiin kokonaan, jolloin ne pääsivät puhumaan koko sanottavansa painolla. Monin tavoin ravitsevan jumalanpalveluksen ainoa harmitus oli (jälleen kerran) saarnatuoliin ja urkuihin kohdistetun kameran kuvan ja äänen synkroniongelma.

Tänään on kirkollinen juhlapäivä, jonka keskiössä on Pyhän Kolminaisuuden kolmas persoona, Pyhä Henki. Perheenjäsentermeillä on vanhastaan ilmaistu jumaluuden persoonan miehinen olemus. Luoja-isän ja lunastaja-pojan lisäksi ylösnousemuksen jälkeen syntynyt alkuseurakunta tarvitsi läsnäolevaa voimaa pelastussanoman julistamiseen. Sitä varten lähetettiin Pyhä Henki, voima korkeudesta. Henkiolemus täydentää Pyhän Kolminaisuuden femiinillä tavalla.

Kautta aikain ihmetyksen aihe ajattelevalle kristitylle ihmiselle tämä rakennelma on ollut. Miten niin kaikkivaltias Jumala, isä, luoja ja ylläpitäjä ei riitä? Miksi oli lähetettävä poika maailmaan lunastamaan syntiinlankeemuksen alainen maailma? Miksi sekään ei vielä riitä, vaan tarvitaan henki, joka vaikuttaa maailmassa uskoon ohjaten ja voimanlähteenä? Teologinen askartelu asian ympärillä jääköön toisten huoleksi, kysyn vain itseltäni, mikä on suhteeni kolmiyhteiseen jumalaan? Ehkä palaan aiheeseen ensi sunnuntaina, jolloin kirkossa vietetään Pyhän Kolminaisuuden päivää.

Tv-ykkönen tarjosi jumalanpalveluksen Jokioisten kirkosta. Äidillisesti hymyilevä pastori ulko-ovella toivottamassa katsojat tervetulleeksi oli lämmin ele. Kansallispukuiset naiset tenorilla ja bassolla vahvistettuna lauloivat kauniisti. Tekstin lukijat, äiti ja poika esiintyivät kotonaan kuvattuina. Keskustelusaarna oli päiväkerhonohjaajan ja kirkkoherran luontevaa vuoropuhelua. Kerholaisten helluntain kertomukseen liittyvät piirustukset, hedelmäkori, kastevesi, lamppu ym. havaintomateriaali tukivat evankeliumikertomuksen sanomaa ja erilaisilla soittimilla säestetyt kuoro- ja yhteislaulut elävöittivät palvelusta. – Omat kysymykseni eivät saaneet saarnasta vastausta, mutta palveluksen tunnelma oli lämmin ja kotoisa.

Sunnuntaiaamuna paistelee taas aurinko. Joonas ja sen kaverit ennustelivat pilvistyvää ja viilenevää, jopa sadepisaroita ja ukkosia, mutta armas kesäaamu onkin herännyt hyvällä tuulella. Niin heräsin itsekin, jo neljäs aamu, kun en herännyt päänsärkyyn. Ehkä elämä tästä hiljalleen lutviutuu.
Istahdimme seurailemaan palveluksen striimausta omasta kirkosta. Siellä oli seppeleet kuorissa odottamassa viemistä kaatuneiden muistopaikoille kirkkopihalla. Oikein tulin hyvälle mielelle, kun ’inhimillinen tekijä’ oli jättänyt epäonniset striimaajamme kerrankin rauhaan. (Sillä kun on ollut tapana unohtaa mikrofonit mykiksi ja sählätä kuvakulmien kanssa.) Kristiina-papin, Sini-papin sekä Katriina-kanttorin yhteistyö toimi hienosti. Ilmapiiri oli leppoisa ja saarna oli sanoitettu elävällä ilmaisulla. Erityisesti ilahdutti miehinen klarinetti-improvisaatio vastausmusiikkina teksteihin. Myös Mieslaulajien kvartetti juhlisti tilaisuutta.
Sunnuntain ateriamme kruunasi sitruunaperhosen tanssi pihan poikki. Se vilkutti mennessään ja toivotti kesäiloa. Tulppaanit, narsissit, lemmikit, vuokot, orvokit ja käenrieskat – kaikki yhtä hymyä.

