Ystävä sanoi ääneen sen mitä olin itsekseni ajatellut: ”…alkaa olla jo syksyn tuntua…”
Niinhän on. Jokainen kesä hiipuu aikanaan, hellehumala haihtuu, lämpö haalenee, sekoittuu viileisiin henkäyksiin. Pilveilee yhä useammin. Hellekesä purkaa paineitaan ukkosen paukkeella ja pauhaavilla sadekuuroilla. Roskikselle tai postilaatikolle mennäkseen saa vaania sateetonta hetkeä. Kesän koko ihanuus ylenpalttisuudessaankin jää taakse, ja muistot sekoittuvat menneiden kesien lukuisaan joukkoon.

Näyttää siltä, että todellisuutemme toisena koronasyksynä on ensimmäisen kaltainen. Runsaasti hiljaisuutta kotona. Peruuntuneita matkahaaveita. Haikeutta kuorosta, joka oli ilo sekä laulajille että kuulijoille. Surua sateesta, joka murskaa pihasta kesän viimeiset kukkaset. Huolekkaita mietteitä lastenlasten koulumatkoista. Ystäväikävää, kun tapaamiseen ei ole ollut voimia tai uskallusta. Raskautta maailmanmurheista, joita media vyöryttää tietoisuuteen. – Ja sitten soi puhelin. Aamuhoitaja oli löytänyt Tädin lattialta ja toimittanut sairaalaan.

Kuten on ollut tapana, istahdimme tv:n ääreen kuuntelemaan vastuuviranomaisten näkemystä koronatilanteesta ja katselemaan tilastopylväitä ja -käppyröitä. Neljättä aaltoa surfataan, toista tuhatta tartuntaa tänään, taisi olla kaksivuotisen mittaushistorian ennätyslukema. Aluehallintoviranomaisella oli kerrottavana tuore päätös kokoontumisrajoituksista.

Milloin viimeksi hengailin huolettomasti stadissa, poikkesin taidenäyttelyssä, Akateemisen uutuushyllyjä silmäilemässä ja kahvilla yläkerrassa. Milloin etsinyt uutta hajonneen tai kulahtaneen asusteen tilalle. Milloin tavannut ystävää, istunut konsertissa tai teatterissa. Koronavuodet ovat nielaisseet monelta muultakin entisenlaisen elämän.

Tänään päätin lähteä iltakirkkoon kaikesta huolimatta. Edellinen käynti taisi olla vuosi sitten. Usein kävijälle vuosi tuntuu pitkältä ajalta. Nojatuolikirkko kotona radion tai tv:n ääressä ei ole ihan sama. Striimattu palvelus tapahtuu toisaalla toisille. Siitä puuttuvat yhteyden herkät väreet ihmisten kesken, osallisuuden kokemus.

Kirkossa oli paljon tyhjiä penkkejä. Kuudentoista yksin istujan suojatut kasvot. Sanoma oli kuitenkin tuttu ja sama. Urut soivat kauniisti ja soittajan laulu helähteli kirkkaana. Ehtoollisen siunaus laskeutui sydämeen. Taukotupa pandemiavaelluksen erämaassa.

Sinun edessäsi painamme päämme, tuomme elämämme eteesi sun. Sinun rakkautesi varaan nyt jäämme, olet armahtanut kadotetun. – Virsi 930

Elämäni tapahtumarikkain vuosikymmen oli 1970-luku. Olin saanut opintoni päätökseen ja aloittanut työelämän, ensin sijaisena ja sitten vakituisessa virassa pääkaupungissa. Muistan sen mahtavan tunteen, kun avasin ensimmäistä kertaa virka-asunnon oven omin avaimin. Nyt alkaa itsenäinen elämä! Oman elämän haltuunotto poltteli, piti tutustua kaikkeen kiinnostavaan, mikä ei ollut aikaisemmin mahdollista monistakin syistä.

Siinä viuhkeessa tapasin Toisen. Oli yllättävän selvää heti kohta, että tässä on hän, jos joku. Elämä rauhoittui. Kummankin elämä oli kohdallaan, oli ammatti ja työpaikka. Sormuksin sitouduttiin, ja pian astelimme kirkon keskikäytävää urkujen soidessa. Olin täynnä energiaa, kehitin työtäni ja suoritin samalla lisäopintoja. Ensimmäinen lapsen odotus päättyi kyyneliin kesken kaiken. Lohdutukseksi löytyi suloinen spanielin pentu. Vierähti vuosi ja syntyi Esikoinen, siitä parin vuoden päästä Kuopus. Ostettiin osake uudesta talosta, päätin jäädä äitiysloman jälkeen kotiin ja hoitaa itse lapsia. Päiväkoteja ei ollut ja tuntui hullulta paahtaa työelämässä, jos palkka menisi yksityisen lastenhoitajan maksuihin. Muutettiin stadista pikkukaupunkiin, kun saatiin isompi asunto pääkaupunkilaiskaksion hinnalla. Asetuttiin aloilleen.

Seuraavan vuosikymmenen alkupuolella tuli mahdollisuus hakea vasta perustettua uutta virkaa kotikaupungista. Palasin työelämään. Esikoinen kävi jo koulua, Kuopukselle järjestyi hoitopaikka. Mies kävi työssään stadissa ja minä sain saatettua erikoistumisopintoni loppuun. 1980-luku muodostuikin oman henkisen ja ammatillisen kehityksen kulta-ajaksi. En tiennytkään, että elämässä on niin paljon mahdollisuuksia antoisiin ja ainutlaatuisiin kokemuksiin. Mitä rikkauksia löysinkään! Uskaltauduimme ottamaan lainaa ja muutimme vielä kerran isompaan.

