Pitkänperjantain tunnelmaa sävytti passiomusiikki. Valoisa päivä kaikin tavoin. Katsoimme oman kirkon striimatun palveluksen. Tunnelma kirkossakin oli ihmeellisen meditatiivinen. Markus-pappi kertoi seinälle heijastetusta Mathias Grunewaldin kuuluisasta maalauksesta. Muistelin omaa järisyttävää kokemustani Colmarin museossa tuon järkyttävän maalauksen edessä, missä kuvataan Kristuksen kärsimyshetkiä ristillä. Asta-pappi jaksotti esirukouksen tavallista pitemmin hiljaisuusjaksoin, josta syntyi ihmeellinen rauha. Mustiin puettu alttari, jolla vain krusifiksi, yksi kynttilä ja viisi punaista ruusua Kristuksen haavoja kuvaamassa jäi sieluun jälkikuvaksi.

Lauantaikin oli valoisa päivä. Ajoimme hautausmaalle, kävelimme siellä, emme tavallisia reittejä tutuille haudoille, vaan kävimme tutustumassa uuteen sirottelumetsikköön yhdessä. Ehkä sinne saattavat aikanaan luonnon syliin sen, mitä meistä jää, tuhkana tuuleen, jonkin lähekkäin kasvavan koivun ja männyn tuntumaan.

Palmusunnuntain aurinko loistaa vielä arkenakin! Päivälevon ja kahvin jälkeen käymme tunnin kävelyllä. Istumme tuokion koulun kulman penkillä, kun puhelimeni kilahtaa. Kuoroystävä soittaa, istuskelee auringossa parvekkeellaan ja toivottelee hyvää pääsiäisviikkoa. Mukava juttuhetki. Haluan tarpoa metsäpolunkin, viimeksi se oli aivan jäässä, mutta nyt jo pehmennyt. Puiden rauha tyynnyttää kulkijan mielen. Illansuussa sytytän ikonipöydälleni tuohuksen ja laulan kärsimysvirsiä, hiljaa hyräillen. Illalla kuulen mustarastaan huilunkirkkaan kevätlaulun.

Toisena aamuna lähdemme kävelylle jo ennen puolta päivää. Poikkeamme lähikaupassa, kuljeskelemme pieniä sivukatuja, joille ei ole tullut poikettua vuosikymmeneen. Mikään ei ole muuttunut. Tämänpäiväinen metsäpolku on jo sula, ottaa lempeästi myötäillen askeleet vastaan. Eskariryhmä näkyy touhuavan päiväkodin pihalla, kun palaamme kotikatua omalle ovelle. Toinen rikkoo jäätä pation reunalta, ottaa vajasta pari tuolia aurinkoseinustalle. Krookuksen ensi versot pilkistävät kukkamaan reunalta. Lueskelen Laura Malmivaaran romaania Vaiti. Tuohus syttyy tänäänkin, luen päivän tekstit ja hyräilen pari virttä. Sotauutisointi ahdistaa ja tulee uniin. Herra armahda heitä – ja meitä!

Keskiviikkona käymme kaupasta pääsiäisruuat, haemme leipomosta rahkapiirakkaa sekä kirjastosta luettavaa. Tuon rapun pieleen pieniä narsissiruukkuja ja maljakkoon keltaisia tulppaaneja. Väsyttää, toteamme, että täysin kunnossa emme vielä ole karanteenin jälkeen. Jätetään suosiolla tänään ulkoilu väliin. Illansuussa vietän taas tuohushetkeä. Se tuntuu hyvältä, rauhoittaa ja voimaannuttaa. Huomenna on kiirastorstai.  

Räntänaamainen päivä. Eilen pamahti harvinainen huhtikuun ukkonen siellä täällä. Säät elävät elämäänsä, putinit sotivat sotiansa ja ihmiset pinnistelevät päivästä toiseen elämänsä reunaehtojen armoilla.

Istahdimme kuuntelemaan radiokirkkoa. Nauhoitus sekin taas oli, vaikkei sentään vuosien takainen siitä päätellen, että esirukouksessa muistettiin Ukrainan kansaa sodan keskellä. Palveluksen kokonaisuus muistutti sekahedelmäsoppaa: tavanomaiset messuosiot tulivat milloin missäkin järjestyksessä. Teemana olikin musiikkimessu: huilua, kannelta, urkuja; virpomalauluja, psalmikantillaatio, virsiä. Onneksi hengettömästi kilahtelevaa pianoa ei ollut mukana. Sananselityksestä jäi mieleen ajatus Jumalasta, joka heittäytyi ihmiseksi jakaakseen ihmisen kärsimyksen ja kuoleman. Tämä ajatus jatkuu mielessäni sodan tuhovoimien keskellä sinnittelevien ihmisveljien ja sisarten, lasten ja eläinten pelon, kärsimyksen ja paniikin jakavan Jumalan läsnäolon tarjoamaksi lohduksi.

