Löysimme Netflixiltä oivalliseksi osoittautuneen kanadalais-amerikkalaisen perhesarjan, nimeltä Chesapeake Shores, jonka tapahtumat sijoittuvat Vancouverin rannikon luonnonkauniille saarelle. O’Brienin sukuperheeseen kuuluu irlantilaissyntyinen isoäiti, viiden aikuisen lapsen yksinhuoltajaisä ja piinkova liikemies, sekä äiti, joka romahti lasten ollessa keskenkasvuisia ja lähti perheestä. Tarina alkaa, kun yksi ja toinen lapsista vetäytyy takaisin kotikartanoon isoäidin ja isän turviin opintojen, asepalveluksen, päättyneen romanssin tai avioeron jälkeen. Sisarusparvi on kasvuvuosien tapahtumien haavoittamana kiinteytynyt tukemaan toinen toistaan. Tasapaino järkähtää jälleen kerran, kun äiti palaa takaisin. Sarjaa on tehty neljä kautta ja suosiota osoittanee, että viides on suunnitteilla.

– Hiukan pelkäsin, että sarja osoittautuu amerikkalaistyyliin kliseiseksi, mutta kanadalaisnäyttelijöiden ja maisemien osuus pelastaa ylettömältä makeudelta. Ja voihan sen tunnustaa, että draaman henkilöihin kiintyy, niille alkaa toivoa kykyä ratkaista ongelmansa ja saavuttaa unelmiaan, ja niitä voi kadehtia sisarusparven tuomasta turvasta ja tuesta. Ja onhan siinä oikeita kantrimuusikkoja, jotka laulavat ja soittavat…

Taannoiset, ennen näkemättömät tapahtumat Yhdysvaltojen poliittisen teatterin päänäyttämöllä saavat pienen ihmisen täällä kaikinpuolisessa provinssissa hiljaiseksi. Itse tapahtumatkin hiljentävät, mutta myös niitä väistämättä seurannut kalabaliikki. Maailman tai Yhdysvaltojen omankaan historian puitteissa tapahtumat eivät ole ainutlaatuisia, mutta yhden pienen ihmisen iltaan päin kulkevan elämänhistorian aikana kyllä. Vertaisin tätä elinaikanani tapahtuneista ajoitukseltaan, näkyvyydeltään ja seurauksiltaan WTC-tornien tuhoon. Molemmissa tapahtumissa kyse on hulluuden, itseriittoisen vallanhalun ja tuhovoimaisen tietämättömyyden vaarallisesta huipentumasta, joka horjuttaa tasapainoa maailmassa.

Pitkään elänyt ihminen, viivähtää mielellään muistoissa. Niissä löytyy uudelleen kuljettuna myös uusia sävyjä, uutta ymmärrystä siitä, miten väkevästi tapahtumat ja tunnelmat liittyvät aikakauteensa, myös siihen, mitä ikäkautta kokija tuolloin elää. Jotkin muistot ovat taakka, jota ei voi laskea minnekään, se on kannettava läpi elämän, vaikka ei tahtoisi. Joihinkin haluaisi jäädä, puhaltaa ne henkiin, elää uudelleen. Siitä voi aistia jotain, miten elämä sitten kuitenkin meni ja mihin siinä pettyi. On myös lumoavaa elää käsillä olevassa hetkessä, hengittää juuri sitä aikaa, missä kulloinkin on, menneitä muistelematta, tulevaan kurkottamatta.

Kuvattua elonkudelmaa hienosti ymmärtävää ja todeksi luovaa fiktiota on nähty viime aikoina esitetyissä ruotsalaisen draamasarjan Vår tid är nu kaudella 4. Aikakausi, jota eletään, sykkii tapahtumineen vahvana taustana vanhan ravintolasuvun ihmisten vääriksi osoittautuvissa valinnoissa. Äärimmäisen hienoja ja aidon tuntuisia roolitöitä kahden kerrroksen väen molemmissa kerroksissa – katsoja voi antautua elämään heidän riipaisevissa kohtaloissaan mukana. Ja todellinen rakkaus voittaa lopulta.

Aika on meidän; Hedda Stiernstedt (Nina), Suzanne Reuter (Helga), Charlie Gustafsson (Calle).

