Onpa siitä totisesti aikaa, kun olen junalla Stadiin mennyt täältä pikkukaupungista. Toki on tullut asioilla oltua Toisen kanssa ja automobiililla, siksikin, kun se on niin helppoa. Nyt oli sovittu Soffi-ystäväsiskon kanssa tapaaminen Mantalla, kuten ennen muinoin ennen sotia ja pandemiaa. – Osaankohan näitä junakuvioita enää, mietin. Jostain ne kummiskin kaivautuivat tarvittaessa esiin: HSL-kortti, joka oli aikoja sitten tarkistettu, että maksuarvoa riittää, ja aapiskirjaimet, joilla matkaa täältä sinne ja sieltä tänne määritellään.

Ennen sotia jne… kävely Assalta Mantalle kesti meikäläiseltä 10 minuuttia, vaan nytpä olin siinä ajassa ehtinyt vasta Espan jätskikiskan kulmille ja perillä olin viisi minuuttia myöhässä ja vielä kovasti puuskuttaen. Soffi oli jo asemissa ja siitä puikahdettiin sitten Kappeliin, jossa on tavattu käydä lounaalla – siitäkin huolimatta, että siellä on täyttä ja kova kalabaliikki. Panin merkille, että useampikin iso seurue seniorikansalaisia oli valinnut tämän arkisen torstaipäivän kuulumisten vaihtoon hyvän ruuan äärellä.  Söimme paahdettua nieriää, uusia perunoita ja rapsakan al denteä broccolia sitruunaisen kastikkeen kera. 

Cappuccinon ja Creme Brüleen ohessa tuli kummankin omain asiain tila, elon senhetkiset tunnelmat ja  tärkeimpänä kaikesta lastenlasten tapaamiset ja  kuulumiset jaettua oikeutetulla isoäidin ylpeydellä. Soffi oli ollut juhlimassa tyttären perheen eximia-ylioppilasta ja meitähän ovat sykähdyttäneet Esikoisen musisoivat koulukkaat: kympintyttö ja lahjakas sellistipoika sekä Kuopuksen pienet sulokkaat tytöt.

Mutta ennen kaikkea tämäkin oli todettava: ollaan hengissä, hyvillä mielin juuri nyt ja mikä ikinä huolettaakin, se ei lannista, sillä ystävyys on toinen toisensa tukena oloa, rohkaisua ja iloa!

Ei siitä kovin kauan ole, kun Sauli ja Magdalena kutsuttiin Uncle Joen luokse, Sauli ihan suoraa päätä valtiovierailulta kuninkaan tykö. Siellä oli hymistelty auvoisesti tätä yhtäjalkaista Natoon hakeutumisprosessia. Atlantin takana juhlat jatkuivat, ja hetken kaksi liittoutumatonta pohjoista demokratian mallimaata sai paistatella median valokeilassa. Oltiin niin hyvää pataa kuin olla voi.

Siis nimenomaan hetken. Sitten alkoikin sataa räntää Turkin sulttaanin suunnalta. Siellä oli haisteltu ilmaa ja huomattu oivallinen tilaisuus päästä myös median parrasvaloihin. Mahtoi siellä olla hauskaa, kun Sauli ja Magdalena olivat menneet retkuun yltiöoptimistisista puheista. Kerrankos itäisen ilmansuunnan puheet ei olisi yhdessä yössä kerkineet kääntyä päälaelleen.

Nonnih. Nato-juna jököttää Madridiin menevällä raiteella. Ei eesty matkanteko, kun sulttaani sanoo EI. Sauli ja Magdalena ovat ymmyrkäisinä: missä kaikki hetki sitten heitä ylistelleet nyt ovat, Jens ja Joe, Boris ja moni muu. Pitäiskö tästä nyt ihan yksin selvitä, kun ei ole mitään tehty väärin ja piireihin pääsyn piti olla piece of cake. Ettei vain olis Vladimir Suuri puuttunut peliin. Vähän liian hiljaa tuo on ollutkin viime aikoina.

Taannoin eletty sunnuntai oli jollakin salaperäisellä tavalla käsittämättömän vahva kokemus. Olimme koolla kaikki, jotka nyt tähän perheeseen tuntevat kuuluvansa: Esikoinen ja Tuike, IsoMuru ja Ritaripoika; Kuopus ja Lemmitty, Pikkufriidu ja PikkuMuru. Niin – ja me kaksi, Vaari ja Mummeli. Tuikkeen mukana perheessä vilahtelee joinakin merkkipäivinä myös Isoveli ja Teinipoika. Esikoinen on osittain läsnä heidänkin arjessaan silloin, kun omat koululaiset ovat Äitikotonaan. 

