Aamukahvin jälkeen asetuimme radiojumalanpalveluksen kuulijoiksi tuoleihimme. Alituisiin messu-uusintoihin, keskustelusaarnoihin ja ’olohuonekirkkoihin’ väsähtäneinä etsiydyimme Kiuruveden kirkkoon, josta tuli suora lähetys tältä pitkäperjantailta. Kyllä kannatti. Mikä ihmeellinen saarna, jota kuunteli melkein henkeä pidätellen. Lempeä-ääninen pastori puhui päivän tapahtumien merkityksestä jokaisen Jumalaan uskovan ihmisen hengelliselle elämälle. Me kaikki elämme arkeamme monien ahdistavien tapahtumien puristuksessa, jotka herättävät tulevaisuuspelkoja. Puhuja keskittyi vahvistamaan uskoa ja luottamusta siihen, että kaikki on Jumalan tiedossa. Jokin siinä tavassa, miten Kristuksen ristintien tapahtumien säteily vuosituhansien takaa tuotiin tähän päivään, herätti toivon, luottamuksen ja kiitollisuuden.

Aterian jälkeen kuuntelimme jälleen kaksi tuntia Bachia, tällä kertaa Johannes-passion. Sen musiikillinen rikkaus otti mukaan, mutta antoi tilaa aamukirkon puhujan sanomalle laskeutua sielun syvyyksiin ja jäädä sinne säteilemään toivoa.

…saattaa joillekin olla perjantai, meillä se oli jo tänään. Meni lähelle puolipäivää yöpaidassa. Ruoka kypsyi uunissa ja liedellä itsekseen, tuli syötyä viimeistä murua myöten. Lueskeltiin, juotiin kahvit, vaihdettiin pieniä sanoja. Illansuussa sytytin lampukkaan liekin ja ikoneille kolme kynttilää. Asetuttiin nojatuoleihimme kuuntelemaan radiosta Bachin Matteus-passiota. Tv-ruudulla kulkivat omaan hitaaseen tahtiinsa googlen upeat luontokuvat. Niin syvää levollisuutta ja sielunrauhaa kuin kolmen tunnin passiomusiikki, saa ihmisessä harvoin mikään aikaan. Herkästi eteisvärisevä sydän asettuu leporytmiinsä, mielen häly häipyy, hengitys syvenee. Olemuksen täyttää kevyt, valoisa rauha.

Aamu sädehtii, niin sinistä, niin kevyttä kuin hattarapilven kulku tuulisella taivaalla. Naapurin lapset heti kohta pihassaan hyppykisoissa trampalla. Meidän piha-aidallamme mustarastaspari päivystää tilannetta, vaaleanokkainen ruskeanmusta leidi ensin ja kohta sen mentyä mustapukuinen keltanokkainen herra. Puolelta päivin tuuli vetäisee pilviverhon taivaan kasvoille, ja me mietimme kuulemaamme radiomessua. Saarnaaja selosti lukemansa evankeliumitekstin tapahtumat uudelleen vapaasti muotoillen. Tarinan otsikko olisi voinut olla Jeesus ystäväperheen luona kylässä. Jäimme miettimään: niin – ja mitä siitä? Mutta se oli siinä – mihinkään kuulijan elämää koskettavaan ei puhe johda. Kuoro sentään lauloi kauniisti läheistään sureville, joita aina on: Ota hänet vastaan, suuri pyhä Jumala, Ota hänet vastaan, kaipaavia lohduta…

Palmujen sunnuntai jatkuu pilvisenä kohti hiljaista viikkoa ja pääsiäistä.  

Vanhan pariskunnan syyselossa ei tapahdu paljon. Marraskuinen aamuhämärä sulautuu vaivatta iltahämärään, pilvistä on ja hiljaista enimmäkseen. Kivuliaita, valvottujakin öitä ja pitkää pimeää. Isänpäivä on käsillä. Kukka, kakku ja kirja perheen kaikille isille. Ja hali.

