Päivät pilveilevät ja päätyvät lempeään iltavaloon, yöt pyrkivät syksyisiksi jo. Tasaiseen elämäämme tulee pieniä rytmihäiriöitä, jotka heijastuvat uniin. Valvon taas aamuyöllä, täytän sudokun, ristikon ja krypton. Neljän jälkeen kömmin takaisin vuoteelle ja yhdeksältä herään, kun Toinen silittää poskea. 

Kummallista miten hyvältä tuntuu tietää lomalaisten palanneen töihinsä ja lasten kouluunsa. Hyvämielessä on perusvireenä eläkeläisen vapaudentunne, myös iloa oman voinnin kohtuullisuudesta. On kipuilevia päiviä ja tasaisempia. Pahinta on valvoa yöllä säryn kanssa kahdestaan. Se on ikävä kaveri.

Päivän mittaan ehdin miettiä omiani, jutella Toisen kanssa kaiken maailman asioista. Mielessä käy aikuispojat, kumpikin omissa töissään. Isommat lapsenlapset ovat koulussaan ja nuorimmainen äidin hoidossa kotona. Tädin hoitorintamalla on hetken rauhallista. Omat viikko-ohjelmat eivät ole vielä alkaneet.

On kanervien aika.

Toinen kävi postitarkastuksella Tädin kotiosoitteessa. Viemäriputkien ’sukitus’ oli saatu valmiiksi, ja vessa sekä keittiö olivat jo käyttökunnossa. Guineanliisa oli kuollut ikäväänsä ja veden puutteeseen. Jollei se enää tokene vesikylvystä, lienee parasta viedä Tädille uusi, sillä hän on ollut kukasta kovin kiinnostunut ja sanonut kastelevansa sitä joka aamu. On niin vähän asioita, joista hän enää jaksaa innostua. Vaikka kotiin voisi jo palata, tuntuisi hyvältä, että toinenkin kuntoutuslomaviikko tulisi käytettyä. Siksi emme mainosta remontin valmistumista Tädille, eikä liioin hoitokotiin. Samalla puolittaiset huolivapaamme jatkuisivat vielä toisen viikon. Toinen joutui myös etsimään Tädin laatikoista kellarikomeron avainta isännöitsijätoimiston pyynnöstä viemäriputken remppaajia varten. Verkkokomero on täynnä nyssäköitä, on sukset ja polkupyöräkin. Onneksi remonttimiehet lupasivat raivata röykkiöt viemärin päältä pois.

Pitäisi pyytää E:n kaupungin kotihoidolta siivousapua Tädille. Huoneisto siivottiin ennen kuin Täti palautettiin sairaalasta kotihoitoon kesäkuussa. Ajattelin kysyä, kuuluuko kotihoitoon jatkossakin joskus siivousta. Omahoitajan töihin se ei ymmärrettävästi kuulu. Kun nyt ensin onnistuisi saamaan jonkun vastaamaan puhelimeen jossakin lukuisista annetuista numeroista.

Kävimme Tätiä tapaamassa siinä hoitokodissa, johon omahoitaja oli hänet eilen aamulla saattanut putkiremontin ajaksi.  Täti oli vielä hiukan sekaisin tästä manööveristä, kyseli missä hän on ja kuka ja miksi hänet sinne toi. Toisaalta hän oli tyytyväinen hoitoon ja etenkin ruokaan. Sanoi nukkuneensakin yön yhtä hyvin kuin kotona.

Olin viikko sitten maanantaina peruuttanut veteraanikuntoutusjakson ja tiedottanut kaikille asiaan liittyville tahoille, että emme saa Tätiä suostumaan lähtöön. Sinnikäs veteraaniasioiden palveluohjaaja Jaana sanoi vielä pitävänsä paikan varattuna ja yrittävänsä saada Tädin kuitenkin lähtemään. Keskiviikkona hän soitti, että kotihoitajan kanssa on nyt sovittu, että tämä saattaa Tädin maanantaina (eilen) kuntoutuspaikkaan. Ällistyksemme oli kyllä melkoinen, sillä emme tosiasiassa uskoneet Tädin muuttavan mieltään. Ilmeisesti häneltä ei enää kysytty lähteekö hän, vaan kerrottiin vain, että hänet viedään. Siihen me emme kyenneet.

