Toukokuun alkupuolella pihaikkunoista aukeavaan maisemaamme ilmaantui lokki, joka kaarteli pientaloalueemme yllä ja tarkkaili näkymiä. Silloin kävi mielessä huoli, ettei tuo vain etsiskele pikkulintujen pesiä rosvous mielessään.

Kesäkuun puolella hiljaisen helleviikonlopun mentyä lokin päivystys siirtyi rivitalomme tuntumaan. Eilen viimeistelin kukkapenkkien kitkemisurakan ja tänään kuskasin sekajätelaatikkoon tuotokset. Palatessani roskikselta lokki lensi suoraan kohti ja kirkui karmeasti. Ihan tuli mieleen Hitchkockin Linnut.

Omalta pihalta hiivin sitten katsomaan katolle – ja aivan oikein, siellä istui toinen lintu ilmastointitorven päällä ja toinen katon päädyssä. Nyt ne vain tarkkailivat valppaina aikeitani. Iltapäivällä sai naapurin kävellen kotiin palaava teinipoika samaa kyytiä, säikähti ensin, mutta asettui sitten tarkkailemaan tilannetta ja lienee tullut samaan tulokseen.

Lajityypillistä käytöstä varmaan tämä hyökkäily, mutta ajatus siitä, että kesäkuu on sitten tätä kirkunaa ja hyökkäilyä, puhumattakaan sinne tänne roiskautetuista linnunp….läikistä ei kovin auvoiselta rinnakkainelolta tunnu.

Taustalla tapahtui viikonloppu. Se alkoi puhelinsoitosta lauantaisaunan viime metreillä, Kuopus siellä kertoi perheen etelän matkasta. Oli ollut mukavaa, pienillä uusia elämyksiä ja periaatteessa kaikki oli sujunut hyvin. Vähitellen tulee kerrotuksi sekin, mikä oli yllättänyt kesken kaiken ja sekoittanut mukavan. Emo kuuntelee, huokaa myötätunnosta.

Sunnuntaina Kuopus tulee pienten kanssa käymään. Puheet sivuavat matkan tapahtumia, sipaisevat kipeitä muistumia. Tuleviakin puhutaan, ja ajankohtaisia. Emo keskittyy pieniin, erityisesti viisivuotiaaseen, joka oli ollut matkan yllätysosuuden hiljainen sivustakatsoja.

Arkiviikko alkaa, Toinen avaa pihaportin lukosta, jättää raolleen ja hakee lehden postilaatikosta. Aloitan tavalliset: pyykkikone pesutöihin, puhtaat tiskikoneesta kaappiin, vesi kiehumaan. Aamuteetä laitellessa sisäpihaan ilmestyy mies työhaalarissa, tutkii aitaa. Kohta siinä on toinenkin kanisterin ja sutien kanssa. Aita alkaa saada väriä.

Toinen löytää ajan tälle päivälle privaattilääkäristä ja hankkiutuu sinne valituksineen. Se tietää apteekkireissua. Saman tien hankkiudutaan senioriruokalaan lounaalle. Kaalikääryleet maistuvat makoisalta puolukkasurvoksen kera. Aurinko paistaa, taas on viileää. Outo kevät.  

Kevätväsymyskö? Mikä se on! Ainoako olen, joka kokee energiakohmeen sulamisen virtoja tähän aikaan vuodesta, varsinkin pitkältä tuntuneen talven taituttua. Jaksaminen ei entisestään kummene, mutta pihapuuhat, ikkunainpesu ja talvigarderobin tuuletus pois kesävaatteiden tieltä kutittelee. Sain mobilisoitua Toiseni autoineen huoltoaseman pesuautomaattiin ja imuroitua puhtaan auton vielä sisältä. Kotipihassa homma viimeisteltiin kostealla pyyhkeellä ja lattiasuojusten pesulla.

Yhtä juttua vain ihmettelen, joka kerran kun yritän imuroida pestyn auton, huoltiksen imuri on rikki. Tänään myymälän työntekijä tuli valitettuamme purkamaan vanhat teipit ja yhdessä laitettiin uudet. Hän huokasi alistuneena: yleensä ei monta päivää mene, kun joku käy viiltämässä imurinletkun poikki. – Minkälaisessa maailmassa nykyään eletään, ihmettelen. Panisitte edes seinään kameran ja tekisitte RI:n joka kerran. Auttaisiko sekään?

Aattoiltana kaikki Stadin vappuilijat tungeksivat tällä kertaa Kansalaistorilla, nääs Manta ei ollut tavattavissa, ei oikein kunnossakaan. Ikä se painaa jo hänelläkin. Pissismummo ja Toinen eivät enää ole vappuiluiässä eikä -kunnossa, mutta provinssikaupunkinsa senioriruokalan vappubrunssilla kävivät he syömässä ja nautiskelivat kotoisasti illemmalla jalallisesta maljasta maan parasta simaa sekä rouskuttelivat tippaleipää.

