Blogineuvojani eli Kuopukseni on ystävällisesti ja erinomaisen kärsivällisesti mankumistani kuunneltuaan päivittänyt word pressin. Hän myös kehoittaa kokeilemaan rohkeasti uusien juttujen käyttämistä ja ilmoittamaan, jos jokin ei toimi.
Lähden taas nollasta, eli siitä, että olen hukassa, kun moni asia on muuttunut.  Älkää siis ihmetelkö mitään. Ainoa lohdutus on, että tämmöinen rassaus tekee kuulemma hyvää ikääntyvän aivoille. Hm.

Kadut ovat karseassa kunnossa. Autot jytisevät polanteissa, hulevedet loiskuvat. Kävelyteille ei mummoväki edes uskaltaudu. Tämä on myös talvea ja tiesimme tulevaksi, kun taannoin iloitsimme hiljaisista lumisade- ja energisistä pyrypäivistä.

Katselin vanhaa dokkaria ’vuosisadan pakkastalvesta’, jollainen sanottiin olleen 1985-1986. Olen ollut tuolloin työelämässä, ja perheen aika on ollut kiihkeimmillään. Dokkarin näkökulma oli miesten – miten ulkotöissä, rakennuksilla, satamissa, meriliikenteessä sekä ihmisten ja tavaroiden kuljetusalalla pärjättiin pakkasen kanssa. Ongelmana olivat jäätyvät vesi- ja lämpöputket. Omaan muistiin ei ole tallentunut erityisiä jälkiä tuosta talvesta. Tässä on eletty nyt pakkaslukemin yhtä rankkaa talvea, ainakin pohjoisessa. Ehkä moni rakennustekninen asia on myös paremmalla tolalla kuin tuolloin. Mutta silloin ei puolestaan uutisoitu lumituhoista ja pitkistä sähkökatkoista. Myytti kovaa pakkastalvea seuraavasta kuumasta kesästä romutettiin tilastojen valossa. 

Sään ääri-ilmiöiden yleistyminen on jo ennustettu, ja meneillään oleva vuosikymmen todistaa sen pitävän paikkansa. Kaikenlaisia talvia ja kesiä on siis tiedossa. Kekseliäisyys ja selviämiskeinot arjessa nousevat vielä arvoon arvaamattomaan.

Ohhoh ja kuperikeikkis, mihin ihmeessä tämän viikon päivät ovat kadonneet! Ei paljon mitään erityistä, tätä ihan tavallista vain: sopimisia, tapaamisia, somepäivitystä, lukemista, jutustelua Toisen kanssa, kuoroharjoitus, kotiaskareita, kauppareissu ja vapaakävelyä yksin lumivuorien keskellä aurinkoisena talvipäivänä. Jos olisin niitä, jotka mittaavat olemisen oikeuttaan aikaansaannoksilla, saattaisin olla tyytymätön. Vaan minäpä olenkin tyytyväinen. Aika ei käy pitkäksi eikä ole koskaan kiire minnekään.

Sitä se onni on, ettei hetkeen katso taakseen eikä eteen.       -Tommy Tabermann
 

Oli sovittu, että tulemme yhdessä puolen päivän tietämissä tädin luo, ja meillä olisi asiaa. Suureksi yllätykseksemme täti oli puuhaamassa kahvia, oli jo käynyt lähikaupasta tuoreet viineritkin. Aloitimme siis kahvijutteluilla.

Varsinainen asiamme oli hoitotahdon kirjaaminen. Puhuttiin, että siitä olisi apua siinä tilanteessa, jos tarvittaisiin lääkäriä tai sairaalaa hoitoasioissa.  Kävimme Muistiliiton sivuilta tulostetun hoitotahtonivaskan läpi ja rastitimme oikealta ja hyvältä tuntuvat vaihtoehdot. Muutama sanallinen toivekin kirjattiin. Paperit jäivät tädille, että hän voi palata niihin omassa rauhassaan, tehdä tarvittaessa muutoksiakin ennen myöhempää allekirjoitusta.

Samassa yhteydessä kysyimme ne muutamat kuolemaan liittyvät kysymykset, jotka jokaisen on syytä selvittää lähiomaisten tueksi hyvissä ajoin. Mihin toivoo tulevansa haudatuksi, ketä toivoo siunaamaan ja ketä haluaa saattamaan. Täti totesi oma-aloitteisesti, että hänelle on sama haudataanko hänet arkussa vai uurnassa.

Yllätyimme, miten asiallisesti täti kävi kanssamme kaiken läpi, miten selkeät hänen tahdonilmaisunsa olivat. Ja sekin tavallaan yllätti, miten paljon kaikki tämä huojensi meitä lähiomaisina. Nyt tiedämme, miten täti haluaa viimeiset aikansa elää, miten kuolla. Niin tapahtukoon. 

