Milan Kundera Olemisen sietämätön keveys suom. Kirsti Siraste WSOY:n Loistopokkarit 2005 11.p.

Tämän kirjan lainasin toistamiseen kirjastosta. Halusin tietää, miten ymmärtäisin klassikkoteoksen tässä iässä, sillä ensimmäisen kerran sen olen lukenut kirjan ilmestymisen aikoihin. – Oli kuin uusi teos! Nyt nousi siitä väkevimmin Tsekkoslovakian miehityksen nostamat tunnot ja kohtalot, erikoisen avioliittotarinan rinnalla. Jotain muinaisesta kultapölystä teoksen yltä myös karisi toisella lukemalla.
*
Benedict Wells Yksinäisyyden jälkeen suom. Raimo Salminen Aula & Co 2021

Nousevan sveitsiläis-saksalaisen kirjailijakyvyn esikoisromaani kuvaa kolmen sisaruksen järkkyneitä kohtaloita yhden sisaruksen hitaasti kehittyvän rakkaustarinan rinnalla. ”Romaani välittää ainutlaatuisella herkkyydellä ja kirkkaalla, koskettavalla otteella sen mitä tarkoittaa oman elämänpolun löytäminen – ja kuinka sitä etsiessään voi säilyttää toivon rinnallakulkijan kohtaamisesta.” – Erityinen sisarustarina on myös erityinen lukukokemus. Kirjallisuus tarvitsee uskaltavia ja erilaisia tarinoita elääkseen tällaisena aikana, joka on niin täynnä tyhjää viihdettä. Kirjailijan nimi kannattaa painaa mieleen.
*
Marja-Leena Tiainen Sydänystäväni Kirsti ICASOS 2020

Romaani on surun kuvaus, joka kauniisti ja koskettavasti kertoo parhaan ystävän menettämisen surusta, siitä, mitä jälkiä ystävyys jättää ja miten elämä jatkuu. – Tiaisen tyyli on sillä tavalla mukaansa ottava, että lukijasta tuntuu kuin kirjailija juttelisi lukijalle, puhuisi läheltä ja tavallisin sanoin. Pidin kirjasta.
*
Kristin Hannah Satakieli suom. Kaisa Kattelus WSOY 2019

Puhutteleva romaani saksalaisten miehitettyä Ranskan ja internoimalla juutalaiset järjestelmällisesti keskitysleireille. Romaani kertoo ranskalaisten sisarusten selviytymistarinan. Kumpikin sisaruksista toimi omalla tavallaan vastarintaliikkeessä ja joutui kokemaan kovia. – En ole erityinen sotaromaanien ystävä, mutta tämä oli historiallisesti mielenkiintoinen. En esimerkiksi tiennyt, että miehitysaikana saksalaiset tuhosivat myös ranskan juutalaisia järjestelmällisesti.
*
Reijo Mäki Keltainen leski (Vares) Otava Seven-pokkari 2007

Ensimmäinen Vares-tarinani, löytyi Toisen kirjahyllystä. Kyseinen Reijo Mäki lienee Suomen suosituin dekkarikirjailija painosten määrästä päätellen. Voin ymmärtää, miksi. – Tarina kieppuu ihan jännittävästi kyllä, kieli on sujuvaa ja mukavalla tavalla humoristista, mutta samalla yhtä sovinismin kukkaketoa. Henkilögalleria on varsin yksivärinen ja replikointi kuin yhdestä ja samasta tuubista. Siis, ei mikään kirjallinen saavutus tyyliltään, mutta jokin näissä Vares-jutuissa miesihmisiä ainakin kiinnostaa.
*
Karin Smirnoff Lähdin veljen luo suom. Outi Menna Tammi 2019