Vastaava hoitaja kehotti meitä pitämään huolivapaata, Täti on tallessa heillä ja saa fyysistä kuntoutusta kahden viikon ajan. Osaisikohan sitä pitää, huolivapaata. Tuntuu edelleen todella ihmeeltä, että kotihoitaja sai Tädin pään käännettyä.   

Kaksi viikkoa sujui kaikki hyvin. Kotihoitaja lähetti tekstiviestillä välipalatarpeet, ja Toinen tilasi kauppakassitoimituksen ja ilmoitti ajan, jolloin se tuodaan. Sitten viime lauantai-iltana tuli viesti, että ateriapalvelusta ei ole tuotu viikolla ruokaa kolmeen päivään, kotihoitaja oli soittanut toimistoon ja sieltä luvattu korjata asia. Huoh.

Sunnuntaina käymme yhdessä Tädin luona puolen päivän aikoihin. Viemme mustikka-kaurapaistosta ja jäätelöä sekä mansikoita. Täti lienee ollut päiväunilla, koska on aluksi vähän sekavan oloinen. Hän ihmettelee taas kaikkea ja marisee, ettei halua ottaa vieraita vastaan, kun hänellä ei ole mitään tarjottavaa.  Tutkimme muitta mutkitta ruokatilanteen ja toteamme, että leipä on lopussa, kaikkea muuta välipalaa on huomiseen, jolloin kauppakassitoimitus tulee. Toinen menee uudestaan kauppaan hakemaan leipää. Sillä välin ateriapalvelun iloinen mies käy tuomassa päivän annoksen. Minä luen vihkoa, johon kotihoitaja kirjoittaa viestit ja kuulumiset, ja kirjaan sinne käyntimme. Keskustelemme Tädin kanssa nuorimmasta lapsenlapsestamme, jonka kehitys kiinnostaa häntä. Näytän viimeksi otetut kuvat ja kerron, että Pikkufriidu on kiipeilyvaiheessa ja omistaa kaksi hellyttävää hammasta. Tästä muodostuu mukava hetki, ja marinat unohtuvat.

Yritämme vielä kerran puhua putkiremontin ajaksi luvatusta kuntoutusjaksosta, mutta Täti on edelleen taipumaton. Toteamme, että vastuu ei ole enää meillä, olemme yrittäneet kuukauden ajan suostutella. Jää siis nähtäväksi, kuinka sujuu kotona olo putkimiesten kanssa. Huomenna kuntoutuspaikka on peruttava, ja omahoitajalle ilmoitettava, että Täti aikoo olla putkiremontin ajan kotonaan. Aion myös soittaa kotihoidon toimistoon ateriapalveluiden epäluotettavuudesta. Toimituskatko oli jo toinen kerta. Syyksi on paljastunut kotihoidon vastuuhenkilön ja ateriapalvelun välinen tietokatkos. Kun jakelulista ei ole kunnossa, vanhus jää ilman ruokaa. – Ihana omahoitaja Rosemarie tekee kaikkensa, kirjoittaa Tädille muistilappuja sinne ja tänne, houkuttelee pesulle ja muuta, mutta ei voi ruuaksi muuttua, jos päätöksen tekijä on unohtanut tiedottaa ateriapalveluun.

  • Olen jo aika vanha, sanoo Täti, – enkö olekin. – Olethan sinä. – Tämmöistä tämä vanhuus on. – Niin.   

