Putous putoaa. Vaikka Christoffer on sympaattinen juontaja, vitsikkäiden hahmojen vitsikkyys alkaa olla vedellä jatketun vellin luokkaa. Olen toki ohjelmaa seurannut siksikin, kun isompien lastenlasten putoushahmojen matkimiskyky on mahtava ja mielipidettä löytyy, niin pitää mummelinkin jotain mieltä olla.

Uudeksi hauskuutusohjelmaksi koeponnisti ensin Tanhupallo, muinainen hahmokisan voittaja. Se oli varmaan liian kilttiä huumoria ajan henkeen. Voi myös olla, ettei Kiti Kokkonen halua iän kaiken esittää pullerolasta. Kova on huumoripläjäysten tarve tänä aikana, kun pandemiakin jo rupsahtaa, ja sodan kirvoittamat putinvitsit enempi harmittavat kuin naurattavat.

Niinpä Joonas, tuo innokas huumorialan yrittäjä, on kavereineen lanseerannut julkkisten kinttuja roustaavan rakkikoiraohjelman (Roasting). Mitäpä ei tekisi televisionäkyvyyden eteen hän. Pissismummo, joka tämäisenä talvena on viimein herännyt pandemiakoomasta, tarttui tietysti ilahtuneena haasteeseen. Tässä tuoreimmat kommentit ekajaksolta. – Mitä tää nyt on. Onko sota loppunut viimen? Taustanaurettu standupyleisö ja jokapaikan julkkisnaamat valtakunnan tv-huumorista ovatki puuttuneet. Onko tosi hauskaa nälviä toista ihmistä? Tuollaisesta kaverista hankkiutuisin kohtsillään kauemmaksi, joka ei erota leikinlaskua ja ilkeilyä toisistaan. Pitäkää tunkkinne.

Säänhaltijat ovat olleet kovin suosiollisia eteläisen Suomen asukkaiden kevääntulon odotuksille. Taas oli kaunis sunnuntai. Lähdimme ajelulle järven ympäri kiertyville maanteille. Seudun asukkaat olivat kaivaneet fillarinsa esiin ja painelivat vauhdikkaasti parinkymmenen kilometrin kevytväylää, joka kiertää Tuusulanjärven. Luontorakkaan ihmisen sielu ja mieli virkistyvät raikkaista tuulista, auringon kilosta, muokattujen peltoaukeiden muhevista tuoksahduksista ja lintujen äänistä. Kevään etenemisestä kertovat havainnot nostavat mielialaa, joka tässä virusvuosien ja viimeisen parin kuukauden sotauutisten painon alta pyristelee väljemmille vesille.

Ajelimme yhteen vakipaikoistamme, Halosenniemeen, kahvitermarin kera. Oli hyvä tuuri, rantasaunan terassin penkillä ei ollut ketään, siinä on monesti eväitä nautittu. Sinivuokot ja scillat kukkivat, järvi on vielä jäässä, mutta rannat lainehtivat jo sulana. Jäiden lähtö lienee lähellä. Seutukunnan suosituin vedonlyöntikohde onkin milloin jäät lähtevät. Viimeistään vappuna, veikkaan.

Survouduin ikivanhoihin kumisaappaisiini ja ilmoitin Toiselle, että harava kutsuu. Talon päädyn ruusunurmikko ja yhteiselle pihalle avautuvan sisäänkäynnin kahtapuoliset istutusalueet saivat ystävällismielisen rapsutuksen. Kokemuksen mukaan ne odottelevat haravaa malttamattomina heti, kun aurinko on haihduttanut lumikuorman rippeetkin. Toisen tehtävä on korjata kasat pois. Kaksi päivää olimme maanneet likipitäen koomassa tädin kotiinpaluusiivouksen jäljiltä. Itsekin hämmästyin: olipa kehotuntemus kuin kurja tahansa, kevätinspis kumosi sen!

Sisäpihalla ovat suloiset krookukset kukkineet jo kohta viikon, ja syreenin lehtisilmut pullistuvat vauhdikkaasti. Sitä mukaa, kun viimeiset jäät varjon puolelta sulavat, nostavat tulppaanit ja muu kevätkukkakansa versonsa. Kevät, sittenkin!

