Olen viime viikkoina siedättänyt itseäni seuraamalla yhdessä Toisen kanssa Netflix-sarjaa Taistelutoverit. Sarja alkaa amerikkalaisten laskuvarjojoukkojen sotilaskoulutuksella ja jatkuu Normandiaan pudotetun divisioonan taisteluilla saksalaisia vastaan toisessa maailmansodassa. Jatko on ollut yhtä ryminää ja pauketta. On käynyt ilmeiseksi, että armeijan koulutus auttaa ryhmässä toimimiseen ja sotilaiden fyysisen kunnon ylläpitoon, itse sodankäynnin oppii vasta tositoimissa. Sen olen katsoessani ymmärtänyt, ettei sotilas ole robotti, vaan tunteva yksilö, eikä tehokas kouluttaja ole aina hyvä johtaja rintamalla.

Sama koulutus ja sama sota saa yksilöt reagoimaan eri tavoin. Taistelutoverit on elokuva sotilaista, joilla ei ole omaa missiota taistelussa. Pyrkimys on vain voittaa vihollinen taistelu kerrallaan, kunnostautua sotilaana. Elokuva tuo ilmi, miten oleellinen vaikutus ryhmän koheesiolla on toiminnan laatuun ja tulokseen. Tuntemattoman sotilaan eri elokuvaversiot omista sodistamme puolestaan paljastavat, mikä on ero, kun on kysymys oman kansakunnan eloonjäämisestä, yhteisestä tahtotilasta puolustaa isänmaata. Se on voimaa antava missio.

Elokuva tunkee sietokyvyn rajoille ja ylikin ruumispinoilla, ammusten ja sirpaleiden repimien kuolevien sotilaiden lähikuvilla. Sota ei noteeraa naarmuja tai siistiä kuolemaa, ihmisveri siellä roiskuu ja vartaloista tulee tynkää ja raadeltua lihaa. Tehokkaat lavasteet vievät katsojan tapahtumien keskipisteeseen, missä hyvin koulutettukin sotilas voi kestokyvyn äärirajalla jähmettyä tai joutua paniikkiin. Elokuvan jaksojen alussa liittoutuneiden sodasta selvinneiden veteraanien aidot muistelut koskettavat. Heidän tarinansa herää eloon.

Sota on onneton ratkaisu yhtään mihinkään konfliktiin, silti sotia on kaiken aikaa menossa siellä ja täällä, jälleen Euroopassakin. Sotiminen ja aseistus kehittyy, siihen satsataan. Rauhan aikaa elänyt oma ja lastemme sukupolvi on ymmällään: Miten joku Putin saattoi kaikessa rauhassa edetä suurvaltahaaveissaan? Tsetsenia, Kaukasuksen pikku valtiot, Ukrainan Krimin niemimaa ja Donbass? Missä oli YK, jonka tehtävä olisi pitää sopimuksin maailmanrauhasta huolta? Kuka tai ketkä nyt kykenisivät näyttämään maailmalle tien rauhaan ja sovintoon?

Olen tunnistanut tiettyjä ongelmia kuulossani, ja käynyt terveyskeskuksen kuulotestissä noteerattavana kahdesti vuoden välein. Toisen kerran jälkeen nk. omalääkäri soitti pyynnöstä takaisin ja totesi: ”No, ikäkuulo on, kuulolaitteenko te haluatte?” Ikätovereista alkaa jo monella olla korvassaan kyseinen apuväline, joka th-systeemin kuuluu tarvitsevalle kustantaa. En tiennyt, että sitä pitää erikseen haluta.

Kolmannen tarkistuksen jälkeen irtosi lähete Kuulokeskukseen. Sieltä tuli kuukauden päästä tieto, että lähete oli ’hyväksytty’. Kuulostelin systeemin hiljaisuutta kaksi kuukautta. Soitin sitten HUS:n keskusnumeroon. Sieltä kerrottiin, että lähete on. – Niin? – Haluaisin tietää miten kauan…Hetki, yhdistän Kuulokeskukseen… Soittavat sieltä teille tämän päivän aikana. – Kiitos.