Vappuiloksi ritariteiniltä rävähti mummon luuriin Ressu-gif, joka ilahdutti vaariakin. Vapunpäivän syömätarjonta näillä main todettiin lähes olemattomaksi, joten omasta jääkaapista löytynyt annos ’välimeren kyljyksiä’ ja itse tehty salaattiannos sai kelvata lounaaksi. Ilmapallojen puhkuminen ja serpentiinien levittely mukailoksi unohtui. Missä lie lakitkin. Vappuiloksi riitti kevään merkit pihassa ja metsäpoluilla.

Isohkossa kaupassa, jossa käymme yhdessä keräilemässä viikoksi syötävää ja muuta tarpeellista, kuten kukkakimppuja ja Pelikaaniristikoita sekä -kryptoja tai sudokuja, on keskikäytävällä pieni kahdenistuttava penkki. Vuosikausiin emme huomanneet sitä, vaikka varmaan siinä moni on ollut hetken aikaa istumassa.

Nykyään olen alkanut sanoa Toiselleni ’oottaisitko penkillä’, jos haluan käydä tutkimassa vaikka onko jotain uutta valikoimissa. Hän parkkeeraa penkille kärryn kera ja löytyy siitä erikseen etsimättä. Viime käynnillä tapahtui, että muuan pieni mummeli kiiruhti paikalle ja totesi hämmentyneenä, ettei istuja olekaan se mies, jonka hän oli siihen jättänyt vartoomaan. Toinen siihen ystävällisesti, ettei taida olla hakijakaan se muori, jota hän odotteli. Kun tulin paikalle hetkeä myöhemmin, toivotin mummelille onnea etsinnöissä ja erosimme hyväntuulisina.

Kassajonossa huomasimme, että olivat hekin toisensa löytäneet. Penkki toimii tärkeässä tehtävässä, connecting people.

Jossain vaiheessa kevättalvea tulee tilanne, jossa ihminen odottaa jo kevään merkkejä, noteeraa pienimmänkin ja pettyy, kun säätila soutelee kaksi askelta eteen, yksi taakse -vauhtia. Mitä kiihkeämpi odotus, sitä nihkeämpi pettymys. Voi kokemuksesta muistuttaa itselle, että pääsiäisestä päästyä helpottaa.

Tästä lopuilleen ehtineestä talvesta tuli eteläisessä Suomessa pitkästä aikaa poikkeuksellisen runsasluminen ja kunnon pakkasiakin koettiin. En enää ole pulkkamäkikunnossa, hiihtimetkin ovat viime vuosisadalta olleet pölyttymässä varaston taaimmaisessa nurkassa. Luistimilla liitelystä olen nähnyt vain unta. Lumilapiota on kyllä tanssitettu senkin edestä.

Kevätfiiliksiä herättelevät pikkulinnut piipityksineen, aurinkoisin päivin räystäiltä tipahtelevat pisarat ja katolta humahtavat lumet, sulavat pihapolut, seinustojen vihreät alut ja paisuvat silmut pihapuissa. Vielä päivystän metsänreunan koivujen punertumista, maailman sinisintä kevättaivasta – ja sulavan lumen tuoksua lempeässä tuulessa.  

Helsingin Sanomat on meille perheenä ollut iät ja ajat The Lehti. Jakelija sen on aina varhaisena aamuhetkenä toimittanut postilaatikkoomme niin, että Toinen meistä on saanut sen heti heräiltyään painomusteelta tuoksuvana hyppysiinsä. Tietysti meille tulee muutama muukin lehti, mutta ne liittyvät kulttuurilajiin tai asiantuntijuuteen alalta, joka meille on ollut tärkeä ja läheinen läpi elämän.

Mihin me oikeastaan tarvitsemme tätä pöhötautista lauantaihesaria, jossa ei ole yhtään kumpaakaan kiinnostavaa asiajuttua A-osan lisäksi? Sen sijaan puolen sivun kokoisia naamoja tai ruokalautasen kuvia kyllä riittää. Sivujen yläreunassa lukee kulttuuri, mutta kun tarjolla on vaikka minkä sortin sillisalaattia, harvoin on mitään meille. Aiheet ehkä kiinnostavat nuorempaa väkeä, mutta siitä asti kun tämä muutos paisutti lehden, olemme alkaneet tuumia mistä kaikesta maksamme turhaan 600 e vuodessa. Toiselle meistä ehkä riittäisi uutispainotteinen digilehti, mutta en minä halua tuijotella koko ajan eri kokoisia ruutuja. Haluan pitää hyppysissäni oikeaa sanomalehteä.

