Olemme muutamankin viime vuoden seurailleet tiiviisti kotikaupunkimme asuntomarkkinoita. Mielessä on muutto pientaloalueelta keskustaan tulevaisuutta silmällä pitäen. Olemme viihtyneet rauhallisen puistometsän tuntumassa sijaitsevassa kaupunginosassa neljäkymmentä vuotta. Kotia on pidetty ajan tasalla, remontoitu pitkin matkaa, ja kaikki on niin kuin on haluttu olevan. Jokainen pihatyöpäivä ja talvinen lumipyry muistuttaa aina vain tylymmin, ettemme ole enää niin vetreitä kuin ennen.

Mitä keskustakodilta toivoisimme? Uudet mammuttikerrostalot, joita keskustaan on parin vuoden sisällä noussut puolen tusinaa, eivät kiinnosta. Eivät myöskään vanhemmat 20-kerroksiset tornit. Niinpä jäljelle jää muutamia alueita ydinkeskustan liepeiltä, joissa kerrostalot eivät ole valtavia. Vanhempien talojen ympärillä on myös vanhoja puita ja istutuksia. Sitä tietysti toivoo, että asunnot on pidetty kohtuullisessa kunnossa ja ajan tasalla. Ikkuna- ja parvekenäkymät ovat tärkeitä ainakin minulle, joka kirjoittelen paljon ikkunan ääressä. Neljättä kerrosta ylemmäksikään en tahtoisi asettua.

Viime sunnuntaina osuimme näytölle kolmikerroksisen ja yksirappuisen pientalon ylimmän kerroksen osakehuoneistoon. Siinä oli asunnon levyinen parveke ja siitä näkymä alarinteeseen, jossa hehkuivat syysasuiset vaahterat, koivut ja haavat. Makuuhuoneen ikkunan alla yläpihalla oli omenapuu. Huoneissa oli korkeutta ja valoa. Olin aivan hurmaantunut! Oli todella vaikea perääntyä unelmakodin ostoaikeista, kun yhteys isännöitsijään tuotti tiedon, että kuuden talon yhtymän suihku-ja saunatilojen remonteista oli jo päätetty (ei se niinkään), mutta koko taloyhtiön putkiremontti oli tulossa.   

Kaikkeahan ei voi saada, mistä unelmoi. En silti haluaisi uskoa, että toiveemme olisivat ylimitoitettuja. Tähän mennessä olemme olleet kuutta asuntoa katsomassa. Tämä viimeinen olisi monin osin ollut ihan unelmakoti, joten pettymys karvastelee. Ja etsintä jatkuu.  

Kun ikäiseni ihminen menee ensimmäistä kertaa elämässään lakiasiaintoimistoon, hän tajuaa sen uudeksi kokemukseksi. Tavallaan käynti ei paljonkaan eroa muista virastoissa tai pankissa käymisistä. Asioissaan harvoin tietää miten monimutkaisia lain kiemurat ja pykälien tulkinnat missäkin asiassa ovat, siksi voi tarvita asiantuntijaa. Olimme käynnillä yksissä tuumin Toisen kanssa eikä asioihin liittynyt mitään dramatiikkaa.

Näissä merkeissä pojat olivat eilen täällä perheneuvottelussa. Puhuttiin mitä tarkoittaa puolisoiden keskinäinen testamentti ja miksi sellainen on hyvä olla olemassa aviopuolisoidenkin kesken. Sovittiin edunvalvonta-asioista siltä varalta, että sellainen osoittautuisi tarpeelliseksi. Keskustelu sivusi myös hoitotahtoamme ja hautaustoiveitamme, jotka eivät ole lakiasioiden nipussa, mutta joka tapauksessa tulevat lähiomaisina poikien eteen joskus. Tunneasioitakin jaettiin. Keskinäinen luottamus väreili välillämme, ja se tuntui hyvältä.   

Heräilen hissukseen. Hipsuttelen kohta keittiöön, käynnistän vedenkeittimen ja varustelen aamuteeni tarjottimelle. Jokin on toisin, mutta tajuan syyn vasta, kun Toinen tulee postilaatikolta ja ryhtyy vetämään seinäkelloa. Kello on seisahtanut, aika ei. Digitaalinumerot eri laitteissa rientävät eteenpäin, vaikka muinoin häälahjaksi saadun seinäkellon viisarit pysähtyvät. Joulukuun 22:na kalenteri kertoo olevan Talvipäivänseisauksen päivä. Sekään ei seisauta aikaa.