On ihana kesäsunnuntai, Kuopus grillaa (hänestä on kehittynyt loistokokki!) ja Lemmitty emännöi. Katamme pitkää pöytää pihalle, kaksi korkeaa tuolia tyttösiä varten ja tavallisia puutarhatuoleja isommille. Kesämaljat on juotu alkajaisiksi jo sisällä ja nyt grillistä tuodaan herkkua toisensa perään. Tämän hulabalookestin hitti Kuopuksen grillistä ovat tällä kertaa lämmöllä pehmitetyt nauriskuutiot, joiden mehevänraikkaan maun kruunaa voisula. On grillattua kesäkurpitsaa, paprikaa, halloumijuustoa, entrecotén viipaleita ja tietysti grillimakkaroita; on uusia perunoita, salaattia ja leipää. Jälkiruoaksi on tarjolla viipaloitu meloni, kipollinen mansikoita sekä jäätelöä ja kahvia aikuisten makuun.

Olemme tämän hetken tässä, yhdessä, meillä on toisemme. Kukin kulkee oman elämänsä kokemuspolkua arjessaan. Kullakin on oma tasapainon tila ilojensa ja surujensa, onnistumistensa, pettymyksiensä ja elämänkokemustensa kentässä. Kukin selvittelee tavallaan haasteet, joita kohtaa. Elämä ei ole kellään koko ajan ihan silkkiä vain, paitsi PikkuMurulla, joka seisomisen keksittyään joutuu ratkaisemaan, miten päästä paikasta toiseen. Enimmäkseen vielä kontaten, varmuuden vuoksi.

IsoMurun viulu- ja Ritaripojan sellosoolot hiljentävät iloisen kalabaliikin. Miten pitkällä he jo ovatkaan musikaalista pääomaansa kehittäessään. Ritaripojan soitossa kuuluu oma ääni – se koskettaa minua – ja näkyy myös, miten hän on tullut tietoiseksi tavoitteistaan. PikkuMurun ja Pikkufriidun käymät keskustelut liikuttavat, toinen puhuu ja toinen jokeltaa, mutta molemminpuolin ymmärrys on täydellinen. Pienimpien hymyt ovat jo täysin valloittaneet isojen sydämet. Iloitsemme IsoMurun ja Ritaripojan menestyksestä sekä koulussa että musiikin parissa. Iloitsemme aikuislasten onnesta ja siitäkin, että vanhuusarjessamme meitä on kaksi. Juuri nyt on väkevä tunne, että Perhe elää ja voi hyvin.

Piha kukkii, syreenit tuoksuvat. Keinu ja puutarhatuolit odottavat istujaa valoisina aamuina ja iltoina, aurinkoisiin kahvihetkiin päiväsydämellä, varjostimen alla. Me kaksi olemme koronaelämän rajoituksiin tottuneet ja riskimme hyväksyneet. Eläkeläisvuotemme kuluvat hyvin näinkin, tuumimme.

Paljon on tässä jaksossa ollut itse valitsematonta hiljaisuutta. Mielessä käväisee muistojen virta aktiivisista elämänvaiheista harrastuksineen, matkusteluineen ja lastenlasten hoitoineen. Meillä on onni saada elää uudestaan Kuopuksen perheen pikku tyttöjen kanssa ne kultaa kalliimmat varhaislapsuuden vuodet ja samalla tunnustella Esikoisen teini-ikäisten kera miltä heistä nykyinen maailman meno tuntuu. Heidän kanssaan oltiin tiiviisti varhaislapsuuden vuosina, joita nyt muistelemme.

Voimien hiipuminen näkyy siinä, että kovin pitkälle eteen päin elämää ei enää suunnittele. Siihenkin, minkä asettaa tavoitteeksi, samalla jo lisää varauksen: jos Luoja suo ja terveydentila sallii. Siltikin, on kesä tuoksuineen ja väreineen, valoisuutena, joka sielua virkistää ja kohottaa mielialaa. Valo houkuttaa mukaan elämän virtojen pärskeisiin siellä täällä, silloin tällöin. Se riittää nyt. Elämälle kiitos.

Päivät ovat kuluneet kipua hillitsevän lääkkeen myötä melko tavanomaiseen tapaan, vain selkäjumppa on nyt tauolla, se olisi tuhoisaa, kun hermo on puristuksessa. Kauppakassien ja painavien tavaroiden nosto ei suju, onneksi Toinen jaksaa ne. Yöt menevät unia nähden, mutta ilman katkoja, vaikka otankin reseptin salliman kahden sijasta vain yhden kapselin. Kiitos siunatun lääkkeen. Koetan ojentaa itseni kaikesta huolimatta liikuskellessani kotosalla ja istua selkä suorassa. En halua kulkea ”koukussa kuin kuokka”, kuten ystäväni omaa tilaansa kuvasi.

