Toisinaan kesällä syntyy tilanne, että korvakäytävää voiteleva vahausjärjestelmä sakkaa. Käytävään kerääntyy vahapalleroita, jotka ajautuvat syvemmälle tärykalvoa vasten ja jos korvaan pääsee toistuvasti vettä, suihkussa tai uidessa, vaha turpoaa ja tärykalvon värähtelyyn perustuva kuuleminen estyy. Korva on totaalisti tukossa.

Tarvitsin taannoin muinaisia sairaanhoitajan taitojani, kun Toinen sanoi yhtenä aamuna, ettei kuule toisella korvalla mitään. Korvahuuhtelua kehiin siis. Ensin liuotetaan vahaa Remo-Vax tipoilla yli yön. Aamulla pesualtaan ääreen ja muovikippo korvan alle. Kotikäyttöön apteekista saatava ruisku täytetään kehonlämpöisellä vedellä ja sitä truutataan korvaan niin monta annosta kuin on tarpeen. Vesisuihku suunnataan vuoroin yläviistoon, sivuille ja alaviistoon – ei koskaan suoraan tärykalvoa kohti. Tulosta täytyy tarkastella muovikiposta, johon huuhteluvesi valuu ja välillä myös taskulampun avulla korvakäytävästä. Aika usein huuhteluoperaatio liuotuksineen on uusittava useamman kerran ennen kuin tukkoutunut korva aukeaa.

Eräänlaisen ennätyksen kyllä teimme Toisen korvaoperaatiossa. Vasta neljännellä kerralla herneen kokoinen vahatulppa irtosi tärykalvolta ja vierähti ulos. Vielä tarvittiin viides tippakierros ja huuhtelu ennen kuin korva tokeni toimittamaan virkaansa.

…kuldakägöset kukkuu, kirigon ristat kiildelöö…” lauloi usein ennen radiossa Georg Ots, virolainen upea baritoni. Lähdetään aamulla matkaan kevyin varustein, kuten viime vuosina on totuttu nämä päivän matkat tekemään. Matkan varrella ehtii ajajan vieressä istuja silmäillä pelloilta korjatun sadon jäljet, väreiltään yhä syksymmiksi muuttuvat metsiköt, taivaalle ajelehtivat poutapilvetkin, jotka matkan edetessä harmaantuvat ja tiivistyvät. Aamun lehtikin tulee luetuksi.

Tutulla pysähtymiskeitaalla on kokonainen bussillinen retkelle päässeitä eläkeläisiä. Se tietää kassajonoja ja vessajonoja ja saa meidät kääntymään ovelta takaisin ja etsiytymään muutaman kilometrin päässä vastaan tulevalle isommalle paussipaikalle, jossa on kyllä tilaa. Radiokanavalta unohdumme kuuntelemaan tutkijaprofessoreiden puheita suomalaisten sammuneista geeneistä.

Perillä lehmusten kaupungissa tuuli pyörittelee puita kiivaasti. Poikkeamme tutussa kukkakaupassa ja siitä jatkamme hautausmaalle. Kesäkukkaistutukset ovat yhä täysin kunnossa, niiden viereen kaivan paikan kanerville ja suppiloon tiristetään kastelukannuista viimeiset tipat kukkaoksaa varten, vesiallas on näet typö tyhjä. Sitten jo kiiruhdamme Kitchenin lounaspöydän antimien pariin. Kotimatkalla syvennyn kirjaan nimeltä Äiti, josta luen ajajalleni koskettavimpia kohtia ääneen musiikin lomassa.

Sinne jää erään äidin ja isän leposija, muistelupaikka, johon palaamme syksyin keväin niin kauan kuin voimme. He elivät yhteisen elämänsä, tekivät työtä ja jättivät perinnöksi lapsilleen parhaan mitä saattoivat, rakkautensa ja paljon muistoja.

