Kolmannen huoneen ikkunasta kirjoittaja näkee tuijarivin takaa naapuritalon asujain aidantakaiselle alapihalle. Onneksi autotalli jää tapahtumahorisontin ulkopuolelle. Työhönsä menijät ovat jo häipyneet autoineen, kun heräilemme. Viikonloppuisin liikenne pihalla kasvaa, tulee vieraita ja perheet lähtevät ja tulevat.

Arkiviikolla jonakin aamupäivänä kaksivuotiaiden kaksosten äiti lähtee lähipuistoon tai päiväkerhoon lapsineen. Hän on näköjään hankkinut hihnat, joihin kytkee vilkkaat taaperonsa lähtiessään kävellen kadulle. Kaksospojat juoksevat mieluusti toinen itään, toinen länteen. Siinä riittää haastetta yhdelle äidille.

Naapurin alapihan vakiofaunaan kuuluvat tukeva vanha varis, keekoileva harakka, ahkera mustarastas, hyvinvoiva orava, rusakko, muuan punertava kotikissa sekä vaihtuva kooste pikkulintuja. Orava ja linnut käyvät yleensä aamupäivinä tarkastamassa reviirinsä, mutta rusakon näkee loikkivan laiskasti vasta iltamyöhällä. Kun kissa kävelee arvokkaasti pihan poikki, kohta siihen lennähtävät varis ja harakkakin, jotka ovat selvästi sitä mieltä, että heidän reviiriään on loukattu.

Omalla suojatulla pikku pihallamme varis ja harakka käyvät harvoin, ne ovat kai tajunneet, ettei heistä tykätä. Yritämme vaalia pikkulintuystäviemme ruokailurauhaa. Kolmannen huoneen ikkunalaudalla vierailee useita kertoja viikossa muuan talitiainen, joka on löytävinään ruukkukanervasta jotain napsittavaa. Hän on myös utelias ja kurkistelee ikkunasta sisälle. Hiljainen elämä pienine tapahtumineen miellyttää minua.   

Tällä välin on ollut monenmoista, yllättävääkin tapahtunutta, joka on pitänyt kirjoittajan ajatukset muualla. Elämä kuohuu ja pärskii, mutta pysyy uomassaan. Eteläsuomalainen ihmettelee tammikuun säätä, joka ei joulukuusta ole kummentunut, joka taas ei marras- tai lokakuusta. Talviaika on, muttei talven tunnusmerkkejä. Näkispä ees unta, että pihassa ois lunta.

Tai näkisi ylimalkaan unta. Unet ovat yhtä lailla sekaisin kuin säät. Viime yö meni tähän tapaan: klo 23 sammutin valon ja nukahdin normaalisti, 0:29 olin hereillä taas, pyöriskelin kahteen, ja nousin sudokuille. Kolmen maissa luin vielä lehteä, puolen tunnin päästä sammutin lampun ja lienen nukahtanut. Seuraavan kerran katsoin kelloa kuudelta. Pyöriskelin puolinukuksissa, kunnes Toinen tuli herättämään klo 9. – Mitä tämä on olevinaan? Ei tietoisen mielen päällä mitään akuuttia huolta, mikä tietymätön valvottaa?

Niin, ei tietoista, mutta varmaan alitajuista. Anelen, että näkisin unia, joista voisin naarata syitä.

Kun nyt joka tapauksessa olimme asioilla kaupungilla, ehdotin Toiselle, että paluumatkalla poikkeaisimme Pasilan uuteen ostoparatiisiin Mall of Triplaan. Parkkihalli tarjosi kaksi tuntia ilmaista pysäköintiä joulunalusviikolla. Tilaa oli kaikissa kerroksissa, paikka oikein kumahteli tyhjyyttään. Kiireisimmät olivat jo käyneet ihmettelemässä paikkaa avajaistungosessa eikä arkena keskellä päivää edes joutilasta väkeä ollut täyttämään valtavia käytäviä. Eniten näkyi keltatakkisia rakennustyömiehiä, joiden hommat kompleksissa olivat vielä kesken.

Äimistelimme keskellä entistä Pasilan asemahallia, mihin täällä voisi mennä kahville. Nykymuotinen kauppakeskus kun ei tarjoa paikkoja viihtymiseen, kahvia saa kymmenistä paikoista, joihin ei voi istahtaa. Ihmisen oletetaan ostavan kahvinsa pikapikaa kannelliseen pahvimukiin ja hörppivän mennessään. – En suostu tuommoiseen, nurisin parhaillaan Toiselle, kun kuulin takaani iloisen moin. Esikoinen se siihen tupsahti matkalla työpaikalleen. Junat vaihtosuuntaan seisoivat, koska jotain ikävää oli raiteilla sattunut.

