Vaikka etelässä ei ole kovin paljon maaruskaa, lehtipuut ja pensaat ovat sitäkin värikkäämmät, nyt ne suorastaan leiskuvat. Aurinkoisena päivänä värien hehku huumaa. Saderintamat kulkevat kulkuaan, tuuli yltyy ja lehdet lentelevät – se kaikki kuuluu syksyn olemukseen, mutta aina väliin pujahtaa aurinko esiin ja kultaa maiseman.

Ihmisen alitajuinen syystyö on varautuminen talvea varten. Piha riisutaan kesäkalusteista. Katsotaan, että takkapuita riittää. Leikataan perennat alas ja tuetaan pensaat. Haravoidaan lehdet myrskytuulten jälkeen. Lintujen mökit ja kynttilälyhdyt otetaan esille pakkasöiden myötä. Pestään ikkunat, ainakin ulkolasit. Tehdään pyhäinpäivän matka lähiomaisten haudoille, viedään kynttilä sinnekin.

Vielä tänä syksynä jaksamme tehdä tämän. Talvi saa tulla.

Runot

Maiju Pohjola   Ettei yötä enää   Aviador 2022

Haminalainen runoilija Maiju Pohjola (s. 1990) julkaisi esikoiskokoelmansa Lautuma vuonna 2020 ja palkittiin siitä. Tässä toisessa runoteoksessaan hän eläytyy synnytykseen, äitiyden ja naiseuden väkeviin tunteisiin.   – Tätä voinee sanoa uudeksi runoudeksi paitsi tekijänsä iän, myös tekstin tyyli- ja sisältöseikkojen perusteella. Vaatii totuttelua koko ikänsä runoaalloilla soutaneen lukijan löytää kosketuspintaa. Se löytyykin.

                           kaareva raja / kasvukäyrä

                           mitattu mittaamaton: / taivaita tähdissä

*

Proosa

Jansson Tove   Valitut novellit   WSOY 2019

En ole aiemmin lukenut Muumikirjojen lisäksi muuta Tove Janssonia paitsi Kesäkirjan. Siksi oli mielenkiintoista tutustua laajaan novellituotantoon. Takakannen mainosteksti lukee Janssonin novellit maailmankirjallisuuteen.  – Tarinat olivat aiheiltaan hyvin persoonallisia, paikoin jopa outoja. Vanhimpien novellien kohdalla outous alkoi tuntua rasittavalta, mutta loppua kohti tarinat hioutuivat ja löysin pari helmeäkin joukosta. Kannattaa toki lukea.   

*

Tiina Raudaskoski   Kuudennen kerroksen nainen   WSOY 2022

Raudaskoski (s. 1977) on dramaturgi ja yhden aikaisemman romaanin kirjoittanut kirjailija, joka on asunut Pariisissa yli 15 vuotta. Toisen romaanin tarina Tiina Är:n epäonnistuneesta avioliitosta ja lapsenhuoltajuustaistelusta on kertomus ulkomailta Pariisiin muuttaneiden selviytymisestä  ranskalaisessa byrokratiaviidakossa.   – Pitkin matkaa ahdistava ja absurdiksi kääntyvä tarina koettelee lukijan resilienssiä, mutta on niin intensiivinen, että pakottaa lukemaan loppuun. Tarina päättyy toivonsäteiden valaisemaan maisemaan. Kyllä tästä elokuvankin saisi, jos keventäisi vähän raadollisen väkevää tekstiä.

*

Anna Kortelainen   Tulirinta, romaani Erik Edelfeltistä   Tammi 2020

Todennettaviin tietoihin perustuva romaani aatelissuvun viimeisestä vesasta, joka kuoli 21-vuotiaana tuberkuloosiin etelä-Ranskassa. Kirjailija on punonut ajankuvaa ja tapatietoa runsaasti ja uskottavasti kuuluisan taidemaalari-isän ainoan pojan traagiseen ja lyhyeen elämäntarinaan.  – Yksityiskohtien runsaus kyllä myös hengästyttää lukijaa. Tuberkuloosipotilaan kivulias loppu on tekstin dramaattinen huipennus.

*

Erin Niimi Longhurst   Omoiyari  Japanilainen myötätunnon taito   Viisas Elämä 2022

Kaunis, pieni kirja, jossa on laadukas ulkoasu kuvituksineen ja tekstejä, jotka avaavat japanilaiselle kulttuurille tyypillistä sanastoa ihmisten välisessä kanssakäymisessä.  – Mainio opus, joka herättelee länsimaisessa kulttuurisessa hämmennyksessä elävää. Palauttaa lukijalle ihmisyyden perusasetuksia.

