Myönnän ajatelleeni joskus vähän erikoisemmasta ihmistoverista: tuntuu olevan aika kuutamolla ajatuksineen ja mielipiteineen. Arvio ei sinänsä ole pahansuopa ja vertauskin lievä – kuutamohan on sinänsä kaunis ja rauhallinen ilmiö selkeällä taivaankannella. On hyvä kuitenkin muistaa, että itsekin ajatuksiani esille tuovana, olen lukijoiden arvioinnin kohteena ja ehkä jonkin mielestä kuutamolla reaalielämän suhteen.  

On tullut mieleen, että vanhan olo tässä maailmanajassa onkin toisinaan kuin kuutamolla kulkijan. Monet asiat tuntuvat vierailta eikä ymmärrä, miten nopeasti kaikki on muuttunut niin, ettei enää tunnista maailmaa samaksi. Muutos on toki elämän merkki, sekä maailmalle että siinä kulkijalle. Kaiken jatkuminen ikuisesti samana on mahdotonta ja johtaisi lopulta tuhoon. Nyt tuntuu muutoksessa katastrofi seuraavan toistaan eikä edellisestä ehditä toipua, kun jo uusi rysähtää jossain päin maailmaa.

Vierauden tunne on tietysti myös ikään liittyvä ilmiö. Samalla kun muutos ympärillä on kiihkeää, eikä ajoittain tunnu olevan kenenkään hallinnassa – kokijan elämänrytmi on hidastunut ja fyysiset sekä henkiset resurssit haurastumassa. Ihmiskunta tyhmistyy, joka maanosassa käydään sotaa tai ollaan konfliktissa johonkin suuntaan. Elintasosairaudet ja toisaalta huono-osaisuus lisääntyvät eikä hoitoa tai apua ole välttämättä saatavissa kaikille. Hyvinvointivaltioiden kyky pitää huolta kansalaisistaan käy rajalliseksi samalla kun ihmisten resilienssi heikkenee. 

Maailma oli kerran kaunis, tulevaisuus tuntui turvatulta ja olevan ennakoitavissa. Missä me teimme ratkaisevan virheen?

on ihmisiä, jotka yrittävät viimeiseen asti jotain heille tärkeää; saada aikaan, jättää jälkiä, luoda uutta! jos ei muuhun enää kykene, niin nähdä uljaita unia, hengittää syvään elämän monimuotoisen kauneuden hetkiä.

on myös ihmisiä, jotka alkavat kohta luovuttaa omasta elämästään, eivät ota kykyjään haltuun, eivät pyri mihinkään, lipuvat ja ajelehtivat olemassaolon ja unohduksen tasaista virtaa, jotkut pelkkää hetken unohdusta metsästäen.

puhtaaksiviljeltyinä äärimuotoja löytyy onneksi vähän, elämän laadun ja mahdollisuuksien kirjo on loputon. on tietoisesti ja vahvasti elettyä elämää hyvässä ja pahassa. on myös hukattua, luovutettua, turhaksi ja kalpeaksi jäävää.

surullista on havaita elämästään luopuneita ja mahdollisuutensa hukanneita, jos ovat lähellä tai muuten siinä asemassa, missä voivat toisten elämään vaikuttaa. ihminen voi havainnoida ja arvioida omaa ja toistensa elämää, mutta lopulta arvon sille antaa se hetki, jolloin elämä on ohi. mahdollisuus muutokseen on avoin niin kauan kuin aikaa on.

Olen kiitollinen, ettei se ainoa sanomalehti, jota luen, ole muuttunut (vielä kokonaan) digitaaliseksi. Käyn kyllä päivittäin YLE:n digiotsikoita klikkailemassa, mutta kun haluan perehtyä johonkin ajankohtaiseen uutiseen tai dilemmaan tarkemmin, haluan lukea sen lehdestä. Siksi, että minulle jutun toimittajan nimi (ainakin useimpien kohdalla) on tae siitä, että asiaan on perehdytty, taustoitus on kohdallaan ja kieli on kunnollista. Hesarin lukija ei halua vain tietää vaan myös ymmärtää.

