Jakaminen, peilaaminen, sitoutuminen – näillä eväillä rovasti Liisa Tuovinen ravitsi seurakuntamme senioritiistaina kokoontunutta väkeä puheenvuorossaan. Ajattelin kuunnellessani jakamisen monitahoisuutta, ei ole kysymys pelkästään asioista puhumisesta, myös yhteiset tunnekokemukset ja yhteiseen päämäärään ponnistelu voivat muodostaa väkevän alustan läheisyyden kasvuun ihmissuhteissa. – Peilaamisessa on kysymys mahdollisuudesta keskustella rauhassa eri mieltäkin ollen toisen kanssa näkemyksistä. On kokemusta sellaisista keskusteluista joidenkin kanssa, jossa ei pyritä kääntämään toista samalle ajatusradalle eikä ajauduta inttämiseen tai peräti umpikujaan. Kokemus kunnioituksesta toisen näkemyksiä kohtaan lisää avoimuutta suhteessa. Keskusteluja voi käydä myös poismenneen puolison, vanhemman tai ystävän kanssa, siinä mielessä suhteet elävät kuolemankin yli.  – Sitoutuminen merkitsee syvällisen luottamuksen syntyä ja vaalimista. Se voi eri suhteissa muodostua eri tavoin, särkyä eri tavoin ja vahvistua eri tavoin. Sitoutuminen on tahdonalaista, mutta myös itsestään uusiutuvaa, niin ajattelen. Rovastin puoliso nosti kommenttipuheenvuorossaan esille myös kosketuksen merkityksen. Sain kyyneleet silmiini, kun muistin pienintä lastenlasta, jonka luottavainen painautuminen väsyneenä isoäidin syliin on ollut viimeisin puhtaan ja molemminpuolisen hellyyden kokemus.

Päivittäisessä seurannassa meillä on Hesari ja viikottaisessa Suomen Kuvalehti ja Kotimaa. Ei niin, että oltaisiin aina samaa mieltä aviisien tarjoamien poliitiikka- tai kultttuurikatsausten kirjoittajien kanssa, mutta sopivasti eri mieltä niin, että keskustelunaihetta on ja pohdittavaa riittää. On pantu merkille, että Hesarin artikkelien aiheisto ja kirjoittelu on viihteellistynyt viime vuosina, samalla asiallinen sisältö köyhtyy. Sama kehitys näyttää tapahtuneen YLEn uutis- ja ajankohtaistoimituksissa. Nämäkin ovat ajan merkkejä.

Tulipa eilen seurattua tuokion verran eduskunnan täysistuntoa livenä. Senhän tietää millainen teatteriesitys siitä nousee, kun edellinen päähallituskumppani teroittelee sapelihammastaan nyt oppositiossa, ja siinä vieressä mekastavat junttipuolueen itsetyytyväiset setämiehet. Kaikki hurskaat toiveet asiallisesta ja edustajatovereita kunnioittavasta keskustelusta unohtuvat siinä silmänräpäyksessä, kun puheenvuoron saa. Asiaton huutelu on ikuinen luonnonvara. Ei tarvitse olla kummoinenkaan ennustaja arvatakseen, että hallituksen luottamuksesta tullaan äänestämään tämän tästä. Oppositio hoitaa räksytysvirkaa ja hallituksen karavaani on lähtenyt autiomaataipaleelleen.

PS Ja mitä! Liike Nyt eli Hjallis Harkimo tukee hallituksen ohjelman hyväksymistä. Itsenäistäkin ajattelua voi näemmä harrastaa.

Kirkollisen viikkosanoman, Kotimaan kirjoittelussa ollaan (vihdoin) terävöittämässä arvioita kirkon tilasta. Kovin harrasta ja vakaata linjaa lehti on pitkään edustanutkin. Herätysliikkeisiin sitoutumaton seurakuntaväki on eri informaatiokanavia ja yleisempää uutisvälitystä seuranneena huomannut ajan mediassa merkkejä, jotka herättävät huolta  kirkon seisahtaneesta tilasta mm. tasa-arvokehityksessä. Samaan aikaan, kun kirkossa osa valtaa pitävistä jarruttaa ja hyssyttelee – toinen osa kahlaa vastavirtaan ja pyrkii repimään rakoa yhteiskunnalliseen  kehitykseen ja paaluttamaan kirkon ikiaikaiseen muuttumattomuuden tilaan. 

