tuoksujen hulmupilvi maan yllä

puu kumartaa väreilevää vettä, valoa

                           yöt, päivät, kesän korkeat hetket

                           pelkkää valoa

kukka kuulee kimalaisen laulun

ojentaa pikarinsa, janot täyttyvät

*

Saada olla hiljaa.

Saada olla yksin.

Saada olla rauhassa.

Saada olla olemassa.

Saada olla se joka on.

…

Tyhjin käsin ja avoimin silmin

on lähdettävä

että käsiin ja silmiin mahtuisi taas

…

Tommy Tabermann

Bo Carpelan (1926-2011) oli lähes vuosisataisihminen. Hänen ensimmäinen runoteoksensa julkaistiin 1946 jo filosofian ylioppilaana. Filosofian tohtoriksi väitelleen Carpelanin elämänmittainen kirjailijanura kulki kirjallisuusarvostelijana, taiteilijaprofessorina ja apulaiskirjastonjohtajana toiminnan kanssa rinnan. Ruotsinkielisenä hän teki myös käännöksiä suomesta ruotsiksi. Hänen laaja kirjallinen tuotantonsa (runoja, proosaa, lastenkirjallisuutta) on myös runsaasti palkittua, mm. Finlandia-kirjallisuuspalkinnon hän sai kahdesti. Minulle Carpelan oli ennen muuta runoilija ja hienovireinen filosofi. Erityisesti hänen vanhuuden runonsa ovat täynnä syvää, tyyntyneen ihmisen viisautta. Kirjailijan elämäntyö on siitä kiitollista, että se jää elämään.

Kesän varjot, Bo Carpelan, suom. Oili Suominen, Otava, 2005
Kesän varjot on kutkuttavan erilainen lukukokemus. Teksti on oikeastaan runoa, eräällä tavalla aineetonta kuin usvaa, josta ei synny selkeitä mielikuvia, mutta jonka aistii väkevimmin tunnelmina. Kaikki tapahtuu ei-ajassa kuin veteen putoavan pisaran matkaan lähettämin sisäkkäisin kehin, joissa muistot lipuvat äänettömästi kuin vene sumussa. Kirjan maailma hulmuaa harsomaisena, läpinäkyvänä ja ihmiset liikahtelevat siinä kuin varjo-olennot. Tarinan henkilöillä ei ole ikää eikä hahmoa, osa on jo vainajien heimoa. Suhteet alkavat lopusta, etenevät alkuun ja palaavat takaisin. Ilmapiirissä tuntuu kesän himmeä tuoksu ja on kuin kaukaa kuuluisi vaimeita ukkosen jyrähdyksiä. Luettuaan ei osaa sanoa täsmällisesti mistä kirja kertoi, kuka oikeastaan oli kokija, päähenkilö. On vain kuin olisi saanut paljon sellaista, mikä on vasta tulossa tietoisuuteen, uudestaan tai ensi kertaa – ollut kauan sitten, unohtunut, välähtää esiin hetkeksi.
(Kolmas Huone 12.1.2006)

Kysy onko tieto kärsimyksestä
mahdollinen ilman kärsimystä, käden
liikkeet tomua? Kuka minussa
vastaa kun vastaus sammuu kuin
liekki tuulessa; minä vain ajaudun
kohti varmuutta, raskasta kuin ääni
joka hamuilee silmääni.
Se sulkee suuni pimeällä kädellään.

*Valitut runot 1946-83

Miten huone pimenee niin nopeasti,
niinkö lyhyt on tie, jota kuljin niin pitkään
ja näin isän itsessäni, niin hän istui
ja päivät vaipuvat, ovat poissa.

1966

Syksy on minun vuodenaikani.
Selkeät päivät, ja hämäränharmaat,
vettä valuvat tiet,
lauha utu.
Eivät vaadi mitään, eivät lupaa liikoja.
Silti: lehdiltä, joita poltetaan, nousee ruumiin haju,
heinistä mätänemisen,
savesta jään,
suurissa tuulissa on käärinliinojen ja purjeitten
tyhjyys.
Kaikki kuollut, kaikki sammuva, kaikki rauha:
niin kuin varjo
tai kiiltäväksi hiottu kivi yli kesäkuun päivien?