Toimittajana työskennellyt ruotsalainen kirjailija (s. 1964) teki elämänmuutoksen ja muutti pohjoiseen. Esikoisromaanista tuli bestseller ja kirjailijalla on tähtäimessä trilogia, josta myös tehdään tv-sarja. Romaani on saanut runsaasti ylistystä ja noussut ’tapaukseksi’ Ruotsissa. Päähenkilö on pohjoisessa maalaismaisemassa rankan lapsuuden läpikäynyt nuori nainen, Jana Kippo, joka lähtee ja rakentaa oman elämän Uumajassa, kunnes palaa synnyinseudulleen kaksoisveljensä luo. – Romaani on tosi rankkaa luettavaa paljastaessaan kerros kerrokselta sisarusten synkän lapsuuden salaisuudet. Päähenkilö näyttäytyy vahvana ja selviytyvänä, mutta samalla lapsuushelvettinsä syvien haavojen arpeuttamana. Kirjan lukeminen otti koville, mutta onhan se lukukokemuksena väkevyydessään vertaa vailla. Hiukan vierastin suomentajan tapaa kirjoittaa ihmisistä pienin alkukirjaimin ( esim. janakippo) pitkin matkaa, mutta voi siinä nähdä symboliikkaakin. Ihmiset ovat sukujensa ja perheidensä historian osasia. – Lukekaa ihmeessä!
*

Satu Vasantola Kaikki kadonneet Tammi 2020

Toimittaja-kirjailija Vasantola on julkaissut toisen romaaninsa. Se on nykykirjoille tyypillisesti päähenkilön suvun tragedioita ja salaisuuksia selvittelevä tarina. Henkilöitä on runsaasti ja päähenkilö elää elämäänsä samalla muistellen lapsuuttaan. ”Vavahduttava kertomus katkenneista perhesiteistä, peruuttamattomista vahingoista, vuosikymmenet ylittävästä ystävyydestä.” – Satu Vasantolalla on vahva tendenssi romaaneissaan. Hän nostaa esiin menneen sukupolven tragedioita, jotka tänä päivänä hoidettaisiin toisin. Tyyli on tabuja kaihtelematon, loppua kohti lukijasta alkaa jo tuntua, että naisen alapään sanastoa ja lihallista rakkauselämää on kuvailtu yllin kyllin. Kun päähenkilö vielä on gynekologi, aihetta riittää.
*

Annamari Marttinen Häiriömerkintä
Tammi 2021

Lappeenrantalainen kirjailija kirjoittaa romaaneja, joiden henkilöt elävät niin tavallista elämää, että siihen on helppo samastua. Tämä tuore romaani kertoo naisesta, joka eronsa jälkeen elää vuoroviikoin tyttärensä kanssa ja yksin, kun tytär on isällään. Tavallisen elämänmenon mullistaa isomman asunnon osto, tyttärelle sekä äidille halutaan oma huone. Tekee mieli remontoida vähän, edellisen asukkaan jäljet pois. Entisen asunnon myynti tuottaa ongelmia ja pian nainen on kahden asunnon loukussa. Nainen menettää työpaikkansa jää työttömäksi ja laskupino alkaa kasvaa. – Marttinen kirjoittaa suggestiivisella imulla naisen mielialoista ja ajatuskierteistä. Vahvat tunteet myllertävät; häpeä, kateus, häilyvä toivo, musta toivottomuus vievät kaikki voimat. Ystävien ’kyllä sä selviät’ -puheet tuntuvat vähätteleviltä. Nainen selviääkin, miten kuten, saatuaan apua tilanteensa selvittelyyn. Siksi surullisella tarinalla on – jos ei nyt onnellinen loppu – niin toivon mahdollisuus kuitenkin.
*
Kjell Westö Tritonus suom. Laura Beck Otava 2020

Edellisen romaaninsa (Rikinkeltainen taivas, 2017) upea menestys on siivittänyt uusintakin romaania, joka kertoo ikääntyvän kapellimestarin asettumisesta saaristoyhteisön vapaa-ajan asukkaaksi. Kansainväliset klassisen musiikin kuviot ovat aika pieniä, jokainen tuntee tai vähintään tietää jotain kautta toisensa – siinä mielessä saariston suomenruotsalaiset ovat samankaltainen yhteisö. Näin läpeensä musikaalinen kirjoittaminen on vaativaa, Westö lienee parhaita aihepiirin kuvaajia, joita kohdalle on osunut. – Tämä on jälleen yksi kirja, jonka haluaisi hyllyynsä hitaasti uudelleen luettavaksi. Muusikkous avautuu kirjan kautta erityisenä lahjakkuuden lajina, joka määrittää pitkälle elämän laadun ja erityispiirteineen myös rajaa sosiaalisen kanssakäymisen, vie jonkinlaiseen eristyneisyyteen ja yksinäisyyteen. Klassisen musiikin rinnalle kirjailija on punonut saariston harrastajamuusikoiden kautta myös muita musiikin genrejä valottavaa pohdiskelua. Jos kirjaan voisi rakastua, tämä ehkä olisi minulle sellainen kirja.


