Monena maanantaina olemme ajaneet Tädin asunnolle. Se ei missään mielessä ole tyhjä, vaikka asukas on jo maallisen elämänsä määränpäässä. Vaatehuone kertoo itsellisen virkanaisen elämästä: vuodenaikatakit ja ulkoiluasut, asiallisia ja laadukkaita työasuja, tyylikkäitä asuja kulttuuriharrastuksiin ja seurakuntaelämään. Paljon mustaa, vähän koruja. Kasoittain eri kokoisia laukkuja, runsaasti kenkiä, joissa vuosien askelluksen muovaama muoto. Toistakymmentä sateenvarjoa. Katonrajahyllyt pursuavat kookkaita laatikoita, joille emme mahda mitään.  

Kirjahylly kertoo matkustusharrastuksesta, halusta tietää, sivistyksen janosta, laadukkaan kotimaisen kirjallisuuden parissa viihtymisestä, myös nostalgiasta. Karjala-muistojen osasto evakkotarinoineen on kattava, mutta onpa Täti sukeltanut eläkevuosinaan myös Jane Austenin ja Lucy Montgomeryn loihtimiin entismaailmoihin. Hengellisen kirjallisuuden osasto on runsas ja monipuolinen. Seinillä on toistakymmentä taulua. Tädin taidemaku on ollut melko konventionaalinen. 

Onneksi Toisen serkku on käynyt myös puolisonsa kera talkoissa, he ovat saaneet aikaan ison säkkiröykkiön sekajätteisiin vietävää. Poikiemme sukupolvea ei kiinnosta kohtuullisen arvokas ja kaunis kristallikruunu, mutta kunnon tikaraput kelpaavat. Mekin koetamme panna tunneseikat sivuun, nyt ei ole tilaa haikailuille. Vielä on lipaston laatikoihin säilötyt paperit ja senkin matkamuistot tsekattava sekä keittiön kaappien arkinen talouskama. Niin ja – huoh – kellarikomero, tuo todellinen painajainen.

Vilahti viikko, katosivat kadulta ja pihoilta lumet kuin uni aamun koittoon. Poikiemme viettäessä isänpäivää perheidensä kanssa, me muistelimme edesmenneitä isiämme hiljaisesti kotona.

Toisen isä kulki lesken polkuaan kolmetoista vuotta, kun anopin vei sairaus kohta eläkkeelle päästyä. Ei isä viihtynyt yksinäisessä elämässään, yritti liittyä ammattiliiton matkailukerhoon ja parille mukavalle reissulle sai osallistuttua, mutta ei antanut oma terveydentila myöten jatkaa. Viimeisenä vuotena kävi jo sairaalan ja kodin välinen reitti liian tutuksi ja elämänhalukin hiipui voinnin myötä. Saatoimme hänet 35 vuotta sitten. Hyväksi isäksi luonnehti Toinen isäänsä. Originelliksi ja monitaitoiseksi appivaariksi hänet perhekin oppi tuntemaan.  

Oma isäni, hänkin sodassa ollut mies, sairasti sydäntään hänkin viimeisen vuosikymmenensä ja hiipui hiljaisesti talvisodan päättymisen muistopäivänä 13. maaliskuuta elettyään 86 vuoden ikään. Siitäkin saatosta on jo yli kaksi vuosikymmentä. Leskenpolku jäi äidin kuljettavaksi ja kesti yhdeksän vuotta isän väsyttyä pois. Isäni oli perheensä tuki ja turva, lapsilleen lempeä isä ja yhteisössään vakaumuksellinen ja sovitteleva vastuunkantaja.

Hyviä muistoja meille jäi sota-ajan arpia saaneista isistämme, täydet työpäivät tahoillaan tehneistä, perheensä vastuullisena tukena ja turvana olleista miehistä. Heitä muistelimme kiitollisin mielin. Nyt omat poikamme elävät vastuuvuosiensa ehkä työläintä vaihetta perheensä isinä. Seuratkoon taattojen siunaus heidänkin polkuaan, kuten omaamme on siunannut.  

Vuoden pimeimmän ja hiljaisimman kuukauden ensimmäisenä aamuna herään sataneen lumen valoon. Edellisenä päivänä olin korjannut pihan kesäistutukset, tyhjentänyt ruukut, leikannut viimeksi penkissä kukkineen syysleimun kuihtumassa olevat, vielä terhakat varret. Pelastin muratin, jonka sijoittaminen sisälle vaati rönsyjen suitsimista, mutta kauniisti se sitten asettui huoneisiin muistuttamaan ihanasta kesästä.

