Tänään jumalanpalveluksen paikalla televisiossa oli viihdeohjelma Musiikkia Ristin kirkossa. Tilaisuuden juontaja esiintyi punaisessa minihameessa, miesparinsa asiallisemmassa yhdistelmäasussa. Vain musta paita ja papinpanta paljastivat heidät seurakunnan paimeniksi.

Juontajapari haastatteli ansioitunutta ja kaiken kokenutta lähetystyöntekijää, joka kertoi saaneensa talebaneilta tunnustusta hyvästä työstä lasten ja naisten parissa Afganistanissa. Hänen viestinsä oli täysin eri maailmasta kaikin tavoin. Jäi puhuttelemaan. Ristin kirkon lapsikuoro lauloi kauniisti ja luonnollisesti vanhan joululaulun. Siinä katsojakin sai aidon kosketuksen suomalaisen kirkon ja uskon perusolemukseen.

Mitä muuta näimmekään? Keski-ikäisiä, vahvasti meikattuja, valkopukuisia naisia kultalameissaan huojumassa alttariristin alla, kirkon kuorissa. Miehet seisoskelivat takarivissä näkymättömissä ja kuulumattomissa. Orkesteripultissa keski-ikäiset miehet soittivat erilaisia rytmi- ja kosketinsoittimia. – Mitä kuulimme? Gospeliksi nimettyä musiikkia, joka yltyi loppua kohti sekavaksi svengailuksi, jossa solistin osuus souteli riemusta kiljuen ihan omissa sfääreissään. Kuin suoraan amerikkalaisten lahkoseurakuntien kuorolavoilta.

Lahti näytti selkeästi ja itsevarmasti mihin suuntaan kirkko on matkalla.

Etsiessämme katsottavaa Netflixistä osuimme minisarjaan Maid, jossa on kymmenen jaksoa. Hyvin tehdyn amerikkalaiselokuvan tarina kertoo pelossa eläneestä nuoresta äidistä, joka lähti pienen tyttärensä kanssa väkivaltaisen alkoholistimiehensä luota yönselkään. Sosiaalityöntekijä, jolta nainen haki apua, joutui paljastamaan lähinnä sen, miten hyvinvoivassa amerikkalaisessa yhteiskunnassa ei ole sosiaaliturvaa, jos ei täytä tiettyjä kriteereitä, mm. pahoinpitelystä tehtyä rikosilmoitusta. Sinnikkäästi nainen etsi siivoustyötä tullakseen toimeen. Vähän kerrassaan avautui sekä naispäähenkilön että miehen traaginen perhetausta, ja sukupolvesta toiseen jatkuneet kierteet. Turvakotikokemus paljasti puolestaan karusti, miten vaikea väkivaltaa kokeneen on selviytyä omilleen, sillä monet palaavat useita kertoja takaisin väkivaltaiseen suhteeseen ja taas turvakotiin. – Elokuva kertoi todentuntuisesti toistuvista vaikeuksista ja pettymyksistä, mutta päähenkilö tulkitsi niin loistavasti tarinaa, että eläytyvä katsojakaan ei menettänyt toivoa paremmasta eikä tarina jumittunut epätoivoon pahimmissakaan käänteissä. – Tarinassa oli oikeasti hyvä loppu ilman oikoteitä ja siirappikuorrutusta. Parasta oli päähenkilön kasvu kiltin tytön roolista loputtoman sitkeyden avulla pitämään puolensa, oman voimansa löytäminen.

Minkäpä mahtaa. Arvaatte kyllä mille. Yritetään hillitä hillitöntä. Keinoja olisi, mutta ihmiset uskovat typeryyttään kaikenmaailman trollaajia mieluummin kuin tieteeseen nojaavia asiantuntijoita. Vastuulliset toimijatkin tekevät virheitä, kuten maan hallitus avaamalla ylioptimistisesti yhteiskunnan. Ja heti kohta osa kansalaisia hilluu yötä myöten samanmielisten sankoissa joukoissa mikä missäkin, jopa maasta ja maanosasta toiseen ilman järjellistä syytä tai tehtävää, kun pitää vain päästä arjesta ’lomalle’.

