Viikko on hujahtanut lähes mitään aikaansaamatta. Sellaista se on helteellä. Silmää häiritsevän heinätupon ja voikukkayksilön nyppääminen ei oikein kunnon askareesta käy. Ei myöskään laiskansorttinen kasteluletkun virittely ja vesikaarien ihailu.

Sipulikukkaryöpsähdys on ohi, lemmikit ja kurkkuyrtti vielä pitävät sinistä pihan ilmeessä. Saniaismafia riehaantui valloittamaan läheisen kuunliljan reviiriä. Oli pakko puuttua peliin.

Tammi on ainoa, joka antaa pienille pihavieraille suojaa. Siinä käyvät pikkulinnut, sepelkyyhky, oravanpoika. Puu on myös ainoa, joka antaa varjoa päivänpaahteelta. En viihtyisi talossa, jonka pihalla ei ole puuta tai puita.

Tänään näin kesän ensimmäiset pääskyset. Olen kaivannut niiden kevyttä, iloista lentoa. Siinä on kesän hurmaa.

”Ikähän on vain numero” – kuulee sanottavan. Varsinkin viisikymppisensä jo korkanneet hekottelevat mielellään aiheelle ja vanhenevat veistävät ikävitsejä minkä ehtivät. Nuorille ikäkysymys aukeaa toisin päin: oisipa jo täysi-ikäinen, saisi vihdoin määrätä elämästään eikä kukaan voisi sanella miten pitää olla ja mitä elämällään tehdä. Kun vihdoin sitten on saanut kyllikseen nauttia täysi-ikäisyyden eduista ja alkanut pitää itsenäisyyttään itsestään selvänä, huomaakin, että määrääjiä ja sanelijoita alkaa tulla taas vastaan. Elämä itse sulkee myös täysi-ikäiseltä ovia. Saattaa kadota työyhteisö ihmisineen, ystäväpiiri kutistua luonnollisia teitään. Vuosien kuluessa ikätovereita katoaa horisonttiin. Sosiaalinen maisema väljenee, autioituu vähitellen. Ajan kulku on pakko rekisteröidä, vitsit vähenevät. Aletaan siivota kaapeista turhaksi käynyttä tavaraa. Usein liian myöhään. Puuha ei ehdi koskaan valmiiksi.

Veljen kanssa todettiin, että suvun patriarkka Pekkolan Ukko eli lähes 90:een ikävuoteensa asti. Hän oli lapsenlapsilleen eräänlainen kuolemattomuuden ja ikuisen elämän symboli. Työn hän koki elämänsä tarkoituksena ja tilan ajankohtaisissa töissä hän oli mukana voimiensa mukaan vielä viimeisenä kesänään. Meidän isä koetti jatkaa isänsä esimerkkiä, vaikka muutaman kerran jouduttiin työmaalta korjaamaan sairaalaan. Isä jaksoi elää täyden elämän, 86 vuotta. Hyödyllinen puuha oli äidillekin tärkeä. Hän sinnitteli 96:n ikään, vaikka oli heiveröinen viimeiset vuodet ensin palvelutalossa ja sitten hoivaosastolla.

Pitävät siunauksena korkeaa ikää. Joillekin se saattaa sitä ollakin, mutta enpä usko, että monikaan nykyisen maailman realiteetit ymmärtävä sitä siunausta itselleen tai läheisilleen toivoo. Tärkeämpää olisi, että riippumatta vuosien määrästä, elämässä olisi todellista siunausta: riittävästi terveyttä, mielekästä sisältöä ja rakkautta niin, että voisi aikansa täyttyessä huokaista tyytyväisenä: tervetuloa kuolema, olen elänyt kyllikseni.

Kesäkuun eka viikko on käsillä. Harvoin ennen muinoin on hellettä ollut, muistelen tyypillistä kesäkuun alussa olleen viileähköt ja vaihtelevat säät. Ennustaminen ei kannata, jos ei ole meteorologi, ei myöskään sään moitiskelu, sen on jo oppinut maamieskin pelloillaan. Pitää vain ottaa annettuna, millaisena minäkin aamuna päivä aukeaa.

