Leffakerhon helmikuun avausfilminä oli James Ivoryn käsikirjoittama ja Luca Guadagninon ohjaama koskettava rakkaustarina. Se keskittyy 17-vuotiaan muusikkopojan, Elion,  ja professori-isänsä assistentiksi kesän ajaksi saapuvan amerikkalaisopiskelijan, kolmikymppisen Oliverin ystävyyden kehittymiseen rakastumiseksi. Tapahtumain maisemana on Pohjois-Italian kesä. Nuorukaisen roolissa kaunis Timothee Chalamet tekee loistavan, Oscar-ehdokkuudella noteeratun roolityön, Armie Hammer Oliverina yltää myös uransa parhaimpaan. Käsikirjoitus on tasapainoinen, ja kuvaus välittää aistillisuudessaan hienosti päähenkilöiden välillä heräävät tunnekuohut sortumatta hetkeksikään banaalisuuteen.  – Elokuvan tarina on kokonaisuutena kaunis ja herkkä, myös Italian aurinkoisen maiseman annetaan puhua. Jos olisin lukioikäisten opettaja, suosittelisin oppilailleni tätä elokuvaa ( kaikenkarvaisten pornofilmien tilalle). Ehkä tämä lisäisi myös tyttöjen ymmärrystä seksuaalisuuden moni-ilmeisyydestä.

***Vaikka esittelemäni leffat olenkin nähnyt leffakerhon näytöksissä, esittelen parhaita siksi, että monet näistä palkituista, ei kaupallisista leffoista tulevat myöhemmin jollekin televisiokanavalle.

Kirjoittajalla on toisinaan selkeän aiheen pula, toisinaan taas valinnanvaikeus. Mikä onkin, sitä voi hoitaa alkamalla kirjoittaa ja katsomalla mihin teksti alkaa ohjautua. Monta kertaa on otsikko vaihtunut, kun lauseet alkavat puhua omiaan.

Tyypillisempi tilanne on, että teksti soljuu sujuvasti lauseesta toiseen, mutta haeskelee sanottavaansa. Kirjoitettuaan puoli arkkia, kirjoittaja havaitsee, ettei ole sanonut mitään tähdellistä. Roskakorin ahnas kita odottaa.

On kirjoittajia, joiden sisäinen mielipidemylly jauhaa aamusta iltaan, usein myös yön yli. He vaikuttavat oman elämänsä sisällön tuottajilta. Samat ajatukset toistuvat, oman elämisen tavan, näkemysten ja arvomaailman paremmuuden todistelu ei pääty.

Toisaalla voi olla niin, että sisäinen giljotiini leikkaa kärjekkäimmät sanomiset. Ne eivät sovi kuvaan, joka kirjoittajalla on itsestään. Tai kirjoittajan itsetunto horjuu, hän pelkää osoittautua omituiseksi yksityisajattelijaksi, jonka tuumailu ei tavoita vastakaikua.

Kirjoittaja ottaa käyttöön kehittämänsä metodin. Se toimii niin, että kirjoitetaan yksi lause, ihan mistä aiheesta tahansa ja jatketaan ajatusta toisella lauseella, joka vähintään ohuesti liittyy edelliseen. Kolmas lause päättelee ajatuksen, toimii siis pisteenä.

Kirjoittaminen harrastuksena on ajatusten, tapahtumien ja tunnelmien sanoittamista. Julkiselle alustalle kirjoittaminen on itsekurin alaista toimintaa, joka ottaa huomioon mahdollisen satunnaisen lukijan. Kirjoittaja ei ole toimittaja, ei pyri uutisten välittäjäksi eikä kaupalliseen hyötyyn.

Kirjoittajalle on turha tulla sanomaan, mistä pitäisi kirjoittaa, mistä vaieta. Vapaa sielu on itseohjautuva, ei anna määräillä sanomisiaan. Mikä on sanoitettava, se on oikeus sanoa, miellytti satunnaista lukijaa tai ei.

Leffaihmisinä olemme tietysti kiinnostuksella seuranneet myös Aku Louhimiehen viisiosaista tv-versiota Tuntemattomasta sotilaasta. Kaikki edelliset elokuvat aiheesta olemme nähneet moneen kertaan, kirjankin olen viimeksi lukenut 2016. Kuten tuolloin kirjasin Lukunurkkauksen kommenttiini, Linnan teos on nimenomaisesti kuvaus suomalaisesta miehestä sodassa eikä pyri autenttisten sotatapahtumien kirjaamiseen. Miten äärimmäisissä olosuhteissa rintamalla miehestä puristuu esiin hänen rohkeutensa, pelkonsa ja perimmäinen luonteensa.

