…seurakuntamme blogisivustolle yksinäisyydestä. Näkökulma oli ikääntyvän tahattomassa yksinäistymisessä, joka hiipii elämään läheisten ihmisten – puolison, ystävän, omaisten, ikätoverien siirtyessä ajasta ikuisuuteen tai liukuessa sairauden myötä tavoittamattomiin. Sitä voisi luonnehtia myös yksilön elämän vaiheena marraskuun maisemaksi. Ajattelen, että jokainen poismeno on ihmisen elämässä heräte: on aika valmistautua yksinäisyyden kohtaamiseen. On aika miettiä, kuka minua auttaa, kun en selviä arjestani itse. Kuka saattaisi minut viimeiselle matkalle?

Oma tilanteeni on sikäli onnellinen, että yksinäisyys on minulle myönteinen olotila, jonka olen voinut valita halutessani – tehtävien, tapahtumisen, kohtaamisten, sosiaalisen ja kulttuurisen osallistumisen vastavoimaksi. Oman tilan tarve on itse kullakin erilainen ja on hyvä, jos elämäntilanne sallii ajoittaisen vetäytymisen.  

Pitkässä liitossa tulee väistämättä vaihe, jossa kahden itsenäisen ihmisen parisuhde saa hoivasuhteen piirteitä. Kun jompi kumpi ei enää jaksa tai kykene hoitamaan osuuttaan arjesta, toinen ottaa vastuuta väsyvän puolesta. Auttaminen on rakkautta, vaikka siinä olisi velvollisuuden eetos. Se on myös vastavuoroista, sillä pienet, usein noteeraamatta jäävät toisen elämän helpottamiset ja niiden huomaaminen ruokkivat rakkautta.

Ei kuolemaa tarvitse alituiseen miettiä, voi vain luopuminen kerrallaan suostua siihen, että minunkin vuoroni lähteä tulee. Mitä elämäni jäljiltä jää ja kenelle, olisiko sovittavaa ja kenen kanssa, pitäisikö olla hoitotahto ja kuoleman jälkeiset toiveet selkeästi kerrottuna jollekin tai jossakin. On armoa, jos näitä voi miettiä rauhassa ja tehdä voitavansa. Se vapauttaa ja antaa rauhaa iltaruskon polulle.

Vaalit muodostuivat jännittäviksi. Vielä vaalisunnuntain aamuna sanoin äänestyspaikalla vaalikeräyslippaan vartijalle tuntuvan  mukavalta äänestää, kun voi luottaa, että kumpi tahansa tulee valituksi, se on yhtä hyvä tulos. Molemmilla ehdokkailla oli vahvuutensa.

Uuden aikakauden alun tunne vahvistui, kun tulos kävi illalla selville. Parhaalta koko prosessissa on tuntunut tuo yhtenäisyyden korostus ja ehdokkaiden keskinäinen arvostus ja sivistynyt puheenparsi. Somejutut – kuka niitä seurasi – taisivat kyllä taas paljastaa sen karun tosiasian, että kansalaiset  (kansanedustajatkaan) eivät kaikki ole yhtä sivistyneitä.

Onnea hyvästä kampanjasta ja hyvistä näkemyksistä Pekka ja muut ehdokkaat. Onnea tehtävään Alexille, uuden aikakauden presidentille – ja Jumalan siunausta.

Vielä kerran Ylen vaalikeskustelussa nuo kaksi hyvää ehdokasta presidentiksi olivat television ajankohtaistoimituksen kattauksen ääressä. Kuuntelin tarkkaan mitä kysyttiin, mitä vastattiin – ja luin myös ehdokkaiden elekieltä ja ilmeitä sekä kuuntelin minkälaisen responssin tuo kaikki minussa herätti. Olin tietoinen kannatuskyselyjen noteerauksista ja kyllä olivat toimittajatkin. Minuun se vaikutti siten, että suosikkia tarkkailin intensiivisimmin, haastajan kohdalla hain tuntumaa siihen, mitä muutosta oli edellisiin vastaaviin tilanteisiin kaksitoista ja kuusi vuotta sitten, jolloin hän oli mukana.

