Orvokkien pienet, hellyttävät kasvot kurkkivat uteliaana ja eläväisinä sunnuntaiaamuun. Koronakevään pitkät, hitaat viikot ovat kääntymässä huhtikuun viimeisiin päiviin, yöt ovat vielä kylmiä, päivät aurinkoisia. Sitkeät kevätkukat eivät ole pienistä pakkasista moksiskaan. Rakas vaahtera availee jo pieniä silmunyrkkejään onnellisen tietämättömänä, että elää viimeistä kevättään tässä pihassa. Vuosi sitten huhtikuussa emme tienneet, että tämä kevät on monelle meistä kuolemaksi.

Nythän tieto on syösty silmillemme, arvoisat vanhukset, omaiset ja ystävät: hoiva tappaa. Pitäisi tajuta jo. Kokonainen riskiryhmä neljän seinän sisällä aamusta iltaan lähikontaktissa vaihtuvan hoitoväen ammattitaidon ja välittämisen varassa. Ihmisten armoilla, joilla on oma elämä, lähiverkostot ja elinpiiri kontakteineen toisaalla ja joskus myös puutteellinen suojavarustus työpaikalla. Hoiva on kuolemaksi, mutta onko vaihtoehtoa. Ei ole.

Elämähän on tietyllä tavalla riskaabelia ylimalkaan, mutta virusepidemiassa seikka eri toten korostuu. Asiallinen ja perusteltu varoittelu ja kieltely on paikallaan, mutta alkavat ajan mittaan menettää tehoaan. Tuon tutunoloisen peilikuvan paljastama tukkahapsikas, jota viimeksi oli trimmattu yhdeksän viikkoa sitten, mursi viimein omistajansa epäröinnin. Valitsin luottokampaajan numeron. Sanoi olevansa työkunnossa ja ottavansa vastaan, jos asiakas on pulassa. – Muuten mennään taiteen sääntöjen mukaan, mutta sillä riskillä, että kasvosuojusta en käytä enkä kulmakarvoja laittele, lisäsi. Sopi mulle, en käytä kasvosuojusta itsekään, tasoissa ollaan.
Siinä meni mukavasti jutustellessa muutamat työvaiheet, mukaan ottamaani Teema-lehteä lueskellessa osan aikaa. Luulen, että kohtaaminen oli meille molemmille tärkeä. Hänellä oli yksityisyrittäjän koronamurheet, minulla riskiryhmän karanteeniarjen pitkäveteisyys. Hän sai maksavan asiakkaan ja peilikuvani nuortui kymmenen vuotta. Sopii nyt kevättuulen tuivertaa.

Koko aikaa ei jaksa vain olla olemassa, selvähän se. Karanteeniväki alkaa ajoittain kyllästyä hiljaiseloonsa. Kun kaupassa aamuyöllä seisoskelee yksinään tyhjien hyllyjen edessä ja miettii elämänsä turhuutta, alkaa kyrsiä. Ei saa tuoretta kalaa, ei leipää, eikä hiivaakaan löydy, vaikka kuinka olisi aikaa leipoa.
Otettiin sitten tänään mahdollisten kevätaskareiden pinosta se ilmeisin. Verhot narulle tuuleen ja ikkunanpesu meneilleen. Sehän askare, kaupungissa varsin, on alituinen keväästä juhannukseen ja siitä syksyyn. Seuraavilla lämpimillä voisi kokeilla jo matonpesua. Vaatehuoneen ja ulkovajan voisi myllätä taas kertaalleen. Ei hauskuutta puutu, jos vain alkuun pääsee. Siis jos.
Kohta tuleekin jo taas uutiset ja huoliviranomaisten tiedonanto. Kuolleiden, tehohoidettavien ja tartunnansaaneiden määrien mietiskely aamuin illoin palauttaa tehokkaasti tajuamaan ihmiselon kaikinpuolisen turhuuden.