  • Areena, HBO, Netflix

Olemme aikoinaan katsoneet The Crown-sarjan kolme kautta mielenkiinnolla Netflixiltä ja kun siitä nyt on tullut neljäs kausi, oli taas palattava brittikuninkaallisten pariin, semminkin kun sarja on osoittautunut laadukkaasti tehdyksi ja pääosin faktoihin perustuvaksi. Täytyy sanoa, että kuninkaallisten elämä näyttäytyy melko kammottavassa valossa ei-brittiläisin silmin katsottuna. Sarjan perusteella voisi perheelle sivuhenkilöineen antaa myös nimen Turha joukko.

Viimeksi katsomissamme jaksoissa oli missiona löytää prinssi Charlesille tulevan kuningattaren kriteerit täyttävä puoliso. Sellaiseksi ei kelvannut toisen miehen vaimo Camilla, joka oli jo pitkään hoitanut myös prinssin naisystävän sivuvirkaa. Löytyi Lady Diana, nuori, sievä, ujo ja sopivasta suvusta. Prinssin mielenkiinto hiveli kokematonta neitoa, joka oli tosin reilusti sulhaskandidaattiaan nuorempi. Kihlaus julkistettiin ja hovi alkoi valmistella hääjuhlaa. Ei siinä mitään morsiamelta kysytty, hän tuskin sulhastaan näki, sillä hänet oli eristetty kuninkaallisen palatsin uumeniin opiskelemaan hovietikettiä oman isoäitinsä johdolla. Julmaa kohtelua. Ei ihme, että neito masentui ja hänelle puhkesi syömishäiriö.

Kuninkaallinen jäykistely, jota omalla tavallaan jatkoi pääministeriksi noussut Margaret Thatcher, on kyllä piinallista katsottavaa. Harva siinä joukossa roolistaan nauttii, ainakin kuninkaallisen perheen jäsenten omaehtoiset rakkaussuhteet järjestään uhrattiin tietyn tasovaatimuksen alttarille kuin olisi haluttu varmistaa, ettei kukaan vain ole onnellinen. Kuningatar näyttäytyy ainoana, joka sentään yrittää parhaansa. Se paras vain niin velvollisuudentäyteinen kuin olla voi. Äitinäkin.

Kyllä tämä kannattaa katsoa, herää paljon ajatuksia inhimillisen elämän monimuotoisuudesta.

Olemme viime viikkoina katsoneet toistamiseen kaksi jaksoa kerrallaan vuosien takaista tanskalaista menestyssarjaa Borgen, joka on nähtävissä Netflixissä. Tv:lle aikoinaan tehty sarja on poikkeuksellisen hyvää laatua ja roolitukseltaan erityisen onnistunut. Toivonpa todella, että meidän nuoret naispoliitikkomme ovat tämän katsoneet, siitä voi oppia paljon vaativasta sekä raadollisesta politiikan ja median symbioosista, ja julkisuuden pimeistä puolista.

Turhaan ei ole sanottu, että politiikka haluaa näyttäytyä hyviin ja yhteiskunnallisesti rakentaviin päämääriin pyrkimisen jalona näyttämönä. Tavoitteisiinsa se pääsee toisaalta vain poliittisen pelin taitaen, ei koskaan ihan puhtain keinoin eikä ilman kompromisseja. Tästähän sitten seuraa, että moni idealisti väsyy ja turhautuu ennen pitkää pyrkimystensä vesittymiseen. Kuohahteleva idealistijoukko ei jaksa ponnistella ja nähdä vaivaa, siihen tarvitaan puolueita agendaansa sitoutuneine jäsenineen. Heidän joukostaan sitten valikoituvat ne, joissa on sitkeyttä ja paineet kestävää johtaja-ainesta.   

Politiikan setämiehet. Tyhjänpäiväismedian toimittajat. Vallanhimoiset puoluetoverit. Kyllä räksytystä riittää ja tyhmän jankutus sen kun jatkuu. Kaikin tavoin koetetaan nyt kaivaa maata niiden alta, jotka vastuuta maan asioista kantavat. Kovin nopeasti näyttää oppositiolta unohtuneen oma osuus asioiden tämänhetkiselle tolalle saattamisessa.

Politiikka on paskanhuuruista peliä, muuhun tulokseen ei voi tulla asioita seuraava. Perusteiden asiallisuus ja kritiikin kohtuullisuus unohtuvat tuon tuostakin. Rakkikoirat nyhtävät lahkeesta ja hameenhelmasta vastuunkantajia siihen malliin, että asiallinen työskentely jo kärsii. Vaikka selität räyskimisen perusteettomaksi uudestaan ja taas, ei mene perille, ei millään.

