On syytä tosissaan miettiä, mistä löytyisi tässä syväkyntöisessä vuodenajassa aitoja ilon pilkahduksia, jotka eloa voisi keventää. Sumuaamuja ja päivähämärää tuntuu olevan ylimäärin. Henkilökohtaisia harmeja, pätkäunta, ikäviä uutisia maailmalta ja kotimaasta – niitä kyllä riittää.

Tuossapa on vastaus heti kohta: kaktus kirjoituspöydän kulmalla purkaa nuppuja, yksi vaaleanpunainen kukka on jo auki! Miten en ole huomannut? Yksikin kukka kykenee valaisemaan pilvisen päivän kuten iloinen yllätys aina. Ehkä eniten on kyse asenteesta, huomaammeko yllättäviä asioita. Poimitaan iloa!

Marras-joulukuu on vuoden pimeintä aikaa. Tänään aloin jo odottaa lumisadetta, kun sääennusteessa sitä lupailtiin viikonlopuksi. Ensi lumen maisemaa valostava ominaisuus on aina yhtä sykähdyttävä – vallankin täällä pääkaupunkiseudulla, jossa se ei enää vuosiin ole ollut itsestään selvä talventulon tunnus.

Puhelintaankin voisi somessa klikkailun sijasta käyttää ihan vain soittamiseen ja puhumiseen. Milloin viimeksi kysäisit kauempana asuvan omaisen tai ystävän vointia ja kuulumisia? Vanhat vallankin saattaisivat ilahtua yllättävästä yhteydenotosta. Itsensä ilahduttamista suunnitteleva voisi kysäistä seuraa teatteriin tai taidenäyttelyyn tai vaikkapa sirkukseen sen mukaan, miten tarjontaa on.

Kysyin ystäväpiiriltä reseptiä marraskuusta selviämiseen. Ystävä Pohjanmaan puolelta sanoo: ’Onhan meillä valoja! Ei tarvitte pärettä pirtin seinähirren välis polttaa.’ Ytimekäs resepti: kynttilät ja ystävät auttaa yli marraskuun! Kukkakimppu omalle pöydälle ja väreihin sointuva paksu kynttilä, joka saa palaa, vaikka koko pilvisimmän päivän! Riston valintaa kuuntelee moni radiostaan, Bachin lohdullisia ja voimauttavia säveliä. Lauluihmisenä saatan hyräillä äitini tavoin jotain mieleen tullutta tuttua sävelmää keittiössä puuhatessa tai panna levylautaselle Pavarottin energisen tenorin laulamaan bravuureitaan.

Itse asiassa marraskuu onkin jo puolivälissä. Ettei vain menisi ohi tässä voivotellessa!

Puolipäivän aikaan kävimme kaltaistemme seurassa aterioimassa kaupunkimme wanhain ruokalassa. Uunilohta suppilovahverokastikkeessa kasviksineen ja salaattipöydän antimia itse valittu kukkuralautasellinen. Jälkiruokana aprikoosiversio vispipuurosta oli kirpeä uusi tuttavuus, mukava sellainen. Ja tarjolla olisi ollut myös alkukeitto ja kahvi päälle päätteeksi, kympillä koko satsi. Jostain saa vielä tavallista, hyvin tehtyä kotiruokaa edullisesti.

Luin tarkkaan Hesarin toimittajien väkertämät uutiset, aamupäivä siinä meni. Etsivän sanotaan löytävän. Ei pitänyt taaskaan paikkaansa: ei yhtään positiivista uutista. Auerin perheen käsittämätön jahti jatkuu kuinka monetta kierrosta jo. Huonosta poliisityöstä, Poliisin väärinkäytöksistä ja oikeusprosessien ohjailusta otetaan kaikki irti. Brittiprinssin ja muinaisen pääministerin seksisotkut, ketä kiinnostaa. Trumpin omalaatuinen poukkoilu kukkona maailman mätänevillä tunkioilla omasta tärkeydestään paisuvana pellehahmona. Sääliksi käy, kun tsaari kukkoa pyörittää tullen mennen, miten tahtoo.

Päivän positiivisin uutinen, haloo…? Ruokalan antimetko…?

Ajettiin toissapäivänä tutun ison kaupan parkkiin tavanomaiset viikonvaihteen ruuat mielessä ja muutama harvinaisempi juttu listalla taskussa. Kovin oli hiljainen kaupan parkki ollakseen perjantaiaamu. Sitten huomataan kaupan ovella muitakin hämmentyneinä tavaamassa tiedotetta: ”Myymälä suljettu toistaiseksi.”