Alexander Stubb on loistava verbaalikko, esiintymiskykyinen ja akateemisesti edustava, korostetun rauhallinen ja globaalisti verkostoitunut. Kilpakumppaniaan kymmenen vuotta nuorempana hän vaikuttaa energisemmältä, mutta myös nopeammin väsyvältä.

Pekka Haavisto on poliittisen kokemuksensa puolesta ylivertainen, vaikuttaa itsenäisesti ajattelevalta, on johdonmukainen perusteluissaan, ja esiintyy maltillisesti. Hänellä on laaja tuntuma kotimaan asioihin ja politiikkaan sekä omaa näkemystä ja omia näkökulmia.

Eri tahoilla mediassa sitten nostettiin taas esiin puolisokysymys. Kummankin puoliso sattuu nyt olemaan muualla kuin Suomessa syntynyt. Puolisoa ei tässä vaalissa valita, mutta ilmeisesti se on osalle yllättävänkin merkittävä seikka, että Haaviston puoliso on mies. Mitä sekin meistä suomalaisista kertoo.

Eilen tuli syynätyksi viimeisetkin kaksi yhdeksästä ehdokkaasta, jotka myös onnistuivat tenttitilanteessa mainiosti. Omat arvioni ehdokkaista pitivät suunnilleen paikkansa ja toiselle kierrokselle valikoituvista arvelen osaavani valita paremman riippumatta, ketkä kaksi ovat mukana.

Tentti on sikäli hyvin laadittu, että paljasti ehdokkaan esiintymiskyvyn vahvuudet ja heikkoudet (myös mediasuhteen laadun!). Presidentin on kyettävä puhumaan sujuvasti ja vakuuttamaan kuulijat asiaosaamisestaan valtaoikeuksiensa ydinalueilla, harkintakyvystään, johtajuudesta ja arvoista, jotka päätöksentekoa ohjaavat sekä persoonansa sopivuudesta maan tärkeimmän vallankäyttäjän asemaan.

Meillä keskusteltiin myös kommentaattoreiden merkityksestä tentissä. Olimme samaa mieltä siitä, että katsoja ei kaipaa havaintojensa tueksi satunnaisten ulkopuolisten ohjausta, mutta ehdokkaalle itselleen saattaa olla hyötyä kuulla asiantuntijain arvioita. – Intrigointiäänestys ei minua kiinnosta, siispä palataan asiaan toisella kierroksella.    

Mietin jo ovatko pressanvaalien tv-tentit olleet joskus vähemmän puisevia, vai olenko jotenkin omista syistäni fed-up viikkokausien ehdokasjargonista. Olen suorastaan niin tympiintynyt, että tuskin saan entiseen tapaan itseäni ainakaan vaalien ensi kierrokselle. Kai se kuuluu demokratiaan, että tämä veivaaminen vaatii yhdeksän yrittäjää ja kaksi kierrosta, vaikka yli puolet ehdokkaista tietää olevansa turhaa joukkoa näissä skaboissa. 

Valtakunnan valta-aviisi nimittäin tiesi kertoa, että moni kansalainen äänestää mielikuvan ja ns pärstäkertoimen perusteella. Mitä tunnetumpi naama, sitä enemmän on kyllästymistä ilmassa. Kaikkiin mahdollisiin haastatteluihin, tentteihin ja kissanristiäisiin osallistuminen ja kaikkien torien kulmilla seisoskelu vain pahentaa kyllääntymistä. Mielikuva ehdokkaasta ei niistä juuri muutu.