Kevät hiipii vappua kohti. Lukemattomat koleat, räntäsateisetkin vaput on eletty pitkän elämän varrella. Sellainenko taas on tulossa? Toisaalta viime vappuna oli ja nytkin sää on aika samantekevä tässä hitaassa ja nihkeässä paluussa entisen elämän tapaiseen kevääseen. Sitä pirskahtelevaa keveyttä ja raikkaita pyrähdyksiä ulos ympyröistä ei enää synny. Elämään on tullut uudenlaista vakavuutta, jopa raskautta. On tajuttu viiltävästi: elämä ei ole ennustettavissa, se saattaa yllättää, muuttua epävarmaksi. Herättää pelon väreitä.

Vastuulliset naiset ja muutama mies vallan kammareissa ovat viimein tulleet järkiinsä. Thank God! Monta päivää ja yön seutua on kansa saanut ihmetellä, mikä voi olla noin vaikeaa samassa veneessä samaa väylää purjehtiville, että pitää uhata veneen kaatamisella. Median hullunmylly asian ympärillä ei ollut omiaan pitämään yllä toivoa järkiintymisestä. Ehkä tämä tästä vielä kevenee, vapun väreiksi.

Kahdeksankymppisensä jo ohittanut ystävä soittaa. Hän kertoi kaatuneensa kotonaan ja saaneensa apua, kun ulottui puhelimeensa, vaikkei itse päässyt ylös. Hänellä sattuu olemaan nuorempi ystäväpariskunta, joka soittaa ja kyselee tarvitaanko apua. Kaikilla iäkkäillä ei ole omaa perhettä tai sukulaisia lähimain. Miten he…

Katolisissa kirkoissa on kuvattu Kristuksen kärsimystä kuvasarjalla Ristin tie. Kussakin kuvassa on kärsimystien eri vaiheita. ”Kristus kaatuu ensimmäisen kerran”. Ristiä kantavan voimat hiipuvat. Kuinka monta kertaa hän kaatuukaan, ennen kuin kärsimystie on kuljettu loppuun? Missä ovat avuliaat Simon Kyreneläiset tänä aikana? Ajattelin tätä voimallista kertomusta myöhemmin, kun kyykittyäni liian kauan kevätkukkia kuvaamassa pihalla yritin turhaan nousta siitä ylös ja lopulta kaaduin pitkin pituuttani ja löin pääni maahan. Toinen kuuli ja tuli auttamaan. Ei se kaatuminen sinänsä, vaan se sielun syvyyksiä koskettava kokemus, kun omat voimat eivät enää riitä siihen, mihin ovat ennen riittäneet. Olen siis sen tien alussa, jossa voi kaatua yllättäen eikä pääse omin voimin ylös. Se on syventävä vaihe nöyryyteen suostumisen tiellä.

Tämän aamun radiokirkosta jäi soimaan mieleen vanha, lapsuudesta tuttu hengellinen laulu Sinun rauhasi anna mulle, elon kohtalot kirkastain, en mä pyytänyt tyyntä tietä, sinun tahtosi tietä vain. Sen päättää säe: Kotipolku on armon tie.

Taas on yksi viikko kulkeutunut lopuilleen, kevät edennyt sekä ’keikkunut’. Remontin jälkityöt on saatu pisteeseen, jossa kehtaisi kutsua ystävänkin ovelta peremmälle tapaamisen tuokioksi, jos olisi ketä kutsua.