Luin tänä keväänä ilmestyneen pamfletin kirkon tasa-arvokehityksestä*. Masentavaahan tuota oli lukea. Kyllä kirkkomme vallankammareissa tarvittaisiin kovasti tuuletusta, jollei suorastaan vallankumousta. Usko ei ole pelkkää muinaisten tekstien pilkuntarkkaa totena pitämistä, usko on  avarana toivon ja rakkauden yhteisönä ajassa elämistä.

*Tasa-arvon kirkko, toim. Anni Tsokkinen, S&S 2019

Aamuyöllä on satanut. Rastas etsii matoaamiaistaan. Pihassa on viileää ja raikasta. Syreeni kukkii.

Eiliset mietteet elämän turhuudesta häilähtelevät vielä mielessä illalla myötäeletyn huiman jännittävän lätkäottelun takaakin. Miten säälittävää ja surullista on katsoa tavararöykkiöitä, joita me ihmiset kokoamme, ja jätämme jälkeemme kuvitellen, että joku ne korjaa. Hyvinvointiyhteiskunta näyttäytyy todella outona paikkana, kun seisoo jäteastia-armeijan äärellä pohtimassa mihin keräykseen muovi-, lasi- tai metallipurkki kuuluu, kun siinä on aikoja sitten pilaantunutta ruokaa pohjaan kiinni kuivuneena.

Olen nuorena harrastanut tanssia jonkin verran ja seuraan kilpailuja edelleen televisiosta. Niinpä pieni uutinen aamun hesarin sivulta kiinnitti huomioni. ”Mies ja nainen vaihtuvat viejäksi ja seuraajaksi”. Kysymys on Suomen Tanssiurheiluliiton äskettäin hyväksymästä sääntömuutoksesta, jossa rock’n’swing-tanssien kilpailusäännöistä poistuu 1.8.2019 lähtien viittaukset mieheen ja naiseen tanssiparina. Se mahdollistaa erilaiset kilpatanssin parimuodostelmat jatkossa. – Sukupuoliseen tasa-arvoon ja sukupuolia korostamattomaan kulttuurinmuutokseen liittyvä sääntöuudistus on ajan merkki.  

Puolueiden puheenjohtajatentit on käyty YLEllä. Kannattajayleisö taustalla aplodeeraamassa, toimittaja Sannikka johdattelemassa sujuvasti ohjelmaa, ja kaksi kommentaattoria lausumassa näkemyksiään henkilöstä ja puolueesta sekä arvioimassa kriittisesti puheenvuoron onnistumista. Mikäpä ettei A-studion vaalinostatus toimisi. Matti Apunen oli kyllä ihmeellinen valinta vakiojäseneksi, oikeistolaisin äänenpainoin esitetty kritiikki ei palvellut tasapuolisuutta. Tenttijät Olli Seuri ja Kirsi Heikel ovat todellisia ammattilaisia, jaksoivat haastaa poliitikkoa pois mukavuusalueeltaan haastamatta riitaa.  

Anna-Maja Henriksson on varsin sympaattinen poliitikoksi ja lienee Ruotsalaisen kansanpuolueen jäsenistönkin keskuudessa pidetty. Hän onnistui puheessaan sekä tentissä luomaan asiantuntevan ja myönteisen vilpittömän vaikutelman sekä henkilönä että puolueensa agendan ajajana. Toimittajat olivat vielä vähän kohmeessa. Kommentaattorit nyökyttelivät. Puolueen julkikuva on niin harmiton, että kritiikkiä on vaikea löytää.  

Sari Essayah on väsymättä hymyilevä poliitikko. Mistä tuota energiaa, valoa ja paloa riittäneekin, ehkä urheilutaustalla on osuutensa. Kristillisdemokraateilla ei puolueena ole kovin omaperäistä linjaa, mutta eettiset korostukset ja tärkeät tavoitteet kerrottiin selkeästi ja napakasti. Essayah on onnistunut siinä missä Päivi Räsänen epäonnistui: olemaan ärsyttämättä kristillisten arvojen korostuksella.

Juha Sipilä esiintyi kokeneesti ja itsevarmasti. Puhe oli erinomainen, sopivasti tunteisiin vetoava, asialistaltaan kattava. Pääministerinä hänellä oli tietysti haastattelukokemusta runsaasti eikä hän sanattomaksi jäänyt, vaikka toimittajat tivasivat. Asiat ovat hallussa eikä Keskusta tunnu olevan hälyttävistä gallup-luvuista millänsäkään. Sipilän julkisuuskuva henkilönä on pääosin myönteinen eikä siihen tullut säröä tiukassa haastattelussakaan.