Nyt kun kaksi ehdokasta on tenttimättä voi jo sanoa, että kenenkään kohdalla käsitys ehdokkaan ominaispiirteistä, pätevyydestä, kokeneisuudesta ja vetovoimaisuudesta ei ole muuttunut. Mihinkä koira karvoistaan ja undulaatti höyhenistään pääsisi. Haukun tunnistaa ja viserrys on tuttu. Sama koskee myös tenttien toimittajia ja asiantuntija-arvioitsijoita, viime mainituista ei juurikaan mitään apua valitsijalle ole ollut, ei liioin Ylen vaalikoneesta.   

Saako sanoa suoraan, että vakavasti otettavaa presidenttiainesta on ollut parissa kolmessa ehdokkaassa tähän mennessä. Liian moni tuntuu kilpailevan maakuntasarjassa, puolueensa nimissä turhana uhrina, joku peräti huvikseen. Keskustelut kanssaihmisten parissa ovat paljastaneet armotta, että inhokki on helpompi valita kuin suosikki. Yksi karsastaa sukupuolta tai siihen liittyvää identiteettiä, toinen liikaa tai liian vähäistä ikää tai koulutusta. Kolmatta ärsyttää ehdokkaan taustaväri tai peräti värittömyys. Jollekin ei kelpaa puoliso, joka ei ole syntyään suomalainen tai ei ole tarpeeksi edustava. Auta armias.

Viimeisenä iltana käyn ajatuksissani tilitystä kuluneesta vuodesta. Palaan hetkiin, jotka ovat säihkyneet iloa ja kiitän. Tunnelmia on pitkin matkaa värittänyt 50:n yhteisen vuotemme merkkipäivä juhlahetkineen ja sitä edeltävine kihlausajan ja hääpäivän muisteluineen yhdessä. Päällimmäisenä paljon onnellisen sävyisiä tapahtumia vuosikymmenten matkalta.

Olemme seuranneet tiiviisti tiettyjä omankin elämämme pitkälle taipuvan kaaren syklejä Jari Tervon tv-ohjelmasarjan myötä. Todenneet siinä tuon tuostakin, näin se oli – tai tuo on mennyt ohi ja miksikin. Kuten olen todennut, meidän ikäpolvemme yhteinen kokemus on kilpailu omasta paikasta auringossa, tilasta ahtaudessa. Paikka on silti löytynyt ja kukin osansa tehnyt yhteiseksi hyväksi. Olemme löytäneet meille mahdollisen ja sopivimman oksan elämän puusta. Emme olleet yltäkylläisyyden ajan lapsia, emme ole siihen pyrkineet yhteisessä elämässäkään, mutta mitään oleellista ei ole puuttunut. Kokemukseni omalta osaltani on, että olen saanut elämältä runsaasti hyvää, joissakin suhteissa jopa yli odotusten.

Maailman tila on viime vuosina ajautunut ahdinkoon, josta ei juuri näy helppoa ulospääsyä. Kehitys on vienyt suuntaan, joka ei ilahduta. Arvoja ja asenteita ravistellaan, sivistyksen rapautuminen surettaa. Silti kaikin keinoin on pidettävä paremman huomisen toivosta kiinni ja pyrittävä löytämään ratkaisuja, jotka ruokkivat toivoa.  

”Muuttuuko ihminen, ja mihin suuntaan…” – Vanha laulelma on taas tullut mieleen, kun olen havainnut aikojen ja ihmisten muuttuvan maailmantilanteiden myötä. Aikoinaan ihmisten läsnä oleva kuunteleminen oli tärkeä osa työtäni. Sen osaan vieläkin ja olen ollut siinä hyvä. Työelämän jäätyä taakse on tullut tilaa kuulostella enemmän omaa oloa, ajatuksia, tunnelmia. Millainen ihminen pohjimmiltani olen, mitkä ovat arvoni tässä ajassa, tässä elämänvaiheessa? Näkyvätkö arvot arjessani? Ovatko ne muuttuneet elettyjen vuosikymmenien myötä?

