Ricky Gervais tekee hurmaavan roolityön ilmaisjakelulehden toimittajana, jonka vaimo Lisa on kuollut syöpään. Tony on ollut onnellinen mies, jolla oli syvästi rakastettu ja rakastava puoliso. Tonylla on myös suuri sydän ja erityinen huumorin lahja, äärimmäisen sympaattinen ja viisas koira sekä vanhainkodissa oleva, muistamaton isä, jota hän käy katsomassa ahkeraan. Keskeisissä rooleissa ovat myös lehden toimituksen työtoverit ja kuhunkin numeroon paikallisväestä tehtävien juttujen päähenkilöt. Netflix-sarja (kolme kautta) seuraa Tonyn surupolkua masennuksen, epätoivon ja aggression läpi seestyvään elämään, jolle löytyy tarkoitus ja merkityksellisyyden luoma uudenlainen onni. Viimeinen jakso vaati jo paketin nenäliinoja kaltaiseltani katsojalta. Itketyksestä ei varoiteta, sen sijaan joissakin jaksoissa esiintyvästä roisista kielenkäytöstä kyllä.

Areenasta löytyy taannoin TV-1:llä esitetty 8-osainen draamasarja, jossa pääosassa on loistavasti eläytyvä Pirjo Lonka. Muita oleellisia rooleja esittävät Bruno Baer (Aleksi, 16v), Ella Kangas (Aile, 8v), Sara Soulie (Ailen äiti, Evelin) ja Kristo Salminen isänä. Dramaattinen alku on Tallinnan laivalla sairauskohtauksen saavan isän kuolema sairaalassa, jonne paikalle kutsutut naiset käsittävät vasta siinä, että mies on elänyt kahden perheen kaksoiselämää, johon Virossa toimivaa suomalaisyritystä johtavan isän säännölliset työmatkat antavat mahdollisuuden. Draamasarja esittää hienosti pettymyksen, vihan, surun, epäluulon ja tuhansien tunteiden päällekaatuneen vuoren alle jääneiden naisten ponnistelua elämän jatkumiseksi. Myös vanhemman sukupolven asenteet ja tunnot kutovat värejä naisten sitkeään selviytymiskamppailuun. Lapset löytävät aika luontevasti sisaruutensa ikäerostakin huolimatta, aikuisilla on vaikeampaa. – Kun rajusti ravisteleva ja alussa jopa piinaavan raskas tunnevyöry alkaa tasoittua, on sävykästä näyttelijäntyötä ilo katsoa. Loppuratkaisu ei synny helposti, mutta on aito.

Netflixin uusimmasta sarjatarjonnasta osuimme mielenkiintoiseen, australilaiseen pakolaiskuvaukseen. Tarina alkaa Sofi lentoemännästä, joka voi pahoin elämässään ja ajautuu henkisen ja fyysisen manipuloinnin kohteeksi. Toinen juonihaara kertoo afganistanilaisperheestä, joka on paennut Pakistaniin ja yrittää sieltä turvapaikanhakijaksi Australiaan salakuljettajan turvin. Australia sulloo pakolaiset vankileirille eristyksiin, missä ihmisoikeuksista ei paljon piitata ja jossa inhimillisimmät vartijoistakin murtuvat lopulta. Samaan paikkaan ajautuu myös henkisesti murtunut Sofi paetessaan manipuloijaansa. Sofi ei saa yhteyttä perheeseensä, mutta vanhempi tytär ryhtyy etsimään kadonnutta sisartaan. – Sarja nostaa esiin aikamme todellisuuden rumat ja ahdistavat kasvot ja katsojaa piinataan toivon ja epätoivon hyökyjen vuorovesissä. Pakolaisuudella on monet kasvot. Niin armotonta, niin surullista, niin totta.

Monella Hesarin lukijoista on tapana syventyä viikonloppuisin sivuihin, jotka ovat täynnä koruttomalla ristillä merkittyjä, kehystettyjä ilmoituksia. Kuolinilmoitussivuja ei oikein voi ohittaakaan, sen verran painavia informaatioarvoltaan ne ovat. Siihen nähden, miten harvoin sivuja silmäillessään osuu tuttuun nimeen, aika, jonka tulee käyttäneeksi, kertoo miten tärkeästä traditiosta on kyse. Uutisarvotetut kuolemat saavat kyllä huomionsa erikseen.

