mykistyneitä päiviä, vähäeleisiä / alkaneet aamusumusta, päätyneet iltaruskoviiruihin pilvien lomasta / siinä välissä kastelleet maiseman / sateen jälkeen kutsuneet tuulen
vaan lehdet / syysväripaletin ilopilkut / lähtivät puistaan tuulen mukaan/ hullutellen, tanssien ja ilakoiden / joku liimaantui uteliaisuuttaan ikkunaan / päivysti siinä pitkään, mitä lie miettinyt
voisiko tämä jo päättyä / tämä hiljaiselo, väsynyt odotus / aika matelee, silti äkkiä on taas ilta / eikä siinäkään muuta / kuin uutiskopallinen maailman murheita / ja unen odotus
Bo Carpelan (1926-2011) oli lähes vuosisataisihminen. Hänen ensimmäinen runoteoksensa julkaistiin 1946 jo filosofian ylioppilaana. Filosofian tohtoriksi väitelleen Carpelanin elämänmittainen kirjailijanura kulki kirjallisuusarvostelijana, taiteilijaprofessorina ja apulaiskirjastonjohtajana toiminnan kanssa rinnan. Ruotsinkielisenä hän teki myös käännöksiä suomesta ruotsiksi. Hänen laaja kirjallinen tuotantonsa (runoja, proosaa, lastenkirjallisuutta) on myös runsaasti palkittua, mm. Finlandia-kirjallisuuspalkinnon hän sai kahdesti. Minulle Carpelan oli ennen muuta runoilija ja hienovireinen filosofi. Erityisesti hänen vanhuuden runonsa ovat täynnä syvää, tyyntyneen ihmisen viisautta. Kirjailijan elämäntyö on siitä kiitollista, että se jää elämään.
Kesän varjot, Bo Carpelan, suom. Oili Suominen, Otava, 2005 Kesän varjot on kutkuttavan erilainen lukukokemus. Teksti on oikeastaan runoa, eräällä tavalla aineetonta kuin usvaa, josta ei synny selkeitä mielikuvia, mutta jonka aistii väkevimmin tunnelmina. Kaikki tapahtuu ei-ajassa kuin veteen putoavan pisaran matkaan lähettämin sisäkkäisin kehin, joissa muistot lipuvat äänettömästi kuin vene sumussa. Kirjan maailma hulmuaa harsomaisena, läpinäkyvänä ja ihmiset liikahtelevat siinä kuin varjo-olennot. Tarinan henkilöillä ei ole ikää eikä hahmoa, osa on jo vainajien heimoa. Suhteet alkavat lopusta, etenevät alkuun ja palaavat takaisin. Ilmapiirissä tuntuu kesän himmeä tuoksu ja on kuin kaukaa kuuluisi vaimeita ukkosen jyrähdyksiä. Luettuaan ei osaa sanoa täsmällisesti mistä kirja kertoi, kuka oikeastaan oli kokija, päähenkilö. On vain kuin olisi saanut paljon sellaista, mikä on vasta tulossa tietoisuuteen, uudestaan tai ensi kertaa – ollut kauan sitten, unohtunut, välähtää esiin hetkeksi. (Kolmas Huone 12.1.2006)
Kysy onko tieto kärsimyksestä mahdollinen ilman kärsimystä, käden liikkeet tomua? Kuka minussa vastaa kun vastaus sammuu kuin liekki tuulessa; minä vain ajaudun kohti varmuutta, raskasta kuin ääni joka hamuilee silmääni. Se sulkee suuni pimeällä kädellään.
*Valitut runot 1946-83
Miten huone pimenee niin nopeasti, niinkö lyhyt on tie, jota kuljin niin pitkään ja näin isän itsessäni, niin hän istui ja päivät vaipuvat, ovat poissa.
1966
Syksy on minun vuodenaikani. Selkeät päivät, ja hämäränharmaat, vettä valuvat tiet, lauha utu. Eivät vaadi mitään, eivät lupaa liikoja. Silti: lehdiltä, joita poltetaan, nousee ruumiin haju, heinistä mätänemisen, savesta jään, suurissa tuulissa on käärinliinojen ja purjeitten tyhjyys. Kaikki kuollut, kaikki sammuva, kaikki rauha: niin kuin varjo tai kiiltäväksi hiottu kivi yli kesäkuun päivien?
Lähde, 1973
Nuorempana minä etsin vastauksia kysymyksiin. Yksi vastaus oli hiljaisuus, jos kuuntelin, kuulin kun kävi tuuli, kävi ovi. Ihmisiä tuli ja meni, tuntematon ilahdutti minua, unohtui nopeasti, sekä ilo että yllätys, totunnaiset. Nyt olen alkanut puhua itsekseni kuin tahtoisin oppia tuntemaan tämän joka puhuu ja niin hatarasti kuuntelee, ajatuksissaan. Jotkut sanat painautuivat minuun kiinni kuin etsien suojaa, joltakin jota oli liian vaikea nähdä. Kirjoitin muistiin. Tämän ne minulle opettivat, sanat joita tuli: jäähyväiset ovat osana kaikessa mikä elää ja, kun olen voimakkaimmin uneksinut, kotiinpaluu.
Vuodet kuin lehdet, 1989
Jos vain, rajalla, saisin mukaani kirkkaasti piirtyvän todenmukaisen kuvan toisesta maasta, vuoresta, metsästä, hänestä, joka hymyillen käy vastaan, niin kuin kaikki olisi hakeutunut tähän kotiintuloon.
Gramina, 2010
Jos vaikka vuoret minuun vajoaisivat, ja puiden varjoon peittyisivät tuomen tuoksu ja lämpimien päivien hunajaa ympäröivä lehmuksen leikki, mehiläisten laulu ja kesäkuun kirkkaus – jos kaikki tämä muuttuisi yöksi, katseeni kuitenkin hakisi taivaanholvia ja ruohoa, sydän hakisi runon kirkasta tähteä ja sanoja, jotka jokaisen aamunsarastuksen hiljaisuudessa kantavat kaipauksen hohdetta ja tavoitetta voittaa kuolema kutsuen: tulkoon valo.
siinä ne käyvät / nokkivat juotavaa / kylpevät vuoronperään / sateelta unohtuneensa lätäkössä / myllyttävät vettä siipirattaissaan / huuhtovat lentoretkiensä pölyjä / nauttivat estoitta elämästään / varpuset, varis ja harakka
ihmiselläkin lätäkkönsä / vaikka mahdollisuus
virtaaviin vesiinkin / lähteensilmäkkeen raikkauteen / meren avaruuteen