Syksy on asettunut paikalleen vuodenkierrossa. Päivä päivältä lehtipuut kellastuvat, punertuvat. Miten ihanan kevyesti värikäs lehti irtoaa oksasta, leijailee alas. Ei se tarvitse tuulen apua, se luovuttaa, kun aika on täysi. Aurinkoisena päivänä pihan ja kotikadun värikäs lehtimatto ilostuttaa kävelijän tai pihapuuhailijan mielen. Sadekuuro kirkastaa värit ja puhdistaa ilman.

Vielä ei ole syysmyrskyjen aika.  

Tällä viikolla läksin Toisen mukaan Tädin luo. Menemme avaimella sisään, kun ovikelloon ei vastata. Täti istuu vuoteensa reunalla, mutta ei jaksa ponnistaa siitä jaloilleen ilman apua. – En tykkää kutsumattomista vieraista, Täti murisee taas – kun en ole arvannut käydä kaupasta mitään tarjottavaa. Omissa mielikuvissaan hän käy yhä itse tutusta lähikaupasta ruokansa, vaikka ateriapalvelu on tuonut jo kesäkuusta asti valmiin ruuan kotiin ja välipalatarvikkeet tilataan kotihoitajan tekemän listan mukaan kauppakassipalvelusta ovelle. Tänään on vielä vedenkäyttökielto klo 11-14 putkiremontin loppuun saattamiseksi. Siksi olemme nyt täällä.

Ateria tuodaan kahdeltatoista, mutta Täti ei halua syödä. – Ei ole nälkä, hän sanoo. Toinen vaatii syömään edes vähän, ja aukoo pakkaukset. Täti nokkii haluttomasti ruokaa. Omahoitaja Rose tulee. Käy ilmi, että hän on sekoittanut kellonajat, on siinä uskossa, että vedenkäyttökielto on ollut 9-12, vaikka Toinen oli lähettänyt oikean ajan tekstarilla. Täti haluaa vessaan syötyään. Laitan ämpärin vessanpytyn sisään. Iso lappu jää kertomaan, ettei vessaa saa vetää eikä lavuaariin laskea vettä ennen klo 14. Rose lähtee ja sanoo tulevansa klo 18 taas.

Yritän kysellä tädiltä hänen sota-aikaisesta osallistumisestaan lottatyöhön. Hän on sanonut kuuluneensa paikalliseen veteraaniyhdistykseen sen perustamisesta asti. Täti näyttää hämmentyvän: – En kyllä muista mitään siitä ajasta, olen minä jotain vissiin tehnyt. Toinen tarkistaa postin, avaamatta on tällä kertaa vain kutsu Veteraaniyhdistyksen 60-v juhlaan ja kylpyläreissutarjous Tallinnaan. – Olen aika yksinäinen, sanoo Täti, – ei täällä kukaan muu käy kuin te. Taannoinen kuntoutusviikkojen tuoma piristyminen on ohi, Tädin elämänhalu on kadonnut ja vointi hiipuu. Kun suljemme oven, hiljaisuus jää Tädin seuraksi.

Toinen sanoi aamulehden hakumatkallaan aistineensa syksyn tuoksua ensi kertaa tämän vuoden kierrossa. Vaikeaa on tarkemmin määritellä mistä kaikesta syystuoksu koostuu, mutta kyllä sen tunnistaa. Siinä on viileyttä, hyvästelyä, haikeutta, kiitollisuutta, kypsyvää ja maatuvaa. – Lapsuusmaalla siihen liittyi kypsyvän puutarhasadon ja viljanpuinnin vahvat tuoksut. Odotin aina malttamattomasti koulun alkua, uusien asioiden kiehtovaa oppimista, tovereiden ja opettajan tapaamista kesän jälkeen. – Mitä odotan nyt? Metsäkävelyjä. Solahtamista harrastuksiin, piireihin ja tapahtumiin, jotka on voinut itse valita. Aikuislasten, lastenlasten ja ystävien tapaamisia. Vuodenaikojen värittämää kahdenkeskistä arkea.

Päivät pilveilevät ja päätyvät lempeään iltavaloon, yöt pyrkivät syksyisiksi jo. Tasaiseen elämäämme tulee pieniä rytmihäiriöitä, jotka heijastuvat uniin. Valvon taas aamuyöllä, täytän sudokun, ristikon ja krypton. Neljän jälkeen kömmin takaisin vuoteelle ja yhdeksältä herään, kun Toinen silittää poskea. 

Kummallista miten hyvältä tuntuu tietää lomalaisten palanneen töihinsä ja lasten kouluunsa. Hyvämielessä on perusvireenä eläkeläisen vapaudentunne, myös iloa oman voinnin kohtuullisuudesta. On kipuilevia päiviä ja tasaisempia. Pahinta on valvoa yöllä säryn kanssa kahdestaan. Se on ikävä kaveri.