Lehden viimeisten kehitysaskelmien jäljiltä näyttää siltä, että alkuviikon numeroissa sisällön taso on matalahko, sitä sun tätä viihteellistä ilmiötä maailmalta jollekin kuvitteellisille nuorisolle, joka tuskin lehteä tilaa tai lukee. Itse olen erityisen iloinen kulttuuriosastojen täysipainoisesta annista, joka näyttää sijoittuvan loppuviikolle. Vain valtavat koko sivun tai aukeaman henkilöjutut kuvineen, jotka täyttävät viikonlopun numerot – hyvin tehtyinäkin – turhauttavat. Eikö halullisten naamaperusteinen juttufoorumi ole enempi viikkolehtien leipälaji?

No, koska Toinenkin meistä (tilauksen pääasiallinen maksaja) on rutissut aika ajoin näitä samoja, otinpa asiakseni sanoa.  Ja vielä tämänkin: en vähästä pöyristy, mutta tällä viikolla erään tietyn tyylilajin iäkkään amerikkalaistähtösen kuoleman saama huomio kaikissa uutisvälineissä viikon suruliputuksineen valkoisessa talossa on ollut käsittämätön lajissaan.

sen kuulemma vanhana taitaa. Jos taas on nuorena johonkin muottiin survottu, jossa ei vanhempana viihdykään, saa olla tyytyväinen, jos elämä auttaa tavalla ja toisella muotin rikkomisessa ja oman elämäntavan löytämisessä. Myös vanhana voi oppia uutta, soveltamaan tekemisiään eri tavoin tai asioita toisin kuin muut.

riittäisi hyvin, että oppimansa testaisi kussakin elämän vaiheessa siltä varalta, jos siihen olisi tullut uutta oivallusta tai hiukka toista näkökulmaa. saattaisi helpottaa pirskahdus seikkailumieltä ja uteliaisuutta elämää kohtaan. elämä on siitä ihana, että kun siltä jotain kysyy, se jollakin tavalla, jossain aikataulussa vastaa. ja saattaa myös yllättää.

mitä siis olen elämässä oppinut – kannattaa itseltään aika ajoin kysyä. lapsuusvuosina heränneet toiveet ja päätökset ymmärsin tärkeiksi, ne antavat suuntaa, ohjaavat pyrkimyksiä. asetin jo varhain itselleni päämääräksi elää tietoisesti itseä kuunnellen, sillä tavalla, ettei vain heittäydy odottelemaan ’minne tuuli tytön kuljettaa’.

opin varhain, että omia tuntojaan on kuunneltava, ponnisteltava kohti oikeaa ja hyvää. luontaisesti tein myös huomioita siitä, mitä pyrkimykseni aiheutti muissa lähellä olevissa. tärkeää on hyväksyä, että aina ei voi onnistua, mutta lannistua ei saa, sitkeys palkitaan. isälle olen kiitollinen, hän ohjasi sovitellen, eettisesti arvokkaaseen suuntaan.

vanhana ’taitaa’ – ainakin tuntea itsensä ja mahdollisuuksiensa rajat, mutta on vielä opeteltava tunnistamaan myös jaksamisensa rajat. sekin on uutta, että sitkeys ei enää riitä. on opeteltava luopumaan monesta hyvästä, rakkaista ihmisistäkin. elämä supistuu, tavallaan myös kevenee. luopumisprosessin loppututkintovaihetta elän, yhä tuntojani kuunnellen.

perheelleni, ystävilleni ja sieluntovereille heinäkuussa 2026                       Ellinoora, 80 v

Hesari otti asiakseen juuri tänään myllertää lukijain vanhojen muistojen katalogia ja innostaa monen aikuiseksi asemoituneen tunnepitoisia mielipiteitä aiheesta Suvivirsi koulujen kevätjuhlassa. Saako laulaa, saako olla laulamatta, ja saako olla jotain mieltä asiasta. Selvä se, että provosoiduin.  Mitä! Miksi ei saisi laulaa, jos osaa ja haluaa. Siksikö, että hän, joka ei laula, ei halua kuulla toistenkaan laulavan. Kysymyshän on sukupolvien mittaisesta kevätjuhlaperinteestä, ei uskon tunnustuksesta tai uskonnottomuuden.

