Taannoin Hesari julkaisi piispa Mari Leppäsen kolumnin, Uskonnonvapaus on vapaan yhteiskunnan perusta. Suomen Ev.lut. kirkon piispakunnan uuden ajan airut, piispa Mari, muistutti sata vuotta sitten julkaistusta uskonnonvapauslaista ja sen modernista versiosta vuodelta 2003.  Kirkon asema ja kulttuuriperintö yhteiskunnassa on yhä melko vakaa, vaikka uskontokuntien jäsenmäärät ovat laskusuunnassa ja uskonnottomien määrä kasvaa.

Piispa peräänkuuluttaa uskonnollisten perinteiden tuntemista ja uskontolukutaidon merkitystä kansalaistaitona. ”Kulttuuri, joka ei tunnista omia juuriaan ja anna niille arvoa, on köyhä.” Yhteiskunnan avoimuus edellyttää tilaa toimia eri tavoin ja tunnustuksin uskovien yhteisöille sekä uskonnottomille. Myös kriittiselle keskustelulle uskonnoista ja katsomuksista on oltava tilaa.

Mari-piispan puheenvuoro aiheesta on tärkeä siksikin, että kirkko piispoineen on ollut kovin hiljaa trendistä, jossa on nähtävissä ev.lut. kirkon toimintaresurssien niukkeneminen hupenevan jäsenmäärän myötä. Monet valistuneet vanhemmat tunnustautuvat uskonnottomiksi ja heidän lapsensa kasvavat siinä ilmapiirissä. Kun ei kuulu mihinkään uskontokuntaan, ei ole myöskään minkään tunnustuksellisen uskontokasvatuksen piirissä. Aiheellinen kysymys on: onko koulujen katsomusopetus ajan tasalla?

PS – Tämän aamuisen Hesarin pääkirjoituksessa keskustelu aiheesta jatkuu. Myös opetus- ja kulttuuriministeri Li Andersson on pitänyt asiaa esillä puhuessaan koulutuksen tason nostamisesta ja riittävästä resurssoinnista.

Etsin nimeä myllertävälle prosessille, joka meitä kahta nyt ravistelee. Tädin saaminen hoivakotiin on ollut monivaiheinen tapahtumaketju. Toisaalta tuntuu helpottavalta ja hyvältä, että vanhus on nyt viimein päässyt ikänsä sekä fyysisen että mentaalisen kuntonsa puolesta oikeaan hoitopaikkaan. Toisaalta surettaa, että näin huonolle tolalle piti asioiden mennä ennen sitä.

Isoissa kaupungeissa on kerrottu olevan yksin asuvien talouksia enemmän kuin perheitä. ’Asiantuntijat’ ja poliitikot kehuvat, että hyvinvointivaltiossa väestön elinikä pitenee. Olisi hyvä kysyä millaista on yksin vanheta. Harvan kohdalla voi puhua elämänlaadusta mitään. Pienellä osalla vanhuksia asiat ovat myös laadullisesti arvioiden kohtuullisen hyvin loppumetreille asti. Vielä on aivan liikaa kodeissaan kyhjöttäviä ja riittämättömän avun varassa elossa pidettyjä yksinäisiä vanhuksia, joiden ystävät ja tuttavat ovat jo kuolleet, lähiomaisia ei ole tai yhteydet ovat hiipuneet eri syistä.

Ajattelen, miten tädin asiat olisivat, jos hänet olisi pantu hoitokotijonoon silloin, kun hänet ensimmäisen kerran vietiin sekavana kotinsa eteisen lattialta päivystykseen. Akuutti tila hoidettiin ja täti ’kuntoutettiin kotihoitoon’. Niistä vuosista olen tännekin kirjoittanut. Sitä, millaista se kotihoito oli, ei mielellään muistele.