1990-luku paljasti sitten karusti mitä muutakin elämä tarjoaa. Teini-ikäiset järjestivät haastetta kotona ja koulussa, mies tarpoi lama-ajan työpaineissa ja työttömyyden uhan alla. Kenelläkään ei ollut helppoa, ei meilläkään. Avioliitto rakoili, vastoinkäymiset raastoivat. Miten me selvittiin siitä, oli niin vähällä, ettei olisi jaksettu sitä kaikkea. Pojat kyllä ponnistelivat opinnoissaan, saivat lakkinsa ajallaan ja selvittivät itselleen jatko-opiskeluväylän. Toinen taisteli ja löysi erikoisosaamistaan vastaavan uuden työpaikan. Ihmettelen yhä mistä se voima tuli, että kaikesta selvittiin.

2000-luvun puolella alkoi helpottaa. Pojat suorittivat opintonsa ja löysivät kumpikin oman oksansa elämän isossa puussa. Seurailimme heidän polkuaan, tukena epävarmuuden ja tappion hetkillä, onnistumisista yhdessä iloiten. Minulle ilmaantui terveysongelmia. Laskettu eläkeaika läheni vuosi vuodelta. Olin väsynyt, mutta sinnittelin loppuun asti. Samana vuonna, kun jätin virkani seuraajan käsiin, Esikoinen meni naimisiin. Kolmen vuoden päästä Toinen jäi eläkkeelle ja opettelimme elämään kahdenkeskistä arkea kotona. Matkustelimme Euroopassa ja kotimaassa. Terveysongelmia tuli lisää. Toinen remontoi kotia ja minä toimin vapaaehtoistyön keskuksessa. Esikoisen perheeseen syntyi poika ja me olimme ihastuneita ja tohkeissamme isovanhemmuudesta. Sukuni vanhimmaksi jäänyt äiti lähti elämästään 96-vuotiaana, kun kaksituhattaluvun ensimmäinen kymmenvuosi oli lopuillaan. Seuraavana keväänä syntyi Esikoisen perheeseen tytär, joka oli taas iso ihme ja ilo.

Kaksituhatluvun toisella vuosikymmenellä Kuopus haki elämänkokemusta työskentelemällä elämäntoverinsa kanssa ulkomailla joitakin vuosia. Kun pari alkoi odottaa esikoistaan, he palasivat kotimaahan, juhlivat häitä ja pian saimme kolmannen lapsenlapsen, joka oli tytär. Elämämme oli taas hyvällä mallilla. Asunnnon saunaosastoon tehtiin iso kosteusremontti. Sen valmistuttua kävimme kumpikin terveystarkastuksessa. Saimme diagnoosit, jotka tulivat vaikuttamaan loppuelämäämme. Ja sitten 2020 puhkesi koronaviruspandemia, joka muutti elämisen ehdot kaikkialla maailmassa. Tajusin kirkkaasti: entiseen ei ole paluuta, toivosta ja elämänuskosta on vain pidettävä kiinni. Aivan kuin sinetiksi syntyi neljäs lapsenlapsi, ihana tytär.

Ei ole mitään varmuutta, ei kaavaa eikä takeita siitä, miten elämän kuuluu mennä. On hyvä etsiä ja vaalia elämäniloa. On hyvä etsiä elämänsä tarkoitusta, ponnistella läpi vaikeuksien ja sopeutua siihen, mille ei mitään voi. Se on elämän salaisuus, joka aukeaa vain eläen.

Pojistamme nuoremman ja puolisonsa tuore kuopusvauva aiheutti sen verran äksöniä heillä, että kolmevuotishääpäiväkin jäi jalkoihin siinä hässäkässä. Onhan ihanaa, että Elämä on siunannut heitä kahdella somalla tyttärellä, joiden kehityskaarta mekin isovanhempina saamme seurailla läheltä.

Meidän tuoreiden eläkevuosiemme sykähdyttävimmät hetket olivat Esikoisemme esikoispojan ja tyttären syntymät. Nyt Kuopuksemme on tyttärillään kaksinkertaistanut syntymäilon. Saadessaan ensi kertaa syliinsä muutaman päivän ikäisen ihmisenalun, voi kokea täyden ilon, jolle ei ole vertaa.

Perheeksi sitoutuminen tapahtuu nykyään myöhäisemmässä iässä kuin nuoruudessamme. Opinnot ja työurat sanelevat sen, missä asutaan. Poikamme ovat onneksi asettuneet lähiseudulle, yhteys toimii. Lähestyvä vanhuutemme ei näytä yksinäiseltä vielä nyt. Siitä voi olla vain kiitollinen.

On aina erityinen tunne, kun poistaa pitkäaikaisen ystävän puhelinnumeron ja osoitteen muistioistaan. Sähköposteja, kirjeitä ja kortteja voi säilyttää ja katsella myöhemminkin, mutta puhelimeen ei soiteta enää henkilön kuoleman jälkeen. Siellä voi vastata lähiomainen, kukaan ei vastaa tai koneääni kertoo, ettei numero ole enää käytössä.

Kirjoitettuja sanoja voi säilyttää, mutta niistä on ääni poissa. Nykypuhelimien kamerat voivat tallentaa videoita, joissa on äänikin. Harvoin kuitenkaan mitään merkityksellisiä keskusteluja tallennetaan videolle. Ja valokuva on vain eräs pysäytetty, mykkä hetki aikojen takaa.