Lempeää pilviharmaata, pisarain kodikasta ropinaa. Sade tuntuu hyvältä, kun ei tarvitse lähteä minnekään. Saa vain laatia ruuan uuniin kypsymään ja radiokirkon kuunneltuaan kääriytyä tutkimaan Hesarin kulttuurisivuja, joissa sunnuntaina on uutuuskirjojen esittelyjä ja matkansa päähän päässeiden hyvästejä.

Ajatus viivähtää omien rakkaiden luona; korvaamattoman puolison, jonka kanssa voi jakaa nämä hiljenevät vuodet; esikoisen, joka täytti jo nelosella alkavia vuosia ja ponnistelee musiikkipedagogina kiitollisena kulttuuritapahtumien avautumisesta sekä hänen rakkaastaan ja lapsenlapsistamme; kuopuksen, joka toimii it-alan töissä ja kantaa vastuuta perheestään puolisona ja pienten tyttöjensä isänä.

Iloitsen myös lämpimästä suhteesta veljeen ja puolisoonsa Lapsuusmaillamme sekä kummipoikaan, joka elämänsä keskipäivässä ahertaa sukutilaa viljellen, ja monta muuta tärkeää tointa ohessa hoitaen. Veljen perhe lapsenlapsineen on sitä verkostoa, jonka arvon ymmärrän ja haluaa säilyttää yhteyden hyvänä niin kauan kuin minusta riippuu.

Tunnen suurta iloa myös eri elämänvaiheissa syntyneistä ystävyyssuhteista. Koetan omalta osaltani pitää yhteyttä yllä ajankohtaisista riippumatta. Tulee vääjäämättä sekin aika, että ystäväpiiri pienenee luonnollisista syistä. Ystävyydessä on myös piirejä, joiden suppeus tai laajuus kertoo miten tiivistä ja monipuolista yhteyttä pidetään. Lähintä piiriä ovat ne ystävät, joihin yhdistävät erityiset yhteiset kokemukset ja vuosikymmenten hioma luottamus. On myös ystäväpiiriä, johon liittyminen ja etääntyminen on väljempää, mutta yhtä tärkeää ja arvokasta.

Sade kutsui nämä mietteet nyt tähän. Kiitollisuus täyttää mielen. ”Elämälle kiitos, sain siltä paljon…”

Muutamat blogin lukijoista tietävätkin, että olen lauluihmisiä. Opiskelin klassista laulua konservatoriossa kakkostutkinnon verran ja olen lauleskellut ikäni kaiken erilaista ohjelmistoa. Niissä töissä, joita tein, laulutaidolla oli monenmoista käyttöä.
Olen ollut muutamassa kuorossakin eri vaiheissa, viimeksi seurakunnan koraalikuorossa, joka avustaa messuissa kerran kuussa.

Eläkeläiselle kuoro on sopiva, kerran viikossa harjoitellaan puolitoista tuntia eikä ohjelmisto ole vaikeaa. Kanttori ilmoitti taas elokuun lopulla toiveikkaana, että kuoro alkaa, jos laulajat tulevat paikalle. Nyt tultiin. Viimeksi siellä lauloin alttostemmaa maaliskuussa 2020.

Kanttorille pääosin eläkeläisistä koostuva kuoro ei ole varsinaisesti mikään kruununjalokivi. Yleisin epäsuhta on äänimateriaalissa, kymmentä sopraanoa vastaan on pari kolme alttoa ja miesääniä on niukasti, jos ollenkaan. Koronarajoitusten jättämä lovi oli harventanut porukkaa, muutama uusi oli sentään uskaltautunut mukaan. Miehissä kato oli kovimmin käynyt, kaksi urhoollista oli paikalla. Enää ei onneksi tarvitse laulaa maskit kasvoilla. Parasta kaikessa on se tuttu porukka, jolla on taito sekä tuottaa iloa että nauttia itse laulamisesta.

Muru 10 v ja Pikkufriidu 3 v olivat yökylässä Vaarilassa. Tämä oli Pikkufriidun ensimmäinen yökylä täällä. Toisessa mummolassa hän oli jo ollutkin, kun äiti ja isi olivat taannoin hakemassa Vauvaa sairaalasta. Kolmivuotias tarvitsee kohtalaisen paljon oheiskamaa yökyläreissulle koottavasta matkasängystä ja vessanrenkaasta alkaen. Muru tuli varsin kevyin varustein, hammasharjakin oli unohtunut. Onneksi löytyi yksi käyttämätön Vaarilan kaapista.