Onhan persoonassani aina ollut toisaalta valikoiva ja vetäytyvä, toisaalta seurasta nauttiva, sosiaalinen puoli. Jos joskus ennen vetäydyin reaktiivisesti, nyt harkitummin, itseni ja mielenrauhani tähden. Tunnistan kaipauksen tyyneen ja hiljaiseen elämään. Siihen on hyvin mahdollisuuksiakin, sillä parisuhteen, perheen ja harvenevan ystäväpiirin tunnelma on paineeton. Olen viime vuosien aikana joutunut luopumaan monesta tärkeästä tai läheisestä ihmisestä. Koen luopumisen surua ja haikeutta myös sairauden myötä etääntyvistä läheisistä. Siinä tajuaa konkreettisesti omankin rajallisuutensa.

Muuttuminen omien elämänvalintojen suhteen kirpaisee. Kulttuurisia harrastuksia on jäänyt pois toisaalta jaksamisen vaihdellessa, toisaalta myös kiinnostus osallistua on hiipunut. Olenko luopunut liian helposti, sitä joskus mietin. Olisiko pitänyt vain sinnitellä mukana? Toisaalta: milloin sitten, kun elämästäkin joutuu eräänä päivänä luopumaan? Ei hyvän vanhuuden tarvitse olla suoritusta ja pirteyskehujen keräämistä. Riittää, että antaa elämän tuntua elävältä ja valostua omin ehdoin.

Ilahduin päivän Hesarin julkaisemasta kolumnista, joka oli Rosa Meriläisen käsialaa ja otsikoitu räväkästi ”Suomi on vanhainkoti, jossa olet töissä”. Ensin ajattelin: joko taas. Niin usein saa nykyään lukea tai kuulla huoltosuhteen kriisistä eläkeikäisen kansanosan rasituksena yhteiskunnalle. Meriläinen ei valita eikä syyllistä, vaan houkuttelee näkemään hoivavastuun vastavuoroisena sukupolviprosessina. Vanhempien hoiva lapsista muuttuu aikanaan vastavuoroiseksi sukupolvien kesken ja ehkä vielä tarpeen mukaan avuksi ja hoivaksi ikääntyneille omaisille. Kaikissa ikävaiheissa yhteiskunta on jakamassa hoivavastuuta kansalaisistaan, mutta se ei merkitse sukupolvista vastuuvapautta.

Tulin kutsutuksi seurakuntamme blogisivuston kirjoittajajoukkoon entisen työtoverin suosituksesta. Emmin asiaa aikani, lupauduin sitten, mielessäni ajankohtainen diakoninen teema: omaishoitajuus. Kirjoitin kaksi aiheeseen liittyvää juttua, joista tuli pari positiivista palautetta. Kolmas juttuni kosketteli vanhusten yksinäisyyttä ja se päättyi avoimeen kysymykseen: olisiko seurakunnan diakoniatyöllä tässä ajassa resursseja valmentaa yksinäiseen vanhuuteen, kohderyhmäähän jäsenistössä riittää?

Seurakunnan blogivastaavalta sain palautteen, jossa ilmeni huoli loukkaako kysymys diakonian työntekijöitä. Vaarallinen kysymys liukeni sitten muotoon, jossa muistuteltiin  seurakunnan ja yhteiskunnan vastuuta vanhuksista. Tuttu juttu.

En ole jaksanut enää katsoa julkkiskisoja, joita riittää joka lähtöön syyspimeillä joulua ja kevätpuolella kesää odotellessa. Vaan pitipäs langeta tähän loveen, koska innokkaimmat pressatarjokkaat oli haalittu sinne. Yritin ensin ymmärtää, mihin tämän ohjelman mainostettu suosio perustuu. Juontaja? hmmtökstöks… Muusikot, ne tv-vakiot? Brändi: ajankulua sohvaperunoille??

