Täti on juuri juonut kahvinsa ja halaa lämpimästi, kun tulemme häntä tervehtimään suojus kasvoilla iltapäivällä. Tumma mieshoitaja saattaa meidät tädin huoneeseen ja koska siellä on vain kaksi tuolia, tuo pyörätuolin, johon auttaa tädin istumaan. Tädin rollakävely näyttää huonommalta kuin viimeksi. Haen vessapaperia ja pyyhin kahvijälkiä tädin leualta. Hän ei haluaisi istua, tahtoo koko ajan sängylle pitkäkseen. Hoitaja on kuitenkin sitä mieltä, että kun tunnin päästä on ruokailu, sitä ennen ei kannata mennä vuoteelle. Täti huokaa alistuneesti ja kun hoitaja on mennyt, pyytää kohta taas. Mietin, saako täällä levätä, jos on väsynyt. Täti tarvitsee kaikkeen liikkumiseen apua.

Kurkistan kaappeihin. Vaatteet ovat myllääntyneet sekaviksi kasoiksi. Ne mitä toimme tädin kotoa, ovat siellä huiskin haiskin talon vaatteiden seassa. Helmikuussa jo kadonnutta toista omaa tohvelia ei ole löytynyt, tädillä on jaloissa jotkut talon sisätossut.

Kerron, että ulkona on kaunis, viileä kesäpäivä. Olemme tuoneet pihaltamme tuoksuvan kukkaoksan. Täti nuuhkii sitä. – Sireeni, hän sanoo. – Meidän pihassamme kukkivat parhaillaan sireenipensaat ja taivaansiniset lemmikit, kerron. – Sinä kävit ennen ahkerasti kirkossa, jatkan sitten. – Niin kävin, täti vastaa. – Lauletaanko yhdessä suvivirsi? Syntyy suloinen hetki, jossa olemme kolmisin samassa pyhäisessä tunnelmassa. Kuin kirkossa. 

Lähtiessä viemme tädin pyörätuolissa olohuoneeseen, jossa moni asukas jo on ruokaa odottelemassa. Siinä soi Tapio Rautavaaran laulama valssi: ”En päivääkään vaihtaisi pois…” Joku hyräilee mukana.

Elämä on eräänlainen seikkailu, sanoo Ikätoveri. On puhuttu ’vedon ja pidon’ vaikutuksesta valintoihin, joita on mielessä itse kullakin. Ensin on opittu peruskuviot: syöminen, kävely, vuorovaikutuksen alkeet. Päiväkodista kouluun ja koulusta jatko-opintoihin tai työelämään saattaa tie olla pitkä, kiemurainenkin. Joku tietää jo varsin varhain, mitä haluaa elämältään, toinen vasta aavistelee, etsii, harhailee. Päämääriä löytyy pitkin matkaa tai niitä asetetaan. Jossain vaiheessa sosiaaliset kuviot nostavat mietittäväksi kysymyksen parisuhteesta, ehkä perheestäkin. Kuulostaa enemmän junalta, joka kiitää raiteitaan. Missä siinä seikkailu on?

Seikkailu on luonteeltaan ennakoimattoman, arvaamattoman, yllättävän mahdollisuus. Joillekin meistä käy niin, että satunnainen tapahtuma muuttaa kokonaan elämän suunnan, päämäärä ja siihen hahmoteltu polku katoavat. Horisonttiin puskevat uudet kysymysmerkit: mitä? minne? Käänne voi olla hämmentävä, pysäyttävä, jopa murskaava. Nuoruus on siitä ihanaa aikaa, että siinä on usein läsnä seikkailun tuntu. Et voi koskaan tietää ihan varmaksi, että suunnitelmasi palaset loksahtavat kohdalleen.