Ei saa syyllistää, mutta hoitaa pitää, kun sairastuu. Viikkokausia ovat tartuntatilastot tahkonneet ennätyslukemia toisensa jälkeen ja pelkkään onneensa luottaneet akuuttisairastujat täyttäneet paikkoja tehohoidossa ja vuodeosastoilla. Kuukausia muista syistä sairastuneet saavat odotella jonossa leikkausta ja hoitopaikkaa niiltä, jotka sortuvat virukseen, kun eivät halua tai viitsi hankkiutua rokotettavaksi.

Toisaalta: sataprosenttista suojaakaan ei ole, vaikka olisi saanut kaikki rokotteet. Se taisi yllättää meidät kaikki, asiantuntijatkin. Pitäisi valjeta viimein jokaiselle: nyt on tosi kyseessä. Ainakaan piittaamattomuudella ja luovuttamalla tästä ei selvitä.

Syksyn toistuvista kulttuurisista viihdeohjelmista seuraan yleensä Vain elämää ja Tanssii tähtien kanssa. Helppo arvata miksi, nehän ovat musiikkiohjelmia. Vain elämää on kiinnostava siksi, että siinä paljastuu artistiuden ohella jotain aitoa ihmisestä, eihän kukaan jaksa viikkoa esittää pelkästään julkista itseään. Kun en seuraa aktiivisesti kevyttä musiikkia, en ennakkoon fanita ketään, en edes tietäisi mihin ’genreen’ itse kukin lukeutuu.

Tanssiohjelman kiinnostavuus on minulle siinä, miten enemmän tai vähemmän pystymetsästä mukaan temmatut julkimot kehittyvät taitavien ja kokeneiden opettajien johdolla viikko viikolta. Joskus tuntuu, että joku osallistuja ei pääse eteen päin tai haluaa päästä helpolla, mutta roikkuu mukana yleisöäänin. Silloin voi keskittyä vaikka opettajan suoritukseen. Oheisohjelmia, joita mainosarvon maksimoimiseksi on kehitelty, en jaksa seurata, minulle riittää tanssi sinänsä.

Viime sunnuntaina tanssiesitysten teemana oli jokin kilpaan osallistujan elämään vaikuttanut kokemus tai ihmissuhde. Nähtiin tanssin keinoin kerrottuja tarinoita varhain menetetyn isän ikävästä, masennuskausien kanssa kamppailusta, sisaruudesta, rakkaudesta perheeseen. Tajusin, miten musiikin rytmittämä liike voi koskettaa sekä tanssijassa että katsojassa pinnanalaisia syviä tunteita, joille ei ole sanoja. Tanssi on terapiaa.

Luen muutamaa sanoma- ja aikakauslehteä, katson ainoastaan YLEn pääuutislähetyksen ja ajankohtaisohjelmat. Haluan tietää miten on ja vähän myös mitä kaikkea on. Se riittää. On ihmisiä, joiden on luettava myös mitä ihmiset mistäkin ajattelevat. Voi myös ajatella itse. Tämä on ikääntyvän oikeus: olla tietämättä kaikkea kaikesta maailmassa.

Ehkä se on kuplaelämää. Tietää suunnilleen mitä valitsemillaan foorumeilla kerrotaan ja miten. Usein ajattelee: no, noinkin voi asiat nähdä, tapahtumat tulkita. Tiedonlähteiden arvottamisesta lähtien joutuu kumminkin aina puntaroimaan itse, miten luotettavista lähteistä tieto on kerätty ja miten puolueetonta informaatio on. Joka tapauksessa tieto ruokkii tuskaa.