Uuden sukupolven parhaat näyttelijät onnistuvat hahmojensa luomisessa hienosti, erityisesti Aku Hirviniemi, Eero Aho, Jussi Vatanen ja Johannes Holopainen. Taistelutapahtumilla ja verisillä ruumiilla ei liikaa mässäillä, Louhimies antaa tilaa myös hiljaiselle tapahtumattomuudelle ja sotaväsymykselle. Kannaksen ’taipumaton’, Antti Rokka, nousee Louhimiehenkin versiossa (Ahon ansiosta) suomalaisen oikeudenmukaisuuden ja sisun perikuvaksi. Naisten rooli jää yllättävän vähäiseksi, onneksi myös aito ja lämmin karjalaisperhe (Paula Vesala Rokan vaimona, ja lapset) on mukana.

Viimeinen jakso kerää sodan surkean lopun sirpaleet yhteen. Kuolema, taisteluväsymys ja sotapsykoosi saavat kasvot, kuten todellinen tavallisen miehen sankaruuskin. Upseerien vieraantuminen rintaman todellisuudesta nousee lopussa vahvasti esiin. Riipaiseva on välähdys Koskelan Elinasta, joka menetti kaikki kolme poikaansa sodalle sekä Rokan Antin paluu perheensä luo, kun Karjalan koti oli menetetty.  – Louhimiehen viisiosaiseksi sarjaksi tehty tulkinta antaa hienosti oikeutta hyville näyttelijäsuorituksille ja tuo rintaman tapahtumat katsojan iholle. Kostein silmin katsottavaa.

On vain niin tosi, että naisohjaaja tekee elokuvasta erilaisen kuin mies. Brittiohjaaja Sally Potter käsikirjoitti mustan satiirin kutsuista, joiden neljä pariskuntaa paljastuvat omituisin tavoin toisiinsa sidoksissa oleviksi. Mustavalkoinen kuvaus ja lyhyeksi leikattu (1t 10min) tarina vuodelta 2017 paljastaa ihmisistään sekä herkät että kyyniset puolet. Upeat näyttelijät tekevät rooleissaan loistavat tulkinnat. Alku ja loppu ovat erityisen hienot. Vaikka kamarielokuva (dialogiin perustuva, rajatussa tilassa tapahtuva) ei ole lempilajiani, Potter kykenee pitämään keskiluokan brittikarikatyyrihahmoillaan katsojan mielenkiinnon kutakuinkin hereillä, onnistuu jopa lopussa yllättämään. 

Cheek, tuo suomalaisen rap-genren iso-egoisin ja karismaattisin poskisolisti, sofistikoidun hävyttömyyden huipentuma, piti elokuun viimeisenä viikonloppuna kaksi jäähyväiskonserttia nuoruutensa kotikaupungissa Lahdessa. Stadionkonsertit oli jo niin nähty, nyt näyttämönä oli Salpausselän mäkimonttu. Kolmen komean vauhtitornin siluetti hitaasti hämärtyvässä elokuun illassa muodostui aikuiskatsojan mielikuvissa pop-idolin uran ja elämän vertauskuvaksi. Jare Tiihosen elämä, jos kenen, on ollut Äärirajoilla –elämää.

Nelosen taltioima konsertti odotti elisaviihteen uumenissa aikaansa, joka tuli siis minulle vasta eilen, koska halusin katsoa koko konsertin alusta loppuun yhteen kyytiin. Kello oli jo yli yhden yöllä, kun Valot sammuu päätti uran suosituimpien hittien koosteen ja Cheek häipyi ovilavasteiden sulkeutuessa backstagen pimeyteen. Koko megalomaaninen spektaakkeli vaati satojen ihmisten työpanoksen ääni-, valo- ja pyrotekniikan osaajineen, tanssijoineen, taustakuoroineen, orkestereineen ja vierailevine artisteineen.

Yleisöä oli kymmenin tuhansin. Tv-kamera seurasi lavaa lähinnä olleen katsomon eläytymistä tuntikausien musiikkivyöryn kestäessä. Nuoria tyttöjä kiihkein kasvoin, aikuisia naisia unelmoivin silmin, siellä täällä muutama mies, joiden ilmeet eivät paljon kertoneet. Kaikki näyttivät räppäävän mukana, näkyi, että kuunneltu oli, teksti jokaisella mielessä. Jumalten keinu keinutti yleisöäkin. Loppua kohti tytöt jo itkivät toistensa kaulassa ja useat naisetkin pyyhkivät virtoja poskiltaan. Eron haikeus välittyi väkevänä tv-yleisöllekin. Toki shown huippukohdat oli myös tarkoin suunniteltu tunnelman tihentämiseksi loppua kohti.