Päivän mittaan ehdin miettiä omiani, jutella Toisen kanssa kaiken maailman asioista. Mielessä käy aikuispojat, kumpikin omissa töissään. Isommat lapsenlapset ovat koulussaan ja nuorimmainen äidin hoidossa kotona. Tädin hoitorintamalla on hetken rauhallista. Omat viikko-ohjelmat eivät ole vielä alkaneet.

On kanervien aika.

Toinen kävi postitarkastuksella Tädin kotiosoitteessa. Viemäriputkien ’sukitus’ oli saatu valmiiksi, ja vessa sekä keittiö olivat jo käyttökunnossa. Guineanliisa oli kuollut ikäväänsä ja veden puutteeseen. Jollei se enää tokene vesikylvystä, lienee parasta viedä Tädille uusi, sillä hän on ollut kukasta kovin kiinnostunut ja sanonut kastelevansa sitä joka aamu. On niin vähän asioita, joista hän enää jaksaa innostua. Vaikka kotiin voisi jo palata, tuntuisi hyvältä, että toinenkin kuntoutuslomaviikko tulisi käytettyä. Siksi emme mainosta remontin valmistumista Tädille, eikä liioin hoitokotiin. Samalla puolittaiset huolivapaamme jatkuisivat vielä toisen viikon. Toinen joutui myös etsimään Tädin laatikoista kellarikomeron avainta isännöitsijätoimiston pyynnöstä viemäriputken remppaajia varten. Verkkokomero on täynnä nyssäköitä, on sukset ja polkupyöräkin. Onneksi remonttimiehet lupasivat raivata röykkiöt viemärin päältä pois.

Pitäisi pyytää E:n kaupungin kotihoidolta siivousapua Tädille. Huoneisto siivottiin ennen kuin Täti palautettiin sairaalasta kotihoitoon kesäkuussa. Ajattelin kysyä, kuuluuko kotihoitoon jatkossakin joskus siivousta. Omahoitajan töihin se ei ymmärrettävästi kuulu. Kun nyt ensin onnistuisi saamaan jonkun vastaamaan puhelimeen jossakin lukuisista annetuista numeroista.

Kävimme Tätiä tapaamassa siinä hoitokodissa, johon omahoitaja oli hänet eilen aamulla saattanut putkiremontin ajaksi.  Täti oli vielä hiukan sekaisin tästä manööveristä, kyseli missä hän on ja kuka ja miksi hänet sinne toi. Toisaalta hän oli tyytyväinen hoitoon ja etenkin ruokaan. Sanoi nukkuneensakin yön yhtä hyvin kuin kotona.

Olin viikko sitten maanantaina peruuttanut veteraanikuntoutusjakson ja tiedottanut kaikille asiaan liittyville tahoille, että emme saa Tätiä suostumaan lähtöön. Sinnikäs veteraaniasioiden palveluohjaaja Jaana sanoi vielä pitävänsä paikan varattuna ja yrittävänsä saada Tädin kuitenkin lähtemään. Keskiviikkona hän soitti, että kotihoitajan kanssa on nyt sovittu, että tämä saattaa Tädin maanantaina (eilen) kuntoutuspaikkaan. Ällistyksemme oli kyllä melkoinen, sillä emme tosiasiassa uskoneet Tädin muuttavan mieltään. Ilmeisesti häneltä ei enää kysytty lähteekö hän, vaan kerrottiin vain, että hänet viedään. Siihen me emme kyenneet.

Vastaava hoitaja kehotti meitä pitämään huolivapaata, Täti on tallessa heillä ja saa fyysistä kuntoutusta kahden viikon ajan. Osaisikohan sitä pitää, huolivapaata. Tuntuu edelleen todella ihmeeltä, että kotihoitaja sai Tädin pään käännettyä.   

Kaksi viikkoa sujui kaikki hyvin. Kotihoitaja lähetti tekstiviestillä välipalatarpeet, ja Toinen tilasi kauppakassitoimituksen ja ilmoitti ajan, jolloin se tuodaan. Sitten viime lauantai-iltana tuli viesti, että ateriapalvelusta ei ole tuotu viikolla ruokaa kolmeen päivään, kotihoitaja oli soittanut toimistoon ja sieltä luvattu korjata asia. Huoh.