Siellä ne taas olivat, galluppien kärkimiehet, Alex, Olli, Mika, Jussi ja Pekka, joita juontaja muitta mutkitta sinutteli, kunnes muisti, että sinunkaupat piti olla tekevinään ensin. Biisivihjeet olivat täyttä hepreaa henkilöhistorioista tietämättömälle. Esitykset sitten ravattiin satunnaisessa järjestyksessä ja arvaukset menivät kuulemma iloisesti ja syvälle metsään.

Valintoihin liittyvistä tarinoista voi päätellä mitä halusi, mutta eniten paljasti tapa, millä kukin oli tilanteessa läsnä. Kuka oli rennoin, kuka kokovartalokipsissä, ken ei löytänyt ajanvieteohjelmassa itseään, ken haki teinimäisesti kaveria joukosta ja löysikin. Ja olihan jälleen paikalla myös Pekka, jolla oli ylivertaisesti eniten kokemusta pressaskaboista.

Näistä kun valitsee, ei kannata hakea erehtymätöntä ja täydellistä – kannattaa kysyä kehen luottaisi pahassa paikassa. Kuka on osoittanut pätevyyttä ja kykyä kantaa vastuuta sekä tähänastisissa tehtävissään että ihmissuhteissaan? Kenen historiassa ei ole eettisesti arveluttavia manöövereja? Kuka ei kaveeraa kaikkien kanssa, mutta tulee kaikkien kanssa toimeen? Ja: onko sisua?

Ps. Tuntui ihan mukavalta kun ohjelman lopuksi soittivat yhden minunkin elämäni biiseistä (niitä on kyllä monta) ja esittäjähän oli tietysti itse ikoninen Arja Saijonmaa.

Muinoinen työtoverini sattui kerran kuulemaan, kun kerroin toiselle lukemisen lisäksi harrastaneeni päiväkirjan kirjoittelua 12-vuotiaasta asti. Hän loihe lausumaan hämmästyneenä: mitä ihmettä varten? En muista, vastasinko, mutta rekisteröin kyllä piiloivan. Toisinaan kysymys on noussut itsellekin mieleen ikävuosien pinon karttuessa kilpaa päiväkirjojen pinojen kanssa. Miksi yhä kirjoitan?

Miksi ihminen harrastaa? Ehkä en ole ainoa, jolle on käynyt niin, että luontainen helppous sanoittaa ajatuksiaan ja tunteitaan, taipumus pohtia tapahtumien syitä, seurauksia ja merkitystä muistiinpanoin, johtaa elämänmittaiseen kirjoitusharrastukseen. Jonkun se voi ohjata kirjailijan uralle, jos Pegasos ja mielikuvitus laukkaavat, ja kunnianhimoa tai näkymisen halua riittää. Minulla niitä ei ole ollut, niinpä päiväkirjapohdintojen pino kasvaa ja kirjoitusapparaatin pilvimuisti täyttyy erimuotoisista teksteistä. Eläkevuosien lähestyessä medianomiksi opiskellut Kuopukseni kysäisi kerran: Äiti, oletko ajatellut, että voisit kirjoittaa blogia? En ollut edes tietoinen silloin blogeista. Vuodesta 2005 Kolmas Huone on sitten ollut täällä ’näkyvillä’, kenen tahansa luettavissa. Esikoinen huomautti kerran painokkaasti, että päiväkirjoja ei saa hävittää. Niissä on sirpaleita poikien ja lastenlastemme lapsuudesta.  

Kirjoittamiseni perusmotiiviksi olen tunnistanut itselläni toimivan tavan työstää näkyväksi ajatuksia ja pohdintoja elämästä oppimismielessä. Vuosikymmenten saaton ollessa nyt jo pitkällä, on palkitsevaa alkaa nähdä oman elämän eri vaiheista ja sykleistä hahmottuva kokonaisuus. Myös arjen tunneristiriidat tulevat näkyviksi, kerääntynyttä kuormaa voi purkaa ja avartaa niin oman sielun ja mielen tilaa. Kirjoittaminen on syvään hengitystä.