Suvivirsi on kaunis pohjolan suven ylistys, jolla halutaan juhlistaa lastemme ja lastenlapsiemme pitkän, kolmen vuodenaikaa kestävän kouluvuoden päättymistä ja kesäloman alkamista. Vanhimmille koululaisille Suvivirsi merkitsee aina myös lukion ja samalla koko pitkän oppivelvollisuusajan päätöstä ja lakkiaisjuhlaa. Suvivirsi lauletaan ilolla ja juhlamielellä, ei sitä veisata kuin virttä kirkossa, se lauletaan seisten kuin Maamme-laulu, mikä jo kertoo perinteen historiallisesta jatkumosta ja laulun herkästä tunnelmasta. Kyynelsilmin moni vanhempi yhtyy lauluun, kun lasten kuoro sen riemukkaasti kajauttaa.

Onnea ja kauniita kesäpäiviä kaikille koululaisille! Kerätään voimia, että elokuussa taas voidaan innokkaina palata kouluun ja jatkaa uusien asioiden oppimista. Kotimaan paras lahja lapsilleen on mahdollistaa tiedon ja taitojen oppimisen kautta syntyvä valmius kohdata elämä ja sen erilaiset haasteet.    

Katsomme aika usein lauantaina iltapäivällä Areenasta saman aamun poliittisen ajankohtaishaastattelun. Pitkäaikaisen toimittajan tyyli pärjätä suorien ja hankalien kysymysten edessä kiemurtelevien poliitikkojen kanssa on herättänyt minussa ihailua. Kaikkein suorimmat ja kiperimmät kysymykset pannaan tavallisesti ’yleisön’ piikkiin, joka helpottaa ehkä toimittajaa, mutta saa myös poliitikon usein eksymään yleisöä kosiskelevan vaalipuheen tasolle.

Tänä aamuna valtionvarainministeri Riikka Purraa hiillostettiin mm. oppositiojohtajan tylyllä arviolla hallituksen epäonnistumisesta kaikissa tavoitteissaan.  Selitykseen oli tietysti valmistauduttu, ja Riikkahan hallituksen ylivoimaisesti parhaana, selkeäsanaisimpana ja suorasukaisimpana ministerinä sen osaa. Epäonnistumisen syynä ovat – kuten aina – edellisten hallitusten tekemistä virheistä johtuva, erittäin vaikea taloustilanne velkaantumisineen ja maailmantalouden huonot kasvunäkymät, mutta tällä kertaa myös pitkittynyt Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa ja Yhdysvaltojen hyökkäys Iraniin ja sen eskaloituminen. Eikä ihme, että Suomen velkaantuminen jatkuu, kun maahanmuuttajia hyysäävää sosiaalipolitiikkaa ei saada oikealle tolalle. (Tulihan se sieltä.)  

Elettyään kauan, tajuaa sukupolven sekä sukupuolen merkityksen siinä, miten suhtautuu asioihin, elämän kokoisiin ja sitä suurempiin. Aikaan ja ikuisuuteen, normaaliin ja epätavalliseen, sotaan ja rauhaan, historiaan ja tulevaisuuteen esimerkiksi. Miten suhtautumiseen vaikuttaa oman elämän perspektiivi, kokemusten ja toiveiden ristiriita yleisemmin tai kulloisenkin ajankohdan henkilökohtainen mielenvire.

Sukupolveni naisen tavoin kokonainen rauhan askareissa eletty pitkä elämä koki hätkähdyksenomaisen herätyksen reaalitodellisuuteen, kun Venäjä, tuo vanhempiemme sukupolvea aikanaan karsaasti koetellut ikiaikainen naapurimaa, aloitti sodan palauttaakseen Ukrainan takaisin hallintaansa. Ei aiempi Krimin valtaus vielä eikä hivuttava läsnäolo ja nahistelu raja-alueilla nostanut pahaa pelkoa rauhan aikaa eläneen mielessä – mutta ohjukset ja määrätietoinen marssi kohti Kiovaa, pääkaupunkia, tämä ’sotilaalliseksi erikoisoperaatioksi’ kutsuttu manööveri, sen sijaan kyllä.  