Otin esiin talletut kauneimmat virpomavitsat pandemiantakaisilta vuosilta. Sydämessä on tallella vuosi vuodelta kasvavien virpojaimme laulu…

Johan ehdin kuvitella hissukseen hiipivämme ihmisten ilmoille, kun flunssasta tokenen. Vaan kuinkas kävikään. Paraneminen on iän mukaisesti hitaanlaista, Toinenkin oli vetämätön. Piti perua osallistumiset ja jäädä potemaan. Perhe vähän painosti, että testi pitäisi tehdä, tehtiin sitten lauantaina. Ja kas, Toisella oli koronavirus. Miten se nyt niin voi olla, että minulla on kurjemmat flunssaoireet, mutta toisella pahempi virus. No, karanteenissa kökötetään, kun ei oikein saatu selvää, milloin toisen oireet alkoivat, hän kun on yskinyt kaiken talvea. Minä olen mielestäni sairastanut tässä tavallista flunssaa, koronan kotitestikin näytti negatiivista, mutta koska Toinen kävi varmistuksessa terveyskeskuksen testissä, sain tietysti koronavilkusta hälytyksen, että altistus on. Toimintaohje kertoi, että jos ei ole vaikeita oireita, ei tarvitse tulla testiin. Varmaan täytyy karanteenipäivien täytyttyä tehdä vielä kotitesti, että tietää onko ohi vai ei.

Olen tässä aikani kuluksi tutkinut kaikki thl:n koronainfot, tsekannut omaolo.fi oireet ja koronabotin. Mielestäni infoa on ähkyksi asti ja ohjeet osittain ristiriitaisiakin. Kun hoito kerran on oireenmukaista, niin samapa tuo, mikä virus on kyseessä.

Viime viikolla oli jo mukavaa ohjelmaa sopivasti, kirjaston ja kaupan lisäksi, kun ystäväpariskunta kävi arkipäiväkahveilla, oli kuoron harjoitus ja vielä miniäkulta kahden pikku tyttönsä kera käymässä. Taisin käydä pari juttua kaupungilla ilman kasvosuojusta. – Ja kas, sunnuntai-iltana jo oli semmoinen fiilis, että flunssahan tästä nyt enää puuttuikin. Näillä elämän eväillä ja riskeillä sekään ei ole mikään pikku juttu. Nyt olen jo kolmen totaalisen makoilupäivän jälkeen jaksanut vähän lukea ja katsoa uutta kotimaista Transport-sarjaa pari jaksoa Areenasta. Pahinta on kuiva yskä ja aivastelu, joka kurittaa hengityksen apulihaksia rintakehällä. Toinen on hoitanut asioita, kun ei toistaiseksi ole yhtä heikossa hapessa.

Edellinen vanha kunnon flunssa tuli pidettyä helmikuussa 2020 juuri ennen kuin Suomi meni kiinni. Kevättalvellahan flunssavirusta yleensä on tarjolla. Epäilen, että koronavuosien ahkera kasvosuojusten käyttö myös herkistää muillekin kiertolaisille sitten, kun suojan käyttöä vähennetään. Lisäriskinä vielä ikä ja perustaudit. Tämä on hyvä muistutus koronaviruksestakin, saadut rokotuksethan eivät ilman suojatoimia tartuntaa estä. Flunssavirus on yhtä tarttuvainen kuin koronaviruskin ja niittää huonokuntoisen helposti petipotilaaksi.  Vanhoja konsteja parempia ei kukaan ole keksinyt, siispä hoitona riittää lämmin mustaviinimarjamehu ja hunaja. Katselin koronan kotitestipakkausta, en saanut siitä tolkkua. Mitäpä se hyvejää, sanoisi Kainuun ukko, vaikka oisikin sitä sorttia, ei siihen sen kummempaa hoitoa ole kuin perusflunssaankaan.

Runot

Heli Laaksonen, Aleksandrs Caks Poimit sydämeni kirjahyllystä Kynälä 2021

Heli Laaksonen kiinnostui latvialaisesta klassikkorunoilijasta Aleksandrs Caksista (1901-1950) etsiessään suomeksi käännettävää latvialaista runoutta. ”Lakerikenkäinen matruusi” tempaisi hänet heti mukaansa ja syntyi idea runodialogista, jossa kahden runoilijan tekstit keskustelevat keskenään. Laaksonen kirjoittaa, kuten tiedämme, lounaismurteella runonsa, hän myös maalaa ja tästä kaikesta on tämä runoteos tehty. – Hienolla tavalla persoonallinen vuoropuhelu kahden runoilijan tekstien välillä.

