Puolueiden puheenjohtajatentit on käyty YLEllä. Kannattajayleisö taustalla aplodeeraamassa, toimittaja Sannikka johdattelemassa sujuvasti ohjelmaa, ja kaksi kommentaattoria lausumassa näkemyksiään henkilöstä ja puolueesta sekä arvioimassa kriittisesti puheenvuoron onnistumista. Mikäpä ettei A-studion vaalinostatus toimisi. Matti Apunen oli kyllä ihmeellinen valinta vakiojäseneksi, oikeistolaisin äänenpainoin esitetty kritiikki ei palvellut tasapuolisuutta. Tenttijät Olli Seuri ja Kirsi Heikel ovat todellisia ammattilaisia, jaksoivat haastaa poliitikkoa pois mukavuusalueeltaan haastamatta riitaa.  

Anna-Maja Henriksson on varsin sympaattinen poliitikoksi ja lienee Ruotsalaisen kansanpuolueen jäsenistönkin keskuudessa pidetty. Hän onnistui puheessaan sekä tentissä luomaan asiantuntevan ja myönteisen vilpittömän vaikutelman sekä henkilönä että puolueensa agendan ajajana. Toimittajat olivat vielä vähän kohmeessa. Kommentaattorit nyökyttelivät. Puolueen julkikuva on niin harmiton, että kritiikkiä on vaikea löytää.  

Sari Essayah on väsymättä hymyilevä poliitikko. Mistä tuota energiaa, valoa ja paloa riittäneekin, ehkä urheilutaustalla on osuutensa. Kristillisdemokraateilla ei puolueena ole kovin omaperäistä linjaa, mutta eettiset korostukset ja tärkeät tavoitteet kerrottiin selkeästi ja napakasti. Essayah on onnistunut siinä missä Päivi Räsänen epäonnistui: olemaan ärsyttämättä kristillisten arvojen korostuksella.

Juha Sipilä esiintyi kokeneesti ja itsevarmasti. Puhe oli erinomainen, sopivasti tunteisiin vetoava, asialistaltaan kattava. Pääministerinä hänellä oli tietysti haastattelukokemusta runsaasti eikä hän sanattomaksi jäänyt, vaikka toimittajat tivasivat. Asiat ovat hallussa eikä Keskusta tunnu olevan hälyttävistä gallup-luvuista millänsäkään. Sipilän julkisuuskuva henkilönä on pääosin myönteinen eikä siihen tullut säröä tiukassa haastattelussakaan.

Pekka Haavisto on Vihreille todellinen onnenpekka, hän ei ärsytä eikä korosta itseään, vaikka meriittejä on. Messiaaksi suostuminen saattaa pelastaa puolueelle nämä vaalit, mutta ikuiseksi vapahtajaksi hän ei aio ryhtyä, mikä on viisautta. Vihreiden agendalla on ajankohtainen tilaus, ilmastoasiaa on helppo puhua. Puhe oli lämmin ja ajatuksia lempeästi herättelevä. Asiantuntemusta riittää, ja dialogi toimittajien kanssa kävi tutun juohevasti. 

Antti Rinne oli oma itsensä, vaikkakaan ei terhakimmillaan. Ei häntä ole Sosiaalidemokraattisen puolueen gallup-suosio hetkauttanut. Puhe oli vakaasti esitetty, asiallinen. Ei sorruttu yleisön kosiskeluun eikä loputtomiin luettelointiin asioista, jotka täytyy panna kuntoon. Haastattelijoiden kanssa Rinne ei ollut nytkään parhaimmillaan, tuli päälle puhumista ja inttämistä puolin ja toisin. Asiat ja perustelut ovat kyllä hallussa.

Petteri Orpo esiintyi valtionvarainministerinä. Uusimmat gallupit kertovat Kokoomuksen kannatuksen pudonneen 16 % pintaan, mikä on huonoin lukema sitten 1960-luvun. Puhe meni vapaasti ja sujuvasti. Haastattelussa toimittajat olivat ärhäkkänä ja saivatkin konkretiaa ympäripyöreään puolueohjelmaan. Vaalimiljardien huutokauppaan ei lähdetty, mutta omakehu vei uskottavuutta vilpittömyydeltä.

Li Andersson, Vasemmistoliiton dynaaminen ja sanavalmis kellokas tuli arkiasussa, puhui reippaasti ja selkeästi asiaa kuten aina. Puhe sai kiitosta läsnäolosta ja myötätunnosta, keskityttiin pitkään vanhusten hoitoteemaan ja eriarvoisuuden torjumiseen ilmastonmuutoksen toimenpiteissä. Tentissä Li Andersson pärjäsi erinomaisesti sekä räväköin mielipitein että asiaperusteilla. Linja oli johdonmukainen ja selkeä.

