Eilisiltainen M.O.T. oli taas suurten ikäluokkien kansalaisille isku palleaan. Hiiohoi, eipä meikäläisiä ole ainoastaan elossa olevina nykyään ihan liikaa, karu totuus on, ettei meidän kalmotkaan mahdu enää mihinkään systeemin kylmiöihin. Keväthän on vanhoille varsinkin kuolemisen ruuhka-aikaa.

Olipa kerran, joskus sotien jälkeen aika, jolloin vainajia kohdeltiin kunnioittavasti. Pidettiin kunnia-asiana, että mummot ja vaarit sekä kesken elämänsä kuolleetkin saatettiin haudan lepoon kohtuullisessa ajassa. Jos ehkä jouduttiin vainajaa pitämään aitassa tai kylmän saunan lauteilla ensimmäinen yö tai pari ennen kirkon ruumiskellariin kuljetusta, erityinen huoli pidettiin, ettei sinne mistään päässyt rottia ja hiiriä.

Näihin aikoihin kellareita ei taida enää ollakaan, kun pakastearkut ja kylmiöt on keksitty. Kalmoille rakennetaan tornikylmiöitä ja pakastekontteja, kun sairaaloiden kylmiöt täyttyvät.  Mitä isompi sairaala, sitä enemmän ruuhkaa sekä potilasosastoilla että kylmiöissä. Kansalaiset on hyvä pitää tietoisina, mihin liiteriin systeemi omaisen pukkaa, kun aika hänestä jättää.

Sitäkin tässä miettii, kun niin paljon löydetään sattumoisin kotikoloistaan yksinäisiä, muun maailman unohtamia vainajia, joille ei ilmaannu etsittyäkään saattajaa. Entä jos joku vainaja unohtuu kylmään torniin lopullisesti?

Suomi kuuluu olevan maailman onnellisin maa seitsemättä kertaa peräkkäin. Tästähän ei saa aikaan riitaa, sillä näin todistettavasti on. Toki se vähän riippuu siitä, mitkä onnellisuuden kriteerit ovat, mutta ovathan asiat meillä monessa mielessä tosi hyvin, ainakin paremmin kuin monessa muussa maassa. No, tietenkin saman tien on todettava, että kansa täällä on uutiskriteerien valossa onnetonta, sairastaa paljon, on liikalihavuutta, sydäntautia ja syöpää, masennusta ja burnouttia. Muistisairaita on paljon, niille ei ole hoitopaikkoja, leipäjonojakin on ja työttömyyttä eikä työssä oleva kansanosa ymmärrä omaa parastaan, lakkoilevat ja sahaavat oman onnenpuunsa oksaa.

Jos kysyttäisiin jokaiselta erikseen, miten onnellinen sinä olet asteikolla 0-10? Mitä vastaisit?

Kuulumatta mihinkään ammattiyhdistykseen, liittoon tai poliittiseen puolueeseen lienen paitsi vallaton myös vaaraton sekä vapaa muodostamaan mielipiteeni tilanteesta, johon kyseiset tahot ovat jääräpäisyydessään kansalaisten yhteiskuntarauhan mukiloineet. Täytynee olla varaa kun ei malttia ole.  Kansalainen seuraa otsa rypyssä mihin tuossa oikeastaan pyritään ja mihin vielä päädytään.

Poliittiset pelisäännöt, joita demokratiassa on, ovat ajassa elävää tavaraa, siis myös muuttuvaista. Yksipuolisesti niitä ei voi mikään taho sanella silloin, kun ne koskevat laajoja väestönosia. Tämä tässä on unohtunut. Politiikan taustalla häärivät intressipiirit pyrkivät aika ajoin painostamalla kääntämään vallan kahvaa. Epäselvät pelisäännöt ajautuvat häiriötiloiksi, joissa valtaa käyttää se, jolla sitä eniten on.

…seurakuntamme blogisivustolle yksinäisyydestä. Näkökulma oli ikääntyvän tahattomassa yksinäistymisessä, joka hiipii elämään läheisten ihmisten – puolison, ystävän, omaisten, ikätoverien siirtyessä ajasta ikuisuuteen tai liukuessa sairauden myötä tavoittamattomiin. Sitä voisi luonnehtia myös yksilön elämän vaiheena marraskuun maisemaksi. Ajattelen, että jokainen poismeno on ihmisen elämässä heräte: on aika valmistautua yksinäisyyden kohtaamiseen. On aika miettiä, kuka minua auttaa, kun en selviä arjestani itse. Kuka saattaisi minut viimeiselle matkalle?