Sunnuntaina käymme yhdessä Tädin luona puolen päivän aikoihin. Viemme mustikka-kaurapaistosta ja jäätelöä sekä mansikoita. Täti lienee ollut päiväunilla, koska on aluksi vähän sekavan oloinen. Hän ihmettelee taas kaikkea ja marisee, ettei halua ottaa vieraita vastaan, kun hänellä ei ole mitään tarjottavaa.  Tutkimme muitta mutkitta ruokatilanteen ja toteamme, että leipä on lopussa, kaikkea muuta välipalaa on huomiseen, jolloin kauppakassitoimitus tulee. Toinen menee uudestaan kauppaan hakemaan leipää. Sillä välin ateriapalvelun iloinen mies käy tuomassa päivän annoksen. Minä luen vihkoa, johon kotihoitaja kirjoittaa viestit ja kuulumiset, ja kirjaan sinne käyntimme. Keskustelemme Tädin kanssa nuorimmasta lapsenlapsestamme, jonka kehitys kiinnostaa häntä. Näytän viimeksi otetut kuvat ja kerron, että Pikkufriidu on kiipeilyvaiheessa ja omistaa kaksi hellyttävää hammasta. Tästä muodostuu mukava hetki, ja marinat unohtuvat.

Yritämme vielä kerran puhua putkiremontin ajaksi luvatusta kuntoutusjaksosta, mutta Täti on edelleen taipumaton. Toteamme, että vastuu ei ole enää meillä, olemme yrittäneet kuukauden ajan suostutella. Jää siis nähtäväksi, kuinka sujuu kotona olo putkimiesten kanssa. Huomenna kuntoutuspaikka on peruttava, ja omahoitajalle ilmoitettava, että Täti aikoo olla putkiremontin ajan kotonaan. Aion myös soittaa kotihoidon toimistoon ateriapalveluiden epäluotettavuudesta. Toimituskatko oli jo toinen kerta. Syyksi on paljastunut kotihoidon vastuuhenkilön ja ateriapalvelun välinen tietokatkos. Kun jakelulista ei ole kunnossa, vanhus jää ilman ruokaa. – Ihana omahoitaja Rosemarie tekee kaikkensa, kirjoittaa Tädille muistilappuja sinne ja tänne, houkuttelee pesulle ja muuta, mutta ei voi ruuaksi muuttua, jos päätöksen tekijä on unohtanut tiedottaa ateriapalveluun.

  • Olen jo aika vanha, sanoo Täti, – enkö olekin. – Olethan sinä. – Tämmöistä tämä vanhuus on. – Niin.   

Tädin omahoitaja soitti lauantaina illalla: jääkaappi on lähes tyhjä. Oli sovittu, että hän tiedottaa meille hyvissä ajoin välipalatarpeista, tilaamme viikoksi riittävän määrän. Kauppakassipalvelu toimittaa tilatut päivän viiveellä, mutta ei sunnuntaina. Käy ilmi, että Täti oli ollut ilman ateriapalvelun ruokatoimitusta kahtena päivänä peräkkäin, jolloin hän oli siis välipalatarpeiden varassa. Miten näin voi päästä käymään – kahtena päivänä peräkkäin? Ehdimmekin elää jo melkein viikon siinä uskossa ja toivossa, että vihdoin kaikki alkaa toimia.

Sunnuntaiaamuna ukkonen paukahtelee, pilvisalamat välähtelevät ja taivaalta tulee kylmää vettä. Toinen lähtee kauppaan ja viemään Tädille välipalaa sekä mansikoita. Ateriapalvelun ihminen sattuu tulemaan. Toinen kysyy, miten on mahdollista, että ruoka on jäänyt kahdesti tuomatta. Tämä ihminen vastaa kylmästi: kyllä kaikille on tuotu, mitkä listassa ovat. Siis Täti ei ollut listalla? Posti on tuonut päätöksen kotihoidon ja ateriapalvelun jatkumisesta, päätös on tehty kaksi päivää myöhemmin kuin vaihto tapahtui.

Hoitokoti on lähettänyt postia kahden viikon veteraanikuntoutuksesta. Toinen yrittää taas taivutella Tätiä suostumaan remontin ajaksi hoitokotiin mm. realisoimalla havaintomme Tädin muistisairaudesta. Täti hämmentyy, hänhän on yrittänyt salata asian esittämällä pärjäävää ja pitää edelleen itsepintaisesti kiinni päätöksestään pysyä kotona. – Tunnemme avuttomuutta.  

Tänään soitin hoitokotiin ja saamme aikaa; peruutus on tehtävä viimeistään viikkoa ennen määräpäivää. Tässä tulee kyllä miettineeksi, miten monen eri palveluntarjoajan palvelut niveltyvät yhteen ja kuka kokonaisuudesta oikeastaan on vastuussa. Mahtaako tämän monitahokkaan pyöritys tulla asiakkaalle tai soster-systeemille edullisemmaksi kuin palvelutalossa tai hoitokodissa hoitaminen? Vanhus ei ainakaan ole onnellisempi ja ongelmat kaatuvat aina lopulta omaisen syliin, jos sellainen jossain on.