Isohkossa kaupassa, jossa käymme yhdessä keräilemässä viikoksi syötävää ja muuta tarpeellista, kuten kukkakimppuja ja Pelikaaniristikoita sekä -kryptoja tai sudokuja, on keskikäytävällä pieni kahdenistuttava penkki. Vuosikausiin emme huomanneet sitä, vaikka varmaan siinä moni on ollut hetken aikaa istumassa.

Nykyään olen alkanut sanoa Toiselleni ’oottaisitko penkillä’, jos haluan käydä tutkimassa vaikka onko jotain uutta valikoimissa. Hän parkkeeraa penkille kärryn kera ja löytyy siitä erikseen etsimättä. Viime käynnillä tapahtui, että muuan pieni mummeli kiiruhti paikalle ja totesi hämmentyneenä, ettei istuja olekaan se mies, jonka hän oli siihen jättänyt vartoomaan. Toinen siihen ystävällisesti, ettei taida olla hakijakaan se muori, jota hän odotteli. Kun tulin paikalle hetkeä myöhemmin, toivotin mummelille onnea etsinnöissä ja erosimme hyväntuulisina.

Kassajonossa huomasimme, että olivat hekin toisensa löytäneet. Penkki toimii tärkeässä tehtävässä, connecting people.

Jossain vaiheessa kevättalvea tulee tilanne, jossa ihminen odottaa jo kevään merkkejä, noteeraa pienimmänkin ja pettyy, kun säätila soutelee kaksi askelta eteen, yksi taakse -vauhtia. Mitä kiihkeämpi odotus, sitä nihkeämpi pettymys. Voi kokemuksesta muistuttaa itselle, että pääsiäisestä päästyä helpottaa.

Tästä lopuilleen ehtineestä talvesta tuli eteläisessä Suomessa pitkästä aikaa poikkeuksellisen runsasluminen ja kunnon pakkasiakin koettiin. En enää ole pulkkamäkikunnossa, hiihtimetkin ovat viime vuosisadalta olleet pölyttymässä varaston taaimmaisessa nurkassa. Luistimilla liitelystä olen nähnyt vain unta. Lumilapiota on kyllä tanssitettu senkin edestä.

Kevätfiiliksiä herättelevät pikkulinnut piipityksineen, aurinkoisin päivin räystäiltä tipahtelevat pisarat ja katolta humahtavat lumet, sulavat pihapolut, seinustojen vihreät alut ja paisuvat silmut pihapuissa. Vielä päivystän metsänreunan koivujen punertumista, maailman sinisintä kevättaivasta – ja sulavan lumen tuoksua lempeässä tuulessa.  

Helsingin Sanomat on meille perheenä ollut iät ja ajat The Lehti. Jakelija sen on aina varhaisena aamuhetkenä toimittanut postilaatikkoomme niin, että Toinen meistä on saanut sen heti heräiltyään painomusteelta tuoksuvana hyppysiinsä. Tietysti meille tulee muutama muukin lehti, mutta ne liittyvät kulttuurilajiin tai asiantuntijuuteen alalta, joka meille on ollut tärkeä ja läheinen läpi elämän.

Mihin me oikeastaan tarvitsemme tätä pöhötautista lauantaihesaria, jossa ei ole yhtään kumpaakaan kiinnostavaa asiajuttua A-osan lisäksi? Sen sijaan puolen sivun kokoisia naamoja tai ruokalautasen kuvia kyllä riittää. Sivujen yläreunassa lukee kulttuuri, mutta kun tarjolla on vaikka minkä sortin sillisalaattia, harvoin on mitään meille. Aiheet ehkä kiinnostavat nuorempaa väkeä, mutta siitä asti kun tämä muutos paisutti lehden, olemme alkaneet tuumia mistä kaikesta maksamme turhaan 600 e vuodessa. Toiselle meistä ehkä riittäisi uutispainotteinen digilehti, mutta en minä halua tuijotella koko ajan eri kokoisia ruutuja. Haluan pitää hyppysissäni oikeaa sanomalehteä.