Ihmisellä on iästä riippumatta oikeus päättää asioistaan, omasta hoidostaankin, niin kauan kuin hänellä on realistinen käsitys tilanteestaan. Sitä edellyttää ihmisarvon kunnioitus. Täti ilahtui omaisten soitoista ja käynneistä vielä yli 90-vuotiaana. Jossain vaiheessa mieleen alkoi hiipiä epäilys, ettei kaikki ollut ihan niin hyvin kuin hän meille kertoi. Siitä alkoi se vaikea polku, jossa jouduimme realisoimaan tädille hänen todellista tilannettaan ja miettimään keinoja, joilla häntä voisi auttaa, vaikka kaikki apu aluksi torjuttiin.

Nyt tunnemme tädin saaneen ihmisarvoisen vanhuushoivan. Siitä voi olla vain rajattoman kiitollinen. Ehkä hänen matkansa ei enää ole pitkä, mutta ainakaan hän ei ole yksin kotona kolmasti päivässä poikkeavien, alituisesti vaihtuvien hoitajien armoilla.

Ajettiin rauhallisesti kolmestaan lumipöpperöistä moottoritietä pääkaupunkiseudun pohjaislaidalta kolmoskehää kohti länttä, isä, äiti ja Esikoinen. Perillä odotti korkeiden asuintalojen reunustama lumipuuroinen katu, jota jossain vaiheessa oli sen verran aurattu, että pihoille ajaminen oli mahdotonta vallien takia. Ainakin niille, joilla lapio ei kuulu auton vakiovarusteisiin.

Huoneisto oli siinä jamassa mihin se Tädin lähtöaamuna meiltä jäi. Hoivakodissa laukkuja purkaessa selvisi, että mustan mieshoitajan käsitys mukaan tarvittavista vaatteista oli ollut aika ohut. Sovimme saman tien hoivakodin hoitajien kanssa tuovamme viikonlopun mentyä lisää vaatetta. Pakkasimme tänä aamuna autoon myös pari tuolia, pienen lipaston, yhden taulun ja muutamia valokuvia, jotka tädillä olivat kotona esillä. Esikoinen ja isänsä veivät kalusteet ja äiti sillä välin pakkasi kasseihin lisää liinavaatteita, alusvaatteita, yöpukuja, puseroita, oloasuja ja vaippapakkauksia.

Tajusimme konkreettisesti, miten myllertävä prosessi kotoa lähtö on iäkkään, yksin asuvan, muistisairaan ihmisen elämässä. Muuttopäivänä täti oli valtavan peloissaan ja suorastaan takertui meihin, kun teimme lähtöä hoivakodista. Tänään, neljän päivän kokemus uudesta paikasta oli rauhoittanut häntä jo niin paljon, että hän saattoi todeta: ”En ole peloissani enää, uskon olevani turvallisessa paikassa, jossa minusta pidetään huolta, enkä ole yksin, täällä on muitakin.”

Kuusi tuikkii valoissaan ja koruissaan aamusta iltaan asti. Huomenna se riisutaan ja neulaset imuroidaan, mihin kaikkialle ovat kulkeutuneetkin. Jouluruuat syötiin jo uuteenvuoteen mennessä, jäljellä on enää taatelikakkua. Viimeiset kotitekoiset piparit katosivat loppiaisaamun kahveilla. Arjen myötä palataan tavallisiin ruokiin, tavallisessa rytmissä.

Tähti ja valokranssit loistavat ikkunalla vielä tänään. Toinen tietää, että niiden energiankulutus on pientä. Huomenna nekin katoavat komeroihin odottamaan uutta jouluaikaa vauhtiin päässeen vuoden lopulla.

Lumi tulee harvaan leijuvin hiutalein alas, ennustettu myrsky on ajautunut jonnekin muualle. Pakkasta on ollut mukavasti alle 10 astetta. Auringonnousun aikaan kävelin pihan poikki ja pysähdyin katsomaan läheisen puiston vanhoja petäjiä. Niiden korkeilla latvoilla hehkui lumoavan kaunis aamuvalo. Hetki, jota aivan liian harvoin osun todistamaan.

