…systeemi, nimittäin. Terveyskeskuksen päivystyksessä taannoin käytyäni sain lähetteen laboratoriokokeisiin, ja päivystävä lääkäri varasi omalääkäriltä ajan vastaanotolle kahden viikon päähän. Tilasin laboratorioajan, verinäytteet ja sydänfilmi otettiin ja kotona olen mitannut verenpainetta päivittäin. Nyt kävin kuulemassa mitä mieltä omalääkäri on tuloksista.

Yllätys, yllätys. Siellä oltiin hereillä, tulkittiin tuloksia, rauhoiteltiin, ettei ole hälyttävää muutosta, kerrottiin tilannetta seurattavan. Mittailu jatkuu ja eräs poikkeavista veriarvoista tarkistetaan kolmen kuukauden päästä. Rohkenin valittaa lonkkakivustakin. Lääkäri rusikoi kokeeksi jalkaa niin, että ähkin kivusta. Tätäkin nyt sitten ’seurataan’. Nivelrikko hiipii ikäihmisen kiusaksi, minkä sille mahtaa. Jos on kipeä, ei käy liikkuminen, jos ei liiku, nivelet hyytyy. Näillä mennään.

Mutta pääasia tässä todellisuudessa on, että systeemi pyörii ja sieltä löytyy aina joku, jota kiinnostaa ihmisen selviäminen arjessaan.

Olipa taannoin muuan päivä, kun muistelimme 49 vuoden takaista yhteisen elämänpolkumme ensimmäistä juhlapäivää. On sitä tullut juhlistettua jollakin tavalla vähintäinkin kymmenin vuosin. Päivä alkoi halauksella ja jatkui mihin mentäis syömään -keskustelulla. Tuli mieleen naapurikaupungin vanha kirkko, sen kaunis puisto ja viereinen kahvitupa, josta saa ihanaa italialaistyyppistä ruokaa ja mahtavia pizzoja. Sinne!

Kirkon ovi oli auki, menimme sisään ja siellä hiljaisessa viileydessä tuntui hyvältä olla ihan aloillaan, katsella kattomaalauksia, korkeista ikkunoita heijastuvia säteitä ja alttarin lasimaalausta, joka toivottaa latinaksi: Rauha sinulle. Tämä ei ollut meidän vihkikirkkomme, mutta ystäväpariskunnan, joka ehti vihille kuukautta ennen meitä. Sittemmin olimme olleet täällä konsertissa, jossa esikoispoikamme soitti.

Puistossa puhalteli raikas kesätuuli, hämmenteli hiuksia, taivutteli vanhojen puiden oksia ja suhisi ihanasti lehvästöissä. Ja taivas oli niin sininen, pilvet pumpulia. On hetkiä, näitä, jolloin kaikki on kohdallaan, mitään ei puutu eikä mikään paina. Hetkiä, joihin haluaa unohtua.

Ystäviä ja tuttuja ikätovereita jää tien oheen. Sieltä ja täältä kantautuu suruviestejä, elämän liekki on sammunut, sairaus ja kuolema korjannut satoa. Omakin kulku hidastuu, käy vaikeaksi. Kohta pitää päättää vieläkö jaksaa lähteä joihinkin tapaamisiin, ottaako vielä ohjelmaansa viikoittainen rakas harrastus. Isommat lastenlapset palaavat koulutielleen, pienempi päiväkotiarkeen ja pienin osittain mummin hoiviin, kun äiti palailee työpaikalleen. Kesä käy vähiin, mutta hellii vielä muutamin hellepäivin kuin hyvästiksi.