Jussi Halla-aho Perussuomalaisten puheenjohtajana on monelle tuntemattomin, koska toimii EU-parlamentissa eikä eduskunnassa. Hän on älykäs tyyppi ja samalla vähän outo friikki. Studiossa istuvaa kannattajakuntaansa hän hauskuutti ivallisella ylimielisyydellä toimittajia ja kommentaattoreita kohtaan. Tunnelma studiossa oli harvinaisen kolea, mikä välittyi kotikatsomoonkin. Tenttijät selvisivät älyllisestä kieputtelusta miten kuten.  

Sampo Terho Sinisen tulevaisuuden puolestapuhujana on näissä vaaleissa mahdottoman edessä; kannatusgallupit matavat maata myöten. Ehkä lähtökohta saa puheenjohtajan suorastaan lennokkaaksi puheosuudessa, perusarvoista ja turvallisuudesta maalataan kaunista kuvaa. Tentissä koetettiin realisoida pyrkimyksiä, mutta vastaukset jäivät laihoiksi eikä talouspuolen asioiden hallintakaan oikein vakuuttanut.

Katselin tenttejä silläkin silmällä kuka puheenjohtajista henkilönä parhaiten täyttäisi pääministerin saappaat. Kyllä pisteet minulta ropisevat Pekan laariin. Puolueiden kannatus ja sen mukaisesti edustajapaikkojen määrähän sen sitten kumminkin ratkaisee.

Elokuvalla on erityinen tarina, jolla on yhtymäkohtia toisen pääosan esittäjän, Laura Birnin uraan kansainväliseen tietoisuuteen murtautuvana näyttelijänä sekä monen muunkin luovaa työtä tekevän taiteilijan kokemiin vaikeuksiin uran, oman elämän ja parisuhteen kolmiossa. Aleksi Salmenperä kirjoitti ja ohjasi, palkittiin elokuvasta myös Jussilla taannoin. Toisen pääosan esittäjänä oli Tommi Korpela, tuo suomalaisen miehen vähäeleisen synkkyyden suvereeni ilmentäjä. Elokuvan erityistä tekoprosessia sattumuksineen ja tunnelmineen valotti leffakerhon näytännön jälkeen tekijävieras, Laura Birn, joka kesken muuttokiireidensä piti lupauksen tulla haastateltavaksi. Näyttelijät ja kuvausryhmä eivät saaneet filmin tekoaikana palkkaa, ehkä jälkikäteen saavat jotain korvauksia talkootyöstä, kunhan tv-versio valmistuu. Elokuva oli ryhmäprosessin tulos, jokainen sai tuoda ideoita, jotka ohjaaja sitten sovitti ehjäksi kokonaisuudeksi.  – Elokuva oli mustavalkoisena visuaalisesti kaunis, tosi ja elämänmakuinen, myös hauska, traagisuudessaankin. Jätti katsojalle hyvän mielen.

Lauantain leffakerhonäytös tarjosi parasta. Koko kevään nähdystä ohjelmistosta tämä oli ehdottomasti hienoin ja koskettavin elokuva. Ranskalainen ohjaajamestari Robert Guediguian on myös käsikirjoittanut hyvin tuntemansa Marseillen alueen kimaltavassa merimaisemassa kuvatun tarinan kolmesta sisaruksesta, joiden iäkäs isä halvaantuu. Vanhin veljes (Jean-Pierre Daroussin) on jo ottanut aikaisemmin isän pitämän ravintolan hoitaakseen, ja keski-ikään ehtineet nuorempi veli (Gerard Meylan) ja sisar (Ariane Ascarian) kokoontuvat isän luo. Pienin keskusteluin ja oivaltavin kohtauksin kunkin elämänkaaresta tuodaan näkyviin oleelliset ja luodaan pohjat kypsyville elämänmuutosajatuksille. Erityisen koskettavaksi elokuvan tarinan tekee vanha naapuripariskunta, joka päättää kuolla yhdessä kotonaan. Ainoa poika löytää vanhukset vuoteesta käsi kädessä, pojalle kirjoitettu kirje yöpöydällä. Pakolaisia etsiskelevä sotilaspartio luo oman tunnelmansa merenrantamaisemaan. Eräs rakkaussuhde päättyy, toinen paljastuu, ja hiipuvaan naapuriyhteisöön puhkeaa yhteinen halu varjella rannalta löytyneet pakolaislapset sotilailta.  – Siitä tiedän, että elokuva on parasta, kun se onnistuu yllättämään ja liikuttamaan paljon hienoa elokuvataidetta nähneen katsojan.

