Puolueiden puheenjohtajatentit on käyty YLEllä. Kannattajayleisö taustalla aplodeeraamassa, toimittaja Sannikka johdattelemassa sujuvasti ohjelmaa, ja kaksi kommentaattoria lausumassa näkemyksiään henkilöstä ja puolueesta sekä arvioimassa kriittisesti puheenvuoron onnistumista. Mikäpä ettei A-studion vaalinostatus toimisi. Matti Apunen oli kyllä ihmeellinen valinta vakiojäseneksi, oikeistolaisin äänenpainoin esitetty kritiikki ei palvellut tasapuolisuutta. Tenttijät Olli Seuri ja Kirsi Heikel ovat todellisia ammattilaisia, jaksoivat haastaa poliitikkoa pois mukavuusalueeltaan haastamatta riitaa.  

Anna-Maja Henriksson on varsin sympaattinen poliitikoksi ja lienee Ruotsalaisen kansanpuolueen jäsenistönkin keskuudessa pidetty. Hän onnistui puheessaan sekä tentissä luomaan asiantuntevan ja myönteisen vilpittömän vaikutelman sekä henkilönä että puolueensa agendan ajajana. Toimittajat olivat vielä vähän kohmeessa. Kommentaattorit nyökyttelivät. Puolueen julkikuva on niin harmiton, että kritiikkiä on vaikea löytää.  

Sari Essayah on väsymättä hymyilevä poliitikko. Mistä tuota energiaa, valoa ja paloa riittäneekin, ehkä urheilutaustalla on osuutensa. Kristillisdemokraateilla ei puolueena ole kovin omaperäistä linjaa, mutta eettiset korostukset ja tärkeät tavoitteet kerrottiin selkeästi ja napakasti. Essayah on onnistunut siinä missä Päivi Räsänen epäonnistui: olemaan ärsyttämättä kristillisten arvojen korostuksella.

Juha Sipilä esiintyi kokeneesti ja itsevarmasti. Puhe oli erinomainen, sopivasti tunteisiin vetoava, asialistaltaan kattava. Pääministerinä hänellä oli tietysti haastattelukokemusta runsaasti eikä hän sanattomaksi jäänyt, vaikka toimittajat tivasivat. Asiat ovat hallussa eikä Keskusta tunnu olevan hälyttävistä gallup-luvuista millänsäkään. Sipilän julkisuuskuva henkilönä on pääosin myönteinen eikä siihen tullut säröä tiukassa haastattelussakaan.

Pekka Haavisto on Vihreille todellinen onnenpekka, hän ei ärsytä eikä korosta itseään, vaikka meriittejä on. Messiaaksi suostuminen saattaa pelastaa puolueelle nämä vaalit, mutta ikuiseksi vapahtajaksi hän ei aio ryhtyä, mikä on viisautta. Vihreiden agendalla on ajankohtainen tilaus, ilmastoasiaa on helppo puhua. Puhe oli lämmin ja ajatuksia lempeästi herättelevä. Asiantuntemusta riittää, ja dialogi toimittajien kanssa kävi tutun juohevasti. 

Antti Rinne oli oma itsensä, vaikkakaan ei terhakimmillaan. Ei häntä ole Sosiaalidemokraattisen puolueen gallup-suosio hetkauttanut. Puhe oli vakaasti esitetty, asiallinen. Ei sorruttu yleisön kosiskeluun eikä loputtomiin luettelointiin asioista, jotka täytyy panna kuntoon. Haastattelijoiden kanssa Rinne ei ollut nytkään parhaimmillaan, tuli päälle puhumista ja inttämistä puolin ja toisin. Asiat ja perustelut ovat kyllä hallussa.

Petteri Orpo esiintyi valtionvarainministerinä. Uusimmat gallupit kertovat Kokoomuksen kannatuksen pudonneen 16 % pintaan, mikä on huonoin lukema sitten 1960-luvun. Puhe meni vapaasti ja sujuvasti. Haastattelussa toimittajat olivat ärhäkkänä ja saivatkin konkretiaa ympäripyöreään puolueohjelmaan. Vaalimiljardien huutokauppaan ei lähdetty, mutta omakehu vei uskottavuutta vilpittömyydeltä.