Isäni uinuu muistojen puutarhassa, saatettu yhdeksän vuotta ennen äitiä. Sodan käyneeksi mieheksi hän sai elää täyden ja rikkaan elämän yhteisönsä arvostamana miehenä ja kuolla vanhuuttaan, kuten hänenkin isänsä. Isän muisto on valoisa ja turvallinen.

Puolison kanssa eletyn yhteisen polun kulkua mutkineen muistelemme toisinaan yhdessä. Monenlaisia vaiheita ehti olla, vaikeitakin, yli puolen vuosisadan matkalla. Enimmälti oli kuitenkin valoisaa, onnellistakin. Pojillamme on ollut hyvä isä, ja vielä on.

Kiitollisina elämälle katsomme poikiamme oman perheensä isinä tässä monin tavoin rikkinäiseltä tuntuvassa ajassa. He ovat paikkansa löytäneet ja oman isyytensä merkityksen. Täydellisyyttä ei vaadita, arjen onni riittää pitkälle, että on saatavilla, osallistuu, rakastaa.

Syyskuun lehtipuiden värikylläinen elämänriemu on jo lentänyt tuulen teitä. Viimeiset lokakuun viikot maisema on ollut villavanharmaa ja utuinen, kosteaa pisaroiva. Harvaan ovat käyneet auringon kultaiset säteet kurkistamassa pilvipeiton takaa maisemaa ja säleiden raoista huoneisiin. Ajatar kehrää hahtuvista unipeittoa, jonka marraskuun horrokseen valmistautuva ihmisen lapsi voi vetää mielensä kesämuistojen peitteeksi.

Taloyhtiössä ja lähinaapureissa on meneillään rottasota, jonka takia minkäänlainen lintujen tai muiden luonnoneläinten ruokkiminen on ankarasti kielletty. En ole nähnyt rotanrottaa, mutta naapurirauhan vuoksi tyydyn siihen, mitä hoksaavaisemmat ja jaksavaisemmat todistavat. Onneksi rotat eivät tykkää tammenterhoista (tiesi joku), joten oravamme saa eväänsä ja huvinsa joka tapauksessa. Jätän myös koivun lehtiä pihanurmikolle ja syreenin alle, mustarastas niitä mielellään viskelee ja jotain syötävää kasasta ilmeisesti löytääkin. Tali-, sini- ja pikkutiaiset käyvät ikkunalla hoputtamassa talipalloevästä entiselle paikalle, ja tikli järjesti oikein kunnon mielenosoituksen seinustalla, jossa on aiemmin ollut lintulauta! Helppo arvata, kenen puolella Mummelin ja Vaarin sympatiat ovat.

Tänään on päivä, jonka illalla sellistipoikamme sellistipoika soittaa Kauniaisten Musiikkijuhlien huvilasarjassa kokonaisen konserttiohjelman, jossa mm. Prokofjevin Sellosonaatti. Pianisti Valeria Resjan säestää. Emme pääse paikalle, mutta olemme hengessä mukana. Elämä kipinöi siis toisaalla hyvin toivein ja pyrkimyksin, vaikka meillä on hiljaista.

Miten ihmeessä kesä on jo näin pitkällä! Sitä voi katsoa tiettyjen kesäpuuhien aikataulun tai elämän yleisen ennakoimattomuuden näkökulmasta. Vasta viime viikolla haimme kesäkukat Kukkatalon kasvihuoneilta, normaalisti ne on istutettu pation ruukkuihin jo kesäkuun alussa. On siis ollut muuta yhtä tärkeää tai vielä tärkeämpää, odotettua tai ihanasti yllättävää.