Pikkukaupungissahan tieto ja varsinkin arvailu asianlaidasta leviää kulovalkeana. Kuulemma parkkihallissa oli palanut auto. Keskustan toisen tavaratalon kassoilla tiedettiin olevan pitkät jonot. Palattiin autoon. Pienen mietinnän jälkeen päätettiin palata kotiin leipomon kautta. Yksi vararuoka on jääkaapissa, joten ei tee mieli jonojen jatkoksi.

Tulikin mieleen vielä poiketa lelukauppaan, joka oli niillä main, kun oli ekaluokkalaisen synttärit tiedossa. Yön nukuttuamme kauppatilanne oli edelleen sama. Päätettiin kokeeksi ajaa laitakaupungin supermarkettiin, jossa ei ole koskaan käyty, ihan toisella suunnalla asujat.

On kuulkaa pitkästä aikaa uusi kokemus ostajana olla kuin Liisa ihmemaassa. Ei yhtään ole hajua mistä päin mikin tavallinen tavara löytyy. Ja valinnan varaa on, ihan eri merkkistä vain kuin vakikaupassa. Hinnoissakin oli eroa, kumpaankin suuntaan. Aikaa meni, mutta kaikkea sai, mitä pitikin. Ja rutiinien pöllytys teki vain hyvää!  

• No jopas on – peijakkaan konstikas… oon sentään vuosikymmenet tällä aineella siivoushommat kotona hoitanut harva se viikko, mutta tähän nyt tyssäsi. Siinä sitä on kehitys taas karannut laukalle keksijän korvien välistä … kun ei tavan ihminen saa enää tolkkua tolupullosta että mistä se pissii…

Mummo oli havainnut tolupullon tyhjentyneen, riittoisa ja kelpo siivoustoimen apuri tuo oli ollutkin, mutta eihän mikään iän kaiken. Oli isossa kaupassa käydessään löytänyt samanmerkkisen suihkupullon ja tullut tyytyväisenä kotio. Vaan annas olla, jahka siivouspäivä koitti. Jotenkin erilainen se pullo oli, kun ei siitä normaalisti alkanut suihketta tulla, vaikka mummo oli jo mielestään saanut räplättyä oudonmallisen lukonkin auki. Mutta ei tule suihketta, ei. Oikein piti lukulasit ottaa nenälle ja istua tutkimaan käyttöohjetta.  

• On se kumma. Kuvista ei saa mitään tolkkua ja niin pienipränttistä tekstiä on pullonkyljessä, että tuskin suurennuslasillakaan selvää saa, ärisee Mummo. – Mitä himskattia tämä ees tarkottaa? Onko tässä taas joku tekoäly ollu asialla, kun ei ohjeessa ole päätä eikä häntää!

Pissismummon Talonmies, tuo oiva koti-insinööri ymmärsi tulla paikalle lievää noitumista kuultuaan. Mulkoili ohjetta jonkin aikaa, käänteli pulloa tovin puoleen ja toiseen, ymmärsi kohta kääntää oikeaa nokka-osaa 180 astetta oikeaan suuntaan ja kas! jo löytyi suihketta.  

Vähän kyllä oli Mummolla nolo olo – ei kyllä mokomaa propleemaa ole ennen vastaan tullut siivousainepullojen markkinoilla. Onko nyt laitaa kehittää pesuaineen pullo sellaisille kierteille, ettei tuo aukene ilman insinöörin tutkintoa? Ei tasan ole. Jotain rajaa!

Avasin illansuussa ulko-oven kävelläkseni pihapolkua roskapussi kummassakin kädessä katokselle kadun varteen. Juuri sillä hetkellä – sen minuutin matkalla tapahtui, että kaksi hulmuavaa muuttolintuauraa purjehti ylväästi pääni päältä kohti pohjoista. Taivas avartui, ja huikea jälleennäkemisen ilo läikähti sielussa – vaikka eivät ne olleetkaan samat linnut, jotka syksyllä hyvästelin, kun ne lensivät tästä etelää kohti. Lintujen lähtö ja paluu on pohjoisen ihmisen elämän merkityshetki.

Eräällä tavalla 1. toukokuuta on aina kevään virallinen alku, vaikka tänä vuonna luonnossa kevät heräilikin näillä main jo maaliskuussa. Vapun tavanomainen, siis epävakainen sää oli tällä kertaa tyyppiä vartin auringonpaiste ja puolen tunnin pilveily vaihdellen pitkin päivää. Sateen ropsaus tuli sitten post festum ja vesipisaroina tällä kertaa.