Talvella murheita muisteta ei,
talvella paljon on lunta,
muistoja kauniita katsellaan,
riemuja vanhoja riemuitaan,
nähdähän kesästä unta.     (Eino Leino)

Kysypä tutulta tai tuntemattomalta mikä on hänen lempivuodenaikansa. Aika monesta suusta tulee heti: kevät tai kesä. Syysfaneja on vähemmän, kuuluinpa niihin itsekin pitkän aikaa. Mitä onkaan tapahtunut, kun nykyään vain toteaa, että paras vuodenaika on aina se, mikä on meneillään?

Ainakin se on tapahtunut, että kokemusta on karttunut. Tietää, että keväässäkin on rumat hetkensä, kun talvi väistyy, mutta vielä ei näy lehtiä, kukkia tai tunnu lämmin kevättuuli. Tietää, että kesä voi olla helvetillisen kuuma tai kertakaikkiaan sateinen ja kylmä. On nähnyt pilvimattojen peittämiä syksyjä, joissa pimeys koettelee ihmisen elämäniloa. On sinnitellyt läpi monen monta talvea, joita ei oikeastaan ollutkaan, ei muuta kuin kylmää, märkää ja pimeää.

Ja sitten on tässä tämä oikea talvi – ihana puhtaan lumen paljous – myös etelässä asuville. Tulee raikkaita, häikäisevän kirkkaita pakkaspäiviä, jotka suorastaan tempaavat ihmisen ladulle ja laskettelemaan. Tällaisina päivinä kevättä ei haikailla, kesää ei jännitetä eikä syyspimeän ajatukset vielä ahdista. On kylmää, raikasta ja lumen valo täyttää ihmisen sielun ja koko maailman.

Ihmettelen, miksi osa ihmisistä on kaiken aikaa raivoissaan. Liikenneraivoa näkee harva se kerta, kun on moottoritien päällä matkalla jonnekin. Jos ajat tasaista vauhtia suunnilleen rajoitusten mukaan ja eteesi alkaa muodostua turvallinen ajoväli, silmänräpäyksessä siihen kaasuttaa joku ja läväyttää tietysti jarruvalot silmillesi. Kaista rynkkyyntyy, ja kaikkien meno hidastuu. Poukkoilijankaan meno ei edisty kovin kummoisesti.

Taannoin haimme pojantytärtä koulun ip-kerhosta. Muuan isä istui autossa koulun pihalla, mutta nousi siitä puhkumaan, miten hänen kulkuaan olivat viivyttäneet kehätiellä ’neljää kymppiä’ ajaneet ’taukit’ – oli näet pyry. Kun asia ei liittynyt meihin mitenkään, totesin vain viileästi: voi sentään. Mies tuskin tajusi mitä itse asiassa voivottelin, niin tohkeissaan oli vieläkin.

Nyt on uutisoitu pääkaupunkiseudun ulkoilualueilla esiintyvästä laturaivosta. Ilmeisesti on kysymys samasta asiasta kuin liikenteessä. Aina on joku hidas tien tukkeena, kun himohiihtäjä etenee kuntolatua ’pois alta risut ja männynkävyt’ -mentaliteetilla.

Keskisormi pystyssä ja naama raivonpunaisena kulkeva kertoo näin olevansa omasta mielestään muita tärkeämpi. Raivon osoittaminen toimii lauhdukkeena asianomaiselle itselleen, kunnes kohdalle osuu toinen samanlainen kukkulan kuningas. Sitten tuleekin jo pahaa jälkeä.

Tänään leidiporukkamme suunnisti ottamaan haltuun omat fiilikset ja kokemukset mediassa paljon esillä olleesta stadin uusimmasta tapaamisfoorumista. Asemalta päin tullessa talo on aivan eri näköinen kuin kansalaistorilta. Puuarkkitehtuuri, talon eläväiset kulmat, portaikot ja tasot loivat heti lämpimän vastaanoton fiiliksen. Jännittävällä pointillisella pinnoitteella käsitellyt valtavat ikkunat, joista auringon valo siroaa hurmaavasti vaaleille sisäpinnoille, antoivat myös erilaisiin ympäristönäkymiin oman mielenkiintoisen mausteensa.

Talon kolmessa kerroksessa oli kussakin ihan oma ilme ja tunnelma. Mielenkiintoisinta oli toisen kerroksen työtiloissa, joissa oli mm. opiskelijoita tutustumassa mm. 3D-tulostimiin, joiden käyttöä esiteltiin. Oli myös muita erilaisia masiinoita, joiden käyttöön tarvitaan opastajaa.  Joku istui ompelemassa, kymmenet ihmiset työskentelivät internetpäätteillä ja pienissä lasistudioissa istui rauhallista opiskelu- ja työtilaa tarvitsevia.

Kolmas kerros oli kuin viihtyisä keidas. Keskustakirjaston hyllyissä oli todella runsaasti mielenkiintoista kirjallisuutta, mm. upeita luonto- ja arkkitehtuurikuvateoksia, joita ei pikkukaupunkimme kirjastossa näe. Valtava tila on jaettu erilaisiin alueisiin kahviloineen, lukuryhmineen ja kävelyalueineen. Lastentori on ilmeisen kotoisa paikka, jossa äidit ja isät pikkuisineen näkyivät viihtyvän. Vauvoja imetettiin, pienten kanssa luettiin kuvakirjoja.  Keskeltä laskeutui upea musta kierreportaikko, seinille kirjattuna keille kaikille paikka on ajateltu. Niitä lukiessa erilaiset, tavalliset, poikkeavat ja samanlaiset voivat tuntea olevansa tervetulleita. Hieno ajatus, jota kannattaa mietiskellä enemmänkin.

