On jotensakin surrealistinen olo, kun seuraa sotauutisia valtakunnan päämedioissa. Niissä nähdään ja kuullaan, että Venäjä jatkaa kolmatta kuukautta Ukrainan itäosassa moukarointiaan. Sekin on tiedossa, että Venäjä toistelee uhkauksiaan EU:ta sekä Nato-maita kohtaan, jotka tukevat ase- ja raha-avuin Ukrainaa sekä käyttävät kiristyviä pakotteita Venäjää vastaan. Venäjä on ihmeen vaitonainen ”voittoisan erityisoperaationsa” todellisesta kulusta , oman maan kansa kyllä pidetään tiukasti valtion valhepropagandan otteessa. Kaikenlaisia huhuja ja vahvistamatonta tietoa liikkuu nyt maailman medioissa Putinin terveydentilasta (mm. HS, 4.5.) Koska Putin ei voitonpäiväjuhliensa valmistelukiireiltään ehdi tai terveyssyistä pysty niitä kommentoimaan, me jatkamme elämäämme niin kuin häntä ei olisikaan. Sota näyttää jatkuvan EU:n naapurissa joka tapauksessa. Eikä tämä oikeudeton hyökkäys maailmalta unohdu, sen aiheuttama tuho ja kärsimys huutaa taivaaseen asti.
Kaksi viikkoa kauhua ja tuhoa on vierinyt historiaan odotellessa, että jotain tapahtuisi, mikä pysäyttäisi mielettömyydessään ja järkyttävyydessään monen kestokynnyksen ylittäneen sodan. Ukrainassa naiset ja lapset pakenevat, miehet yrittävät puolustaa kotimaataan. Ympärillä Euroopan rauhan aikaan jo asettuneet maat ovat shokissa, avuttomuus huutaa taivaisiin asti. Eikö rauhalla ei ole keinoja sotaa vastaan? Miten voi olla, että kukaan ei kykene tekemään mitään?
Jokainen yritys on tärkeä, yritys puhua, yritys sopia tulitauosta, yritys vedota, yritys tukea maataan ja vapauttaan puolustavia ukrainalaisia. Eikö juuri meidän historiamme perusteella pitäisi ymmärtää miltä tuntuu olla yksinään sodan armoilla? Sitäkö tässä odotellaan, että sotahullujen suuruudenunelmat täyttyvät viimeistä piirtoa myöten. Ja veri virtaa.
Venäjän hyökkäys Ukrainaan paljastaa – kuten sota aina tekee – vastuullisen ihmisen todelliset kasvot. Pitkään pyöriskeli Vladimir Putin viekkaasti hymyillen maailman poliittisten johtajien joukoissa yhteisillä foorumeilla. Ei hänen kasvoiltaan loistanut älyn säihke eikä ystävyys niinäkään aikoina. Mutta nyt näkyy alastomana vallasta juopuneen julmuus.
Euroopan ja länsimaiden vastuulliset ovat nyt yhtenään koolla, suuret salit ja pitkät käytävät ovat sakeanaan puhetta ja kas, kaikki ovat yhtäkkiä samaa mieltä! Jopa muutaman itsepäisen maan valtiaat, jotka ovat jullikoineet muita vastaan. Sota surmaa ja herättää uinailijat, tappaa turhan naivismin ja saa hitaimpiinkin vauhtia.
YLE on pitänyt kiitettävästi suomalaisia ajan tasalla asiantuntijakommentaattoreineen ja rohkeine toimittajineen Venäjällä (Erkka), EU:ssa (Richard) ja Ukrainassa (Antti). Poliitikkojen laskelmoidut ja varovaiset puheet ovat jääneet mutinoiksi, kun Mika Aaltola esimerkiksi on ladellut suorasanaista ja pelkäämätöntä tutkittuun tietoon perustuvaa ja asioita syvällisesti seuranneen ihmisen puhetta.
Vastuullisten päättäjien kasvoilta on näkynyt tapahtumisen kiivaus ja puheen paljous silmien väsymyksenä. Nyt on aika pyytää heille kaikille paitsi malttia ja viisautta, myös kanttia rohkeisiin päätöksiin, kun hetki on oikea.
Yle-Areenasta löytyy kolmiosainen vankiladraamasarja. Äidinkielen opettaja (Sean Bean) on ajautunut alkoholiriippuvuuteen ja ajaa humalassa nuoren pojan kuoliaaksi. Tajutessaan tilanteensa, hän pakenee paikalta. Kotona hän kertoo vaimolleen asian ja vaimo pakottaa hänet ilmoittautumaan poliisille, minkä mies tekeekin. Vankila ei ole sivistyneelle ja pohjimmiltaan hyväntahtoiselle yhtään helppo paikka, kaikenlainen kaupankäynti, väkivalta ja kiristys rehottavat. Tunnollisen ja arvostetun vanginvartijankin (Stephen Graham) moraali joutuu koetukselle, kun toisessa vankilassa olevaa omaa poikaa uhataan. – Ei mitään mieltä ylentävää katsottavaa, mutta herättää paljon ajatuksia. Mitä tekisin itse noissa tilanteissa? Ei tee mieli tuomita, kun ymmärtää henkilöiden taustoja. Niin vähästäkin voi olla elämän suunta kiinni. Vankilatuomion kärsimistäkin raskaampi voi olla oman syyllisyyden taakka.