Omat voimat ja Toisen ryydyttäneitä ponnisteluja summatessa on mielessä herännyt yksinkertainen kysymys: milloin me vanhenimme? Ensin korona hiljensi meidän sosiaalisen elämämme ja pakotti olemaan aloillaan. Siitä seurasi varovaisuus, lapsenlapsi-ikävä ja aikuisten kontaktien kaipaus, lopulta alituinen alakulo. Mikä tahansa kontakti on tuonut tervetulleen tuulahduksen elämästä, jota joskus elimme. Osasin mielestäni arvostaa yhteyttä ystäviin, sukulaisiin ja siihen sosieteettiin, jonka olen omakseni kokenut. Kuvittelin jopa olevani ihminen, joka saa helposti ideoita ja lähtee niiden mukana kevyesti matkaan. Mitä sille minulle tapahtui?

Esikoislapsenlapsi, kruununprinssimme, pojanpoika, jolla on lahjakkuutta, tekee tulevaisuuteen tähtääviä ratkaisuja elämässään. Pojantytär, tuo iloa soliseva kevätpuro ja kaikkiin puiston puihin kiipeävä villikko, täyttää pian kymmenen vuotta. Menetimme heidän lapsuudestaan reilun vuoden. Toinen pieni pojantytär kasvaa salaa isosiskoksi, pelkäämme, että hän on jo unohtanut meidät. Mitä on tapahtunut omille pojillemme tällä välin? Elämä ei odota, se hyrrää eteen päin. Eikä kaikkea voi striimata.


Poikkesimme taas kuten lähes joka kevät Halosenniemessä Tuusulan Rantatiellä tarkkailemassa kevään edistymistä. Puutarhan puolen näkymät olivat suorastaan järkyttävässä jamassa. Työkoneiden julmat jäljet kevätpehmeässä maassa, risukasat korjaamatta, puiden runkoja pitkin poikin. Kyltit kertovat suojelusta kaiken, emme edes muista milloin lääninhallitukset lakkautettiin.

Museon niemessä saunarannassa kukki leskenlehtirypäs, siinä sitruunaperhonen ja kimalainen vuoroin vieraisilla. Aurinko helotti, järvellä uiskenteli yksinäinen hanhi. Tuuli rypytti järven selkää. Metsässä piiskutti hätääntynyt pesijä. Kuitenkin kevät.

Huoneiston seitsemän ikkunaa ja etuovi vaihtuivat päivässä pääsiäisviikolla. Taloyhtiön remonttitilaukseen sisältyneet viimeistelytyöt sen sijaan ovat edenneet tipoittain. Pitkäperjantaina istuimme kalustoröykkiöiden keskellä katsomassa palveluksen striimausta omasta kirkosta – ja samaan aikaan työmiehet paukuttelivat peltejä ikkunain takana. Luvattu ikkunanpesu tapahtui viikon päästä. Vasta sen jälkeen pääsimme purkamaan suojaukset ja huonekalut kasoista paikoilleen.

Mitä kauhistuinkin taannoin (Paljastuksia, 27.3.), on pakottanut toimimaan. Tässähän oli oivallinen tilaisuus aloittaa kauan kuumotellut projekti nimeltä ’suursiivous’. Huonekalut olivat valmiiksi poissa paikoiltaan, joten tekosyytä, miksi ei jaksaisi aloittaa, ei ole. Emme ole enää kovin nuorekkaita, emme ihan priimakunnossakaan, joten sovimme, että nuohous ja pesu tehdään huone kerrallaan ja välipäiviäkin saa tulla. Välitöikseen Toinen asenteli av-laitteistoa paikoilleen ja minä puuhastelin kirjahyllyissä pölyrievun kera.

En suosittele itselleni mitään ’suur’-alkuista siivousprojektia enää ikinä. Miten niin ei vain enää jaksa? Vanhan selkä kiljuu kumartelua ja nostelua, niska ja hartiat jumittaa, päätä särkee. Lattiatasolle pääsee vielä joten kuten, mutta ylös ei omin avuin. Ja molemmilla kimahtelee hermot. Päätin: Jossain täytyy olla ihmisiä, jotka jaksaa paremmin. Työllistyisivät, maksaisin mieluusti.