Oletetaanpa, että käy hyvin ja valitsemasi suunnitelma näyttää toteutuvan. Äkkiä tapahtuu jotain, mitä ehkä salaa pelkäsit ja juna suistuu raiteilta. Mitä teet? Luovutko unelmastasi, putoatko epätoivoon, vai palaatko mielessäsi siihen kohtaan, missä suunnitelma oli vielä raiteillaan. Mietit missä meni vikaan, mitä et osannut ottaa huomioon, ja muutat suunnitelmaa. Haet uutta reittiä sitkeästi, kunnes sellainen aukeaa. Seikkailumieli voittaa, löytyy monta mahdollista tapaa selvitä eteen päin. Haet rohkeutesi, annat palaa!

Elämä seikkailuna merkitsee lähtökohtaisesti luottamusta, että elämä kantaa. Asenne ratkaisee paljon. Lupasin 15-vuotiaana itselleni, että pyrin elämään omannäköiselläni tavalla merkityksellisen elämän. Kun katson taakse päin polkuani, huomaan, että näin on käynyt. Elämä seikkailuna on sitä, että ei itse lähde vääntämään polkuaan väkisin johonkin suuntaan. Ottaa vastaan, mikä tuntuu oikealta tai kutsuu. Kuuntelee sisimpänsä ääntä, pyytää johdatusta – ja luottaa siihen.

Onnea matkaan kaikille teille, jotka tänä keväänä tulitte jollekin etapille, jossa tulevaisuusvalintoja tehdään. Siunatkoon teitä Kaikkivaltias ja Armollinen.

Runot, päiväkirja

Jyrki Kiiskinen   Nenän edessä vuori   Teos 2023

”Persialainen 700-luvulla hahmottunut runomuoto gazeeli nojaa toistuvaan sanaan, poljentoon ja parisäkeisiin, jotka muodostavat runon sisällä oman merkityksensä. Sana vie runoilijaa ja poimii maailmasta palasia eri ajoista ja paikoista. Paul Cezanne maalasi yhä uudelleen samaa vuorta. Taiteilijaprofessori Jyrki Kiiskinen palaa saman sanan äärelle ja tutkii sen avaamaa horisonttia.”  – Mielenkiintoinen kokeilu muinaisen  runomuodon äärellä!

*

Aila Meriluoto   En minä vielä pääty   toim. Anna-Liisa Haavikko   Siltala 2022

Meriluodon (1924–2019) päiväkirja vuosilta 2008–2010 on runoilijan kolmas päiväkirjajulkaisu. Tämä on ’häikäilemättömän suorasukaista’ tekstiä 85-vuotiaalta, joka haluaa sensuroimatta tuoda ilmi, mitä vanheneminen on.  – Ravistelevaa!  Silti siinä on hänen omin äänensä, ei mikään irrallinen halu hätkähdyttää.

*

Proosa

Elina Annola   Kaikki lokakuun taivaat   Bazar 2022

Annola on -85 syntynyt helsinkiläinen äidinkielen opettaja ja Kaikki lokakuun taivaat on hänen toinen romaaninsa. Romaani rakentuu koulun tapahtumien ympärille ja keskushenkilöiden kokemuksiin erään lokakuun ajalta takaumin täydennettynä. Henkilöt ovat eri ikäisiä ja omanlaisiaan persoonia, joiden kehitystä kirjailija taustansa vuoksi tuntuu tavallista syvemmin ymmärtävän.  – Kirjailija kertoo ymmärtävästi ja myötätuntoisesti henkilöistään, luokan lapsista ja heidän perheistään sekä opettajan työstä. Kiinnostava ja kirjallisesti ansiokas erityisesti opettajan työn monia ulottuvuuksia avaava tarina, jonka parissa lukija viihtyy ja kokee samaistumisen hetkiä.  

*

Helmi Kekkonen   Tämän naisen elämä   Siltala 2021

Kirjailija, fil.maist. Helmi Kekkonen on syntynyt 1982 ja on julkaissut aiemmin kuusi teosta. Romaani on tarina tyttärestä, joka kasvoi ilmeisen masentuneen ja sairaan äidin vaikutuspiirissä. Isän turva mahdollisti hänen selviämisensä aikuiseksi, mutta omassa parisuhteessaan myöhemmin nainen joutui käymään perusteellisesti läpi mitä jälkiä kasvuvuodet ja äidin itsemurha olivat jättäneet.   – Kirjailija on taitava avatessaan vähän kerrallaan päähenkilön ahdistavaa lapsuutta, joka aluksi on häivytetty tietoisesta muistista. Selvittelytyö, rinnalla kulkeva aikuisen naisen elämä sekä muistojen viiltävät välähdykset ovat tasapainoisessa kontaktissa toisiinsa. Kirjailija osaa säädellä tekstin ahdistavuutta ja jättää lukijalle toivon säteitä, niin että rankasta aiheesta huolimatta lukukokemus on miellyttävä ja antoisa.