Sunnuntain kirkollinen teema muistuttaa ihmisen rajallisuudesta. Miten paljon onkaan elämässä oman totuuden käyttämistä mittapuuna toisen elämää arvioitaessa. Erityisesti hengellisyyden asioissa tuntuu olevan niitä, joilla totuus on hallussa vaikkapa monimerkityksellisten raamatunkohtien tulkinnassa. Helposti joutuu harhaoppisten kirjoihin, jos ei voi yhtyä ainoan totuuden miekkaa heiluttavan tulkintoihin eikä tyydy uskossaan varman tarjoamaan totuuteen. Luulisi jo samaa Raamattua siteeraavien kirkkojen ja uskonyhteisöjen lukuisen määrän kertovan, että kyse on pitkälle traditioista ja tulkinnoista. Tarvitaan hengen valoa ymmärryksen yli sanaa lukiessa, ettei lankea ainoan totuuden tietämisen harhaan. Tässä todellisuudessa totuus ja harha kulkevat rinnakkain ja koko elämä on sen opiskelua, miten ne erottaa toisistaan.

Olen lukenut kirjan, joka tuli aika suoraan suojausten läpi ytimeen. Oletettavasti se on elettyä ja koettua tilitystä, siinä sen vahvuus ja myös heikkous. Tarinan nainen on kasvanut perheessä, jossa äidistä ei ole ollut tytön henkisen kasvun tueksi ja isä on väheksynyt sekä äitiä että tytärtä. Nainen ajautuu opiskelijana kansainväliseen uskonnolliseen ryhmään, jonka missiona on viedä evankeliumia ’kaikkeen maailmaan’ – käytännössä aika vaatimattomin tuloksin. Siinä viitekehyksessä hänet valitsee vaimokseen mies, joka on sisäistänyt Raamatulla perustellun opin miehen vastuusta ja vallasta perheessä. Nainen toteaa 20:n vuoden avioliiton jälkeen, ettei koskaan ole miestään rakastanut eikä ymmärrä, miksi hänet valittiin tai miksi suostui valituksi. Kun hän lopulta kykenee ottamaan etäisyyttä, irrottautumaan ja lähtemään yhteisöstä sekä avioliitostaan, häntä koetetaan saada perääntymään sekä puolison että yhteisön voimin. Siitä alkaa pitkä tie ’oman nimen’ löytämiseen.

Tämä ei ole minun tarinani,  mutta se koskettaa, sillä näitä erilaisten uskonyhteisöjen sitomia ihmisiä olen työssäni ja elämässäni kohdannut.  Se koskettaa, sillä hyvää tarkoittaen voidaan jopa tuhota ihmisen elämä. On syvä tragedia, kun ihminen sairastuu alistumalla elämään arvojen mukaan, joita ei koe omikseen eikä pääse elämään omaa elämäänsä.

– Ritva Hellsten   Anna minulle nimi   Aviador Kustannus 2022

Esikoisen koulukkaat ovat mökkeilleet, leireilleet ja matkailleet kesän aikana. Kohta jo koulurutiinit taasen kutsuvat heitä opintojen pariin. Me vanhat toivomme heille intoa ja myötätuulta! Kuopuksen pikkuprinsessat ovat nauttineet täysin rinnoin kesästä, heitä olemme päässeet tapaamaankin.

Oma heinäkuuni, jota sitkeästi kutsun ’lomakuuksi’, on ollut hankaluuksien voittamista. Mistä olen ollut lomalla, kaikenlaisesta täytymisestä; sosiaalisista velvollisuuksista, kotitöistäkin, ystävien tapaamisista ja aikaansaannoksista. Kesän alussa yllätti selkäkipu, sitä parannellessa oli pidettävä taukoa kotijumppaohjelmassa. Yrittäessäni palata liikekannalle, kipeytyivät molemmat lonkat pahan kerran niin, että lopulta olen taas linkuttanut kepin kanssa vain pakolliset liikkumiset. Yksi ja toinen mieliteko ja matka-aie on pitänyt unohtaa. Päivystyksessäkin piti käydä ja siitä sitten seurasi jatkoa. Nelosrokote on nyt saatu, siltä osin olen ajan tasalla, mutta muuten tuntuu kuin olisin tuuliajolla.

#

aamulla olen vielä unessa, kun toinen tulee herättelemään kauppareissulle. ensin torikojulta mustikkalaatikko sekä kesäkeittokasviksia. tullessa pysähdymme ottoon nostamaan käteistä, jota ei juuri missään nykyään tarvitse. kahvin jälkeen purkitan mustikat pakastimeen.