Valo on vuodenaikojen elementeistä kiehtovin, se ei koskaan ole vakio. Mikä kaikki alati vaihtuviin sävyihin vaikuttaakin, sitä ei osaa ennakoida. Minkä valo valloittaa, mitä yksityiskohtaa se korostaa, minkä jättää varjoihin ja milloin taas ohut tai paksu pilvikerros hämärtää päivänkin. – Maa on niin kaunis, taivas niin kirkas ja ihmisen sielu vaeltaa ihanaa tietään lumoutuneena näkemästään.

Tasaisen menon taulukolla elämänsä arkea tallaava saa toisinaan kokea yllättävästi tihentyviä tapahtumaketjuja. Jos niitä tulee useampi, voi tuntua siltä kuin taivas rysähtäisi niskaan.

Vuosi on alkanut rauhallisesti. Joulu jätti täyteläisen ja onnellisen olon, joka on säteillyt arkeen. Viime vuosina, jostain korona-viruksen alkumainingeista lähtien kaiken alla on hiljaa kypsynyt tietoisuus: elämme aikakausien taitekohtaa, maailma on muutoksessa. Yksilötasollakin on uudelleen asemoitumisen aika.

Täti. Alati vaihtuvien, kieltä huonosti osaavien ja minuuttiaikataulun mukaan piipahtavien hoitajien armeija käy raastamassa hänet kolmasti päivässä ylös sängystä, vaihtaa kuiviin, nostaa ruokaa eteen ja jatkaa kierrostaan jonkun toisen luo. Luen käynneillämme raporttivihosta aamu-, päivä- ja iltahoitajan niukkoja ’elonmerkkejä’ hiljaa kasvavaa epätoivoa tuntien.

Eilen sosiaaliviranomainen ilmoitti Toiselle, joka on perheettömän kummitätinsä lähin omainen, että NYT tädille on hoivapaikka. Viime kesänä erinäisten neuvottelujen tuloksena hänet otettiin jonoon. Arvelin silloin, että näinköhän tänä vuonna sata vuotta täyttävä täti ehtii nauttia hoivasta. Mitään emme ole pitkään aikaan niin hartaasti toivoneet kuin tätä, seuratessamme vuosia kotihoitosysteemin varassa elossa pidetyn Tädin kuihtumista. Huomenna menemme saattamaan hänet hoivakotiin.

”…ei paha ole kenkään ihminen, vaan toinen on heikompi toista, paljon hyvää on rinnassa jokaisen, vaikka aina ei esiin loista…”

Siinä se taas tuli, Eino Leinon Hymyilevä apollo. En ole pitkiin aikoihin enää uskonut tuohon. Kun se on niin sitä aikaa, milloin oltiin naiiveja, uskottiin kaikista hyvää, luotettiin sinisilmin, vaiettiin totuus kuoliaaksi. Viime vuoden jokainen uutispäivä on todistanut ihmisen pahuutta, turha sitä on kaunistella.

Hyvän ja pahan dilemma on ratkaisematon. Ne ovat täällä molemmat. Myös meissä jokaisessa. Rehellinen ymmärtää tämän, tyhmä ei. Silti ja siksi: ”Oi kiitos sä Luojani armollinen joka hetkestä, jonka mä elin…”

Ei tarvita lupauksia. Kysymykset ovat tärkeämpiä. Riittää, että tiedostaa, missä kohtaa menee ja onko arjen rutiineissa korjattavaa.

Ikävuodet muistuttavat omista ja toisen fyysisistä rajoitteista. Hyväksyn sen tosiasiana. Valitus vähenee.

On hyvä kysyä, voinko luopua pahoittamasta mieltäni isoista ja pienistä asioista, joille en voi mitään. Tulisi tilaa mielihyvälle.

Mitkä ja missä ovat voimanlähteeni?

