Kun itseään siistinä pitävä ihminen joutuu siirtelemään paikoilleen juurtuneita huonekaluja seinien ja ikkunoiden luota kauemmas remontin tieltä, paljastuu joka viikko imuroidun ja siistityn kodin todellisuus julmasti kuin tiskirätti päin naamaa. Mitä onkaan pianon takana? Patterin ja seinän välissä? Tasolla, jolta musiikkilaitteet on nostettu turvaan vaatehuoneeseen? Kirjahyllyjen päällä, jonne kurkistaakseen täytyy nousta rappustuolille? Sängyn alla, jossa pitää majaa pesulasta tuotu putipuhdas matto?

Ei tarvitse olla himosiisti ihminen tai pölyallergikko, silti tuo huonekalujen takainen, alainen ja yläinen maailma nostaa inhon väreitä. Sitkeänharmaata pölymattoa tasoilla. Pikkulapsen nyrkin kokoisia höytyväpalleroita, joiden räkäänsä kirnuavan naurun melkein näkee ja kuulee. Sormenpäätestin masentava vihje asiaintilasta sielläkin, missä ei silmä mitään havaitse.
Olen aavistanut tämän, mutta torjunut tietoisuudestani. Mitä se kertoo minusta?

Olemme kuin kaksi kohmeista kilpikonnaa, jotka parina päivänä viikosta kömpivät ulos kolostaan ja häikäistyneenä kevään kirkkaudesta suunnistavat hankkimaan ruokaa ruumiille ja sielulle kasvosuojus kilpenämme. Kotikolopäivät ovat yhtä ikkunasta katselua, ja ulkoilu jää usein kulkuun pihan poikki postilaatikolle tai roskisvajaan. Näiltäkö kadehdittavilta olennoilta pitäisi vielä ulkona liikkuminenkin kieltää, kun eivät muutenkaan uskalla jäisille lenkkipoluille. Antaisivat jo meidän olla rauhassa!

Tänään oli asioita, Toisella apteekkiin ja minulla kirjastoon. Muutama pääsiäiskorttikin odotti postilaatikkoon viemistä. Vihdoinkin ovat alkaneet lumen sulamisviikot, niitä jo on odoteltu. Linnut tirskuvat pihassa ja touhuavat lintulaudalla. Hyvinvoiva kiiltävänharmaaturkkinen oravakin on käynyt verottamassa pähkinä- ja siementarjoilua.

Tähän todellisuuteen tulee vielä tieto: Esikoinen on saanut kuumeetta oireita, käynyt testissä ja todettu viruspositiiviseksi. Siinä meni nyt monen perheen pääsiäislomasuunnitelmat uusiksi, kun oppilaat ovat altistuneet ja työtovereista osa. Karanteeni on päällä siellä ja täällä.

Yhteiskunta on suljettu. Jos se jostain kohtaa olisi jäänyt raolleen, se kohta tukitaan oitis. Nyt olisi vielä aikaa ja mahdollisuus päästä neljän seinän vankilasta nelipyöräisellä ajoneuvolla johonkin suuntaan vaikka päiväksi, ettei apatia iskisi. Onko missään yhtään ruokapaikkaa, joka olisi auki keskipäivällä? Koska autolla, ei tarvittaisi yhtään prosenttia ruokajuomassa, mutta evään syönti jollain parkkipaikalla ei houkuta eikä kannonnokassa tarkene.

Meidän kahden eläkeläisen murheet ovat pieniä muruja ainakin niinä päivinä kun perussairaudet ovat kutakuinkin tasapainossa eikä kipuja tunnu. Ne, jotka saivat tartunnan, sairastavat hiljaa kotonaan tai makaavat teholla koomassa avaruuspukuisen henkilökunnan käänneltävänä elleivät sitten ole jo krematorion tuhkapurkissa. Suurimmat murheet näyttävätkin olevan nuorilla ja terveillä, joiden biletys on kielletty. Parku on kova, pitää oikein kokoontua mieltä osoittamaan. Vapaus! Baarit auki! Meillä on oikeus pitää hauskaa!

Monen lumettoman tai vähälumisen talven jälkeen saimme taivaalta täksi talveksi aidan puoliväliin ulottuvan hangen pienelle kotipihallemme. Eihän siihen raaskinut heti lapioida polkua, selkäkin oli kipeä ja jalkaa särki öisin. Ihanan pehmeä ja valkoinen lumipeitto sai olla rauhassa pitkään. Sen alla voi kuvitella kevätkukkasipulien onnellisena nukkuvan.

