Antaudun ajatuksiin. Ne valuvat sinne tänne, ensin vähän levottomasti arkisiin pikku asioihin, sitten siihen mitä olen tässä riskiryhmäläisen eristyneessä epidemia-arjessa tehnyt toisin kuin eläkeläisen vapaudessani. Yllättäen se ei olekaan lista siitä, mikä nyt ei käy päinsä, vaan mille nyt on tilaa ja aikaa. Ja mikä tuntuu tärkeältä juuri nyt.

                           Olen soittanut ystäville, jotka tavallisesti ovat lyhyen tekstiviestiyhteyden päässä. Olen myös ottanut yhteyttä ja antautunut puhelinkeskusteluihin yksin asuvien ikäihmisten kanssa, jotka tunnen, mutta joiden kanssa emme tavallisessa arjessa tapaa emmekä soittele. Nyt tuntuu ihan luontevalta soittaa ja kysyä, miten kukakin poikkeusarjessaan pärjää. Poikkeuksetta ihmiset ovat ilahtuneet yhteydenotosta. On ollut itselleni hyvin voimaannuttavaa havaita, että kukaan ei ole ollut millään tavalla pulassa. Jos ei ole omaisia lähellä, naapurit tarjoavat apuaan. Erilaisia ruoka- ja kauppapalveluita on löytynyt, jos ei itse ole päässyt kauppaan. Pieniä kausiaskareita tehdään, ikkunain pesua, vaatehuoltoa, komeroiden järjestelyä, kaappien nuohousta. Ja käsityöihmiset ovat palanneet keskeneräisten töidensä pariin!

                           Mitä pärjäämisen keinoja itsellä on? Rajoitan osaltani uutisvirtaa ja YLEn toimittajien loputonta tilanteen märehdintää. Koska meitä on täällä kotona kaksi, tavanomaiset, arkiset keskustelut ja toinen toisensa mielenliikkeiden kuulostelu on tärkeää. Vetäytymiseenkin on tilaa, eikä tarve ole lisääntynyt, vaikka päivät jatkuvat tiiviin läsnäolon merkeissä. Yhteiset metsäkävelyt ovat tulleet tärkeäksi osaksi päivärytmiä. Mietin, että vaikka olisin yksin, kävisin metsässä, puhuisin puille, kuuntelisin tuulen ja metsän laulua. Se on niin hoitavaa. Eilen toimme kävelyltä tuulen irti ravistelemia havupuiden oksia. Pihka tuoksuu ihanasti.

                           Asiantuntijatahot kertovat päivittäin, että epidemian huippu on vasta edessä päin. Kaiken kaikkiaan poikkeustila saattaa jatkua kesän puolelle. Satumme asumaan Uudellamaalla, mutta meillä ei ole mitään välttämättömyyksiä maakuntarajan ylittämiseen. Emme tarvitse erityisiä pääsiäisen tai kesän vieton suunnitelmia, meillä on mahdollisuus ja vapaus elää tilanteen mukaan, kellua käsillä olevassa hetkessä.  

Sitä ei ikinä ennakkoon tiedä mitä tapahtuu, kun ihmispopulaatio määrätään kotikaranteeniin pahimman pelossa. Pahaa tapahtuu kaikesta huolimatta, eivätkä silti koskaan ihan kaikki usko, mitä sanotaan, vaikka millä faktoilla perustellaan ja vedotaan. Oma apu kun tunnetusti on monen mielestä paras apu, ja jänöjussin turva on pää pensaassa. 

Kuulutaan riskiryhmään, selvä se. Ikää on päässyt kertymään ja muutama diagnoosikin asiaan kuuluvine pillereineen. Ihan kamalaksi äityisi muksu-ikävä kotikolossa, jos ei Kuopuksen porukka pistäisi kehiin hurmaavia kännykkävideoklippejä puolitoistavuotiaan Pikkufriidun edesottamuksista ja Esikoisen kotiorkesteri musisoinneistaan.

Vaan niinkin on, että myös hyvää tapahtuu. Sosiaalisen seisokin vallitessa aurinko houkuttelee luontopolulle. Ihmiset Italiassa ja vähän muuallakin kerääntyvät iltaisin parvekkeilleen laulamaan toiveikkaita ja hyvää tekeviä lauluja. Kaivetaan esiin unohduksissa olleita yhteyksiä entisiin työtovereihin ja ystäviin. Puhelimet soivat mummoloissa, tekstiviestit ja hymiöt viuhuvat suuntaan ja toiseen. Apua tarjotaan ja saadaan naapurilta ja tuttavilta, jos ei omaisia ole lähimain tai ollenkaan. Tämähän kuulostaa jo siltä kuuluisalta talvisodan hengeltä!

Aurinko synnyttää varjojen taidetta pihaan. Puun ja aidan pitkät varjoraidat, vajan vaitonainen, hitaasti siirtyvä varjomöhkäle, pensaan oksat, joita tuuli liikuttelee. Lätäkkö kimaltaa jäisenä, yöllä on ollut kylmää. Lentävän linnun varjo sujahtaa poikki pihan.