(Muistutus. Rakkaus on kärsivällinen ja lempeä eikä muistele kärsimäänsä pahaa. Siinä on tilaa uskolle ja toivolle kaikessa, elämässä, ihmissuhteissa ja maailman murheissa.)

Tua Forsström   Lokakuun iltana soudin järvelle   –runoja, suom. Caj Westerberg   Siltala 2013

Runoilija palkittiin Ruotsin kirjallisuuden valtionpalkinnolla. – Olen erityisen ihastunut niukkasävyisiin runoihin, joissa sanoja on säästeliäästi, mutta ne syvällisiä ja merkityksellisiä. Tuan runot ovat sitä laatua. Ne kutsuvat vaivihkaa lukijaa ulos ajatuspoteroistaan.

*

Kristiina Harjula   Ollaanko me jo vanhoja   Kirjapaja 2018

”Elämää suurten ikäluokkien matkassa” alaotsikoitu kirja paneutuu vuosien 1944-1998 globaalisti tärkeimpiin tapahtumiin ja muutoksiin suurten ikäluokkien kokemina haastattelujen pohjalta.  – Paljon on tuttua ja itsekin koettua. Matkan varrella elettyä ja havaittua nousee mieleen.

*

Mikko Granroth   Mustat juuret   –novelleja   Siltala 2022

Tamperelainen fil.maist. Mikko Granroth ylläpitää dementiamediablogia ja julkaisi vastikään esikoisnovelliteoksensa.  – Erikoinen kirja esikoiseksi. Granrothin kieli on monisärmäistä ja värikästä, kaleidoskooppimaisella tavalla. Se on myös osittain vaikeasti ymmärrettävää, paikoin jopa sekavaa. Mielenkiintoinen lukukokemus, mutta vaatii lukijalta kärsivällistä paneutumista, että se mitä kirjoittaja koettaa viestiä, tulisi ymmärretyksi.

*

Karin Fossum   Marraskuun neljännen vastainen yö   Johnny Kniga 2005

Kirjailija Karin Fossum kertoo tarinan isästä ja äidistä, joiden 17-vuotias tytär lähtee kotoa marraskuun neljännen päivän vastaisena yönä ja katoaa jäljettömiin. ”Romaani on mielen matka uuden elämän alkupisteeseen – armon mahdollisuuteen.” – Kirjaa lukee melkein henkeään pidätellen, niin herkkää ja taitavaa on vanhempien kokeman järkytyksen ja piinan monitasoinen kuvaus. On selvää, että ainoan lapsen katoaminen muuttaa vanhempien käsityksiä itsestään ja toisistaan. Mies ja vaimo yrittävät selviytyä tilanteesta niillä edellytyksillä, joita kummallakin yksilönä on. Myös parisuhde joutuu tarkastelun alle. Yllättävä loppuratkaisu tuo armon ja armollisuuden näkökulman vahvasti esille. – Fossum on tosi taitava suhteiden muutoksen ja tunnelmien kuvaaja.

*

Tommi Kinnunen   Pimeät kuut   WSOY  2022

Tommi Kinnunen paneutuu kuvaamaan uransa loppuvuosia elävän naisopettajan viimeistä pestiä rajaseudun syrjäkylän supistetun koulun oppilaiden ohjaajana. Opettajan terveys on murtumaisillaan ja elämä monin tavoin rikki, mutta puolensa hän pitää ja tehtävänsä täyttää.  – Tommi K. on kyllä mestarillinen tekstin tekijä, saa lukijan tempautumaan mukaan mihin vain lähtee tarinaa viemään. Tarina kuljettaa lukijaa, eikä kirjailija häiritse epäoleellisilla kuvauksilla mielikuvia, joita lukijalle nousee. Opettaja on inhimillinen persoona kaikessa rujoudessaan ja lukijan myötätunto häntä kohtaan kasvaa sitä mukaa, kun hänen elämänsä kovat ehdot avautuvat lukijalle.