*

Kristin Hannah   Sisarten kesken   WSOY 2020 (2003)

Jos on kiinnostunut viihdekirjallisuudesta, tässä on yksi käännösromaani Yhdysvalloista, jossa on kaikki tähän genreen oleellisesti kuuluva aineisto. On perheen sisäiset jännitteet, ja huonot suhteet. On menestynyt sisar, joka käy terapeutin kanssa jatkuvaa kinastelua siitä, miten katkenneet suhteet huono-osaisempaan sisareen ja äitiin pitäisi rakentaa kuntoon. On oman elämänsä kanssa konkurssiin ajautunut lääkäri, joka pakenee ja ajelehtii. On rakkautta, häät ja fataali sairastuminen. On ajelehtivan miehen pysähtyminen ja toisen sisaren kohtaaminen. Jne.  – Teksti on sujuvaa, mutta tarina, ah, niin ennalta arvattavaa ja kliseisen amerikkalaista. Kestin lukea loppuun. Taidan olla kesämoodissa lukemisteni kanssa.

***

Kuluneella viikolla on ollut yhtä ja toista ohjelmaa. Kävimme junalla stadissa tiistai-iltana, kun Murun musaluokka esitti opettajansa muovailemaa uusversiota Kalevalasta. Esitys oli Kansallisteatterin Omapohjanäyttämöllä, joka on ihan koulun naapurissa. Mahtava ponnistus opelta sekä lapsilta ja tuloskin mitä parhain. Muru siellä loisti esityksen kertojana ja mukana musaesityksissä. Väliajalla eräs toinen isoäiti yltyi kehumaan meille Murun eläytymiskykyä. Oltiin vaatimattomasti, että kyllä on monilahjakas tyttö.

Tämä päivä meni meillä aika lailla suorituksen puolelle, oikeastaan ähmäilyksi. (Se merkitsee pinnistelyä voimien äärirajoille.) Kaupassa oli aamulla yllättävän vähän väkeä ja kun sitä ihmettelin kassarouvalle, hän siihen, että perjantai-iltanahan se ryysis täällä oli. Nuorten valmistujaisia lienee monessa kodissa tänään, lakkiaispäivä saattaa olla vasta keskiviikkona. En tosin tiedä, kun eka sarja lapsenlapsia on vielä teinivaiheessa.

Ruuanlaiton ja pienen lepohetken jälkeen jakauduimme tahoillemme. Toinen hoiti talonmiesviikon tehtäviä ja huolsi autoa, minä otin asiakseni lauantaisiivouksen. (Tavallisesti sekin tehdään yhdessä.) Tajusin, että nyt menee rajoille, mutta sinnittelin. Huomenna sen seuraukset kyllä luissaan ja nikamissaan tietää. Ehkä saunan lämpö hoitaa ainakin lihakset. Huomenna on huomisen jutut matkalla toisaalle.

Vanhastaan sanottiin kesän alkavan helluntaista. Niin on, jos siltä tuntuu, tuumin nykyään. Katsotaan miten huominen aukeaa. Ainakin ikkunoiden pesua ja kitkemistä riittää arkiviikollekin.

Uusi viikko alkaa. Aamupäivällä viimeistelen pihasta eilen ajetun ruohoalueen reunat ja pensaiden juuret varsisaksilla. Se on vielä helppoa, mutta iltapäivällä pation laattojen välien putsaus kyyristellen ottaa koville. Virkeinä päätään nostavat voikukat ovat tiukassa. Selkä alkaa kipunoida julmasti, mutta sinnittelen.