Sota on taas Euroopassa, Venäjän aloittama hyökkäyssota, käynnissä viidettä vuotta. Madalsiko hivuttava sotatila uusien syttymisen tai sytyttämisen kynnystä? Eikö Afrikassa ole ollut tilanne päällä lähes yhtä mittaa jossakin koko sukupolveni rauhan vuosikymmenet? Eivätkö Israel ja Lähi-Idän maat ole nahistelleet toistuvasti saman ajan rajoistaan? Entä Intia ja Pakistan? Käsittämätön on ihmisen halu nujertaa toiset, hallita, häiritä, taistella, tuhota, tappaa. Jokaisella olisi periaatteessa kotimaa, pieni tai iso, tunnustettu alue maapallolla, joillekin se ei vain riitä.

Seurattuani tietyn maan ’maga’-liikkeen johtohahmon amok-juoksua katastrofi-ideasta toiseen ja sen seurauksia maailmassamme, olen päätynyt ajatukseen, että jokaisen sukupolven on ilmeisesti koettava oman maailmanlopun pelkonsa. Emme muuten tajua, että elämä on rajallista tällä pikku pallolla, jossa ihmisiä on liikaa ja kaikki vaikuttaa kaikkeen.  Ihmisinä olemme hyvän ja pahan ikuisen taistelun keskiössä, yksilöinä, suhteessa toisiin sekä yhteiskunnassa. On valittava puolensa, etsittävä keinonsa selviytyä ja pyrittävä hyvyyden voittoon.

Miksi muuksikaan näitä voi kutsua, kun vihdoinkin on jotain katsottavaa TV:stä. Olemme molemmat tietyin osin antautuneet olympiakisojen tarjonnasta poimimaan mieleistämme, Toinen enemmän, mutta on minullakin taitoluistelu ja Suomen miesten jääkiekkopelit tähtäimessä. Normaalisti olemme kumpikin tiiviisti tuoleissamme TV ykkösen iltauutisien aikaan. A-studio katsotaan, jos aihe kiinnostaa. Aika usein ei jaksa sitä spekulointia, jossa samat naamat alituiseen toistelevat ennalta arvattavia mielipiteitään. Lauantain ykkösaamu pitää pintansa aina vain. Sen salaisuus on taitavan toimittajan tekemä syvähaastattelu yhdelle merkittävässä asemassa olevalle päättäjälle. Se tuottaa uusia näkökulmia ja monipuolisia perusteluja ajankohtaisiin asioihin.  

Toinen, mikä tekee meille poikkeusviikon juuri nyt, on Turun sellokilpailun esitysten seuraaminen. Ihania ja lahjakkaita nuoria ihmisiä eri puolilta maata on siellä esittämässä taitoaan. Monet ovat tulleet jo tutuiksi eri yhteyksissä, kun perheessämme on kaksi sellistiä, joista pojanpoika nyt on kisassa mukana. Olemme isovanhempina ja musiikki-ihmisinä olleet taustatukena eri tavoin jo pitkään. Hienoa on ollut seurata sekä tuttujen että tuntemattomien nuorten ponnistelua unelmiaan kohti. Alkuerien 24 osallistujasta puolet selviytyi välieriin, missä jännitetään, ketkä kuusi heistä puolestaan pääsevät finaaliin. Onnea kaikille upeille soittajille!

Luin Riikka Pulkkisen Rajan (Gummerus 2007, 5.p.) ensimmäisen kerran 2011. Lainaan tässä omaa tekstiäni Kolmas Huone blogin Lukunurkkauksesta v:lta 2011: ”Pulkkisella on nuoreksi kirjailijaksi hämmästyttävä kyky asettua eri ikäisten nais- ja mieshahmojen nahkoihin uskottavasti. Pidän hänen tyylistään, jossa ei paisutella tunnetasolla rankkojakaan kokemuksia, annetaan lukijan rauhassa kokea tunteet itsessään. Romaanissa on hyvän tarinan imu, joka pakottaa lukemaan tiiviissä tahdissa. Toinen hyvän tarinan tuntomerkki on, että kirjan ihmisten kohtaloita ja eettisiä ratkaisuja jää miettimään.”

