Viikko on hujahtanut lähes mitään aikaansaamatta. Sellaista se on helteellä. Silmää häiritsevän heinätupon ja voikukkayksilön nyppääminen ei oikein kunnon askareesta käy. Ei myöskään laiskansorttinen kasteluletkun virittely ja vesikaarien ihailu.

Sipulikukkaryöpsähdys on ohi, lemmikit ja kurkkuyrtti vielä pitävät sinistä pihan ilmeessä. Saniaismafia riehaantui valloittamaan läheisen kuunliljan reviiriä. Oli pakko puuttua peliin.

Tammi on ainoa, joka antaa pienille pihavieraille suojaa. Siinä käyvät pikkulinnut, sepelkyyhky, oravanpoika. Puu on myös ainoa, joka antaa varjoa päivänpaahteelta. En viihtyisi talossa, jonka pihalla ei ole puuta tai puita.

Tänään näin kesän ensimmäiset pääskyset. Olen kaivannut niiden kevyttä, iloista lentoa. Siinä on kesän hurmaa.

Olemme onnellisina ihastelleet kasvulle otollisen kevään vehreyttä ja kukkarunsautta. On satanut riittävästi, on ollut aurinkoisia päiviä, useampia lämpöaaltoja ja viileämpiä, kasvua rauhoittavia jaksoja. Pieni kotipihamme suorastaan villiintyi kukkimaan. Valitettavasti myös voikukat ja heinät villiintyivät.

Siispä vaihe, jota en niin hartaasti odotellut, on nyt käsillä. Pihan varhaiskukkijat, tulppaanit ja narsissit ovat jo pudotelleet terälehtensä. On väistämättä aika ottaa kitkemisurakka haltuun, että seuraava kukkaisaalto ei tukehdu heinien ja voikukkien vallanhaluiseen invaasioon.

Elämä opettaa. Kitkeminen aloitetaan sieltä, mistä seuraava kukkaisaalto nousee. Joka päivä ja vähän kerrallaan. Välillä jakkaralla istuen, välillä haravaan nojaten ja toisella kädellä nyhtämällä, saksimalla ja sopivalla aseella möyhentäen. Ja on muistettava selän oikaisu, tauot puutarhatuolissa koivujen ja tammenlehvien tuulitanssia ihmetellen. Ehdottomasti.

Hyvää alkanutta arkiviikkoa kaikille! Tuntui sopivalta käydä tänä aamuna äänestämässä. Kaupunki lahjoitti kynän äänestäjille. Ei ruuhkaa, mutta mukavasti väkeä ja kaikilla maskit.

Eilen ajelimme miellyttävän viileässä kesäisessä säässä Lappeenrantaan. Autoradiosta kuunneltiin Kuopion Puijon kirkosta koululaisten kevätjuhlaa. Ihanan täysillä lapset lauloivat Suvivirren ja muita keväisiä virsiä. Pastori oli huolellisesti paneutunut Pyhän Kolminaisuuden salaisuuden avaamiseen lapsille. Minäkin sain siitä selkokielisen käsityksen. ”Se on Jumalan matikkaa: 1+1+1=1.”

Toisen vanhempien hauta oli siistitty ja uutta multaa tuotu. Tuntui lämpimältä, kun joku omaisista tai ystävistä oli tuonut orvokkeja käydessään. Hoitoistutuksia ei vielä pariin viikkoon laiteta, mekin jätimme valkoisen ruukkukukan terveisinä käynnistä. Viime joulun aikaan emme päässeet käymään haudalla.

Linnoituksen alueelle oli laitettu alueen kiinnostavasta historiasta kertova luontopolku, juuri sopivan mittainen meillekin pitkän ajomatkan istumisen vastapainoksi. Ja niin kauniita näkymiä Saimaalle ja satamaan! Satamassa oli paljon väkeä. Kesän eka tötteröjätski piti saada, vaikka kiskalla oli kymmenen metrin jono. Ja miten ihanaa tavata sattumalta ystäväpariskunta, joka oli matkailuautolla poikennut Etelä-Karjalan kauneimpaan kesäkaupunkiin!

Minulla on ollut harvoin päänsärkyä sen jälkeen, kun migreenityyppiset satunnaiset stressikivut häipyivät menopaussin myötä. Nyt olen ihmetellyt ja koettanut jäljittää toistuvan päänsäryn syytä. Alku paikantui ensimmäisen koronarokotuksen aikaan, oli jo rauhoittumaan päin, mutta tehostepiikin jälkeen on taas yltynyt. Joudun syömään joka toinen aamu särkytabletin, kun herään niskasta ohimoille nousevaan jomotukseen. Päänsärky on ikävä vaiva, koska syitä voi olla legio, harmittomista ja ohimenevistä fataaleihin ja vaikeahoitoisiin.