Pekka Haavisto on Vihreille todellinen onnenpekka, hän ei ärsytä eikä korosta itseään, vaikka meriittejä on. Messiaaksi suostuminen saattaa pelastaa puolueelle nämä vaalit, mutta ikuiseksi vapahtajaksi hän ei aio ryhtyä, mikä on viisautta. Vihreiden agendalla on ajankohtainen tilaus, ilmastoasiaa on helppo puhua. Puhe oli lämmin ja ajatuksia lempeästi herättelevä. Asiantuntemusta riittää, ja dialogi toimittajien kanssa kävi tutun juohevasti. 

Antti Rinne oli oma itsensä, vaikkakaan ei terhakimmillaan. Ei häntä ole Sosiaalidemokraattisen puolueen gallup-suosio hetkauttanut. Puhe oli vakaasti esitetty, asiallinen. Ei sorruttu yleisön kosiskeluun eikä loputtomiin luettelointiin asioista, jotka täytyy panna kuntoon. Haastattelijoiden kanssa Rinne ei ollut nytkään parhaimmillaan, tuli päälle puhumista ja inttämistä puolin ja toisin. Asiat ja perustelut ovat kyllä hallussa.

Petteri Orpo esiintyi valtionvarainministerinä. Uusimmat gallupit kertovat Kokoomuksen kannatuksen pudonneen 16 % pintaan, mikä on huonoin lukema sitten 1960-luvun. Puhe meni vapaasti ja sujuvasti. Haastattelussa toimittajat olivat ärhäkkänä ja saivatkin konkretiaa ympäripyöreään puolueohjelmaan. Vaalimiljardien huutokauppaan ei lähdetty, mutta omakehu vei uskottavuutta vilpittömyydeltä.

Li Andersson, Vasemmistoliiton dynaaminen ja sanavalmis kellokas tuli arkiasussa, puhui reippaasti ja selkeästi asiaa kuten aina. Puhe sai kiitosta läsnäolosta ja myötätunnosta, keskityttiin pitkään vanhusten hoitoteemaan ja eriarvoisuuden torjumiseen ilmastonmuutoksen toimenpiteissä. Tentissä Li Andersson pärjäsi erinomaisesti sekä räväköin mielipitein että asiaperusteilla. Linja oli johdonmukainen ja selkeä.

Jussi Halla-aho Perussuomalaisten puheenjohtajana on monelle tuntemattomin, koska toimii EU-parlamentissa eikä eduskunnassa. Hän on älykäs tyyppi ja samalla vähän outo friikki. Studiossa istuvaa kannattajakuntaansa hän hauskuutti ivallisella ylimielisyydellä toimittajia ja kommentaattoreita kohtaan. Tunnelma studiossa oli harvinaisen kolea, mikä välittyi kotikatsomoonkin. Tenttijät selvisivät älyllisestä kieputtelusta miten kuten.  

Sampo Terho Sinisen tulevaisuuden puolestapuhujana on näissä vaaleissa mahdottoman edessä; kannatusgallupit matavat maata myöten. Ehkä lähtökohta saa puheenjohtajan suorastaan lennokkaaksi puheosuudessa, perusarvoista ja turvallisuudesta maalataan kaunista kuvaa. Tentissä koetettiin realisoida pyrkimyksiä, mutta vastaukset jäivät laihoiksi eikä talouspuolen asioiden hallintakaan oikein vakuuttanut.

Katselin tenttejä silläkin silmällä kuka puheenjohtajista henkilönä parhaiten täyttäisi pääministerin saappaat. Kyllä pisteet minulta ropisevat Pekan laariin. Puolueiden kannatus ja sen mukaisesti edustajapaikkojen määrähän sen sitten kumminkin ratkaisee.

Elokuvalla on erityinen tarina, jolla on yhtymäkohtia toisen pääosan esittäjän, Laura Birnin uraan kansainväliseen tietoisuuteen murtautuvana näyttelijänä sekä monen muunkin luovaa työtä tekevän taiteilijan kokemiin vaikeuksiin uran, oman elämän ja parisuhteen kolmiossa. Aleksi Salmenperä kirjoitti ja ohjasi, palkittiin elokuvasta myös Jussilla taannoin. Toisen pääosan esittäjänä oli Tommi Korpela, tuo suomalaisen miehen vähäeleisen synkkyyden suvereeni ilmentäjä. Elokuvan erityistä tekoprosessia sattumuksineen ja tunnelmineen valotti leffakerhon näytännön jälkeen tekijävieras, Laura Birn, joka kesken muuttokiireidensä piti lupauksen tulla haastateltavaksi. Näyttelijät ja kuvausryhmä eivät saaneet filmin tekoaikana palkkaa, ehkä jälkikäteen saavat jotain korvauksia talkootyöstä, kunhan tv-versio valmistuu. Elokuva oli ryhmäprosessin tulos, jokainen sai tuoda ideoita, jotka ohjaaja sitten sovitti ehjäksi kokonaisuudeksi.  – Elokuva oli mustavalkoisena visuaalisesti kaunis, tosi ja elämänmakuinen, myös hauska, traagisuudessaankin. Jätti katsojalle hyvän mielen.