Li Andersson, Vasemmistoliiton dynaaminen ja sanavalmis kellokas tuli arkiasussa, puhui reippaasti ja selkeästi asiaa kuten aina. Puhe sai kiitosta läsnäolosta ja myötätunnosta, keskityttiin pitkään vanhusten hoitoteemaan ja eriarvoisuuden torjumiseen ilmastonmuutoksen toimenpiteissä. Tentissä Li Andersson pärjäsi erinomaisesti sekä räväköin mielipitein että asiaperusteilla. Linja oli johdonmukainen ja selkeä.

Jussi Halla-aho Perussuomalaisten puheenjohtajana on monelle tuntemattomin, koska toimii EU-parlamentissa eikä eduskunnassa. Hän on älykäs tyyppi ja samalla vähän outo friikki. Studiossa istuvaa kannattajakuntaansa hän hauskuutti ivallisella ylimielisyydellä toimittajia ja kommentaattoreita kohtaan. Tunnelma studiossa oli harvinaisen kolea, mikä välittyi kotikatsomoonkin. Tenttijät selvisivät älyllisestä kieputtelusta miten kuten.  

Sampo Terho Sinisen tulevaisuuden puolestapuhujana on näissä vaaleissa mahdottoman edessä; kannatusgallupit matavat maata myöten. Ehkä lähtökohta saa puheenjohtajan suorastaan lennokkaaksi puheosuudessa, perusarvoista ja turvallisuudesta maalataan kaunista kuvaa. Tentissä koetettiin realisoida pyrkimyksiä, mutta vastaukset jäivät laihoiksi eikä talouspuolen asioiden hallintakaan oikein vakuuttanut.

Katselin tenttejä silläkin silmällä kuka puheenjohtajista henkilönä parhaiten täyttäisi pääministerin saappaat. Kyllä pisteet minulta ropisevat Pekan laariin. Puolueiden kannatus ja sen mukaisesti edustajapaikkojen määrähän sen sitten kumminkin ratkaisee.

Elokuvalla on erityinen tarina, jolla on yhtymäkohtia toisen pääosan esittäjän, Laura Birnin uraan kansainväliseen tietoisuuteen murtautuvana näyttelijänä sekä monen muunkin luovaa työtä tekevän taiteilijan kokemiin vaikeuksiin uran, oman elämän ja parisuhteen kolmiossa. Aleksi Salmenperä kirjoitti ja ohjasi, palkittiin elokuvasta myös Jussilla taannoin. Toisen pääosan esittäjänä oli Tommi Korpela, tuo suomalaisen miehen vähäeleisen synkkyyden suvereeni ilmentäjä. Elokuvan erityistä tekoprosessia sattumuksineen ja tunnelmineen valotti leffakerhon näytännön jälkeen tekijävieras, Laura Birn, joka kesken muuttokiireidensä piti lupauksen tulla haastateltavaksi. Näyttelijät ja kuvausryhmä eivät saaneet filmin tekoaikana palkkaa, ehkä jälkikäteen saavat jotain korvauksia talkootyöstä, kunhan tv-versio valmistuu. Elokuva oli ryhmäprosessin tulos, jokainen sai tuoda ideoita, jotka ohjaaja sitten sovitti ehjäksi kokonaisuudeksi.  – Elokuva oli mustavalkoisena visuaalisesti kaunis, tosi ja elämänmakuinen, myös hauska, traagisuudessaankin. Jätti katsojalle hyvän mielen.


Runot

Tuukka Pietarinen  Yksin ja toisin  WSOY 2018

1996 syntynyt Pietarinen on opiskellut yliopistossa estetiikkaa ja teoreettista filosofiaa sekä Kriittisessä korkeakoulussa kirjoittamista. Nuoren runoilijan esikoisteos paljastaa kiinnostavan ajattelijan, jonka runot tuovat mieleen minimalistimestari Gösta Ågrenin.  – Pitkästä aikaa käsiin osui uuden polven runoilija, jonka runous pyrkii tuoreella ja kiinnostavalla täydelliseen esteettiseen symmetriaan. Tämän voisin hankkia runokirjastooni.