Pihan kitkemistä on tarjolla koko kesän. Taannoisina vuosina ei tahtonut aika siihen riittää, aina oli mukamas joku kiireellisempi meno muualle. Eläkevuosina on aikaa, muttei enää ole voimat entisellään. Tunnin toista kun ahertaa kuokan, haran ja haravan kanssa, ottaa kipeetä joka puolelta. Jos pitää lepotaukoa liian pitkään, kitka kasvaa.

Parasta kotioloa tällaisina kesäpäivinä on istahtaa tammen varjoon tai aurinkoiselle seinustalle. Juoda kukkien värejä ja tuoksuja, antaa silmien levätä syreenin kukissa ahertavissa kimalaisissa. Kaikki kaunis on niin pian ohi, perhosen kevyt ja koukeroinen lento, lapsuuden leikit, nuoruuden hurma, kesän kukkeus ja elämä.

Olemme onnellisina ihastelleet kasvulle otollisen kevään vehreyttä ja kukkarunsautta. On satanut riittävästi, on ollut aurinkoisia päiviä, useampia lämpöaaltoja ja viileämpiä, kasvua rauhoittavia jaksoja. Pieni kotipihamme suorastaan villiintyi kukkimaan. Valitettavasti myös voikukat ja heinät villiintyivät.

Siispä vaihe, jota en niin hartaasti odotellut, on nyt käsillä. Pihan varhaiskukkijat, tulppaanit ja narsissit ovat jo pudotelleet terälehtensä. On väistämättä aika ottaa kitkemisurakka haltuun, että seuraava kukkaisaalto ei tukehdu heinien ja voikukkien vallanhaluiseen invaasioon.

Elämä opettaa. Kitkeminen aloitetaan sieltä, mistä seuraava kukkaisaalto nousee. Joka päivä ja vähän kerrallaan. Välillä jakkaralla istuen, välillä haravaan nojaten ja toisella kädellä nyhtämällä, saksimalla ja sopivalla aseella möyhentäen. Ja on muistettava selän oikaisu, tauot puutarhatuolissa koivujen ja tammenlehvien tuulitanssia ihmetellen. Ehdottomasti.

Toisen kummitäti on joutunut elämään keväältä 2019 kotihoidon varassa. Tädin ikävuodet pinoutuvat, kohta ollaan 98:ssa.Tädillä ei ole muistia ja kuulo on huono. Hän on elänyt itsenäisen naisen elämän, lyhyttä vanhuuden liittoa lukuunottamatta. Avioliitostaan hän ei muista enää mitään, aiempi virkanaisen elämän muovaama identiteetti elää hänessä yhä. Hän kertoo yhä käyvänsä kaupassa, ulkoilevansa ja hoitavansa asiansa itse. Tosiasiassa Toinen on todellisen tilanteen meille valjettua hoitanut valtakirjalla tädin kauppa- ym laskut. Toinen pitää myös kauempana asuvat lähiomaiset ajan tasalla tädin voinnista.

Espoon kaupunki järjestää kotihoidon siivouksen ostopalveluna yksityiseltä yritykseltä ja se on veteraaneille maksuton. Ateriapalvelu tuo ruuan kerran päivässä. Fysioterapeutti tapaa tätiä parin viikon välein, vie uloskin sään ja voinnin mukaan. Toinen tilaa kauppakassipalvelusta välipala-aterioihin ym. tarvittavat tuotteet. Olemme käyneet tapaamassa tätiä aluksi useammin, koronavirusmääräysten jälkeen harvakseltaan.

Kotihoitaja käy kolme kertaa päivässä. Suihkussa autetaan kerran viikossa, ja pyykki pestään tädin omassa koneessa tarpeen mukaan. Aluksi tädillä oli omahoitaja. Sitten hoitorinkiin tuli alituisesti elävä lista muita nimiä, vierasmaalaisia lähes kaikki, yhteensä on jo ollut yli 30 eri nimeä. Kävijät raportoivat vaihtelevalla suomen kielen taidolla voinnin, syömiset, lääkitykset, pesut ja ihon hoidon.