Post scriptum 3.3.2024 Sunnuntaihesari paljasti minut turhasta nillittäjäksi. Oivaltavia juttuja fiksuilta ja asiaan paneutuneilta toimittajilta yksi toisensa perään (Anna-Sofia Berner, Tulevaisuuden koulu; Miia Vatka, Ihan tavallinen messu; Eleonoora Riihinen, Talouspolitiikasta). Erityiskiitos Janne Saarikivelle esseestä Superjohtajat!

Haruki Murakami  Ensimmäinen persoona  novelleja  Tammi 2022 (Keltainen kirjasto)

Japanilaiselta 1949 syntyneeltä mestarikertojalta on suomennettu neljätoista proosateosta, joista tämä on viimeisin. Hänellä on ihan oma tyyli kirjoittaa kertomuksia, joissa tavallisen miehen elämään ilmaantui mystisiä käänteitä ja outoja tapahtumia.  – Novellitaidetta parhaimmillaan!

*

Vilja-Tuulia Huotarinen  Niin kuin meidät näin  Siltala 2018

Tuottelias ja palkittu kirjailija ja fil.maist. aloitti runoista (mm. viisi kokoelmaa), ja on sittemmin julkaissut useamman lajityypin kirjallisuutta. Hän on vapaa kirjailija ja asuu Islannissa. Romaani Niin kuin meidät näin on kuvaus koulun päivästä, jonka jälkeen kenenkään osallisen elämä ei ole ennallaan.  – Romaanin tapahtumat etenevät monella suunnalla, oppilaiden, vanhempien, opettajien, rehtorin. Kuvaukseen sekoittuu taustalla liikahtelevia varjoja, jotka lopulta liittyvätkin keskeisiin henkilöihin. Epätavallinen tyyli on kirjailijalla hyvin hallussa ja palvelee tarinaa oivallisesti. Räväkästä alusta huolimatta kyseessä ei ole mikään yhteisöä järisyttävä traaginen uhka, mutta mullistaa tunnetasolla osallistensa elämän.

*

Anna Idström  Taivaan kalat  Atena 2022

Helsinkiläinen 1971 syntynyt kielentutkija Anna Idström on julkaissut alaansa liittyviä tietokirjoja ja kokeilee romaanimuotoa kuvatakseen yliopiston valtaa tohtoritutkijan työllistymiseen ja sen aiheuttamiin yksilön elämän katastrofaalisiin vaikutuksiin.  – Taannoisina vuosina uutisoitiin laajasti tohtorien työllistymisvaikeuksista. Idström kuvaa herkästi ja asiantuntevasti, miten uravalinta voi vaikuttaa henkilökohtaiseen elämään. Romaani kuljettaa taitavasti kahta marginaalista ihmiskohtaloa, jotka löytävät yhtymäkohdan ja ymmärryksen toisensa tavattuaan. Romaani avaa niin kiehtovasti kielentutkimuksen maailmaa, että asiaa tuntematon lukija saa valaistuneen olon. Suosittelen!

*

Shivu   Kaivoin lammen kuuta varten  suom. Miika Pölkki  Art House 2018

– Miten kaunis kirja! Odotin oikeastaan tältä teokselta herkkiä japanilaistyyppisiä haikuja ja tankoja. Teksti on kuitenkin proosamaista, mutta tyyliltään toisteisena ja hitaasti luettavana ottaa vähitellen melkein huomaamatta taikapiiriinsä ja vie siihen maailmaan, jossa se on muistiin merkitty. Niin kaunis, niin yksinkertainen ja painottomuudessaan väkevä. Oli pakko ostaa kirja.  

*

Paul Auster   Illuusioiden kirja  suom. Erkki Jukarainen  Tammi 2002

Olen lukenut vuosien mittaan paljonkin Austeria ja arvostan. Nyt vain eri syistä kävi niin, että tämä tarina väsytti minut puolivälissä ja palautin kirjan kesken. Ehkä annan sille vielä joskus toisen tilaisuuden, mutta ei nyt.