Kuulokeskuksesta, miten voin auttaa? – – Nyt on niin, että lähete on mennyt täältä yksityiselle palveluntuottajayritykselle, joka aikanaan kutsuu – ? – Sopimustekstin mukaan yrityksen tietoja tai sijaintia emme voi kertoa – ? – Voin kyllä soittaa sinne ja tiedustella jonotilannetta – ? – Soitanko takaisin vai riittääkö tekstiviesti? – Riittää, kiitos.

”Olette palveluntarjoajayrityksen potilasjonossa. Teidän vuoronne on ensi vuoden alkupuolella. Tähän viestiin ei voi vastata.”

Toinen järjesteli papereitaan. Säilytettävien kansio jäi kohtuullisen laihaksi, takkaan päätyvien pino kasvoi. Puuhassa tuli vastaan isänsä kotihoitoraporttien vihko viimeisen elinvuoden ajalta 1988-89. Halusin lukea sen mielenkiinnosta.

Appi-isä oli jäänyt leskeksi jo viimeisinä työvuosinaan. Hän pärjäili eläkkeelle jäätyään kohtuullisesti, kunnes oma terveys alkoi reistailla. Vihon alussa hän oli jo jonkin aikaa ollut kaupunkinsa kotihoidon asiakas, jolla kävi vakituinen kodinhoitaja. Hän kiintyi kovin tähän ystävälliseen ihmiseen, jolla oli malttia juoda kahvit asiakkaan kanssa, keskustella ja kuunnella asiakkaan nostamia asioita ruokaa tai siistimistöitä tehdessään. Kun systeemiä tehostettiin, asiakkaita alkoivat hoitaa vaihtuvat henkilöt, joiden ajankäyttöä asiakasta kohti valvottiin, appi-isä masentui. Raporteissa toistuivat valitukset päänsärystä, huimauksesta ja rintakivuista. Nitroja ja särkylääkkeitä kului määrättömästi. Kun asiakas sai turvapuhelimen, alkoivat toistuvat sairaalakäynnit. Teho korvasi laadun.

Viimeinen merkintä oli syyskuun lopussa 1989. Muistan sen myöhäisen lauantain saunaillan, kun kaksi poliisia soitti ovikelloa. Aavistin heti mitä heidän asiansa koski, olimmehan käyneet appi-isän luona kerran kuussa kolmen tunnin menomatkan päässä, terveiset löytyivät vihosta. Tieto appi-isän kuolemasta ei yllättänyt, mutta hiljensi. Jälkeen päin ihmettelin vain, että omaisemme kotoa löytänyt kodinhoitaja ei soittanut Toiselle suoraan, vihossahan oli yhteystieto.

Tuosta ajasta on yli kolmekymmentä vuotta. Kehitys vanhusten hoidossa on ollut dramaattinen – huonompaan suuntaan – sen tunnustavat kaikki. Olemmeko aikanamme se sukupolvi, joka ei enää saa apua yhteiskunnalta, jos itse emme pärjää eikä omaisia ole lähellä?

Matka sovittuun tapaamiseen Pohjanmaalle kävi välietapin kautta. Se taas oli Tampereella, jossa olemme tulleet käyneeksi elämän mittaan melko ahkeraan. Pääkaupunkiseudulla puoli vuosisataa asuneina pikkukaupunkilaisina olemme siinä käsityksessä, että Suomessa on oikeastaan vain muutamia urbaaneja kaupunkeja: Helsinki, Tampere ja Turku; ehkä Oulu ja mahdollisesti Kuopio kuuluisivat joukkoon, muut näyttäytyvät lähinnä alueellisen kulttuurin ja kaupan keskittyminä tai maaseututaajamina. Tämä on kotimaan matkailuun perustuva mielipide, josta en käy kinaamaan.

Tampereella satoi ripotellen, isot keskustahotellit olivat kansoittuneet Taekwondo-nuorison MM-kisojen osanottajista. Suosimamme kodikas pikkuhotelli eli omaa rauhaisaa elämäänsä, nukuimme hyvin. Nokia-areena ja sitä ympäröivä arkkitehtuuri oli muuttanut keskustan ilmettä sitten viime käynnin. Ihan kuin olisi globaaliin metropoliin tullut.