***

• Eipä ole ilohetkiä paljon ollut viime aikoina uutistenkaan aikaan television ääressä. Kesällä jo ärsyynnyin Ylen Tv 1:n pääuutislähetykseen, kun sinne ruvettiin työntämään viihdemaailman uutisia. Koetin ajatella, että yrittävät keventää tai viestittää normaaliin paluuta ja pandemian päättymistä. Silti. Murisin Toiselle, että onko nyt joku ruuvi löystynyt säätäjällä. No, ihan överiksihän se sitten menikin, kun Vesku-rukka kuoli.

• Arto Nybergin ajankohtaishaastattelut ovat pitkään olleet niitä harvoja, joita meillä on yhdessä katsottu. Toinen oli jo hylännyt Artsin joskus pandemia-aikoina, minä olen vielä toisinaan kaivellut niitä Areenasta, mutta viime kertaisen rimanalituksen jälkeen tuli mieleen, että eiköhän tämä ollut tässä.

• A-studio on ollut parhaimmillaan Susanne Päivärinnan aikoihin. Siitä tuntuu olevan pieni ikuisuus. Ajankohtaiset asia-asiat eivät maailmasta lopu. Mitä tapahtui? Terävät, hoksaavaiset toimittajat katosivat. Nyt on tympeitä, mielikuvituksettomia jaakaajia, jotka kysyvät, mutta eivät kuuntele, reflektoi. Samat naamat ovat ’asiantuntijoina’ yhtenään, toimittajalla ei ole uutta kysyttävää eikä asiantuntijalla uutta näkökulmaa.

• Viimeinen sana ilmaantui pelastamaan rippeitä mielenkiinnosta tv:n asiaohjelmiin. ’Mediakriittinen’ puolituntinen on juuri sitä, mitä tässä itsekin yrittää viestittää. Parhaimmillaan siitä on saanut sopivasti sykettä, kun joku on saanut sanotuksi asioita halki ja puhkonut kuplia hymistelyn sijaan. Bravo.

Alkuviikon kaksi aamupäivää meni vielä oman pihan syystöitä nyherrellen. Enempää ei jaksa kerrallaan. Siitäkin seurasi väsymystä ja kipuja, joita sitten sai lääkitä ja parannella. Mietin – kuten jo monena syksynä – miten kauan me jaksamme tämän. Kaikki riippuu oikeastaan kevään voimista. Jos jaksaa istuttaa ja kunnostaa kukkamaat sekä pystyttää kesäkalusteet pihaan, se palkitsee eikä kesän mittaan mieti syksyä.

Tuntuu hyvältä, että olen nyt jaksanut käydä vähän vaateostoksillakin. Olen ollut eläkkeellä jo toistakymmentä vuotta, enkä juurikaan ole uusia vaatteita hankkinut. Hyvin on sujunut näihin asti, mutta nyt on alkanut hajoamisprosessi yhdellä jos toisella alueella. Tarpeeseen tulivat, uudet.

Tässä sivumennen olemme miettineet mistä johtuu, ettei television viihdetarjonta enää kiinnosta. Ei myöskään tee mieli minnekään, pitää oikein puhutella itseä, jos heräisi pienikin kiinnostus johonkin lähteä. Yksi taidematka tuli tehtyä kuluneena kesänä. Siitä jäi ravittu olo ja hyvä mieli. Lapsenlapsia tulee välillä ikävä, onneksi eivät ole kaukana, niin poikkeaminen sinne ei ole iso ponnistus.

Kauniin syyssunnuntain iltapuolella läksin Toiseni kanssa tutuille kävelyreiteille. Kahden metsikön läpi kulku sävähdytti lehtipuiden vahvan syysväripaletin elämyksellä. Pitkään vaivannut lonkkakipu on hiljakseen häipynyt, mutta nyt ilmaantui saman jalan polveen liikekipua, joka pakotti lyhentämään aiottua lenkkiä.

Talon yhteiseen pihaan tultuamme istuimme vielä hetkeksi keinuun. Ja siihen saimme syksyn riipaisevimman elämyshetken: sinitaivaan yli etelää kohti hulmusivat lukuisat pitkät kurkiaurat hyvästellen kesämaansa maisemat ja jättäen meidät haikeaan ikävään. Vieläkö tapaamme…

Yhtä ja toista asiaa olen tässä, nyt jo keväästä syksyyn jatkuneessa Putinin aloittamassa sodassa Ukrainaa vastaan ihmetellyt, suorastaan äimistellyt. Ensiksi miten rauhassa Eurooppa ja läntinen maailma katseli sivusta, kun Venäjä marssitti  järein asein varustettuja joukkoja Valkovenäjälle ja koko Ukrainan Venäjän puoleiselle rajalle sotaharjoitusten nimikkeellä. Ukraina oli hereillä, oli ollut viimeistään 2014 lähtien, kun Krim oli muljautettu keneltäkään kysymättä Ukrainalta osaksi Venäjää, mutta Eurooppa uinui hyväuskoisen unta.