Kuulun ikääntyvään suurten ikäluokkien joukkoon, jonka arvelen laillani hakevan ristisivuilta yleisempääkin informaatiota vaikkapa siitä, millä vuosikymmenellä syntyneiden vuoro nyt on meneillään. Signaali osuu, ikäisiäni alkaa olla yhä enemmän. Liki satavuotiaaksi eläneitä toki ilmoituksista vielä löytää, mutta korona on jo harventanut sitä joukkoa.

Kuolinilmoituksen muoto ei näytä juurikaan muuttuneen vuosikymmenten saatossa, kaava on vakiintunut, traditionaalinen. Silloin tällöin ristin paikalle halutaan muu kuolemaa tai vainajan elämää symboloiva kuva. Otsikko saattaa sisältää ammatti- tai arvonimikkeitä, myös pelkkä ’Rakkaamme’ riittää. Nimet, syntymä- ja kuolinpäivä, joskus myös paikkakunta kertovat oleellisimman; puolison, lasten ja muiden lähiomaisten nimet liittävät sukuun.

Isoja hautajaisia ei pandemia-aikana voi viettää, niinpä tavallista on kuolinilmoituksessa kertoa, että siunaus on toimitettu, ja muistotilaisuus pidetty läheisten kesken. Koska vainajien tuhkaus on yleistynyt, saatetaan ehdottaa kunnioittamaan vainajan muistoa lahjoittamalla hyvään tarkoitukseen.

Kuolema on tunnetasolla koskettava asia. Siksi käytetään kiertoilmaisuja poismennyt, päässyt lepoon, poisnukkunut. Ilmoituksessa kaipauksen ja surun määrää tai laatua ei liene tarpeen korostaa, jokaisen menetys on kuitenkin yksilöllinen. Muistovärssyt näyttävät olevan enimmäkseen kierrätystavaraa, harvoin ne lisäävät mitään ainutlaatuista informaatioon.

Kuolinilmoitus on viesti siitä, että henkilö ei ole enää keskuudessamme. Niinpä hänelle osoitetut sanat tai surunilmaukset eivät enää kohdettaan tavoita. Tavallaan surevat hoitavat muistosäkein itseään ja toisiaan. Ja lukija on sivullinen, tuntematon vaan ei tunteeton.

Tänään jumalanpalveluksen paikalla televisiossa oli viihdeohjelma Musiikkia Ristin kirkossa. Tilaisuuden juontaja esiintyi punaisessa minihameessa, miesparinsa asiallisemmassa yhdistelmäasussa. Vain musta paita ja papinpanta paljastivat heidät seurakunnan paimeniksi.

Juontajapari haastatteli ansioitunutta ja kaiken kokenutta lähetystyöntekijää, joka kertoi saaneensa talebaneilta tunnustusta hyvästä työstä lasten ja naisten parissa Afganistanissa. Hänen viestinsä oli täysin eri maailmasta kaikin tavoin. Jäi puhuttelemaan. Ristin kirkon lapsikuoro lauloi kauniisti ja luonnollisesti vanhan joululaulun. Siinä katsojakin sai aidon kosketuksen suomalaisen kirkon ja uskon perusolemukseen.

Mitä muuta näimmekään? Keski-ikäisiä, vahvasti meikattuja, valkopukuisia naisia kultalameissaan huojumassa alttariristin alla, kirkon kuorissa. Miehet seisoskelivat takarivissä näkymättömissä ja kuulumattomissa. Orkesteripultissa keski-ikäiset miehet soittivat erilaisia rytmi- ja kosketinsoittimia. – Mitä kuulimme? Gospeliksi nimettyä musiikkia, joka yltyi loppua kohti sekavaksi svengailuksi, jossa solistin osuus souteli riemusta kiljuen ihan omissa sfääreissään. Kuin suoraan amerikkalaisten lahkoseurakuntien kuorolavoilta.

Lahti näytti selkeästi ja itsevarmasti mihin suuntaan kirkko on matkalla.