Pyhäinpäivän hiljaisuus muistoineen sopii räntäsadesään luomaan tunnelmaan täydellisesti. Ajattelen veljeäni, joka on ollut lapsuusmaan kirkon kuorossa laulamassa ja käynyt hautausmaalla sytyttämässä kynttilät sukuhaudalle, jossa lepäävät isän isovanhempien mullaksi maatuneet muistot sekä isä ja äiti. Siihen tahtoo veli itsekin aikanaan. Ensi kerran ajattelen pääsemmekö toisiamme saattamaan, kumpi ensin lähteekin.

Kiitollinen mieli syntyy ajatuksesta, että oman ja Toiseni perheen pojat rakastettuineen ja rakkaat lastenlapsemme ovat lähellä. Heille seurakunnan muistolehto, meidän tuleva leposijamme, on lähellä. Luonnon suureen syliin tuhkamme kerran hajoaa, kesätuulten lämpöön, tulevien lumien kätköihin.

Kai Nieminen   Heräsin taas unesta   Basam Books 2021 (3. painos)

Runoilija kääntäjä Nieminen (s. 1950) on paitsi omien runokokoelmien ja Kalevalan uusintamisen, tehnyt erityisesti japanilaisen runouden kääntäjänä huomattavan kulttuuriteon ja on runsaasti palkittu elämäntyöstään. Tästä toistaiseksi viimeisestä omasta julkaisustaan hän on sanonut: ”ei tämä ole terapiaa, en minä siksi kirjoita, tämä on keskustelua – – – en tiedä onko tämä kirjettä vai runoa, vai päiväkirjaa sinun luettavaksesi – – – mutta terapiaa tämä ei ole… enkä minä tästä parane… nämä asiat on vain muistettava läpi”.  – Rakastetun vaimon kuoleman jälkeen Nieminen on kirjoittanut päiväkirjan tapaan yksinäisestä arjesta, surusta, ikävästä, kaipauksesta, unista ja muistoista. Niin kaunista kuin miehen suru rakastetun poismenosta voi olla.

*

Raisa Lardot   Jotain häikkää   novelleja   Schildts 2011

Lardot on vepsäläissyntyinen (1938) Venäjältä Suomeen sotapakolaisena kuusivuotiaana muuttanut kirjailija. Häneltä on julkaistu kaikkiaan 17 teosta suomeksi.  – Lardotin novellit ovat mukavan makeita ja kirpeän hapokkaita haukkapaloja. Jotain nimeämättömän katkeruuden häivää näissä tarinanpalasissa kuitenkin vierastin.

*

Alice Walker   Häivähdys purppuraa   suom. Kersti Juva   WSOY 1986

Walkerin kirja on eräänlainen syvyyssukellus amerikkalaisen yhteiskunnan rotuhistorian syvään päätyyn, autenttinen kokemus siitä, mitä on ollut olla värillinen ja nainen silloin kun kummallakaan ihmislajilla ei ollut paljon mitään arvoa orjuuteen ja patriarkaatin itsestään selvään määräysvaltaan perustuneessa valkoisten yhteiskunnassa.  – Kirja on kertomus hyvin erikoisesta mustasta naisesta, joka selviää elämässään ensin alistumalla, sitten vahvan oikeudentuntonsa tuella ja lopulta löytämällä rakkauden ihailemaansa mustaan naiseen, joka ei ole alistunut. Tarina tuntuu itse koetulta ja sen huikea opetus on, että ihmisen itsekunnioitus sekä periksi antamaton pyrkimys voivat pelastaa toivottomasta kohtalosta oman elämän haltuunottoon. Upea tarina!   

*

Eeva Joenpelto   Ei ryppyä, ei tahraa   WSOY 1989

Vielä löysin kirjaston vapaahyllystä yhden ennestään lukemattoman Joenpellon romaanin. Tällä kertaa mietin miten monissa Joenpellon romaaneissa toistuvat saman tyyppiset asetelmat. On itsenäisiä naishahmoja, tässä tyyppiä edustaa komeasti neiti Letti, hevosiin hurahtaneen ison talon isännän ja hyväsydämisyyteensä sortuvan emännän piiaksi pestautuva nainen. On ylivertaisen kauniita naisia, tässä sellainen on epäonnisessa avioliitossa sinnittelevä apteekkarin rouva, joka keskittyy kiillottamaan omaa julkisuuskuvaansa, hän se on, jossa ei ole ryppyä, ei tahraa. Sillä tavalla Joenpelto on luotettava ja taidokas, että hutaistuja henkilökuvia ei ole, niissä on tarkkanäköistä osuvuutta ja perusteltuja kehityskulkuja, kuten myös perhe- ja yhteisökuvauksissa. Nautinto lukea.