Lauantain leffakerhonäytös tarjosi parasta. Koko kevään nähdystä ohjelmistosta tämä oli ehdottomasti hienoin ja koskettavin elokuva. Ranskalainen ohjaajamestari Robert Guediguian on myös käsikirjoittanut hyvin tuntemansa Marseillen alueen kimaltavassa merimaisemassa kuvatun tarinan kolmesta sisaruksesta, joiden iäkäs isä halvaantuu. Vanhin veljes (Jean-Pierre Daroussin) on jo ottanut aikaisemmin isän pitämän ravintolan hoitaakseen, ja keski-ikään ehtineet nuorempi veli (Gerard Meylan) ja sisar (Ariane Ascarian) kokoontuvat isän luo. Pienin keskusteluin ja oivaltavin kohtauksin kunkin elämänkaaresta tuodaan näkyviin oleelliset ja luodaan pohjat kypsyville elämänmuutosajatuksille. Erityisen koskettavaksi elokuvan tarinan tekee vanha naapuripariskunta, joka päättää kuolla yhdessä kotonaan. Ainoa poika löytää vanhukset vuoteesta käsi kädessä, pojalle kirjoitettu kirje yöpöydällä. Pakolaisia etsiskelevä sotilaspartio luo oman tunnelmansa merenrantamaisemaan. Eräs rakkaussuhde päättyy, toinen paljastuu, ja hiipuvaan naapuriyhteisöön puhkeaa yhteinen halu varjella rannalta löytyneet pakolaislapset sotilailta.  – Siitä tiedän, että elokuva on parasta, kun se onnistuu yllättämään ja liikuttamaan paljon hienoa elokuvataidetta nähneen katsojan.

Puhelussa ystävättären kera lausahti hän ihmetellen, mikä lienee tämä sisäisen kiireen tuntu hänen sisällään. – Sisäinen kiire? – sitä pitääkin miettiä vähän tarkemmin.

Toisen, tutunkaan, sisäiseen elämään ei ole muuta avainta kuin kuuntelu. Päädyn tutkistelemaan asiaa omalta kohdaltani. Omasta elämästä itsellä on sellainen tuntu, että enää ei ole kiire minnekään. Tiettyjen käänteentekevien ja ravistelevien kokemusten kautta on sisälleni tullut sellaista suloista hiljaisuutta, jolle kaikki rientäminen, kiiruhtaminen, tulevaisuuteen kurkottelu ja elämänkokemusten hamuaminen on vierasta. Kaikki tarpeellinen tuntuu olevan tässä, arkisen onnen säteet, rakkaat ihmiset, menneen vaikuttavimmat ja kauneimmat muistot.

Kiire alkaa, kun huomaa ajan lyhenevän. Joissakin tehtävissä on takaraja, deadline, joka lisää painetta, ’painaa päälle’, kuten sanotaan. Jos sisällä alkaa lepattaa ja kiireen kumu kasvaa, olisiko kysyttävä mikä deadline painaa päälle? Vuodet pinoutuvat niin hiljalleen, ettei sitä oikein tajua. Tulevaan liittyvät toiveet ja haaveet tulevat takarajoilleen yksi toisensa jälkeen. Unelmista luopuminen on vaikeaa. Elämätön elämäkö sen kiireen nostaa kuin autiomaassa tarpova karavaani hiekkapölyn? Vanhuutta – ja kuolemaa – kohti vaelluksen tarkoitus voisi olla etsiä keitaat, viipyä niillä lepäämässä ja virkistymässä.

Eilen kaadettiin ryskyen monen vuoden ja satojen miljoonien työ. Raunioilla savuaa, raivaajat yskivät, potkivat hiiltyneitä ja luhistuneita rakennelmia. Kun ei ole edelletyksiä, niin ei ole. Oliko alunperinkään? Vallan huumassa kiilteli silmissä uusi, uljas monumentti, jota fiilattiin ja höylättiin, kiillotettiin ja puleerattiin huomaamatta, että palaset eivät alkuunkaan sopineet toisiinsa.

Kuinka paljon turhautumista ja tuhkaa vallan kammareissa.