Meillä on tällä hetkellä sukujemme vanhimpina yli 90 vuotiaat tädit, jotka molemmat asuvat yksin huoneistossaan pääkaupunkiseudulla. Setäni leski asuu stadin keskustassa. Olen sedän kuoleman jälkeen soittanut tädille joka joulu. Hän voi ikäisekseen hyvin, on säilyttänyt liikkumiskykynsä ja muistinsa. Tytär soittaa joka päivä, vävy ja tyttären poika käyvät tarvittaessa auttelemassa asioilla käynneissä. Maksullista siivousapua on pari kertaa kuussa. Täti sanoo odottaneensa soittoani, puhumme voinnit ja suvun piirissä vuoden aikana tapahtuneet muutokset. ”Minun ikätovereistani, ystävistäni ja sisaruksistani ei ole enää ketään elossa”, hän sanoo ja jatkaa: ”sen vuoksi tuntuu joskus yksinäiseltä, vaikka mitään hätäähän minulla ei ole. Tytär hakee aina joulun viettoon heille ja tuo kotiin, kun väsyn. Olen ajatellut kuolemaa myönteisenä, se on hyvä asia, tulee jokaiselle ajallaan ja korjaa meidät kyllin eläneet”.

Toisen täti, myös sukunsa vanhin, on elänyt itsellisen elämän. Kun ei ole perhettä, on voinut luoda elämisen ehdot ja tyylin itse. Viisi vuotta sitten 90-vuotispäivän tervehdyskäynnillä kaikki oli vielä näin: ”Kyllä minä pärjään, en tarvitse kenenkään apua, enkä halua, että kukaan puuttuu asioihini. Käyn kirkossa ja joskus kävelyllä. Viihdyn hyvin yksinkin ja haluan olla kotona omissa oloissani”. Täti kertoi silloin tekevänsä ’kuolinsiivousta’, selvittelevänsä papereitaan ja antavansa turhia tavaroita pois. Toinen on silloin tällöin soittanut tädilleen ja vointia kysyessä saanut aina saman vastauksen: ”Ei minua mikään vaivaa, hyvin minä pärjään”. Tänä vuonna täti alkoi unohdella ladata puhelinta. Varatut lääkäriajat jäivät käyttämättä ja peruuttamatta, lääkkeet uusimatta. Toinen sai puhuttua vara-avaimen käyttöönsä, että pääsee tarkistamaan tilanteen, jos puhelin mykistyy. Täti alkoi puhua samoja asioita yhden puhelun aikana. Hänellä alkoi olla epäilyksiä, että hänen kotonaan käydään, kun hän on asioilla. Katsoimme parhaaksi mennä viemään yhdessä joulutervehdystä. Oli aikamoinen järkytys havaita, että täti oli kuihtunut luurangonlaihaksi. Keittiön pöydällä oli lehtikasa, josta löytyi avaamattomia laskuja, osa jo perintätoimistosta. Sillä kertaa murtui pärjäämisdefenssi, täti tajusi, ettei enää hallitse asioitaan. Hän kuulee huonosti, näkee huonosti ja muistaa huonosti. Tuntuu yhä vahvemmin siltä, että täti on päättänyt, ettei halua hoitoa eikä apua, eikä syödä lääkkeitä. – Toinen on hoitanut laskut omalta tililtään, lopettanut lehtitilaukset, kotivakuutuksen ja varannut ajan pankkikäynnille yhdessä tädin kanssa. Joulunpyhien mentyä soitin tädin asuma-alueen Sosterin Senioripalveluun, ja kerroin tilanteesta. Tunsin suurta huojennusta, kun vastassa oli lämmin ihminen, joka kuunteli, otti asiat asioina, antoi hyviä ohjeita ja sanoi kirjaavansa tiedot, että voidaan olla yhteydessä, jos tilanne vielä pahenee. Täti kulkee hiljaista, itsellistä via dolorosaansa, joka nyt on muuttunut yhteiseksi.

 

PB056655

Joulukranssilla on sama pyöreä muoto kuin sormuksella: ikuisuuden vertauskuva. Jokainen joulu voi olla erilainen, mutta ikuisen häivähdys siinä aina silti on. Me näemme vaivaa luodaksemme koristeluin ja kynttilöin tunnelmaa, mutta lopulta oikea joulu syntyy sydämen puheesta sydämelle.

Kiitos joulu, että tulet taas ja muistutat meitä tästä ikuisesta ilosanomasta: Jeesus tullut on!

PB056654

Joulussa on kaikki sadun ihanat ainekset, kauneus, iloinen yllätys, hyvä tahto, rakkaus, onnellinen loppu ja ’sen pituinen se’.

Annetaan niille mahdollisuus!