*

Ann-Luise Bertell   Ikuinen kaipuu   suom.Vappu Orlov   Tammi 2022

1971 syntynyt kirjailija ja teatteripersoona on julkaissut kiitetyn Botnia-sukutrilogian, jonka päätösosa tämä on. ”Romaani on niin vahva ja tosi kuin vain hyvä kirjallisuus voi olla. Bertelliä on verrattu Väinö Linnaan.” Alkuperäiset teokset on kirjoitettu suomenruotsiksi.    – En huomannut lainatessani, että kyseessä on historiallisen trilogian viimeinen osa. Ei ollut kuitenkaan mitään vaikeuksia sukeltaa Kanadasta Suomeen palaavan perheen tuntoihin. Koti-ikävän voima on väkevä ja padottujen unelmien väistämätön romahdus perillä on hurja antikliimaksi. Uuden kotimaan ja entisen välinen kulttuuri- ja elintasoero käy raastavalla tavalla selväksi. Teatterimaailmassa työskentelevä kirjailija osaa todella rakentaa juonen, joka tempaa mukaansa niin, ettei lukemista raaskisi keskeyttää. Ihanan hurja tarina!

*

Jem Calder   Palkitsemisjärjestelmä   suom. Aleksi Milonoff   Kosmos 2022

Britannialainen Calder on uuden sukupolven ’kirjoittajalupaus’, jonka esikoisteos rikkoo perinteisen novellin muotoa ja sukeltaa nykysukupolven ajatus- ja suhdemaailmaan.  – En voi sanoa pitäneeni tyylistä palastella novellit pieniksi suupaloiksi, enkä liioin siitä suhdemaisemasta työpaikalla, jota ainut ehjäksi novelliksi kehrääntynyt teoksen osuus kuvaa. On kuitenkin kiinnostavaa, että henkilöt, joita seurataan eri yhteyksissään, ovat läpi teoksen samoja, näin syntyy eräänlainen jatkumo. Kyyninen ja karu tunnemaailma ei kutsu kaltaistani lukijaa tunnetasolla mukaan, mutta avaa sellaisena tarkkaan havainnoituja näköaloja nykytodellisuuteen.   

*

Merete Mazzarella   Luottamisen taito   suom. Raija Rintamäki   Tammi 2024

Luottamisen taito – Rakkaudesta ja muista tunteista tarkastelee mm. romanttista viihdekirjallisuutta ja self help -kirjoja genrenä. Kirjassa pohditaan myös parisuhteen ja rakkauden olemusta haavoittuvuuden ja luottamuksen näkökulmasta.  – Tulin laskeneeksi, että Luottamisen taito on 18. Mazzarella hyllyssäni, johon mielikirjoittajiani olen koonnut ihan vain siksi, että minusta on ihanaa voida lukea ajatuksia herättäviä kirjoja kynä kädessä. Alleviivauksille ja erilaisille huomiomerkeille kun ei kirjastonkirja ole oikea paikka. Tämä tuore opus sai minut ajattelemaan joutuneeni kirjallisuusprofessorin luennolle tällä kertaa, niin paljon vilisee tekstissä kirjailijanimiä ja heiltä poimittuja lainauksia aiheesta. Onneksi MM viehättävään tapaansa kommentoi väitteitä vapaasti omin kokemuksin ja mielipitein varsinkin viimeisessä osiossa, jossa rakkauteen oleellisesti kuuluvaa luottamusta tarkastellaan.

*

Helena Anhava   Toimita talosi   Otava 2006

Omasta hyllystä poimittu ja toistamiseen luettu runoilija Helena Anhavan teos ”Muistijälkiä” elämänsä varrelta. Hänet olen kokenut ’sielunsiskoihmisenä’, sen myötä hänen runoteoksiaan on hyllyssäni ja – kuten kaikissa itse hankituissa teoksissa – sivuilla on alleviivauksia ja merkintöjä. Anhavan tapa nähdä ja kokea maailmaa, tietynlainen herkkyys, on sillä tavoin omani kaltainen, että sielunsiskoksi uskallan sanoa, vaikka emme ole koskaan kohdanneet.   – Nämä muistijäljet rikastuttavat lukijaa myös lukuisilla kirjallisiin kulttuuripersooniin liittyvillä anekdooteilla ja kirjailijan omakohtaisilla havainnoilla ja kokemuksilla kohtaamisista.