Tänään tuli se päivä, kun ripustimme pestyt ja silitetyt verhot paikalleen. Tsadaa! Uusissa ikkunoissa on valmiiksi hienot sälekaihtimet, mutta kyllä verhot tekevät kodikkaan olon.

Anne Brunila Johanna Venho Kuka olisi uskonut Muistikuvia Tammi 2020

Suomen harvoja menestyneitä ja vahvoja naisia tämä Anne Brunila. Elämänkertomus pitää sisällään onnellisen lapsuuden, monialaisten opintojen ja työhistorian aina tohtorintutkintoon asti. Elettyä on myös erityisellä tavalla alkanut rakkaustarina tasapainottomaksi osoittautuneen miehen kanssa parisuhteessa, joka päättyi miehen vankilatuomioon ja itsemurhaan. Lapsen sairastuminen ja vammautuminen on vaativan työn ohessa pitänyt Brunilaa tiukoilla. Nuoruudessaan omaksumansa buddhalaisen elämänfilosofian myötä Brunila kertoo jaksaneensa ja kasvaneensa ihmisenä. Jätettyään huippuvirkansa Fortumilla ja lukuiset isojen firmojen hallituspaikat Brunila on omistautunut opiskelemaan tiibetiläistä viisautta ja harrastamaan meditaatiota. – Erityisen ihmisen erityinen elämänpolku jättää hiljaiseksi.
*
Saara Turunen Järjettömiä asioita Tammi 2021

Kirjailija, dramaturgi Saara Turunen on kiinnostava ja omaääninen tuttavuus. ’Omaääninen’ voi tässä yhteydessä tarkoittaa omaelämänkerrallista tapaa kertoa tarina. Teemana on kuvata teatteritaidetta opiskelevan ja apurahalla elävän nuoren naisen suhdetta mieheen, jonka hän tapaa Kataloniassa opiskelijavaihdossa. Romaani on selkeäsanainen ja tarkoin havainnoiva kertomus miten suhde vierasmaalaiseen mieheen syntyy, miten nainen jää siihen kiinni, pyristelee eroon ja takertuu uudestaan. Miehestäkään ei ole lopettamaan edestakaisin soutavaa suhdetta, jonka osapuolet elävät kumpikin kotimaassaan omaa elämäänsä, johon jää kuulumaan tämä liimapaperisuhde. – Periaatteessa lukijana hermostun ihmiseen, joka ei pysty päättämään mitä tekisi. Suhde on monella tavalla ’järjetön’ ja mahdoton, mutta koska kumpikin ovat – eri syistä ja eri historioista johtuen – takertuvaa tyyppiä ei ratkaisua tule. Toisaalta tarina on rehellisyydessään ja lakonisuudessaan moderni ja raikas. Kirjoittaja puhuu minämuodossa ja teksti soljuu itsestäänselvän sujuvasti ja kronologisesti niin kuin juttelu. Kyllä, pidin kirjasta.
*
Joel Haahtela Hengittämisen taito Otava 2020

Helsinkiläinen lääkäri-kirjailija Joel Haahtela (s.1972) on osoittautunut luotettavaksi ja antoisaksi vaativallekin lukijalle. Uusin kirja on ”Lumoava tarina isästä ja pojasta, tuulisesta saaresta ja anteeksiannosta.” – Haahtelan olen tunnistanut jonkinlaiseksi ’sielunveljeksi’, niin riipaisevan tuttuja, samanäänisiä ja -sävyisiä ovat kokemukset ja havainnot, joita hän kirjaa. Tämän kirjan halusin luettuani omaksi!
*

Robert Seethaler Kokonainen elämä suom. Raimo Salminen AULA & CO 2020

”Hienosyinen ja elegantti romaani, jossa yhden miehen elämä avaa näkymän koko Eurooppaa muuttaneeseen vuosisataan.” – Olen esitellyt tämän kirjan lokakuussa 2020. Halusin lukea sen uudelleen. Olen edelleen samaa mieltä: romaani on timantti. Niin vähäeleinen elämä ja niin täynnä merkitystä.
*
Jhumpa Lahiri Missä milloinkin suom. Helinä Kangas Tammi 2020 (2018)