*

Henna Vale  Hiljainen rakkaus  Books on Dimand 2022

Kirjoittajasta ei ole googlessa muuta tietoa kuin: keski-suomalainen, ja teoksesta, että on pienkustantamon julkaisu. Romaani on rakkaustarina, jossa on runsaasti viihderomaanille tyypillistä kieltä ja juonen kehittelyä.  – En ole viihdekirjallisuuden ystävä, joten olin taas vähällä jättää opuksen kesken. Sitten kiinnostuin miten kirjoittaja kuvaa biseksuaalisen miehen rakastumista naiseen ja miten vaikea naisen on antautua tunteilleen, kun hänelle on kerrottu, että mies on homo. Kysymyksenasettelu on tätä aikaa ja saattaa olla itse koettua, sillä on aina arvonsa.

*

Marja-Leena Tiainen  Jäämeren vettä, Laatokan laineita  Icasos 2023

1951 syntynyt kuopiolainen kirjailija on palkittu Topelius-palkinnolla ja nauttii valtion taiteilijaeläkettä. Hän on julkaissut aiemmin kaksi Kinnaslahti-sarjan romaania, tämä on kolmas. Romaani kertoo 1990-luvun lama-ajasta työttömän toimittajanaisen perheen kohtaloiden kautta.  – Monet lukijat ovat tykästyneet kirjailijan selkeään kerrontatyyliin, josta puuttuu epäaito sanoilla ja muotoratkaisuilla kikkailu. Kieli on elävää, kerronta juohevaa, lama-ajan ilmapiiri ja tapahtumat ovat tuttua sen ajan eläneille. Miellyttävää ja rauhallisessa tempossa etenevää proosaa.

***

…seurakuntamme blogisivustolle yksinäisyydestä. Näkökulma oli ikääntyvän tahattomassa yksinäistymisessä, joka hiipii elämään läheisten ihmisten – puolison, ystävän, omaisten, ikätoverien siirtyessä ajasta ikuisuuteen tai liukuessa sairauden myötä tavoittamattomiin. Sitä voisi luonnehtia myös yksilön elämän vaiheena marraskuun maisemaksi. Ajattelen, että jokainen poismeno on ihmisen elämässä heräte: on aika valmistautua yksinäisyyden kohtaamiseen. On aika miettiä, kuka minua auttaa, kun en selviä arjestani itse. Kuka saattaisi minut viimeiselle matkalle?

Oma tilanteeni on sikäli onnellinen, että yksinäisyys on minulle myönteinen olotila, jonka olen voinut valita halutessani – tehtävien, tapahtumisen, kohtaamisten, sosiaalisen ja kulttuurisen osallistumisen vastavoimaksi. Oman tilan tarve on itse kullakin erilainen ja on hyvä, jos elämäntilanne sallii ajoittaisen vetäytymisen.  

Pitkässä liitossa tulee väistämättä vaihe, jossa kahden itsenäisen ihmisen parisuhde saa hoivasuhteen piirteitä. Kun jompi kumpi ei enää jaksa tai kykene hoitamaan osuuttaan arjesta, toinen ottaa vastuuta väsyvän puolesta. Auttaminen on rakkautta, vaikka siinä olisi velvollisuuden eetos. Se on myös vastavuoroista, sillä pienet, usein noteeraamatta jäävät toisen elämän helpottamiset ja niiden huomaaminen ruokkivat rakkautta.

Ei kuolemaa tarvitse alituiseen miettiä, voi vain luopuminen kerrallaan suostua siihen, että minunkin vuoroni lähteä tulee. Mitä elämäni jäljiltä jää ja kenelle, olisiko sovittavaa ja kenen kanssa, pitäisikö olla hoitotahto ja kuoleman jälkeiset toiveet selkeästi kerrottuna jollekin tai jossakin. On armoa, jos näitä voi miettiä rauhassa ja tehdä voitavansa. Se vapauttaa ja antaa rauhaa iltaruskon polulle.