Kaikki riskiryhmämökkiläiset, ikihölkkääjäväki, sauvailuvaarit ja kipakkamummot liittykää yhteen rintamaan! Emme todellakaan aio mätääntyä kotiin, niin mukava paikka kuin se onkin. Kukaan toimistossaan kykkivä ja tilastoitaan viilaava terveyspoliisi ei voi kieltää meiltä liikkumista ja puuhailua raikkaassa kevätilmassa. Siellä keuhkot tuulettuu ja huolet karisee. Metsäpolkuja, pellonpientareita, pikkuteitä ja sivukatuja Suomessa riittää! Pysähdellään sopivan matkan päähän, puhutaan naapurin kanssa, kysytään miten menee. Jos on pulma, mietitään yhdessä, miten se ratkeaa. Älkääs kuulkaa luulkokaan, että me suostutaan kyyristelemään neljän seinän sisällä aamusta iltaan, pyhät arjet. Sehän on murhaa!

Luen retriittipäiväkirjoja vuosien takaa. Hiljaisuuden retriitit ovat olleet hengellisen elämäni ominta sielun hoitoa itselle, mutta retriitinohjaajana myös se tehtävä, jota olen syvästi rakastanut, sille antautunut. Päiväkirjoja lukiessa olen alkanut miettiä tätä koronakaranteenia hiljaisuuden retriittinä. Kukin elää yksinkertaista, hiljaista arkea omalla tavallaan ja omaan tahtiin. Mitä hiljaisempaa on, sitä vahvemmin luonto, arjen pienet tapahtumat, musiikki, luetut ajatukset puhuvat, kun sydän on auki.

Retriitin idea on vetäytyminen normaalista arjesta, päiväjärjestyksen yksinkertaistaminen, turhan ponnistelun tai viihdykkeiden karsiminen. Tarkoitus on saada tilaa hetkille, jotka saavat syntyä siitä, mitä on ja mitä sielun sisimmästä nousee. Vain se erottaa karanteenin ja hiljaisuuden retriitin, että viime mainittuun kokoonnutaan pienellä joukolla ja ohjelmaan kuuluu yhteisiä rukousmeditaatiohetkiä. Ollaan vapaasti, keskustelematta jossain luonnon keskellä. Retriittitoverit edustavat siinä Jumalan hyväksyvää läsnäoloa, kukaan ei ole yksin.

Monelle tämä virusepidemian karanteeni on yksinäinen polku. On hyvä ajatella että emme silti ole yksin, emme unohdettuja. Olemme kaikki samassa tilanteessa, naapurit, tuttavat, ystävät ja omaiset. Tämä on yhteinen matka. Näemme ja kuulemme toisistamme digiyhteyksien kautta, uutisvälähdyksissä, ulkoilureitin varrella, kauppaan pujahtaessa. Retriitille ominaisia ovat yllättävät löydöt, oivallukset omasta elämästä. Niitä voi odottaa koronaretriitiltäkin.

                           ”Kaukaa sinua hain / nyt on pyyntöni vain: / pidä minusta kiinni / kunnes kasvosi nään.

                           Omin voimin nyt näin / pääse en eteen päin / pidä minusta kiinni / kunnes kasvosi nään.”

                           (Anna-Mari Kaskinen)

Koronakaranteeni alkaa jo kypsyttää. Kahden viikon välein on tehty varhainen kauppareissu, sään salliessa metsälenkki useamman kerran viikossa, ainakin korttelikierrokselle, jos ei muuta. Puhelinlasku on kaksinkertaistunut, netflixistä on etsitty jotain säällistä sarjaa, jota on kestänyt katsoa päivittäin kaksi jaksoa putkeen. Kirjasto on kiinni, omat kirjat on jo luettu. Uusimaa pääsee pussista, mutta kotimaassa matkailu (huvin vuoksi) on edelleen kielletty. Ähh. – Toisena pääsiäispyhänä sanon jo Toiselle: lähdetään jonnekin, en jaksa kököttää kotona. Toinen tutkailee luvallisia suuntia, vähän on tiedossa paikkoja, missä ei ole jo käyty näillä main. Mutta sitten löytyy Porkkalan niemi! Kahvikori mukaan ja menoksi.