Vaan talvi oikutteli, tuli lauhaa, lumi vettyi ja tiivistyi päivällä ja yöpakkasessa taas kovettui. Pihalumella saattoi pian kävellä kuin lapsena hankiaispellolla. Oli tiedossa, että ikkunoita uusitaan keväämmällä. Sitä varten piti saada polku pihan poikki portille. Jäähakkuri olisi, mutta kun se jäi sinne vajaan, jonka oven edessä jumitti jähmeä kinos. Kevyt muovinen lumilapio ei mahtanut hangelle yhtään mitään.

Piti kaivaa vajan oven edustaa sen verran, että sai ulos alumiinisen lapion ja jäähakkurin. Hakattiin polkua vuorotellen parina päivänä, kunnes päästiin pihaportille asti. Ihana ylläri odotti portin takana: kaupungin aura-auton toimittama jäälohkareiden valli. Se on vielä hakattava pois edestä. Olin saanut fysioterapeutin ohjelmalla selän kuntoon. Siinäpä nyt koeteltiin kestääkö nikamat, nivelet ja lihakset poikkeustalven haasteita.

kaupunki hengittää

tarmokkaita askeleita katusoralla
ti-ty, tsirp-tsirp, piis-piis ja muita muunnoksia
tip tip tip ja humahdus

Saimme vinkin, että HUS:n alueella aletaan jakaa rokotusaikoja uudelle ryhmälle ikäihmisiä. Toinen meistä otti asiakseen metsästää ruuhkaisille ajanvaraussivustoille pääsyä sillä välin, kun minä hoitelin normaaleja maanantaihin kuuluvia kotiaskareita. Tunteja hänellä siinä meni, mutta niin vain saatiin tälle päivälle ajat kummallekin. Saman tien toisen piikin aikavaraus annettiin kesäkuun alkuun.

Olimme ehtineet jo murehtia tiedotuksen sekavuutta. Kotikaupunkimme koronainfosivusto tuntuu juuttuneen yli 80-vuotiaiden rokotuksiin. Luulimme olevamme riskiryhmää sekä iän että muutaman diagnoosin vuoksi, mutta rokotusta seiskakymppisille luvattiin vasta ”myöhemmin keväällä”. Kotikaranteeniin ja suojatoimiin täällä on jo totuttu, niillä mennään rokotettuinakin edelleen niin kauan kuin rajoitukset ovat voimassa.

Normaaliin tapaan soljuneen lauantaiaamun keskeytti Toisen puhelimen koronavilkku. On tapahtunut mahdollisesti altistuminen koronavirukselle viime päivinä, se kertoi ja pyysi reagoimaan tietoon. Koska me olemme pääsääntöisesti kotona emmekä juurikaan tapaa muita ihmisiä näinä aikoina, enkä minä vilkutusta saanut, keskityimme miettimään, missä toinen on liikkunut yksin. Löytyi kolme mahdollisuutta: taloyhtiön asioita käsitellyt asukaspalaveri, jossa oli kaksi talon ulkopuolista osallistujaa – sekä kaksi poliklinikkakäyntiä aluesairaalassa taksilla. Kaikissa niissä Toinen on käyttänyt suojainta, kuten teemme kaupassa ja kirjastossakin asioidessa. Soitto terveyskeskuksen koronapäivystykseen tuotti tälle illalle testiajan. Testin jälkeen pitää vielä pysytellä kotona, kunnes vastaus tulee. Sinänsä mikään ei arjessa muutu, mutta tuleepahan testattua.

Menneet maaliskuut ovat keväältä ja sulavilta lumilta tuoksuvia muistinvaraisia yksityiskohtia, siivuja pitkästä elämästä. Tulevista maaliskuista ei tiedä, ei arvaa – vai osasiko joku 2019 maaliskuussa edes aavistaa minkä katastrofin keskelle paiskauduimme seuraavassa maaliskuussa? Ja yhä vaapumme samassa arvaamattomassa aallokossa jonkinlaisen hataran Toivo-nimisen pelastusveneen varassa. Ehkä se kantaa meidät johonkin rantaan. Joskus. Rannan nimeksi tulee Uusi Normaali.

