Tänään pakkasimme koriin kahvitermarin lisäksi limsaa, suklaakeksejä ja shampanjaa sekä kinuskitäytekakun. Ajoimme Esikoisen paratiisipihaan juhlimaan kesää. Rip ja Muru esittivät upeita voltteja trampalla, tulivat siitä sitten kesämaljoille ja kakulle kanssamme. Kouluunpaluu oli selvästi laukaissut eristysfiiliksen. Kumpikin tuli vuorotellen istumaan syliin oma-aloitteisesti ja halusi halauksen. Se kyllä sulatti ikävänkohmeet tehokkaammin ikinä.

Piha hehkui kaikenvärisissä kukissaan, ja mustarastas vihelteli jossain viereisen puiston puussa. Löysin pari pientä suloista varjoliljaa jo kukassa saniaisten joukossa. Jopa orkidea ikkunalla ruukussaan oli herännyt kukkimaan. Elämä voittaa!

Vaihteluksi ja virkistykseksi pakkasimme taas kahvikorin ja suuntasimme Sipoon maalaismaiseman halki kohti Nikuvikenia, jossa kaupunkimme ulkoilualue ja veneranta sijaitsee. Edellisestä käynnistä oli runsaasti aikaa, yhtä ja toista muutosta oli tapahtunut. Kalliolla sijainnut päärakennus oli jo vuosia sitten palanut maan tasalle. Palojäljet oli raivattu pois ja nyt kallioisen merenrantamaiseman jylhyys pääsi oikeuksiinsa. Rinteessä olivat mustikat jo tekeillä ja maa sinisenään kukkaa. Autoja oli parkkipaikalla runsaasti ja koska rantamaisemassa ei ollut kuin yksi pariskunta lisäksemme, voi päätellä, että veneilijöitä olivat muut. Toinen pariskunta viritteli tulia katokseen, me kävelimme kalliolla ja istuimme sitten kahvittelemaan saunan kuistille.

Vesi välkehti auringossa. Kauempana lipui purjevene saaren taakse. Rantaruovikossa silkkiuikkuemo hautoi tyynesti pesässään. Kuistin edustan mäntyyn lennähti pieni ja siro vaaleanharmaa lintu ja piti meille konsertin. Olisiko tuo leppälintu, tuumin, ei kovin erikoinen laulaja, mutta yksinkertaisen säkeen kirkas ilo oli suloista kuulla. Tällä kertaa lintukirja ja kiikari olivat jääneet kotiin, voimme rauhoittua kuuntelemaan ja katselemaan luonnon kauneutta. – Kevät on täällä!

Nythän meille on kerrottu, että ravintolat saavat avata kesäkuun alusta, kuitenkin aukiolorajoituksin, 50% asiakasmäärin. Tarjoilusta ja anniskelusta on vielä eri määräykset. Buffet-aamiaisten järjestäminen hotelleissa vaatii vielä sorvaamista. Aamiainen tuskin sujuu yksittäin tarjoiltuna nykyisellä henkilökuntamitoituksella. Kokoontumiset, mm. kirkkoihin tulevat luvalliseksi enintään 50 henkilölle. Tämä pitää kesäfestarit ja urheilukatsomot vielä poissa kuvioista. Saa nähdä virkistyykö kotimaan matkailu näillä eväillä.

Riskiryhmäläiset eivät paljon helpotusta eristykseensä toistaiseksi saa. Yhä me seisoskelemme ikkunoiden luona katselemassa liikkuuko pihalla tai kadulla ketään, sataako vai paistaako, eli pääseekö edes lenkille tänään. Luonto tarjoaa kyllä virikettä, jos sinne selviytyy, mutta eihän sekään sosiaalista kanssakäymistä korvaa. Kesä on sukujuhlien ja -tapaamisten kulta-aikaa. Joko nyt saisi järjestää lähipiirille tapaamisen, missä voitaisiin juhlia tutkintonsa suorittaneet nuoret ja muistella hautaan keväällä saatetut vanhukset?

PS. Tämänpäiväiset ohjeistukset ovat riskiryhmille oikeansuuntaiset. Siis varsinaiset suositukset eivät muutu, mutta lähiomaisten ja ystävien tapaamiset eivät ole ehdottomasti kiellettyjä, omaa harkintaa ja maalaisjärkeä saa käyttää.

Lapsi ihmettelee kaikkea. Rauhan alkuvuosina syntyneenä ihmettelin aikuisten puhetta vainajista, kaatuneista ja kuolleista. Isäni ja äitini olivat kumpikin menettäneet sodassa vanhimman veljensä. Äidit, vaimot ja lapset heitä muistelivat ja kaipasivat kyynelin, sisarukset menetyksen ja murheen tuntein. Sankarihautausmaalla käytiin heidän muistopaikallaan kukkia viemässä.

