Oli vuosia kestänyt jakso, jolloin posti kantoi nimelläni kotiin aikakauslehden. Kotiliesi oli tullut pitkään myös äidilleni. Jokin tuttuus juttujen aihepiirissä, ja samalla uusille vuosikymmenille päivitetty ulkoasu sai palaamaan lehden pariin kotiäitivuosina. Samoihin aikoihin alkoi myös lehtien vaihto naapurin rouvan kanssa, joka puolestaan tilasi Kodin Kuvalehteä. Vuoroluku jatkui sitten myöhemmin eläkkeelle jäätyä nuoremman työkaverin kanssa, joka alkoi tilata ET-lehteä. Nykyään ostan enää lehtien irtonumeroita jos kansikuvassa esitelty teema ja/tai henkilö kiinnostaa.

Olen pannut merkille, että lehdet ovat tällä vuosituhannella siirtyneet käyttämään kokosivun kuvitusta. Naistenlehtien kakut, piirakat, annoslautaset ja ruokapadat vyöryvät sivun kokoisina lukijan syliin. Sen vielä voi laskea asian elävöittämisen tiliin, mutta entä kun vastaan tulee yhä useammin koko sivun mainos? Jos lehdellä on tarjoushinta, voit olla varma, ettei kyseessä ei ole enää houkuttelu tilaajaksi, vaan yksinkertaisesti anorektinen asiasisältö ja runsas mainoskuvien käyttö.

Taannoin ostin pitkästä aikaa Kauneus ja Terveys-lehden numeron, jonka 92:sta sivusta 22:lla oli koko sivun meikkimainos ja artikkeleihin liittyviä koko sivun henkilökuvia 11 sivua. Jopa asialehtenä tunnettu Suomen Kuvalehti saattaa kerran kuussa liittää lehteen mainosliitteen, joka käsittää liki puolet lehden sivumäärästä! Älkää ihmetelkö, että lehtiänne ei enää tilata kotiin, tehän myytte ensin mainostilaa ja sitten vielä maksatatte mainokset lehden ostajalla.

Puuhakas viikonvaihde takana. Kuopuksen Tähtisilmä oli saanut kolmevuotissynttäreiden kunniaksi kellohamemekon. Pikku sulotar osasi esitellä kauniisti, miten kellohame toimii, kun isi soitti sähkökitaralla keijukaistanssilaulua. Myös Mummeli pääsi tanssiin mukaan. Vauva Söpöläinen köllötteli Vaarin sylissä tyytyväisenä ja seuraili toisten touhuja. Häneltä saatiin pieniä hymyjä juttelun lomassa. Kahvi ja kakku maistuivat aikuisille, äidille teetä ja Tähtisilmälle pillimehua. Päivänsankari sai vielä puhaltaa kyllikseen ihanissa väreissä kimmeltäviä saippuakuplia villisti pyörteilevään syystuuleen pihalla.

Varattu aika tarjosi tänään mahdollisuuden keskustella vuositutkimusteni tuloksista terveyskeskuksen ’sydänhoitajan’ kanssa. Hän oli perusteellinen ja tarkka ja sain kerrankin asiantuntevan vastauksen kaikkiin kysymyksiini. Iltapäivällä Toinen haki Esikoisen kyynärsauvoineen kotoa ja koulusta palaavan Ritaripojan saamaan toisen koronarokotuksen. Kauppareissukin tuli hoidettua isän, pojan ja pojanpojan kesken kolmeen mieheen. Elämä jatkuu poikkeusoloissakin, senhän olemme jo koronavuosina oppineet.

…tästä tuli jo viime lauantaina Esikoisen puhelinsoiton myötä. Joskus vain se, mitä tapahtuu, muuttaa tunnelman ja mielialat dramaattisesti. Ja kun tunteet tasaantuvat – kyllä ne aina tasaantuvat – ihminen löytää realiteetit, joihin voi nojata tapahtui mitä tahansa. Emme yleensä lamaannu, emmekä panikoi ongelmatilanteessa – emme myöskään riehaannu, jos onni oikein isosti yllättää. Sanotaan sitä vaikka elämänkokemukseksi.

…on sisältänyt omien suunnitelmien joustovarojen aktivoimista, puhelinsoittoja, kaksi sairaalakäyntiä, kyyneleitäkin, hiljaisia rukoushuokauksia ja syvää kiitollisuutta, ettei käynyt pahemmin. Muilta osin olemme pysyneet suurin piirtein niissä raameissa, joita viikkoon oli sovittu. Kun odottamatonta tapahtuu, on käsiteltävä asiaa pala kerrallaan ja aina välillä palattava reaalielämän toimiin. Se auttaa.

…on paljastanut karusti ja kauniisti, ketkä ovat rakkaimpamme ja tärkeimmät ihmisemme, myös lähipiirimme, johon voi luottaa. – ”Käyköön myöten taikka vastaan, eipä Isä hylkää lastaan, Herra ohjaa parhaaksemme kaikki vaiheet päiviemme.”