Tädin omahoitaja soitti lauantaina illalla: jääkaappi on lähes tyhjä. Oli sovittu, että hän tiedottaa meille hyvissä ajoin välipalatarpeista, tilaamme viikoksi riittävän määrän. Kauppakassipalvelu toimittaa tilatut päivän viiveellä, mutta ei sunnuntaina. Käy ilmi, että Täti oli ollut ilman ateriapalvelun ruokatoimitusta kahtena päivänä peräkkäin, jolloin hän oli siis välipalatarpeiden varassa. Miten näin voi päästä käymään – kahtena päivänä peräkkäin? Ehdimmekin elää jo melkein viikon siinä uskossa ja toivossa, että vihdoin kaikki alkaa toimia.

Sunnuntaiaamuna ukkonen paukahtelee, pilvisalamat välähtelevät ja taivaalta tulee kylmää vettä. Toinen lähtee kauppaan ja viemään Tädille välipalaa sekä mansikoita. Ateriapalvelun ihminen sattuu tulemaan. Toinen kysyy, miten on mahdollista, että ruoka on jäänyt kahdesti tuomatta. Tämä ihminen vastaa kylmästi: kyllä kaikille on tuotu, mitkä listassa ovat. Siis Täti ei ollut listalla? Posti on tuonut päätöksen kotihoidon ja ateriapalvelun jatkumisesta, päätös on tehty kaksi päivää myöhemmin kuin vaihto tapahtui.

Hoitokoti on lähettänyt postia kahden viikon veteraanikuntoutuksesta. Toinen yrittää taas taivutella Tätiä suostumaan remontin ajaksi hoitokotiin mm. realisoimalla havaintomme Tädin muistisairaudesta. Täti hämmentyy, hänhän on yrittänyt salata asian esittämällä pärjäävää ja pitää edelleen itsepintaisesti kiinni päätöksestään pysyä kotona. – Tunnemme avuttomuutta.  

Tänään soitin hoitokotiin ja saamme aikaa; peruutus on tehtävä viimeistään viikkoa ennen määräpäivää. Tässä tulee kyllä miettineeksi, miten monen eri palveluntarjoajan palvelut niveltyvät yhteen ja kuka kokonaisuudesta oikeastaan on vastuussa. Mahtaako tämän monitahokkaan pyöritys tulla asiakkaalle tai soster-systeemille edullisemmaksi kuin palvelutalossa tai hoitokodissa hoitaminen? Vanhus ei ainakaan ole onnellisempi ja ongelmat kaatuvat aina lopulta omaisen syliin, jos sellainen jossain on.    

Meillä on ollut tunne, että mihin tahansa soster-systeemin tahoon olemme puhelimitse yhteydessä Tädin asioissa, vastauksena kysymyksiimme on nippu uusia puhelinnumeroita, joihin voi soittaa. (Voisin perustaa puhelinluettelon niistä.) Monet kasvottomat nimet, niiden paikka ja tehtävä systeemin lokerostossa jäävät vieraiksi. Kukin hoitaa jotain omaa juttuaan, johon tuntuu kuuluvan ennen muuta palveluohjaus, ei itse ongelman ratkaisu.

Siksi tuntui tänään tosi hyvältä osua Tädin luo käymään hetkellä, jolloin Kotikuntoutusyksikön ammattitaitoinen henkilö oli paikalla raportoimassa tilannetta ja hoitokuvioita uudelle 1.7. aloittavan Kotimedin hoitajalle. Tädiltä käytiin myös ottamassa verinäyte, joten terveydellistä tilannetta seurataan. Kotimedi jatkaa kolmen hoitajakäynnin systeemillä päivässä, ateriapalvelu ja kauppakassipalvelu toimivat edelleen. Kotimediltä löytyi omahoitajaksi sydämellinen lähihoitaja Rose, joka tuntui saavan Tätiin heti hyvän kontaktin.