Tämänpäiväinen Hesarin tiedesivusto esittelee maailman kolmanneksi nopeimmaksi tähtäävän supertietokoneen, joka kohta hurisee puuteollisuuden hylkäämissä tehdastiloissa Kajaanissa. Kun se käy täydellä tehollaan, sitä voivat tiedeyhteisöt mistä tahansa maailman kolkalta käyttää hyväkseen tutkimuksissaan. Kunpa ne tutkimukset tuottaisivat hyviä ratkaisuehdotuksia maailman ongelmiin. Eihän satsauksella muuten ole arvoa.

Nomen Nescio, suomalaisen vaatemuodin uusi näkymä ovat täysmustat, sukupuolettomat vaatteet. Jos on kuin sanottu on: ”vaatteet on mun aatteet”, tässä pelkistyy suunta, jonne ollaan menossa jo pitkällä. Ihmisen unifiointi versus yksilöllisyys. Jos sää, niin miksei kaikki muukin hakisi äärilaitojaan.

Tuuli tanssittaa kotikadun koivujen iloisen keltaisia lehtiä yli pihan, osa tipahtelee täplittämään syksyistä nurmea. Tammi pitää vielä tiukasti kiinni lehdistään, jo ruskeiksi käpristyneistä. Pensaat ojentelevat paljaita oksiaan. Näin syksy valmistelee puiden talviunta ja kevään silmuille tilaa. Viimeiset kukat sinnittelevät yhä ruukuissaan, jopa ruusu ja Karjalanheilin oranssinhehkuiset pallerot. Joka päivä saisi haravalla pienen säkillisen syysvärejä, jos jaksaisi kammata ruohon.

Elämän hetkellinen kauneus herkistää, kyyneliin asti. Aamiaispöydässä avaan Toiselleni ahdistusta, joka on piinannut minua jo jonkin aikaa. Siinä on syvästi eksistentiaalinen väri ja maku. Mitä merkitystä ihmisen elämällä on? Tai sillä miten sen elää? Elämän viimeisellä rajalla olisi onnellista tajuta eläneensä mielekkään ja merkityksellisen elämän. Koska elämä kuitenkin on rajallinen, aikaan ja aikakauteen sidottu, siihenkö sen merkitys tyhjenee. Mitä tarkoittaa ikuisuus muuttuvassa maailmassa ja alituisessa liikkeessä olevassa maailmankaikkeudessa? Miten voi uskoa mihinkään iankaikkiseen elämään? Jos uskoo, millä perusteella?

Koska tunnemme toisemme pitkältä ajalta, erityisesti myös sen, missä maastossa olemme kasvaneet ja mitkä ovat kasvuamme ruokkineet alkuoletukset sekä elämänvarrella hankitut tiedot ja valmiudet, Toisen on mahdollista ymmärtää ahdistukseni syvyys. Syntyy yllättävän väljä ja vapaa tila pohtia olemassaolon isoa arvoitusta, johon ei ole helppoa tai yksiselitteistä vastausta.

Viilein henkäyksin alkoi uusi viikko. Tuuli pyöritteli kotikadun koivujen ritvoja mukavan näköisesti. Huomiseksi on luvattu kaunista päivää. Sopii toivoa, että on.

Kotimaa-lehti, joka tulee tavallisesti torstaina, vietti viikonloppua jossain muualla ja ilmaantui postilaatikkoon tänään. Minua kiinnosti toimittajan näkemys kirkolliskokouksen avioliittokeskusteluista. Masentava uutinen heti otsikosta alkaen. ”Ohipuhumisen viikko kirkolliskokouksessa.”

Kyllähän se on tiedossa, että kyseisestä aiheesta on tiettyjen ’kokousten’ piirissä tullut ikuisuusprobleema. Mihin kirkko tarvitsee nämä oikeassaolemisen, ohipuhumisen ja hellittämättömän vänkäämisen näyttämöt?