Post scriptum 3.3.2024 Sunnuntaihesari paljasti minut turhasta nillittäjäksi. Oivaltavia juttuja fiksuilta ja asiaan paneutuneilta toimittajilta yksi toisensa perään (Anna-Sofia Berner, Tulevaisuuden koulu; Miia Vatka, Ihan tavallinen messu; Eleonoora Riihinen, Talouspolitiikasta). Erityiskiitos Janne Saarikivelle esseestä Superjohtajat!

En arvannut, että hyvinvointi voi raastaa ihmisen hermoja niin, että tekisi mieli pois elämästään, että pääsisi eroon kolossaalisesta HyvA-systeemistä. Minulla ei ole kokemusta koulukiusattuna olemisesta, mutta arvelen, että jotensakin tämänkaltaista avutonta raivoa se voi kohteessa herättää.

Liityttyäni sovelluksen käyttäjiin olin aluksi vain naiivin helpottunut, että pääsin eroon puhelimessa jonottamisesta ja vaihtoehtojen 1,2,3 jne arpomisesta. Koneella hoituivat kätevästi terveydentilan seurantaan tarvittavat satunnaisten lääkärikäyntien, omahoitajan tapaamisten ja laboratorioaikojen varaamiset sekä reseptien uusimiset.

Vaan kuinkas sitten kävikään. HUS-Apotin kanssa seesteiseen avoliittoon sopeutunut Maisa alkoi sekoilla, kun mukaan tunki kolmas pyörä, eli Hyvinvointialue. Jokainen voi kuvitella mitä siitä seuraa, kun kaksi eri systeemiä, joista Vakehyvan on vasta kehitysvaiheessaan, survotaan väkisin yhteen. Sopeuttaminen on haaste, josta eniten kärsii taas asiakas.

Olen joutunut jalkautumaan entisaikojen tyyliin terveyskeskuksen potilastoimistoon (jota ei vielä onneksi ole lopetettu) kyselemään asioitani, kun en saa selvää Maisasta. Viimeksi kun yritin koneelta saada aikaa omahoitajalle, vastauksena oli ’tiketti’ ajanvaraukseen ja ohje, että itse pitää varata aika. Kun löysin ajanvarauspaikan, siellä kerrottiin, että aikoja ei ole. En saanut selville, miksi ei ja mitä pitää tehdä. Kysyä aina voi, vastaus on luvattu 3-4 päivässä, mutta tässä tapauksessa se on liian myöhään. Harmittaa kuin pientä kipeää eläintä.

Television ajankohtaisohjelmien terävin kärki on maanantain vakio-ohjelma MOT. Ohjelmalle on löytynyt osuva nimi – kuten tiedetään – matematiikan termistä ’mikä oli todistettava’. Sekä nimi että ohjelma ovat skarpisti ajassa nostaessaan esiin tärkeitä ja tosia asioita perusteluineen.

Ikävä tosiasia on, että ohjelmasta on muodostunut jokaviikkoinen marmatus suomalaisen yhteiskunnan ja elämänmenon epäkohdista. Kuten jokainen voi tahollaan todistaa, huonosti hoidettuja ja hoitamattomia asioita on riittämiin. Asia kerrallaan otetaan puheeksi, jos sille jotain tehtäisiin.

Mikä tässä maassa olisi todistettavasti erinomaisen hyvin? Kävisikö vaikkapa toimiva demokratia vapaine vaaleineen (yhdeksän presidenttiehdokasta yhden diktaattorin sijaan)? Vapaa ja moniääninen media yhden tarkoitushakuisen ja totuudesta piittaamattoman äänitorven toitotuksen asemesta?  

Taas on talvinen viikko vilahtanut lauantai-iltaan, tammikuu ehtinyt tanakasti yli puolivälin.  Vaalivalintoja kypsytellään, monella on pasmat olleet niin selvänä, että ovat jo äänensä antaneet. Kiinnostaisi sekin, jaksaako kansa kahdesti uurnille, jos ei saa haluamaansa ehdokasta toiselle kierrokselle. Pitäisi jaksaa, sillä lopputuleman kanssa on elettävä seuraavat kuusi vuotta.

Rivitalon asukkaan pihapolku on nyt niin syvässä kanjonissa, että päälaki tuskin enää lumivallin yli naapurille näkyy. Selkävaivainen muori ja yskivä vaari yrittävät parhaansa mukaan pitä omaa osuuttaan väylästä postilaatikolle ja roskikselle auki. Pakollisena kuntoiluna se on hyväksi, kun muistaa tauottaa hommaa sopivasti. Onneksi joukossa on jokunen nuorempi ja jaksavampikin asukas.