Sotatarinat glorifioivat sankareiksi luotien kaatamat, kranaattien silpomat, pommien ja tykin kuulien murskaamat ihmiset, jotka eivät itseään sankareina pitäneet. Mitä kauemmaksi historiaan sotavuodet jäävät sitä harvemmaksi käy kaatuneiden lähiomaisten ja muistelijoiden joukko. Jälkipolvet nostavat yhä kiitollisina tai velvollisuudentuntoisesti lipun salkoon tänään, kaatuneiden muistopäivänä ja itsenäisyysjuhlien aikaan.

Otsikon toteamus on jäänyt mieleen professori Antti Eskolan uskon pohdiskeluja sisältäneistä teoksista. Viime aikaisten hälyttävien, Afrikkaa koskevien uutisten äärellä on todettava: muutakin on kuin viruspandemiaa. On yhteiskuntien kehitystason eroja. On taloudellista ja koulutuksellista eriarvoisuutta. On tuholaisten aiheuttaman nälkäkatastrofin partaalla hoippuvia kansoja, joista alkaa jälleen uusi pakolaisvirta eteläisen Euroopan turkoosina välkkyvän kuolemanmeren yli.

Maailmanlopun ennustajilla on materiaalia yllin kyllin. Virallinen synkistelijämme, luontoaktivisti Pentti Linkola on vaiennut. Kuka nyt muistuttaisi meitä, ettemme yksilöinä emmekä lajina ole ikuisia. Meitä on yksinkertaisesti liikaa maapallon rajalliselle kestokyvylle. Olemme monin tavoin kekseliäitä sekä itsemme että toistemme viihdyttämisessä ja tuhoamisessa. Viisautta on vähemmän eikä se asu samoissa kamareissa kuin valta.

Tapasimme yhdessä koko poppoon kanssa meren rannalla. Kukin perheyksikkö istui omalla retkihuovallaan, omine eväineen. Se isompien lasten ja kuopukkaisen iloinen pulina oli juuri sitä, mitä tässä eristyksessä on eniten kaivannut. Olen sitä mieltä kahden kuukauden karanteenin kokemuksella, että jos kuolla pitää, niin mieluummin sitten koronavirukseen kuin ikävään. Pojantytär, 1v 7kk oli päiväkodissa taiteillut pienen kätösensä jäljen sekä äidilleen että mummelille muistoksi korttiin. Sykähdyttävää.

PS. Illemmalla käytiin vielä ihanan aikuismainen keskustelu Esikoisen kanssa kaikenmaailman asioista. Sekin virkisti!

Olen tässä pitkässä kevätretriitissä tehnyt jonkinlaista hiljaista elämänsiivousta. Viimeksi olen käynyt kotikoneeni tiedostoja läpi ja harventanut rankalla kädellä. Pitkät, vuosien meiliketjut ystävien kanssa vaativat arvolleen sopivan hyvästelyn. Luin kaikki läpi ja tallensin muistojen lippaaseen vain arvokkaimmat viestit liitteineen.

Tässä puuhassa on myös käynyt ilmi, miten eri ystävien kanssa käyty ajatusten vaihto on erilaista. Yhden sielunsiskon kanssa olemme parkuneet toisillemme kaikki kipumme ja hehkutelleet onnenhetket, monelle muulle olen lähetellyt viileän rauhallisia tilannetiedotuksia pahimmista vaiheista selviydyttyä ja kysellyt kuulumisia. Joidenkin kohdalla olen tajunnut olla lisäämättä toisen kuormaa omiani valittelemalla ja ottanut myötätuntoisen asenteen. Sekin on aitoa minua.

Ystävyys on elämän rikkautta. Voi antaa ja saada sen mukaan kuin kulloinkin on. Kun vanha ystävä on päässyt ikilepoon, olen hoitanut ikävääni palaamalla meilikirjeenvaihtoomme. Ajallaan siitä voi luopua, eihän se mitään perintötavaraa ole. Ystävyyskään ei kulje perintönä, omat muistot äidin ystävistä ovat lapsillekin ihan omat, jos ystävällä on ollut yhteys koko perheeseen. Kun tiedostot väljenevät, tulee tilaa sielun sisäiseen puutarhaankin.

Suomalaiset kuulemma noudattavat hyvin karanteenimääräyksiä, ja hallitus tekee useimpien mielestä oikea-aikaisia ja oikeasuhtaisia päätöksiä rajoituksista ja niiden purkamisesta. Kiitos valtamediain, tämä asiaintila on myös kerrottu ihmisille ja näin vahvistettu luottamusta sekä virkamiesvastuulla toimijoiden (mm. THL), asiantuntijoiden että poliitikkojen yhteistyökykyyn vaikeassa epidemiatilanteessa.

