Ilahduin päivän Hesarin julkaisemasta kolumnista, joka oli Rosa Meriläisen käsialaa ja otsikoitu räväkästi ”Suomi on vanhainkoti, jossa olet töissä”. Ensin ajattelin: joko taas. Niin usein saa nykyään lukea tai kuulla huoltosuhteen kriisistä eläkeikäisen kansanosan rasituksena yhteiskunnalle. Meriläinen ei valita eikä syyllistä, vaan houkuttelee näkemään hoivavastuun vastavuoroisena sukupolviprosessina. Vanhempien hoiva lapsista muuttuu aikanaan vastavuoroiseksi sukupolvien kesken ja ehkä vielä tarpeen mukaan avuksi ja hoivaksi ikääntyneille omaisille. Kaikissa ikävaiheissa yhteiskunta on jakamassa hoivavastuuta kansalaisistaan, mutta se ei merkitse sukupolvista vastuuvapautta.
Tulin kutsutuksi seurakuntamme blogisivuston kirjoittajajoukkoon entisen työtoverin suosituksesta. Emmin asiaa aikani, lupauduin sitten, mielessäni ajankohtainen diakoninen teema: omaishoitajuus. Kirjoitin kaksi aiheeseen liittyvää juttua, joista tuli pari positiivista palautetta. Kolmas juttuni kosketteli vanhusten yksinäisyyttä ja se päättyi avoimeen kysymykseen: olisiko seurakunnan diakoniatyöllä tässä ajassa resursseja valmentaa yksinäiseen vanhuuteen, kohderyhmäähän jäsenistössä riittää?
Seurakunnan blogivastaavalta sain palautteen, jossa ilmeni huoli loukkaako kysymys diakonian työntekijöitä. Vaarallinen kysymys liukeni sitten muotoon, jossa muistuteltiin seurakunnan ja yhteiskunnan vastuuta vanhuksista. Tuttu juttu.
Valmentaa yksinäiseen vanhuuteen, mielenkiintoinen ajatus Mikä siinä olisi voinut loukata? Kiinnostaisi lukea se alkuperäinen tekstisi.
Kommentin jätti Annikki · keskiviikkona 22. marraskuuta @ 09:25
Niinpä. Juttu on julkaistu 8.9.2023 Keravan seurakunnan blogissa otsikolla Yksinäisyys.
Blogi löytyy myös hakusanalla Keravan taivaan alla.
Kommentin jätti Ellinoora · keskiviikkona 22. marraskuuta @ 10:27
Luin, hyvät kirjoitukset. Valmennus yksinäiseen vanhuuteen? Pitäisi uskaltaa ensin ajatella asiaa omalle tai toisen kohdalle. Suru ei kysy ikää. Toinen vastaan tuleva asia vanhetessa, vaikka olisi puolisokin, on ongelmaksi käyvä oma pärjääminen heikosti saatavan avun maailmassa. Mitä käytännön keinoja voisi etukäteen järjestää tai suunnitella? Mitä odotetaan läheisiltä? Käydäänköhän ikäihmisten ryhmissä tällaista keskustelua? Olisiko siitä apua? Sairaudet ja muut muutokset yllättävät, kaikkeen ei voi varautua.
Kommentin jätti Annikki · keskiviikkona 22. marraskuuta @ 19:35
Nimenomaan se monelle eteen tulevan elämäntilanteen ennakointi olisi tärkeää oivaltaa. Miten esim puolisoiden kotitöiden ja talouden jakautuminen on ollut? Kykeneekö jäljelle jäävä hoitamaan toisenkin osuuden fyysisesti/taloudellisesti? Voisiko jollakin edunvalvonta- tai testamenttisäädöksellä turvata aikanaan yksin jäävän puolison asemaa? Kuka olisi pitkää yksin elettyä elämää turvaava lähiomainen vanhuudessa, voisiko sopia jonkinasteisesta yhteydenpidosta ja jälkisäädöksin turvata saatu apu ja tuki. Esimerkiksi näitä olemme puolisoni kanssa jo miettineet ja osaltamme hoitaneet. Kuolema ei saisi olla enää kenellekään yllätys eikä tabu – olemme kaikki syntyneet kuolevaisuuteen.
Kommentin jätti Ellinoora · torstaina 23. marraskuuta @ 17:56