Toisekseen mitä ihmeen tallukkaväkeä venäläiset ovat? Eivät kyseenalaista mitään. Kukaan ei pane vastaan, kun yksi suuruudenhullu poliittinen johtaja sorvaa lait ja asetukset itsevaltaisesti mieleisikseen. Muutamat toisinajattelijat pitivät henkensä kaupalla ääntä siitä, mitä maassa oikeasti tapahtuu. Heitä myrkytetään ja toimitetaan vankiloihin. Kansaa on jo pitkään sumutettu valheellisella propagandalla ja yhä se uinailee sumussa silmin, tulpat korvissa ja suu supussa. Herätkää! Tehkää jotain! Ja mitä ihmettä, kun Putin julistaa ”osittaisen liikekannallepanon” saadakseen huonosti onnistuneelle sotaretkelle volyymia – nämä uljaat reservin sotilaat säntäävätkin pakoon!

Äimistyneenä saa seurata, miten nyt sotaa käydään. Ollaan tekevinään tulitaukoja ja sopimuksia, jotka rikotaan saman tien. Ihmisten asuintalot, koulut ja sairaalat tuntuvat olevan tykistötulen ja ohjusten pääkohteita. Siviiliväestöä tapetaan ja kidutetaan, ryövätään kaikki hyödyllinen, mikä irti saadaan. Voiko tätä kutsua edes oikeaksi sodaksi, paremminkin mieltä vailla olevien terroriksi.

On ihmeiden ihme, miten ukrainalaiset pysyvät rauhallisina hävityksen keskellä, taistelevat sitkeästi ja jaksavat vielä uskoa voittavansa sodan ylivoimaista vihollista vastaan. Tuolla mentaliteetilla se voi olla jopa mahdollista, jos Eurooppa ja länsimaat puolestaan pysyvät lupauksessaan toimittaa ase- ja toimeentuloapua sekä tarjota pakolaisille turvaa.

Sopii ihmetellä sitäkin, miten avuton ja hampaaton on kaikkia maailman valtioita yhdistämään perustettu UN, Yhdistyneet Kansakunnat. Paljon on puhetta, vähän tekoja, vielä vähemmän aikaansaannoksia. Ja sama on kaikkialla, ihmisten yksityisessäkin elämässä: seuraillaan sivusta, puhutaan ja päivitellään, kun muuhun ei kyetä.

Tänään katselin televisiosta mahtavinta hautajaisnäytelmää, jota koko elämäni aikana olen nähnyt. Voi vain kuvitella miten paljon työtä kaiken tuon järjestely on vaatinut, vaikka tapahtuman suunnitelmat ovat olleet ennakkoon valmiina. Ihan halpaakaan tämän luokan seremoniat eivät ole valtiolle eikä omaisille. Voimakkaan punaisen kulkueiden seremoniapuvuissa ja arkun peittävässä lipussa sanottiin korostavan majesteetille osoitettavaa kunnioitusta. Briteille pidetyn ja arvostetun kuningattaren kuolemaa seuranneet tapahtumat ovat olleet myös tunteikasta ja yhteisöllistä kansallistunnetta kohottavaa. Täältä kauempaa katsoen liikutuin yhdessä kuningas Charles III:nnen kanssa, kun muistotilaisuuden kirkontäyteinen yleisö lauloi kansallishymniä uusin sanoin ’God Save the King’ ja tv-kamera näytti kruununperillisen kyyneltyvät silmät.

Paikallinen arkkipiispa lainasi puheessaan evergreeniä ’We’ll Meet Again’. Tasavaltalaisena tulin miettineeksi, josko tapaamme ’tuolla puolen Jordan-virran’, kun emme tavanneet tälläkään puolen, ja kulkeekohan Elisabet taivaallisissa puutarhoissa kruunu päässä ja käsilaukku muassaan enkelihovin ympäröimänä.

Sunnuntai-iltapäivällä otimme mukaan kahvikorin ja ajoimme tunnin matkan Espoon läntiselle laidalle tervehtimään Tätiä. Siellä hän oli päivystysreissulta kotiin palautettuna sängyssään, silmät kiinni, ehkä unessa. Ateria oli taas avaamattomassa pakkauksessaan keittiön pöydällä. ”Noustaanko syömään, on tuotu ruokaa”, kysyn ja Täti nyökkää. Hänen nousunsa sängystä vaatii jo jalkojen kiepsautuksen laidan yli ja molemmilta puolin auttamista rollaattorin ääreen.