Etsiessämme katsottavaa Netflixistä osuimme minisarjaan Maid, jossa on kymmenen jaksoa. Hyvin tehdyn amerikkalaiselokuvan tarina kertoo pelossa eläneestä nuoresta äidistä, joka lähti pienen tyttärensä kanssa väkivaltaisen alkoholistimiehensä luota yönselkään. Sosiaalityöntekijä, jolta nainen haki apua, joutui paljastamaan lähinnä sen, miten hyvinvoivassa amerikkalaisessa yhteiskunnassa ei ole sosiaaliturvaa, jos ei täytä tiettyjä kriteereitä, mm. pahoinpitelystä tehtyä rikosilmoitusta. Sinnikkäästi nainen etsi siivoustyötä tullakseen toimeen. Vähän kerrassaan avautui sekä naispäähenkilön että miehen traaginen perhetausta, ja sukupolvesta toiseen jatkuneet kierteet. Turvakotikokemus paljasti puolestaan karusti, miten vaikea väkivaltaa kokeneen on selviytyä omilleen, sillä monet palaavat useita kertoja takaisin väkivaltaiseen suhteeseen ja taas turvakotiin. – Elokuva kertoi todentuntuisesti toistuvista vaikeuksista ja pettymyksistä, mutta päähenkilö tulkitsi niin loistavasti tarinaa, että eläytyvä katsojakaan ei menettänyt toivoa paremmasta eikä tarina jumittunut epätoivoon pahimmissakaan käänteissä. – Tarinassa oli oikeasti hyvä loppu ilman oikoteitä ja siirappikuorrutusta. Parasta oli päähenkilön kasvu kiltin tytön roolista loputtoman sitkeyden avulla pitämään puolensa, oman voimansa löytäminen.

Minkäpä mahtaa. Arvaatte kyllä mille. Yritetään hillitä hillitöntä. Keinoja olisi, mutta ihmiset uskovat typeryyttään kaikenmaailman trollaajia mieluummin kuin tieteeseen nojaavia asiantuntijoita. Vastuulliset toimijatkin tekevät virheitä, kuten maan hallitus avaamalla ylioptimistisesti yhteiskunnan. Ja heti kohta osa kansalaisia hilluu yötä myöten samanmielisten sankoissa joukoissa mikä missäkin, jopa maasta ja maanosasta toiseen ilman järjellistä syytä tai tehtävää, kun pitää vain päästä arjesta ’lomalle’.

Ei saa syyllistää, mutta hoitaa pitää, kun sairastuu. Viikkokausia ovat tartuntatilastot tahkonneet ennätyslukemia toisensa jälkeen ja pelkkään onneensa luottaneet akuuttisairastujat täyttäneet paikkoja tehohoidossa ja vuodeosastoilla. Kuukausia muista syistä sairastuneet saavat odotella jonossa leikkausta ja hoitopaikkaa niiltä, jotka sortuvat virukseen, kun eivät halua tai viitsi hankkiutua rokotettavaksi.

Toisaalta: sataprosenttista suojaakaan ei ole, vaikka olisi saanut kaikki rokotteet. Se taisi yllättää meidät kaikki, asiantuntijatkin. Pitäisi valjeta viimein jokaiselle: nyt on tosi kyseessä. Ainakaan piittaamattomuudella ja luovuttamalla tästä ei selvitä.

Syksyn toistuvista kulttuurisista viihdeohjelmista seuraan yleensä Vain elämää ja Tanssii tähtien kanssa. Helppo arvata miksi, nehän ovat musiikkiohjelmia. Vain elämää on kiinnostava siksi, että siinä paljastuu artistiuden ohella jotain aitoa ihmisestä, eihän kukaan jaksa viikkoa esittää pelkästään julkista itseään. Kun en seuraa aktiivisesti kevyttä musiikkia, en ennakkoon fanita ketään, en edes tietäisi mihin ’genreen’ itse kukin lukeutuu.

Tanssiohjelman kiinnostavuus on minulle siinä, miten enemmän tai vähemmän pystymetsästä mukaan temmatut julkimot kehittyvät taitavien ja kokeneiden opettajien johdolla viikko viikolta. Joskus tuntuu, että joku osallistuja ei pääse eteen päin tai haluaa päästä helpolla, mutta roikkuu mukana yleisöäänin. Silloin voi keskittyä vaikka opettajan suoritukseen. Oheisohjelmia, joita mainosarvon maksimoimiseksi on kehitelty, en jaksa seurata, minulle riittää tanssi sinänsä.