Minullakin on avioliittonäkemyksistä mielipide, mutta en kuvittelekaan sen olevan ainoa oikea. Enkä tyrkytä sitä kellekään. Ei päättymätön sanasota ole uskon rakennukseksi laumalle eikä kunniaksi paimenille.

PS Helsingin Sanomat 24.8.2021 julkaisi piispa Mari Leppäsen ansiokkkaan ja asiallisen kannanoton aiheeseen liittyen. Arvostan hänen kiihkoilematonta kolumniaan. Vihdoin joku piispoista ottaa yksityisesti kantaa avioliittoasiaan julkisuudessa. Piispainkokous on yksi niistä ’kokouksista’, jotka eivät ole pystyneet löytämään ratkaisua asiassa.

Elämäni tapahtumarikkain vuosikymmen oli 1970-luku. Olin saanut opintoni päätökseen ja aloittanut työelämän, ensin sijaisena ja sitten vakituisessa virassa pääkaupungissa. Muistan sen mahtavan tunteen, kun avasin ensimmäistä kertaa virka-asunnon oven omin avaimin. Nyt alkaa itsenäinen elämä! Oman elämän haltuunotto poltteli, piti tutustua kaikkeen kiinnostavaan, mikä ei ollut aikaisemmin mahdollista monistakin syistä.

Siinä viuhkeessa tapasin Toisen. Oli yllättävän selvää heti kohta, että tässä on hän, jos joku. Elämä rauhoittui. Kummankin elämä oli kohdallaan, oli ammatti ja työpaikka. Sormuksin sitouduttiin, ja pian astelimme kirkon keskikäytävää urkujen soidessa. Olin täynnä energiaa, kehitin työtäni ja suoritin samalla lisäopintoja. Ensimmäinen lapsen odotus päättyi kyyneliin kesken kaiken. Lohdutukseksi löytyi suloinen spanielin pentu. Vierähti vuosi ja syntyi Esikoinen, siitä parin vuoden päästä Kuopus. Ostettiin osake uudesta talosta, päätin jäädä äitiysloman jälkeen kotiin ja hoitaa itse lapsia. Päiväkoteja ei ollut ja tuntui hullulta paahtaa työelämässä, jos palkka menisi yksityisen lastenhoitajan maksuihin. Muutettiin stadista pikkukaupunkiin, kun saatiin isompi asunto pääkaupunkilaiskaksion hinnalla. Asetuttiin aloilleen.

Seuraavan vuosikymmenen alkupuolella tuli mahdollisuus hakea vasta perustettua uutta virkaa kotikaupungista. Palasin työelämään. Esikoinen kävi jo koulua, Kuopukselle järjestyi hoitopaikka. Mies kävi työssään stadissa ja minä sain saatettua erikoistumisopintoni loppuun. 1980-luku muodostuikin oman henkisen ja ammatillisen kehityksen kulta-ajaksi. En tiennytkään, että elämässä on niin paljon mahdollisuuksia antoisiin ja ainutlaatuisiin kokemuksiin. Mitä rikkauksia löysinkään! Uskaltauduimme ottamaan lainaa ja muutimme vielä kerran isompaan.

1990-luku paljasti sitten karusti mitä muutakin elämä tarjoaa. Teini-ikäiset järjestivät haastetta kotona ja koulussa, mies tarpoi lama-ajan työpaineissa ja työttömyyden uhan alla. Kenelläkään ei ollut helppoa, ei meilläkään. Avioliitto rakoili, vastoinkäymiset raastoivat. Miten me selvittiin siitä, oli niin vähällä, ettei olisi jaksettu sitä kaikkea. Pojat kyllä ponnistelivat opinnoissaan, saivat lakkinsa ajallaan ja selvittivät itselleen jatko-opiskeluväylän. Toinen taisteli ja löysi erikoisosaamistaan vastaavan uuden työpaikan. Ihmettelen yhä mistä se voima tuli, että kaikesta selvittiin.