Toiselle laidalle kotimaata on etelästä selvästi pitempi matka kuin sieltä pääkaupunkiseudulle, todettiin yhteisissä keskusteluissa määränpäässä. Syysmaisema Kuortaneenjärven rantamilla oli sielua hoitava. Tapaamisten ja muiden yhteyksien elävinä pitämät suhteet kukkivat välillämme. Obligatoriset muistot opiskeluajoista kirvoittivat yhä hyväntahtoista naurua. Keskustelu vanhenemisen teemoista sekä ammatti-identiteetin merkityksestä puolestaan vakavoitti. Myös henkilökohtaisten kuulumisten jakaminen on aina kuulunut näiden tapaamisten proseduuriin.  

Yhteyden kokemukset tässä ajassa ja ikäkautemme arjessa tuntuvat vaalimisen arvoiselta aarteelta.

Usvaisia aamuja, sateisia päiviä, myrskyä, ukkosta ja tulvia – tyypilliset syyssääkuviot kertovat väistämättömän: ohi on. Kotikadun koivu kertoi sen jo viikkoa ennen näitäkin, siihen ilmestyi vaivihkaa puolenkymmentä keltalehtistä pikku oksaa. Ihan kuin sanoakseen: huomaatteko!

Touhua on riittänyt. On tehty välttämättömiä pihatöitä. On ensin valmisteltu ja sitten juhlittu jubileumia. On vietetty juhlan jälkihehkua ja laskeuduttu aikanaan arkeen, vähän eri tahtiin kumpikin.

Saman tien Toinen otti asiakseen päivittää pöytäkoneeni emolevyineen kaikkineen ja siinä on mennyt viikko ja toinenkin harvakseltaan työskennellen. Hienosäätöä riittää yhä, mutta saan jo hoidetuksi tärkeimmät asiat. Projekti on varsinainen kalkinkolistus sekä lepotilaan asemoituneille insinöörin aivoille että koneen käyttäjän uudelleenoppimiskyvylle. 

Sattuneesta syystä juuri näinä päivinä tietty tunnelma on ollut vallitsevana kodissamme. Siksi liikutuin kyyneliin asti Hesarin tämänpäiväisestä Maaret Kallion kolumnista Rakkaus piiloutuu arjen hetkiin. Sinulle, joka et lue Hesaria, tässä muutama herkästi nähty kuva.

*Rakkaus piiloutuu pieniin hetkiin, joihin lopulta piirtyy koko elämä. Kun vastasyntyneen katse kohtaa ensi kertaa vanhemman. Kun iso pysähtyy pienen kanssa suojatien eteen, pieni käsi suuremmassa. Kun aikuinen lapsi silittää vanhempansa kättä sairaalasängyn laidalla.
*Rakkaus heiluttaa häntää kotiovella ja tapittaa jokaisen lähtösi suurin ystävällisin silmin.
*Rakkaus on luopumista, irti päästämistä, kun sen aika on. Rohkeaa erilleen kasvamista rakkautta kadottamatta.
*Rakkaus katsoo kohti elämää, on siinä läsnä, päästää lähelle, kuuntelee, ei väistä eikä neuvo.
*Rakkaus on tuloja ja lähtöjä, viimeisten lupausten täyttämistä. Kun kaikki muu päättyy, rakkaus jää.

• Kiitos hienosta, elämänmakuisesta kolumnista!

Juhlapäivän lähestyessä pysähdyimme arjen lomassa muistelemaan nuoruutemme merkittävimmän muutoksen alkusointuja, kohtaamistamme, ensi askeleita tutustumisen tiellä. Hääalbumi kertoo sen, mitä tunnetasolla meissä tapahtui. Aikuisen ennakoimaton rakastumisen prosessi voi olla nopea. Ilman epäröintiä me marraskuussa tutustuneet kihlauduimme helmikuussa ja elokuussa olivat häät.

Ensimmäinen vuosikymmen oli yhteisen arjen opettelua. Perheyksikkö kasvoi viidessä vuodessa kahdesta neljäksi ja koti muuttui pääkaupungista pikkukaupunkiin, johon hitaasti kotiuduttiin. Toisen yhteisen vuosikymmenen aikana lapset olivat jo koulupolullaan ja itse olin palaamassa työelämään. Siihen vuosikymmeneen sisältyivät myös omaa ammattitaitoa täydentävät erikoistumisopintoni.