Lähde, 1973

Nuorempana minä etsin vastauksia kysymyksiin.
Yksi vastaus oli hiljaisuus, jos kuuntelin,
kuulin kun kävi tuuli, kävi ovi.
Ihmisiä tuli ja meni, tuntematon
ilahdutti minua, unohtui nopeasti,
sekä ilo että yllätys, totunnaiset.
Nyt olen alkanut puhua itsekseni
kuin tahtoisin oppia tuntemaan tämän joka puhuu
ja niin hatarasti kuuntelee, ajatuksissaan.
Jotkut sanat painautuivat minuun kiinni
kuin etsien suojaa, joltakin jota oli
liian vaikea nähdä. Kirjoitin muistiin.
Tämän ne minulle opettivat, sanat joita tuli:
jäähyväiset ovat osana kaikessa mikä elää
ja, kun olen voimakkaimmin uneksinut,
kotiinpaluu.

Vuodet kuin lehdet, 1989

---

Jos vain, rajalla,
saisin mukaani kirkkaasti piirtyvän
todenmukaisen kuvan toisesta maasta,
vuoresta, metsästä, hänestä, joka hymyillen
käy vastaan, niin kuin kaikki
olisi hakeutunut tähän kotiintuloon.

Gramina, 2010

Jos vaikka vuoret minuun vajoaisivat,
ja puiden varjoon peittyisivät
tuomen tuoksu ja lämpimien päivien hunajaa
ympäröivä lehmuksen leikki, mehiläisten
laulu ja kesäkuun kirkkaus – jos kaikki tämä
muuttuisi yöksi, katseeni kuitenkin hakisi
taivaanholvia ja ruohoa,
sydän hakisi runon kirkasta tähteä
ja sanoja, jotka jokaisen aamunsarastuksen hiljaisuudessa
kantavat kaipauksen hohdetta
ja tavoitetta voittaa kuolema
kutsuen: tulkoon valo.

Yötä vasten, 2013

---

siinä ne käyvät / nokkivat juotavaa / kylpevät vuoronperään / sateelta unohtuneensa lätäkössä / myllyttävät vettä siipirattaissaan / huuhtovat lentoretkiensä pölyjä / nauttivat estoitta elämästään  / varpuset, varis ja harakka

ihmiselläkin lätäkkönsä / vaikka mahdollisuus virtaaviin vesiinkin / lähteensilmäkkeen raikkauteen / meren avaruuteen

jos ei lehti
irtoaisikaan ei puulla
olisi mahdollisuutta
uusia pukuaan

eikö se ole nimenomaan
uuden silmun aihe
joka työntää tieltään
vanhan lehden?

miten kaunista maassa
joka kukkii irronneita lehtiä
miten kaunista tuulen leikki
kauniita pelkät puut…

*Runoni on lokakuulta 2001, edesmenneen ystävän kanssa käydyn meilikirjeenvaihdon muistiinpanoista.

Ehdotuksia kuolinilmoituksiksi

1.

Viimeiset pisarat lasissa.

Mikä päihdyttävä juoma.

Ei mitään väljähtynyttä,

ei ripettä, tiristystä.

Väkevä, ehtymätön siemaus.

Maljasi, elämä!

2.

Olen hirmuisen väsynyt.

Olen kuoleman väsynyt.

Seis.

Olen ihanasti väsynyt.

Olen elävästi väsynyt.

Nukahdan hetkeksi,

herään kohta.

Nähdään.

*Tämä täyteys, tämä paino 2011 (2006-2010)

Iltamieliala

Avartuu.

Ilta niin kuin huokaus

vitkaan kiirii yli maan.

Tummuu puu,

riisuu värit oksiltaan.

On kuin jossain sois ja sois –

Orpo laulu harhailee.

On kuin sanat tutut ois:

”varjo vain –

unen varjo vain”

Loittonee. Hiljenee.

Kaiken, kaiken, minkä sain,

annan pois.

*Lasimaalaus 1946

Melkein

Tiesitkö? Tiesit. Tuskin tiesit mitään.

