Joskus menneisyydessä, kun aktiivisen työelämän paahteinen arki ja pyhä piti liikkeellä ja aina oli jotain meneillään, tuntui ihanalta löytää kirkon kalenterista näihin aikoihin keväästä Hiljainen viikko. Siihen oli seurakunnan työsuunnitelmassakin varauduttu isolla H:lla ja siinä hengessä, että monimuotoiset aktiviteetit ja touhu hiljentyvät kohti pitkäperjantaita ja antavat tilaa pääsiäisen sanomalle.

Tässä nykyarjessamme, joka on yhtä ja samaa hiljaista viikkoa ja pitkää arkea maanantaista perjantaihin, odotan lauantaisiivouksen ja saunan lempeiden löylyjen katkaisevan lipumisen päivästä toiseen. Odotan sunnuntaita, jossa olisi edes häivä pyhän tuntua. Yhteiskunnassa leijuu lamafiilis, maailma tuntuu paiskautuneen hullunmyllyyn, joka jauhaa ihmisten toivoa ja tulevaisuususkoa pirstaleiksi.

En osallistunut vaalisirkukseen. Totesin uutisten välittämän tuloksen, joka oli yllättävä, mutta koska asioista lopulta päättävät samat ihmiset, kaikki jatkuu tahmaista latuaan. Pyhän tuntu löytyy vanhoilta levyiltä, lapsuuteni ja nuoruuteni hengellisistä lauluista. Ehkä elämänmaku niistä on jo haalistunut, mutta tutut sävelet yhä resonoivat sielussa turvaa tuoden.