Kolmas vuosikymmen oli lasten koulun ja harrastusten rytmissä kulkevaa arkea, johon pyrittiin sovittamaan perheen yhteisiä juttuja ja kummallekin yhtä omaa harrastusiltaa viikossa. Jälkeen päin ajatellen tämä vuosikymmen muodostui henkisesti raskaimmaksi, sillä siihen ajoittuivat poikien teinivuodet ikäkausiskismoineen ja lukioajat sekä 90-luvun lama ja sen myötä Toisen lyhyt työttömyysjakso.

Neljäs vuosikymmen tuntui menneen jonkinlaisessa sumussa. Pojat opiskelivat ja etsivät elämänpolkuaan. Nuorten kotoa lähtö riipaisi samaan aikaan, kun työni alkoi käydä raskaaksi yllättävien terveysongelmien ja työpaikan sisäisten muutosprosessien viedessä voimia. Eläkkeelle siirtyminen oli minulle suuri helpotus. Aloin taas opiskella ja harrastaa kulttuuria. Yhteinen lomamatkailu ja konsertti-illat toivat vaihtelua.

Viides vuosikymmenemme on ollut kaikinpuolisen tasaantumisen ja rauhoittumisen aikaa. Pojat löysivät tahoillaan elämäntoverinsa ja ensimmäiset lastenlapset toivat isovanhemmuuden ilon elämäämme. Koimme viidennen vuosikymmenen elämämme parhaana jaksona, vaikka kummallakin oli jo pulmia terveyden kanssa. Koronapandemia oli sukupolvellemme täysin uusi kokemus. Se on myös tuntunut merkittävänä ja käänteentekevänä muutoksena yhteiskunnassa.

Viidenkymmenen yhteisen vuoden täyttyminen on ehdottomasti ollut meille juhlan arvoinen etappi. Rakas perheemme on saanut uusia jäseniä. Lastenlapsista ensimmäiset ovat jo teinejä, tuoreimmat päiväkoti-ikäisiä. Ja me kaksi elämme vanhuuttamme kaikesta kiitollisena, niin onnellisista kuin kipeistäkin hetkistä. Rakkaudessa on vuodenaikansa kuten liitolla vuosikymmenensä, sen voi hyväksyä ja olla kiitollinen.

Kesäkuu

Juha Seppälä   Merille   Siltala 2023

”Arvostetuimpiin nykykirjailijoihimme kuuluva” ja lähes kaikki suomalaiset kirjallisuuspalkinnot kerännyt Juha Seppälä (s.1956) on julkaissut kymmenisen novellikokoelmaa ja 16 romaania sekä muita tekstikokoelmia. Merille on viimeisin, moniselitteinen hyvästijättö kirjallisuudelle ehkä myös kirjailijuudelle. Teos päättyy huiman suorasanaiseen ja kirpeään kritiikkiin suomalaisen nykytodellisuuden tilasta.  – V. 2016 olen lukenut Seppälän romaanin Mr. Smith ja ihastellut kirjailijan kielen taituruutta. Tämänkertaisen lukukokemukseni perusteella voin vain ihmetellä, että en ole tarttunut muuhun tuotantoon jo aikoja sitten. (Ehkä kirjastoreissujeni luettavan valikoinnin tavassa olisi toivomisen varaa.) Joka tapauksessa tulen korjaamaan virheeni. Merille on mukaansa tempaava, kiehtova, yllätyksellinen ja kielellisesti hieno teos. Miksi oikeastaan romaani pitäisi puristaa pötköksi, joka viipaloidaan luku kerrallaan nautittavaksi. Seppälän teksti hengittelee vapaasti ja soljuu omalla rytmillään. – Kannattaa lukea!