Palveluohjauksen piirileikissä olen kohdannut yhden ammattilaisen, jolla oli harvinaiseksi osoittautunut taito ensinnäkin kuunnella omaista, ymmärtää tilanne sekä omaisen että asiakkaan kannalta sekä ehdottaa mielekkäitä käytännön ratkaisuja. Käytyäni kaksi puhelinkeskustelua tämän siunatun ihmisen kanssa tunsin syvää helpotusta ja kiitollisuutta. Hän jäi kesälomalle, mutta ennen sitä hän taikoi hoivakodin muistiosastolta kuntoutuspaikan Tädille putkiremontin ajaksi. Meidän epäkiitollinen tehtävämme on suostutella Täti lähtemään kotoaan kahdeksi viikoksi. Ainakin tänään hän ilmoitti varsin napakasti, ettei lähde remontin ajaksi kotoaan minnekään. Onneksi on vielä kuukausi aikaa miettiä, mutta kova taistelu tästä tulee.  


Lähdimme eilen käymään Tädin luona mukanamme juhannuskukka, jäätelöpakkaus ja mansikoita. Täti otti vastahakoisesti meidät vastaan. Kolme kertaa päivässä käyvät kotihoitajat ovat selvästi hermostuttaneet häntä. – Käyvät vain katsomassa satunko olemaan kotona. (Täti ei muista, että hänellä ei ole enää avainta.) Kyselen, onko ateriapalvelu tuonut ruuan tänään. Täti ei muista, ei sitäkään onko syönyt. Pöydällä on kansiollinen selostusta siitä mitä ’kotikuntoutusyksikön’ palvelut sisältävät ja mitä ei ja mitä palvelu maksaa. Meille on kerrottu, että hoitaja jättää kansioon merkinnän joka käynnistä. Kansion käyntilomakkeessa ei ole ainoatakaan merkintää. Kaksikymmentä yli kahden ovesta tulee yksi hoitaja ja tervehtii iloisesti Tätiä, sitten meitäkin. Hän ei ole tietoinen merkitsemisasiasta. Tarkistamme yhdessä jääkaapin, se on lähes tyhjä, mutta on siellä hiukan sen näköistä valmisruokaa, joka on päivän ruokalistassa. Ilmeisesti Täti on siis saanut aterian ja syönyt. Hoitaja lähtee, viiden minuutin käynti ei sisältänyt muuta. Minusta Täti näyttää taas kutistuneen sitten kahden viikon takaisen tapaamisen sairaalaosastolla. Todennäköisesti Täti ei muista juoda, vaikka kotihoitaja ehkä käydessään muistuttaa. Kaikki tärkeät asiat puhutaan moneen kertaan ja kohta Täti kysyy taas samaa. Listaan kauppakassipalvelua varten, minkälaista aamu- ja iltapalaa Täti mieluiten söisi. Täti allekirjoittaa apteekkia varten hoitajan jättämän lapun lääketilin avaamiseksi. Tili tarvitaan, että hoitaja voi hakea lisää lääkkeitä, kun entiset loppuvat, ja apteekki voi laskuttaa omaista, joka raha-asioita hoitaa. Käymme kotimatkalla apteekissa hoitamassa tiliasiaa. Saamme lisää lappuja. Huoh. – Tänään hoitaja soittaa ja kertoo, että tädille pitäisi hankkia paikka kuukauden päästä alkavan putkiremontin ajaksi. (Mitä, meidänkö se pitää hoitaa?) Puhelimesta kuulee, että Täti sanoo taustalla: – minä en lähde kotoani minnekään.  – Näin mennään päivästä toiseen tässä kotihoitosysteemin ihmemaassa.

Eilen illalla soi puhelin. Miesääni kertoi olevansa Tädin rapun alaovella ja tarvitsevansa ovikoodia. Kävi ilmi, että kotikuntoutukseen siirto oli päätetty toimeenpanna, mutta unohdettu tiedottaa omaiselle, niin kuin sovittu oli. Toinen antoi puolestaan isännöitsijätoimiston numeron: – Kysykää sieltä koodia, en ole tarvinnut, kun minulla on vara-avain. (Mietin, mihin ovikoodia tarvitaan, jos Täti on siinä ja hänellä on avain kotiinsa.)