#

ihmettelen, miten liikkumiseni on romahtanut. molemmat lonkat kipunoivat ja ovat jäykät, vasen reisi tuntuu huteralta. pohdimme rippijuhliin lapsuusmaalle tullutta kutsua. matkan pituus mietityttää, tuntikausien istuminen autossa ja kirkossa. seurustelu sukulaisten kanssa naamasuojuksen takaa. nuorimiehen  juhlissa ovat hänen isovanhempansa ja kumminsa, ei sieltä mitään puutu, jos jäämme pois.

#

heinäkuun helleviikko vanuttaa, nääntymisen partaalle asti. joka paikkaa särkee kuin enteenä jostakin. ja kas, sää vaihtuu koleaksi, ukkostaa ja salamoi, pilvet kaatavat kerran tunnissa kylmää vettä. istuminen käy sietämättömäksi.

#

sunnuntaiaamuani häiritsee korvavahan tukkima kuuloelin. toinen joutuu tuon tuostakin vastaamaan kysymykseen ’mitä sanoit’, kunnes saan yön yli liotetun vahan huuhdottua. istahdamme osallistumaan apostolien päivän messuun kotikirkosta. vierastan facebookin striimauskulttuuria, jossa tutut ja tuntemattomat ihmiset viestittävät mukanaolostaan, reagoivat saarnaan tai arvioivat messun ’onnistumista’ kuvan alalaidassa. tuntuu tunkeilevalta, palautettahan voi lähettää henkilökohtaisestikin. musiikkiin panostanut kanttori saa jumalanpalveluksen päätteeksi spontaanit ja ansaitut aplodit.

#

lukeminen on kuulunut elämääni nelivuotiaasta lähtien. koronavuosina on täytynyt kaivaa netflixistä tai hbolta vaihtelua, kun aina ei jaksa lukea. arki-iltapäivisin katsomme ehkä pari jaksoa jotain sarjaa, sunnuntai-iltapäiviksi etsimme elokuvan. tv on pelastanut karanteerivuosina tylsistymiseltä, mutta ongelmana on, että yhä vaikeampi on löytää laatudraamaa. olemme aika kranttuja, eka jakson puoliväliin katsottuja ja hylättyjä sarjoja riittää. hyvin tehtyjä on, kunhan ne vain löytää. kriitikoiden suositukset antavat käyttökelpoisia vinkkejä.

#

mietin miten koronavuodet ovat elämäämme muuttaneet. ryhmäharrastukset (kuoro, konsertit, matkailu) katosivat. ulkoilu väheni. liian paljon on istuttu kotona, sää ja vointi vaikuttaa muutenkin vanhalla liikkumisintoon. lastenlasten ikävöinti on ollut vaikeaa kestää, kunnes miniäkulta keksi lähetellä what’s-upin kautta videoklippejä pienimpien touhuista. isompien lastenlasten kanssa soitetaan harvakseltaan videopuheluja. lyhyitä tapaamisia inspiroidaan, jos kellään ei ole oireita. suojaimen käyttö kaupoissa, kirjastossa ym. on itsestään selvää yhä. puhelinta tulee käytettyä enemmän ystävienkin kanssa yhteydenpitoon.  

#

ei tarvittu kuin puolen tunnin puuhastelu sisäpihassa, kitkemistä ja kukkapenkkien möyhimistä, kun olen ihan katkipoikki ja hikinen. suihkun jälkeen pakollinen selänoikaisu. toinen ehtii ottaa lounaan jälkeen pihakeinussa pienet torkut, kunnes sadepilvi ajaa sisätiloihin. kokeilemme taas uutta brittiläistä sarjaa, joka kertoo pankkien rekrytoimista huippulahjakkaista nuorista, joista yritetään puolessa vuodessa kouluttaa treidaajia. kaikki hyväksikäytön ja keskinäisen kilpailun ikävät muodot paljastuvat siinä maailmassa. ensimmäinen jakso päättyy yhden kokelaan itsemurhaan. siihen tyssää taas se sarja.