Pihan pensaiden silmujen, perennojen ja luonnonkukkien heräämistä on ollut ihana seurata. Saman tien on havainnoitu pikkulintujen ja isompien kosiopuuhat ja pesänrakennuskiireet. Vielä ei ole perhosia näkynyt, mutta kimalaiset ovat olleet avautuneissa kukissa jo ahkeraan. Kaupunkipihassakin tapahtuu pieniä hauskoja vuodenaikajuttuja.

Esikoinen käväisi, viivähti sopivan juttutuokion verran. Nautittiin simaa asiaankuuluvine tykötarpeineen. Hyvin maistuivat pääsiäispaaston jälkeen. Iloa juttutuokiosta. Pari ihanaa kesäreissuideaa jäi itämään, jos meidän voinnit ja pojan aikataulut sattuvat natsaamaan.

Päivä alkoi käynnillä terveysaseman laboratoriossa kahden normipillerin ja vesilasillisen voimin ja omin toimin. Ne toimet olivat ennakkoon systeemille esitetty kysymys olisiko syytä tsekata tietyt arvot, joita on aiemmin vuosittain seurattu, kun nyt on vierähtänyt jo kaksi eikä kutsua ole kuulunut. Vastaus oli, että olisi, ja se pitää itse hoitaa. Saman tien napsahti lähete labraan, jonne taas pitää Itse labrasta tilata aika.

Terveysaseman tilat olivat kokeneet kasvojen kohotuksen, ja joitakin käytäntöjä oli virtaviivaistettu. Eka rasti oli löytää oikea ilmoittautumisaparaatti, niitä on sisäänkäynnillä kaksi. Odotusaulassa istui väkeä väljin välein lappu kourassa, ja isolle ruudulle kilahti vuoronumero ja ovinumero. Ainakin piinallisesta nimien huutelusta on päästy. Suunnilleen varatulla ajalla sain kutsun sisään ja pyydetyt toimet hoituivat.

Olen nyt pikkuhiljaa sisäistänyt terveyssysteemin kanssa asioinnin ja todennut parhaaksi, ettei kuormita systeemiä pikkuvaivoilla, joiden kanssa pärjää itsehoidolla ja kohtuullisella siedätyksellä. Mitään ikääntymiseen liittyvää kremppaa siellä ei noteerata. Niistä sopii sitten mainita, jos ikätoveri kysäisee, miten sulla menee. Itsehoito, omaishoito ja vertaistuki ovat systeemin kolme tukijalkaa. Henkihieverissä vasta sopii soittaa ambulanssi ja toivoa, että se ehtii ennen kuolemaa.

Ison kaupan aikakauslehtien valikoimasta osui silmiini Kodin Pellervo niminen julkaisu. Hämmästyin: lehti on vielä olemassa! Pellervoa oli tilattu lapsuusmaallani kotiin, mutta maailmalla elettyinä aikuisen vuosikymmeninä en ollut nähnyt lehdestä vilaustakaan. Lueskeltuani lehteä kotona tarkemmin, hämmästyin uudelleen. Tuostako tutun tavallisesta, pullantuoksuisesta, luonnonläheisen ja rauhaisen kyläyhteisön elämän kuvauksesta ihmisineen tuli tämä ihmeen lämmin ja kotoisa olo, joka jäi kannattelemaan arkea.

Aikakauslehdet, joita tulee silmäiltyä kaupan kassajonossa vuoroa odotellessa, esittelevät vuoronperään samojen julkkisten ihmissuhdeongelmia ja pintakuohuista elämää kansijutuissaan. Ei se kosketa minua, en osaa sitä arvostaa ja mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän yhtään edes kiinnostaa. Olemmeko unohtaneet, että suomalaisia asuu yhä pienissä kylissä, isoista kaupungeista syrjemmissä rauhallisissa taajamissa. Eletään tavallista elämää, jossa lapset käyvät kouluaan, aikuiset tekevät töitään ja hoidetaan kodin tavallisia askareita.

Tunne kotiinpaluusta jäi lohdullisena ja kiitollisuutta kannattelevana tähän hiljaiseen arkeen, jota nyt yhdessä puolison kanssa elämme pikkukaupungin kodissamme. Ei elämä ole meillekään antanut kaikkea, mistä joskus on unelmoitu, mutta niin paljon kaikkea hyvää, turvaa ja rakkautta, kuin pieneen onneen tarvitaan.