Hyvinvointialueet, joista kansa tuntuu olleen melko hajanaisen tiedon varassa, ovat sitten saaneet ensimmäisissä vaaleissa päättäjänsä. Sekin, mistä he saavat päättää on jäänyt hiukan epämääräiseksi, varsinkin, kun talousasiat eivät siihen taida kuulua. Voiko päättää jostain, jos ei ole tiedossa mitä ja millä perusteella siihen on resurssoitu?
Puheenjohtajat paistattelivat tulosten äärellä koko pitkän vaali-illan kunnes ääntenlasku saatiin finaaliin. En jaksanut seurata koko aikaa lähetystä, kun yhtä mittaa tivattiin miltä mikäkin kymmenyksen muutos tuntuu. Tietäähän sen, ettei hyvälläkään supliikilla varustettu poliitikko jaksa keksiä viiden minuutin välein uutta sanottavaa. No, jotain vaikutelmia jäi.
Suurin yllätys oli Perussuomalaisten romahdus, jota Purra selitti dissaamalla vaalit demokratian irvikuvaksi. Vaalitenteissä oli käynyt selväksi, ettei heillä ollut aluepoliittisia tavoitteita. Tottumattoman ja ylimieliseltä vaikuttavan puheenjohtajan piikkiin tuo taisi mennä. Myös vihreät kokivat pettymyksen, vaikka yritys olikin hyvä. Taisi moni oudoksua puolueen viimeaikaisia cannabispuheita eikä sinänsä tärkeä nosto mielenterveyspalveluista koskettanut keskeisten sotepalvelujen puolesta huolestuneita äänestäjiä. Mielenkiintoista, joskaan ei yllättävää, oli Keskustan kannatuslukujen piristyminen. He pitivät kovasti ääntä palvelujen säilymisestä ja saivat myös kannattajansa liikkeelle.
Näillä nyt mennään, mutta nahkurin orret saattavat odottaa seuraavien vaalien aikaan.
…tuntuu olevan tärkeä sanoa jotain näppärää Päivi Räsäsestä. Hän näyttää tehneen erittäin tietoisesti itsestään mielipideuhrin, kieltäytyessään perumaan sanomisiaan. Ja on juuri siksi maallisen oikeuden edessä. On kyllä vaikea saada myötätuntoa minkään ihmisryhmän jyrkästi tuomitseville mielipiteille, vaikka niitä kuinka raamattu kädessä selittäisi. Oikeutta ei nyt käydä Jumalan tiliin luettavien sanojen versus maallisten lakien oikeellisuudesta – vaan siitä, voiko raamatun sanoja käyttää perusteena joitakin kanssaeläjiä tuomitakseen ja halventaakseen.
Mikä ihmisen panee tuomitsemaan toista raamattu kädessä vaikka niin rikkoisi lakia?
Ricky Gervais tekee hurmaavan roolityön ilmaisjakelulehden toimittajana, jonka vaimo Lisa on kuollut syöpään. Tony on ollut onnellinen mies, jolla oli syvästi rakastettu ja rakastava puoliso. Tonylla on myös suuri sydän ja erityinen huumorin lahja, äärimmäisen sympaattinen ja viisas koira sekä vanhainkodissa oleva, muistamaton isä, jota hän käy katsomassa ahkeraan. Keskeisissä rooleissa ovat myös lehden toimituksen työtoverit ja kuhunkin numeroon paikallisväestä tehtävien juttujen päähenkilöt. Netflix-sarja (kolme kautta) seuraa Tonyn surupolkua masennuksen, epätoivon ja aggression läpi seestyvään elämään, jolle löytyy tarkoitus ja merkityksellisyyden luoma uudenlainen onni. Viimeinen jakso vaati jo paketin nenäliinoja kaltaiseltani katsojalta. Itketyksestä ei varoiteta, sen sijaan joissakin jaksoissa esiintyvästä roisista kielenkäytöstä kyllä.
