Aamun Hesarista: ”Koulua ei enää kunnioiteta”. Toimittaja Saga Sinisalo on koonnut H.S:n koulujen vaatimustason laskua koskevaan kyselyyn tulleita opettajien vastauksia ja haastatellut opettaja Seija Jäppilää kokemuksista työssään. Artikkeli on hyvin tehty ja valottaa opettajien tuntoja työstään nykykoulussa.

Erityistä huolta kokevat matematiikan, kielten ja äidinkielen opettajat. Tietty jatko-opintoihin ja ammatilliseen aikuisuuteen vaadittava perustaso rapautuu. Lukemisen, päässälaskun, asiakirjoittamisen ja pitkien tekstien lukemisen ja laatimisen taito jää osalle huteraksi tai saamatta. Kielen oppimisesta, äidinkieli mukaanluettuna, tulee pinnallista, kun kielen rakenne ei hahmotu.

Lähtökohtana kyselyssä on ollut huoli nykykoululaisten oppimisen tasosta. Vallalla tuntuu olevan tuhoisa kierre: oppilaat eivät jaksa keskittyä, haluavat päästä helpolla, eivät kunnioita koulun sääntöjä eivätkä opettajien auktoriteettia. Opettajat turhautuvat, laskevat vaatimustasoa ja osaamista ei kerry. Kaikkitieto ja sivistys ei tule koulusta, mutta jos perusta on hatara, sille on huono rakentaa. Tulos oireilee jo nyt: kansa tyhmenee. 

Helatorstai meni junassa istuen. Reilun neljän tunnin siirtyminen Pohjois-Karjalaan ei ollut meille ihan helppo rasti nykyisessä kunnossamme. Tajusimme kohta, ettemme ole matkustaneet junalla kymmeniin vuosiin muuta kuin lähijunassa Helsinkiin ja takaisin. Ei ole ollut mitään asiaa esim. Tikkurilan uusitun aseman yläkerrokseen. Kului tovi hahmottaessa, miltä raiteelta löytyy IC-juna itään ja mistä pääsee sille raiteelle.

Seuraavana aamuna varhain seisoimme pienellä joukolla Toisen äidin suvun haudalla. Se on hänen Ukkinsa ja Mumminsa sekä vanhemman tädin ja enon leposija. Kummitädin uurna laskettiin lapsuusperheensä syliin, kuten hän toivoi. Toinen luki valitsemamme tekstin ja yhdyimme kaikki Isä meidän-rukoukseen. Yhdessä vielä lauloimme ’Mun kanteleeni kauniimmin taivaassa kerran soi’. Peittelimme hietamaalla uurnan sijalleen ja kun vahtimestari oli viimeistellyt haudan, jätimme siihen ruusumme.

Läheisen Ortodoksikirkon tiloissa jaoimme muistojamme Tädin vaiheista kahvin, kakun ja karjalanpiirakoiden nauttimisen lomassa. Tässäkin meitä oli koolla viisi, poikiemme tilalla oli nyt Toisen sisar ja puolisonsa. Todettiin sekin, että Toinen on kolmesta jäljellä olevasta serkuksesta vanhin, siis myös äitinsä suvun vanhin. Hyvästelimme siskon ja serkun ja palasimme hotelliin. Junan lähtöä odotellessa oli aikaa syödä maittava lounas ja rauhoittua katsellen Pielisvirran pyörteitä. Tunsin kiitollisuutta, että olimme jaksaneet osaltamme tämän monivaiheisen saattomatkan. Täti jaksoi sadan vuoden elämän.

Taustalla tapahtui viikonloppu. Se alkoi puhelinsoitosta lauantaisaunan viime metreillä, Kuopus siellä kertoi perheen etelän matkasta. Oli ollut mukavaa, pienillä uusia elämyksiä ja periaatteessa kaikki oli sujunut hyvin. Vähitellen tulee kerrotuksi sekin, mikä oli yllättänyt kesken kaiken ja sekoittanut mukavan. Emo kuuntelee, huokaa myötätunnosta.