Esikoinen ilmaantuu tuon tuostakin alkukesästä lainaamaan autoa tai tuomaan takaisin. Hän seisoo pihaovella ja toteaa: teillä on täällä niitty. Niin on, myöntää äitinsä, joka on kaivanut appivaarin perintökepin vaatehuoneen perukoilta huoneissaan liikennöimisen avuksi. Kitkemiset keskeytyivät taas tavanomaisesta syystä, iskias paratkoon. Ja mitäs, niittyhän on kaunis, sinisenään lemmikkejä!

Sitä paitsi koska varhaiskevään lämpöaalto herätteli puut ja pensaat etuajassa kasvuun ja jarrutteli sitten sopivasti viilein säin, ovat perennat ja sipulikukat saaneet nauttia vuorotellen asukkaiden huomion ja ihastelun paisteesta, niin että huoneiden sisäpuoliset kevätpuuhatkin ovat myöhässä ja jokapäiväinen huushollaus ajoittain vinksin & vonksin. Eläköön vapaus!

Pidän edelleen kiinni siitä, että eläkemuorikin on kesälomansa ansainnut. Niinpä saattaa Kolmashuonekin osoittaa elonmerkkejä tavanomaista harvemmin. Lienee siis aika toivotella lukijoille juhlavaa juhannusta, kevyitä kesäsäitä ja herttaista heinäkuun alkua. Kuulumisiin!

Tämän ihmeellisen varhaisen ja lämpimän kevään pitkäperjantaikaan ei ollut pimeä, kylmä, lohduton. Valo on välähdellyt pilvien lomasta tuon tuostakin. Linnut lentelevät ruuan haussa, lapset kirmailivat äänekkäissä leikeissään pihoilla ja pientarilla iltaan asti, nuoret hengailevat kaupungilla ja kylällä. Elämänilo ei ole kielletty, vaikka kirkkojen alttarit ovat tänään olleet mustalla peitetyt, ja urut vaiti.

”Älä itke äitini”, meditatiivisia ortodoksiveisuja sisältävä vanha LP-levytys, oli aamumme musiikki. Ne veivät ajattelemaan poikansa kuolemaa ristin juurella itkevän Maria-äidin ja kaikkien sotaisan ja kärsivän maailman poikiaan itkevien äitien murheen syvyyttä. Siinä tuli myös hyvä hetki puhella hiljaa keskinäisiä – ja muistaa ystävää, joka juuri oli hyvästellyt rakkaan paimenkoiransa.

Jeesuksen Kristuksen kuoleman merkitys viattomana uhrina ihmisten synnin ja pahuuden sovitukseksi on kristinuskon syvä mysteeri. Tuhansien vuosien takainen versio on kestänyt aikakausien melskeessä, yhä tämän päivän merkitys hiljentää kristittyä maailmaa mysteerin äärelle.   

Joskus menneisyydessä, kun aktiivisen työelämän paahteinen arki ja pyhä piti liikkeellä ja aina oli jotain meneillään, tuntui ihanalta löytää kirkon kalenterista näihin aikoihin keväästä Hiljainen viikko. Siihen oli seurakunnan työsuunnitelmassakin varauduttu isolla H:lla ja siinä hengessä, että monimuotoiset aktiviteetit ja touhu hiljentyvät kohti pitkäperjantaita ja antavat tilaa pääsiäisen sanomalle.

Tässä nykyarjessamme, joka on yhtä ja samaa hiljaista viikkoa ja pitkää arkea maanantaista perjantaihin, odotan lauantaisiivouksen ja saunan lempeiden löylyjen katkaisevan lipumisen päivästä toiseen. Odotan sunnuntaita, jossa olisi edes häivä pyhän tuntua. Yhteiskunnassa leijuu lamafiilis, maailma tuntuu paiskautuneen hullunmyllyyn, joka jauhaa ihmisten toivoa ja tulevaisuususkoa pirstaleiksi.