Viime viikolla kävimme pitkästä aikaa viettämässä kahvihetkeä tädin kanssa, kun hän sekä me olemme saaneet jo rokotukset. Toimme neljä täpötäyteen kirjoitettua raporttivihkoa kotiin, halusin tutkia niitä vähän tarkemmin. Raporteista ilmeni hoitoon liittyviä yksityiskohtia, kuten influenssarokotukset ja koronarokotus sekä terveystarkastukset, jotka omahoitaja oli kertonut myös puhelimitse.

Meillä on ollut turvallinen olo tädin hoidosta, vaikka emme ole voineet käydä kovin usein. Huhtikuussa tuttu ja tunnollinen omahoitaja katosi yhteydenpidosta. Emme tiedä syytä. Vähän on alkanut huolettaa, onko tädin hoitokokonaisuus nyt kenenkään hallussa.

Että onkin taas suomalaisen mediakentän lempimato kaivettu politiikan kukkamaasta: kateus, kateus ja kateus. Että pääministerin perhe on syönyt oikein aamiaista valtion laskuun. Nuori perheenäiti painaa pitkää päivää näiden hyväkkäiden ja yhteisen etumme eteen, mutta mikään ei riitä. Aikaa pitäisi irrota vielä aamupuuron keittoon ja kaupassa juoksuun. Jossain välissä ois hyvä ehtiä vähän nukkumaankin, että jaksais painaa. Tuleeko kiitosta, no ei nyt sentään – samaa nurjamieltä, arvostelua ja kateus, kateus, kateus. Onko nostettu politiikan ukkokerhojen konjakeista ja viskigrogeista tämmöistä elämää, ei tasan ole. Senhän nyt jokainen ymmärtää, että NE kuuluu luontaisetuuksiin vallan kammareissa.

Hyvää alkanutta arkiviikkoa kaikille! Tuntui sopivalta käydä tänä aamuna äänestämässä. Kaupunki lahjoitti kynän äänestäjille. Ei ruuhkaa, mutta mukavasti väkeä ja kaikilla maskit.

Eilen ajelimme miellyttävän viileässä kesäisessä säässä Lappeenrantaan. Autoradiosta kuunneltiin Kuopion Puijon kirkosta koululaisten kevätjuhlaa. Ihanan täysillä lapset lauloivat Suvivirren ja muita keväisiä virsiä. Pastori oli huolellisesti paneutunut Pyhän Kolminaisuuden salaisuuden avaamiseen lapsille. Minäkin sain siitä selkokielisen käsityksen. ”Se on Jumalan matikkaa: 1+1+1=1.”

Toisen vanhempien hauta oli siistitty ja uutta multaa tuotu. Tuntui lämpimältä, kun joku omaisista tai ystävistä oli tuonut orvokkeja käydessään. Hoitoistutuksia ei vielä pariin viikkoon laiteta, mekin jätimme valkoisen ruukkukukan terveisinä käynnistä. Viime joulun aikaan emme päässeet käymään haudalla.

Linnoituksen alueelle oli laitettu alueen kiinnostavasta historiasta kertova luontopolku, juuri sopivan mittainen meillekin pitkän ajomatkan istumisen vastapainoksi. Ja niin kauniita näkymiä Saimaalle ja satamaan! Satamassa oli paljon väkeä. Kesän eka tötteröjätski piti saada, vaikka kiskalla oli kymmenen metrin jono. Ja miten ihanaa tavata sattumalta ystäväpariskunta, joka oli matkailuautolla poikennut Etelä-Karjalan kauneimpaan kesäkaupunkiin!

  • Ylen tv-ykkösen haastattelukierroksesta muodostuikin aidosti mielenkiintoinen tutustuminen tuoreiden puheenjohtajien kykyyn esitellä ja puolustaa puolueensa vetovoimaa ja kuntapolitiikan näkemyksiä. Asiantuntijoiden kyky kokonaisuuksien tasapuoliseen hahmottamiseen ja toimittajien kyky oleellisten kysymysten löytämiseen joutuivat koetteelle.