*

Salman Rushdie   Veitsi   suom. Maria Lyytinen   WSOY 2024

Rushdie on Intiassa syntynyt ja Englannissa asunut, nykyään yhdysvaltalainen kirjailija, Booker-palkittu, brittikuningattaren aateloima ja muslimien fatwalla merkitty mies. Veitsi kertoo 2022 tapahtuneesta, kirjailijaa kuulemaan tulleen yleisön todistamasta välikohtauksesta, jossa fatwa oli hiuskarvan varassa toteutua.  – Kirjailija on varsin tietoinen itsestään, julkisuusarvostaan ja merkityksestään kirjallisen eliitin sananvapauden esitaistelijana. Silti ajatuksia herättävä kirja, ehdottomasti lukemisen arvoinen. 

*

Elina Airio   Metsässä juoksee nainen   Gummerus 2022

Wikipedia kertoo Airiosta: 1991 Nokialla syntynyt sosionomi, joka on julkaissut kaksi romaania. Tämä on niistä ensimmäinen, jota kustantaja luonnehtii ”sosiaalialan dystopiaksi”. – Tarina kertoo mielenterveydeltään horjuvasta pikkulasten äidistä, josta päiväkoti on tehnyt huoli-ilmoituksen. Sosiaalityöntekijä osoittautuu yksilöksi, jolla on taipumus valua liian pitkälle asiakkaansa ongelmiin. Lukija ei väliin tiedä kumman henkilön ajatusvirtaa sanoitetaan, kokonaisuus hajoaa, kun viimeistely puuttuu. Siinä myös näkyy esikoisteoksen kirjoittajan kokemattomuus, ettei ahdistavaan tarinaan löydy mitään ratkaisua, joka antaisi toivoa. Lukukokemus jättää ikävän jälkimaun.

*

Laura Malmivaara   Iltatähti   Otava 2024

Malmivaara on näyttelijäntöiden ohella ryhtynyt kirjailijaksi. Tämä hänen toinen romaaninsa on minämuodossa kirjoitettu kertomus kirjailijan päivästä vauvan sekä esikoistyttären kanssa kirjailijatapaamisessa, jossa päähenkilö pitää pyydetyn puheenvuoron.  – Luettuani Malmivaaran omakohtaisen esikoisteoksen Vaiti, heräsi mielenkiinto lupaavan kirjoittajan kehityksestä. Kerronta on helpon oloista ja sujuvaa, tilannekuvaukset eläviä. Romaani ottaa lukijan heti mukaan eikä päästä hyppysistään, mutta myös aiemmasta jäänyt hienoisen narsismin mielikuva vahvistui – tunne, että äitiyden ohella tälle naiselle parisuhteessa on tärkeintä saada pitää oma vapautensa, tulla ja mennä omin ehdoin. Omien ajatusten ja tunteiden erittelyähän kirja eniten tarjoaa. Ei se pinnallinen ole, mutta jotenkin heppoinen anniltaan.

*

Raija Siekkinen   novellit   Otava 20007

Kotkalainen kirjailija Raija-Liisa Hellsten-Laine (1953-2004), kirjailijanimeltään Raija Siekkinen sai Kirjallisuuden valtion palkinnon kahdesti (1982 ja 1993), Runeberg-palkinnon1994 ja Eino Leinon palkinnon 1998. Häneltä julkaistiin kolme pienoisromaania, novelleja ja lastenkirjoja.  – Postuumisti julkaistu novellikokoelma sisältää kootut novellit. Siekkisen tyyli on kertova ja kuvaileva, hänen mestarillisuutensa näkyy siinä, miten tarkkanäköisesti hän kuvaa henkilöidensä ajatuksia, havaintoja ja tunnetiloja. Novelleissa tapahtuu varsin vähän, isoistakin tapahtumista kerrotaan minimalistiseen tyyliin. Tämä tyyli tekee toisaalta kokoelmasta raskaslukuisen. Oma tämänhetkinen lukukokemukseni oli kuin suossa olisi tarponut yhtä ja samaa upottavaa tunnemaisemaa. Jaksoin teoksen puoliväliin. Ehkä pienemmissä erissä julkaistut novellikokoelmat eri vuosilta olisi jaksanut paremmin.