*

Heli Hulmi   Pimeän kynnyksen yli   Aviador 2022

Kirjailija ja kirjoittajaohjaaja Heli Hulmi on käynyt sisäistä keskustelua runoilija Tomas Tranströmin tekstien kanssa ja kirjoittanut siitä heränneitä ajatuksia peilattuna oman elämän ajankohtaisiin kokemuksiin.  – Keskustelukirja on yllättävän hyvin toimiva muoto, kun pohjana on aito kiinnostus runoilijan persoonaan ja tekstien taustoihin. Kirjailija kuljettaa ajatustenvaihtoa runoilijan tekstien kanssa elämänmittaisen kiinnostuksen läpi.  Väkevä lukukokemus, johon punoutuu myös lukijan omat kokemukset Helin persoonasta muutamien kirjoittajakurssien pohjalta.

*

Jukka Pakkanen   Olla, hengittää   Aviador 2022

Minimalismin mestari, Jukka Pakkanen, on julkaissut pienen (70 sivua) ajatuskuvien ketjun, joka keskittyy kahden ystävyksen yhteisen muiston ja syvällisen toinen toisensa ymmärtämisen ytimeen. Ystävistä toinen makaa sairaalassa ja ajelehtii muistikuvien ja mielleyhtymien virrassa tajunnan rajamailla. Olen aiemminkin kertonut täällä pitäväni Pakkasen kirjailijanlaadusta ja tekstin kerroksellisuudesta. – Tässä uusi, fantastinen pikku helmi lukijoille!

*

Nunna Kristoduli   Päiväkirjat   toim. Marja ja Riitta Lampi   Lintulan luostari 2022

Siviilihenkilö Anna-Leena Lampi koki jo varhain kutsumusta luostarielämään. Tunnollisena ja älykkäänä perheensä vanhin tytär kirjoitti kuuden laudaturin ylioppilaaksi. Vanhemmat ja opettajat olivat suunnitelleet hänelle lääkärin tai tiedenaisen uraa, mutta lahjakas tytär etsi oman tiensä. Päiväkirjat toimitettiin yksiin kansiin sisarten toimesta (v. 2020), Kristodulin kuoleman jälkeen. – Tapasin Nunna Kristodulin henkilökohtaisesti vähän ennen hänen kuolemaansa v. 2019 Lintulassa käydessäni. Olin lukenut aikaisemmin julkaistun Kristodulin ja Suvi-Anne Siimeksen keskustelukirjeenvaihdosta julkaistun kirjan. Henkilönä Kristoduli oli vilpitön ja itselleen vaativa, mutta kärsi vanhempiensa hyväksymättömyydestä. Nunnan kilvoituksen ankaruus selviää päiväkirjojen sivuilta. Kristoduli opiskeli yliopistossa filosofiaa ja nykykreikkaa ja hakeutui sitten pieneen kreikkalaiseen nunnaluostariin, jossa hän sai mahdollisuuden kääntää Filokalian suomeksi. Suurtyö kesti yli kaksikymmentä vuotta. – Päiväkirjatekstit valottavat erityistä persoonallisuutta ja hänen merkitystään Suomen Ortodoksikirkossa.

 ***

Angel’s Story soi, siinä Kathleen Battlen jumalainen sopraano ja Christopher Parkening kitarassa; levyssä Kathleenin viimeisimmäksi jääneessä Musiikkitalon konsertissa saatu nimikirjoituskin. Ne vanhat, tutuimmat ja koskettavimmat joulumusiikkilevyt soivat koko päivän, ne, joita yhteisen taipaleemme (kohta 50 v) alusta asti keräsimme systeemillä yksi uusi joka jouluksi. Ensimmäiset olivat vinyyliplattoja, jotka ovat jääneet omaan kaappiinsa. Sitten tulivat compact discit (cd-levyt). Niitäkin on jo kertynyt 31 sekä Bachin Jouluoratorion kolme levyä. Viimeisin hankinta on Emma Salokoski ja Ilmiliekki Quartetin joulujazzia.