*

Lucinda Riley   Oliivipuu   suom. Tuukka Pekkanen   Bazar Kustannus 2021

Kuudes Riley-pokkari. Luen tätä kirjallisuuden lajia yhden joka kesä. Kirjailija itse on jo manan majoilla, mutta puolen vaaksan paksuisissa lukuromaaneissa riittää. Seitsemän sisaren sarjasta olen lukenut näköjään vain kaksi, mutta Rileyn muita tarinoita hyllyssä on viisi. Oliivipuu sijoittuu Lontooseen ja Kyprokselle. Päähenkilönä on oikeastaan perhe, jonka Alex-pojan kertomana tarinasta kehkeytyy varsinainen Pandoran lipas.   – Tätä romaania lukiessa ärsyynnyin taas tiettyihin kirjailijan kerronnallisiin maneereihin, mutta yllättäen myös kääntäjän käsissä muovautuneeseen kieleen, joka ei tee kunniaa kirjailijalle. Kyllä siinä kumminkin kesäpokkarin kaikki kliseisetkin ainekset maistuivat mainiosti.

**

Heinäkuu

Päivi Liski   Erään kanan tarina   S&S 2022

Kustannustoimittaja ja kirjoittajaohjaaja Päivi Liskin esikoisproosateos on ollut Runeberg-palkinnon saaja- ehdokkaana. Teos on toisiinsa liittyvien tarinoiden ketju, jossa pääaiheena ovat eläimet ja ihmisen suhde eläimiin.   – Päivi Liski lienee sama kirjoittajaohjaaja, jonka kirjallisuusseminaarissa kävin eläkkeelle jäätyäni Ikäihmisten Yliopistokurssilla. Hän tuntui ymmärtävän tapaani kirjoittaa ja osasi rohkaista oikealla tavalla. Oli mielenkiintoista voida tutustua hänen persoonalliseen tapaansa tehdä omaa tekstiä, jossa innoituksena ovat nimenomaan eläimet. Teoksen niminovelli on erikoisen hieno aiheeltaan ja rakenteeltaan.

*

Anja Portin   Muistokirjoitus   S&S 2019

Helsinkiläinen kirjailija, joka on julkaissut lastenkirjoja ja tietokirjoja sekä esseitä. Muistokirjoitus on hänen ensimmäinen romaaninsa. Romaanin henkilöiden tarina kulkee kolmessa sukupolvessa: on sairaalassa elämäänsä tilittävä äiti, on aikuinen tytär ja tyttären koulua käyvä poika. Tämä on yksinäisten naisten tarina, jossa miehet ovat sivuosassa.  – Kun äiti pyytää tytärtään kirjoittamaan itsestään muistokirjoituksen, on asetelma outo, tosin juuri tälle äidille ominainen. Ehkä hänen taka-ajatuksenaan oli se, mikä sitten tapahtui: tytär sai tietää vaietun isän tarinan. Mielenkiintoinen tarina, joka saa lukijan pohtimaan sukupolvien yksinäisyyden ketjuja elämässä.

*

Laura Lähteenmäki   Sukella silmät auki   WSOY 2022

Lähteenmäki on 1973 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut useita nuorten kirjoja. Sukella silmät auki on hänen ensimmäinen aikuisproosateoksensa. ”Teos kuvaa oivaltavasti perheessä vaiettuja asioita ja ihmisten valtasuhteita, pohtii unohtamista, muistamista ja kipeiden uhrauksien hintaa.” Tarina kuvaa kirjailijan saapumista Tanskan länsirannikolle kahdeksi kesäkuukaudeksi tarkoituksenaan kirjoittaa kirjaa isästään. Mukana on kouluikäinen tytär. Mökin vuokraaja tuntuu jotenkin oudon tutulta, hän myös pyörii omituisen paljon tyttären kanssa, mikä toisaalta häiritsee, toisaalta helpottaa kirjailijan työtä. Isän jättämät  päiväkirjatekstit paljastavat asioita, jotka hämmentävät ja nostavat oman isä-tytärsuhteen muistoja pintaan. Kun puoliso tulee hakemaan tytärtä kotiin koulun alkua varten, koittaa parisuhteenkin totuuden hetki. Lopussa outojen tunnelmien salaisuus selviää.  – Teos on oivaltava ja aihetta palvelevaan muotoon kirjoitettu. Jokin tunnetaso jäi mielestäni vajaaksi ja lukija jää tapahtumien viileäksi toteajaksi.