Oma tilanteeni on sikäli onnellinen, että yksinäisyys on minulle myönteinen olotila, jonka olen voinut valita halutessani – tehtävien, tapahtumisen, kohtaamisten, sosiaalisen ja kulttuurisen osallistumisen vastavoimaksi. Oman tilan tarve on itse kullakin erilainen ja on hyvä, jos elämäntilanne sallii ajoittaisen vetäytymisen.  

Pitkässä liitossa tulee väistämättä vaihe, jossa kahden itsenäisen ihmisen parisuhde saa hoivasuhteen piirteitä. Kun jompi kumpi ei enää jaksa tai kykene hoitamaan osuuttaan arjesta, toinen ottaa vastuuta väsyvän puolesta. Auttaminen on rakkautta, vaikka siinä olisi velvollisuuden eetos. Se on myös vastavuoroista, sillä pienet, usein noteeraamatta jäävät toisen elämän helpottamiset ja niiden huomaaminen ruokkivat rakkautta.

Ei kuolemaa tarvitse alituiseen miettiä, voi vain luopuminen kerrallaan suostua siihen, että minunkin vuoroni lähteä tulee. Mitä elämäni jäljiltä jää ja kenelle, olisiko sovittavaa ja kenen kanssa, pitäisikö olla hoitotahto ja kuoleman jälkeiset toiveet selkeästi kerrottuna jollekin tai jossakin. On armoa, jos näitä voi miettiä rauhassa ja tehdä voitavansa. Se vapauttaa ja antaa rauhaa iltaruskon polulle.

Vaalit muodostuivat jännittäviksi. Vielä vaalisunnuntain aamuna sanoin äänestyspaikalla vaalikeräyslippaan vartijalle tuntuvan  mukavalta äänestää, kun voi luottaa, että kumpi tahansa tulee valituksi, se on yhtä hyvä tulos. Molemmilla ehdokkailla oli vahvuutensa.

Uuden aikakauden alun tunne vahvistui, kun tulos kävi illalla selville. Parhaalta koko prosessissa on tuntunut tuo yhtenäisyyden korostus ja ehdokkaiden keskinäinen arvostus ja sivistynyt puheenparsi. Somejutut – kuka niitä seurasi – taisivat kyllä taas paljastaa sen karun tosiasian, että kansalaiset  (kansanedustajatkaan) eivät kaikki ole yhtä sivistyneitä.

Onnea hyvästä kampanjasta ja hyvistä näkemyksistä Pekka ja muut ehdokkaat. Onnea tehtävään Alexille, uuden aikakauden presidentille – ja Jumalan siunausta.

Vielä kerran Ylen vaalikeskustelussa nuo kaksi hyvää ehdokasta presidentiksi olivat television ajankohtaistoimituksen kattauksen ääressä. Kuuntelin tarkkaan mitä kysyttiin, mitä vastattiin – ja luin myös ehdokkaiden elekieltä ja ilmeitä sekä kuuntelin minkälaisen responssin tuo kaikki minussa herätti. Olin tietoinen kannatuskyselyjen noteerauksista ja kyllä olivat toimittajatkin. Minuun se vaikutti siten, että suosikkia tarkkailin intensiivisimmin, haastajan kohdalla hain tuntumaa siihen, mitä muutosta oli edellisiin vastaaviin tilanteisiin kaksitoista ja kuusi vuotta sitten, jolloin hän oli mukana.

Alexander Stubb on loistava verbaalikko, esiintymiskykyinen ja akateemisesti edustava, korostetun rauhallinen ja globaalisti verkostoitunut. Kilpakumppaniaan kymmenen vuotta nuorempana hän vaikuttaa energisemmältä, mutta myös nopeammin väsyvältä.

Pekka Haavisto on poliittisen kokemuksensa puolesta ylivertainen, vaikuttaa itsenäisesti ajattelevalta, on johdonmukainen perusteluissaan, ja esiintyy maltillisesti. Hänellä on laaja tuntuma kotimaan asioihin ja politiikkaan sekä omaa näkemystä ja omia näkökulmia.