Miksi tästä kirjoitan? En ole erityisesti pop-musiikista tai artisteista kiinnostunut, enemmänkin erilaisista ilmiöistä. Mietin katsoessani, tuntevatko nämä egosentrikot vastuuta nuoresta yleisöstään, joka tuntikausien myllytyksen jälkeen on joukkopsykoosin partaalla. Cheek on ajan ilmiö Suomessa. Kuka muu muka saisi stadionit ja mäkimontut täyteen kaksi iltaa peräkkäin.

Flinkkilän haastatteluohjelmassa oli viime viikolla kaksi persoonallista ja esimerkiksi kelpaavaa naista, Minna Lindgren ja Vappu Taipale. Juttu alkoi Lindgrenin Ehtoolehto-kirjoista, jotka ovat löytäneet ikääntyvistä naisista kiitollisen ja hulvattomasta huumorista hurmaantuneen lukijakunnan. Minna Lindgren (55 v) itse paljasti huumorintajun olevan voimavaransa. Mieleen jäi hänen pelottomuutensa omaa vanhuutta ja kuolemaa ajatellessa. Peruspositiivinen ihminen, joka säteilee myönteistä energiaa.

Toinen haastateltavista, Vappu Taipale (75 v), on ollut esillä monella forumilla eläkkeelle jäätyään. Hän sanoo itseään matkasaarnaajaksi, jonka missio on  rohkaista vanhenevia ja vanhoja naisia huomaamaan oma arvonsa. Itseään hän kutsuu vanhaksi, mutta ei vanhukseksi. ”Vanhoilla naisilla on historiansa, mutta myös kokemuksien kerrostamaa viisautta annettavana tässä ajassa”, Taipale summaa. Voimavarakseen hän  määrittelee uteliaisuuden ja ennakkoluulottomuuden elämää kohtaan.

(Ohjelma löytyy Yle Areenasta.)

Viime Perjantai-ohjelmassa keskusteltiin rehellisyydestä. Aiheeseen liittyvänä uusioterminä lanseerattiin radikaali rehellisyys. Nuorten juontajien perusolettamus oli, että kaikkihan me valehtelemme enemmän tai vähemmän. Kun mennään termistön hienosäädön puolelle, puhutaan vaikenemisesta, totuuden kaunistelusta tai kiertelystä ja valkoisista valheista. Sellaisessa maailmassa rehellisyys onkin radikaalia.

Radikaali rehellisyys näyttäytyi esimerkkien valossa todella oudolta. Parisuhteessa radikaalirehelliseksi heittäytyvä puoliso ilmaisee todelliset tunteensa toista kohtaan joka tilanteessa hoitaakseen omaa huonoa oloaan. Ennen tuota olisi sanottu itsekkyydeksi. Vaatii nimittäin todellista taitoa esittää asia niin, ettei syyllistä ja vastuuta toista omista oloistaan. Tilanteessa saa helposti aikaan raivokkaan riidan, joka ei paranna kenenkään oloa, päinvastoin.

En todellakaan haluaisi elää maailmassa, jossa jokainen sanoisi mitä sillä hetkellä todella ajattelee. Jos katson oikeudekseni itse olla radikaalin rehellinen, sama oikeus on oltava toisellakin. Itse asiassa sellainen maailma jo onkin, somessa. Epäitsekkyys ja kohteliaisuus eivät taida olla korkeassa kurssissa nykyään, lähimmäisenrakkaudesta puhumattakaan.

Virpi Suutari on tullut tutuksi erityisesti laadukkaiden dokkarien tekijänä. Leffakerhossa näimme taannoin filmin Yrittäjä, monella tavalla koskettavan kuvauksen, joka kuljettaa rinnakkain perinnelihaa myyvän Jani Laineen perheen tarinaa, ja Maija Itkosen ja Reetta Kivelän nyhtökaurakeksinnön vauhdikasta kehitystä teolliseksi tuotteeksi ja markkinointia Kiinaan. Dokkarin tekijän täytyy osata nähdä tarkasti, olla herkkä ja poimia hetket sekä luoda luottamus kuvattaviin, jotka eivät näyttele, vaan sallivat kuvaajan tulla mukaan elämänsä aitoon arkeen ja juhlahetkiin. Elokuva tarjoaa myös yllätyksiä, jotka tapahtuvat oikeasti yrittäjäperheelle. Myös päähenkilöiden väsymyksen ja keskinäisen kireyden nyhtökaurayrityksen hektisimmissä vaiheissa annetaan näkyä ja kuulua. Dokumentti tuntuu aidolta ja tuo näkyviin sekä yrittäjyyden karut että palkitsevat puolet. – Virpi Suutari oli filmin jälkeen kerholaisten kysymyksiä varten paikalla ja kertoili myös hauskoja sattumuksia kuvausajalta. Dokkarista on tehty lyhennetty versio televisiota varten. Kunhan se tulee ohjelmaan, kannattaa katsoa. 