Hän keinuu kunnes tulee ilta / eikä pihalta kuulu puhetta, siellä ei ole ketään / talossa ei ketään / kukaan ei istu ikkunalaudalla / tyhjä keinu heiluu vielä hetken

*

Novellit

Leena Lehmuspuu  Kaksikymmentäneljä tuntia  Kustannus Ves-Line 2012

Käsiini osui tämä novellikokoelma diakonissan työstä 1960-luvulla Oulussa. Leena Inkalan herkät lyijykynäpiirrokset elävöittävät koskettavia tarinoita elävästä elämästä menneellä vuosisadalla. Inhimillinen auttamistyö oli ankara kutsumus tuolloin, kun diakonian ammattilaisella ei ollut läheskään aina mahdollisuutta pitää viikottaista yhtä vapaapäivää, ja työaika saattoi olla 24 tuntia vuorokaudessa, jos niikseen sattui.   Seurakuntien diakoniatyö on muuttunut yhteiskunnan muutosten mukana ja työolosuhteet parantuneet, mutta arvoperustana oleva kristillinen usko on sama tänäänkin.

*

Romaanit

Saara Turunen  Sivuhenkilö  Tammi 2018

Kirjailija on ehtinyt ikään alta neljänkympin voittaa esikoisromaanillaan HS:n kirjallisuuspalkinnon 2015, ja sittemmin laatia useita näytelmiä, jotka ovat saaneet kansainvälistäkin huomiota. Sivuhenkilö on romaani, jonka päähenkilön esikoiskirja julkaistaan, se saa nuivan arvostelun HS:n setäkriitikolta ja menee nihkeästi kaupaksi. Päähenkilö kokee muutenkin olevansa sosiaalisessa elämässään sivupersoona, koska on yhä sinkku. Turusen kirjoitustyyli on lakoninen, vähän kyyninenkin. Kun romaanin päähenkilö lopulla tarinaa voittaa kirjallisuuspalkinnon ja setäkriitikko joutuu tekemään hänestä voittajan henkilöhaastattelun, pääsee kirjailijan kirpakka huumori valloilleen.  – Tykästyin kovasti toteavaan tyyliin kirjoitetusta tarinasta, jossa päähenkilö, joka kokee olevansa Sivuhenkilö, tarkastelee esikoiskirjailijan kohtaloa kriitikoiden, kustantajien, myyntilukujen ja kulttuuri-ihmisten armoilla. Ihanan humoristinen ote tarinassa on parasta!

*

Eowyn Ivey  Lumilapsi  suom. Marja Helanen  Bazar 2013

Syntyperäinen ja jälleen Alaskassa asuva toimittaja ja novellikirjailija on kehitellyt romaanin Alaskaan muuttaneen lapsettoman pariskunnan vaikeuksista sopeutua ankariin luonnonolosuhteisiin. Lapsensa vauvana menettäneen pariskunnan oma tragedia luo pohjaa suhteeseen erikoiseen luonnonlapseen. Kirjailija tuntee elinolosuhteet ja luonnon, mikä antaa uskottavuutta tarinaan ihmeellisiin käänteisiin. ”Sydäntä särkevän kaunis tarina, jossa on taikaa.”  – Tarina on todella lumoava ja ottaa lukijan hellästi mukaan. Nautin sujuvasti soljuvasta tarinasta, jossa pohjoisen ankara talvi on pääosassa.

*

Heini Röyskö  Mustat ikkunat  2017

Helsinkiläisen fil.maisterin ja toimittajan esikoisromaani on syvästi oman lapsuusperheen kokemuksesta kumpuava. Henkilöt ovat asianomaisissa hengellisissä piireissä (helluntailiike) tunnistettavissa, siksi kirja ei liene laajassa levityksessä. Sain vinkin lapsuustuttavalta ja tilasin opuksen kirjakaupan kautta. Kaupunkimme kirjasto otti puolestaan vinkistäni romaanin hankintoihinsa. Romaani on eräänlainen sukutraumojen jatkumo, kertomus siitä, miten sukusalaisuudet siirtyvät ja elävät tulevissa polvissa ja miten erityisen voimakas hengellinen sitoutuminen vaikuttaa ihmisten kohtaloihin ja erityisesti perheen lapsiin.  – Toiseen kertaan luettuna kirja avautui yhä paremmin. Lukukokemukseen liittyi nyt paljon surua tuntemani perheenäidin kohtalosta. Olimme varhaisnuoruudessa ystäviäkin, joten monet sukuun liittyvät historiat olivat tulleet tutuiksi hänen kertominaan jo 1960-luvulla. Perheen tyttären taito kertoa vaikeista asioista todentuntuisesti, mutta kauniisti ja vanhempia kunnioittaen, ansaitsee lukijan kiitoksen.