Vihreiden Maria Ohisalon mukaansa tempaava puhe lähti kutomaan puolueen tarinaa 1980-luvun puolivälistä tähän päivään. Tavoitteita ja tulevaisuuskuvia 2030-luvulle maalailtiin optimistisesti ja valoisasti. Ilmastonmuutoksen torjunta ja luonnon monimuotoisuuden säilyttäminen, oppivelvollisuusajan pidentäminen, koulutus, varhaiskasvatus ja huolenpito nuorista olivat keskeisiä teemoja. Puhe päättyi kohottavaan sloganiin: ”Huomenna Suomi on vihreä”! Haastattelijat tekivät taas parhaansa lytistääkseen puhujan; keskeytettiin, tivattiin ja jankutettiin. Mielestäni useita oleellisia kysymyksiä jäi kysymättä ja siten myös asioita kertomatta. Osasta Ohisalon vastauksia tuli akateeminen vaikutelma, konkretia jäi ohueksi.

Keskustan Annika Saarikko esiintyi monivuotisen poliitikonuran tuomalla varmuudella. Hän valotti keskustan perusideologiaa koti ja maa -lähtöisin argumentein. Puhe ei oikeastaan tuonut Saarikon persoonaan uutta, hänet tunnetaan sanavalmiina ja selkeänä puhujana, joka pystyy vakuuttamaan kuulijat. Mieleen jäi keskustan politiikkaa kuvaavia sanontoja, järkivihreä, väljyys, kotimaa, yhteisöllisyys. Toimittajapari yritti horjuttaa tuoretta puheenjohtajaa puolueen hupenevasta kannatuksesta jaakaamalla, turhaan. Talouden velkavetoisuus huolestuttaa keskustaa ja turpeesta nostettiin taas elämää suurempi asia. Keskustan mielestä turve on biopolttoaineena tärkeä, samalla ei puhuttu sen ilmastovaikutuksista. Järkivihreys esiteltiin luonnon viljelynä ja varjeluna – ilmeisenä tarkoituksena erottua vihreiden luontopolitiikasta.

Vasemmistoliiton puheenjohtaja Li Andersson piti hyvän puheen, sujuvasti myös ruotsiksi. Hän avasi myös persoonaansa perhevapaalla olevana kansanedustajana ja pienen tyttövauvan tuoreena äitinä. Anderssonin vahvuus on poliittisen agendan ylivertainen hallinta kokeneena kansanedustajana. Puolueen itsestään selvä asemoituminen eduskunnan vasempaan laitaan helpottaa myös nöyristelemätöntä tavoitteiden esittämistä haastattelussa. Puolueen kuntapoliittisina perustavoitteina ovat yhteiskunnan järjestämän varhaiskasvatuksen, koulutuksen, terveydenhoidon ja vanhusten hoivan tinkimätön ja laadukas ylläpito. Vero- ja velkavetoisella taloudella piikittely toimittajien taholta vesittyi, kun Andersson reilusti totesi, että ne kuuluvat asiaan paikallisten tarpeiden niin vaatiessa.

Ruotsalaisen Kansanpuolueen puheenjohtaja Anna-Maja Henriksson esiintyi itselleen ominaisen pehmeästi, mutta pitkän kokemuksen tuomalla varmuudella. Hän asemoi puolueen keskustaan, oikeistoliberaaleihin ja korosti yhteistyötä koko Suomen parhaaksi. Pietarsaarelaisena hän oli vaalipiirinsä äänikuningatar, mikä antoi hänen sanomalleen painoarvoa näkemyksiltään monenkirjavassa jäsenjoukossa. Sopuisalle, kompromisseihin kykenevälle ja asiantuntevalle Henrikssonille on tilausta hallitusyhteistyössäkin. Kuntavaaleissa ruotsinkieliset ovat vähän eri sarjassa kuin isommat puolueet, mutta kannatusalueensa kunnissa myös johtavassa asemassa.