Naapurinmies lähtee liukkaasti hybridiautollaan. Meiltä ei lähdetä. Elämä seisoo kuin kelo tyhjässä maisemassa. Toinen sanoo, että vilu yhä väristää tuolloin tällöin. Minä yritän sanoa itselleni, että olen jo toipunut, nyt pitäisi jo tormentua, mutta kun virus ei halua päästää irti.

*

PS. Uutiset ja A-studio ovat kotvan jo märehtineet coronavirustilannetta. Hallituksen tiedonantotilaisuus, joka televisioitiin, keskittyi huhujen, pelottelun ja ’mutu’stelun sijaan tanakasti asiapohjalta kertomaan, ettei toistaiseksi ole epidemiaa, on kaksi yksittäistä sairastunutta. Todennäköisempi skenaario on kausi-influenssan leviäminen väestössä lähiviikkoina. Asiantuntijoiden taholta kerrottiin myös miten epidemioihin on varauduttu ja miten vastuuketjut toimivat. Eduskunta tulee saamaan asiaa koskevan pääministerin ilmoituksen vielä tänään täysi-istunnossa.

Vihdoinkin! Pihaoven aukaisija ilahtuu kuivasta ja kirkkaasta säästä ja vetää keuhkot täyteen raikasta ja viileää. Miten hyvältä se tuntuukaan pitkän, sisällä nuhjutun, sateisenkostean flunssaviikon perästä.

Naapuritalon pihalle on tullut pakkariauto, josta työasuinen mies purkaa tikkaita ja muuta rompetta. Vaikuttaa remonttireiskalta. Useammankin remontin kokeneena voi vain toivoa asukkaille kärsivällisyyttä arjen kuvioita tehokkaasti hämmentävään prosessiin.

Maailmanjärjestys huojahtelee arvaamattomien sääilmiöiden, virusepidemiain ja poliittisen loiskiehunnan tuhoisana näyttämönä. Ihmisen pieni elämä jatkuu merkityksellisenä hänellä, joka osaa korjata ja rakentaa.

Sää ei houkuta eikä vointi rohkaise lähtemään metsäpolulle nyt. Ikkunasta katselua on riittänyt ja se jatkuu. Viikko on mennyt flunssan merkeissä. Tänään testattiin toipumisastetta kevyellä viikkosiivouksella. Mikä tavallisesti sujuu nopsaan eikä tunnu missään, vei nyt reilun tunnin ja jälkituntuma oli uuvuttava väsymys. Tästä voi päätellä, että kunto ei ole vielä ennallaan.

Tuuli tanssittaa puita, pilvet roiskivat pisaroita. Pihalla virtailee vesi puroina. Sade ja tuuli yhdessä pelmuttavat lätäköitä. Marraskuun 113. päivä, kuten muuan kekseliäs etelän median toimittaja ehti laskea.

Kolmas päivä oli pahin. Kuumeensumuista tokkuraa, loputonta liman valumista. Aivastelu ja yskiminen kipeytti kaikki refleksiin osallistuneet rintakehän lihakset. Ensimmäistä kertaa elämässä kävi mielessä ajatus, että ärhäkkä virus voi todella tappaa ihmisen. Tämä on ns. RS-kausiflunssavirus, mutta toisaalla jylläävä corona on kukistanut jopa työikäisiä ihmisiä lapsista ja vanhuksista puhumattakaan. Peruskunto ratkaisee.
Aamuyöllä heräsin yltäpäältä hiessä; kuume oli laskenut. Kun päivä valkeni, ajattelin jääväni henkiin tästäkin.

Viime vuosina, kun olemme käyneet saamassa systeemin tarjoaman influenssarokotteen, olen säästynyt ikäviltä kausiflunssilta kokonaan tai sairastanut vain lievästi. I-rokote ei sinänsä ole tarkoitettukaan estämään kausiflunssaa, mutta kyllä rokotteen kohottama vastustuskyky on taittanut terää kausiflunssaltakin. Viimesyksyinen rokote ei nyt toiminut niin. Olemme molemmat inhan räkätaudin kourissa parasta aikaa.

Yhtä ja toista menoa on ollut pakko perua, ei jaksa eikä tohdi. Pitää ymmärtää pysyä aloillaan senkin vuoksi, että ei levitä innokasta viruskantaa. Kaikenmaailman yksinkertaiset hengityssuojat ovat yhtä tyhjän kanssa taudin torjunnassa, eniten ihmiset levittävät tauteja pesemättömin käsin, joilla klähmitään ovia, kaiteita, maksupäätteitä jne.

Talvilomailijat kokoontuvat suurin joukoin samoille laskettelumestoille etelästä pohjoiseen tai lentävät pohjoisesta etelään viruksineen. Kirkkokin on ottanut asiakseen levittää kesken messun ehtoollisosan ’rauhan tervehdys’ -kättelyllä tartuntoja seurakuntalaiselta toiselle.