*

Peter Mayle   Provence   suom. Pirkko Huhtanen   WSOY 2004

Brittihumoristi Peter ja vaimonsa Jennie Mayle ostivat elämänmuutos mielessään 200 vuotta vanhan talon Etelä-Ranskasta. Talon kunnostaminen ja toisenlaiseen elämäntapaan ja kulttuuriin uiminen ei ollut maailman helpoin projekti. Siitä syntyi myös kolme kirjaa: Vuosi Provencessa, Provence nyt ja aina sekä Takaisin Provenceen, jotka ovat tässä opuksessa yhteisniteenä. Toimittaja-kirjailija on paneutunut perinpohjaisesti aiheeseensa ja tarjoilee runsaasti sekä tietoa että kokemuspohjaisia huomioita ranskalaisista yleensä ja erityisesti Provencen elämänmenosta mehevällä huumorilla höystettynä.   – Kirja on mitä mainioin juuri kesälukemiseksi sekä aiheensa että tyylinsä herkullisena edustajana. Se tarjoaa myös ranskan kielen paikallisia idiomeja kielestä kiinnostuneille.

*

Maarit Verronen   Luolavuodet   Kirjayhtymä 1998

Verronen on omaperäisten ja persoonallisten tarinoiden luoja, joka on kirjailijan uransa taipaleella palkittu usein kotimaisin kirjallisuuspalkinnoin. Tässä teoksessa kirjailija kuvaa matemaatikon elämänmuutosta luolatutkijaksi.  –  Äärimmäisen mielenkiintoinen tarina luolatutkijoista ja heidän löydöistään. Samalla kirjailija kuljettaa minäkertojan välähdyksiä lapsuudestaan sekä aikuisen lisääntyvää ymmärrystä, oivalluksia siitä, miksi on niin kuin on. Verronen on verraton!

*

Kaija Juurikkala   Sielu ei nuku   LIKE 2015

Luovaa työtä (elokuvaohjaaja, kuvataiteilija) tekevä ihminen on kirjoittanut kirjan elämästään, jonka viimeisimmät saavutukset ovat lähinnä huuhaa-osastoa (hänen oma ilmaisunsa). Chakrojen (kehon energiakeskukset) pyöritys kaiken yötä on auttanut häntä paitsi nukkumaan myös järjestämään huuhaasta innostuneille sielun maalaussessioita.  – Käyn silloin tällöin kirjastomme toisessa kerroksessa, jossa on mm. sielutieteen, filosofian, elämänkertojen, matkakirjojen osastot. Juurikkalan Sielu-kirja harhautui mukaani yläkerran esittelypöydältä. Paljon lukeneena minulla on ollut elämän varrella kauan sitten myös lyhyt huuhaa-kauteni, joten tässä ei ollut juurikaan uutta. Teos aiheutti lähinnä kulmakarvojen nostelua. 

*

Anthony de Mello   Yhden minuutin filosofiaa   suom. Vuokko Rissanen   Kirjapaja 2013 (8.painos)

Tunnetun ajattelijan juttukokoelma, jota on mainostettu kiireisen ihmisen filosofiaksi. Teos sisältää irrallisia, ’minuutissa luettuja’ välähdyksiä, joissa on ajatus.  – Juttukokoelman voi lukea myös sellaisenaan yrittämättä etsiä siitä mitään syvällistä mieleen painettavaa. Joku juttu voi osuakin kiireettömään lukijaan.

*

Tapio Luoma   Ytimessä   Kirjapaja 2017

Arkkipiispa harjoittelee twaarnoja, muutaman lauseen mittaisia ytimekkäitä ajatuksia kullekin päivälle.  – Kahlasin loikkien läpi. Mitään uusia oivalluksia en löytänyt. Tämä pitäisi oikeastaan kuljettaa vuoden matka mukana ja nauttia päivä vain ja hetki kerrallaan, luulen. Hartauskirjojen peruskauraa kirkollisiin teksteihin perehtyneelle.