Tänä iltana A-studion toimittaja otti ruodittavakseen tiedon, että suomalaisten lääkkeiden käyttö on lisääntynyt pandemian aikana ja lisääntyy koko ajan. En halunnut sitä katsoa, arvaan, että taas syyllistetään meitä kaikkia liiallisesta pillereiden nappailusta, eikä puhuta meistä, joiden elämän laatu aika ratkaisevasti riippuu siitä, että vaivojamme helpotetaan lääkityksellä. En suostu syyllistymään, olen kiitollinen, että tähänkin hermokipuun on olemassa lääke, joka helpottaa.

Anna-Liisa Suvanto Omenankukkaslunta Runoja ja päiväkirjaa Warelia 2021

Kirjoittaja on kaupunkimme kirjastonhoitajana elämäntyönsä tehnyt ihminen, jolla oli sisäinen runoilijan kutsumus. Omaiset löysivät sota-ajan päiväkirjat ja runokokoelmat tätinsä kuoleman jälkeen ja niistä julkaistiin osa. Kaunis kunnioitus tädin muistolle. – Suvanto oli harras Saima Harmajan ja Uuno Kailaan ihailija, mikä myös näkyy hänen varhaisissa nuoruuden ajan runoissaan. Herkkäsieluisena ihmisenä hän otti nuoruuden aikaiset menetykset raskaasti ja Karjalassa syntyneenä ja kasvaneena murehti sodan jättämää tuhoa isänmaassa. Mielenkiintoinen lukukokemus tämänhetkisen Ukrainan sotatilanteen taustaa vasten.

*

Sofia Lundberg Kuin höyhen tuulessa suom. Tuula Kojo Otava Seven 2021

Ruotsalaisen kirjailijan romaani kertoo kahden tytön, lapsuusystävien ja naapurusten tarinan. Romaanin muoto on sikäli erikoinen, että tapahtumat sijoittuvat eri vuosien samaan päivään, 12. elokuuta. Tarina alkaa vuodesta 1948 ja päättyy vuoteen 2020. Kahden ihmisen ystävyys on elinikäinen, vaikka yhteys katoaa välillä vuosiksi. – Näinkin voidaan tarina kertoa, mutta ei se lukijalle ihan vaivatonta ole. Joka tapauksessa harvinaisen syvä ystävyys merkityspäivineen tulee kerrottua niin, että se ei voi olla vaikuttamatta.

*

Eli Åhman Owetz Kirjeystäviä suom. Meri Ala-Tauriala Harper Collins 2021 (2019)

Ruotsalaisen kirjailijan pokkari kuvailee tarinan, jossa kirjojen ja kirjeiden kautta eronnut mies ja liitossaan läheisyyttä ja kosketusta vailla oleva nainen löytävät yhteyden toisiinsa ja rakastuvat. Suhteen syventymisen myötä naisen sydän joutuu vaikean valinnan eteen, kun aikuisten lasten ja vanhan äidin asema ja tunteet pitää puolison järkytyksen lisäksi ottaa huomioon ratkaisuissa. – ”FeelGood”-kirjallisuus on ehkä kevyttä, mutta hyvin elämänmakuista, antoisaakin.

*

Anne Ernaux Vuodet suom. Lotta Toivanen Gummerus 2021 (2.painos)

”Ainutlaatuinen muistelmateos kuvaa sotien jälkeistä Eurooppaa, jossa nainen voi löytää ammatin, perustaa perheen ja erota – ja jota leimaavat elintasoerot, maaseudun autioituminen ja kuluttamisen elintapa.” Kirjoittaja on yksi Ranskan arvostetuimmista nykykirjailijoista. – Vaikka teos ei ole romaani, se ottaa lukijan mukaansa, sillä tapahtumat ja niiden merkitys tulevat niin elävästi kuvattua, että lukija tunnistaa itsensä kokijaksi myös kotimaastaan riippumatta.

*

Eira Pättikangas Meri sininen kuin taivas Karisto 2019

Vielä yksi pohjalaisromaani. Niin taattua ja tasaiseen tallustavaa sotavuosien maalaiselämää ja vähän kaupunkilaistakin. Näitä on parasta lukea illalla nukkumavalmiudessa, mukavasti ja pian pääsee unen alkuun.