Arkisena pilviaamuna otin sauvat ja lähdin tutuille kävelyreiteilleni, joista osa kulkee kotikatuja ja osa metsäpolkuja. Lähikadulla vuosia sitten palaneen talon paikalle on kesän aikana rakentunut uusi asumus, jota voisi sanoa jo ’pytingiksi’, niin muhkea siitä näkyy tulevan. Ja ihan eri näköinen kuin kodikkaat omakotitalot siinä vieressä.

Pysähdyin alakoulun kohdalla, mielessä oli kuvata koulun pihan puolella iloisesti syysmekossaan hehkuva vaahtera. Lapsilla oli välkkä, tervehdin heitä sekä kauempana seisovaa opettajaa. Kuvasin puun ja lapset tulivat aidan luo ja halusivat nähdä millainen kuvasta tuli. Pieni poika esitteli ylpeänä löytämäänsä hämähäkkiä, tyttö taas näytti hampaankoloa, josta keiju oli yöllä vienyt pienen alahampaan. Koska välkkä oli lopuillaan, opettaja ilmaantui paikalle ja sain sanoa mitä siinä juteltiin ja toivottaa lapsille ja opelle hyvää koulupäivää. Lasten kohtaamisesta jäi herkkä, iloinen fiilis.

Metsä – pihlajanmarjojen, värikkäiden lehtipuiden, tummanvihreää uhkuvien kuusien, ylväiden mäntyjen ja värisevälehtisten haapojen valtakunta. Vakaasti se elää jokaisena vuodenaikana omanlaisessaan asussa ja tarjoaa suojan pienille linnuille, maassa mateleville ja loikkiville eläimille ja luvuttomalle erilaisten hyönteisten populaatiolle. Ja ottaa ystävällisesti poluilleen myös ihmisen.

Toisinaan kesällä syntyy tilanne, että korvakäytävää voiteleva vahausjärjestelmä sakkaa. Käytävään kerääntyy vahapalleroita, jotka ajautuvat syvemmälle tärykalvoa vasten ja jos korvaan pääsee toistuvasti vettä, suihkussa tai uidessa, vaha turpoaa ja tärykalvon värähtelyyn perustuva kuuleminen estyy. Korva on totaalisti tukossa.

Tarvitsin taannoin muinaisia sairaanhoitajan taitojani, kun Toinen sanoi yhtenä aamuna, ettei kuule toisella korvalla mitään. Korvahuuhtelua kehiin siis. Ensin liuotetaan vahaa Remo-Vax tipoilla yli yön. Aamulla pesualtaan ääreen ja muovikippo korvan alle. Kotikäyttöön apteekista saatava ruisku täytetään kehonlämpöisellä vedellä ja sitä truutataan korvaan niin monta annosta kuin on tarpeen. Vesisuihku suunnataan vuoroin yläviistoon, sivuille ja alaviistoon – ei koskaan suoraan tärykalvoa kohti. Tulosta täytyy tarkastella muovikiposta, johon huuhteluvesi valuu ja välillä myös taskulampun avulla korvakäytävästä. Aika usein huuhteluoperaatio liuotuksineen on uusittava useamman kerran ennen kuin tukkoutunut korva aukeaa.

Eräänlaisen ennätyksen kyllä teimme Toisen korvaoperaatiossa. Vasta neljännellä kerralla herneen kokoinen vahatulppa irtosi tärykalvolta ja vierähti ulos. Vielä tarvittiin viides tippakierros ja huuhtelu ennen kuin korva tokeni toimittamaan virkaansa.

Muutamat blogin lukijoista tietävätkin, että olen lauluihmisiä. Opiskelin klassista laulua konservatoriossa kakkostutkinnon verran ja olen lauleskellut ikäni kaiken erilaista ohjelmistoa. Niissä töissä, joita tein, laulutaidolla oli monenmoista käyttöä.
Olen ollut muutamassa kuorossakin eri vaiheissa, viimeksi seurakunnan koraalikuorossa, joka avustaa messuissa kerran kuussa.

Eläkeläiselle kuoro on sopiva, kerran viikossa harjoitellaan puolitoista tuntia eikä ohjelmisto ole vaikeaa. Kanttori ilmoitti taas elokuun lopulla toiveikkaana, että kuoro alkaa, jos laulajat tulevat paikalle. Nyt tultiin. Viimeksi siellä lauloin alttostemmaa maaliskuussa 2020.

Kanttorille pääosin eläkeläisistä koostuva kuoro ei ole varsinaisesti mikään kruununjalokivi. Yleisin epäsuhta on äänimateriaalissa, kymmentä sopraanoa vastaan on pari kolme alttoa ja miesääniä on niukasti, jos ollenkaan. Koronarajoitusten jättämä lovi oli harventanut porukkaa, muutama uusi oli sentään uskaltautunut mukaan. Miehissä kato oli kovimmin käynyt, kaksi urhoollista oli paikalla. Enää ei onneksi tarvitse laulaa maskit kasvoilla. Parasta kaikessa on se tuttu porukka, jolla on taito sekä tuottaa iloa että nauttia itse laulamisesta.