Soitettiin saman tien osastolle, kello oli kuuden maissa. – En voi nyt tarkistaa, olen potilasta hoitamassa, soitan kun vapaudun. Viittä vaille kahdeksan soitettiin uudelleen. Huonosti suomea puhuva mieshoitaja pahoitteli, että takaisinsoitto oli unohtunut. – Kyllä, hänet on siirretty kotiin tänään. Kotikuntoutusyksikkö hoitaa hänen asioitaan. Tässä tulee numero…  – Päätimme soittaa aamulla, tuskin siellä kukaan enää illalla vastaa.

Aamulla soitin. Kotikuntoutusyksikön päivystäjällä kesti etsiä koneelta asiakkaan tietoja. Asiakastiedostojen selaaminen ei selvästikään ollut hänen vahvuusaluettaan. Kun hän oli kartalla kenestä puhutaan, puhelu katkesi. Soitin uudelleen. – Kyllä, hänet on tuotu kotiin eilen illalla. Kyllä, hän on Espoo Cateringin ateriapalvelun listalla, lämmin ateria tuodaan puolen päivän maissa. Nyt en tiedä miten sen sisäänpääsyn kanssa on, mutta jos rappuun pääsee, ruoka jätetään oven taa 10-14 välillä, ellei asiakas avaa. Kauppa-asiat hoitaa kauppapalveluyksikkö. Kyllä, osastolta yleensä pannaan mukaan jotain pientä iltapalaa ensimmäiseksi illaksi. Aluksi kotihoitaja käy kolmesti päivässä, aamulla 8-10 välillä, 12-14 välillä ja viimeisen kerran 17-19 välillä. Osastolta kerrottiin, että asiakas pääsee itse vessaan. Eikö, no me olemme osastolta saadun tiedon varassa.

Puhelin soi kohta. – Täällä on kotihoitaja …, olen soittanut omaisenne ovikelloa useaan kertaan, mutta hän ei avaa. Mitä tehdään? – Toinen huokaa syvään. – Tulen avaamaan oven, sopiiko tunnin päästä? Toinen ajaa Espooseen päästämään hoitohenkilön sisään. Toinen ihmettelee hoitajalle, miksi Tädillä on kanyyli teipattuna käteen, vaikka tiputukset piti olla jo aikoja sitten lopussa. Kotihoitaja poistaa kanyylin. Neuvotellaan avaimen antamisesta kävijälle, paljon puhetta, perustelua ja suostuttelua tarvitaan ennen kuin Täti itkien suostuu ’lainaamaan’ oman avaimensa. – Se on palautettava, muuten en voi lähteä ulos kauppaan. (Kauhistus, ei kai hän aio mennä ulos ilman kotihoitajaa!) Isännöitsijätoimistosta tilataan ylimääräinen avain, sen saa huomenna. Kotihoitaja lupaa hakea.  

Toinen odottaa puoli kolmeen asti, mutta ateriaa ei näy. Hän soittaa taas Kotikuntoutusyksikköön, josta luvataan soittaa Ateriapalveluun ja kysellä, miksi ruokaa ei ole toimitettu sovitusti. Huoh. Täti on niin väsynyt kaikesta, että nukahtaa vuoteeseensa. Toinen palaa kotiin. Yritämme luottaa Kotikuntoutukseen, vaikka ihan hyvin tämä ei ole alkanut…