Yhden paikan sentään löysimme, jossa oli muutamia pikku pöytiä ja oikeat tuolit. Saatiin juoda kahvit kupista ja syödä välipalaleivät lautaselta. Tarkoitus ilmiselvästi on, että ihmiset poikkeavat ostoksille eivätkä juutu turisemaan turhia kahvikupin hinnalla. Maailma muuttuu ympärillä, mutta mummelit ja vaarit eivät pysy tai haluakaan pysyä karusellissa mukana. – Tämä on nyt nähty, sanoin minäkin.

Esikoinen soittaa eilen iltauutisten aikaan, että auto sammahti moottoritien rampille. – Voisitko tulla vetämään sen? – Sopii isänsä kanssa siinä, että aamulla. Toinen hankkiutuu autollaan lähtemään, katsoo vielä valmiiksi bussin, jolla minä puolestani ehdin junalle, jos hän ehdi takaisin viemään. Soitan tuntia ennen lähtöä: missäpä olet? – Autosta hajosi kytkin täällä liikenneympyrässä. – Mitä, siis meidän autosta? – Niin. Olen just soittamassa sille hinausautoa.

Olen jo asemalla odottamassa junaa, kun Toinen puhkuu paikalle. Oli saanut vietyä autonsa merkkikorjaamoon ja kävellyt sieltä reippaaseen tahtiin katsomaan, että minä olen selvinnyt matkaan. – Hajonnut auto on hinattu kotikadulleen, ja hinaajan auto puolestaan hinattu korjaamolle, Esikoinen saanut lapset kouluun ja selvinnyt menemään työpaikalleen. Hinaajakuski kävelee tästä nyt kotiin ja minä nousen junaan. Huoh.

Tulen ystävätapaamisesta kotiasemalle ja siitä taksilla. Illalla tajuamme, että mehän tarvitsemme ehdottomasti autoa sekä perjantaina, lauantaina että sunnuntaina. Auton puolestaan saa hakea perjantaina ennen viittä. No, meidän piti olla viiteen asti kaukana korjaamolta. Muutaman puhelinsoiton jälkeen perjantain ohjelma on järjestetty toisin, auton haku onnistuu, ja viikonlopun menot on pelastettu.

Milloin autosta tuli näin tärkeä?

OLYMPUS DIGITALCAMERA

Jossain Suomen talvi on valkoinen, jossain sadepisarainen. Joulunalusviikko alkaa täällä etelässä lumettomana. Päiväsaikaankin tarvitaan lisävaloa. Jos ei lumen valoa niin lyhtyjen kynttilöiden ainakin. Jouluajatuksiin liittyy pehmeitä paketteja ja hyvän mielen lämpöä. Joulua kohti valoisin miettein!


Jouluun on kaksi ja puoli viikkoa. Monet häärivät jo jouluisissa: korttien kirjoittelua, kodin kaunistamista, leipomista, lasten lahjojen hankkimista. Saattaapa olla niinkin, että kiire ja monitouhuisuus ahdistaa. Miten tätä joulunalusaikaa voisi leppoistaa?
Voisiko luopua täydellisyyden tavoittelusta? Voisiko joulu tulla, vaikka touhuaisin vähemmän? Voisiko hoitaa asia kerrallaan ne, joita ilman joulu ei tunnu oikealta?

Kaupunkimme on joka syksy järjestänyt ilmaisen rokotuksen riskiryhmiin kuuluville terveyskeskuksessa. Siellä remontoidaan taas jotain, niinpä mummot ja papparaiset sekä muu riskiryhmäväki on ohjattu keskustan lukion tiloihin saamaan piikkinsä. Liikuntasaliin oli pystytetty kuusi rokotuspistettä, kukin näkösuojan takana. Ihmiset odottelivat aulatilassa numerolappu kourassa.