Vain tummaan kähertyvään tukkaan tuuli

tai valo tuli, melkein kosketus.

Ja ohi katsoin jo ja sormenpäissä

ei hermot värähtäneetkään.

Syvälle mielen peilityyneen pintaan

vain koostui, melkein koostui

kivun kuvajainen.

* Asumattomiin 1963

Prologi seuraavaan

Olen ehkä väsynyt

mutten kyllääntymistä tai syksyäni

vaan koska asiat ovat käyneet ylitiheiksi.

Jokainen huokoinen kohta imaisee hetkessä itsensä täyteen.

Mihin minä merkitykseltäni pääsen.

Kaikki on kannettava, höyhenessä linnut,

tuulenvirissä myrskyt, suudelmassa erot ja intohimot.

Miten kuvittelin kulkevani tämän elämän halki

kevyesti ja irti, takertumatta.

Kaksiulotteinen revähtää syvyydeksi,

kolminen uumoilee neljättä.

Esine on näyttämö jolla kaikki tapahtuu yhtä aikaa.

Jonakin päivänä

olen kokonaan olemassa.

*Varokaa putoilevia enkeleitä 1977

Hän sanoi, minä sanoin

Lasket lapsen sylistäsi ja se kulkee tielle

isänsä hahmona,

katoaa mutkaan.

Maisema jähmettyy kuvakseen, selaat albumia:

Murole, Nilivaara, Pyhitty, Pyhitty,

elämän hakkuuaukeat.

Mikä ilo kun vuodet keskittyvät

mullaksi joka kasvaa uusia puita.

Tule rakkaani tähän metsään,

kävellään

täysivaltaisin askelin.

*Ruusujen sota 1988

. . .

Meissä istuu edelleen:

tiukat asennot, itsepäiset muistot.

Lahoamaton toivo.

*

. . .

Muistot pölisevät ikkunasta ikkunaan,

ilma tiheänä elämää.

Valo on rikkaampi kuin koskaan.

*

. . .

Meissä on jatkuva metsä.

Ei sankareiden metsä.

Hyvin hiljainen laulu.

Sen kuulee kuitenkin.

*

. . .

Kesä, silmät kiinni. Vajoaminen

ikiaikaisiin kesiin, kesien kerroksiin.

Entisiin, tuleviin.

Tämä hetki. Juuri tämä.

*

. . .

Naiset kuihtuvat hitaasti, minussakin

on vielä terälehtiä jäljellä.

Kosketa varoen, kosketa rohkeasti,

kyllä ne kestävät vielä yhden myrskyn

*

Nyt verhoudutaan paljauteen.

Sinä itseesi.

Minä itseeni.

*

. . .

Ei muuta yhdistävää kuin rakkaus,

rakkauden ripe, kaluttu luu.

Puhdistunut.

*Katkelmia kokoelmasta Kimeä metsä 2002

¤

miten painavaa onkaan poissaoleva valo, kimallusraskasta

miten hengähdyksen kevyttä, läpikuultavaa läsnäollen

vain silmäluomien läpi voi katsoa

laajentaa kaikki huokoset vastaanottimiksi

antaa ajatusten vaeltaa valtoiminaan valossa, valossa

mutta miten kestää pimeys

¤

 

lumet lohkeilevat, katoavat kuin jäätiköt navoilta

valahtavat menneiden lumien mereen

humahtelevat katoilta, laulattavat viemäreitä

 

hetkenä, jona pysähdyt, lätäkkö kuvastaa taivaan, lentävän linnun, purjehtivan pilven

 

valonkehrä herättelee etelärinteen kukat

humallut kevään tuoksusta, huikaistut valosta

eivätkä linnut lakkaa laulustaan

ennen hämärää, jossa

Messiaenin Catalogue d’Oiseaux kilahtelee, tunnelmoi

 

puhkeavat uudet alut, aukenevat sävelten takaiset maat ja taivaat

tapahtuu elämä

pihan varjoisalla kulmalla

 aurinko leikkii lumella

 kauempana pellot sulana

metsän rajalla talven rantu 

päivät humahtelevat kevääseen

kuin lumenrippeet katolta