#

viikko on puolivälissä. puhun poikansa rippijuhlaa valmistelevien vanhempien kanssa, pahoittelen, että emme taida jaksaa sinne asti näillä voinneilla. kortti on postissa, toivottavasti tulee perille. lämpötila hilautuu taas helteen puolelle ennusteen mukaan. muuta ei jaksa kuin huolehtia pyykit kuivumaan ja tehdä ruokaa puolipäivän aikaan. muu elämä on yhtä makoilua varjoissa kuin Haminan mursulla.

#

kuopuksemme pikkumuru täyttää vuoden. sortin sakkia on koolla isäntäperheen kesäpihassa: molemmat isovanhemmat mummi ja nonno, mummeli ja vaari sekä päivänsankarittaren kummisetä. pikkumuru on pöydän päässä ja lähimpänä istuvat mummot häntä siinä kilvan paapovat, vaarit tasapainona toisiaan vastapäätä. toinen pää pöytää on veljesten ja pikkumurun isosiskon ja äitikullan hallussa. neljä tuntia surahtaa hetkessä pöydän antimia nautiskellen ja tapaamistaukojen väliä päivittäen. kotiin tultua mummeli sammuu iltauutisten ääreen maailman murheista piittaamatta. 

#

viimeinen lomakuun viikko alkaa lämpimänä ja aurinkoisena. inspis yllättää. ajamme kaupungin matonpesupaikalle joen varteen. haluan testata kestääkö selkäni kahden pikku maton hankaamisen. toinen hoitaa puolestaan mattojen huuhtelun ja mankeloinnin sekä ripustuksen kotipihaan narulle. panadolia jälkihoidoksi tarvitaan, mutta hyvin jaksan. ihana tunne saada jotain hyödyllistä aikaan! juttelu muutaman matonpesijän kanssa piristää, voi jakaa innostusta ja hyvää mieltä.

#

tulee sellainenkin päivä, että ensimmäistä kertaa tänä kesänä itsekin oikaisen pihakeinuun päivätorkuille. on sopivan lämmintä (22), pilveilee, tuuli tanssii ihanasti kotikadun koivuissa. yhdessä olemme aamupäivällä katsoneet videokuvaa kummipojan kuopuksen konfirmaatiojuhlasta. miten äkkiä pieni poika kasvoi ohi äidistään, ottaa nyt kannettavakseen kulkueristin ikätovereiden joukossa. mummit pyyhkivät kyyneleitään. lahjakortti on tullut perille, nuorimies kiittelee, on tyytyväinen leiriin ja juhlaan. nykyinen postilaitos tarvitsee näköjään viikon toimittaakseen privaattipostin hyvien yhteyksien päähän kotimaassa.  

#

varoittamatta herään arkiaamuna huonovointisena pätkissä nukutun yön jälkeen. olo tuntuu sumuiselta ja huteralta. mittaan verenpaineen, se on huomattavasti korkeampi kuin normaalisti. huone tuntuu jo välillä pyörivän ympäri, mutta tajunta säilyy. soitan terveyskeskuksen numeroon, jätän viestin rokotusajan peruutuksesta huonovointisuuden takia. hetken päästä hoitaja soittaa takaisin ja kyselee tarkemmin voinnistani. hänen mielestään pitäisi käydä päivystyksessä varmuuden vuoksi. päiväni jatkuu sitten päivystyspolin petillä makoillen. otetaan sydänfilmiä, mitataan verenpainetta, kysellään sitä ja tätä, odotellaan lääkäriä, joka on tutkinut tiedot, kyselee lisää. eikä se huoli siihen jää, jatkoa seuraa.

#

toinen meistä hakee viikonlopuksi ruokaa kotiin. minä mittaan verenpainetta aamulla ja illalla. se on yhä koholla. serkkuni puolison muistokirjoitus on lehdessä, minua nuorempi ihminen. whats’upin ystäväryhmä hehkuttaa keräämiään mustikkalitroja, on hyvä marjavuosi. varaan ensi viikoksi uuden ajan nelosrokotukseen. saakohan taas varautua viikkojen päänsärkyyn sen jälkeen. riskiryhmäläisellä ei ole vaihtoehtoa.