*

Romaanit

Emilia Kukkala Kaiken jälkeen Into 2021

Journalisti, YTM, tietokirjailija ryhtyy kokeilemaan romaania. Päähenkilö on autoonsa fiksoitunut liikkeelläolija, joka ei ole kyennyt asettumaan elämässään oikein minnekään – kunnes päättää lähteä etsimään irtiottoa elämästään lapsuutensa maisemaan, mummonsa tyhjäksi jääneeseen mökkiin jonnekin Kainuuseen. Vauhtia haetaan kuitenkin Itämeren etelärannoilta ja Baltian teiltä. – Kerronta on sujuvaa, ihmissuhteet irrallisia. Päähenkilön haahuilu ei niin kiinnosta, kielikin on raskaasti kiroilevaa, mutta loppua kohti tarina solahtaa uomaansa ja saavuttaa jonkin tason, jossa lukija saa kosketuksen päähenkilön kokemusmaailmaan.

*

Hiro Arikawa Matkakissan muistelmat suom. Raisa Porrasmaa S&S 2019

Tokiolaisen kirjailijan teos on ollut Japanissa yleisömenestys. Kirja kertoo kissahullun pojan tarinan, jossa kerrotaan myös pojan ystäväpiiristä ja heidän suhteestaan lemmikkieläimiin. Pääosassa ovat kuitenkin kissa Haichi ja Nana. – En ole kissaihmisiä, vaikka kokemusta on sekä kissoista että erityisesti koirista, mutta ennen kaikkea japanilainen kirjallisuus on lähellä sydäntä. Tarina on todella viehättävä ja suorastaan sydämeen käyvä. Jos pidät kissoista, tämä on ehdottomasti luettava – ja muutenkin.

*

Petri Tamminen Musta vyö Otava 2019

Petri Tamminen on lempparikirjailijoitani. Lauseet ovat selkeitä, ajatus kirkas, turha maalailu ja koukerointi puuttuu täysin. Kun romaanin aiheena on mies ja isän kuoleman suru sekä oman kuoleman pelko, on tavallaan yllättävääkin, ettei siihen tarvita vihan ja katkeruuden kierteitä. Ja sekin, ettei koko elämänkertaa, isän eikä pojan, tarvitse vyöryttää samaan kasaan. Kysymys on miehen aikuistumisesta.

*

Raija Oranen Valkea talo jokivarressa Teos 2017 (2.painos)

Lukuromaani, tunnettu ja kokenut tekijä, monien lukema, ehkä tykättykin. En vain saanut mistään kiinni tässä tarinassa. Ihmiset sekä kertomisen kuivakkuus maistuivat totaalisen paperisilta. Kaikki se, minkä kirjailija toi tarinan tapahtuma-ajasta näytille, on minulle liiankin tuttua. Siistiä, ammattikirjoittajan työtä – ja niin hengetöntä.

*

Eira Pättikangas Edessä uusi kevät Karisto 2009

Pohjalaiskirjailija, jolla on murresanasto hallussaan, kirjoittaa Suomen sotavuosien ajalta väkevää tarinaa sisarusten elämästä, mitä sota ja sodan jälkeinen tilanne maassa vaikuttaa nuoriin. Seudulla on sotavankeja, on evakkoperheitä, on pula kaikesta, mistä nuori voisi alkaa omaa elämäänsä rakentaa – ja siihen vielä tulee huoli sulhasesta, joka joutuu sotaan. – Olen aivan ihastunut romaanin pohjalaismurteeseen, jota kirjailija runsaasti viljelee. Vilahtelee siellä täällä myös itselle tuttua karjalaismurrettakin evakkoperheiden sanailussa. Hienoa voida tutustua sotarintaman takaisen elämän koviin ehtoihin nykyisessä tilanteessa, jossa Euroopan kyljessä soditaan.

*

Heidi Köngäs Siivet kantapäissä Otava 2021

Heidi Köngäs on paneutunut Tulenkantajien keskushenkilön Olavi Paavolaisen ja ’Marjaksi’ nimetyn päähenkilön välisen työ- ja rakkaussuhteen kiemuroihin. Ajan kulttuurihenkilöitä vilahtelee tarinassa, mutta eniten kirja kertoo erityisestä naisesta, joka rakastuu erityisiin miehiin. Tavallinen perhe-elämä ei ole heitä varten, vaatii paljon elää elämänsä aistillisuuden ehdoilla. – Köngäs kirjoittaa vahvaa tekstiä, jonka keskiössä on aistillisuudessaan ylivertainen nainen ja hänen sukulaissielunsa. Sukupuolet eivät ole ennenkään olleet selkeästi määriteltävissä. Kuka lopulta on mies, kuka nainen, vai onko heissä, meissä, ne molemmat uinuvina mahdollisuuksina, jotka puhkeavat loistoon, kun aika on otollinen?