Eri tahoilla mediassa sitten nostettiin taas esiin puolisokysymys. Kummankin puoliso sattuu nyt olemaan muualla kuin Suomessa syntynyt. Puolisoa ei tässä vaalissa valita, mutta ilmeisesti se on osalle yllättävänkin merkittävä seikka, että Haaviston puoliso on mies. Mitä sekin meistä suomalaisista kertoo.

Eilen tuli syynätyksi viimeisetkin kaksi yhdeksästä ehdokkaasta, jotka myös onnistuivat tenttitilanteessa mainiosti. Omat arvioni ehdokkaista pitivät suunnilleen paikkansa ja toiselle kierrokselle valikoituvista arvelen osaavani valita paremman riippumatta, ketkä kaksi ovat mukana.

Tentti on sikäli hyvin laadittu, että paljasti ehdokkaan esiintymiskyvyn vahvuudet ja heikkoudet (myös mediasuhteen laadun!). Presidentin on kyettävä puhumaan sujuvasti ja vakuuttamaan kuulijat asiaosaamisestaan valtaoikeuksiensa ydinalueilla, harkintakyvystään, johtajuudesta ja arvoista, jotka päätöksentekoa ohjaavat sekä persoonansa sopivuudesta maan tärkeimmän vallankäyttäjän asemaan.

Meillä keskusteltiin myös kommentaattoreiden merkityksestä tentissä. Olimme samaa mieltä siitä, että katsoja ei kaipaa havaintojensa tueksi satunnaisten ulkopuolisten ohjausta, mutta ehdokkaalle itselleen saattaa olla hyötyä kuulla asiantuntijain arvioita. – Intrigointiäänestys ei minua kiinnosta, siispä palataan asiaan toisella kierroksella.    

Mietin jo ovatko pressanvaalien tv-tentit olleet joskus vähemmän puisevia, vai olenko jotenkin omista syistäni fed-up viikkokausien ehdokasjargonista. Olen suorastaan niin tympiintynyt, että tuskin saan entiseen tapaan itseäni ainakaan vaalien ensi kierrokselle. Kai se kuuluu demokratiaan, että tämä veivaaminen vaatii yhdeksän yrittäjää ja kaksi kierrosta, vaikka yli puolet ehdokkaista tietää olevansa turhaa joukkoa näissä skaboissa. 

Valtakunnan valta-aviisi nimittäin tiesi kertoa, että moni kansalainen äänestää mielikuvan ja ns pärstäkertoimen perusteella. Mitä tunnetumpi naama, sitä enemmän on kyllästymistä ilmassa. Kaikkiin mahdollisiin haastatteluihin, tentteihin ja kissanristiäisiin osallistuminen ja kaikkien torien kulmilla seisoskelu vain pahentaa kyllääntymistä. Mielikuva ehdokkaasta ei niistä juuri muutu.

Nyt kun kaksi ehdokasta on tenttimättä voi jo sanoa, että kenenkään kohdalla käsitys ehdokkaan ominaispiirteistä, pätevyydestä, kokeneisuudesta ja vetovoimaisuudesta ei ole muuttunut. Mihinkä koira karvoistaan ja undulaatti höyhenistään pääsisi. Haukun tunnistaa ja viserrys on tuttu. Sama koskee myös tenttien toimittajia ja asiantuntija-arvioitsijoita, viime mainituista ei juurikaan mitään apua valitsijalle ole ollut, ei liioin Ylen vaalikoneesta.   

Saako sanoa suoraan, että vakavasti otettavaa presidenttiainesta on ollut parissa kolmessa ehdokkaassa tähän mennessä. Liian moni tuntuu kilpailevan maakuntasarjassa, puolueensa nimissä turhana uhrina, joku peräti huvikseen. Keskustelut kanssaihmisten parissa ovat paljastaneet armotta, että inhokki on helpompi valita kuin suosikki. Yksi karsastaa sukupuolta tai siihen liittyvää identiteettiä, toinen liikaa tai liian vähäistä ikää tai koulutusta. Kolmatta ärsyttää ehdokkaan taustaväri tai peräti värittömyys. Jollekin ei kelpaa puoliso, joka ei ole syntyään suomalainen tai ei ole tarpeeksi edustava. Auta armias.