Puhelussa ystävättären kera lausahti hän ihmetellen, mikä lienee tämä sisäisen kiireen tuntu hänen sisällään. – Sisäinen kiire? – sitä pitääkin miettiä vähän tarkemmin.

Toisen, tutunkaan, sisäiseen elämään ei ole muuta avainta kuin kuuntelu. Päädyn tutkistelemaan asiaa omalta kohdaltani. Omasta elämästä itsellä on sellainen tuntu, että enää ei ole kiire minnekään. Tiettyjen käänteentekevien ja ravistelevien kokemusten kautta on sisälleni tullut sellaista suloista hiljaisuutta, jolle kaikki rientäminen, kiiruhtaminen, tulevaisuuteen kurkottelu ja elämänkokemusten hamuaminen on vierasta. Kaikki tarpeellinen tuntuu olevan tässä, arkisen onnen säteet, rakkaat ihmiset, menneen vaikuttavimmat ja kauneimmat muistot.

Kiire alkaa, kun huomaa ajan lyhenevän. Joissakin tehtävissä on takaraja, deadline, joka lisää painetta, ’painaa päälle’, kuten sanotaan. Jos sisällä alkaa lepattaa ja kiireen kumu kasvaa, olisiko kysyttävä mikä deadline painaa päälle? Vuodet pinoutuvat niin hiljalleen, ettei sitä oikein tajua. Tulevaan liittyvät toiveet ja haaveet tulevat takarajoilleen yksi toisensa jälkeen. Unelmista luopuminen on vaikeaa. Elämätön elämäkö sen kiireen nostaa kuin autiomaassa tarpova karavaani hiekkapölyn? Vanhuutta – ja kuolemaa – kohti vaelluksen tarkoitus voisi olla etsiä keitaat, viipyä niillä lepäämässä ja virkistymässä.

Eilen kaadettiin ryskyen monen vuoden ja satojen miljoonien työ. Raunioilla savuaa, raivaajat yskivät, potkivat hiiltyneitä ja luhistuneita rakennelmia. Kun ei ole edelletyksiä, niin ei ole. Oliko alunperinkään? Vallan huumassa kiilteli silmissä uusi, uljas monumentti, jota fiilattiin ja höylättiin, kiillotettiin ja puleerattiin huomaamatta, että palaset eivät alkuunkaan sopineet toisiinsa.

Kuinka paljon turhautumista ja tuhkaa vallan kammareissa.

Bussiin kadun poikki, liukkaita paikkoja varoen. Kun aikataulu on minuutintarkka ehtiä bussista junaan, jokaisella pysäkillä tietty pysähdytään ottamaan tai jättämään. Asemalla ei näy mitään eikä ketään. Taulu onneksi kertoo, että juna on myöhässä viisi minuuttia. Nyt oli tuuria!

Tapaan leidi-ystävän ja suunnistamme Lasipalatsille, jossa taas on jonoa. Käyn kysäisemässä etupäästä kauanko ovat olleet, no, kymmenisen minuuttia. Asetumme jonoon. Mikäs siinä olisikaan rupatellessa, jos ei stadin vinhanpureva tuuli kävisi poskipäihin. Kaksikymmentä minuuttia siinä ja toinen jono aulassa lipputiskille. Alakertaan laskeutuva laaja valkea portaikko vetäisi helposti sata ihmistä, mutta on tyhjänä. Ehkä jonotus on jatkunut hisseillä, ainakin vaatenaulakolla löydämme taas jonon.

Museon aulasta avautuu yläilmoihin kaksi pyöreään ikkunaan päätyvää lieriötä. Niistä näkyy enimmäkseen taivasta. Peräseinällä on ’Enso’, muotoaan hitaasti muuttava, musta kuvio valkoisella pohjalla. Kuvio palaa alkuun joka 18.minuutti, saan tietää, ja sen, että enso on japaniksi ympyrä. Tosin suomalaiselle siitä tulee mieleen tietty entinen paperiteollisuusyhtiö.

Sisätiloissa tuntuu lievä kellarin haju. Olemme aika syvällä katutason alla. Musta (puu?)parketti on ääniä vaimentava, mutta ulkokenkien jäljet siinä näkyvät. Magritten elämää ja taidefilosofiaa valaisevat tekstit seinillä keräävät väkitihentymiä, taulujen eteen päästäkseen pitää puikkelehtia. Ihmiset keskustelevat näkemästään, sekä taiteentuntijan että -turistin kommentteja kuulee. Osa Frosterus-suvun taidekokoelmaa täydentää hillitysti päänäyttelyä peremmällä.