Kansalainen ihmettelee voiko oppositiopuolue pitää päätavoitteenaan hallituksen kaatamista tällaisena aikana, kun maa on uudestaan viruskatastrofin partaalla. Ja millä perusteella: kuka sanoi jotain keväällä, mitä sanoi, mitä tarkoitti. Voi herrantähen! Aikuistukaa jo!

Niin vähän kuin ylen ja mainoskanavien tarjonnassa meikäläiselle yleensäkään on katsottavaa, olen ilahtunut, kun kesä loputtomine uusintoineen on ohi ja jotain uutta ja kiinnostavaa ilmaantuu tuuttiin. Varmaan taas hakeudun poplaulajien Vain elämää -itkuiltojen hienojen tulkintojen pariin, kunhan ne pääsevät käyntiin. Sunnuntai-illat tanssin lumoissa ovat jo vauhdissa.

Tanssijoita on poikkeuksellisen runsaasti, kaksitoista paria. Julkkiksia ovat kaikki osallistujat, kuten asiaan kuuluu, eihän se muuten niin runsasta katsojamäärää keräisi. Kiinnostavaa on se, millaisia persoonia näistä eri tavoin ansioituneista julkishenkilöistä paljastuu, miten toimii yhteistyö tanssinopettajan ja aikuisen oppilaan välillä, ja miten tanssijat kestävät paineita ja pettymyksiä.

Juontajat, tuomarit, orkesteri solisteineen ja tanssinopettajat ovat jo tulleet tutuiksi. Sekin on yksi menestyneen ohjelmaformaatin salaisuuksista. Vappu ja Mikko ovat suvereeni juontajapari ja tuomarit ovat vuosi vuodelta luontuneet kukin rooliinsa. Katsojan silmä myös harjaantuu ajan mittaan erottamaan menestyjät jo alkumetreillä, silti tulee yllätyksiä pitkin matkaa.

Ihanaahan on nähdä, miten tanssin pyörteissä toukasta kuoriutuu perhonen, puujalka alkaa taipua ja iso mies saa siivet. Musiikki ja liike löytävät toisensa, askeleet liitävät lattiaa ja sydän sykkii rytmin tahtiin.

Ei ole turhaan todettu, että kun kaksi vanhaa tuttavaa tapaa kadulla tai kylällä, alkaa ’onpa muuten ilmoja pidelly’ -puhe. Nyt kun meiltä on viety kättely, halaukset ja luontainen välimatka – nehän kertovat paitsi tuttavuuden lämpötilasta ja läheisyydestä – mikä toimisi sen tilalla paremmin kuin kommentti säästä. Sanavalinnat, tokaisut ja niihin liittyvät ilmeet kertovat kaiken tarpeellisen. ’Koko päivän on taas satanut, ei keksi mitään tekemistä’ tai ’tulipa mukavasti välipäivä marjankeruu-urakointiin’ kertovat aika hyvin missä kumpikin menee.

Kummipoika kuulostaa maailman energisimmältä soittaessaan – yleensä matkalla pisteestä A pisteeseen B – ”Helou, helou, helou, miten meillä menee?” Siitä tiedän, että hän on iloinen itsensä eikä hänellä ole huonoja fiiliksiä eikä huonoja uutisia. Puheisiin on helppo solahtaa surffaamaan samoilla taajuuksilla, vaikka olisi ollut miten nokka maata kohti itsellä juuri vähää ennen.

Nyt on saanut nähdä uutisista kättelyjen ja poskisuudelmien tilalle maailmalla kehiteltyjä versioita. Kyynärpäätaktiikka on niistä epäonnistunein meikäläisen mielestä. Se tuo ikävästi mieleen koulukiusaajan tai pyrkyrin. Nyrkki nyrkkiä vasten on siitä kiltimpi versio ja sopii hyvin miehille, isät ja pojat niitä on jo ennenkin harrastaneet. Ylävitonen on nuorekkaampi muunnelma kättelystä, ja sellaisena nyt poissuljettu. En menisi myöskään tarttumaan toista hihasta, enhän tiedä, onko hän poiminut siihen yllättäneen aivastuksensa. Kannatan japanilaista kohteliasta kumarrusta ja läheisimmille namaste-tervehdystä, jonka viesti on: ’olet sydämessäni’. Erotessa vilkutus ja hymy kuningatar Elisabetin tapaan riittää.