#

kirkastussunnuntai päättää heinäkuun. kuuntelen juhlamessua heinäveden kirkosta, ilahdun palveluksen tunnelmasta, lauluista ja saarnasta. niissä on jotain, joka koskettaa uskoni pohjavirtoja, tuntuu kotoisalta. soitan myöhemmin serkulleni, joka suree syvästi puolisoaan. heillä oli pitkä ja onnellinen liitto, kolme lasta ja lastenlapset. puhumme siitä, miten paljon lapset tuovatkaan toivoa ja lohdutusta ikävässä. elämä jatkuu heissä, ja suru helpottaa ajan myötä.

#   

Siispä toivottelen lukijoille ja lukemattomille rattoisaa kesää ja kaikkea hyvää, kunnes mahdollisesti kohtaamme taasen tällä foorumilla. Tarvitsemme resilienssiä kärpästen, itikoiden ja kaikenmoisten öttiäisten tuppautuessa seuraan lomatantereilla. Ylenmääräinen hellekin kysyy hermoja. Varjoon, viileään ja paisteelta suojaan vesipullojen kera aika ajoin. Mikä festari kenellekin lomafiiliksen tuo, sinne sopii liittyä joukkoon ja pitää tartuntojen mahdollisuus kuitenkin mielessä.

Tämä ihana keskikesän juhla-aika, juhannuspäivineen, on sunnuntai-illassaan. Miten onkaan saatu nauttia harvinaisen kauniista ja rehevästä kukkien ja kaiken luonnon vehreydestä. Perinteisiä kokkoja on voitu ihailla juhannusyönä siellä täällä,  ja aurinko tuhlaillut valoa ja lämpöä päiviin sekä öihin suorastaan yllin kyllin.

Tänään olimme pitkästä aikaa yhdessä kirkossa ja ilman suojia. Käsidesiä oli tarjolla ehtoolliselle osallistujille ja jakajilla oli suojat. Seurakunta tarjosi mehua ja keksejä alasalissa messun jälkeen. Oli ihana tavata tuttuja pitkästä aikaa, jutella siitä, miten kukin oli pandemia-ajoista selvinnyt tähän mennessä. Toivomme, että syksyn tullen säästyisimme pahimmalta, sekä me vanhat että lapsenlapsemme.

Saattaa olla, että ennen Suomen sotia 1920-luvulla syntyneet ovat se sukupolvi, joka sinnittelee pisimpään elämässään. Moni heistä ehtii nykyään liki 100 vuoden ikään ennen kuin vuodet tulevat täyteen. Toisen kummitäti on heitä.

Viime aikoina olemme kyllä havainneet elämänhalun hiipumista. Sen voi tiedostaa mm. siitä, että yhä vähemmän tarvitaan ilta- ja aamupalatarvikkeita, kun tädillä ei ole koskaan nälkä, ateriapalvelun ruoka ei houkuta yhtään ja tuskin puolta litraa vettä saadaan menemään vuorokaudessa.

Kolmesti päivässä käyvät hoitajat yrittävät parhaansa mukaan ruokkia ja juottaa. Kun muistia ei ole, ei janontunnetta eikä nälkää, vaikeaa on saada tädin painoa pysymään säällisissä lukemissa. Nyt ollaan jo vaippavaiheessa, vaikka onkin ihme, että yleensä jonkin verran aineenvaihduntaa tapahtuu tuolla ruuan ja veden määrällä.

Täti tunnistaa meidät omaisikseen, mikä tuo hänelle turvan tunnetta. Joka kerran tavatessamme puhumme siitä, että hänen asiansa hoituvat meidän kauttamme, joten huolta hänellä ei ole. Tulemme käymään niin usein kuin vain jaksamme ja olosuhteet sallivat.