Menneet maaliskuut ovat keväältä ja sulavilta lumilta tuoksuvia muistinvaraisia yksityiskohtia, siivuja pitkästä elämästä. Tulevista maaliskuista ei tiedä, ei arvaa – vai osasiko joku 2019 maaliskuussa edes aavistaa minkä katastrofin keskelle paiskauduimme seuraavassa maaliskuussa? Ja yhä vaapumme samassa arvaamattomassa aallokossa jonkinlaisen hataran Toivo-nimisen pelastusveneen varassa. Ehkä se kantaa meidät johonkin rantaan. Joskus. Rannan nimeksi tulee Uusi Normaali.

Toivo on raskaassa lastissa. Se ponnistelee aallokossa vasten tuulta. Lastina on tilastoa ja taulukoita, strategioita ja rokotusohjelmia, sulkuja ja eristyksiä, kieltoja ja vakavia vetoomuksia. On ohjeita, joita osa noudattaa säntilleen, osa kokee niin suurta voimattomuutta tilanteen pyörteissä, ettei enää jaksa välittää. Jotkut eivät ymmärrä tilanteen vakavuutta ja pelaavat rulettia omalla ja toisten terveydellä, elämälläkin. Ja aina löytyy niitäkin, jotka omasta mielestään kärsivät enemmän kuin muut ja haluavat pelastaa vain itsensä.

Vanhempiemme ja isovanhempien sukupolvi joutui sotaan puolustaakseen kotikontujaan, nyt me olemme vuorollamme poikkeuksellisen vihollisen hyökkäyksen kohteena. Jokaisen elämä on yhtä arvokas, arvokkainta mitä meillä on. Kiitos kaikille, jotka haluavat ja jaksavat ponnistella. Toivo rantautuu vielä, siihen on uskottava.

Näin taas junnautuu tämäkin talvi kohti kevättä. Pihajäät ovat sulamassa, lumet humahtelevat katoilta ja tiaisten tiiskutusta on kuultu. Metsän reunassa näin hauskan näyn: isoja lintuja neljää eri sorttia pareittain istumassa lähekkäisissä puissa. Oli varispari, harakkapari, sepelkyyhkypari ja naakkapari. Siinä varmaan tuumailtiin kenen pesäreviiriä tämä metsikkö nyt on.

Meidän osoitteessamme asuu ikäkulu ihmispari, joilla ei ole ihan samoja mietteitä kuin linnuilla. Pesä on valmis ja naapuritkin ovat samat vuodesta toiseen. Jonkinlaista reviiriajattelua edustaa oman pesän aidattu piha-alue patioineen kullakin ja naapurusten kanssa yhteinen iso piha, jossa taas kesän tullen voi istuskella keinussa ja seurailla aluetta reunustavien pikku katujen harvaa liikennettä. Reviiriajattelua kai tonttienkin rajaistutukset ja portit edustavat.

Rivitalossa asuminen on yhteisöllistä elämää. Kullakin on oma ovi, oma piha ja oma rauhansa. Yhteisesti huollettavina on piha-alueita ja istutuksia, roskavaja ja pihakäytävät. Naapurit pysähtyvät kohdatessa vaihtamaan muutaman ajatuksen ja samalla tekemään havaintoja, miten yksin asuvien asukkaiden kotikoloissa voidaan. Yksinasuvia on vähemmistö, pariskuntia enemmän. Muutamat lopettelevat työuraansa. Eläkeläispariskunnat elävät korona-arkeaan, jossa lapsenlapsia ei nyt näy. Elämänpolku käy iltaa kohti, kiireet ovat ohi. Aikaa on hitauteen, pysähdyksiin, pyrähdyksiin, olemisesta nauttimiseen. Ystäville voi soittaa vaikkei tavata nyt. Elämä tuntuu hyvältä.

Meditoimme yhdessä THL:n viisaiden virkamiesten kanssa jokatorstaisen koronatilannetta kuvaavan käppyrä- ja pylväsgrafiikan ääressä. Luvut elävät maltillisesti. Se mikä jokailtaisessa uutiskatsauksessa uusien tartuntojen, sairaala- ja tehohoitoa tarvitsevien ja kuolleiden määränä kulloinkin hätkäyttää, ei isossa kuvassa enää kovin kummoisena muutoksena näy. Junnaamme tasaista korpitaivaltamme kiltisti tai jupisten kesää kohti rokoteannostamme haikaillen.

Millaisena tv:n äärestä liikahtavalle todellinen elämä pääkaupunkiseudun arjessa näyttäytyy on taas toinen tarina. Suojuksia käyttävien aikuisten määrä on laskussa. Nuoriso ei enää piittaa rajoituksista tai hygieniamantroista. Eilen poikkesin ulkoilureitilläni lähikauppaan täydennysostoksille ennen puolta päivää. Ajatus oli, että yleensä siihen aikaan on vähiten asiakkaita. Mutta kauppa olikin teini-ikäisten mekastavien nuorimiesten lössin hallussa. Yhdelläkään ei ollut suojainta. Lähistöllä on urheilukentät ja jäähalli, joten sieltä ne siihen varmaan puhaltautuivat, koska lähistöllä ei yläkoulua ole.