Pääsiäisen jälkeinen arki alkoi meillä uurastuksen merkeissä. Ajoimme eilen Tädin kotiosoitteeseen, jossa makuuhuoneen katon läpi valuneiden vesinorojen turmelema lattia oli uusittu, seinät kuivatettu ja maalattu sekä katto paikattu ja maalattu remonttifirman toimesta. Täti ehti olla remontin aikana puolitoista kuukautta kahdessa eri hoitokodissa. Koska juhlapäivien alla mistään ei saanut siivousapua, tartuimme puuhaan. Makuuhuoneen huonekalut pyyhittiin ja toimitettiin alkuperäisille paikoilleen, vuodevaatteet imuroitiin ja tuuletettiin, verhot ripustettiin paikoilleen ja matto lattialle. Keittiöstä pyyhittiin pölyt ja  lakaistiin lattia, kerättiin jätesäkillinen tyhjiä muovirasioita, pilaantuneita ruokia ja kuolleita ruukkukukkia. Olohuoneen puoli ja ikkunoiden pesu jäi odottamaan luvattua siivoojaa, joka toivottavasti tulee ennen kesää.

Tänään taksi toi Tädin  kotirapun eteen ja Toinen oli sovitusti vastassa. Täti tunnisti kotinsa siitä päätellen, että joku matto oli ’väärässä’ paikassa. Iltahoitaja tuli huolehtimaan lääkkeet, iltapalan ja nukkumaan käynnin. Huomisaamusta kaikki jatkuisi kuin ennenkin. Toisen ottamasta kuvasta päätellen Täti oli saanut hyvää huolenpitoa, siitä kertoivat pyöristyneet posket ja tyytyväinen ilme.

Myöhäinen kevät tulee, ei ryminällä, vaan raikkain tuulin ja auringon sulattamia lumivesiä lirisevin puroin. Pihan sulaneelta reunalta kurkistavat krookuksen versot. Harmaalokkipariskunta on vieraillut vajan katolla useaan otteeseen tarkkailemassa maisemia kaiketi pesänteko mielessään. Linnut, ne ovat kevään airuita, isot ja pienet, riemukkaasti laulavat ja eleettömästi pareittain puuhastelevat linnut.

Kokoonnuimme Kuopuksen luo perheen pääsiäislounaalle kutsuttuina. Esikoinen ei nyt päässyt kummitytärtä sylittelemään, soittajallehan juhla-aikaan töitä riittää. Meille tilaisuus oli yhtä juhlaa! Tärkeitä juttutuokioita Kuopuksen ja molempien ’miniäkultien’ kanssa ja sitä spontaania lapsiperhehulinaa, joka herättää onnen ja rakkauden tunteet valloilleen. Esikoispoikanen oli taas kasvanut ainakin viisi senttiä viime näkemästä ja katselee Mummelin päälakea kolmetoistavuotiaan korkeudelta. Koska Pikkumuru seisoo jo hetken kerrallaan omilla jaloillaan, tramppamestariksi etenevästä Murusta on tullut Mummelin ja Vaarin Isomuru, mitä nimeä hänen piti vähän äkkiseltään maistella. Ehkä hänestä kehkeytyy vielä Muruneito?

Savupönttöuunissa haudutettu lampaan paisti maistui suorastaan samettisen muhevalta aromikkaan kastikkeen kera, ja kevätparsa suli suussa. Pääsiäiskakku kahvin ja mehun kera täydensi kulinaarisen nautinnon. Parasta pääsiäisiloa oli ilman muuta rakkaiden ihmisten kanssa yhdessäolo ja karanteeneista vapautuneet halaukset.

Pitkänperjantain tunnelmaa sävytti passiomusiikki. Valoisa päivä kaikin tavoin. Katsoimme oman kirkon striimatun palveluksen. Tunnelma kirkossakin oli ihmeellisen meditatiivinen. Markus-pappi kertoi seinälle heijastetusta Mathias Grunewaldin kuuluisasta maalauksesta. Muistelin omaa järisyttävää kokemustani Colmarin museossa tuon järkyttävän maalauksen edessä, missä kuvataan Kristuksen kärsimyshetkiä ristillä. Asta-pappi jaksotti esirukouksen tavallista pitemmin hiljaisuusjaksoin, josta syntyi ihmeellinen rauha. Mustiin puettu alttari, jolla vain krusifiksi, yksi kynttilä ja viisi punaista ruusua Kristuksen haavoja kuvaamassa jäi sieluun jälkikuvaksi.