Sunnuntaina Kuopus tulee pienten kanssa käymään. Puheet sivuavat matkan tapahtumia, sipaisevat kipeitä muistumia. Tuleviakin puhutaan, ja ajankohtaisia. Emo keskittyy pieniin, erityisesti viisivuotiaaseen, joka oli ollut matkan yllätysosuuden hiljainen sivustakatsoja.

Arkiviikko alkaa, Toinen avaa pihaportin lukosta, jättää raolleen ja hakee lehden postilaatikosta. Aloitan tavalliset: pyykkikone pesutöihin, puhtaat tiskikoneesta kaappiin, vesi kiehumaan. Aamuteetä laitellessa sisäpihaan ilmestyy mies työhaalarissa, tutkii aitaa. Kohta siinä on toinenkin kanisterin ja sutien kanssa. Aita alkaa saada väriä.

Toinen löytää ajan tälle päivälle privaattilääkäristä ja hankkiutuu sinne valituksineen. Se tietää apteekkireissua. Saman tien hankkiudutaan senioriruokalaan lounaalle. Kaalikääryleet maistuvat makoisalta puolukkasurvoksen kera. Aurinko paistaa, taas on viileää. Outo kevät.  

Kevätväsymyskö? Mikä se on! Ainoako olen, joka kokee energiakohmeen sulamisen virtoja tähän aikaan vuodesta, varsinkin pitkältä tuntuneen talven taituttua. Jaksaminen ei entisestään kummene, mutta pihapuuhat, ikkunainpesu ja talvigarderobin tuuletus pois kesävaatteiden tieltä kutittelee. Sain mobilisoitua Toiseni autoineen huoltoaseman pesuautomaattiin ja imuroitua puhtaan auton vielä sisältä. Kotipihassa homma viimeisteltiin kostealla pyyhkeellä ja lattiasuojusten pesulla.

Yhtä juttua vain ihmettelen, joka kerran kun yritän imuroida pestyn auton, huoltiksen imuri on rikki. Tänään myymälän työntekijä tuli valitettuamme purkamaan vanhat teipit ja yhdessä laitettiin uudet. Hän huokasi alistuneena: yleensä ei monta päivää mene, kun joku käy viiltämässä imurinletkun poikki. – Minkälaisessa maailmassa nykyään eletään, ihmettelen. Panisitte edes seinään kameran ja tekisitte RI:n joka kerran. Auttaisiko sekään?

Aattoiltana kaikki Stadin vappuilijat tungeksivat tällä kertaa Kansalaistorilla, nääs Manta ei ollut tavattavissa, ei oikein kunnossakaan. Ikä se painaa jo hänelläkin. Pissismummo ja Toinen eivät enää ole vappuiluiässä eikä -kunnossa, mutta provinssikaupunkinsa senioriruokalan vappubrunssilla kävivät he syömässä ja nautiskelivat kotoisasti illemmalla jalallisesta maljasta maan parasta simaa sekä rouskuttelivat tippaleipää.

Vappuiloksi ritariteiniltä rävähti mummon luuriin Ressu-gif, joka ilahdutti vaariakin. Vapunpäivän syömätarjonta näillä main todettiin lähes olemattomaksi, joten omasta jääkaapista löytynyt annos ’välimeren kyljyksiä’ ja itse tehty salaattiannos sai kelvata lounaaksi. Ilmapallojen puhkuminen ja serpentiinien levittely mukailoksi unohtui. Missä lie lakitkin. Vappuiloksi riitti kevään merkit pihassa ja metsäpoluilla.

Tonu Onnepalu   Loputtomuus   suom. Jouko Väisänen   Kirjokansi 2023

1962 Tallinnassa syntynyt virolainen kirjailija on alun perin opiskellut biologiaa ja ekologiaa ja toiminut opettajana. Julkaistuaan ensimmäisen runokokoelmansa 1985 hän jättäytyi vapaaksi kirjailijaksi ja on julkaissut yhdeksän runoteosta sekä yksitoista romaania, esseekokoelman ja kääntänyt runsaasti ranskankielistä kirjallisuutta. Kaikki romaanit on käännetty suomeksi. Loputtomuus on elämää saaressa, jonka maisema ja sen herättämien ajatusten virta on loputon.   – Viehätyin tästä saarikuvauksesta, josta ilman muuta tuli mieleen Hiidenmaa ja Saarenmaa, joissa olen käynytkin. Teksti on kaikessa koruttomuudessaan ja eleettömyydessään hiljaisuudesta viehättyneelle ihmiselle aarreaitta! Viipyilevä teksti ei aukene kiireiselle ihmiselle. Pidin kirjasta ja aion etsiä lisää kirjailijan tekstiä kirjastostamme.    