Odottakaas, kun kaikki laumasielut ponnahtavat kodeistaan ja kouluistaan hiihtolomille laskettelukeskuksiin. Alkaa koronavilkut kilkattaa, ja käppyrät kääntyy ylämäkeen.

Koivujen huurrepitsiviikot senkun jatkuvat. Pääkaupunkiseutu ja koko Uusimaa on muuttunut ilmastoltaan niinä vuosikymmeninä, kun täällä olemme asuneet. Tulin Helsinkiin opiskelemaan 1960-luvun lopulla, siitä asti on kokemusta. Oli erilaisia talvia kyllä, mutta lunta oli aina jossain vaiheessa ja pakkasta. Lapset olivat pieniä 1970-80 luvulla, hiihdeltiin, laskettiin pulkkamäkeä ja leikittiin lumileikkejä. Kesät olivat enimmäkseen lämpimiä, joskus sateisempia, joskus helteisempiä.

En osaa sanoa milloin muutos alkoi kiihtyä, mutta jo 2000-luvulla alkoi olla yhä useammin lyhyitä ja lauhoja talvia, viime vuosina jopa ihan lumettomia ja vesisateisia. Kesät ovat lämmenneet, mutta pahaksi onneksi myös tukalien hellejaksojen ajat ovat lisääntyneet. 2010 kesällä helle jymähti heinä-elokuuksi Uudellemaalle. Päiväkirjani tekstit lyhenivät ja tihkuivat tuskastumista. Yli 30 asteen päiviä oli viikkokaupalla. Puutarhat ja pihat kärventyivät, kasvit huokailivat sadetta. Joku kesä oli sellainen, että satoi koko ajan, siltä ainakin tuntui. Mikähän vuosi se oli.

Selvähän se, että väkimäärän kasvaessa koko ajan rajallisella pallollamme olot muuttuvat tukalammiksi. Luontoa riistetään ja tuhotaan surutta. Luonto iskee takaisin. Kaikenmoiset sääoloihin liittyvät katastrofit, kulkutaudit ja sairaudet ovat lisääntymään päin. Kansainväliset ja kansojen sisäiset levottomuudet sikiävät tehokkaasti.

Sää ei ole vain puhetta. Kaikki liittyy kaikkeen ja vaikuttaa lastemme ja lastenlastemme tulevaisuuteen. Olemmeko hereillä?

Pakkaspäivien häikäisevä valo, askelten ääni lumisella kadulla ja metsäpolulla – tätä talven iloa olemme niin kaivanneet. Tänään saatiin vielä ekstraa: aivan hurmaavaa huurrepitsiä koivuissa. Nyt meillä on oikea talvi. Nautiskellaan!

Samaan aikaan media julkaisee ikäviä ja masentavia juttuja toisensa perään. Ihmiset väsyvät elämään pienellä liekillä, kolhivat mielihalujaan jatkuvasti yhteiskunnan asettamiin rajoihin, joilla pyritään kaikkien selviämiseen viruskriisissä.

On tietysti oikein, että asioiden nurjastakin puolesta puhutaan. Silti tuntuu, että enemmän kuin valituspuhetta, nyt kaivataan rohkaisua, tukea ja keinoja jaksamiseen. Tarvitaan toivon ruokkimista, ei masennuksen.

Koska elokuvakerhomme on tauolla koronan takia, olemme kokeilleet tuolloin tällöin netflixin elokuvatarjontaakin, mutta ei ole vielä osuttu semmoiseen, jota tekisi mieli suositella. Viimeksi katsoimme kovin suitsutetun sarjan, tämän Bridgertonin ensimmäisen kauden jaksot. On kyllä niiin epookkia brittiläistä yläluokan elämää kuin olla ja voi. Muutamia ihania puutarhoja ja kukkivia puita jäi mieleen sen kureliivi- ja peruukkipitoisen naimakauppatouhotuksen sekavasta mylläkästä. Voin kuvitella, että tämmöinen monia naurettavuudessaan viihdyttääkin. Rakastelua ja elostelua riittää, samoin juonittelua ja juoruilua. Niin vain meilläkin se katsottiin, vaikka ei voi sanoa varsinaisesti, että olisi viihdytty. Tosin raamikas ja tunteikas miespäähenkilö (niinpä) saattoi vaikuttaa jonkin verran siihen, etten lopettanut katsomista kohta alkuunsa.