Voiko poismenneen ääntä kaivata? Tiettyjä, juuri hänelle ominaisia sanontoja ja sanavalintoja, naurahduksia, tuhahduksia, äännähdyksiä? Äidin kuolemasta on pian yksitoista vuotta. En enää muista hänen äänensä sointia, mutta jos kuulisin, uskon, että tunnistaisin. Sen sijaan lukemattoman joukon hänelle ominaisia murteellisia sanontoja ja tyypillisiä hymähtelyjä muistan.

Muistatko, miten toiveikkaina odotimme kesää rokotukset saatuamme? Kesän piti tuoda helpotus, ehkä jopa ratkaisu kotoiseen epidemiatilanteeseen sekä helpottaa pandemiankin leviämistä. Mitä tapahtui? Tartuntaluvut rikkoivat sekä keväälliset että edellisvuotiset ennätyksensä. Samaan aikaan yhteiskuntaa avattiin, rajoituksia poistettiin ja tapahtumaruletti päästettiin pyörimään täysillä. Oliko rajoitusten poistajille yllätys, että muuntautunut virus aloittikin uuden maailmanvalloituksen?

Hallitus on ollut kesälomalla, epäilemättä ansaitulla. Oppositio käy lomailultaan ääneen ihmettelemässä, kun ’kukaan ei tee mitään’. THL:n Salminen ja kumppanit näyttävät kääntäneen kelkkansa ja kadonneen tapahtumahorisontin taa. Pärjäilkää, kansalaiset. ’Sitäpä niitätte, mitä kylvitte.’

Nyt pitäisi jo olla suunnitelma, miten koulut ja oppilaitokset aloittavat syksynsä tässä tilanteessa. Vanhempien pitäisi tietää, miten lasten kouluarki järjestetään. Avataanko harrastukset, vai happanevatko teinit kotona ja syrjäytyvät. Mikä on se uusi normaali, jota tässä nyt kipeästi tarvitaan. Haloo! Onko siellä ketään?

Runot

Anne Hänninen Sepelkyyhkyt Aviador 2020

Jo ensimmäisestä runokirjastaan (1978) lähtien olen seurannut Anne Hännisen (s. 1958) runoilijan taivalta. Hän on julkaissut 16 itsenäistä runoteosta sekä ’Valitut runot’. Yhdeksän palkintoakin on uran aikana kertynyt. Toistaiseksi viimeisin Sepelkyyhkyt puhuttelee luontoa syvästi rakastavan ja tarkkailevan runoilijan lintuteemalla, jonka hän tuo ihmisen elämänkaaren kypsymisen ja päättyneen elämän tuntoihin.

”Etsimme vääristä paikoista sitä mitä olemme. / Ja mitä olemme olleet. / Kohti meneminen onkin hyvästijättö. / Siivekkäiden alkukuvat pimeää vasten. / Linnunkatseenkirkkaat.”
*

Romaanit

Patricia Cornwell Paljaat luut suom. Ilkka Rekiaro Otava 2013Vaikka kuinka kansainvälisesti mittava maine kirjailijalla onkin ja kovat painosluvut dekkarimaailmassa, en niin kovin innokkaasti tällaista tekstiä lue. Viikkokausia kesti kahlata 380 sivua. Mietin monta kertaa kirjailijan tyyliä vyöryttää loputtomasti inhoja yksityiskohtia. Niitä kyllä riitti, kun päähenkilö on rikostutkija ja patologi Kay Scarpetta ja tutkittavana sarjamurhaajan tekoset. Luulenpa, että tämä opus riitti tätä lajia kirjallisuutta, kun en dekkareita muutenkaan harrasta.

*
Pirjo Hassinen Hämärän aika Otava 2020

Hassisen romaanituotannon listaus on komea, vuoden 1991 Joel romaanista alkaen joka toinen vuosi, joskus jopa vuoden välein, kirjailija on kasvattanut julkaisupinoaan, kerännyt kotimaisia kirjallisuuspalkintoja ja käännöksiä. Tätä viimeisintä luonnehtii kustantaja tähän tyyliin: ”Kolme miestä, kolme kohtaloa: yksi pakenee, toinen etsii, kolmas haluaa kostaa. Populismin nousun jälkeisessä Euroopassa kytee pieniä vihan pesäkkeitä, joiden luo heidän tiensä vievät.” Kirja on on ns. aikalaisromaani, trilogiaksi kirjoitetun viimeinen osa. – Olen lukenut Hassiselta alkupään tuotannosta Kuninkaanpuiston v. 2012. Jokin rääviys Hassisen tyylissä siinä tökki, ei tämä silti jäänyt ainoaksi, mutta taukoa tuli. Nyt päätin katsoa mihin suuntaan on menty. Sama juttu yhä tökkii: jätkämäinen tyyli kertoa ja keskustella, tässä se tosin puolustaa paikkaansa. Kolmen toisiinsa liittymättömän miehen tarinan kuljetus vuorotellen on romaanina ihan mahdollinen, varsinkin kun loppu sitoo miesten tarinat näppärästi yhteen.