*

Laura Lindstedt   Sakset   Teos 2007 (3.p.)

Kirjailija ja kirjallisuustutkija L.L. on syntynyt 1976 Kajaanissa. Sakset on alaotsikoitu triptyykiksi ja herätti runsaasti huomiota kirjallisissa piireissä. Myöhemmistä teoksista Oneiron, 2015, sai Finlandia-palkinnon ja Toisinkoinen-palkinnon. Kolmas romaani Ystäväni Natalia, 2019. Lindstedtin tyyli on täysin omintakeinen ja aiheet erikoisia.   – Jo Oneironin luettuani tajusin, että kyseessä on erikoinen persoona, joka ei ole luokiteltavissa oikein mihinkään lajityyppiin. Sakset kertoo lapsettoman naisen adoptioprosessista ja yrityksistä kommunikoida kiinalaisen tyttären kanssa. Triptyykki sisältää myös välähdyksiä päähenkilönaisen omasta historiasta. Sometiedoista päätellen kirjailijan elämän todellisuus on liian kaukana omastani, että voisin edes yrittää ymmärtää mihin hän teoksillaan pyrkii. Epäilemättä hänellä on seuraajansa ja arvostajansa kirjallisissa piireissä.

*

Eeva Joenpelto   Neito kulkee vetten päällä   WSOY 1955

Sain ystäväsieluiselta ihmiseltä miellyttävän pinon viime vuosisadan kotimaista laatukirjallisuutta, osin jo kertaalleen luettuakin. Monet Joenpellon romaaneista sijoittuvat aikansa historiaan, kuvaten menneen elämänmuodon ihmisiä selluloosanhajuisella tehdaspaikkakunnalla, jossa ihmisen arvo laskettiin asuinseudullaan omistuksen, menestyksen ja sivistyneisyyden mukaan. Romaanin keskiössä ovat vahvat naiset – kukin omintakeisella tavallaan vahva – jotka erottuvat yksilöinä yhteisössään: Alma Virtanen ja tyttärensä Helmi sekä Puntin talon vanha emäntä. Joenpelto kuljettaa naisten elämän kahta ajanjaksoa rinnakkain niin, että vajaaseen kolmeensataan sivuun mahtuu Alman nuoruutta keski-ikää ja vanhenemista, Helmin kova lapsuus aikuistumisen myötä hahmottuva itsellisyys ja Puntin emännän ankaruudesta lientyvä vanhuus.  – Kirjailijan esikoisteoksen verevää ja  vahvaa kerrontaa on ilo lukea! Joskus joku romaani tekee erityisen vaikutuksen siksikin, että lukemisen ajankohta osuu erityisen merkittävään ajankohtaan lukijan omassa historiassa. Näin kävi tässä minulle. Pohtiessani sukupolvijatkumoa ja toistuvia kuvioita omassa, lastemme ja lastenlasten elämässä, romaani tuntui avaavan uudella tavalla vanhempieni nuoruusajan elämänmenoa ennen sotien aikaa. Syvällä käyvien oivallusten lähteillä tein tätä lukumatkaa!

*

Eeva Joenpelto   Syyskesä   WSOY 1960

Yritän lukea saamaani kirjapinoa julkaisujärjestyksessä. Syyskesä kertoo sisarusten väleistä ja aikuisten tyttärien suhtautumisesta vanhan isänsä aikeisiin naida piikansa, kokematon nuori maalaistyttö. Vähitellen tarina aukeaa menneeseen aikaan, jossa nuoremman sisaren puoliso seurustelee vanhemman sisaren kanssa. Mitä heille tapahtui – ja mitä tapahtuu nyt, kun mies rakastuu uudelleen nuoruutensa rakkauteen.  – Tarinan kuvio sinänsä on mielenkiintoinen, mutta jollakin tavalla kerronta ei ole niin vaikuttavaa ja keskittynyttä kuin esikoisromaanissa. Silti voi sanoa, että teos teokselta rakentuu osaava ja ilmaisussaan omintakeinen kirjailijapersoona.    