***  

Muistin iltasella, että tänään piti palauttaa pikalaina kirjastoon. Toinen lähti kyytimään, kun muisti puolestaan oman asiansa, joka hoituisi keskustassa sillä välin. Perillä odotti yllätys. Kirjaston aula kuhisi miesväkeä. Näytti olevan avaruusasiain guru Esko Valtaoja tulossa paikalle esitelmän pitoon.

Uutta luettavaa valitessa toisaalla kirjastossa osuin nurkkaukseen, johon oli majoittunut keskenkasvuisten poikien äänekäs rypäs. Vieraskielisestä älinästä ei käynyt selville keskustelun aihe, mutta tuskinpa se käsitteli luettavaa. Ajattelin haikeana niitä aikoja, jolloin kirjastossa oli lukurauha. Asiat kysyttiin virkailijalta puoliääneen ja muuten syvennyttiin etsimään luettavaa.

Nykyisellään tavallisesti autiossa aulakahviotilassa oli kotileipomusten myyntipiste, ilmeisesti yleisötapahtuman innoittamana paikalliset ukrainanystävät olivat aktivoituneet. Olisin ostanut kotiin herkullisen näköisiä leipomuksia, muttei ollut käteistä eikä mobile payta.

Ärtyminen maailman normaalista älämölöstä johtui tietysti siitä, että kotona puolestaan on aina lukurauha; riittämiin hiljaisuutta, puoliääneen puhuttua elämänviisautta ja keskustelua ajan ilmiöistä. Niin kuin nyt tästäkin.

Muistin kyllä kotoa saadun esimerkin pyhätöistä, kun sytytin sunnuntaina takkaan tulen ensimmäistä kertaa tänä syksynä. Kevään ja kesän aikana oli kerääntynyt korillinen hävitettäviä papereita, joita ei voi viedä roskiksen keräyslaatikkoon. Onneksi meillä on takka. Erään talven tulipalopakkasilla se pelasti meidät paleltumiselta ja isoilta vahingoilta, kun kaukolämpö tilttasi.

Isäni oli periaatteen mies. Hän piti sunnuntait lepopäivinä, myös kiireisenä elonkorjuuaikana, kun naapureiden isännät ahkeroivat yötä päivää ja pyhät arjet pelloillaan. ”Ei ole pyhätyöllä siunausta” hän totesi kotiväelle. Se oli sitä aikaa, kun ei ollut leikkuupuimureita. Ihmeesti ne leipäviljat tulivat silti aina jonkin hyvän sään aikana korjattua laariin.

Takkatyörupeaman viimeinen satsi oli pinkka suruadresseja tädin jäämistöstä. Hänen puolisonsa oli haudattu jo viisitoista vuotta sitten, eikä täti viime vuosinaan enää lyhyttä vanhuusvuosien liittoaan edes muistanut. Nyt me katselimme tädin muistona adressien kauniit symbolikuvat hienoine tekstauksineen ja lämpimine muistosanoineen.

Tunsin olevani pyhässä työssä, kun katselin liekkien puhdistavan aikanaan eletyn surun muistoja. Niin puhdasta tuhkaa elämästämme jää, kun olemme poissa muistoinemme.

Oudoksi on mennyt maailman meno, eikä ole entisellään omakaan elämä. Tv:n katselu on jäänyt itsestään minimiin, illan pääuutisiin ja joskus myös ajankohtaislähetykseen. Keväällä ja kesällä on ollut surua ja keskeneräisiä kuolinpesän hoitoon liittyviä asioita. Samaan aikaan on omia terveyshuolia, ne poikivat Toiselle hoitojakson, joka vei molemmilta voimia.

Päivittäin olemme ihmetelleet tutun Hesarin linjan muutosta. Muutamia kertoja on myös kesken YLEn uutislähetyksen herätty kysymään, miksi ihmeessä uutisissa esitetään kaikenmoista epäoleellista. Viimeksi eilen näytettiin minuuttikaupalla katkelmaa jostain elokuvasta. Surrealistinen fiilis, kun Euroopassa ja Lähi-idässä samaan aikaan roihuaa sota ja muutakin uutisarvoista tapahtuu.  