Lauantai-iltapäivä meni syömisten ja sisäleikkien merkeissä. Koska Pikkukakkonen ei lauantaina näy, katseltiin Muumien touhuja illemmalla. Pikkufriidun kaksi sormea pujahtivat jo suuhun, niinpä oli aika hoitaa vessa-asiat ja pesut ja etsiä yöpuku. Mummeli luki Pikkukarhun tarinoita, joissa puhutaan myös äitikarhusta. Pikkufriidulle tuli siinä vähän äitiä ikävä, niinpä juteltiin siitä, että äiti hoitelee kotona Vauvaa ja kun yö on nukuttu ja aamulla tehty retki niin sitten isi tulee hakemaan kotiin. Mummeli lauloi monta tuutulaulua ja pian uni voitti Pikkufriidun. Muru sai valvoa vähän myöhempään ja lukea kirjaa sängyssä.

Mummeli ja tytöt kävivät yhdessä aamupäivällä leikkipuistossa. Oli hienoa huomata miten ihanasti Muru opasti Pikkufriidua kiipeilytelineessä, liukumäessä ja keinuissa. Hiekkalaatikollakin syntyi yhteistä leikkiä. Sitten käytiin halaamassa kaikki puiston isot puut. Pikkufriidu tunnisti koivun ja männyn ja pihlajan, Mummeli oikein hämmästyi. Vaari oli paistanut uunissa kalaa ja tehnyt perunamuussia sillä aikaa, kun tytöt hankkivat ulkona nälkää. Kyllä ne sitten maistuivatkin!

Tuli aika pakata sänky ja muut. Pikkufriidun isi tuli iltapäivällä niin kuin oli sovittu. Lähtemisen hetki oli vähän haikea, mutta pian jo halattiin ja vilkuteltiin. Mummeli oli kyllä aika ryytynyt ja lepohetken tarvitsi Vaarikin, kun talo hiljeni. Miten me olisimme selvinneet ilman Murua, totesimme. Niin ihanasti hän jaksoi leikkiä Pikkufriidun kanssa.

Möyrittyäni kahtena päivänä reilun tunnin verran pihaistutusten kitkemispuuhassa, olen taas ihan kanttuvei. Ehdin jo laiskain viikkojeni aikana melkein unohtaa, että selkäni ei muuksi muutu säännöllisestä jumpasta huolimatta. Kyyristely ja kitkeminen on pahinta. Ja nyt odotan tyttöjä yökylään lauantaina. Siihen mennessä on siis tästä toettava. Hiukan lohduttaa, että näkymä ikkunasta pihaan on kummasti kohentunut.

Nyt on myös mietinnässä mitä tehdä kuoron kanssa. Periaatteessa rokotukset saaneena ei ole välitöntä vaaraa, mutta en usko, että pystyn pitämään maskia koko puolitoistatuntisen, jonka harjoitussessio kestää. Toisaalta sekin on käynyt mielessä, että jos en nyt palaa lempiharrastukseni pariin, kohta en osaa laulaakaan eikä minulla ole perheväen lisäksi mitään porukkaa, johon tuntisin kuuluvani.

Aurinko! Uusi viikko alkoi ihanasti aurinkoisena. Siis metsälenkille! Päiväkodin lapset kirmailivat innoissaan pihassa kahden tädin katsellessa leikkejä ja rupatellen samalla keskenään. Rauhalliseen tahtiin kävelin ohi kalliopolulle ja kuvasin pihlajanmarjoja. Tuttu vanha pariskunta tuli vastaan, vaihdettiin hymyt ja ilomme kauniista säästä. Koiranulkoiluttajia vilahteli siellä täällä. Välillä pysähdyin hengittämään syvään ja halaamaan vanhoja havupuita, joista saa voimaa. – Kotiin tultua istuin pihassa ja mietin mitä mietin. Hiljaiseloa, aikaa.