Olen harrastanut merkityksellisinä ja kirjallisesti loistavina kokemieni teosten lukua muutaman vuoden välein uudestaan. Iän ja elämänkokemuksien kartuttua samaa tekstiä katsoo kuin uusin silmin, löytää uusia asioita. Myös lukutyyliä voi varioida. Koska tässä kirjassa kuljetetaan rinnakkain eri ikäisiä henkilöitä, joiden tarinat sivuavat toisiaan, valitsin tällä lukukerralla päähenkilöksi Anjan, jonka tarinaa luin sanatarkasti ja muiden tarinaa nopealuvulla kuin palauttaakseni mieleen tarinan kulkua ja käänteitä. Tästä syntyi kokemus voida kulkea päähenkilöksi valitun askelissa ja kokea hänen elämänsä merkityksellisten käänteiden muutosvaikutus toisiin tarinan henkilöihin. Mielenkiintoista, miten se lisäsi lukukokemuksen intensiivisyyttä!

Omaan ikääntymiseen liittyvien käännekohtien ja yleisempäänkin ikäkausivaiheita rekisteröivään pohdintaan taipuvaisena, olen tullut niille rajoille, joissa myös kuolemaan ja sukupolvimuutoksiin on luotava omakohtaisempi suhde. Nimenomaan tähän löysin Anjan tarinasta eväitä ja näkökohtia. Anja pohtii antiikin tragedioiden ja tavallisten ihmisten elämän ja kuoleman kysymysten eroa. Onko oikeutta vaatia kuolinapua läheiseltä? Onko sitä pyytävälle läheiselle annettu lupaus täytettävä? Lain mukaanhan kuolinapu on rikos. Onko omaankaan kuolemaan eettisesti oikein puuttua? Missä kulkee kivunhoitoon käytettävän sedaation ja kuolinavun raja? Kysymykset jäävät elämään, eikä niihin ole yhtä ainoaa vastausta.

Ihmisen elinkaaren aikaisia kanssakulkijoita on ollut tapana kutsua sukupolviksi. En tunne sanan etymologiaa, sitä esimerkiksi, miten ’polvi’ liittyy tähän. Onhan niin, että sukupolven käsite muodostuu kokijan horisontista katsoen, kuten otsikkoni ilmaisee, vaikka on myös kansallisten tai yleishistoriallisten merkitystapahtumien ympärille syntyneitä sukupolvimääritteitä. Tätä johduin miettimään nähdessäni aviisissa jutun Z-sukupolvesta (2000-luvun alkuvuosina syntyneet).

Olen täällä useaan otteeseen kirjoittanut omia kokemuksia Suomen sotien jälkeisten ns. suurten ikäluokkien sukupolveen (1945-1949 syntyneet). Vaikka suurimmat elävät ikäluokat ovat nykyään ns. Y-sukupolvea eli millenniaaleja (s.1980-1990:n lopulle), meitä sotienjälkeisiä on yhä paljon, joten sukupolvikokemuksistamme on kosolti tallenteita yksityisessä muistissa ja dokumenteissa. Olisiko yleisempääkin, tutkittua tietoa näistä kokemuksista? Nykyään olemme jo ns. väistyvä sukupolvi, koska kuolinvuosilukuja johtavat 1930-1940 luvulla syntyneet.

Ilmiselvää on, että vanhempiemme sukupolven arvot, ihanteet ja elämänkokemukset eroavat meidän sukupolvemme vastaavista. Saman voi todeta meidän ja lastemme sukupolven ihanteista ja kokemuksista. Lastenlapsiemme sukupolvi, tämä Y- ja Z-sukupolvi on jo varsin kaukana meidän vanhempiemme maailmankuvasta arvoineen ja ihanteineen, kokemuksista puhumattakaan. Kun katselin isäni nuoruusaikana otettuja kuvia ja luin uudelleen hänen käsinkirjoitettuja muistelmiaan nuoruuden harrastuksistaan, opinnoistaan ja työstään perintötilalla – ajattelin, etteivät lastenlapseni osaisi edes kuvitella sellaista elämää, jossa kirja, radio ja puhelin saattoivat olla harvinaisia ja televisiokin tuli kuvineen vasta minun sukupolveni lapsuudessa.

Elämällä on virran luonne. Ei se pysähdy lastenlastemme sukupolveenkaan. Kunnioittaessamme edellisten sukupolvien tekemää työtä on hyvä muistaa, että tulevat polvet muodostavat meidän laillamme arvonsa ja ihanteensa itse, tekevät työnsä, toivovat onnistuvansa ja selviytyvät pettymyksistään aikakautensa ehdoin ja tavoin.