*

Elena Ferrante Aikuisten valheellinen elämä suom. Helinä Kangas WSOY 2020 (2019)

Tyttären varjo suom.Helinä Kangas WSOY 2020 (2006)

v. 2016 luin ensimmäisen Ferranteni ja vaikutuin. Jostain syystä hänen tuotantoonsa tutustuminen jäi sillä kertaa siihen. Nyt palasin Ferranteen tuoreiden suomennosten ansiosta. Napolilaisten yläluokkaisten vanhempiensa ainoan tyttären kasvukertomus osoittautui sillä tavalla mukaansa tempaavaksi, ettei kirjaa voinut kädestään laskea. Tyttären varjo puolestaan rikkoo täydellisen äidin illuusion elämästään julman rehellisesti. – Ferrantella on ihan oma ristivetoinen tyylinsä, jonkalaista ei kohdalle usein osu. Myös tarina polveilee paikoin suorastaan kiihkeänä trillerimäisenä. Hellejakson uuvuttamana lukukokemukset muodostuivat aika hektisiksi.

*
Katriina Huttunen Mustaa valoa S&S 2020

Vuonna 2016 kirjailijan 26-vuotias tytär teki itsemurhan, ja seuraavana vuonna äiti kirjoitti suruvuodestaan kirjan Surun istukka. Muistan sen lukukokemuksen olleen hirveän raskas, ajattelin jopa, että äiti tekee surustaan suuren numeron, suorastaan piehtaroi siinä. Toinen kirja Mustaa valoa on alaotsikoitu Muistiinpanoja hautausmaalta. Aihe on työstetympi, kypsynyt ja sopivasti etäännytetty, näkökulma laajempi. Se tekee kirjasta mielenkiintoisemman eikä lukija koe enää joutuvansa kahlaamaan yksityisen surun suossa. Opus sisältää paljon Hietaniemen hautausmaahan liittyvää kiinnostavaa tietoa ja kokemusperäisiä huomioita. – Surukirjoja olen työvuosinani lukenut paljon, toiminut sururyhmien ohjaajana sekä työstänyt oman elämäni suruja. On selvä, että jokaisen suru on omanlaisensa ja liittyy surevan itsensä elämänhistoriaan syvästi. Ei ole oikeaa ja väärää tapaa surra, eikä kaavaa, jonka mukaan sen pitäisi mennä. Surun polkua kukin käy edellytystensä ja voimiensa mukaan. Myös päättymätön suru on arvokas suru.

*

Laila Hirvisaari Hiljaisuus Otava 2016

Tänä kesänä elämänsä polun päähän ehtineen, pidetyn kirjailijan 41. romaani Hiljaisuus on riipaiseva kertomus pienestä sodan traumatisoimasta tytöstä, joka menetti vanhempansa. Isovanhemmat pitivät hänestä huolta. Puhumaton tyttö oli koulutoverien hylkimä ja kiusaama, eikä ymmärtämätön opettaja osannut eikä edes halunnut häntä mitenkään auttaa. Vasta nuori lääkäri ottaa asiakseen etsiä sitkeästi keinoja parantavaan muistojen avaamiseen. – Inga-tytön tarinaa ei voi kuivin silmin lukea. Kesäni koskettavin kertomus, joka jäi taitavan ja tuotteliaan kirjailijan viimeiseksi.

*
Hannu Mäkelä Pilven reuna Aviador 2021

Vanheneva mies elää yksin talossaan menneitä muistellen. Hiljaiselon katkaisee yllättävä yhteydenotto naiselta, jonka mies oli aiemmin pannut merkille kahvilassa. Kohta miehen arki myllertyy täysin, kun toisiinsa takertuneet tempautuvat kiihkeän rakkaussuhteen pauloihin. Naisella on perhe ja työ, mutta sähköpostiviestit ja vastaukset valuvat virtanaan puolin ja toisin. Tapaillaan ja heti kohta ollaan jo sängyssä. Mies hämmästyy kuolleeksi luulemansa tunne-elämän ja intohimon vyöryä. Voiko vanha mies vielä rakastua näin, voiko vielä muuttua? – Kyyninen lukija tarpoo puolen kirjaa rakkauden vakuuttelun ja epäilyn suossa, johon tarina uppoaa. Lopulta nainen paljastuu epävakaaksi, miehen menneisyyttä kaivelevaksi, ja suhde kariutuu. Mies ei voi päästää naista, vaan vakuuttaa rakkautensa yhä kestävän ja kas, näin on syntynyt ikuinen keinulautasuhde, joka ei etene ja jota kumpikaan ei kykene lopettamaan. Tympeällä tavalla surullinen tarina.

*
Maritta Lintunen Kirjeitä Suolavuonolta Karisto 2020

Esikoisromaani, joka rakentuu kahden vanhan ystävyksen väliseen ajatustenvaihtoon Norjan vuonomaiseman hyödyntämisestä akustisena huippustudiona. Eksentrisen, erakoituneen akustiikkaekspertin viimeiseksi suurtyökseen kaavaileman haaveen toteuttamiseen tulee yllättäviä mutkia. – Erakon kirjeiden varaan ja saajan ajatuksiin sekä sivuhenkilöiden mietteisiin rakentuva romaani ei ole lukijalle mitenkään helppo. Teksti tuntuu kuivakkaalta ja kun aihepiirikin on asiaa tuntemattomalle vieraannuttava, kaksi kolmasosaa romaanista tuntuu näkkileivän pureskelulta. Tekijän runoilijan kyvyt kyllä pilkahtelevat siellä täällä, mutta eivät jaksa mehustaa kokonaisuutta. Loppua kohti tekstin kiinnostavuus paranee, kun sitä maustetaan myöhään syttyvällä rakkaudella.

*
Lisa Carey Merenneitojen laulu suom. Eva Siikarla SSKK 1998

New Englandissa ja Irlannissa vuorotellen asuvan kirjailijan vaikuttava esikoisromaani avaa erään irlantilaissyntyisen isoäidin, äidin ja tyttären sukupolvitarinan, jonka syvänä virtana kulkevat myyttiset merenneitotarinat, ja eristyneen saaren kovat elinehdot. – Kaunis ja vahvasti kihelmöivä tarina vapaudesta, intohimosta, seksuaalisuudesta ja kuolemasta.