Tänä syksynä olen päättänyt tutustua tv-ohjelmaan nimeltä Idols. Yhden kauden The Voice of Finlandiakin katselleena ihmettelen nyt, mistä ihmeen ideapajasta näitä teinien ja aikuistenkin useimmiten epärealistisia idoliunelmia ruokkivia ohjelmia oikein sikiää. Ja mikä on ohjelmalla mainosaikaa myyvien tahojen vastuu, kun epäkypsä ja itsekritiikitön nuori ihminen päätyy nolaamaan itsensä kotikatsomon sohvaperunoiden huviksi ja somepilkan kohteeksi. Tuomariston toiminta on ollut pääosin oikeansuuntaista. Mielestäni ei pitäisi kuitenkaan rohkaista lahjatonta hukkaamaan elämäänsä ja aikaansa turhaan. Ohjelmaan vyöryy satamäärin ilmoittautuneita, joissa karsinnankin jälkeen pääsee estradille laulutaidottomia karaokeprinsessoja ja -prinssejä, paino-ongelmaisia, tasapainottomia tai estoisia aikuisia. Todellisia lahjakkuuksia on harvassa ja parhaatkin idoliksi vasta aihioita. Eikä voittajista välttämättä tule todellisia menestyjiä.

Valitsimme alkukesästä Netflixin tarjonnasta vaihteeksi turkkilaisen sarjan Intersection (leikkauspiste, risteys). Sarjan pitkien jaksojen kahlaaminen alusta loppuun vaati melkoista asenteen säätöä länsimaisiin, ripeästi eteneviin elokuvallisiin tarinoihin tottuneille. Ei puhettakaan, että tätä olisi jaksanut katsoa kahta jaksoa yhteen menoon. Kovin oli raskassoutuista monin paikoin.

Sarja osoittautui varsinaiseksi seikkailuksi vieraaseen kulttuuriin. Miten vähän turkkilaisten elämästä, asenteista, tavoista tiesimmekään yhden Istanbulissa vietetyn joulun perusteella! Tietenkin fiktiivinen kertomus yläluokkaisesta elämästä on tavalliselle katsojalle yhtä saippuavaahtoa, mutta eihän mikään fiktio synny irralleen tekijöidensä kulttuurisista arvoista, oman maan todellisuudesta ja – ihmisten unelmista.

Elokuvallisia huomioita ovat hidastusten ja lähikuvien runsas käyttö sekä kohtausten pitkittäminen – joskus sietokyvyn rajoille. Takautumia käytetään runsaasti selittämään tapahtumien taustoja. Ihmisten elämää eivät näytä sitovan työt eikä toimet, duunareillakaan, seurustelua ja teen juontia riittää. Ajetaan koko ajan kovaa mustilla autoilla, tapahtumat etenevät ja kääntyvät puhelimien soitolla. Juonen käänteet humahtavat toiselta toiselle kerrottuna hetkessä läpi johtavien klaanien ja liitännäishenkilöiden suppean maailman. Ihmisiä raivataan tieltä koneaseiden räiskeellä tai hakataan henkihieveriin nyrkein ja astaloin. Poliisi ilmestyy kuvaan vasta, kun joku päähenkilöistä asetetaan syytteeseen murhasta, jota hän ei ole tehnyt. Lainvartijat näyttävät olevan helposti lahjottavissa ja uhkailulla taivuteltavissa.

Ihmisten välisissä suhteissa korostuu perhekeskeisyys. Isät ja veljet hellivät ja puolustavat äitiään ja sisariaan, mutta hetkessä miesten omat afäärit myös ohittavat perheen asiat tärkeysjärjestyksessä. Sekä naisten että miesten maailmaa värittävät mustasukkaisuuskohtaukset ja näyttelijät antavat kaikkensa hysterian ilmentämisen saralla.

Miksi jaksan kahlata tätä hyvisten ja kuvottavien pahisten taistelutannerta? Vastaus on Aybars Kartal Özson, pieni kiharatukkainen poika, jonka kyky eläytyä rooliinsa kaksi äitiä menettäneenä lapsena, on yksinkertaisesti ylivertainen.