Käymme tavatessamme useimmiten taidenäyttelyssä, mutta kuten varmaan moni muu, jonotimme nyt myös nähdäksemme tuoreeltaan tämän ainutlaatuisen paikan, joka ei ole museo, vaan maanalainen galleria. Poistuessamme kahvilan kautta hiffaan, miten ulkojonon olisi voinut kiertää. Vaan mikäpä kiire tässä eläkeläisen elämässä.

Nykyään on tapana päivitellä, miten ihmeessä ihmiset lapsesta alkaen ovat jo tulleet nettiriippuvaisiksi. Puhelin ei ole enää taskussa eikä laukussa, se on kädessä koko ajan. Tunnen ihmisiä, jotka seuraavat taukoamatta maailman uutisvirtoja useilla eri kielillä pysyäkseen tietoisena vähintään reaaliajassa ja mieluiten ennen muita. On hyörittävä sosiaalisen median keskusteluissa kokeakseen olevansa olemassa. Sitten päivitellään saastan ja valhetiedon määrää ja laatua voimatta kuitenkaan valita itseään sieltä pois.

Elämme ahdistavaa aikaa, uutisissa paljastetaan päivästä toiseen ikäviä asioita. Elämä on täynnään epäeettistä, jopa rikollista oman edun pyyntiä. Katsotaan oikeudeksi murhata sanoin, hylkäämällä ja riistämällä toiselta elämä. Tutkiva journalismi pöyhii asioita ja tuloksena on, mistä vain kuopaistaan pintaa syvemmälle, sieltä paljastuu mätäpesäke. Turha kysyä, milloin maailmastamme tämmöinen on tullut. Aina näin on ollut, emme vain olleet tietoisia. Raja oikean ja väärän, hyvän ja pahan välillä liukuu ja aaltoilee. Pohjimmiltaan rajankäynti tapahtuu sisällä meissä itsessämme.

Omalta osaltani olen ratkaissut maailmantuskan säätelyn tekemällä valintoja. Katson yhden uutislähetyksen päivässä, jätän toisinaan lehden uutisosan lukematta tai silmäilen vain otsikot. Voin valita leffakerhon jo valikoidusta ohjelmasta pois sellaiset, joiden aihepiiri ei minusta juuri nyt tunnu hyvältä. Television ja maksukanavien ohjelmiston valikointi on vaikeaa, aina ei osu oikeaan. Vähän aikaa katsottuamme saatan kysyä Toiselta: mitä tästä ajattelet – ja usein toteamme yhdessä, ettei tämä edistä hyvinvointiamme millään tavoin.

Maailmassa on tarjolla rajattomasti kaikenlaista. Valintaa voi tehdä. Joskus myös vetäytymällä ajoittain hälisevän ja päälle tunkevan elämänmetelin keskeltä hiljaisuuteen. Sitä voi tietysti kutsua myös pään pistämiseksi pensaaseen. Vaan omapa on pääni.  

Leffakerhon helmikuun avausfilminä oli James Ivoryn käsikirjoittama ja Luca Guadagninon ohjaama koskettava rakkaustarina. Se keskittyy 17-vuotiaan muusikkopojan, Elion,  ja professori-isänsä assistentiksi kesän ajaksi saapuvan amerikkalaisopiskelijan, kolmikymppisen Oliverin ystävyyden kehittymiseen rakastumiseksi. Tapahtumain maisemana on Pohjois-Italian kesä. Nuorukaisen roolissa kaunis Timothee Chalamet tekee loistavan, Oscar-ehdokkuudella noteeratun roolityön, Armie Hammer Oliverina yltää myös uransa parhaimpaan. Käsikirjoitus on tasapainoinen, ja kuvaus välittää aistillisuudessaan hienosti päähenkilöiden välillä heräävät tunnekuohut sortumatta hetkeksikään banaalisuuteen.  – Elokuvan tarina on kokonaisuutena kaunis ja herkkä, myös Italian aurinkoisen maiseman annetaan puhua. Jos olisin lukioikäisten opettaja, suosittelisin oppilailleni tätä elokuvaa ( kaikenkarvaisten pornofilmien tilalle). Ehkä tämä lisäisi myös tyttöjen ymmärrystä seksuaalisuuden moni-ilmeisyydestä.

***Vaikka esittelemäni leffat olenkin nähnyt leffakerhon näytöksissä, esittelen parhaita siksi, että monet näistä palkituista, ei kaupallisista leffoista tulevat myöhemmin jollekin televisiokanavalle.