Lauantaikin oli valoisa päivä. Ajoimme hautausmaalle, kävelimme siellä, emme tavallisia reittejä tutuille haudoille, vaan kävimme tutustumassa uuteen sirottelumetsikköön yhdessä. Ehkä sinne saattavat aikanaan luonnon syliin sen, mitä meistä jää, tuhkana tuuleen, jonkin lähekkäin kasvavan koivun ja männyn tuntumaan.

Palmusunnuntain aurinko loistaa vielä arkenakin! Päivälevon ja kahvin jälkeen käymme tunnin kävelyllä. Istumme tuokion koulun kulman penkillä, kun puhelimeni kilahtaa. Kuoroystävä soittaa, istuskelee auringossa parvekkeellaan ja toivottelee hyvää pääsiäisviikkoa. Mukava juttuhetki. Haluan tarpoa metsäpolunkin, viimeksi se oli aivan jäässä, mutta nyt jo pehmennyt. Puiden rauha tyynnyttää kulkijan mielen. Illansuussa sytytän ikonipöydälleni tuohuksen ja laulan kärsimysvirsiä, hiljaa hyräillen. Illalla kuulen mustarastaan huilunkirkkaan kevätlaulun.

Toisena aamuna lähdemme kävelylle jo ennen puolta päivää. Poikkeamme lähikaupassa, kuljeskelemme pieniä sivukatuja, joille ei ole tullut poikettua vuosikymmeneen. Mikään ei ole muuttunut. Tämänpäiväinen metsäpolku on jo sula, ottaa lempeästi myötäillen askeleet vastaan. Eskariryhmä näkyy touhuavan päiväkodin pihalla, kun palaamme kotikatua omalle ovelle. Toinen rikkoo jäätä pation reunalta, ottaa vajasta pari tuolia aurinkoseinustalle. Krookuksen ensi versot pilkistävät kukkamaan reunalta. Lueskelen Laura Malmivaaran romaania Vaiti. Tuohus syttyy tänäänkin, luen päivän tekstit ja hyräilen pari virttä. Sotauutisointi ahdistaa ja tulee uniin. Herra armahda heitä – ja meitä!

Keskiviikkona käymme kaupasta pääsiäisruuat, haemme leipomosta rahkapiirakkaa sekä kirjastosta luettavaa. Tuon rapun pieleen pieniä narsissiruukkuja ja maljakkoon keltaisia tulppaaneja. Väsyttää, toteamme, että täysin kunnossa emme vielä ole karanteenin jälkeen. Jätetään suosiolla tänään ulkoilu väliin. Illansuussa vietän taas tuohushetkeä. Se tuntuu hyvältä, rauhoittaa ja voimaannuttaa. Huomenna on kiirastorstai.  

Räntänaamainen päivä. Eilen pamahti harvinainen huhtikuun ukkonen siellä täällä. Säät elävät elämäänsä, putinit sotivat sotiansa ja ihmiset pinnistelevät päivästä toiseen elämänsä reunaehtojen armoilla.

Istahdimme kuuntelemaan radiokirkkoa. Nauhoitus sekin taas oli, vaikkei sentään vuosien takainen siitä päätellen, että esirukouksessa muistettiin Ukrainan kansaa sodan keskellä. Palveluksen kokonaisuus muistutti sekahedelmäsoppaa: tavanomaiset messuosiot tulivat milloin missäkin järjestyksessä. Teemana olikin musiikkimessu: huilua, kannelta, urkuja; virpomalauluja, psalmikantillaatio, virsiä. Onneksi hengettömästi kilahtelevaa pianoa ei ollut mukana. Sananselityksestä jäi mieleen ajatus Jumalasta, joka heittäytyi ihmiseksi jakaakseen ihmisen kärsimyksen ja kuoleman. Tämä ajatus jatkuu mielessäni sodan tuhovoimien keskellä sinnittelevien ihmisveljien ja sisarten, lasten ja eläinten pelon, kärsimyksen ja paniikin jakavan Jumalan läsnäolon tarjoamaksi lohduksi.