*

Juha Itkonen Kaikki oli heidän Otava 2021

Juha Itkonen on osoittautunut erittäin luotettavaksi ja tasokkaaksi kirjailijaksi, niinpä tietää odottaa jotain hyvää. Aiheena ovat tässä romaanissa monen sukupolven miehet, isät ja pojat, miten kukin ajassaan ja tavallaan ratkoo suhteita, mitä eväitä pojat isiltään saavat tai eivät saa. Lähtökohtana on draamakirjailija ja ohjaaja Ilmari Pohjalaisen elämäntunnot hänen muokatessaan draamaksi omaa isäsuhdettaan. – Romaani valottaa erikseen suvun isien ja poikien kehitystä ja elämänkulkua. Romaanin naiset ovat sivuhenkilöitä perheessä, myös poikiensa elämässä, mutta eivät suinkaan merkityksettömiä. Fokus pysyy kuitenkin koko ajan isä-poika-jatkumossa. Itkonen heittää myös kiinnostavan ajatusleikin maailman tilanteen kehityksestä tulevaisuudessa. Suosittelen isille ja pojille tämän kirjan lukemista. Avartaa myös naisten näkökulmia miehiin ja poikiinsa.

*

Maarit Verronen Orionin vyö Aviador 2022

’Verrosmaisesti’ erikoinen tarina yhteiskunnan eri kerroksista, orjuuden eri muodoista ja vapaaehtoisen auttamisen valoisista sekä synkistä puolista. – Verrosen tarinat ovat aina omissa sfääreissään, nytkin, kirjaimellisesti. Kummallisuus ja oudot käänteet eivät tunnu sinänsä pääasialta vaan jokin, mikä saa ihmisen suostumaan vapaaehtoisesti hyväksikäyttöön. Sitäkin on hyvä miettiä.

*

Katja Kärki Eeled Bazar 2021

Kärki debytoi kirjailijan uransa 2019 romaanilla Jumalan huone, jossa jo moni-ilmeinen ja vahva kieli tuli esiin. Pohjoisia mytologioita äitien ja tyttärien tarinassa hyödynnetään hienosti ja kiehtovasti. Monikkoperhekuvio on harvoin käytetty näin vapaasti ja avoimesti. – Katja Kärjen äitien ja tyttärien maailma panee miettimään. Monia mahdollisuuksia elää on, jos on uskallusta.

¤ ¤ ¤

Hämmästyttävän valoisa, aurinkoinen päivä, mitä rintamaa ikinä sääennusteet tänne povailivatkin. Eilinen tuuli ne sadepilvet vei. Istuin aamulla kuuntelemaan radiokirkkoa. Aina kuullusta ei jää mitään erityistä mieleen, mutta tunnelman aistii ja se joskus hoitaa enemmän kuin sanat. Tällä kertaa saarnaaja puhui vapaasti, kertoi juttujakin eikä lukenut paperista. Se tuntui kodikkaalta.

Lounaan syötyämme ja Toisen vetäydyttyä päivälevolleen lehden kera, soitin vanhalle ystävälle, joka on ollut pitkään mielessä. Miten iloisen hellästi hän lausuikaan nimeni, siitä tiesin, että hän oli myös muistanut minua. Ja miten ilahduin kuullessani hänen voivan hyvin ja olevan tapansa mukaan hyvällä mielellä, muisti tallella ja mieli virkeänä. Kaikki 90-vuotiaat eivät jumiudu! Yhtä ja toista kyllä oli tällä välin hänelle tapahtunut, syöpä leikattu ja hoidettu, sydän pysähtynyt, elvytetty ja tahdistettu. Näitähän iän myötä monelle tapahtuu. Toivuttuaan hän palasi oman tutun eläkeläisyhdistyksensä käsityökerhoon, jonne menee viihtyisästä palvelutaloasunnostaan taksilla. ”Lapset ovat jo eläkkeellä ja lastenlasten lapsia on yhdeksän”, hän sanoo, ”mikäs tässä elämässä olisi parempaa”, näin sanoo onnellinen mummo.