Vanhuudessa elämänvaiheena ei sinänsä ole mitään vikaa, jollei olisi tyypillisiä pulmia ja breikkejä oman fyysisen toimintakyvyn kanssa. Niihinkin yleensä löytyy apuja, kun jaksaa hakea. Vaan sitten on tämä toinen juttu. Vuosi vuodelta huomaa yhden ja toisenkin ystävän yksinäistyvän puolison tai elämänkumppanin sairauden pienentämään elämänpiiriin tai jäävän surunsa vangiksi menetyksen myötä.

Nykyihmisen vanhuuden kiroukset, nämä A, C tai D, aiheuttaa monelle pelonväreitä, vallankin, jos edellinen sukupolvi on johonkin niistä menehtynyt. Yöllä kun valvoo ja miettii huolta vanhuuden hoivatilanteesta yhteiskunnassamme, ei uni armahda. Alkaa tihkua viestejä tuttavapiiristä, että diagnoosi jos toinenkin jo on ja sillä polulla mennään. 

Seuraava tummuusaste samaa surullista maisemaa tulee omalle kohdalle, kun pitkäaikainen ja läheinen ystävä ensin katoaa sairaalaan tai hoivakotiin ja pitkältä tuntuvan hiljaisuuden jälkeen tulee kuolinviesti, joku omainen ymmärtää soittaa. Jos ystävästä ei ole kuulunut mitään vuosiin eikä yhteyttä ole saanut etsienkään, käy monesti mielessä, mitä hänelle tapahtui, onko hän jossakin vielä. Kunnes eräänä päivänä lehdestä lävähtää karusti silmille kuolinilmoitus. Poissa. Se on kuin salamanisku sydämen läpi.

Monta on maassa mainiossa ihmeellistä asiaa, niin kuin nyt tämä UMK. Mummo tuosta on, että kyl mie tuon uuen ymmärrän ja kilpailunki, ihmisenpoikain ku pittää kaikesta kisa käyä saahakseen sannoo, jot kuka täälä on kunkku. Vaan tuossa kisassa tuo M, mikä se on. Musiikin kanssa sillä ei mittään tekemistä oo, kumpahan on riekkua ja räimettä. Mummo on ehdoton: URK-YÖK olis passeli kisan nimeksi.

No, uutta käärijää tietty haettiin, sitte taas yksi tyhjäpöksy hömelö löytyi, jonka elämä meni ihan sekasin voitosta, johon henkinen kapasiteetti ei ihan riittänyt. Mummo ei diggaa. Saa sen sanoa, kun se ei mittään mihinkään vaikuta, ei nääs olla kohderyhmää tämmöisille skaboille. Mummon Poikakaveri ei kato sinne päinkään eikä P.Mummo itekään kisaa kattonu, mut ku läväyttivät tuloksen ilman älyvaaravarotusta kaiken kansan uutisiin. Hohhoijakkaa.   

Vaalit muodostuivat jännittäviksi. Vielä vaalisunnuntain aamuna sanoin äänestyspaikalla vaalikeräyslippaan vartijalle tuntuvan  mukavalta äänestää, kun voi luottaa, että kumpi tahansa tulee valituksi, se on yhtä hyvä tulos. Molemmilla ehdokkailla oli vahvuutensa.

Uuden aikakauden alun tunne vahvistui, kun tulos kävi illalla selville. Parhaalta koko prosessissa on tuntunut tuo yhtenäisyyden korostus ja ehdokkaiden keskinäinen arvostus ja sivistynyt puheenparsi. Somejutut – kuka niitä seurasi – taisivat kyllä taas paljastaa sen karun tosiasian, että kansalaiset  (kansanedustajatkaan) eivät kaikki ole yhtä sivistyneitä.

Onnea hyvästä kampanjasta ja hyvistä näkemyksistä Pekka ja muut ehdokkaat. Onnea tehtävään Alexille, uuden aikakauden presidentille – ja Jumalan siunausta.