Möyrittyäni kahtena päivänä reilun tunnin verran pihaistutusten kitkemispuuhassa, olen taas ihan kanttuvei. Ehdin jo laiskain viikkojeni aikana melkein unohtaa, että selkäni ei muuksi muutu säännöllisestä jumpasta huolimatta. Kyyristely ja kitkeminen on pahinta. Ja nyt odotan tyttöjä yökylään lauantaina. Siihen mennessä on siis tästä toettava. Hiukan lohduttaa, että näkymä ikkunasta pihaan on kummasti kohentunut.

Nyt on myös mietinnässä mitä tehdä kuoron kanssa. Periaatteessa rokotukset saaneena ei ole välitöntä vaaraa, mutta en usko, että pystyn pitämään maskia koko puolitoistatuntisen, jonka harjoitussessio kestää. Toisaalta sekin on käynyt mielessä, että jos en nyt palaa lempiharrastukseni pariin, kohta en osaa laulaakaan eikä minulla ole perheväen lisäksi mitään porukkaa, johon tuntisin kuuluvani.

Aurinko! Uusi viikko alkoi ihanasti aurinkoisena. Siis metsälenkille! Päiväkodin lapset kirmailivat innoissaan pihassa kahden tädin katsellessa leikkejä ja rupatellen samalla keskenään. Rauhalliseen tahtiin kävelin ohi kalliopolulle ja kuvasin pihlajanmarjoja. Tuttu vanha pariskunta tuli vastaan, vaihdettiin hymyt ja ilomme kauniista säästä. Koiranulkoiluttajia vilahteli siellä täällä. Välillä pysähdyin hengittämään syvään ja halaamaan vanhoja havupuita, joista saa voimaa. – Kotiin tultua istuin pihassa ja mietin mitä mietin. Hiljaiseloa, aikaa.

Eilen poikkesimme iltapäivällä stadissa. Oulunkylän kirkon aulassa on vielä esillä tämän viikon ajan Helsingin ja Turun seudun kirkkojen pienoismalleja vitriineissä. Kirkkosali oli kalustettu kahden ja kolmen tuolin ryhmiin, jotka olivat kahden metrin etäisyydelllä toisistaan. Ilmiselvästi aamun palvelukseen ei oltu odotettu kahtakymmentä kävijää enempää. Näyttelyssäkään ei ollut muita katsojia, vahtimestari ehti juttelemaankin. Hauska idea panna vanha vaivaisukko keräämään aulassa kolehtia Yhteisvastuu-keräykselle.

Kun sataa koko viikon ja on pilviharmaata, tulee mieleen, ettei tämä nyt ole niin kuin pitäisi. Tosin sateellakin on puolensa. Mutta missä piileksivät ne kuulaat, pehmeänlämmintä valoa hulmuavat päivät, jotka ennen kuuluivat elokuuhun?

Tuli lauantai, ja auringon kirkkaat säteet välähtivät esiin. Kotvan pilvet pyrkivät pitämään pintansa seestymistä vastaan, mutta oi miten ihanalta auringon pienetkin pilkahdukset tuntuivat juhlistaessaan Suomen luonnon päivää.

Saunan jälkeisessä euforiassa oli niin autuaallista pujahtaa pihaan katsomaan, kun sadepäivien uuvuttamat kukat nostivat päänsä ja alkoivat hymyillä. Huomenna mennään metsään katsomaan onko sade kutsunut sieniä piiloistaan!

Ystävä sanoi ääneen sen mitä olin itsekseni ajatellut: ”…alkaa olla jo syksyn tuntua…”
Niinhän on. Jokainen kesä hiipuu aikanaan, hellehumala haihtuu, lämpö haalenee, sekoittuu viileisiin henkäyksiin. Pilveilee yhä useammin. Hellekesä purkaa paineitaan ukkosen paukkeella ja pauhaavilla sadekuuroilla. Roskikselle tai postilaatikolle mennäkseen saa vaania sateetonta hetkeä. Kesän koko ihanuus ylenpalttisuudessaankin jää taakse, ja muistot sekoittuvat menneiden kesien lukuisaan joukkoon.

Näyttää siltä, että todellisuutemme toisena koronasyksynä on ensimmäisen kaltainen. Runsaasti hiljaisuutta kotona. Peruuntuneita matkahaaveita. Haikeutta kuorosta, joka oli ilo sekä laulajille että kuulijoille. Surua sateesta, joka murskaa pihasta kesän viimeiset kukkaset. Huolekkaita mietteitä lastenlasten koulumatkoista. Ystäväikävää, kun tapaamiseen ei ole ollut voimia tai uskallusta. Raskautta maailmanmurheista, joita media vyöryttää tietoisuuteen. – Ja sitten soi puhelin. Aamuhoitaja oli löytänyt Tädin lattialta ja toimittanut sairaalaan.