Kahden riskiryhmäläisen kotielämä on ollut näinä päivinä tasan kaksi vuotta melko eristynyttä ja hiljaista. Maaliskuun puolivälissä 2020 loppuivat matkustelu, ystävätapaamiset ja kulttuuriharrastukset kuin seinään. Kesät elettiin vähän vapaammin, tapailtiin harvakseltaan ulkosalla lastenlapsia. Rokotukset otettiin heti kun saatiin. Otin kohta tavaksi soittaa tuntemilleni yksin asuville vanhuksille, kuka vain tuli kulloinkin mieleen. Matala mieliala oli yleistä, moni sanoi ajatelleensa ja kaivanneensa ystävätapaamisia, mutta ei saanut aikaan edes soittaa. Kiitos TeliaDot-systeemin, puhelut eivät paljon maksa, videopuhelutkaan.  

Kun pandemiarajoitukset poistettiin, elämämme on jatkunut silti varovaisena, sordinolla. Emme ole tarvinneet toistaiseksi koronatestiä tehdä. Suojatoimet pidetään yllä kaupoissa. Toinen meistä on tarkempi terveyssyistään ja otan hänet huomioon myös omissa liikkumisissani. Ensin palasin kuoroon, sillä laulaminen on iloni. Ystävän kanssa tapaamme kahvitella aina kun tuntuu siltä. Seuraan edelleen tiiviisti kaikkea pandemiainfoa eikä meillä ole ylioptimistisia odotuksia viruksen nujertumisesta. Se on varioitumalla tehnyt itsestään kuolemattoman, joten sen kanssa toistaiseksi eletään.

Lastenlapsia on ollut ikävä koko ajan, mutta ihana miniämme on oma-aloitteisesti hoitanut ikävää pienillä videoklipeillä tyttösten touhuista. Olemme alkaneet viettää yhteisiä perjantai-iltapäiviä, kun kolmivuotias ei ole päiväkodissa. Esikoisen koulukkailla on harrastuksineen niin paljon ohjelmaa, että harvemmin ehdimme heitä tavata. Joskus muistelen haikeana niitä aikoja, kun he olivat pieniä. Mutta kyllä on aina sykähdyttävää kuulla ja lyhyin tapaamisin iloita heidän kasvustaan ja kehityksestään. Teinipojan kanssa keskustelimme viimeksi viime sunnuntaina heillä Ukrainan sotatilanteesta. Hän sanoi, että oppilaat puhuvat keskenään paljon, mutta ainoastaan historian opettaja on yhdellä tunnilla puhunut sodan taustoista. Toivottavasti vanhemmat antavat aikaa lastensa kysymyksille.

Samaan aikaan kuin täällä on loistanut viikkokausia kirkas kevätaurinko, Euroopan kyljessä on riehunut sota. Poliitikot pohtivat, päättäjät valmistelevat päätöksiään, neuvottelijat neuvottelevat – ja sota jatkuu. Miten kauan Syyriassa sodittiin? Onko siitä maasta mitään jäljellä? Tyhjenevätkö maailman pakolaisleirit koskaan?

Panen toivoni heihin, jotka osoittavat sitkeästi mieltään sotaa vastaan kaikkialla maailmassa, hakkeroivat valhemediaa, yrittävät välittää oikeaa tietoa, ottavat vastaan pakolaisia, toimittavat hätäapua henkensä uhalla, tuovat aseita maataan puolustaville, rukoilevat kirkoissaan ja keräävät varoja auttaville järjestöille. Älkää antako periksi, me äänettömät ja valtaa vailla olevat tuemme teitä ja heitä.

Koronavirustartuntojen viikonlopun lukemat huitelevat yli kahdentuhannen. Rajoitukset ovat jo historiaa. Kevättalvella ovat myös tavanomaiset flunssavirukset liikkeellä ahkeraan, mutta kuka niistä enää välittää, kun on tämä sotakin Euroopassa ja isommat asiat kyseessä.

On hanget korkeat yhäkin ja nietokset. Mikä päivälämmöllä sulaa, se yöpakkasilla kovettuu taas. Niin kevät keikuttaa. On sellaisiakin maaliskuita nähty, että räystäistä vesi valuu ja huhtikuussa on päällä lämpöaalto, joka puhkoo silmut. Nyt ei ihan niin vauhdilla kevät tule.

Mutta aurinko! Valo! Pitkän pimeän ja mielimatalan jälkeen on niin suloista, kun aamulla avaa ikkunan ja sieltä kuuluu talitintin kevätlaulu, ja kaihtimien takaa tulvivat auringon säteet huoneisiin. Kirkkaus häikäisee! Tulee kevät ja tulee kesä – toivon vuodenajat.