Osastolla syötiin päivällistä, puolenkymmentä mummoa päivähuoneen pöydän ääressä, loput omissa huoneissaan, ehkä, jos joku ennätti syöttämään. Aterioituaan Täti tuli käytävää reipasta vauhtia rollaattorin kanssa, mutta meni ohi huoneensa, jossa istuimme odottamassa. Hän oli kyllä tunnistanut meidät, mutta keskustelun edetessä tuntui siltä, että välillä hän ei ollut ihan varma keitä olimme. Kysäisin mitä hän nyt muistaa sairaalaan tulostaan. Kävi ilmi, ettei mitään. Ajankohdasta puheenollen hänellä oli menossa vuoden 2018 helmikuu. Kerroimme taas, että on kesäkuu ja hänet tuotiin sairaalaan kuukausi sitten, kun Toinen löysi hänet kotoa lattialta. Kodin osoite oli kadonnut Tädin muistista. – Ei miulla ole kotiin ikävä, täällä hoidetaan hyvin.

Muisteltiin Tädin sisaruksia ja puolisoa. – Muistan nimet tutuiksi, mutta en pysty palauttamaan kasvoja mieleeni. En ajattele heitä enää. Miulla on vain tämä päivä ja tämä hetki. Kerroin pojistamme, joista hän aina ennen kyseli, ja näytin kuvia lapsenlapsista, mutta ei hän enää jaksanut kiinnostua. – Menee sekavaksi, kun yritän miettiä nykyisiä asioita, hän valitti. Hän palasi uudestaan ja uudestaan vuodettaan vastapäätä olevaan tauluun, mitä sen kuviot mahtoivat merkitä. Yhtäkkiä hän muisti: – Tuosta ikkunasta näkyy vihreä niitty. Se pitää paikkansa, maisema on kesäisen vehreä ja kaunis (silti hänen mielensä oli helmikuussa).

Poikkesimme Tädin tyhjässä kodissa. Posti oli tuonut tiliotteen pankista. Sairaalan toimesta tilattu siivooja oli käynyt maanantaina. Päällisin puolin näytti siistiltä, astiat tiskattu, vuode sijattu puhtain lakanoin ja vessakin oli kunnossa. Keräsimme kaksi paperikassillista kuihtuneita kukkia pois ikkunoilta. Kaksi kultaköynnöstä oli elossa ja ne kasteltiin. Rapun alaovessa oli ilmoitus talon asukkaille putkiston sukituksesta. Sekin on vielä edessä. 


Aamuyöllehän se lipsahti taas, ennen kuin tokenimme kultahuumasta. Eilen väkeä oli koolla kymmeniä tuhansia Kaisaniemessä juhlimassa jääkiekkojoukkueen menestystä. Erityinen piirre juhlinnassa tällä kertaa on ollut vahvan joukkuehengen korostus. Muutamien pelaajien hienot yksilösuoritukset huomioitiin, mutta koko joukkue on samanarvoisesti kultamitalinsa ansainnut. Kultahuuma sai aikaan yleisössä äärimmäisen voimakkaan yhdistävän tunnetilan siksikin, kun se on niin harvoin koettavissa, olihan kyseessä Suomen koko jääkiekkohistorian kolmas MM-voitto. Kaksi kertaa on voitettu loppuottelussa Ruotsi, 1995 ja 2011 – ja nyt Kanada. MM-pelien viehätys on erityisesti siinä, että voittajaa voi aina veikkailla, mutta ikinä ei voi tietää miten lopulta käy, tilanteet vaihtuvat salamannopeasti ja joukkueiden henkinen tahtotila on merkittävässä osassa.

Kultajuhlat peittosivat meillä kyllä EU-vaalit. Niinpä vaalitulos äimistytti. YLE-ykkösen illan ajankohtaisohjelmassa perussuomalaisten uusi meppi näytti olevan täysin pihalla tehtävästä, mihin hänet oli äänestetty. Demarikellokas taas piti ilmiselvästi oikeutenaan olla vähintään seuraava komissaarikandidaatti. Vallan kahvaa hamuaa moni muukin ensikertalainen. Onneksi meillä on myös asioista perillä olevia, kokeneita meppejä mukana. Ehkäpä Brysselissäkin ’koirat haukkuu ja karavaani kulkee…’