*

Eeva Kilpi Kootut novellit WSOY 1987

Arvostettu, pitkän ja komean uran tehnyt kirjailija on julkaissut sekä runo- että proosateoksia. Jo varhain hän osoittautui myös erinomaiseksi novellistiksi. Tätä kokoelmaa en ole aiemmin lukenut ja olin aivan ihastuksissani löydöstä. Tässä Kilpi pohdiskelee luontosuhdettaan ansiokkaalla ja antoisalla tavalla.

(Vaikka useimmiten käyn kirjastossa suoraan uusimpien julkaisujen hyllyillä, tekee mieli väliin palata kirjaston aakkostettujen klassikkokirjailijoiden hyllyjen tuntumaan. Olen havainnut, että usein sieltä löytää ne puhuttelevimmat, laadukkaimmat ja aikaa hyvin kestäneet opukset.)

***

Päivän ahersin, suorastaan ähmäilin pihatöissä, nostelin ja kantelin kalusteita, nyhdin voikukkia, kastelin istutuksia. Suihkusta vielä kosteana syöksyin puhelimeen, ja jäin puhumaan toviksi, kun näin pitkäaikaisen ja harvoin soittavan ystävän nimen luurissa. Pieni virheliike ja ristiselässä vihlaisi puukonisku, kipu rävähti salamana pitkin oikeaa jalkaa. Tajusin heti, että nyt seuraa ikäviä päiviä, viikkoja, pahimmassa tapauksessa kuukausia. Kokemusta on.

Resepti hermokipulääkettä varten on voimassa, tarkistin, Toinen apteekkiin hakemaan Kela-korttini kanssa. Psoas- asento lattialla on ainoa, missä kipu ei tunnu. Kömmin jumppamatolle ja nostan jalat tuolille. Selkä rauhoittuu, mutta en pääse lattialta ylös ilman apua. Kävely onnistuu kepin tuella. Vaikeinta on makuulle meno ja ylösnousu. Toinen sivelee selkään kipugeeliä, otan kipukapselin ja kömmin petiin kirjan kanssa. Hiljaisia päiviä tulee olemaan riittämiin, mutta minkä sille voi. Salamakipu voittaa aina.

Näinä kauniina ja miellyttävän viileinä kevätviikkoina on tavaksi jo tullut käydä Toisen kanssa yhdessä sunnuntaisin kävelyllä lähimetsiköissä. Mielentilan ja jaksamisen ehdoilla mennään, vauhdilla tai kilometreillä ei ole väliä. Kävelysauvat ovat mukana pikemminkin tasapainon tueksi epätasaisessa maastossa. Hengittelemme syvään happirikasta ilmaa, pysähtelemme kuuntelemaan ja katselemaan metsän kevättä.

Kevätkoivujen vihreä on sykähdyttävä! Sen aika on nyt, kesäkuussa sen heleys on jo tummunut vahvan vihreäksi. Tuulen humiseva soitto havupuiden uruissa huuhtoo viikon uutisvirran raskauttamaa sielua. Linnut esittävät riemuntäyteisiä soolonumeroitaan. Nyt kuulin käen kukun ja käenpiian hassun lurituksen. Joka sunnuntai metsä kukkii uusin kukin, valkovuokkojen valkea matto on saanut täydennystä ketunleivän pienistä valkeista kukista. Ja kun näin keltaisten sielunperhosteni herkän tanssin metsän aurinkoisella aukiolla, tunsin täydesti mitä onni on.

…kunnes tuli se päivä, kun Pissismummo oli ajatellut mennä Stadin keskustaan tiettyyn jalkinekauppaan. Miniäkulta oli kaivanut toivomusten mukaiset kengät netistä näytille ja neuvonut mistä niitä saa. Mummo kysymään huolissaan Pappakaverilta lähtisikö tuo kyytimieheksi, käytäisiin ehken katselemassa muutakin ja syötäisiin lounas perillä. ”Tottakai”, oli vastaus.

Jos olet ajanut E-nelosta Kalasataman kautta kohti Helsingin keskustaa, tiedät miksi Mummo oli ehkä vähän huolissaan. Ei ole koronavuosina Stadissa paljon ajeltu, kun ei ole asiaa ollut. Kalasatama on vuosikaupalla ollut tekeillä, läpiajo on yhtä trialia eikä tule lähivuosinakaan sen selvemmäksi. Muitakin reittejä keskustaan on, mutta kun Mummo ei aja, ei ole paljon sanomistakaan siihen, mitä reittiä kuski katsoo parhaaksi käyttää.