Oltiin yksityisen hammasklinikan asiakkaana, minä ja ikäiseni, ennestään tuntematon pariskunta. Siinä määräaikaa odotellessa sukeutui keskustelu hallituksen nuorekkaasta kokoonpanosta. – Kokematonta porukkaa, sanoi mies. Kohta tuo politiikka kaatuu omaan mahdottomuuteensa. – Minusta on hyvä, että parhaassa työiässä oleva sukupolvi ottaa nyt vastuuta ja opettelee asioita. Meidän ikäpolvemme on jo osansa tehnyt, eikä Sipilän hallituksella kokemus ollut kummoisempi, virheitä tuli tehtyä, väitin. – Niin, mutta edelliset nuoret sukupolvet ne vasta virheitä tekivätkin, Stubbi ja Katainen esimerkiksi, mies jatkoi innokkaasti. Tuumin siihen, että jokainen sukupolvi vissiin tekee omat virheensä ja toivon mukaan oppii niistä, mutta vastuun kantamista ei opi, jos ei vastuuta saa.

Brexitistä ehdimme olla myös eri mieltä. – Britit kun lähtee, niin EU hajoaa, sanoi mies, ja vaimo säesti, että Unkari ja Puola ovat jo jalka oven välissä. Itäblokin maat jäävät ja kukahan niidenkin kehityksen haluaa kustantaa. Minä en usko, että EU yhden maan poislähtöön hajoaa, eiköhän rivit vain tiivisty. Järjen ääni sanoo, ettei kehitys etene kelaamalla taakse päin.

Keskustelu oli kai ollut poikkeuksellista, kun hammashoitaja kysyi sisään kutsuttuaan, mistä niin innokkaasti puhuttiin. – Politiikkaa vain, sanoin.

Kolmannen huoneen ikkunasta kirjoittaja näkee tuijarivin takaa naapuritalon asujain aidantakaiselle alapihalle. Onneksi autotalli jää tapahtumahorisontin ulkopuolelle. Työhönsä menijät ovat jo häipyneet autoineen, kun heräilemme. Viikonloppuisin liikenne pihalla kasvaa, tulee vieraita ja perheet lähtevät ja tulevat.

Arkiviikolla jonakin aamupäivänä kaksivuotiaiden kaksosten äiti lähtee lähipuistoon tai päiväkerhoon lapsineen. Hän on näköjään hankkinut hihnat, joihin kytkee vilkkaat taaperonsa lähtiessään kävellen kadulle. Kaksospojat juoksevat mieluusti toinen itään, toinen länteen. Siinä riittää haastetta yhdelle äidille.

Naapurin alapihan vakiofaunaan kuuluvat tukeva vanha varis, keekoileva harakka, ahkera mustarastas, hyvinvoiva orava, rusakko, muuan punertava kotikissa sekä vaihtuva kooste pikkulintuja. Orava ja linnut käyvät yleensä aamupäivinä tarkastamassa reviirinsä, mutta rusakon näkee loikkivan laiskasti vasta iltamyöhällä. Kun kissa kävelee arvokkaasti pihan poikki, kohta siihen lennähtävät varis ja harakkakin, jotka ovat selvästi sitä mieltä, että heidän reviiriään on loukattu.

Omalla suojatulla pikku pihallamme varis ja harakka käyvät harvoin, ne ovat kai tajunneet, ettei heistä tykätä. Yritämme vaalia pikkulintuystäviemme ruokailurauhaa. Kolmannen huoneen ikkunalaudalla vierailee useita kertoja viikossa muuan talitiainen, joka on löytävinään ruukkukanervasta jotain napsittavaa. Hän on myös utelias ja kurkistelee ikkunasta sisälle. Hiljainen elämä pienine tapahtumineen miellyttää minua.   

Tällä välin on ollut monenmoista, yllättävääkin tapahtunutta, joka on pitänyt kirjoittajan ajatukset muualla. Elämä kuohuu ja pärskii, mutta pysyy uomassaan. Eteläsuomalainen ihmettelee tammikuun säätä, joka ei joulukuusta ole kummentunut, joka taas ei marras- tai lokakuusta. Talviaika on, muttei talven tunnusmerkkejä. Näkispä ees unta, että pihassa ois lunta.

Tai näkisi ylimalkaan unta. Unet ovat yhtä lailla sekaisin kuin säät. Viime yö meni tähän tapaan: klo 23 sammutin valon ja nukahdin normaalisti, 0:29 olin hereillä taas, pyöriskelin kahteen, ja nousin sudokuille. Kolmen maissa luin vielä lehteä, puolen tunnin päästä sammutin lampun ja lienen nukahtanut. Seuraavan kerran katsoin kelloa kuudelta. Pyöriskelin puolinukuksissa, kunnes Toinen tuli herättämään klo 9. – Mitä tämä on olevinaan? Ei tietoisen mielen päällä mitään akuuttia huolta, mikä tietymätön valvottaa?

Niin, ei tietoista, mutta varmaan alitajuista. Anelen, että näkisin unia, joista voisin naarata syitä.