*
Tove Jansson Aurinkokaupunki suom. Kristiina Kivivuori WSOY (1974)

Tove Jansson on myös kirjailijana muutakin kuin pelkkä Muumi-tarinoiden luoja. Amerikkalaisen vanhusten kaupungin elämästä mainiosti kertova varhainen romaani, osoittaa vivahteikkaaseen ihmiskuvaukseen kykenevän kirjailijan briljanttia taitoa. Vanhat ihmiset toden totta ovat persoonallisia, yksilöitä, joiden yhteiselo on värikästä. ”Olen yrittänyt kirjoittaa kirjan siitä, millaista on tulla vanhaksi.” – Viihdyttävä, hykerryttävän hauskakin pienoisromaani.

*
Haruki Murakami Suuri lammasseikkailu suom. Leena Tamminen Tammi 1993 (1982)

Tästä vanhemmasta Keltaisen kirjaston Murakami-romaanista on otettu uusi pokkaripainos. Romaanin kertojahenkilö on kovasti samanoloinen, omalaatuinen ja erakkosieluinen älykkömies kuin Murakamin kirjoissa yleensäkin. Tarina lähtee melko pian huitelemaan mystisiin ja epätavallisiin tapahtumiin ja maisemiin. Mielikuvitusta riittää! – Murakamin tyyli on japanilaistenkin kirjailijoiden keskuudessa niin omaa luokkaansa, että sen kaltaista ei hevin tule vastaan romaanitaiteessa. Olen jo nimennyt hänet lempparikirjailijakseni ja tykkään aina vain.

*
Nazanine Hozar Aria suom. Hilkka Pekkanen Otava 2020 (2019)

Tarina alkaa shaahin vallan aikaisesta Persiasta. Väkivaltaiselle miehelle naitettu nainen synnyttää sinisilmäisen ja punatukkaisen tyttären ja hylkää tämän jätekasaan kadulle, koska lapsi on kirottu. Isä, joka odotti poikaa, aikoo tappaa tytön, jolla on vielä äitinsä silmätkin. Tytön löytää jätekasasta shaahin armeijan autonkuljettajana toimiva lempeä mies, joka vie lapsen kotiinsa. Tarina jatkuu Ariaksi nimetyn tytön kohtalon kuvauksella. Samalla kun tyttö kasvaa, Persiassa puhkeaa vallankumous, johon liittyy islamin uskon leviäminen, ajatolla Khomeinin valtaantulo ja Iranin valtion kehitys. – Arian tarina on väkevästi kerrottu ja alkuvoimainen itämaisen kulttuurin ja murroksen aikakauden kuvaus.

*
Mikko Heikka – Vesa Kanniainen Maailma koronan jälkeen Keskustelukirjeitä Minerva 2021

Tunnettujen ja arvostettujen ajattelijoiden puheenvuoroista rakennettu pohdintakirja on mitä ajankohtaisin ja kiinnostavin aiheeltaan, mutta osoittautuu raskaansarjan filosofiseksi tykitykseksi luettuna. Asialla on kaksi fiksua miestä, jotka tuntuvat elävän pelkästään oppineen päänsä sisällä. Ei tästä filosofian ja kansantaloustieteen sfäärejä syvemmin tuntematon kansalainen paljon kostu. Mutta onhan kutkuttavaa roikkua tiedon tuntumassa kumminkin.

*
Rosa Liksom Hytti nro 6 WSOY 2011

Otin asiakseni lukea uudestaan hyllyssänikin olevan alkuperäisteoksen, jonka ideasta tehtyä Cannes-palkittua elokuvaa on nyt hehkutettu mediassa. Oikein muistin: romaani on loistavaa työtä, Liksom on erinomaisen taitava värittämään junamatkan Moskova – Ulan Bator kokemuksia ja tapahtumia. – Teos edustaa minulle Neuvostoliiton syvällistä analyysia. Parasta siinä on se, että Liksom kirjoittaa tuntemuksiaan aidosti ja rehellisesti, myös todellisuuden hyväksyen. Nythän teos on jo nostalgista historiaa, kun Neuvostoliitto on jo lakannut olemasta, mutta Venäjä ja venäläinen kansansielu yhä elää.

***




Sunnuntain kirkollinen teema, Totuus ja harha pani ajattelemaan radiokirkon äärellä. Olkoonkin, että yleisradion heinäkuun teemana on Etelä-Amerikka, tuntui kyllä vieraannuttavalta joutua keinuvarytmiseen ’lattarikirkkoon’ tavallisen luterilaisen messun paikalla. Ajattelin siinä, että kirkko mukautuu vaikka mihin, metsästäessään kuulijoita ja osallistujia. Tulos osoittaa, että harha on harha ja totuus on totuus. Turhaa on kuvitella saavansa helisevillä vaskilla ja kilisevillä kulkusilla koolle uutta seurakuntaa. Kuulijoina ovat kuitenkin ne samat kuin aina ennenkin, sanan ja virsien ruokaa kaipaavat nälkäiset sielut, jotka eivät kilinästä kostu eivätkä viihdettä elämäänsä sunnuntain kirkosta etsi.