Mietin mitä tekisin. Lääkäriin on tietysti mentävä, jollei tämä ala yhtään rauhoittua. Ajattelin, että koska niska-hartiaseudun jäykkyyttä ja kipuakin on, jospa kokeilisin ensin hoitoa siihen. Tietäisin ainakin sitten, mikä ei ole päänsäryn syy. Löysin laatikoistani ennen koronaepidemiaa tulleen esitteen hierojaterapeutista, jolla on lähistöllä kotivastaanotto. Sain ajan seuraavaksi päiväksi. Reilun tunnin hieronta oli tosi miellyttävä kokemus. Löysin ihmisen, jolla on hyvät kädet ja välittävän ihmisen korvat. Kehotuntemukset hoidon jälkeen herättivät toivoa. Hoito jatkuu ensi viikolla.

Kevät hiipii vappua kohti. Lukemattomat koleat, räntäsateisetkin vaput on eletty pitkän elämän varrella. Sellainenko taas on tulossa? Toisaalta viime vappuna oli ja nytkin sää on aika samantekevä tässä hitaassa ja nihkeässä paluussa entisen elämän tapaiseen kevääseen. Sitä pirskahtelevaa keveyttä ja raikkaita pyrähdyksiä ulos ympyröistä ei enää synny. Elämään on tullut uudenlaista vakavuutta, jopa raskautta. On tajuttu viiltävästi: elämä ei ole ennustettavissa, se saattaa yllättää, muuttua epävarmaksi. Herättää pelon väreitä.

Vastuulliset naiset ja muutama mies vallan kammareissa ovat viimein tulleet järkiinsä. Thank God! Monta päivää ja yön seutua on kansa saanut ihmetellä, mikä voi olla noin vaikeaa samassa veneessä samaa väylää purjehtiville, että pitää uhata veneen kaatamisella. Median hullunmylly asian ympärillä ei ollut omiaan pitämään yllä toivoa järkiintymisestä. Ehkä tämä tästä vielä kevenee, vapun väreiksi.

Taas on yksi viikko kulkeutunut lopuilleen, kevät edennyt sekä ’keikkunut’. Remontin jälkityöt on saatu pisteeseen, jossa kehtaisi kutsua ystävänkin ovelta peremmälle tapaamisen tuokioksi, jos olisi ketä kutsua.

Omat voimat ja Toisen ryydyttäneitä ponnisteluja summatessa on mielessä herännyt yksinkertainen kysymys: milloin me vanhenimme? Ensin korona hiljensi meidän sosiaalisen elämämme ja pakotti olemaan aloillaan. Siitä seurasi varovaisuus, lapsenlapsi-ikävä ja aikuisten kontaktien kaipaus, lopulta alituinen alakulo. Mikä tahansa kontakti on tuonut tervetulleen tuulahduksen elämästä, jota joskus elimme. Osasin mielestäni arvostaa yhteyttä ystäviin, sukulaisiin ja siihen sosieteettiin, jonka olen omakseni kokenut. Kuvittelin jopa olevani ihminen, joka saa helposti ideoita ja lähtee niiden mukana kevyesti matkaan. Mitä sille minulle tapahtui?

Esikoislapsenlapsi, kruununprinssimme, pojanpoika, jolla on lahjakkuutta, tekee tulevaisuuteen tähtääviä ratkaisuja elämässään. Pojantytär, tuo iloa soliseva kevätpuro ja kaikkiin puiston puihin kiipeävä villikko, täyttää pian kymmenen vuotta. Menetimme heidän lapsuudestaan reilun vuoden. Toinen pieni pojantytär kasvaa salaa isosiskoksi, pelkäämme, että hän on jo unohtanut meidät. Mitä on tapahtunut omille pojillemme tällä välin? Elämä ei odota, se hyrrää eteen päin. Eikä kaikkea voi striimata.

Huoneiston seitsemän ikkunaa ja etuovi vaihtuivat päivässä pääsiäisviikolla. Taloyhtiön remonttitilaukseen sisältyneet viimeistelytyöt sen sijaan ovat edenneet tipoittain. Pitkäperjantaina istuimme kalustoröykkiöiden keskellä katsomassa palveluksen striimausta omasta kirkosta – ja samaan aikaan työmiehet paukuttelivat peltejä ikkunain takana. Luvattu ikkunanpesu tapahtui viikon päästä. Vasta sen jälkeen pääsimme purkamaan suojaukset ja huonekalut kasoista paikoilleen.

Mitä kauhistuinkin taannoin (Paljastuksia, 27.3.), on pakottanut toimimaan. Tässähän oli oivallinen tilaisuus aloittaa kauan kuumotellut projekti nimeltä ’suursiivous’. Huonekalut olivat valmiiksi poissa paikoiltaan, joten tekosyytä, miksi ei jaksaisi aloittaa, ei ole. Emme ole enää kovin nuorekkaita, emme ihan priimakunnossakaan, joten sovimme, että nuohous ja pesu tehdään huone kerrallaan ja välipäiviäkin saa tulla. Välitöikseen Toinen asenteli av-laitteistoa paikoilleen ja minä puuhastelin kirjahyllyissä pölyrievun kera.