Täti saa kuin saakin syötyä itse annoksesta keitetyn kukkakaalin paloja ja muutaman lusikallisen sienikastiketta. Perunat jäävät. Lasillinen maitoa ja pari pikku lusikallista jälkiruokaa menee myös. Loput laitamme jääkaappiin, jossa on avaamaton ateriapakkaus ennestään, ehkä eilinen. Juomme yhdessä kahvit, yllättäen sitä maistuu puolitoista kupillista ja pieni pala pehmeää puolukkapiirakkaa. Toinen haluaisi kävelyttää Tätiä huoneissa, mutta hän tahtoo vuoteeseen.

Katselen raporttivihosta kommentit päivystysaamun tapahtumista. Luen tarkkaan sairaalasta annetun epikriisin. Vaikuttaa siltä, että lattialle päätyminen ei ole aiheuttanut lisävahinkoja, ja todettu tulehdus on hoidettu asianmukaisesti antibiootilla. Maininta uudesta hoitoisuusarvioinnista on myös kirjattu tehtäväksi. Siivoan keittiötä ja sitten istun Tädin vuoteen luo. ”Lauletaanko?”, kysyn. Täti tarttuu kädestäni, kurottuu silittämään poskeani. Silmät kyyneltyvät. Laulamme muutamia tuttuja hengellisiä säkeistöjä, jotka muistamme ulkoa. – Niin pieneksi käy viimein elämä ja siitäkin kiitämme niin kauan kuin aikaa on.

Syyssateiden aika on tullut. Yöllä kuulen sateen ropisevan katolle, aamulla piha-aidat ja terassi ovat märkiä ja keinun katoksella on vesilammikko. Jonakin päivänä on tyyntä, toisena päivänä tuuli lennättää koivukujan keltaisia lehtiä. Orava häärii pihatammen oksilla ja keräilee terhoja talven tulon aavistus mielessään.

Syyssunnuntain teema on kiitollisuus. On merkittävää, että mitä vaivalloisemmaksi elämä käy vanhenemisen myötä, sitä kiitollisempi on levolle käydessään kuluneesta päivästä, ja nousee uuteen aamuun taas kiitollisena levon tuomasta virkeydestä. ”Joka aamu on armo uus, miksi huolta siis kantaa.”

Toistuviin liikkumisen ongelmiinsa ja kipuihinsa totutellessaan, ihminen oppii olemaan kiitollinen niistä jaksoista, jolloin on helpompaa. Vaivoistaan voi jopa kiittää siinä mielessä, että jos ne ovatkin usein seurana, eivät ne kuitenkaan estä iloitsemaan elämästä ja hyvistä hetkistä.

Kuningataräiditkin lähtevät, kun äitien aika on mennä pois. Poika on ehtinyt harmaantua tätä päivää odotellessaan. Viimein hän pääsee paikalleen ja jatkaa tehtävässä, koska niin säädetty. Monarkia ei huoju, ei ainakaan vielä. On se kyllä monta osumaa saanut vuosien varrella, mutta historia on pitkä ja ura syvä ihmisten mielissä.

Me Suomen sotien jälkeisten suurten ikäluokkien harmaantuneet lapset olemme eläneet Britannian, Ruotsin, Tanskan ja Norjan kruunupäiden ympäröiminä. Jo lapsuudestamme olemme tulleet tietämään Kuningatar Elisabet II:n perheen, seuranneet prinssien ja prinsessojen kasvua, avioliittoja, eroja ja rakkaussuruja median välityksellä. Lienee ymmärrettävää, että meille Brittiläisen Kansainyhteisön majesteetti on ollut oikeastaan koko maailman mahtavin kuningatar. Kruununperillinen ei ehdi koskaan sellaiseen asemaan kuin äitinsä oli.

Näinä päivinä nähtiin mediassa kuninkaan ottavan arvokkaasti vastaan tehtävänsä. Saamme seurata kansan osoittamaa surua ja kunnioitusta. Hiljennymme saattamaan kuningatarta haudan lepoon. Ja tulemme näkemään myös kuningas Charles III:n kruunajaiset. Hetkeksi siirtyy Venäjän ja Ukrainan sota taustalle. Toisaalla tykeillä ammutaan taivaalle kunnialaukauksia hallitsijalle – toisaalla tykit moukaroivat kansaa, joka halusi vain elää rauhassa.