Tuntuu ajoittain käsittämättömältä millaiseksi maailmamme on muuttunut ja miten nopeasti. Kahdella erilaisella vuosituhannella elänyt hämmästelee, miten näihin asti itsestään selvä normiarki on murentunut pala palalta. Olemme pöllämystyneitä kuin Liisa Ihmemaassa tipahdettuamme kaninkoloon nimeltä koronaviruspandemia. Täällä ollaan, ankarassa rinnakkaistodellisuudessa, tahdoimme tai emme.

Jatkuvaan taloudelliseen kasvuun ja kulutukseen perustuva maailmanjärjestys putosi polvilleen. Yritysten ansaintalogiikka kompuroi. Pitääkö huojuvia rakenteita pönkittää ja kenen takia? Mitä hyvinvointiyhteiskunta pitää sisällään, menneiden utopioiden raunioitako? Ihmisten elämä tällä pallolla on vakavasti uhattuna monelta taholta: kilpajuoksu virusten kanssa ja käsistä karanneen ilmastonmuutoksen seurausten uhka ovat niistä ajankohtaisimmat.

Moni nuoremmasta sukupolvesta näyttää ratkaisseen tilanteen olemalla piittaamatta kaninkoloelämän reunaehdoista. Nuorelle tyypillinen yltiöpäinen usko omaan haavoittumattomuuteen pitää yllä illuusiota kaiken jatkumisesta ennallaan pienen säikähdyksen jälkeen. – ’Turhaa vouhotusta. Ainahan on ollut kulkutauteja eikä niihin kaikki ole kuolleet. Vanhat ja sairaat joutaakin, sehän on elämän laki.’

Jos kuulut riskiryhmiin ja ikääntyviin, olet muuttunut yhdessä hujauksessa iloisesta veronmaksajasta kulueräksi ja syntipukiksi, jonka takia muu väki joutuu ikävästi rajoittamaan elämäänsä. Olemme silti yhä osa sukuamme ja sosiaalista verkostoamme. Tulemme toimeen ansaitulla eläkkeellä, asumme kotona ja jeesaamme tilapäisesti lasten perheitä ja suvun ainoaa jäljellä olevaa tätivanhusta. Toistemme ’omaishoitajina’ ollaan tarvittaessa. Elämä on opettanut ottamaan olosuhteet sellaisenaan, sopeutumaan ja toimimaan voimien mukaan yhteiseksi hyväksi. Näillä mennään.

Ensin

Nähdessäni ilmoituksen pienen merenrantakaupungin vanhassa kartanossa tarjolla olevasta lepoviikosta, tunsin heti: tämä on minulle. Hiljaisuuden retriitit ja omaehtoiset retriitinomaiset vetäytymiset ovat ominta henkistä ja hengellistä elämääni. Ei niin, etteikö puolison kanssa kahdestaan kotielämä olisi leppoisaa, tällä lepoviikolla ympäristön vaihdos, teema ja keskustelut olivat se, miksi. Sielunsiskoni lähti mukaan, mikä sekin oli tärkeää, kun koronan vuoksi emme olleet voineet tavata ennen kuin molempien rokotussuoja oli voimassa. Ja Toinen sai samalla omanoloisensa viikon kotona, vapaana alituisesta läsnäolostani vietyään meidät perille.

Tulopäivä

Elämää nähnyt kartano oli ystävällisen oloinen puurakennus ja sen pihapiirissä toinen, majoitushuoneiksi tehty. Esipaimenemme nimesin mielessäni oitis Hymyksi, niin herttaisella tavalla hän otti väen vastaan ja ohjaili huoneisiin. Sisko oli merkitty pihanpuoleiseen, minut vastapäiseen, vanhojen puiden varjostamaan huoneeseen. Ilmastointia ei majoituksessa ollut, eikä tuuletusikkunan alituinen aukiolo mahtanut mitään seisovalle huoneilmalle. Pöytämallinen tuuletin toimi kyllä pirteästi, mutta viikkokausiksi koko maahan jumahtanut helle piti pintansa. Ikkunoissa oli onneksi mustat verhot, joilla saattoi eristää suoran auringonkilon.
Aloitimme herkullisella lounaalla. Tutustumiskierroksen jälkeen keskusteltiin päivittäisestä ohjelmasta ja kahvit nautittuamme Hymy alkoi pohjustaa teemaamme heittämällä kysymyksiä suvun, juurien ja kasvumaaston merkityksestä. Elämäni tarinaa aikoinaan kirjoittaessa olin jo pohtinutkin näitä, mutta Hymyn heittämät näkökulmat ja kysymykset saivat minut hiukan hämmennyksiin. Tajusin nyt, että isän suku on minulle ollut se ainoa juurihaara, johon tunnen vahvasti kuuluvani – kun taas äidin suku on jäänyt jollain tavalla mysteeriksi. En kuitenkaan ole vain yhden, vaan kahden lähisuvun lapsi, ja osa isovanhempiakin edeltävää juuriverkostoa, josta tiedän vain nimiä. Tässä iässä suku merkitsee myös itsestä jatkuvia haarakkeita, omia lapsia ja heidän puolisoidensa suvun rikastamaa lapsenlapsikatrasta.
Ensimmäinen päivä päättyi vanhassa, riihentuoksuisessa hirsikappelissa pidettyyn hiljaiseen hartauteen. Siinä ajatusmylläkkä rauhoittui, ja sielu oli taas ihanasti kotonaan. Iltahämärässä istuimme vielä tuokion majoituksen käytävän päässä parvekkeella, Sisko ja minä. Siinä oli viileämpää kuin huoneessa. Soitin kotiin ja siellä oli kaikki hyvin.