En suosittele itselleni mitään ’suur’-alkuista siivousprojektia enää ikinä. Miten niin ei vain enää jaksa? Vanhan selkä kiljuu kumartelua ja nostelua, niska ja hartiat jumittaa, päätä särkee. Lattiatasolle pääsee vielä joten kuten, mutta ylös ei omin avuin. Ja molemmilla kimahtelee hermot. Päätin: Jossain täytyy olla ihmisiä, jotka jaksaa paremmin. Työllistyisivät, maksaisin mieluusti.

Tänään tuli se päivä, kun ripustimme pestyt ja silitetyt verhot paikalleen. Tsadaa! Uusissa ikkunoissa on valmiiksi hienot sälekaihtimet, mutta kyllä verhot tekevät kodikkaan olon.

Kun itseään siistinä pitävä ihminen joutuu siirtelemään paikoilleen juurtuneita huonekaluja seinien ja ikkunoiden luota kauemmas remontin tieltä, paljastuu joka viikko imuroidun ja siistityn kodin todellisuus julmasti kuin tiskirätti päin naamaa. Mitä onkaan pianon takana? Patterin ja seinän välissä? Tasolla, jolta musiikkilaitteet on nostettu turvaan vaatehuoneeseen? Kirjahyllyjen päällä, jonne kurkistaakseen täytyy nousta rappustuolille? Sängyn alla, jossa pitää majaa pesulasta tuotu putipuhdas matto?

Ei tarvitse olla himosiisti ihminen tai pölyallergikko, silti tuo huonekalujen takainen, alainen ja yläinen maailma nostaa inhon väreitä. Sitkeänharmaata pölymattoa tasoilla. Pikkulapsen nyrkin kokoisia höytyväpalleroita, joiden räkäänsä kirnuavan naurun melkein näkee ja kuulee. Sormenpäätestin masentava vihje asiaintilasta sielläkin, missä ei silmä mitään havaitse.
Olen aavistanut tämän, mutta torjunut tietoisuudestani. Mitä se kertoo minusta?

Olemme kuin kaksi kohmeista kilpikonnaa, jotka parina päivänä viikosta kömpivät ulos kolostaan ja häikäistyneenä kevään kirkkaudesta suunnistavat hankkimaan ruokaa ruumiille ja sielulle kasvosuojus kilpenämme. Kotikolopäivät ovat yhtä ikkunasta katselua, ja ulkoilu jää usein kulkuun pihan poikki postilaatikolle tai roskisvajaan. Näiltäkö kadehdittavilta olennoilta pitäisi vielä ulkona liikkuminenkin kieltää, kun eivät muutenkaan uskalla jäisille lenkkipoluille. Antaisivat jo meidän olla rauhassa!

Tänään oli asioita, Toisella apteekkiin ja minulla kirjastoon. Muutama pääsiäiskorttikin odotti postilaatikkoon viemistä. Vihdoinkin ovat alkaneet lumen sulamisviikot, niitä jo on odoteltu. Linnut tirskuvat pihassa ja touhuavat lintulaudalla. Hyvinvoiva kiiltävänharmaaturkkinen oravakin on käynyt verottamassa pähkinä- ja siementarjoilua.

Tähän todellisuuteen tulee vielä tieto: Esikoinen on saanut kuumeetta oireita, käynyt testissä ja todettu viruspositiiviseksi. Siinä meni nyt monen perheen pääsiäislomasuunnitelmat uusiksi, kun oppilaat ovat altistuneet ja työtovereista osa. Karanteeni on päällä siellä ja täällä.

Yhteiskunta on suljettu. Jos se jostain kohtaa olisi jäänyt raolleen, se kohta tukitaan oitis. Nyt olisi vielä aikaa ja mahdollisuus päästä neljän seinän vankilasta nelipyöräisellä ajoneuvolla johonkin suuntaan vaikka päiväksi, ettei apatia iskisi. Onko missään yhtään ruokapaikkaa, joka olisi auki keskipäivällä? Koska autolla, ei tarvittaisi yhtään prosenttia ruokajuomassa, mutta evään syönti jollain parkkipaikalla ei houkuta eikä kannonnokassa tarkene.

Meidän kahden eläkeläisen murheet ovat pieniä muruja ainakin niinä päivinä kun perussairaudet ovat kutakuinkin tasapainossa eikä kipuja tunnu. Ne, jotka saivat tartunnan, sairastavat hiljaa kotonaan tai makaavat teholla koomassa avaruuspukuisen henkilökunnan käänneltävänä elleivät sitten ole jo krematorion tuhkapurkissa. Suurimmat murheet näyttävätkin olevan nuorilla ja terveillä, joiden biletys on kielletty. Parku on kova, pitää oikein kokoontua mieltä osoittamaan. Vapaus! Baarit auki! Meillä on oikeus pitää hauskaa!