**

Elokuu

Kati Tervo   Tyttö joka olin   Otava 2023

Tervo on julkaissut kolme enemmän tai vähemmän omakerrallista romaania sekä kolumneja aikakauslehdissä. Tyttö joka olin kertoo 1960- ja 1970-luvun espoolaistytön kasvutarinaa kaihtelematta.   – Tartuin kirjaan ihan mielenkiinnosta, kun pääkaupunkiseudulla kasvaneen tytön nuoruusvaiheista ei maaseudulla samoilla vuosikymmenillä kasvaneella paljon käsitystä ole. Tervo on varsin suoraviivainen tyyliltään eikä kaihda kertoa intiimejä tai nolojakaan yksityiskohtia. Tapahtuma seurasi toistaan hyvässä rytmissä ja kokonaisuus sisälsi kehitystarinassa oleellisia asioita riittävästi. Luin kirjan yhteen soittoon, mitä harvoin tapahtuu.

*

Karin Smirnoff   Sitten menin kotiin   suom. Outi Menna   Tammi 2022

Ruotsalainen Smirnoff (s. 1964) on julkaissut trilogian, joka kertoo Jana Kippon tarinan. Päähenkilö on pohjois-Ruotsista syntyisin oleva hyvin erikoisen elämän elänyt nuori nainen, jolla on vahvat siteet pohjoiseen kotiseutuunsa ja sen ihmisiin. Trilogia on palkittu Svenska Dagbladetin kirjallisuuspalkinnolla.  – Olen lukenut trilogian kaikki osat ja tämä viimeisin eräällä tavalla sulkee ja selittää monet kohtalon käänteet päähenkilönsä elämäntarinassa. Pidän kirjailijan alkuvoimaisesta kielestä ja tyylistä kuljettaa tarinaa. Trilogiassa vilahtaa myös suomalaisia henkilöitä ja pohjoisen väkevä uskonnollisuus lyö leimansa seudun asukkaiden elämäntapaan ja suhteisiin.

*

Kajsa Ingemarsson   Keltaisten sitruunoiden ravintola   suom. Sanna Manninen   Otava 2007 (2004)

Ruotsin myydyin romaani on 1965 syntyneen erilaisissa toimittajan töissä ansioituneen Ingemarssonin käsialaa. Tarina on päähenkilönsä mukana sukellus Tukholman ravintolaelämään. Tapahtumien kerronta noudattelee chick lit -kirjallisuuden tyypillisiä juonenkäänteitä.  – Viihtyisää kesälukemista varsinkin ravintolamaailmasta ja ruokakulttuurista sekä ihmissuhdekiemuroista kiinnostuneelle lukijalle.

*

Ali Smith   Satunnainen   suom. Kristiina Drews   Otava 2006 (2005)

Skotlantilaissyntyisen Ali Smithin palkittu ja kehuttu romaani on eräänlainen sairauskertomus. Päähenkilö on nuori mies, joka syyttää itseään luokkatoverinsa itsemurhasta. Hän keskeyttää koulunkäynnin ja eristäytyy kotiinsa. Romaani muodostuu syrjäytyvän päähenkilön ajatusvirroista.  – En halunnut lukea kirjaa alkua pitemmälle, joten en osaa sanoa oikeastaan mitään muuta kuin: ahdistavaa.

*

Elisabeth Strout   Voi, William   suom. Kristiina Rikman   Tammi 2022 (2021)

Palkittu, tykätty ja kriitikkojen ylistämä kirjailija Yhdysvalloista on tämä Strout. Lukija nauttii myös kiitetyn kääntäjän sävykkäästä työstä. Voi, William kertoo kirjailija Lucy Bartonin entisen aviomiehen elämästä, johon toisesta liitostaan leskeytynyt Lucy joutuu mukaan sen jälkeen, kun ensimmäisen miehen kolmas vaimo jättää hänet.  – Olen tykästynyt kirjailijan huokoiseen ja juttelevaan tyyliin kertoa ihmisistään ja heidän vaiheistaan. Tyyli muistuttaa lempikirjailijani Merete Mazzarellan kerrontaa. Näennäinen keveys ei estä tekstin oivaltavuutta. Henkilökuvaus muotoutuu yllättävänkin teräväksi pienten tapahtumien ja käytyjen vuoropuhelujen keinoin. Kirjailija tuntee aiheensa ja amerikkalainen elämänmeno saa nyansseja lukijan mielessä.