Aurinko! Lämmintä tuulen henkäilyä! Koivujen hiirenkorvat kasvavat silmissä! Äitienpäivävuokot ovat jo kuihtuneet maljakossa, mutta pihan narsissit ovat auki täysin kukkaterin, käenrieskat kukkivat suorastaan riehakkaasti piharuohon seassa. Nyt jännitän minkä väriset ovat isolla nupulla olevat tulppaanit ja nouseeko lilakukkainen ruusumalva, jonka leikkasin alas syksyllä.

Minusta viikkopyhä katkaisee ihanasti hitaana junnaavan arkiviikon. Se alkaa jo aattoillan saunan jälkeisestä raukeudesta joka antaa levollisen unen. Se muodostuu keitaaksi erämaapolulla. Tekee mieli pukea pyhämekko, kattaa kauniisti sunnuntainen ateria, kuten lapsuuskodissakin tehtiin. Vaikka pyhän tuntu olisikin vain oman pään sisäistä, se on arvokkaan perinnön vaalimista ja rikastuttaa elämää.

Kahdeksankymppisensä jo ohittanut ystävä soittaa. Hän kertoi kaatuneensa kotonaan ja saaneensa apua, kun ulottui puhelimeensa, vaikkei itse päässyt ylös. Hänellä sattuu olemaan nuorempi ystäväpariskunta, joka soittaa ja kyselee tarvitaanko apua. Kaikilla iäkkäillä ei ole omaa perhettä tai sukulaisia lähimain. Miten he…

Katolisissa kirkoissa on kuvattu Kristuksen kärsimystä kuvasarjalla Ristin tie. Kussakin kuvassa on kärsimystien eri vaiheita. ”Kristus kaatuu ensimmäisen kerran”. Ristiä kantavan voimat hiipuvat. Kuinka monta kertaa hän kaatuukaan, ennen kuin kärsimystie on kuljettu loppuun? Missä ovat avuliaat Simon Kyreneläiset tänä aikana? Ajattelin tätä voimallista kertomusta myöhemmin, kun kyykittyäni liian kauan kevätkukkia kuvaamassa pihalla yritin turhaan nousta siitä ylös ja lopulta kaaduin pitkin pituuttani ja löin pääni maahan. Toinen kuuli ja tuli auttamaan. Ei se kaatuminen sinänsä, vaan se sielun syvyyksiä koskettava kokemus, kun omat voimat eivät enää riitä siihen, mihin ovat ennen riittäneet. Olen siis sen tien alussa, jossa voi kaatua yllättäen eikä pääse omin voimin ylös. Se on syventävä vaihe nöyryyteen suostumisen tiellä.

Tämän aamun radiokirkosta jäi soimaan mieleen vanha, lapsuudesta tuttu hengellinen laulu Sinun rauhasi anna mulle, elon kohtalot kirkastain, en mä pyytänyt tyyntä tietä, sinun tahtosi tietä vain. Sen päättää säe: Kotipolku on armon tie.

Pilvinen päivä tämä palmusunnuntai. Ei houkuta rämpimään jäisen metsätien takaisille pajukoille kissoja hakemaan. Koska remontin vuoksi huusholli on ulkoisesti mullin mallin, mihin niitä voisi asetellakaan.

Istuin tuolissani tunnin radiokirkkoa kuunnellen. Mietin taas mihin kirkko, johon olen lapsuudesta läpi nuoruuteni ja työikäni syvällisesti kuulunut, on menossa. Mitä on tämä alituinen pianon kilinä ja rumpujen kumina, mitä nämä rämpytyslaulut, joiden sanoista ei kukaan selvää saa? Kuulisipa useammin urkujen rauhallisen huminan tutun virren taustana ja semmoisessa tempossa, johon ehtisi mukaan. Mitä on tämä vimmainen kohdennus, tänäänkin taas rippikoululaisia ajatellen kaikki tehtiin? Voisiko radiokirkon seurakuntaa palvella vähän laajemmalla spektrillä? Saattoi jäädä moni muukin radion ääressä sanan ja virren ruisleipää kaipaamaan.