*

Katriina Huttunen  Surun istukka  S&S 2019

Kirjoittaja on tunnettu ja arvostettu kääntäjä, joka putosi syvälle suruun aikuistuneen tyttären tehtyä itsemurhan. Kirjasta on ollut kohua mediassa. Tapa, jolla Huttunen kirjoittaa surustaan ja syyllisyydestään saa lukijan tuntemaan itsensä tunkeilijaksi yksityisen katastrofin raunioilla. Yksityiskohtaiset kokemukset itsemurhakuoleman jälkeisestä ’kuolinsiivouksesta’ ovat täynnä vihaa, joka nousee yhä uudelleen satutetusta äidinsydämestä. Julkistetulla omakohtaisella tragedialla on tämäkin vaikutus, mikä on hyvä tiedostaa.  – Ei ole syytä puuttua kirjailijan tapaan surra, mutta on todettava, että kirjallisuutena teos on saman levyn toistoa eikä johda mihinkään. Toisaalta terapiakirjanakaan teksti ei tunnu toimivan, se ei auta äitiä ylös suruhaudasta, jota hän itselleen kirjoittamalla kaivaa.  

*

Johanna Elomaa  Kaipuun väri on sininen  Kosmos 2018

Erikoisen elämäntien valinnut, pikkuveljen itsemurhan järkyttämä kirjoittaja vaeltelee päähenkilönsä mukana Intiassa etsimässä rauhaa mielelleen ja tarkoitusta elämälleen. Päätön rakastuminen johtaa päähenkilön etsimään lentokoneessa kohtaamaansa miestä sieltä, mistä viimeinen viesti on tullut. Kertomus vie lukijaa pitkin ja poikin Intiaa monenmoisiin tarinoihin ja seikkailuihin. Tarinan loppuratkaisu palauttaa päähenkilön kauniisti todellisuuteen.  – Alku saa hiukan epäilemään, olenko haksahtanut chicklit-kirjaan, mutta todentuntuinen tarina kutsuu kuitenkin mukaansa. Käy ilmi, että tarinalla onkin tosipohjaa ja kirjoittajalla oikeasti kokemusta Intian ashrameista. Vanhat tarinat tukevat länsimaalaisen naisen vaeltelua värikylläisessä maassa rakkauden jäljillä.

*

Rebecca James  Hiljainen lähde  suom. Outi Järvinen  Bazar 2018

Valitsin kirjan ihan sokkona kauniita mielikuvia herättävän nimen perusteella. Pieleen meni. Keskinkertainen ’menestyskirjailija’ on kehrännyt kokoon tarinan, jonka liepeet sotkeutuvat toisiinsa. Synkkiä perhesalaisuuksia, järjetöntä mustasukkaisuutta, petoksia, juonittelua, murhanhimoa ja kummittelua kartanomiljöössä, rakkaustarinoissa sama puiseva kehityskaari.  – Mitä muuta tuosta nyt voi sanoa kuin: uskomaton keitos.

*

Joel Haahtela  Naiset katsovat vastavaloon  Otava 2000

Romaani on lahjakkaan kirjailijan uran alkutaipaleelta, toinen julkaisu. Tarinan keskiössä ovat nuoret, häämatkaltaan Firenzestä palaavat arkkitehti Klaus ja kirjailija-kääntäjä Lilian. Heidän asettumistaan uuteen kotitaloonsa kuvataan hienoin, paljon kertovin keskustelunyanssein. Naapuriksi ilmaantuu erikoinen nuoripari, johon kumpikin tutustuu omia teitään. Haahtela tuntuu olevan omimmillaan kuvatessa kahta naista, jotka löytävät toisissaan sellaista hienovireistä ymmärrystä, mitä miehet eivät suhteessa voi kummallekaan antaa.  – Olen tutustunut ja mieltynyt Haahtelaan hänen myöhempien romaaniensa kautta. Alkutuotanto on lukematta, siksi ilahduin löytäessäni tämän opuksen. Tässä jo näkyy se keveästi hengittävä kerrontatyyli, johon on helppo mieltyä. Jo mystinen nimi kiehtoo romaanissa.  