Eilen poikkesimme iltapäivällä stadissa. Oulunkylän kirkon aulassa on vielä esillä tämän viikon ajan Helsingin ja Turun seudun kirkkojen pienoismalleja vitriineissä. Kirkkosali oli kalustettu kahden ja kolmen tuolin ryhmiin, jotka olivat kahden metrin etäisyydelllä toisistaan. Ilmiselvästi aamun palvelukseen ei oltu odotettu kahtakymmentä kävijää enempää. Näyttelyssäkään ei ollut muita katsojia, vahtimestari ehti juttelemaankin. Hauska idea panna vanha vaivaisukko keräämään aulassa kolehtia Yhteisvastuu-keräykselle.

Kun sataa koko viikon ja on pilviharmaata, tulee mieleen, ettei tämä nyt ole niin kuin pitäisi. Tosin sateellakin on puolensa. Mutta missä piileksivät ne kuulaat, pehmeänlämmintä valoa hulmuavat päivät, jotka ennen kuuluivat elokuuhun?

Tuli lauantai, ja auringon kirkkaat säteet välähtivät esiin. Kotvan pilvet pyrkivät pitämään pintansa seestymistä vastaan, mutta oi miten ihanalta auringon pienetkin pilkahdukset tuntuivat juhlistaessaan Suomen luonnon päivää.

Saunan jälkeisessä euforiassa oli niin autuaallista pujahtaa pihaan katsomaan, kun sadepäivien uuvuttamat kukat nostivat päänsä ja alkoivat hymyillä. Huomenna mennään metsään katsomaan onko sade kutsunut sieniä piiloistaan!


Minna Lindgren Armon Anneli
Teos 2021

Minna Lindgren paneutuu eläinten suojeluun ja eutanasiaan romaanissa, jonka päähenkilö on maalaiskunnan kunnaneläinlääkärin määräaikaisessa virassa oleva Anneli Kaulimo. – Lindgrenin huumori on tuttua Ehtoolehto – kirjoista eikä petä tässäkään. Ronski työ teuraseläinten ja lypsykarjan parissa saa vastaparikseen ihmisten käsittämättömän kiinnostuksen outoihin lemmikkieläimiin. Huumori pyrkii kyllä paikoin menemään överiksi. Pohdiskelu ihmisten ja eläinten kärsimyksen lievittämisen eroista antaa vakavaakin ajatuksen aihetta.
*
Risto Oikarinen Piispa Otava 202

Kirjoittaja on pastori ja kirjailija. Piispa on Oikarisen toinen romaani. Häneltä on julkaistu myös kolme runokokoelmaa. Romaanin keskushenkilö ja kertojaääni on Helsingin piispa, joka on nainen. Todellisen entisen Helsingin naispiispan, Irja Askolan kanssa romaanin päähenkilöllä ei ole mitään yhteistä. Tekstin kirkkoa luonnehtivat jaksot ovat erittäin todentuntuisia, tosiasiat ovat kirjoittajalla hallussa ja sisäpiiritietoa runsaasti. – Olipa hämmentävä lukukokemus. Miten rankasti, jopa räävittömästi kirkon uskoa, toimintatapoja ja työntekijöitä kirjoittaja suomiikin, asioita tuntevat tahot eivät voi väittää vastaankaan. On täysin mahdollista kokea kirkon todellisuus näinkin. Joistakin asioista voi jopa asiallisesti olla täysin samaa mieltä. Sitä jäin kuitenkin kysymään, jos tämä ei ollut omaksi terapiaksi kirjoitettu, kenelle sitten ja mitä varten?
*
Maarit Verronen Vanhat kuviot Tammi 2012

Verronen on oivallinen lyhyiden juttujen kirjoittaja. Novellit ovat parhaimmillaan hykerryttävään nyrjähdykseen päättyviä yksinkertaisia, mukaansa tempaavia tarinoita. Suomen kirjallisuudessa on vaikea ylittää edesmenneen mestarillisen novellistin, Raija Siekkisen tasoa, mutta Verronen yltää siihen parhaimmillaan.
*
Majgull Axelsson Toista tietä suom. Oili Suominen WSOY 2005 (2004)