2000-luvun puolella alkoi helpottaa. Pojat suorittivat opintonsa ja löysivät kumpikin oman oksansa elämän isossa puussa. Seurailimme heidän polkuaan, tukena epävarmuuden ja tappion hetkillä, onnistumisista yhdessä iloiten. Minulle ilmaantui terveysongelmia. Laskettu eläkeaika läheni vuosi vuodelta. Olin väsynyt, mutta sinnittelin loppuun asti. Samana vuonna, kun jätin virkani seuraajan käsiin, Esikoinen meni naimisiin. Kolmen vuoden päästä Toinen jäi eläkkeelle ja opettelimme elämään kahdenkeskistä arkea kotona. Matkustelimme Euroopassa ja kotimaassa. Terveysongelmia tuli lisää. Toinen remontoi kotia ja minä toimin vapaaehtoistyön keskuksessa. Esikoisen perheeseen syntyi poika ja me olimme ihastuneita ja tohkeissamme isovanhemmuudesta. Sukuni vanhimmaksi jäänyt äiti lähti elämästään 96-vuotiaana, kun kaksituhattaluvun ensimmäinen kymmenvuosi oli lopuillaan. Seuraavana keväänä syntyi Esikoisen perheeseen tytär, joka oli taas iso ihme ja ilo.

Kaksituhatluvun toisella vuosikymmenellä Kuopus haki elämänkokemusta työskentelemällä elämäntoverinsa kanssa ulkomailla joitakin vuosia. Kun pari alkoi odottaa esikoistaan, he palasivat kotimaahan, juhlivat häitä ja pian saimme kolmannen lapsenlapsen, joka oli tytär. Elämämme oli taas hyvällä mallilla. Asunnnon saunaosastoon tehtiin iso kosteusremontti. Sen valmistuttua kävimme kumpikin terveystarkastuksessa. Saimme diagnoosit, jotka tulivat vaikuttamaan loppuelämäämme. Ja sitten 2020 puhkesi koronaviruspandemia, joka muutti elämisen ehdot kaikkialla maailmassa. Tajusin kirkkaasti: entiseen ei ole paluuta, toivosta ja elämänuskosta on vain pidettävä kiinni. Aivan kuin sinetiksi syntyi neljäs lapsenlapsi, ihana tytär.

Ei ole mitään varmuutta, ei kaavaa eikä takeita siitä, miten elämän kuuluu mennä. On hyvä etsiä ja vaalia elämäniloa. On hyvä etsiä elämänsä tarkoitusta, ponnistella läpi vaikeuksien ja sopeutua siihen, mille ei mitään voi. Se on elämän salaisuus, joka aukeaa vain eläen.

Tuntuu ajoittain käsittämättömältä millaiseksi maailmamme on muuttunut ja miten nopeasti. Kahdella erilaisella vuosituhannella elänyt hämmästelee, miten näihin asti itsestään selvä normiarki on murentunut pala palalta. Olemme pöllämystyneitä kuin Liisa Ihmemaassa tipahdettuamme kaninkoloon nimeltä koronaviruspandemia. Täällä ollaan, ankarassa rinnakkaistodellisuudessa, tahdoimme tai emme.

Jatkuvaan taloudelliseen kasvuun ja kulutukseen perustuva maailmanjärjestys putosi polvilleen. Yritysten ansaintalogiikka kompuroi. Pitääkö huojuvia rakenteita pönkittää ja kenen takia? Mitä hyvinvointiyhteiskunta pitää sisällään, menneiden utopioiden raunioitako? Ihmisten elämä tällä pallolla on vakavasti uhattuna monelta taholta: kilpajuoksu virusten kanssa ja käsistä karanneen ilmastonmuutoksen seurausten uhka ovat niistä ajankohtaisimmat.