Palaan pihalta nojatuoliin C-moren ääreen, siellä on menossa Ruotsi-Tanska ottelu, jonka ensin mainittu voittaa melko suvereenisti. Kiinnostaa, kun Leijonilla oli Ruotsia vastaan taannoin huippujännä ottelu, joka ratkesi vasta jatkoajan ja voittolaukauskilvan jälkeen. Ja siksikin, kun Tanska tulee Leijonia vastaan huomenna.

Kesä on humahtanut äkisti pihaan kuin maaliskuiset lumet katolta. Syreenit ojentelevat kukkiaan ja tuoksuvat kuin joskus muinoin juhannusaattona.

Eläkeläisen vuoden kierrossa on aika runsaasti pienten kotipuuhien täyttämää arkea ja rauhallista kotoilua. Harrastuksia on vähän ja velvollisuuksia vielä vähemmän. Niinpä sitä ilahtuu poikkeuspäivistä, joihin saattaa tupsahtaa viesti tai puhelu kauempana asuvalta ystävältä, tuttavalta tai sukulaiselta tai töissään ahertavalta perheenjäseneltä. Jos ei viikkoihin tapahdu mitään, soittaa sitten itse ystävälle ihan vain vaihtaakseen tunnelmia ja tarinoidakseen hetken.

Yksi porukkaharrastus pitää eläkemuorillakin olla, jossa tapaa tuttuja. Päätoiminen elämäntoverin kyljessä kyhjöttäminen ei ole terveellistä, sen opettivat karusti koronavuodet.  Ihminen on lähtökohtaisesti sosiaalinen eläin ja tarvitsee jonkun ryhmän, vaikka pienen, johon tuntee kuuluvansa. Tarvitaan aloitekykyä, että olemassa olevat yhteydet eri yhteyksistä tuttuihin ihmisiin säilyvät elävinä. Sen olen itsestäni jo huomannut, että talviaikaan tapaamiset jäävät vähiin, mutta kesän tullen lähtökitka pienenee, ja energiat lähtevät virtaamaan.

Työvuosilta en kaipaa muuta kuin kesälomia! Tai siis ihmisiä toki, mutta myös sitä elämisen rytmiä, jossa syyskauden asiat olivat täynnä uusia alkuja, vuodenaikajuhlat pidettiin juhlina ja keväällä  alettiin suunnitella, mitä tehdään kesälomalla. Kun kuoromme – se ainoa jäljellä oleva porukkaharrastus – oli laulanut kevätkonserttinsa viimeisen laulun, tavoitin pitkästä aikaa sen riemuntunteen: nyt alkaa kesäloma!

”Unohtakaa vanhat, kauheat äitienpäivälaulut! Haudatkaa ne lopullisesti ja löytäkää itsellenne uusi laulu!” – Näin räväkästi tuulettaa toimittaja, rovasti Hilkka Olkinuora Kotimaa-lehden n:o 19/2023 julkaisemassa haastattelussa ajatuksiaan entisajan ihannoidusta äitimyytistä.

Lapsuudessani kuultiin usein äitienpäivän aikoihin radiosta laulu, joka lauluintoista tytönsieluani kosketti jo silloin. ”Maan päällä paikka yksi on, niin pyhä, suuri, verraton. Se tarjoo lemmen turvaisan ja kätkee onnen kalleimman. – – Vain sydän äidin tunnet sen, niin hellä on ja lämpöinen. Se riemuitsee sun riemustas, se tuntee huoltas, tuskias. – – On paikka missä lohdun saa, sua sydän äidin rakastaa. Voit hellään helmaan painaa pään ja itket murheen lientymään.”

Murrosiässä aloin ymmärtää, miksi tuo ei ollut minulle totta. En kerta kaikkiaan ollut sellainen tytär, kuin äiti toivoi. Siksi minulle ei ollut helliä helmoja tarjolla. Piti aikuistua, ennen kuin ymmärrys ehti sinne asti, mikä oli äidin tilanne ennen syntymääni: karut sotavuodet ison sukuperheen jakamassa talossa, jossa miniät toimivat navettapiikana. Vasta rauhan tultua alkoi työntäyteinen kodinrakennus ja elämä uudessa talossa, missä pääsi vihdoin emännöimään omaa kotia.