  • Haastattelevien toimittajien ote tehtävästään vaihteli liikaa sen mukaan, kuka oli haastateltavana. Joitakin kohdeltiin aggressiivisemmin kuin toisia. Tasapuolisuutta edellyttäisi Ylen toimittajilta enemmän kuin joltain maakuntamedialta.

On kulunut kosolti vuosia, kun viimeksi olen näitä katsonut. Ei nytkään oikeastaan kiinnostanut miten Suomen viisukappale menestyy tai kuka voittaa. Itse asiassa seurailin enemmän sitä, minkälaista visuaalista ja musiikillista kehitystä näissä skaboissa on tapahtunut ja miten korona-ajan tauko näkyy yleisemmin.

Jaksoin puoliyöhön. Siihen mennessä ilmeni, että naisartistien osuus on kasvanut eikä montakaan aidosti maskuliinista esiintyjää ollut, sen sijaan enemmän tai vähemmän hempeileviä falsetilla laulavia kyllä riitti. Paholaisen tai enkeleiden puolesta otettiin muutaman kappaleen sanoituksessa selkeästi kantaa. Joidenkin naisartistien kappaleissa oli yltiöfeminististä uhoa, mutta toisaalta rihmankiertämäasuja oli runsaasti ja liikehdintä kuin suoraan yökerhon lavalta. Visuaalisesti esitykset olivat moderneja ja näyttäviä. Jos sallitaan yksilömielipide, Blind Channelin esitys olisi ollut tehokkaampi ilman lapsellista keskisormiefektiä, muutenhan pojat onnistuivat rock-genressä hyvin.

Tänään on kirkollinen juhlapäivä, jonka keskiössä on Pyhän Kolminaisuuden kolmas persoona, Pyhä Henki. Perheenjäsentermeillä on vanhastaan ilmaistu jumaluuden persoonan miehinen olemus. Luoja-isän ja lunastaja-pojan lisäksi ylösnousemuksen jälkeen syntynyt alkuseurakunta tarvitsi läsnäolevaa voimaa pelastussanoman julistamiseen. Sitä varten lähetettiin Pyhä Henki, voima korkeudesta. Henkiolemus täydentää Pyhän Kolminaisuuden femiinillä tavalla.

Kautta aikain ihmetyksen aihe ajattelevalle kristitylle ihmiselle tämä rakennelma on ollut. Miten niin kaikkivaltias Jumala, isä, luoja ja ylläpitäjä ei riitä? Miksi oli lähetettävä poika maailmaan lunastamaan syntiinlankeemuksen alainen maailma? Miksi sekään ei vielä riitä, vaan tarvitaan henki, joka vaikuttaa maailmassa uskoon ohjaten ja voimanlähteenä? Teologinen askartelu asian ympärillä jääköön toisten huoleksi, kysyn vain itseltäni, mikä on suhteeni kolmiyhteiseen jumalaan? Ehkä palaan aiheeseen ensi sunnuntaina, jolloin kirkossa vietetään Pyhän Kolminaisuuden päivää.

Tv-ykkönen tarjosi jumalanpalveluksen Jokioisten kirkosta. Äidillisesti hymyilevä pastori ulko-ovella toivottamassa katsojat tervetulleeksi oli lämmin ele. Kansallispukuiset naiset tenorilla ja bassolla vahvistettuna lauloivat kauniisti. Tekstin lukijat, äiti ja poika esiintyivät kotonaan kuvattuina. Keskustelusaarna oli päiväkerhonohjaajan ja kirkkoherran luontevaa vuoropuhelua. Kerholaisten helluntain kertomukseen liittyvät piirustukset, hedelmäkori, kastevesi, lamppu ym. havaintomateriaali tukivat evankeliumikertomuksen sanomaa ja erilaisilla soittimilla säestetyt kuoro- ja yhteislaulut elävöittivät palvelusta. – Omat kysymykseni eivät saaneet saarnasta vastausta, mutta palveluksen tunnelma oli lämmin ja kotoisa.