CD-pinossa on enimmäkseen kummankin lemppareita, mutta on myös pieni inhokkiosasto. Toistani eniten kärsityttävät eri esittäjien 20xhauskaa-joulua-kooste Jouluparaati, tuo kilkan-kalkan-musiikki lienee lasten iloksi ajateltu. Richard Claydermanin pianonsoittomaratoni Christmas on toinen inhokki, josta minä puolestani jossain joulumielentiloista saatan nauttiakin. Yleensä hankinnoista on keskusteltu yhdessä, niin että huteja on varsin vähän.

Parhaillaan täällä soi accappella-laulun ykkösyhtye Rajaton, jonka ensimmäinen joululevy on ehdottoman loistava. Molempien suosikeissa top-10 listan yläpäässä on ehdottomasti Mahalia Jacksonin vinyyleiltä poimitut parhaat joulumusiikkitulkinnat otsikolla Silent Night. Mainittakoon, että onnistuin hankkimaan lähes kaikki Mahalian vinyylit nuorena laulunopiskelijana, ja ne ovat soittokunnossa.

Eilisen perheen yhteisen jouluaterian ja yhdessäolon tunnelmat viipyvät mielessä. Esikoinen kertoi joulu joululta kerryttäneensä lasten joulumusiikkisovellusten repertuaaria ja vahvisti ajatuksemme siitä, että Muru ja Rip ovat yhteissoitossaankin varsin pitkällä, kummankin monien musiikkiopistovuosien ja nykyisten sello- ja viuluakatemiaopintojen myötä. Kuopuksemme tyttöperheen nuorimmainen, puolitoistavuotias Pikkumuru nautti estoitta kaikkien huomion keskipisteenä olosta. Oli mahdollisuus kiivetä moneen syliin ja pisimpään hän viihtyikin Rip-teinin ja Vaarin sylissä. Isosisko löysi isänsä kitaransoiton taustalle pianosta rytmin, ja koko poppoo yhtyi tuttuihin iloisiin ja hartaisiin joululauluihin.

Eilen oli yksi jouluviikon raskaimpia päiviä. Aamulla olimme kaupassa. Parkkihallista lähtien joka paikka oli täynnä. Käytävillä piti pujotella ja odotella, että pääsi haluamansa hyllyn luo. Lapsiperheet olivat ostoksilla ja siinäpä se. Paljon oli myös miehiä suunnistamassa sinne tänne lista kourassa. Iltapäivällä siivottiin jaksamisen verran, ja illalla tuotiin kuusi sisälle kuivahtamaan.

Aaton olimme ajatelleet joulun rauhanhetkeksi. Oli kuitenkin etsittävä kaupungin ainoa lelukauppa. Kahdessa kerroksessa ihan kauheasti vaikka mitä kamaa. Mutta kas, asia, joka meidät sinne ajoi, tuli hoidettua. Olin jo toivoni menettää.

Toinen keitteli joulupuuron, jota sitten asiaan kuuluvalla hartaudella syötiin joulurauhan julistusseremonian jälkeen. Saimme kumpikin kaksi mantelia. Rivakasti siitä oljentauduimme automobiilin kyydillä matkaan taas kynttiläin ja tulitikkujen kera. Hautausmaalla sai odottaa parkkipaikkaa. Muualle haudattujen muistopaikka oli jo liekkimerenä.

Sitten se olikin siinä yhtäkkiä, rauhanhetkemme. Sytytin kuusen oksille kolme oikeaa kuusenkynttilää. Niitä katsellessa kaikki puuha turhautumisineen kutistui oikeaan kokoonsa. Siinä istuimme rinnakkain vanhaa joulumusiikkilevyä kuunnellen. – Tässä on meidän kahdenkeskinen joulumme, lausahdin. Toinen siihen, että näin juuri on hyvä.

Ja yöntummalla talvitaivaalla loistivat tähdet.