En osallistunut vaalisirkukseen. Totesin uutisten välittämän tuloksen, joka oli yllättävä, mutta koska asioista lopulta päättävät samat ihmiset, kaikki jatkuu tahmaista latuaan. Pyhän tuntu löytyy vanhoilta levyiltä, lapsuuteni ja nuoruuteni hengellisistä lauluista. Ehkä elämänmaku niistä on jo haalistunut, mutta tutut sävelet yhä resonoivat sielussa turvaa tuoden.

Vuoden pimeimmän ja hiljaisimman kuukauden ensimmäisenä aamuna herään sataneen lumen valoon. Edellisenä päivänä olin korjannut pihan kesäistutukset, tyhjentänyt ruukut, leikannut viimeksi penkissä kukkineen syysleimun kuihtumassa olevat, vielä terhakat varret. Pelastin muratin, jonka sijoittaminen sisälle vaati rönsyjen suitsimista, mutta kauniisti se sitten asettui huoneisiin muistuttamaan ihanasta kesästä.

Pyhäinpäivän hiljaisuus muistoineen sopii räntäsadesään luomaan tunnelmaan täydellisesti. Ajattelen veljeäni, joka on ollut lapsuusmaan kirkon kuorossa laulamassa ja käynyt hautausmaalla sytyttämässä kynttilät sukuhaudalle, jossa lepäävät isän isovanhempien mullaksi maatuneet muistot sekä isä ja äiti. Siihen tahtoo veli itsekin aikanaan. Ensi kerran ajattelen pääsemmekö toisiamme saattamaan, kumpi ensin lähteekin.

Kiitollinen mieli syntyy ajatuksesta, että oman ja Toiseni perheen pojat rakastettuineen ja rakkaat lastenlapsemme ovat lähellä. Heille seurakunnan muistolehto, meidän tuleva leposijamme, on lähellä. Luonnon suureen syliin tuhkamme kerran hajoaa, kesätuulten lämpöön, tulevien lumien kätköihin.

Mennäänkö vai vietkö, kysäisen Toiseltani aamulla. – Voin viedä, sanoo hän. Juhannusiltana kävi mielessä: milloin olen kotikirkossa viimeksi ollutkaan. – Niinpä, kiirastorstaina, kun kävimme hyvästelemässä tätiä tietämättä, että hänen lähtöhetkensä koittaisi jo seuraavana yönä. Nyt saattopolkumme jo käyneenä, tuli tunne, että olisi hyvä aika palata sunnuntaimessuun ja ehtoolliselle. Penkeissä oli runsaasti tilaa, muutama tuttu siellä täällä, nyökkäyksiä, jokunen hymykin.

Säätelin kotona kojeet korviin, ajattelin kokeilla onko kirkossa T-silmukka päällä ja auttaako se puheosuuksien kuulemista. Oli ja auttoi. Urkujen vuoksi oli kojeen äänenvahvuutta vielä hiljennettävä. Virsien veisuu kotikirkossa on nykyään aika olematonta, vaikka kanttori kauniisti esilaulaa. Mihin ihmisten laulumieli on kadonnut? Nyt ei ollut virsien valintakaan syynä – tai, no, ainahan pitää olla yksi 9-alkuinen oudokki, joka jakaa mielipiteitä. Kun meitä on uudesta virkistyviä ja ’vanhoihin-kunnon- virsiin’ mielistyneitä.

Tuula-papin saarna puhutteli. Siitä sain myös henkilökohtaisen viestin, mitä usein toivon kirkkoon tullessani Jumalalta. Joskus se on virren säe, joskus tekstin tai saarnan lause, jonka tunnen tulevan kohti. Lähden kiitos sydämessä. Kolehtiin varattu seteli jäi sitten käyttämättä, kun etuovella päivystävä uusiosuomalainen ei ollutkaan jaksanut odottaa loppusoittoa. Hyvin mielin lähdin kuitenkin tallustamaan kotia kohti, kun muu väki laskeutui kirkon alakertaan mehu ja keksi mielessään.