Vielä kerran Ylen vaalikeskustelussa nuo kaksi hyvää ehdokasta presidentiksi olivat television ajankohtaistoimituksen kattauksen ääressä. Kuuntelin tarkkaan mitä kysyttiin, mitä vastattiin – ja luin myös ehdokkaiden elekieltä ja ilmeitä sekä kuuntelin minkälaisen responssin tuo kaikki minussa herätti. Olin tietoinen kannatuskyselyjen noteerauksista ja kyllä olivat toimittajatkin. Minuun se vaikutti siten, että suosikkia tarkkailin intensiivisimmin, haastajan kohdalla hain tuntumaa siihen, mitä muutosta oli edellisiin vastaaviin tilanteisiin kaksitoista ja kuusi vuotta sitten, jolloin hän oli mukana.

Alexander Stubb on loistava verbaalikko, esiintymiskykyinen ja akateemisesti edustava, korostetun rauhallinen ja globaalisti verkostoitunut. Kilpakumppaniaan kymmenen vuotta nuorempana hän vaikuttaa energisemmältä, mutta myös nopeammin väsyvältä.

Pekka Haavisto on poliittisen kokemuksensa puolesta ylivertainen, vaikuttaa itsenäisesti ajattelevalta, on johdonmukainen perusteluissaan, ja esiintyy maltillisesti. Hänellä on laaja tuntuma kotimaan asioihin ja politiikkaan sekä omaa näkemystä ja omia näkökulmia.

Eri tahoilla mediassa sitten nostettiin taas esiin puolisokysymys. Kummankin puoliso sattuu nyt olemaan muualla kuin Suomessa syntynyt. Puolisoa ei tässä vaalissa valita, mutta ilmeisesti se on osalle yllättävänkin merkittävä seikka, että Haaviston puoliso on mies. Mitä sekin meistä suomalaisista kertoo.

En arvannut, että hyvinvointi voi raastaa ihmisen hermoja niin, että tekisi mieli pois elämästään, että pääsisi eroon kolossaalisesta HyvA-systeemistä. Minulla ei ole kokemusta koulukiusattuna olemisesta, mutta arvelen, että jotensakin tämänkaltaista avutonta raivoa se voi kohteessa herättää.

Liityttyäni sovelluksen käyttäjiin olin aluksi vain naiivin helpottunut, että pääsin eroon puhelimessa jonottamisesta ja vaihtoehtojen 1,2,3 jne arpomisesta. Koneella hoituivat kätevästi terveydentilan seurantaan tarvittavat satunnaisten lääkärikäyntien, omahoitajan tapaamisten ja laboratorioaikojen varaamiset sekä reseptien uusimiset.

Vaan kuinkas sitten kävikään. HUS-Apotin kanssa seesteiseen avoliittoon sopeutunut Maisa alkoi sekoilla, kun mukaan tunki kolmas pyörä, eli Hyvinvointialue. Jokainen voi kuvitella mitä siitä seuraa, kun kaksi eri systeemiä, joista Vakehyvan on vasta kehitysvaiheessaan, survotaan väkisin yhteen. Sopeuttaminen on haaste, josta eniten kärsii taas asiakas.

Olen joutunut jalkautumaan entisaikojen tyyliin terveyskeskuksen potilastoimistoon (jota ei vielä onneksi ole lopetettu) kyselemään asioitani, kun en saa selvää Maisasta. Viimeksi kun yritin koneelta saada aikaa omahoitajalle, vastauksena oli ’tiketti’ ajanvaraukseen ja ohje, että itse pitää varata aika. Kun löysin ajanvarauspaikan, siellä kerrottiin, että aikoja ei ole. En saanut selville, miksi ei ja mitä pitää tehdä. Kysyä aina voi, vastaus on luvattu 3-4 päivässä, mutta tässä tapauksessa se on liian myöhään. Harmittaa kuin pientä kipeää eläintä.