Ruotsalainen 1947 syntynyt kirjailija on kotimaassaan palkittu ja romaaneja käännetty useille kielille. Romaani analysoi eräänlaisen narsistin ja häneen rakastuneen naisen avioliittoa. Naisen ongelma on eräänlainen kaksoispersoonallisuus, jonka turvin hän kykenee elämään tilanteessaan. Romaani alkaa traagisesta taphtumasta, jota puretaan pala palalta. Mitä lopulta oli tapahtunut jää mysteeriksi. – Romaanin rakenne on sirpaleinen, tapahtuma-ajankohdat hyppelehtivät sinne tänne. Narsistimies ja skitsofreeninen nainen päähenkilöinä ei ole omiaan tarjoamaan ehjää ja antoisaa lukukokemusta.
*
Iikka Hackman Tähän aikaan huomenna WSOY 2020

1982 syntynyt Jyväskylässä asuva esikoiskirjailija herätti mielenkiintoni mm. sillä, että kirjoitti miespäähenkilönsä tarinan kahteen aikakauteen ja nosti hänen kauttaan esille eutanasiakysymyksen. Toisekseen Hackman kirjoittaa ansiokkaasti myös miehen tyttären näkökulman elämään ja kuolemaan isäsuhteen kautta. ”Vaikuttava ja lohdullinen esikoisromaani isästä ja tyttärestä, muuttuvasta Euroopasta ja nuoruudesta. Ja elämästä, joka jatkuu aina, vaikka on suuri ja mahdoton kuin dinosaurus.” – Kirjailija leikkii sanoilla, vyöryttää ajatusvirtoja – mutta saa silti ohjastettua raisun ratsunsa hallitusti maaliin. Tässä on erittäin lupaava uuden sukupolven kirjoittaja, josta toivon vielä kuulevani. Hänen henkilönsä saavat lukijan ihmettelemään, väittämään vastaan ja pyyhkimään kyyneleitä. Voiko hyvältä kirjalta vielä muuta odottaa?

*
Pakopiste eri kirjoittajia toim. Hannu-Pekka Björkman ja Nina Honkanen Into 2021
Kymmenen suomalaista kulttuuripersoonaa sai aiheekseen kirjoittaa hetkistä, joissa on ollut pakko pysähtyä, tilanteista, joissa voi löytää itsensä toivomasta, ettei paluuta entiseen ole. Persoonallisia, viisaita, haastavia, vahvoja ja herkullisia tekstejä.
*
Liisa Louhela Kaikkeus on meidän WSOY 2021

”Lahjakas ja omaääninen kertoja, jota kiinnostavat historian vaietut aiheet.” Louhela (s. 1986) on syntyjään Kainuusta, josta lienee kotoisin tarinassa mainiosti toimiva murre. – Tykästyin kovasti sekä menneitä aikoja elävöittävään tarinaan että sen väljään rytmitykseen. Lukijalle jätetään tilaa hahmottaa positiivisesti erilaisen tytön sisukas pyrkimys eteenpäin elämässä.
*
Ljudmila Ulitskaja Sielun ruumis novelleja suom Arja Pikkupeura Siltala 2021 (2020)

1943 syntynyt Ulitskaja on palkituimpia ja arvostetuimpia nykykirjailijoita Venäjällä. Perinnöllisyystieteilijän taustalla rikastettu tietämys venäläisestä kansansielusta tekee hänen tuoreen Sielun ruumis -teokseen kootuista novelleistaan herkullista luettavaa. Ulitskaja on tunnettu myös poliittisena aktivistina ja rohkeana Venäjän yhteiskunnallisen todellisuuden kuvaajana.
*
Jarkko Tontti Perintö Otava 2018 Haava Otava 2021