Raamatun suomenkielistä uusiokäännöstä koskevan sunnuntain Hesarin artikkelin innoittamana tutkin tiedot aiemmista, käytössä olleista raamatunkäännöksistä. Niitä löytyi Suomen Pipliaseuran sivustolta yhdeksän, alkaen Agricolan ensimmäisestä UT:n suomennoksesta 1548, koko raamatun käännökseen 1642 ja aina viimeiseen 1992 uudistettuun viralliseen raamatunkäännökseen.

On totta, että kieli uusiutuu koko ajan, varsinkin tällä vuosituhannella muutos on ollut merkittävä. Puhekieli etääntyy kirjoitetusta kielestä ja lukemisen tavat muuttuvat. Arkaainen teksti jää asiaan vihkiytymättömälle oudoksi ja käsittämättömäksi, ja sitä mukaa hengellinen aspekti elämässä eriytyy omaksi saarekkeekseen. Uutta käännöstä tarvitsevien sanojen listalla ovat mm. vanhurskas ja hurskas, autuas ja laupias, kilvoitus ja kavallus, herjaus ja lankeemus. Nämä ja monet muut listalle päätyneet sanat ovat kirkon ja uskonnollisten yhteisöjen kielenkäytössä tuttua ja monelle kuulijalle sekä puhujalle läheistä kieltä, jonka muuttamisyritykset aiheuttavat väistämättä paljon porua. Jo nyt on olemassa hengellisiä piirejä, joille 1992 käännös on ollut siinä määrin liikaa, että pitäytyvät yhä 1933-38 käännöksessä, vanhoillisimmat jopa vanhan 1776 kirkkoraamatun teksteissä. 

Raamatun, Koraanin, tai muun uskonnolliseen perinteeseen liittyvän tekstin monet kokevat sillä tavalla pyhäksi, ettei sitä voi eikä saa muuttaa. Moni ymmärtää ja uskoo pyhät tekstit suoraan Jumalalta saaduksi, mistä johtuu, että ne on sekä ymmärrettävä että niitä on noudatettava kirjaimellisesti. Mitä tiukemmin perinteisiksi koetuista sanankäänteistä halutaan pitää kiinni, sitä varmemmin menneeseen takertuvat uskonyhteisöt ja niiden julistajat ajautuvat friikeiksi, jotka pitävät profeetallisesta vallastaan kiinni. Halutaanko tämän ja tulevien sukupolvien ymmärtävän raamatun sanomaa, vai jääkö se harvojen ja valituiksi itsensä kokevien salakieleksi?  


Tarvittiin vain kaksi sadepäivää ja luonto puhkesi riemukkaaseen suvivirteen. Osa seurakuntaväestä kokoontuu helpottuneena kotikirkkonsa tuttuihin penkkeihin ja toimittajienkaan ei tarvitse puhua tyhjille seinille. Me jatkamme toimivien palvelujen etsintää yhä kotona, nimenomaan etsintää, sillä oman seurakunnan fb-striimaus on ollut luokattoman huonoa.

Jumalanpalvelus tv-ruudulta katseltuna on saanut tekemään muutamia huomioita. Kun ollaan pelkän äänen ja kuvan varassa, niiden laadukas ja osaava käyttö korostuu. Myös palveluksen toimittajien puherytmi, lauluosuudet ja liikehdintä nousevat enemmän esiin kuin kirkkotilassa tapahtuvassa kokoontumisessa. Myös sanallisen viestin (saarnan) sisältö painottuu eri tavalla. On nähty haahuilua kuvan poikki sinne sun tänne, kuultu urkujen mylvintää ja jääty aamenen jälkeen ihmettelemään, mikä oli viesti, kun puhujan katse sekä ajatus tuntui harhailevan siellä ja täällä. On myös nähty osaavan kuvaajan rauhoittuneen pariin kolmeen tarkoin valittuun kuvakulmaan, kuultu kelpo laulajien hienoja esityksiä erilaisten soittimien säestyksellä ja päästy puhujan mukana tekstin salaisuuksien äärelle niin, että viesti on välittynyt ja sielu tullut ravituksi. Etsintä jatkuu, kuten elämäkin.