Olosuhteet eivät aina tue ideaalista vanhemmuutta, eikä ainoa tytär välttämättä ole äidin ahkera apulainen, jos sattuukin olemaan lukuintoinen ja kiinnostuu omaehtoisemmasta elämästä. Sain hyvän ja turvallisen isäsuhteen, joka on kannatellut riittävästi. Olen kiitollinen.

Olipa hupaisaa katsoa eilen tv-ykkösen A-studiosta, miten THL:n tutkija, Hgin yliopiston professori, HUS:n diagnostiikkajohtaja sekä muuan sote-asiantuntija hoitaisivat sote-järjestelmän rahoituksen ja toiminnan ongelmat. Katastrofitunnelmista aloitettiin ja keskustelu alkoi jo vaikuttaa sotaisalta, kun asiantuntijat huusivat aika ajoin toistensa puheen nurin pää punaisena. Professorin mielestä terveyskeskukset pitäisi räjäyttää ja siirtyä takaisin yksinkertaiseen omalääkäri ja hoitajapohjaiseen parityöskentelyyn! Tutkijan mielestä puutteita paikkaamalla rakennettu kahden rinnakkaissysteemin häkkyrä ei toimi, maksaa liikaa eikä työntekijäpula kuunaan poistu. Sekin kuultiin taas, että suuret ikäluokat, joiden sairastavuus iän mukana nousee, eivät jatkossakaan tule saamaan hoitoa ilman rajua priorisointia (jota tosin tehdään jo nyt).

Toimittaja totesi tyytyväisenä aiheesta nousseen tulisen keskustelun ja kiitti osallistujia. Katsojan epätoivo vain kasvoi, jäätiin siihen käsitykseen, että hyvinvointialuesysteemi ehkä tule toimimaan koskaan, koska resurssipula. Tosin samaan tulokseen moni meistä on ehtinyt jo tulla omasta kokemuksestaankin. Siinä meillä on jälleen yksi sota, joka eskaloituu kaaokseen ja katastrofiksi. 

Tulen paikalle kutsuttuna, mutta epävarmana: onko tämä sitä, mitä aavistelen. Kuuntelen esittäytyviä, ketä olemme ja miksi täällä. Koolla on uusia ja entisiä kirjoittajia, nuoria ja vanhempia, työelämässä kokemusta kartuttaneita, erilaisissa elämäntilanteissa olevia. Koska tehtävänä on kirjoittaa, ei liene pahitteeksi kysyä onko myös sanottavaa.

Ne blogijutut, joita olen silmäillyt, ovat olleet melko irrallisen tuntuisia. On taitavan tarinankertojan sulavaa ja aisteja ruokkivaa kuvausta. On akateemisia, luentotyyppisiä pohdintoja. On aiheestaan innostuneiden pitkiä vuodatuksia ja hyvin fokusoituja asiantuntijatekstejä. Kommentteja ei juurikaan näy, pakko kysyä lukeeko näitä joku muukin.

Saamme aavitosen, jossa kerrotaan mitä kirjoittajalta odotetaan. Tehtävän laatu täsmentyy, mutta epävarmuuteni ei täysin poistu. Blogi olisi kanava valikoitujen seurakuntalaisten äänille, ehkä työntekijäin puheenvuoroillekin. Huuteleeko kukin kuplastaan? Tukevatko puheenvuorot seurakunnan kutsuvaa ja avointa yhteisöllisyyttä? Tuleeko vastakaikua, syntyykö keskustelua ilman hyviä, teräviäkin kysymyksiä? Tyhjentyykö mahdollisuus viisaiden maallikoiden saarnavuoroksi?

”Kiitos tästä valosta. Talven aikana on kertynyt paljon sotkua ja turhaa murhetta.

Paljon on risaista, kulunutta ja pois heitettävää.

Anna minulle voimia tuulettaa elämääni ja nähdä, mistä on jo aika luopua.”

Amen.