Toivo on raskaassa lastissa. Se ponnistelee aallokossa vasten tuulta. Lastina on tilastoa ja taulukoita, strategioita ja rokotusohjelmia, sulkuja ja eristyksiä, kieltoja ja vakavia vetoomuksia. On ohjeita, joita osa noudattaa säntilleen, osa kokee niin suurta voimattomuutta tilanteen pyörteissä, ettei enää jaksa välittää. Jotkut eivät ymmärrä tilanteen vakavuutta ja pelaavat rulettia omalla ja toisten terveydellä, elämälläkin. Ja aina löytyy niitäkin, jotka omasta mielestään kärsivät enemmän kuin muut ja haluavat pelastaa vain itsensä.

Vanhempiemme ja isovanhempien sukupolvi joutui sotaan puolustaakseen kotikontujaan, nyt me olemme vuorollamme poikkeuksellisen vihollisen hyökkäyksen kohteena. Jokaisen elämä on yhtä arvokas, arvokkainta mitä meillä on. Kiitos kaikille, jotka haluavat ja jaksavat ponnistella. Toivo rantautuu vielä, siihen on uskottava.

Näin taas junnautuu tämäkin talvi kohti kevättä. Pihajäät ovat sulamassa, lumet humahtelevat katoilta ja tiaisten tiiskutusta on kuultu. Metsän reunassa näin hauskan näyn: isoja lintuja neljää eri sorttia pareittain istumassa lähekkäisissä puissa. Oli varispari, harakkapari, sepelkyyhkypari ja naakkapari. Siinä varmaan tuumailtiin kenen pesäreviiriä tämä metsikkö nyt on.

Meidän osoitteessamme asuu ikäkulu ihmispari, joilla ei ole ihan samoja mietteitä kuin linnuilla. Pesä on valmis ja naapuritkin ovat samat vuodesta toiseen. Jonkinlaista reviiriajattelua edustaa oman pesän aidattu piha-alue patioineen kullakin ja naapurusten kanssa yhteinen iso piha, jossa taas kesän tullen voi istuskella keinussa ja seurailla aluetta reunustavien pikku katujen harvaa liikennettä. Reviiriajattelua kai tonttienkin rajaistutukset ja portit edustavat.

Rivitalossa asuminen on yhteisöllistä elämää. Kullakin on oma ovi, oma piha ja oma rauhansa. Yhteisesti huollettavina on piha-alueita ja istutuksia, roskavaja ja pihakäytävät. Naapurit pysähtyvät kohdatessa vaihtamaan muutaman ajatuksen ja samalla tekemään havaintoja, miten yksin asuvien asukkaiden kotikoloissa voidaan. Yksinasuvia on vähemmistö, pariskuntia enemmän. Muutamat lopettelevat työuraansa. Eläkeläispariskunnat elävät korona-arkeaan, jossa lapsenlapsia ei nyt näy. Elämänpolku käy iltaa kohti, kiireet ovat ohi. Aikaa on hitauteen, pysähdyksiin, pyrähdyksiin, olemisesta nauttimiseen. Ystäville voi soittaa vaikkei tavata nyt. Elämä tuntuu hyvältä.

Meditoimme yhdessä THL:n viisaiden virkamiesten kanssa jokatorstaisen koronatilannetta kuvaavan käppyrä- ja pylväsgrafiikan ääressä. Luvut elävät maltillisesti. Se mikä jokailtaisessa uutiskatsauksessa uusien tartuntojen, sairaala- ja tehohoitoa tarvitsevien ja kuolleiden määränä kulloinkin hätkäyttää, ei isossa kuvassa enää kovin kummoisena muutoksena näy. Junnaamme tasaista korpitaivaltamme kiltisti tai jupisten kesää kohti rokoteannostamme haikaillen.

Millaisena tv:n äärestä liikahtavalle todellinen elämä pääkaupunkiseudun arjessa näyttäytyy on taas toinen tarina. Suojuksia käyttävien aikuisten määrä on laskussa. Nuoriso ei enää piittaa rajoituksista tai hygieniamantroista. Eilen poikkesin ulkoilureitilläni lähikauppaan täydennysostoksille ennen puolta päivää. Ajatus oli, että yleensä siihen aikaan on vähiten asiakkaita. Mutta kauppa olikin teini-ikäisten mekastavien nuorimiesten lössin hallussa. Yhdelläkään ei ollut suojainta. Lähistöllä on urheilukentät ja jäähalli, joten sieltä ne siihen varmaan puhaltautuivat, koska lähistöllä ei yläkoulua ole.

Odottakaas, kun kaikki laumasielut ponnahtavat kodeistaan ja kouluistaan hiihtolomille laskettelukeskuksiin. Alkaa koronavilkut kilkattaa, ja käppyrät kääntyy ylämäkeen.