Areenasta löytyy taannoin TV-1:llä esitetty 8-osainen draamasarja, jossa pääosassa on loistavasti eläytyvä Pirjo Lonka. Muita oleellisia rooleja esittävät Bruno Baer (Aleksi, 16v), Ella Kangas (Aile, 8v), Sara Soulie (Ailen äiti, Evelin) ja Kristo Salminen isänä. Dramaattinen alku on Tallinnan laivalla sairauskohtauksen saavan isän kuolema sairaalassa, jonne paikalle kutsutut naiset käsittävät vasta siinä, että mies on elänyt kahden perheen kaksoiselämää, johon Virossa toimivaa suomalaisyritystä johtavan isän säännölliset työmatkat antavat mahdollisuuden. Draamasarja esittää hienosti pettymyksen, vihan, surun, epäluulon ja tuhansien tunteiden päällekaatuneen vuoren alle jääneiden naisten ponnistelua elämän jatkumiseksi. Myös vanhemman sukupolven asenteet ja tunnot kutovat värejä naisten sitkeään selviytymiskamppailuun. Lapset löytävät aika luontevasti sisaruutensa ikäerostakin huolimatta, aikuisilla on vaikeampaa. – Kun rajusti ravisteleva ja alussa jopa piinaavan raskas tunnevyöry alkaa tasoittua, on sävykästä näyttelijäntyötä ilo katsoa. Loppuratkaisu ei synny helposti, mutta on aito.
Netflixin uusimmasta sarjatarjonnasta osuimme mielenkiintoiseen, australilaiseen pakolaiskuvaukseen. Tarina alkaa Sofi lentoemännästä, joka voi pahoin elämässään ja ajautuu henkisen ja fyysisen manipuloinnin kohteeksi. Toinen juonihaara kertoo afganistanilaisperheestä, joka on paennut Pakistaniin ja yrittää sieltä turvapaikanhakijaksi Australiaan salakuljettajan turvin. Australia sulloo pakolaiset vankileirille eristyksiin, missä ihmisoikeuksista ei paljon piitata ja jossa inhimillisimmät vartijoistakin murtuvat lopulta. Samaan paikkaan ajautuu myös henkisesti murtunut Sofi paetessaan manipuloijaansa. Sofi ei saa yhteyttä perheeseensä, mutta vanhempi tytär ryhtyy etsimään kadonnutta sisartaan. – Sarja nostaa esiin aikamme todellisuuden rumat ja ahdistavat kasvot ja katsojaa piinataan toivon ja epätoivon hyökyjen vuorovesissä. Pakolaisuudella on monet kasvot. Niin armotonta, niin surullista, niin totta.
Monella Hesarin lukijoista on tapana syventyä viikonloppuisin sivuihin, jotka ovat täynnä koruttomalla ristillä merkittyjä, kehystettyjä ilmoituksia. Kuolinilmoitussivuja ei oikein voi ohittaakaan, sen verran painavia informaatioarvoltaan ne ovat. Siihen nähden, miten harvoin sivuja silmäillessään osuu tuttuun nimeen, aika, jonka tulee käyttäneeksi, kertoo miten tärkeästä traditiosta on kyse. Uutisarvotetut kuolemat saavat kyllä huomionsa erikseen.
Kuulun ikääntyvään suurten ikäluokkien joukkoon, jonka arvelen laillani hakevan ristisivuilta yleisempääkin informaatiota vaikkapa siitä, millä vuosikymmenellä syntyneiden vuoro nyt on meneillään. Signaali osuu, ikäisiäni alkaa olla yhä enemmän. Liki satavuotiaaksi eläneitä toki ilmoituksista vielä löytää, mutta korona on jo harventanut sitä joukkoa.
Kuolinilmoituksen muoto ei näytä juurikaan muuttuneen vuosikymmenten saatossa, kaava on vakiintunut, traditionaalinen. Silloin tällöin ristin paikalle halutaan muu kuolemaa tai vainajan elämää symboloiva kuva. Otsikko saattaa sisältää ammatti- tai arvonimikkeitä, myös pelkkä ’Rakkaamme’ riittää. Nimet, syntymä- ja kuolinpäivä, joskus myös paikkakunta kertovat oleellisimman; puolison, lasten ja muiden lähiomaisten nimet liittävät sukuun.
Isoja hautajaisia ei pandemia-aikana voi viettää, niinpä tavallista on kuolinilmoituksessa kertoa, että siunaus on toimitettu, ja muistotilaisuus pidetty läheisten kesken. Koska vainajien tuhkaus on yleistynyt, saatetaan ehdottaa kunnioittamaan vainajan muistoa lahjoittamalla hyvään tarkoitukseen.
Kuolema on tunnetasolla koskettava asia. Siksi käytetään kiertoilmaisuja poismennyt, päässyt lepoon, poisnukkunut. Ilmoituksessa kaipauksen ja surun määrää tai laatua ei liene tarpeen korostaa, jokaisen menetys on kuitenkin yksilöllinen. Muistovärssyt näyttävät olevan enimmäkseen kierrätystavaraa, harvoin ne lisäävät mitään ainutlaatuista informaatioon.
Kuolinilmoitus on viesti siitä, että henkilö ei ole enää keskuudessamme. Niinpä hänelle osoitetut sanat tai surunilmaukset eivät enää kohdettaan tavoita. Tavallaan surevat hoitavat muistosäkein itseään ja toisiaan. Ja lukija on sivullinen, tuntematon vaan ei tunteeton.