Kolmannessa Huoneessa kävi kuluneella viikolla semmoinen kevätpuhuri, joka kadotti joksikin aikaa kymmenen vuotta päivityksistä. Administerini järjesti aikaa käydä tutkimassa tilannetta kotikoneellani ja sai suurimman osa hatkassa olleista takaisin kotiinsa. Alkuvuoden -25 osalta muutama päivitys jäi sille tielleen, mutta ajattelin jatkaa siitä huolimatta (blogi)elämääni.

*

Tänään YLEn iltauutiset kertoivat hätkähdyttävän uutisen, jonka mukaan Venäjä on järjestelmällisesti järjestänyt tihutöitä ’etupiirinään’ pitämissään Euroopan maissa Ukrainan hyökkäyssodan aikana. Tutkivien journalistien penkominen on tuottanut tulosta, ja epäilykset viittaavat Venäjälle. On oletettavaa, että Trumpin kaveeraus Putinin kanssa, uhkaus vetää Naton joukkoja Euroopasta ja muu huseeraus koko maailmanjärjestyksen pakan sekoittamiseksi on manööverien taustalla. Tässä Itämeren kaapelivauriot ovat vain yksi osanen.

*Eikö ”paha ole kenkään ihminen, toinen vain heikompi toista” – ?

Eilisen Minna Canthin liputuksen jälkeen on tänään orientoiduttava kevätaikaan tasauspäivän merkeissä ja ensi sunnuntaina taas siirryttävä ’kesäaikaan’, halusi tai ei. Sen verran on meillä vanhoillakin yhä tarkoin kellonajoin määritettyä elämää, että aika-aparaatit on pidettävä kuosissa, muuten saattaisi tipahtaa tykkänään maailman menosta. Vaikka eteläisessä Suomessa nykyään on vain kolme selkeää vuodenaikaa: kevät, kesä ja syksy, niin talven riekaleita saattaa olla viikko silloin toinen tällöin joulukuusta helmikuuhun.

Arkisessa hiljaiselossakin on muistettava hoitaa henkilökohtaisen hyvinvoinnin kohennustalkoot. Niissä merkeissä olen jo käynyt tänä vuonna tapaamassa hius-, hammas- ja jalkahoitajaa sekä silmälääkäriä. Pari juttua olisi enää hoidettava ennen kesää, jos ei akuuttia ilmene. Hyvinvointiin kuuluu tärkeänä myös henkisen puolen hoito. Ajan hermolla pysymiseen riittää uutisten ja kulttuuritapahtumien seuraaminen, enää ei tarvitse suuna päänä osallistua kaikkeen, mikä kiinnostaa.

Ystävät tuntuvat hiljaiselossa yhä tärkeämmiltä. Hätkähdyttää, kun tuttu ikätoveri tuntuu häipyvän vähitellen omaan maailmaansa ja yhteys katoaa. Olen miettinyt tätä paljon viime aikoina ja tuntenut surua. Jos voi parisuhde muuttua eri syistä omaishoitosuhteeksi vuosien mittaan, myös ystävyys voi muuttua vastavuoroisuuden hiipuessa esimerkiksi muistisairauden vuoksi. Tunnen suurta kiitollisuutta jokaisesta ystävästä, joka jaksaa muistaa silloinkin, kun itsellä voimat ovat vähissä.

Eilen läksimme kauppaan muutamia viimeisiä hankintoja varten. Ei pidetty kiirettä, mikä osoittautui virheeksi; isossa myymälässä oli puoli kymmeneltä jo täysi maailmanlopun tunnelma. Huhhuh, sitä säntäilyä, kiilausta ja jonotusta.

Tänään luonto on laveerannut ikkunamaisemamme harmaanvalkoisin akvarellivärein. Tihuttaa vettä, puiden oksien tumma grafiikka sumussa piirtää joulurauhan maisemaa. Kaupunki on ihmeenomaisesti hiljentynyt, kiireisimmät ovat kai menneet menojaan ja muut uppoutuneet kotioloihinsa.

Toisen hauduttamasta puurosta unohtui suola, manteleita oli sen sijaan kourallinen. Puuroon kanelia, ripaus sokeria ja luumurusinasoppaa valion purkista – hyvää oli. Turun perinnemeininki kuulosti tosi energiseltä ja juhlavalta, kalskahtiko siinä Nato-Suomen uutta sointia. Kyllä olisi rauha tervetullut Eurooppaan ja Lähi-Itään – edes jouluksi.

Kummipojan perheeltä tuli tunnelmallisia kuvia lapsuuskotini maisemasta illan jouluvalaistuksessa, veljen käynnistä vanhempiemme haudalla ja joulukuusesta heidän tuvassaan. Muutama harvinainen joulutervehdyskin tuli ilahduttamaan – siunattu netti!