Näyttää ilmeiseltä, että maailma pyörii tuhon partaalla, mutta ylen ratkaisu tiedonvälitystehtävässä näyttää olevan: antaa mennä miten menee, pannaan poliittista liirumlaarumia ja viihdettä kehiin.

Havaittu on, että vanhemmiten ihminen herkistyy kaikin tavoin. Nopeasti nousee kyynelvesi silmiin hyvästä tai pahasta mielestä. Paljon on asiaa, kun osuu kohdalle kuuntelutaitoinen lajitoveri. Herkässä on kipunointikin, jos ärtymisen kynnys on hioutunut matalalle.

Verensokeriarvon mittaus on ollut omahoitolistalla kohta viisitoista vuotta. Kerran viikossa ne tutut lukemat olen katsonut, eikä niistä huolta ole ollut. Itsekuria on riittänyt, vaikka ruuan mausta ja laadusta ei ole tingitty.

Mittaliuskat olivat lopuillaan, joten tänä aamuna oli pakko etsiytyä hyvinvointialueen puhelinnumeroon ja varautua valintaviidakkoon, jonka jälkeen saisi odotella takaisinsoittoa lopun päivää. Vaan yllätykseksi sieltä vastasikin heti Ihminen! Voiko olla tottakaan, ihan tuli kyyneleet silmiin.

Esittäydyin tunnuslitaniallani ja kerroin asiani. Tuo Siunattu Ihminen sanoi panevansa liuskat tulemaan heti viikon alussa oman terveyskeskuksemme hoitotarvikeautomaattiin, josta ne voisi noutaa koodilla. Ilahtuneena kiitin inhimillisestä palvelusta ja toivotin iloisia yllätyksiä hänellekin viikonlopuksi.

Myötäsyntyisesti kukkasieluisena ihmisenä kaikenlaiset kukat ovat minulle sielunruokaa, ei pelkästään silmän. Tunnistin laatuni jo lapsena niittykukkia ihastellessa ja kimppuja sommitellessa. Aikuisena on sykähdyttänyt paitsi pihan kukkamaan hoito, myös vierailut ruusupuistoissa ja kukkanäyttelyissä. Kävin jopa ikebana-kurssin, jossa opittiin japanilaisen asetelmataiteen alkeet. Sielua hoitava kimppu tai ruukkukukka tulee ostettua lähes joka viikko ruokaostosten ohessa, kulloisenkin mielentilan ja vuodenajan sävyissä.

Eilen halusin poiketa kukkakauppaan. Mielessä väikkyi isokukkainen auringonkeltainen krysanteemi sekä juuri nyt ajankohtaiset koristekurpitsat. Hämmästyin, kun kaupan ovella tuli vastaan kolme salskeaa nuorimiestä, kullakin käsissä valtaisa hautavihko valkoisista ruusuista. En edes muista milloin olen viimeksi nähnyt niin upeasti sidotut, runsaat ja kimalteella viimeistellyt surukukkavihot. Sisällä kaupassa oli vielä kymmenkunta lisää, myös punaisista ruusuista. Ihmettelin niitä ääneen, kun nykyään harvemmin enää suruvihkoja näkee. Sain kuulla, että kyseessä oli ison romanisuvun hautajaiset.

Mainitsin siinä jutellessa kukkivista kaktuksistani. Kauppias pyysi katsomaan kasvihuoneen puolelle tuotua, kymmeniä vuosia vanhaa kaktusta, joka oli täpötäynnä kukkia. Todella muhkea! Arviolta parisataa nuppua ainakin, kokoakin oli pienen pensaan verran! Se oli vastikään tullut vanhuksen jäämistöstä lahjoituksena kukkakauppaan, varmaan perillisillä ei ollut sille tilaa. Kaunis muisto kukkasieluisen vanhuksen kodista, jossa hän ei enää ole.

mykistyneitä päiviä, vähäeleisiä / alkaneet aamusumusta, päätyneet iltaruskoviiruihin pilvien lomasta / siinä välissä kastelleet maiseman / sateen jälkeen kutsuneet tuulen

vaan lehdet / syysväripaletin ilopilkut / lähtivät puistaan tuulen mukaan/ hullutellen, tanssien ja ilakoiden / joku liimaantui uteliaisuuttaan ikkunaan / päivysti siinä pitkään, mitä lie miettinyt

voisiko tämä jo päättyä / tämä hiljaiselo, väsynyt odotus / aika matelee, silti äkkiä on taas ilta / eikä siinäkään muuta / kuin uutiskopallinen maailman murheita / ja unen odotus