Kirjailija on myös lakimies ja julkaissut esseitä, runoja, romaaneja. Ilmeisesti hän on etsinyt omaa tyylilajiaan, aloittaen runoista. – Minua miellytti konstailematon tyyli kirjoittaa ja rakentaa perhetarina, jossa sisar ja veli selvittelevät aikuisena suhdetta toisiinsa ja äitiinsä, joka on päiväkirjamerkintöinä läsnä kuolemansa jälkeen. Päiväkirjasta taistellaan ja syy on ilmeinen, asioita on haluttu salata lapsilta. Äidin perintö yllättää ja pakottaa sisarukset etsimään tukea toisistaan. Myös toivorikas tulevaisuudennäkymä, johon tarina päättyi, tuntui lukijasta hyvältä. Haava on raastavan surullinen tarina addiktiosta, joka erottaa perheen toisistaan ja suvustaan. Alkoholisti-isä ja narkkaritytär ymmärtävät toisiaan, mutta eivät siksi voi auttaa. Äiti hylkää molemmat pelastaakseen itsensä ja uransa.
*
Pentti Arjopalo Varjo Mediapinta 2012

Onnettomuutta seurannut muistinmenetys on punaisena lankana tässä tarinassa, jonka tapahtumat sijoittuvat kahta puolta Tornionjokea. Kolmen valtion ja monenkielisen puheen alueella mies etsii kadonnutta menneisyyttään. – Aihe vaikuttaa kiinnostavalta, mutta kertomisen tapa alkaa aika nopeasti puuduttaa. Maisemat tapahtuma-alueella kuvataan yksitoikkoisiksi, kohokohtia ei ole , ei myöskään alueella asuvien ihmisten elämässä. Aloin harppoa ja lopulta annoin olla.
*

Saara Cantell Kaikki tuoksuu lumelta Tammi 2021

Helsinkiläinen, 1968 syntynyt kirjoittaja on työskennellyt myös elokuvaohjaajana ja käsikirjoittajana. Esikoisromaani (2020) sai kiitosta ja rohkaisi jatkamaan proosan parissa. Kaikki tuoksuu lumelta on maatuskanukkemainen sukutarina, jossa äidit ja tyttäret ovat pääosassa. – Tykästyin kovasti Cantellin tyyliin käsitellä aihettaan. Romaani käynnistyy hitaahkosti, mutta paljastaa terävin ja moniaistisin piirroin kunkin sukupolven naisten ominaispiirteet ja kohtalonkäänteet. Lopetus on erityisen hieno.


Viilein henkäyksin alkoi uusi viikko. Tuuli pyöritteli kotikadun koivujen ritvoja mukavan näköisesti. Huomiseksi on luvattu kaunista päivää. Sopii toivoa, että on.

Kotimaa-lehti, joka tulee tavallisesti torstaina, vietti viikonloppua jossain muualla ja ilmaantui postilaatikkoon tänään. Minua kiinnosti toimittajan näkemys kirkolliskokouksen avioliittokeskusteluista. Masentava uutinen heti otsikosta alkaen. ”Ohipuhumisen viikko kirkolliskokouksessa.”

Kyllähän se on tiedossa, että kyseisestä aiheesta on tiettyjen ’kokousten’ piirissä tullut ikuisuusprobleema. Mihin kirkko tarvitsee nämä oikeassaolemisen, ohipuhumisen ja hellittämättömän vänkäämisen näyttämöt?

Minullakin on avioliittonäkemyksistä mielipide, mutta en kuvittelekaan sen olevan ainoa oikea. Enkä tyrkytä sitä kellekään. Ei päättymätön sanasota ole uskon rakennukseksi laumalle eikä kunniaksi paimenille.

PS Helsingin Sanomat 24.8.2021 julkaisi piispa Mari Leppäsen ansiokkkaan ja asiallisen kannanoton aiheeseen liittyen. Arvostan hänen kiihkoilematonta kolumniaan. Vihdoin joku piispoista ottaa yksityisesti kantaa avioliittoasiaan julkisuudessa. Piispainkokous on yksi niistä ’kokouksista’, jotka eivät ole pystyneet löytämään ratkaisua asiassa.