Viime sunnuntaina tanssiesitysten teemana oli jokin kilpaan osallistujan elämään vaikuttanut kokemus tai ihmissuhde. Nähtiin tanssin keinoin kerrottuja tarinoita varhain menetetyn isän ikävästä, masennuskausien kanssa kamppailusta, sisaruudesta, rakkaudesta perheeseen. Tajusin, miten musiikin rytmittämä liike voi koskettaa sekä tanssijassa että katsojassa pinnanalaisia syviä tunteita, joille ei ole sanoja. Tanssi on terapiaa.

Luen muutamaa sanoma- ja aikakauslehteä, katson ainoastaan YLEn pääuutislähetyksen ja ajankohtaisohjelmat. Haluan tietää miten on ja vähän myös mitä kaikkea on. Se riittää. On ihmisiä, joiden on luettava myös mitä ihmiset mistäkin ajattelevat. Voi myös ajatella itse. Tämä on ikääntyvän oikeus: olla tietämättä kaikkea kaikesta maailmassa.

Ehkä se on kuplaelämää. Tietää suunnilleen mitä valitsemillaan foorumeilla kerrotaan ja miten. Usein ajattelee: no, noinkin voi asiat nähdä, tapahtumat tulkita. Tiedonlähteiden arvottamisesta lähtien joutuu kumminkin aina puntaroimaan itse, miten luotettavista lähteistä tieto on kerätty ja miten puolueetonta informaatio on. Joka tapauksessa tieto ruokkii tuskaa.

Tämänpäiväinen Hesarin tiedesivusto esittelee maailman kolmanneksi nopeimmaksi tähtäävän supertietokoneen, joka kohta hurisee puuteollisuuden hylkäämissä tehdastiloissa Kajaanissa. Kun se käy täydellä tehollaan, sitä voivat tiedeyhteisöt mistä tahansa maailman kolkalta käyttää hyväkseen tutkimuksissaan. Kunpa ne tutkimukset tuottaisivat hyviä ratkaisuehdotuksia maailman ongelmiin. Eihän satsauksella muuten ole arvoa.

Nomen Nescio, suomalaisen vaatemuodin uusi näkymä ovat täysmustat, sukupuolettomat vaatteet. Jos on kuin sanottu on: ”vaatteet on mun aatteet”, tässä pelkistyy suunta, jonne ollaan menossa jo pitkällä. Ihmisen unifiointi versus yksilöllisyys. Jos sää, niin miksei kaikki muukin hakisi äärilaitojaan.

Tuuli tanssittaa kotikadun koivujen iloisen keltaisia lehtiä yli pihan, osa tipahtelee täplittämään syksyistä nurmea. Tammi pitää vielä tiukasti kiinni lehdistään, jo ruskeiksi käpristyneistä. Pensaat ojentelevat paljaita oksiaan. Näin syksy valmistelee puiden talviunta ja kevään silmuille tilaa. Viimeiset kukat sinnittelevät yhä ruukuissaan, jopa ruusu ja Karjalanheilin oranssinhehkuiset pallerot. Joka päivä saisi haravalla pienen säkillisen syysvärejä, jos jaksaisi kammata ruohon.

Elämän hetkellinen kauneus herkistää, kyyneliin asti. Aamiaispöydässä avaan Toiselleni ahdistusta, joka on piinannut minua jo jonkin aikaa. Siinä on syvästi eksistentiaalinen väri ja maku. Mitä merkitystä ihmisen elämällä on? Tai sillä miten sen elää? Elämän viimeisellä rajalla olisi onnellista tajuta eläneensä mielekkään ja merkityksellisen elämän. Koska elämä kuitenkin on rajallinen, aikaan ja aikakauteen sidottu, siihenkö sen merkitys tyhjenee. Mitä tarkoittaa ikuisuus muuttuvassa maailmassa ja alituisessa liikkeessä olevassa maailmankaikkeudessa? Miten voi uskoa mihinkään iankaikkiseen elämään? Jos uskoo, millä perusteella?

Koska tunnemme toisemme pitkältä ajalta, erityisesti myös sen, missä maastossa olemme kasvaneet ja mitkä ovat kasvuamme ruokkineet alkuoletukset sekä elämänvarrella hankitut tiedot ja valmiudet, Toisen on mahdollista ymmärtää ahdistukseni syvyys. Syntyy yllättävän väljä ja vapaa tila pohtia olemassaolon isoa arvoitusta, johon ei ole helppoa tai yksiselitteistä vastausta.