Näin pääosin, kunnes aletaan huudella, milloin rajoituksia meillä aletaan purkaa, kun monissa muissa maissa jne. Valitetaan karanteeniväsymystä ja kiukutellaan, miten kauan tätä oikein jatkuu. Huuto yltyy, kunnes hallitus saa kaiken aikaa käynnissä olleet asiantuntijaselvitykset pöydälleen ja pääsee tekemään päätöksen. Päätös perusteluineen kerrotaan ja kas, alkaa uusi huuto. Ei niin, vaan näin! Miksei meiltä kysytty!

Kun kerrottiin koulujen avaamisesta 14.5. lukien, ällistyi taatusti moni kansalainen, ei päätöksestä, vaan reaktioista. Yhtäkkiä paljastui, että osa opettajakunnasta ammattijärjestönsä mukaan vastustaa kiihkeästi paluuta normaaliin opetustyöhön kouluissa. Loistavasti koulutetut ja etäopetuksessa kunnostautuneet opettajat heittäytyvät uusavuttomina huutamaan ohjeita oman perustyönsä järjestämiseen. Vedotaan jopa vanhempiin, jotka eivät muka aio päästää lapsiaan kouluun. – Hämmentävä ilmiö.

Lapsuusmaalla tehtiin kotisimaa ja itse paistettuja munkkirinkeleitä yhdessä äidin kanssa vapuksi. Hyvin maistuivat isälle ja isoveljellekin. Minä hain sinivuokkoja metsästä, jos ne sattuivat olemaan jo kukassa. Ei ne kauan kestäneet maljakossa, mutta tuli niiden mukana kuitenkin kevättä kotiin.

Helsingin vuosina, kun tutustuttiin Toisen kanssa, otettiin tavaksi tuulettaa lakkia vapunpäivänä merenrantakävelyllä tai kuunnella Espan lavalla soittelijoita. Pari kertaa Mantan lakituksen aikaan Kauppatorilla riitti meille. Tungos oli valtaisa. Ei olla osallistuttu vappujuhlille eikä olla minkään aatteen puolesta marssijoita. Toinen soitteli kotona Retuperän VPK:ta, ja sima ja tippaleivät tekivät kauppansa. Poikien myötä kotiin tuli serpentiinejä, itse puhallettuja ilmapalloja ja vappuhuiskat, ja taas paisteltiin munkkeja ja juotiin simaa.

Kun pojat liukenivat omille teilleen vappumeininkeihinsä palattiin me kaksi herkuttelun pariin – tyyliin suolakeksejä, juustoja, kuohuviiniä ja jazzlevyjä. Vapunpäivänä pyöräiltiin Tuusulanjärven ympäri, jos sää ei ollut ihan kamala. Aika usein se kyllä oli.

Eläkevuodet ovat riisuneet vappumme turhantuntuiseksi käyneistä kuvioista. Usein on nautittu kaupasta tuotu simapullo ja Fazerin tippaleivät omassa pihassa, siinäpä se. Eikä tästä karanteenivapustakaan mitään erityistä jää puuttumaan.

Tämä joka toisen viikon ostospäiväkierros alkoi perjantaina, vaihtui torstaiksi ja nyt lähestyvän vapun johdosta keskiviikoksi. Kuudes karanteeniviikko ja ison kaupan kärryllinen ruokaa kolmesti tänä aikana. Toinen hakee lisäksi kerran viikossa maitoa, hedelmiä, salaattiaineksia ja kalaa semmoiseen aikaan, että tuoretiski on avattu. Aika hyvin, vai mitä. Maanantaiksi haettiin kokeeksi valmista ruokaa Lottakanttiinista. Listalla oli kalamurekepihvit, perunaa ja valkokastiketta sekä salaattia ja pikku sämpylä. Olisi tuotu ilman kuljetusmaksua kotiinkin, lähialueelle. Ruoka oli ihan arkihyvää, mutta sekajätepussi kommentoi närkästyneenä neljää styroksipakkausta.
Tilasin verkkokaupasta uutuuskirjat, joita hesarin kulttuurikriitikko esitteli arvostaen, mutta niiden toimitusaika on vasta toukokuun lopulla. Kävin sietämättömään lukunälkääni nappaamassa ison kaupan kirjavalikoimasta yhden paksun Lucinda Riley-pokkarin. Simapullo odottelee, jos leipomosta saisi huomenna tippaleivät, siinä ne vappufiilikset. Puuttuu enää tavanomainen kolea räntäsade.