Kalasataman talontotterot ovat kauempaakin katsoen aiheuttaneet kylmänväristyksiä. Lähituntuma on suorastaan puistattava. Kuin isoja legopalikoita olisi kasattu päällekkäin vähän huolimattomasti vinksalleen. Missään olosuhteissa ei ole tuo ihmistä kutsuva asumisen muoto, tuumii P.Mummo ja sulkee silmänsä, kunnes ajomies on kiertelyn ja kaartelun jälkeen viimein osunut Pitkänsillan päähän ja tie selvenee. Pysäköintihallit, joita on keskustan alla lukuisia, ovat kyllä hyvä keksintö, mutta kun nykyajan kaupunkimaasturit ja muut hybridiautot ei mahdu niihin vuosikymmen sitten laadittuihin pysäköintiruutuihin. Siitä seuraa, että liian kapeiksi jääneitä tyhjiä ruutuja on runsaasti ja luolaa saa kiertää pikään, ennenkuin löytyy semmoinen väli, mihin uskaltaa yrittää parkkiin.

Yksi hyöty luolastosta on. Niistä lähteviä maanalaisia reittejä ei joka vuosi revitä auki niin kuin katuja eikä tukita ihmisten kulkua. Kun Stadin muinaisasukki on kerran oppinut miten mistäkin päästään minnekin katutason alla, voi luottaa, että sitä kautta pääsee aina perille. Kauppa löytyi sieltä, mistä pitikin, täsmälleen halutunlaiset ja oikean kokoiset kengät löytyivät, tuntuvat hyvältä jalassa, eikä pankkikorttikaan tilttaa. Päälle päätteeksi poikettiin silmäilemässä kevätmuotia ja jotain jäi haaviinkin. Ostosnyssäköitten kera sitten istahtivat P.Mummo ja Pk.Pappa nauttimaan päivän lounasta olon tukevoittamiseksi. Autokin löytyi maanalaisesta piilostaan. Tuumattiin, että alkaa tuntua normaalilta elämältä, vaikka vielä tungoksessa olikin kasvosuojus nokalla.

Lauantaina alkoivat äkisti tutut oireet. Heti hyväksi koettua karpalomehua kehiin. Ennakoin, että viikonloppu tässä nyt menee kärvistellessä, mutta heti arjen tultua oman tk:n päivystykseen, kun sinne pääsee. Viikonloputhan meidän kaupungin akuutteja päivystää aluesairaala. Se ei ole kaukana, mutta siellä ovat jonossa kaikki isomman kaupungin kipeät. On tullut kokeiltua kerran. Niinpä maanantaiaamuna aikainen herätys, suihku ja aamupala vauhdilla ja varttia ennen ovien aukeamista olin jonossa viidentenä.

Ensin jono eteni ilmoittautumismasiinalle. Kela-kortin viivakoodi kelpasi ja laite sylki ulos lapun, jossa oli numero 005. Porukkaa lappoi sisään minunkin jälkeeni niin, että tuolit täyttyivät. Oli muitakin vanhoja, kyynärsauvoilla ja ilman, kaksi yskivää teinipoikaa, nuori lääkkeiden turvottama nainen, valjunoloinen työikäinen mies, äiti ja vauva – ihan kaikenikäisiä siis. Viisi minuuttia yli 8 kilahti vastaanottohoitajan huoneen viereiseen tauluun: ”numero 001, huone 64” ja siitä se alkoi. Nuori mieshoitaja tiedusti syytä päivystykseen tulolle ja aika nopeasti sain näytteenottopussukan tykötarpeineen ja ohjeet käydä kotona niiden kanssa ja tulla tunnin päästä takaisin.

Palattuani paikalle näytin taas masiinalle korttia, ja systeemi noteerasi minun saapuneen taas paikalle. Suunnistin pussukan kera labran käytävälle ja pysäytin hoitajan, joka lupasi viedä näytteet perille. Istuin odottamaan. Vierelleni parkkeerasi pappa, joka oli levoton ja valitteli kättään, oli kaatunut. Kun hänen numeronsa kilahti taululle opastin hänet hoitajan ovelle. Puolisen tuntia istuttuani kuulin nimeni lääkärin ovesta kurkistavalta nuorimieheltä. Pikavauhtia tutkittu näyte oli osoittanut arveluni oikeaksi, ja saman tien kirjattiin antibioottiresepti tiedoksi apteekeille. Tein yhden kysymyksen, johon sain vastauksen ja sitten kiitin ja toivotin hyvää työpäivän jatkoa. Koneensa pariin jo palannut nuorimies kohotti yllättyneenä katseensa ja hymyili. Näin meillä pitkän ja perusteellisen remontin jälkeen terveyskeskus toimii – vaan mitenkä sitten, kun ollaan isomman kaupungin kanssa samaa hyvinvointialuetta lähitulevaisuudessa.