Viimeisenä iltana käyn ajatuksissani tilitystä kuluneesta vuodesta. Palaan hetkiin, jotka ovat säihkyneet iloa ja kiitän. Tunnelmia on pitkin matkaa värittänyt 50:n yhteisen vuotemme merkkipäivä juhlahetkineen ja sitä edeltävine kihlausajan ja hääpäivän muisteluineen yhdessä. Päällimmäisenä paljon onnellisen sävyisiä tapahtumia vuosikymmenten matkalta.

Olemme seuranneet tiiviisti tiettyjä omankin elämämme pitkälle taipuvan kaaren syklejä Jari Tervon tv-ohjelmasarjan myötä. Todenneet siinä tuon tuostakin, näin se oli – tai tuo on mennyt ohi ja miksikin. Kuten olen todennut, meidän ikäpolvemme yhteinen kokemus on kilpailu omasta paikasta auringossa, tilasta ahtaudessa. Paikka on silti löytynyt ja kukin osansa tehnyt yhteiseksi hyväksi. Olemme löytäneet meille mahdollisen ja sopivimman oksan elämän puusta. Emme olleet yltäkylläisyyden ajan lapsia, emme ole siihen pyrkineet yhteisessä elämässäkään, mutta mitään oleellista ei ole puuttunut. Kokemukseni omalta osaltani on, että olen saanut elämältä runsaasti hyvää, joissakin suhteissa jopa yli odotusten.

Maailman tila on viime vuosina ajautunut ahdinkoon, josta ei juuri näy helppoa ulospääsyä. Kehitys on vienyt suuntaan, joka ei ilahduta. Arvoja ja asenteita ravistellaan, sivistyksen rapautuminen surettaa. Silti kaikin keinoin on pidettävä paremman huomisen toivosta kiinni ja pyrittävä löytämään ratkaisuja, jotka ruokkivat toivoa.  

”Muuttuuko ihminen, ja mihin suuntaan…” – Vanha laulelma on taas tullut mieleen, kun olen havainnut aikojen ja ihmisten muuttuvan maailmantilanteiden myötä. Aikoinaan ihmisten läsnä oleva kuunteleminen oli tärkeä osa työtäni. Sen osaan vieläkin ja olen ollut siinä hyvä. Työelämän jäätyä taakse on tullut tilaa kuulostella enemmän omaa oloa, ajatuksia, tunnelmia. Millainen ihminen pohjimmiltani olen, mitkä ovat arvoni tässä ajassa, tässä elämänvaiheessa? Näkyvätkö arvot arjessani? Ovatko ne muuttuneet elettyjen vuosikymmenien myötä?

Onhan persoonassani aina ollut toisaalta valikoiva ja vetäytyvä, toisaalta seurasta nauttiva, sosiaalinen puoli. Jos joskus ennen vetäydyin reaktiivisesti, nyt harkitummin, itseni ja mielenrauhani tähden. Tunnistan kaipauksen tyyneen ja hiljaiseen elämään. Siihen on hyvin mahdollisuuksiakin, sillä parisuhteen, perheen ja harvenevan ystäväpiirin tunnelma on paineeton. Olen viime vuosien aikana joutunut luopumaan monesta tärkeästä tai läheisestä ihmisestä. Koen luopumisen surua ja haikeutta myös sairauden myötä etääntyvistä läheisistä. Siinä tajuaa konkreettisesti omankin rajallisuutensa.

Muuttuminen omien elämänvalintojen suhteen kirpaisee. Kulttuurisia harrastuksia on jäänyt pois toisaalta jaksamisen vaihdellessa, toisaalta myös kiinnostus osallistua on hiipunut. Olenko luopunut liian helposti, sitä joskus mietin. Olisiko pitänyt vain sinnitellä mukana? Toisaalta: milloin sitten, kun elämästäkin joutuu eräänä päivänä luopumaan? Ei hyvän vanhuuden tarvitse olla suoritusta ja pirteyskehujen keräämistä. Riittää, että antaa elämän tuntua elävältä ja valostua omin ehdoin.