Britanniassa syntynyt, juuriltaan intialainen Lahiri kirjoittaa kuohkeita tunnelmakuvia yksinäisen naisen arkipäivistä, kohdatuista ihmisistä, ympäröivän elämän havainnoista. Kirjailija on palkittu mm. Pulitzerin kirjallisuuspalkinnolla, New Yorkerin esikoiskirjapalkinnolla. – Pidin kirjailijan tarkkanäköisistä ja elävistä kuvauksista. Tämä ei ole varsinainen romaani, pikemminkin yksinelävän naisen teräviä havaintoja elämästä.
*
Tiina Rajamäki Alisa Teos 2020

1977 syntynyt helsinkiläinen Tiina Rajamäki on julkaissut aiemmin novellikokoelman. Tässä siis romaani, joka kertoo nuorten muusikkonaisten suhteista toisiinsa ja vanhempiinsa. Mitään tavanomaista ei romaanin ihmissuhdeverkosto tarjoa, kiinnostavaa kylläkin. – Klassisen musiikin opiskelijoiden ja taiteilijoiden elämästä on tosi vähän tarinoita. Tässä on yksi ja antoisa sellainen. Klassinen musiikki kuuluu erottamattomana osana omaan elämääni, ehkä juuri siksi iloitsin tästä romaanista, joka paljastaa senkin, miten yksinäisiä esittävät taiteilijat usein omassa elämässään ovat. Romaanina Alisa on ehkä hieman raakile, mutta aihepiiriltään ehdottoman kiinnostava.
*
Terhi Kokkonen Rajamaa Otava 2020

Muusikko ja teatterikorkeakoulussa dramaturgiaa sekä Aalto-yliopistossa elokuvataidetta opiskeleva Kokkonen (s. 1974) on prosaistina ensikertalainen. Romaani on rakennettu toisiinsa löyhästi liittyvien ihmisten kohtaamisiin matkalla onnettomuuteen joutuneeseen pariskunnan kanssa. – Tottumattomuus pitkän proosan kirjoittamiseen lienee syynä keskittymisongelmiin tarinassa. Kirjoittaja on laventanut tarinaa liian monella sivuhenkilöllä päähenkilöjen kustannuksella, jolloin tarinan fokus hajoaa. Jotenkin syntyy vaikutelma, että kirjoittaja ei pidä henkilöistään. Siitä seuraa, että lukijakaan ei syty heidän kohtaloistaan.
*
Annu Haho Mitä kärsimys opettaa elämästä? Tuuma 2020

Annu Haho on terveystieteen tohtori ja kokenut hoitoalan kouluttaja. ”Kirja pohjautuu haastattelututkimukseen, johon osallistui parantumattomasti sairaita henkilöitä.” Kirjassa pohditaan elämän merkityksellisyyttä, kuolevan mielessä pyöriviä kysymyksiä ja kärsimystä osana elämää. – Syvällinen kirja, joka tukee elämän ja kuoleman kysymyksiä pohtivaa potilasta sekä omaisia ja hoitajia.
*
Maria Shriver Olen ajatellut… suom. Taija Kuula Viisas elämä 2020

Mielekkään elämän havaintoja, rukouksia ja meditaatioita. – Lyhyitä, helposti sulavia elämänviisaustekstejä, joita voi lueskella vaikka illalla viimeksi ennen nukahtamista.
*
Rani Manicka Jasmiinin tuoksu suom. Helene Bützow Otavan SSKK 2003 (2002)

Uskomaton sukutarina, joka alkaa Ceylonilta. Perheen Lakshmi-tytär annetaan malesialaisen miehen vaimoksi 15-vuotiaana. Sukupolvelta toiselle siirtyvät suvun perinteet ja salaisuudet, peritty kauneus ja rumuus, kirous ja siunaus, rikkaus ja köyhyys, voima ja heikkous. – Tarina on seikkailu länsimaalaiselle täysin vieraassa ja oudossa itämaisessa kulttuurissa, jota hallitsevat ikiaikaiset perinteet, esi-isien henget ja hindujumalat.