Tapasin tk-systeemin palveluksessa olevan fysioterapeutin, joka oli ystävällinen nuori nainen. Ensin hän kuunteli. Kerroin pahan mieleni kolmen ja puolen kuukauden kipuputkesta. Hän tutkaili selkä-lonkka-jalkavaivan tilannetta. Tehtiin erilaisia kuntouttavia liikkeitä kipurajalle asti, ei yhtään yli, hän muistutti. Sitten hän tulosti kuntoutusohjelman, antoi ohjeet sen kanssa toimimisesta ja sovittiin tilanteen tarkistusaika neljän viikon päähän. Sain ohjeen hankkia kuminauhan, jonka antamalla vastuksella voi tehostaa lihaskuntoa harjoittavia liikkeitä sitä mukaa kun kunto kohenee. Olin todella tyytyväinen saamaani apuun. Olin myös tyytyväinen itseeni, kun olin vaatinut lähetteen nihkeältä lääkäriltä.

Emme ole vielä rokotuslistalla, täällä mennään nyt kahdeksankymppisissä. Mutta koska rokotteita saadaan ja systeemi pyörii, varmaan kevään kuluessa saamme mekin annoksemme. Pitää päästä kesäksi kuntoon, että voi liikkua kotoa lasten ja lastenlasten luo sekä vaihtaa maisemaakin välillä. Jos siis koronavirustilanne sen sallii. Päätän uskoa, että se onnistuu.

Ensinnäkin oikea talvi, lumineen ja pakkasineen. Vaikka oman elämäni näköalat ovat paljolti kodin ikkunoista tähyilyn, iltapäiväisten netflix-sarjasessioiden ja uutis- ja ajankohtaislähetysten varassa. Onpa ainakin kaunista pihassa ja vaihteeksi välillä romanttisen viehättävää katsottavaa ruudultakin. Mielenkiintoista lukemista ja virkistäviä ystäväpuheluja, ristikoita ja sudokuja, kotipuuhia voinnin mukaan. Ja mikä parasta, hiljalleen tuntuu vointi kohenevan, kivut haalenevat ja uni paranee, se antaa toivoa.

Ehkä tämä eristyneisyys on aiheuttanut sen, että olen kokenut voimakkaasti helpottavana ja toivoa tuovana myös Amerikan presidentinvaihdoksen ja piinallisen neljän vuoden epävarmuuden jäämisen historiaan. Me olemme saman pallon asukkaita kaikki ihmiset, onnella ja onnettomuuksilla ei ole rajoja, kaikki saavat osansa siitä, mitä muualla ja muille tapahtuu. Tulisi pyrkiä yhteiseen hyvään itsekkään oman edun ajamisen sijasta. Tämä lienee korona-ajan tärkein opetus.

Ihmeellisen ihana talvipäivä sinertyy iltaan. Katuvalot syttyvät kuin valokukat maisemaan. Lumi tupruaa katoilta, kieppuu villisti tuulen pyörteissä. Kaupunki on mullin mallin, pääkadutkin irtolumen vallassa ja pikku kadut tuiskunneet lähes umpeen. Pihoilta lähtevät autot juuttuvat kinoksiin. Autokorjaamot ovat saaneet töitä, kun ennakoimattomia on tapahtunut taajamien ja moottoriteiden liikenteessä pitkin päivää. Jos vain on ollut mahdollista, moni on jäänyt kotiin tekemään töitään. Kun palaamme asioitamme hoitamasta, näemme kaksi ekaluokkalaista tarpomassa vyötäröön asti ulottuvissa kinoksissa ilmeisen ja harvinaisen iloisina ja tarmokkaina. Vihdoinkin talvi, meilläkin!

Meillähän on tämä nykyinen posti, joka nyt on Posti.fi – entinen Itella – entinen Posti. Siis firma, joka ei pysty päättämään, mikähän olis nimeltään ja mitähän tekis ja mitä ei. Tämäkö jakaa sanomalehdet ja sen yhden aikakauslehden, joka meillekin vielä on tilattu, vai jakaako ne Joku Muu? Paketteja tämä ei kuulema jaa, niitten kanssa sählää Jakelufirma.fi – vai mikä sen nimi nyt on. Posti.fi tarjoutuu tuomaan kirjeet ja joulukortit olikos se ihan kolmessa päivässä osoitteen mukaisiin postilaatikoihin. Vai niin. No meillä asuu riskiryhmäläinen A, joka on joulunalusviikolla ja jouluviikolla juossut ympäri kaupunginosamme lähikujia jakamassa oikeisiin osoitteisiinsa joulukortteja, jotka Posti.fi on ystävällisesti toimittanut meidän laatikkoomme. Riskiryhmäläinen B meillä osallistuisi urakkaan, mutta kun ei keppimummona pysty. 

Niin että jos me emme kiitä postinjakajaa joululahjoin syy on tässä. Siinä joku pienipalkkainen nostaa tilinsä ja asiakkaat tekee työn loppuun. Jos sama jatkuu vielä joulun jälkeenkin, ja sehän saletisti jatkuu, niin olkaapa hyvät, kiitokset välitetään puhelimitse postinjakajan esimiehelle.