*

Eeva Joenpelto   Sataa suolaista vettä   WSOY 1978 (3.p.)

Tässä romaanissa eletään viime vuosisadan alkupuolta ja työväenliikkeen itsetietoisuuden nousun vahvaa aikaa.  – Joenpellosta sukeutuu kirjailijana vahva eepikko, jonka henkilökuvaus oli erityisen vaikuttavaa. Lukijalla on vaikeuksia laskea kirjaa käsistään. Teksti välittää väkevästi sekä pienen paikkakunnan henkisen ahtauden että ajan arvostukset ja erityispiirteet. Kovan elämän jättämät ankarat jäljet sekä näkyvät että tuntuvat ihmisissä ja eläytyvässä lukijassa.

*

Eeva Joenpelto   Jottei varjos haalistu   WSOY 1986

Tämä romaani on todellisuuspohjainen, kirjailijan omien isovanhempien kohtaloista kehrätty tarina. Se tuntuu paitsi tekstissä, lukijassa myös syvinä tunteina. Ajan koko kuva ilmenee väkevänä taustalla ja antaa perspektiiviä myös kirjailijan itsensä henkilökuvaan. Kaiken kaikkiaan perheen, suvun ja asumisyhteisön merkitys on vahva jokaisessa Joenpellon romaanissa. Henkilöt liittyvät verevästi aikaansa ja paikkaansa eikä tarina hääly missään bittiavaruudessa.

***

Olemme eläneet hiljaista arkea, odotelleet kevättä. Tämä arkinen jakso on tarvittu olemustamme ravistelleen surun tasoittumiseen ja niin se on myös toiminut. Tähän pyhäiseen aamuun herätti auringon viesti: kevät on tulossa!

Olen kuunnellut sisintäni ja antanut itselleni luvan olla rauhassa. Huomasin keränneeni huolta läheisten ja tärkeiden ihmisten jaksamisesta. Oivallus syntyi unesta, jossa minulle kerrottiin, että olen raskaana. Suru on siittänyt huolta ja se painaa elämää.

On hyvä hellittää huolesta ja helliä vain. Kuten aikanaan sanoi ystäväsieluinen pastori vastaavassa tilanteessa: nyt on aika jättää läheisten ja kaukaisten murheet Jumalan haltuun ja antaa omalle surulle tilaa.

Se oli eilen. Oli sovittu, että haemme Esikoisen kotoaan, joka on sopivasti matkan varrella. Istumme hyvissä ajoin hänen pihallaan autossa ja odotamme. Hän porhaltaa pyörällä paikalle mailakotelo selässään. Kohta hän istuu jo soittimineen takapenkillä tukka kosteana, tummassa puvussa ja paidassa.
*
Kappeli on uudehko, valoisa, kaunis. Tädin yksinkertainen, vaaleanharmaalla pellavalla päällystetty arkku on valmiina alttarin edessä kukkineen. Päätyyn on asetettu veteraaniliiton havuseppele sinivalkoisin nauhoin. Käyn vielä sytyttämässä kynttilän kappelin Kristus Vapahtaja -ikonille. Toinen vei edellispäivänä pienen Kristus-ikonin tätinsä arkkuun sairaalan kappelissa.

Esikoinen soittaa pehmeästi ja hiljaa vanhaa sävelmää ”Mun kanteleeni kauniimmin taivaassa kerran soi, siell’ uusin äänin suloisin mun suuni laulaa voi.” Sitä kuulimme Tädin laulavan kotona, myös itsekseen. Pastori toimittaa siunauksen, johon kuuluu raamatun tekstejä, uskontunnustus ja Isä meidän rukous. Pieni saattojoukkomme yhtyy kanttorin mukana virteen: ”Siell’ kaunis kannel soi, he veisaa virttä uutta, ei koskaan lopu se, ei koskaan vanhene…”Arkulle piirtyy risti saatesanoin ”Maasta sinä olet tullut ja maaksi sinun pitää jälleen tulla. Jeesus Kristus vapahtajamme on sinut viimeisenä päivänä herättävä.” Puhdas hiekka kimaltaa himmeästi alttarin paratiisi-ikkunan valossa.