***

Jokaisella meistä on merkkipaalunsa elämänsä matkan varrella. Ei toinen tiedä, tuttukaan, mikä juuri minulle on merkityksellisintä kaikessa ollut. Medialle erityisesti tarinoilla julkisuuden henkilöiden elämästä on kaupallinen lisäarvo. Taviksien elämänpolku tuskin muita kiinnostaa kuin läheisimpiä, jotka tuntevat ja välittävät.

Monien merkitykselliset asiat liittyvät ikävuosien täyttymiseen, opiskeluvaiheisiin ja ammattiin valmistumiseen, urakehityksen etappeihin, tunnesuhteisiin, perhetapahtumiin, suvun ja ystävien elämän kohokohtiin ja käänteisiin. Itsetuntemuksen vuoksi on hyvä käydä menneissä muistikuvissa hahmottaakseen oman arvomaailmansa. Tätä olen tehnyt läpi elämäni kirjoittaen.

Hakiessani kirjastosta tai kirjakaupasta luettavaa, joka kutsuu tiedon ja kulttuurin ääreen, runojen tai tarinoiden maailmaan, muistan kiitollisena veljeäni, joka kolme vuotta vanhempana aloitti koulun ja esitteli pikkusiskolle aapisensa. Hänen ansiostaan opin lukemaan nelivuotiaana. Hyvällä syyllä voi sanoa, että lukeminen on ollut elämänikäinen harrastukseni. Veli on ollut laulumiehiä koko elämänsä, laulusta tuli myös minulle tärkeä harrastus. Esikuvilla on merkitystä.

Saatuani ammattiopinnot loppuun, kohtasin tulevan puolisoni, jonka kanssa matka jatkui yhdessä. Nyt viisikymmentä vuotta myöhemmin hän on vierelläni yhä. Olen kiitollinen rakkaudesta ja onnesta, jota olen saanut ja voinut opetella antamaan. Olen kiitollinen kahdesta upeasta pojasta, jotka saimme. Yhdessä on voitu jakaa vaikeiden vuosien taakkaakin. Oli myös tuskallinen vaihe, jolloin koin rakkauden kuolleen. Käsittämättömästi rakkautemme kuitenkin koki uuden kevään ja antoi meille mahdollisuuden yhteiseen vanhuuteen. Poikiemme perheiden kautta olemme saaneet kokea myös lastenlasten onnea. Tämä vuosi on merkkipaalumme. Elämälle kiitos.

Mainion yrmy kulttuurikriitikko, toimittaja Antti Majander, kolumneerasi aamun Hesarin Näkökulmassa huomioitaan asuntomessukäynnillään Loviisassa. – ”Näyttää siltä, että kirjahyllyn pystyttäminen olisi rikos sisustusarkkitehtuuria vastaan. – En ymmärrä koteja, jotka näyttävät luksuselämän lavasteilta.”

Olen myös pannut merkille, että nykyään arkkitehtuuri tosiaan hakee äärtä ja laitaa. On ikkkunoita katonrajasta lattianrajaan suunnittelijan kynästä, jolle valo ja tyhjä tila ovat ainoa hyväksyttävä sisustuselementti. Toisen piirustamissa umpimielisen näköisissä taloissa on tummanharmaata, jopa mustaa seinää mielin määrin ja siellä täällä postimerkin kokoisia ikkunoita katon rajassa.

No, makujahan on. Ehkä joku asettuu mielellään näihin ikkunalavasteisiin asumaan. Helteellä maisema on pakko peittää säleverhoilla ja ikkunanpesua täytyy oppia rakastamaan. Järkisyitäkin löytyy. Yhteen aikaan vaadittu energiatehokkuus pienensi ikkunoiden kokoa. Ilmeisesti lasitalon piirtäjä ei pidä energian riittävyyttä enää merkittävänä syynä. Nykyään kirjahylly tuntuu olevan niin out, ettei sille tarvita paikkaa, kun ei kukaan enää lue. Pääasia että kaikki av- ja digilaitteet mahtuvat nurkkiin.

Kaikki tosin eivät ’sisusta’ kirjoilla, vaan viihtyvät niiden sisältömaailmassa, haluavat lukea itse lukemaan opittuaan eikä kuunnella, palaavat mielikirjojensa pariin sateisina syyspäivinä ja liukkailla talvikeleillä, jopa uuvuttavina helleviikkoina ilmastointiensa miellyttävässä viileydessä.