Moni nuoremmasta sukupolvesta näyttää ratkaisseen tilanteen olemalla piittaamatta kaninkoloelämän reunaehdoista. Nuorelle tyypillinen yltiöpäinen usko omaan haavoittumattomuuteen pitää yllä illuusiota kaiken jatkumisesta ennallaan pienen säikähdyksen jälkeen. – ’Turhaa vouhotusta. Ainahan on ollut kulkutauteja eikä niihin kaikki ole kuolleet. Vanhat ja sairaat joutaakin, sehän on elämän laki.’

Jos kuulut riskiryhmiin ja ikääntyviin, olet muuttunut yhdessä hujauksessa iloisesta veronmaksajasta kulueräksi ja syntipukiksi, jonka takia muu väki joutuu ikävästi rajoittamaan elämäänsä. Olemme silti yhä osa sukuamme ja sosiaalista verkostoamme. Tulemme toimeen ansaitulla eläkkeellä, asumme kotona ja jeesaamme tilapäisesti lasten perheitä ja suvun ainoaa jäljellä olevaa tätivanhusta. Toistemme ’omaishoitajina’ ollaan tarvittaessa. Elämä on opettanut ottamaan olosuhteet sellaisenaan, sopeutumaan ja toimimaan voimien mukaan yhteiseksi hyväksi. Näillä mennään.

Ihminen on onnekas, jos hänellä on aito ja elävä yhteys perheeseen ja sukuun, josta on lähtöisin. Suku on vanhastaan ollut perheen laajentuma, johon kuuluu isovanhempia, setiä, enoja ja tätejä sekä serkkuja. Perheen ja suvun käsite on entisestään laajentunut, kun mukaan on tullut uusioperheitä ja niiden jäsenten sukua. Eri asia kuitenkin on, mikä on perheen ja suvun koherenssi. Nykytermi bonusperhe tai -sukulaiset pyrkii positiivisella tavalla luomaan yhteyttä uusioperheen myötä sukulaisiksi tulleiden kesken.

Meidän sukupolvemme aikana yhteiskunnassa tapahtunut voimakas koulutustason nousu, kaupungistuminen ja kansainvälistyminen on väljentänyt suvun merkitystä. Suvut hajaantuvat ja mitä vähemmän ollaan yhteydessä, sitä vieraammiksi jäädään. Suvun ja perheen merkitys on murroksessa avoliittojen, avo- ja avioerojen, yksinhuoltajuuden yleistymisen, yhteiskunnallisesti määrittelemättömien suhteiden ja niistä syntyneiden lasten myötä. Monien hellimä käsite ydinperhe alkaa olla vaikeasti määriteltävä ja ehkä muuttumassa hiljalleen historialliseksi jäänteeksi. Olisin mielelläni väärässä, mutta kehityssuunta näyttää ilmeiseltä.

On totta, että emme voi kelata aikaa takaisin päin, palata siihen, mikä on joskus ollut yleisesti hyväksytty ja oikea, turvallinen ja eettisesti kestävä perhemalli. Lainsäädäntö edellä käyvä yhteiskunnallinen kehitys näyttää kulkevan askel kerrallaan sekulaaria perhekäsitystä kohti. On hyvä muistaa, että syvälle käyvät muutokset vaativat aikaa useamman sukupolven verran, ennen kuin kaikille hahmottuu ajan kuva. Aina on myös niitä, jotka pyrkivät takertumaan luovuttamattomiksi kokemiinsa arvoihin. Seuraus saattaa olla, että linnoittautuminen eristää ihmiset toisistaan, suvaitsemattomuus kasvaa ja nostaa raja-aitoja ja muureja.

Lakikaan ei ole ikuinen. Nyt jo maailmassa on kosolti isoja ja pieniä maita, joissa valtaan takertunut eliitti hivuttaa lakeja mieleisekseen demokratiasta piittaamatta. Siitä seuraa, että mikä saattaa olla laillista, ei välttämättä ole eettisesti kestävää.