Sello ja urut kietovat väsyneen matkaajan toivomaansa lepoon Ave Marian sävelin. Kokoonnumme vielä arkun ääreen yhdessä, Toinen, hänen ainoa serkkunsa ja molemmat poikamme. Hiljaisuus täyttyy kiitollisuudesta, nousee kevyesti lentoon kuin alttarin lasimaalauksen lintu.
*
Muistoaterialla tuoksuvat Tädin kuvan vieressä ruusut, valkoiset ja punainen. Ruoka maistuu, muistelemme tähdenvälejä Tädin vaiheista. Pojilla on oma hauska muistonsa. ”Täti pelasi meidän kanssa aina Mökkiä, kun siihen tarvittiin vain kynä ja paperia.” Muistan sen – ja poikien pienet innokkaat kasvot. Pojat hankkiutuvat siitä töihinsä tahoilleen – ja me jäämme puhelemaan vielä hetkeksi kolmisin kaikesta. On hyvä ja lämmin, ehkä myös vähän hellä olo. Tädin kuva hymyilee.

Eilisiltainen M.O.T. oli taas suurten ikäluokkien kansalaisille isku palleaan. Hiiohoi, eipä meikäläisiä ole ainoastaan elossa olevina nykyään ihan liikaa, karu totuus on, ettei meidän kalmotkaan mahdu enää mihinkään systeemin kylmiöihin. Keväthän on vanhoille varsinkin kuolemisen ruuhka-aikaa.

Olipa kerran, joskus sotien jälkeen aika, jolloin vainajia kohdeltiin kunnioittavasti. Pidettiin kunnia-asiana, että mummot ja vaarit sekä kesken elämänsä kuolleetkin saatettiin haudan lepoon kohtuullisessa ajassa. Jos ehkä jouduttiin vainajaa pitämään aitassa tai kylmän saunan lauteilla ensimmäinen yö tai pari ennen kirkon ruumiskellariin kuljetusta, erityinen huoli pidettiin, ettei sinne mistään päässyt rottia ja hiiriä.

Näihin aikoihin kellareita ei taida enää ollakaan, kun pakastearkut ja kylmiöt on keksitty. Kalmoille rakennetaan tornikylmiöitä ja pakastekontteja, kun sairaaloiden kylmiöt täyttyvät.  Mitä isompi sairaala, sitä enemmän ruuhkaa sekä potilasosastoilla että kylmiöissä. Kansalaiset on hyvä pitää tietoisina, mihin liiteriin systeemi omaisen pukkaa, kun aika hänestä jättää.

Sitäkin tässä miettii, kun niin paljon löydetään sattumoisin kotikoloistaan yksinäisiä, muun maailman unohtamia vainajia, joille ei ilmaannu etsittyäkään saattajaa. Entä jos joku vainaja unohtuu kylmään torniin lopullisesti?

Täti lähti elämästään kiirastorstaiyönä. Meille ilmoitetaan Pitkäperjantaiaamuna kuolemasta. Ruumis on viety hoivakodista ison sairaalan kylmiöön säilöön. Hoivakodin huone on tyhjennettävä tädin vähistä tavaroista ensimmäisenä arkipäivänä pääsiäispyhien mentyä. Toinen soittaa serkulleen ja he sopivat tavaroiden hakemisesta.

Pitkäperjantai on hyvä päivä antaa surulle tilaa kummankin sisimmässä ja asettua taloksi kotiin. Toinen etsii saattovuosina otetuista kuvista kaksi vuotta sitten otetun, jossa täti istuu omassa keittiössään. Silmissä on elämää ja ilme tyytyväinen. Siitä saa tulostettua sopivan kokoiset kuvat sekä kotiin että muistotilaisuuteen. Asettelen kuvan kehykseen ikoninurkkauksen pöydälle ja sytytän tuikun lasimaljaan.