Toinen päivä

Herätyskello ei soinut. Viittä vaille yhdeksän sävähdin hereille, kun Sisko koputti oveen hätäisen oloisesti ja huuteli aamiaiselle. Suoriuduin vaatteisiin vikkelästi ja ehdin keräämään tarjottimelle aamiaistarpeet ennen kuin emäntä korjasi pöydän. Toiset olivat jo kappelissa aamuhartaudessa. Näin väsynytkö olin jo eilisestä ja hikisestä pätkäuniyöstä, ihmettelin. Pujahdin myöhemmin kappeliin, josta väki oli jo hajaantunut kuka minnekin. Ovi oli matala ja kynnys korkea. Ikkunan takana tuuli kampasi puiden lehvästöä. Paksut, pyöreät kattohirret puhuivat väkevästä suojasta ja sileät seinähirret hiljaisuudesta. Sisältäni puhkesi hyräily, vanha hengellinen laulu, jota äiti usein lauloi askareissaan. Niin tuttu se oli, että säkeistöjen sanat tulivat mielen nauhana.
Aamupäivät olivat ohjelman mukaan vapaat keskipäivän lounaalle asti. Sisko istui omenapuun alla lukemassa Laila Hirvisaaren viimeiseksi jäänyttä romaania Hiljaisuus. – Jutellaanko, kysyn. Hän laski kirjan syliinsä. Kerroin hämmennyksestäni sukujen suhteen. Saman tien sisältäni pursusi muistojen vyyhtiä, jossa on punaisena lankana isänisän, isotätien ja tätien merkitys hengellisessä kasvumaastossani. Miksi äiti puhui niin vähän lapsuudestaan eikä halunnut kertoa omista vanhemmistaan? Mitä äidin suvusta tiedän, olen kuullut pääosin hänen siskoiltaan ja enoni vaimolta. Ei siellä mitään salaisuuksia liene, mitä ei olisi missä tahansa suvussa. Sisko kuunteli, myös hän on jo kirjoittanut elämänsä tarinan, kysynyt samoja kysymyksiä ja tehnyt löytöjä.
”Sä oot äiti huomisen eilinen”, Hymy kertoi eilen kolmivuotiaansa oivaltaneen jotain hyvin oleellista suvun jatkumosta. Tunsin vahvana sukuni jatkumon, jossa itse olen lenkkinä. Henkinen ja hengellinen kehitykseni ei ole sattumaa, sillä on vahvat juuret. En ole irrallinen, mutta olen ohimenevä, ikuiseen verraten hetken täällä. Elämäni on kuin kirkkain ylä-äänin helähtävä sointu, dissonanssein ryydittynyt, harmoniaksi purkautuva. Ja se jatkuu poikieni yksilöllisenä elämänpolkuna, pojanpojan ja -tyttärien myötä. Miten sukujemme henkinen ja hengellinen jatkumo heissä tuntuu. Mitä siihen tuovat lastenlasten äidit sukuineen, mietin. Ja siihen ajatukseen hiipi sielunsurua.
Illalla puhuimme kappelin takaisella rantapolulla Siskon kanssa kuolemasta. Siihen keskusteluun osallistui omalla tavallaan valkoinen perhonen. Niin hauras, hento, kevyt oli sen lento – kuin kauniin kuoleman kuva. Kukkaviidakon keskellä huomasin yllättäen ihanasti kukkivat varjoliljat, sielunkukkani. Iltahartauden jälkeen myöhään puhuin vielä melkein tunnin Toisen kanssa. Hän oli katsonut futiskisoja, kastellut pihan istutukset ja kuulosti tyytyväiseltä.

Kolmas päivä

Hymyn eiliset pohjustuspuheet tarjosivat tarkasteluun elämänsanan, jonkun kahdestatoista elämänkaaresta ja tasapainoparin. Omistautuminen – irtautuminen? pelko – rohkeus? pysyvyys – muuntautuvaisuus? Osuin muutamaan, jotka eivät ole ihan tasapainossa tällä hetkellä elämässä, vaikka monin tavoin elämä tuntuukin olevan harmoniassa. Terveyden elämänkaari on ollut jo pitkään haasteenani. Ymmärrän realiteetit, että aiemmin perusterveen naisen elämä on iän mukana näillä kymmenillä saanut jo diagnoosinsa lääkkeineen. Liikkuminen vaikeutuu, selkä kipuilee, verensokeria seurataan, sydämeni eteiset värisevät omaa tahtiaan ja näiden myötä jaksaminen vaihtelee. Muutama harrastuskin on jo jäänyt. Mitä arvokasta terveyshaasteet ovat opettaneet, sen pohtiminen on kesken. Hymy tarjosi mietittäväksi myös arkillisen eri ihmisiltä koottuja elämänsanoja. Poimin listalta kaksi puhuttelevaa sanaa, niistä muodostui pian yhdyssana, joka voisi olla oma elämänsanani.
Oli sovittu, että keskiviikkona ja torstaina syömme hiljaisen lounaan. Olimme jo keksineet Siskon kanssa millä terassilla on varjoisinta mihinkin aikaan. Etsiydyimme samaan pöytään. Katselin valkoisena kukkivaa jasmikepuuta, taivaan sinessä sujahtelevia pääskysiä ja ylempänä purjehtivia poutapilviä. Kimalaiset häärivät ruusuaidassa ja nokkosperhoset, niitä lenteli kaikkialla kartanon puutarhassa! Miten ihana olikaan seurustelusta vapautettu hiljaisen yhteyden kokemus.
Tämänpäiväiset Hymyn pohjustuspuheet tuntuivat lipuvan ohi, ja kiihkeä keskustelu aiheista alkoi väsyttää. Hipsin hiljaa takaovesta ulos ja omaan huoneeseen. Kävin suihkussa ja nukahdin päivätorkuille. Tunsin uudenlaista väsymystä, kuin kahden koronavuoden sosiaalisen paaston jälkeen uusien ihmisten ajatusten, asiain ja mielipiteiden vyöry olisi yhtäkkiä ollut vain liikaa. Olin toivonut viikolta lepoa ja uutta ajateltavaa, nyt tuntui, että olin unohtanut innoissani levon. Onneksi jokaisella oli vapaus toimia osallistumisen suhteen tarvitsemallaan tavalla.
Illalla puhuimme päivästämme Toisen kanssa puhelimessa. Miten tärkeäksi olemme tulleet toisillemme, huomasin. Senkin tajuamiseen tarvittiin jatkuvasta yhdessäolosta vapaa viikko.