Olen aikuisena pitänyt Marianpäivää erityisenä juhlapyhänä kirkkovuodessa. Lapsuudessani en kuullut mainintaakaan niin, että olisi mieleen jäänyt jotain pyhäkoulusta tai rippikouluajoilta. Mariaan liittyy nuoruudessani eräs käänteentekevä kokemus pienessä eteläisen Italian katolisessa kirkossa. Ehkä se on taustana. Kotonani Marianpäivä on sitten näkynyt esimerkiksi siinä, että ikoninurkkauksessa on usein ollut tuoksuva valkea lilja, joka on yksi Mariaa symboloivista kukka-aiheista. Olen sekä saanut että hankkinut Maria-ikoneita, ortodoksiseen tyyliin maalattuja ja katolisia.

Luterilaisen kirkkomme Maria-kuva on melko yksiulotteinen ja vähäverinen. Tänäänkään en kuullut yhtään tuoretta ajatusta Mariasta radiojumalanpalveluksen saarnassa. Tyydyttiin kertaamaan tekstin tapahtumia vapaamuotoisesti ja puhuttiin Mariasta Jumalan erityisenä valittuna ja osaansa suostuneena nuorena juutalaisena naisena. Maria joutui todistamaan poikansa julmaa kuolemaa ristillä, mutta tuli myös ensimmäisten joukossa tyhjälle haudalle. Uskoiko hän poikansa Jumalan pojaksi, uskoiko kuoleman merkitykseen ja ylösnousemukseen kolmantena päivänä. Jos uskoi, hän oli myös ensimmäinen Jeesukseen uskova nainen ihmisten joukossa. Miksi juuri Maria on usein (katolisten) naisten ilmestyksien keskushenkilö.

Neljännen paastosunnuntain teema on Elämän leipä. Jeesus avaa oudon jyrkällä ja brutaalilla tavalla merkitystään päivän evankeliumissa Johanneksen mukaan: ”Minä olen elävä leipä, joka on tullut taivaasta. Leipä, jonka minä annan on minun ruumiini. Sillä, joka syö minun lihani ja juo minun vereni, on ikuinen elämä. Niinkuin minä saan elämäni Isältä, niin saa minulta elämän se, joka minua syö. Leipä, joka tuli alas taivaasta on toisenlaista kuin se ruoka, jota isänne söivät: he ovat kuolleet, mutta se joka syö tätä leipää, elää ikuisesti.” (Joh. 6: 48-58)

Ei ihme että Kapernaumin synagoogan sanankuulijat ällistyivät, ärsyyntyivät väittelemään Jeesuksen henkilöstä kesken kaiken. Tuollaista puhetta! Kuka tuo on olevinaan! Jopa elämänmittaisen uskontaipaleen kulkenut nykykristitty, raamattunsa lukenut ja virsikirjansa veisannut, sananselityksillä marinoitu ja ehtoollisen salaisuuteen joka messussa uudelleen vihkiytynyt, hätkähtää Jeesuksen sanoja. Miten hän noin raa’asti puhuu…

Elämän leipä. Leikatessani ruisleivästä palan aterialle, ajattelen: tämäkin on elämän leipää. Kiitän kaikesta fyysisesti välttämättömästä ja kaikista hyvistä lahjoista, joita elämä antaa. Ajattelen avatessani raamatun, virsikirjan tai postillan: tämäkin on elämän leipää, josta sieluni ja henkeni saa ravintoa ja hyviä lahjoja. Ymmärrän Jeesuksen antavan itsensä kokonaan ihmiskunnalle elämäksi, armon sinetiksi ikuisuutta varten. Lahja on annettu, on kysymys vastaanottamisesta.

Kiitos elämän leivästä.