Pääsiäislauantaina käymme kuopusperheen luona keskustelemassa asioista. Tuntuu hyvältä tavata heitä ja se, että poikamme haluaa tulla saattamaan tätivanhusta. Siitä on meille paljon tukea. Pääsiäispäivänä esikoisen perhe syö lammasateriaa kanssamme, kuten oli sovittu. Heille on kerrottu tapahtuneesta. Aterian lopulla pyydän Vaaria kertomaan perheelle ajatuksistaan ja tunnelmistaan kummitätinsä pitkän saattomatkan päätyttyä. Teinipoika ja -tytär kuuntelevat hiljaa.

Pääsiäismaanantaina listaamme arkena hoidettavia asioita. Hautauslupa hoivakodista, tädin tavaroiden vienti takaisin kotiin. Sukuselvitys vireille keskusrekisteristä perunkirjoitusta varten. Hautauspalvelujen tutkimista nettisivuilta, arkun, arkkuvaatteen, kukkalaitteen ja uurnan valikointia. Siunausaika voidaan varata vasta osallistujien aikataulujen täsmennyttyä. Esikoinen tulisi soittamaan ja hänen viikkoaikataulunsa on kirein. Kuopuksen perhe on varannut viikoksi matkan kolmen viikon päähän, se on takaraja. Toinen käy keskusteluja sisarensa ja serkkunsa kanssa. Varmistuu, että saattojoukko tulee olemaan maksimissaan kuusi henkeä. Viikot tuntuvat lyhyiltä kaikkeen.

Toinen viikko alkaa. Lupaan hoitaa seurakuntayhtymän varaustoimiston. Automaatti vaatii heti valintoja tyyliin ”jos sitä – valitse tätä”. Miesääni kertoo, että olen viidentenä jonossa. Kaiutin häiritsee, asia ei etene, varttitunnin päästä olen edelleen viidentenä. Katkaisen ja valitsen takaisinsoiton. Se merkitsee päivystystä puhelimen ja asialistan tuntumassa koko päivän. Toimistoaika päättyy. Ärtyneenä mietin miten typerää on soittaa mihinkään varausnumeroon maanantaiaamuna. Lopulta soitto tulee, varttia vaille neljä. Kireä naisääni: – Seurakuntien varaustoimisto. Käy ilmi, että siunauksissa on ruuhkaa. Rohkenen kuitenkin esittää perustellun toiveen toimituksesta seuraavalle viikolle. – Nyt kyllä varataan jo toukokuun puoliväliä näissä… Mutta kun matka ja uurnanlasku toiselle puolen Suomea… – Naputusta ja ähkettä, sitten: – Ainoa paikka ja kellonaika olisi… – Se sopii meille, varataan se. Toinen soittaa saman tien hautaustoimistoon, saa ajan huomisaamuksi.  

Siunattu paikka! Hautaustoimistossa on rauhallista, ystävällisen asiallinen nainen etenee selkeästi ja joutuisasti asia kerrallaan. Soittaa saman tien ja varaa kuljetuksia, varmistaa varastosta valitun arkun ja uurnan ja tilaa kukkalaitteen. (Onpa hyvä, että olemme katsoneet ne valmiiksi.) Arkut nähdään kuvina isolta ruudulta. Kysyn vielä muutamia asioita, vastaukset tyydyttävät eikä mistään tule ongelmaa. Lasku tulostuu saman tien koneelta ja Toinen kirjoittaa nimensä alle. Kaikesta tulee kopio kansioon mukaamme. Poistumme helpottuneina ja tyytyväisinä. – Puolelta päivin soittaa pastori, kuulen Toisen sopivan tapaamisesta kolmen tunnin päästä. Syömme lounaan ja hän ehtii levähtää hetken ennen kuin lähtee. – Tiedotan pojille tilanteen. Illalla toteamme, että saamme loppuviikon vapaata häärimisestä, asiat ovat nyt ammattilaisten käsissä.