Neljäs päivä

Eilisestä jäi kuitenkin vaivaamaan kysymys: Mikä on kesken? – Elämähän on aina kesken niin kauan kuin sitä on. Anna-Maija (Raittila) puhui usein keskeneräisyydestä eräänlaisena odotusarvoisena osana kristityn elämää. Toisaalta uskon perusteemoja on, että se on lahjaa, Jumalan puolelta tehty vastaanottamista vaille valmiiksi. Mutta oma henkinen kasvutiemme on aina kesken. Emme ehkä ehdi mahdollisuuksiemme rajoille koskaan. Ehkä tärkeintä on vain sitoutua henkisten arvojen mukaiseen elämään, soljumaan siinä virrassa.
Tänään Hymy puhui lapsen spiritualiteetista, jota hän tutkii. Miten ainutkertaista, tuoretta ja herkkää, vaikutusaltista se on. Lapsen uskontosensitiiviset herkkyyskaudet on havaittava, avoimuus kysymyksille, aito ihmetys. Lapsen selvänäköinen usko voi järisyttää maailmoja.
Kuljimme Siskon kanssa kukkaniittyjen halki niitettyä polkua rantaan. Tein kimpun muutamasta niittykukasta ja heinänkorresta. Vein sen kappeliin. Merenlahti kimalteli auringonsäteissä. Istuimme vaiti rannalla. Tuuli rypytti veden pintaa. Palatessa löysin vielä yhden yksinäisen varjoliljan kappelin kupeelta. Miten kaunis sen kukkalatva onkaan, kuin koru. Tulimme taas omenatarhaan istumaan. Tuli puhetta korona-ajan jättämästä alavireisyydestä. Mietimme miten mielialojen voisi antaa aaltoilla rauhassa, säilömättä, kutsumatta. Hakea rinnalle asioita, jotka tasapainottaisivat. Minulle se olisi musiikki…
Viimeisenä yönä suru laskeutui sieluun kuin usva. Tunsin kipuna oman keskeneräisyyteni ja menneiden haavoittumisten arvet. Miten isän siunaamat siipeni suitsittiin. Miten kynsille lyötynä oli vaiettava siitä, minkä koin elämän parhaimmaksi lahjaksi. Surua, surua.

Lähdön päivä

Eilen muutamien ihmisten uteliaisuutta ruokkivat kysymykset ja itsetietoiset kommentit alkoivat väsyttää. Tänään käyty palautekeskustelu viikosta ilahdutti kyllä Hymyä, jotkut ottivat kovasti tilaa siinä. En saanut sanotuksi mitään, vaikka monesta asiasta olisin voinut kiittää ja kertoa tyytyväisyyteni. Hymyn palaute meille oli ytimekäs: täällä on ollut viisaita ja herkkiä ihmisiä koolla.
Lattialle levitettiin kymmeniä kortteja, joissa kaikissa oli kuvattuna erilaisia ovia. Siitä sai kukin valita ’oman’ ovensa. Huokasin itsekseni, onko täällä yhtään avoinna olevaa ovea. Mies, joka sattui kuulemaan sen, osoitti yhtä ovikorttia, joka sitten jäi käteeni. Monet halusivat kertoa valitsemastaan ovesta, mutta en saanut sanottua, etten löytänyt avointa ovea ja tämä, mikä on kädessäni, on oikeastaan toisen valitsema. Kuvassani oli tumma, ehkä saunan verannan ovi, jonka lasista heijastui pihapuita. Ovenpielessä kyyhötti valkoinen tuoli ja sillä punainen omena. Tuolin vieressä omenoita oli täysi sangollinen. Jollakin tavalla ovi tuntui kuitenkin hyvältä. Se, joka toi ovelle omenat, halusi antaa hyvää.
Päätöskeskustelun jälkeen monet halusivat jakaa vielä ajatuksiaan. Olin pujahtamassa terassille, kun Hymy tulikin siinä vastaan ja kysyi: onko kaikki hyvin? – Oh, miten tarkkavaistoinen olet, henkäisin. Hän odotti. – Olen eilisestä lähtien ollut jotenkin surun vallassa eikä se väisty. Se liittyy jatkumoon, kesken jääneisiin asioihin. – Jutellaanko siitä? Ennen lähtökahvia, terassilla? – Siinä sitten avasin suruni yksinkertaisin ja tosin sanoin ja Hymy otti sen vastaan, ilmaisi ymmärtäneensä. Ja osoitti minulle sen sangollisen iloa ja rakkautta, joka elämästäni voi välittyä sanoittakin.
¤ ¤ ¤