Odottaessani katselin parkkihallin puolelta tulijoita, jotka kävivät ihmettelemässä portaikon yläpäässä, miten pyörätuolilla tai rollan kanssa pääsee 12 rappua alas. Punaisen Ristin vapaaehtoisia oli kolme, eivät ehtineet tai huomanneet auttaa. Mehutarjoilun hoitaja neuvoi tulijat kiertämään koko valtavan lukiokompleksin alueen pihan puoleiselle sisäänkäynnille, jonne taas ei saa ajaa autolla. Olisiko ollut suuri vaiva panna ilmoitukseen ohje, mikä neljästä sisäänkäynnistä on esteetön? Kadun puolelta pihaovelle olisi ollut lyhyt matka.

Avasin sanaisen arkkuni asiasta ja pyysin välittämään palautteen järjestäjätaholle. Muistinkohan edes kiittää ilmaisesta piikistä, niin tuohtunut olin toisten puolesta.

Marraskuu, tietty. Päivät tihkuvat paksua hämärää. Kun vain ajatteletkin uloslähtöä, alkaa taatusti sataa isoja räntäriekaleita. Eteläsuomalainen kaipaa jo kovasti lumen valoa, mutta eipä tuota näy. Räntä sulaa saman tien kuin sataakin.

Järjestin itse valittua aivovoimistelua (pitkän suostuttelun jälkeen) hankkimalla applen IPhone-puhelimeni tilalle android-logiikalla varustetun uuden luurin. Se on varsinainen taifuuni aivoapparaatille ja tutustuttaa samalla tehokkaasti oman pinnan venymiskykyyn.

Oikeutettu kysymys kuuluu: miksi meidät ihmispolot sidotaan älypuhelinten avulla kulutusketjuihin, joissa parin kolmen vuoden välein kehitetään mistä tahansa apparaatista aina uusi versio ja kiinnostus entisen päivitykseen myyjäfirman taholta hiipuu. Juuri kun entisen systeemit alkavat olla suurin piirtein hallussa, alkaa nyt uusien haltuunotto. Jos jään henkiin tästä – ja miksen jäisi –paljastan hyvät ja huonot puolet kummastakin. Tällä hetkellä olen vielä vieroitusoireissa.  

Sumuinen aamu. On rauhallista, toimekkaat ovat pörisseet töihinsä, lapsukaiset tallustaneet kouluunsa. Meillä, jotka olemme elämän luppovaiheessa, on aikaa ihmetellä ikkunan ääressä kotikadun koivuissa pyrähtelevää valtavaa pikkulintujen parvea. Toisen puolen ikkunoista näkyy naapurin äiti parivuotiaine kaksosineen, jotka rattaista päästyään rynnistävät riemukkaasti pihan ainoaa kuralätäkköä kohti.

Jo lauantai-iltana lyhtyihin sytytetyt kynttilät ovat yöllä palaneet loppuun. Olen toipumassa viime viikkoisesta ohjelman runsaudesta. Flunssaoireet muistuttivat: liika on liikaa. Siunattu sunnuntai, lepopäivä. Sai vain olla.

Kaikkeahan on koko ajan tarjolla, mihin ei tarvitse osallistua. Pitää vain kuunnella sisäisiä signaalejaan: onko tämä minulle hyväksi; missä taas voisin olla iloksi ja avuksi, jos jaksan.

Viikko on pitkällä eikä blogipäiväkirjaan ole ehtinyt juuri vilkaistakaan. Elämää se vain on, että joskus isot ja tärkeät asiat rynkkyyntyvät samalle viikolle. Loppuviikolla jo taatusti muistaa, ettei kärry enää kulje samaa vauhtia kuin vuosikymmen sitten. Viimeksi eilen likipitäen raahauduin Kaupunkiin kuuntelemaan Helena Petäistön vauhdikasta, sisällökästä ja huumoria kuplivaa esitelmää teemalla EU:ssa kuohuu. Mahtava juttu, että en missannut tätä! Siinä oli apuna Leidiporukan yhteinen sopimus: siellä tavataan. Ja muistoksi vielä tuli mukaan kaksi aiheeseen liittyvää kirjaa tekijän nimellä signeerattuna.

Tänään olisi pitänyt olla kuoron harjoituksissa. Ihmisen itsesäätelyjärjestelmä onneksi toimii! Illalla jo nielu kärhämöi ja korvallista tuikki inha kipu. Päätin jättää laulamiset väliin ja siirryin itsehoitomoodiin: lämmintä mehua, panadolia ja tyyny korvallista vasten lukemista ja uinailua vuoron perään. Nyt tuntuu jo paremmalta. Ehkä jaksan huomisen ohjelman, joka on siinä määrin ainutkertainen, ettei sitä voi ohittaa.