Otin esiin talletut kauneimmat virpomavitsat pandemiantakaisilta vuosilta. Sydämessä on tallella vuosi vuodelta kasvavien virpojaimme laulu…

Johan ehdin kuvitella hissukseen hiipivämme ihmisten ilmoille, kun flunssasta tokenen. Vaan kuinkas kävikään. Paraneminen on iän mukaisesti hitaanlaista, Toinenkin oli vetämätön. Piti perua osallistumiset ja jäädä potemaan. Perhe vähän painosti, että testi pitäisi tehdä, tehtiin sitten lauantaina. Ja kas, Toisella oli koronavirus. Miten se nyt niin voi olla, että minulla on kurjemmat flunssaoireet, mutta toisella pahempi virus. No, karanteenissa kökötetään, kun ei oikein saatu selvää, milloin toisen oireet alkoivat, hän kun on yskinyt kaiken talvea. Minä olen mielestäni sairastanut tässä tavallista flunssaa, koronan kotitestikin näytti negatiivista, mutta koska Toinen kävi varmistuksessa terveyskeskuksen testissä, sain tietysti koronavilkusta hälytyksen, että altistus on. Toimintaohje kertoi, että jos ei ole vaikeita oireita, ei tarvitse tulla testiin. Varmaan täytyy karanteenipäivien täytyttyä tehdä vielä kotitesti, että tietää onko ohi vai ei.

Olen tässä aikani kuluksi tutkinut kaikki thl:n koronainfot, tsekannut omaolo.fi oireet ja koronabotin. Mielestäni infoa on ähkyksi asti ja ohjeet osittain ristiriitaisiakin. Kun hoito kerran on oireenmukaista, niin samapa tuo, mikä virus on kyseessä.

Viime viikolla oli jo mukavaa ohjelmaa sopivasti, kirjaston ja kaupan lisäksi, kun ystäväpariskunta kävi arkipäiväkahveilla, oli kuoron harjoitus ja vielä miniäkulta kahden pikku tyttönsä kera käymässä. Taisin käydä pari juttua kaupungilla ilman kasvosuojusta. – Ja kas, sunnuntai-iltana jo oli semmoinen fiilis, että flunssahan tästä nyt enää puuttuikin. Näillä elämän eväillä ja riskeillä sekään ei ole mikään pikku juttu. Nyt olen jo kolmen totaalisen makoilupäivän jälkeen jaksanut vähän lukea ja katsoa uutta kotimaista Transport-sarjaa pari jaksoa Areenasta. Pahinta on kuiva yskä ja aivastelu, joka kurittaa hengityksen apulihaksia rintakehällä. Toinen on hoitanut asioita, kun ei toistaiseksi ole yhtä heikossa hapessa.

Edellinen vanha kunnon flunssa tuli pidettyä helmikuussa 2020 juuri ennen kuin Suomi meni kiinni. Kevättalvellahan flunssavirusta yleensä on tarjolla. Epäilen, että koronavuosien ahkera kasvosuojusten käyttö myös herkistää muillekin kiertolaisille sitten, kun suojan käyttöä vähennetään. Lisäriskinä vielä ikä ja perustaudit. Tämä on hyvä muistutus koronaviruksestakin, saadut rokotuksethan eivät ilman suojatoimia tartuntaa estä. Flunssavirus on yhtä tarttuvainen kuin koronaviruskin ja niittää huonokuntoisen helposti petipotilaaksi.  Vanhoja konsteja parempia ei kukaan ole keksinyt, siispä hoitona riittää lämmin mustaviinimarjamehu ja hunaja. Katselin koronan kotitestipakkausta, en saanut siitä tolkkua. Mitäpä se hyvejää, sanoisi Kainuun ukko, vaikka oisikin sitä sorttia, ei siihen sen kummempaa hoitoa ole kuin perusflunssaankaan.