Pilvinen päivä tämä palmusunnuntai. Ei houkuta rämpimään jäisen metsätien takaisille pajukoille kissoja hakemaan. Koska remontin vuoksi huusholli on ulkoisesti mullin mallin, mihin niitä voisi asetellakaan.

Istuin tuolissani tunnin radiokirkkoa kuunnellen. Mietin taas mihin kirkko, johon olen lapsuudesta läpi nuoruuteni ja työikäni syvällisesti kuulunut, on menossa. Mitä on tämä alituinen pianon kilinä ja rumpujen kumina, mitä nämä rämpytyslaulut, joiden sanoista ei kukaan selvää saa? Kuulisipa useammin urkujen rauhallisen huminan tutun virren taustana ja semmoisessa tempossa, johon ehtisi mukaan. Mitä on tämä vimmainen kohdennus, tänäänkin taas rippikoululaisia ajatellen kaikki tehtiin? Voisiko radiokirkon seurakuntaa palvella vähän laajemmalla spektrillä? Saattoi jäädä moni muukin radion ääressä sanan ja virren ruisleipää kaipaamaan.

Kun itseään siistinä pitävä ihminen joutuu siirtelemään paikoilleen juurtuneita huonekaluja seinien ja ikkunoiden luota kauemmas remontin tieltä, paljastuu joka viikko imuroidun ja siistityn kodin todellisuus julmasti kuin tiskirätti päin naamaa. Mitä onkaan pianon takana? Patterin ja seinän välissä? Tasolla, jolta musiikkilaitteet on nostettu turvaan vaatehuoneeseen? Kirjahyllyjen päällä, jonne kurkistaakseen täytyy nousta rappustuolille? Sängyn alla, jossa pitää majaa pesulasta tuotu putipuhdas matto?

Ei tarvitse olla himosiisti ihminen tai pölyallergikko, silti tuo huonekalujen takainen, alainen ja yläinen maailma nostaa inhon väreitä. Sitkeänharmaata pölymattoa tasoilla. Pikkulapsen nyrkin kokoisia höytyväpalleroita, joiden räkäänsä kirnuavan naurun melkein näkee ja kuulee. Sormenpäätestin masentava vihje asiaintilasta sielläkin, missä ei silmä mitään havaitse.
Olen aavistanut tämän, mutta torjunut tietoisuudestani. Mitä se kertoo minusta?

Olemme kuin kaksi kohmeista kilpikonnaa, jotka parina päivänä viikosta kömpivät ulos kolostaan ja häikäistyneenä kevään kirkkaudesta suunnistavat hankkimaan ruokaa ruumiille ja sielulle kasvosuojus kilpenämme. Kotikolopäivät ovat yhtä ikkunasta katselua, ja ulkoilu jää usein kulkuun pihan poikki postilaatikolle tai roskisvajaan. Näiltäkö kadehdittavilta olennoilta pitäisi vielä ulkona liikkuminenkin kieltää, kun eivät muutenkaan uskalla jäisille lenkkipoluille. Antaisivat jo meidän olla rauhassa!

Tänään oli asioita, Toisella apteekkiin ja minulla kirjastoon. Muutama pääsiäiskorttikin odotti postilaatikkoon viemistä. Vihdoinkin ovat alkaneet lumen sulamisviikot, niitä jo on odoteltu. Linnut tirskuvat pihassa ja touhuavat lintulaudalla. Hyvinvoiva kiiltävänharmaaturkkinen oravakin on käynyt verottamassa pähkinä- ja siementarjoilua.

Tähän todellisuuteen tulee vielä tieto: Esikoinen on saanut kuumeetta oireita, käynyt testissä ja todettu viruspositiiviseksi. Siinä meni nyt monen perheen pääsiäislomasuunnitelmat uusiksi, kun oppilaat ovat altistuneet ja työtovereista osa. Karanteeni on päällä siellä ja täällä.