***

Lauantain leffakerhonäytös tarjosi parasta. Koko kevään nähdystä ohjelmistosta tämä oli ehdottomasti hienoin ja koskettavin elokuva. Ranskalainen ohjaajamestari Robert Guediguian on myös käsikirjoittanut hyvin tuntemansa Marseillen alueen kimaltavassa merimaisemassa kuvatun tarinan kolmesta sisaruksesta, joiden iäkäs isä halvaantuu. Vanhin veljes (Jean-Pierre Daroussin) on jo ottanut aikaisemmin isän pitämän ravintolan hoitaakseen, ja keski-ikään ehtineet nuorempi veli (Gerard Meylan) ja sisar (Ariane Ascarian) kokoontuvat isän luo. Pienin keskusteluin ja oivaltavin kohtauksin kunkin elämänkaaresta tuodaan näkyviin oleelliset ja luodaan pohjat kypsyville elämänmuutosajatuksille. Erityisen koskettavaksi elokuvan tarinan tekee vanha naapuripariskunta, joka päättää kuolla yhdessä kotonaan. Ainoa poika löytää vanhukset vuoteesta käsi kädessä, pojalle kirjoitettu kirje yöpöydällä. Pakolaisia etsiskelevä sotilaspartio luo oman tunnelmansa merenrantamaisemaan. Eräs rakkaussuhde päättyy, toinen paljastuu, ja hiipuvaan naapuriyhteisöön puhkeaa yhteinen halu varjella rannalta löytyneet pakolaislapset sotilailta.  – Siitä tiedän, että elokuva on parasta, kun se onnistuu yllättämään ja liikuttamaan paljon hienoa elokuvataidetta nähneen katsojan.

Sinä Jumalan Pojan äidiksi valittu, toteuttamaan Jumalan suunnitelmaa inkarnaatiosta. Et ehkä ymmärtänyt silloin, mitä valintaan sisältyvä palvelukutsu merkitsi. Suostuit silti. Enkelille on takuulla vaikea, ellei mahdoton sanoa ei.

Sinä kuljit sen tien, antauduit Jumalan suunnitelmaan, tulit raskaaksi, synnytit ja kasvatit pojan, jolla oli erityinen ja mahdoton elämäntehtävä: lunastaa kärsimyksellään ja hengellään ihmiskunta. Jos ei ole helppoa olla äiti tavalliselle lapselle, Jumalan Pojalle toki sitäkin vaikeampaa. Monesti olit varmaan ymmälläsi. Ajattelen, että enkeli sai käydä myöhemminkin antamassa sinulle voimaa ja viisautta.

Maria, äiti, rukoile meidän tavallisten äitien puolesta, että voisimme rakastaa, hyväksyä ja tukea lapsiamme, kun he valitsevat omaa tietään.

Eilinen allakkapäivä muistutti ihanasti, että kyllä, kyllä kevät etenee. Yö antaa tilaa päivälle, pimeä valolle. Talven selkä taittuu, lumen ja jään valta luovuttaa otettaan. Eteläisessä ja lounaisessa osassa maata kevään tulo on jo vauhdissa, mutta ensimmäiset merkit luonnonystävä pohjoisempanakin on varmasti havainnut.

Jokainen kevät on uusi kevät. Se kertoo, että taas saamme ottaa valosta ja kasvuihmeestä voimaa ihmiseloomme. Ihminen iloitsee ja kiittää.



Puhelussa ystävättären kera lausahti hän ihmetellen, mikä lienee tämä sisäisen kiireen tuntu hänen sisällään. – Sisäinen kiire? – sitä pitääkin miettiä vähän tarkemmin.

Toisen, tutunkaan, sisäiseen elämään ei ole muuta avainta kuin kuuntelu. Päädyn tutkistelemaan asiaa omalta kohdaltani. Omasta elämästä itsellä on sellainen tuntu, että enää ei ole kiire minnekään. Tiettyjen käänteentekevien ja ravistelevien kokemusten kautta on sisälleni tullut sellaista suloista hiljaisuutta, jolle kaikki rientäminen, kiiruhtaminen, tulevaisuuteen kurkottelu ja elämänkokemusten hamuaminen on vierasta. Kaikki tarpeellinen tuntuu olevan tässä, arkisen onnen säteet, rakkaat ihmiset, menneen vaikuttavimmat ja kauneimmat muistot.