Kirjoittajalla on toisinaan selkeän aiheen pula, toisinaan taas valinnanvaikeus. Mikä onkin, sitä voi hoitaa alkamalla kirjoittaa ja katsomalla mihin teksti alkaa ohjautua. Monta kertaa on otsikko vaihtunut, kun lauseet alkavat puhua omiaan.

Tyypillisempi tilanne on, että teksti soljuu sujuvasti lauseesta toiseen, mutta haeskelee sanottavaansa. Kirjoitettuaan puoli arkkia, kirjoittaja havaitsee, ettei ole sanonut mitään tähdellistä. Roskakorin ahnas kita odottaa.

On kirjoittajia, joiden sisäinen mielipidemylly jauhaa aamusta iltaan, usein myös yön yli. He vaikuttavat oman elämänsä sisällön tuottajilta. Samat ajatukset toistuvat, oman elämisen tavan, näkemysten ja arvomaailman paremmuuden todistelu ei pääty.

Toisaalla voi olla niin, että sisäinen giljotiini leikkaa kärjekkäimmät sanomiset. Ne eivät sovi kuvaan, joka kirjoittajalla on itsestään. Tai kirjoittajan itsetunto horjuu, hän pelkää osoittautua omituiseksi yksityisajattelijaksi, jonka tuumailu ei tavoita vastakaikua.

Kirjoittaja ottaa käyttöön kehittämänsä metodin. Se toimii niin, että kirjoitetaan yksi lause, ihan mistä aiheesta tahansa ja jatketaan ajatusta toisella lauseella, joka vähintään ohuesti liittyy edelliseen. Kolmas lause päättelee ajatuksen, toimii siis pisteenä.

Kirjoittaminen harrastuksena on ajatusten, tapahtumien ja tunnelmien sanoittamista. Julkiselle alustalle kirjoittaminen on itsekurin alaista toimintaa, joka ottaa huomioon mahdollisen satunnaisen lukijan. Kirjoittaja ei ole toimittaja, ei pyri uutisten välittäjäksi eikä kaupalliseen hyötyyn.

Kirjoittajalle on turha tulla sanomaan, mistä pitäisi kirjoittaa, mistä vaieta. Vapaa sielu on itseohjautuva, ei anna määräillä sanomisiaan. Mikä on sanoitettava, se on oikeus sanoa, miellytti satunnaista lukijaa tai ei.

Leffaihmisinä olemme tietysti kiinnostuksella seuranneet myös Aku Louhimiehen viisiosaista tv-versiota Tuntemattomasta sotilaasta. Kaikki edelliset elokuvat aiheesta olemme nähneet moneen kertaan, kirjankin olen viimeksi lukenut 2016. Kuten tuolloin kirjasin Lukunurkkauksen kommenttiini, Linnan teos on nimenomaisesti kuvaus suomalaisesta miehestä sodassa eikä pyri autenttisten sotatapahtumien kirjaamiseen. Miten äärimmäisissä olosuhteissa rintamalla miehestä puristuu esiin hänen rohkeutensa, pelkonsa ja perimmäinen luonteensa.

Uuden sukupolven parhaat näyttelijät onnistuvat hahmojensa luomisessa hienosti, erityisesti Aku Hirviniemi, Eero Aho, Jussi Vatanen ja Johannes Holopainen. Taistelutapahtumilla ja verisillä ruumiilla ei liikaa mässäillä, Louhimies antaa tilaa myös hiljaiselle tapahtumattomuudelle ja sotaväsymykselle. Kannaksen ’taipumaton’, Antti Rokka, nousee Louhimiehenkin versiossa (Ahon ansiosta) suomalaisen oikeudenmukaisuuden ja sisun perikuvaksi. Naisten rooli jää yllättävän vähäiseksi, onneksi myös aito ja lämmin karjalaisperhe (Paula Vesala Rokan vaimona, ja lapset) on mukana.

Viimeinen jakso kerää sodan surkean lopun sirpaleet yhteen. Kuolema, taisteluväsymys ja sotapsykoosi saavat kasvot, kuten todellinen tavallisen miehen sankaruuskin. Upseerien vieraantuminen rintaman todellisuudesta nousee lopussa vahvasti esiin. Riipaiseva on välähdys Koskelan Elinasta, joka menetti kaikki kolme poikaansa sodalle sekä Rokan Antin paluu perheensä luo, kun Karjalan koti oli menetetty.  – Louhimiehen viisiosaiseksi sarjaksi tehty tulkinta antaa hienosti oikeutta hyville näyttelijäsuorituksille ja tuo rintaman tapahtumat katsojan iholle. Kostein silmin katsottavaa.