Kehäkolmoselta käännytään ajamaan maailman mutkaisinta tietä halki leppoisan maaseutumaiseman. Aika paljon on vastaantulijoita, kun ollaan jo iltapäivässä. Ajetaan niin pitkälle kuin päästään, loppukilometrit ovat niin kapeaa tietä, että vastaantulija melkein kylkeä hipoo. Useat pienet parkkipaikat ovat täpö täynnä, ajamme virkistysaluekylttien osoittamaan suuntaan, kunnes luotsiaseman portit sulkevat tien. Lapsiperheitä on runsaasti eväsretkellä, makkaranpaistajia tulee vuorotellen tulipaikan ääreen, mutta kallioilla on tilaa.

Kalliota riittää, loputtomasti ihania sileitä kallioita. Vanhoja puita, muutamia kauniisti kelottuneitakin. Merituuli on vielä kylmä, onneksi ulkoilupuku on lämmin ja tuulenpitävä. Aallot pärskyvät rannan kiville. Kauempana ulapalla aurinko kimaltaa aalloilla kuin kesäpäivänä. Ihania metsäpolkujakin alueella on, mutta en malta lähteä rannan kallioilta. Miten voi tuulen raikkautta näin ikävöidä, juoda kuin pohjattoman janoinen lähteellä. 

Liisa-rovastin pääsiäiskortissa naiset rientävät Jeesuksen haudalle aamulla varhain, kuten evankeliumi kertoo. Heidän hengellinen ohjaajansa ja rakastettu ystävänsä on kuollut. Tunnelma on varmasti hämmentynyt ja suru syvä. Heitä odottaa uskomaton näky: hauta onkin tyhjä! Mitä Mestari sanoikaan viimeisinä aikoinaan, voisiko olla totta, että hän on noussut kuolleista!

Sama kysymys ravistelee kristittyjä yhä. Kukapa olisi kahden tuhannen vuoden takaisiin tapahtumiin muuta selkeyttä saanut. Yhä edelleen on kysymys yksinkertaisesta uskosta, joka sekin on Jumalan lahjaa – ei ihmisen älyn ja pohdintojen tuote. Pääsiäisen evankeliumi: Kristus elää!

Olemme nähneet uutisissa järkyttäviä joukkohautauksia New Yorkista, jossa epidemiaan on viikkojen ajan kuollut joka päivä tuhansia ihmisiä. Osa heistä on kuollut kadulle, yksin, hoidotta. Ei saattajia, ei rituaaleja, tuskin kukaan heitä muistelee. Tuntuu siltä, että monen kurja elämä päättyi myös kurjaan kuolemaan. Niin eri arvoisia me ihmiset olemme kuollessammekin. – Kristus kuoli kuin rikollinen, mutta hautaan hänen ruumiinsa saattoi rakastavien ja surevien ystävien pieni joukko, joka tunsi hänen arvonsa.

Aurinko kirkastaa pitkäperjantain murhesanoman. Kärsimys saa valoisat kasvot, toivon kasvot. Kävelimme eilen illalla hautausmaalla. Hiljaista siellä oli, tilaa yllin kyllin. Muutamia kynttilöitä, kukkia siellä täällä. Vanhan ystävän kuolemasta tuli helmikuussa viisi vuotta. Mitä hän olisi sanonut tästä ihmiskunnan kiirastulikeväästä, sota-ajan lapsena paljon nähnyt ja kokenut mies. Mustarastas lauloi huoletonna yli hautojen vanhan puun ryhmyisellä oksalla. Kevät tuoksui mullalta, tumma pilvi ripsautti vettä, kohta taas sädehti aurinko.