Kiire alkaa, kun huomaa ajan lyhenevän. Joissakin tehtävissä on takaraja, deadline, joka lisää painetta, ’painaa päälle’, kuten sanotaan. Jos sisällä alkaa lepattaa ja kiireen kumu kasvaa, olisiko kysyttävä mikä deadline painaa päälle? Vuodet pinoutuvat niin hiljalleen, ettei sitä oikein tajua. Tulevaan liittyvät toiveet ja haaveet tulevat takarajoilleen yksi toisensa jälkeen. Unelmista luopuminen on vaikeaa. Elämätön elämäkö sen kiireen nostaa kuin autiomaassa tarpova karavaani hiekkapölyn? Vanhuutta – ja kuolemaa – kohti vaelluksen tarkoitus voisi olla etsiä keitaat, viipyä niillä lepäämässä ja virkistymässä.

Ei ole suoraa tietä taivaaseen, polku käy maallisen elämän kautta. Kun puhutaan hengellisestä matkasta, Tiestä, on hyvä muistaa, että olemme maan lapsia, elämämme täällä on sidottu aikaan ja paikkaan, luonnonlakeihin ja maan realiteetteihin. Tämä tosiasia värittää myös hengellistä elämäämme, kokemuksiamme, kulkumme vaiheita. Maallinen elämämme on yksilöllistä, kullakin on oma tiensä. Silti elämään kuuluu ihmisille yhteistä kokemusta, yhteisiä vaiheita, yhteisesti tunnistettavaa. Hengellinen matkamme ei ole maallisen realiteeteista irrallaan, sekin on kunkin oma, ja siihenkin sisältyy yhteistä kokemusta ja monille yhteisiä vaiheita.

Tänään on isäni kuoleman vuosipäivä. Hän syntyi viime vuosisadan alkumetreillä autonomisessa Suomessa, kasvoi ja kävi koulunsa itsenäistyneessä valtiossa. Nuoruusvuodet menivät sodassa, häätkin siirtyivät sodan vuoksi ja esikoinen syntyi talvisodan päättymisen päivänä.

Veljelleni tämä päivä on siis hänen oma syntymäpäivänsä, josta on isän kuoleman myötä tullut muistojen värittämä. Samassa päivässä lomittuvat ja väreilevät monenlaiset yhteiset ja henkilökohtaiset kokemukset ja muistot.


 Tästä aamusta alkoi arkiviikko, jossa ei ole toisaalle luvattua ennen torstaita. Sanon näitä eläkeläisen vapaapäiviksi. On vain niin sanomattoman ihanaa työvuosien jälkeen voida elää vapaita vuosia, joissa se, mitä tapahtuu, on itse valittua. Ja siitäkin, voi pitää vapaata.

 Elämä on noutopöytä, josta voi valita mieleisensä – tai olla valitsematta. Elämän rikkauteen kuuluu sekin, että vapaat vuodet täyttyvät sekä onnesta että luopumisen kivusta. Ei ole vain toista tai toista, on molemmat. Onnelle on mahdollisuus antaa aikaa, luopumisen merkitys aukenee sekin hiljalleen.

Tunnen työorientoituneita ihmisiä, joille on ollut kerta kaikkiaan mahdotonta ottaa olemisen vapaus omiin käsiin eläkeajan koitettua. Papille on mahdollista jatkaa virasta luovuttuaan seurakunnallisia tehtäviä monin tavoin. Tiedän tasan yhden entisen työtoverin, joka päätti pitää eläköidyttyään papintöistä intervallivuoden. Jos näkisimme tulevaisuuteen, uskon, että meitä olisi enemmän. 

Eilen kaadettiin ryskyen monen vuoden ja satojen miljoonien työ. Raunioilla savuaa, raivaajat yskivät, potkivat hiiltyneitä ja luhistuneita rakennelmia. Kun ei ole edelletyksiä, niin ei ole. Oliko alunperinkään? Vallan huumassa kiilteli silmissä uusi, uljas monumentti, jota fiilattiin ja höylättiin, kiillotettiin ja puleerattiin huomaamatta, että palaset eivät alkuunkaan sopineet toisiinsa.

Kuinka paljon turhautumista ja tuhkaa vallan kammareissa.