Sai se peijakas meitsimummon kii tänäkin vuonna, kuten poikkeuksetta joka ikinen kevättalvi. Juuei, ei siis SE, ihan vain tavallinen kausiflunssa, jota myös kauniisti räkätaudiksi kutsutaan. Silleen, et ensi tuntuu haljulta, no, mikä on, kun mikää ei kiinnosta. Kurkkua kutittelee. Sitten alkaa sarja-aivastelu. Äkkiä valmiiksi avattu nenäliinapaketti joka huoneeseen ja viereen jätepussi. Yöksi taputellaan nenää bepanthenilla. Sähkösänky säädetään puoli-istuvaan asentoon. Lämmintä mustaviinimarjamehua kitusiin tuon tuostaki. Poikakaverilla sama juttu.

Kolme päivää ja kolme yötä yhtä ja samaa kärvistelyä. Kuumemittarilukema ei värähdäkään, mitäs turhia. Jos päätä oikein kivistelee, voihan sille panadolin tarjota, vaikkei se mitää auta. Kolmantena päivänä (vähän ennen kuolemaa) pitää kummiski vielä jaksaa kaivella nenäparkaa pumpulitikulla ja liuottaa näytöt putkilon pohjanesteeseen. Testimittari ilkkuu negatiivista. Niinku arveli, ei tää ole SE. Siis kärsi, kärsi, ei tässä muu auta. 

Neljännen päivän aamuna pitkään ja unitta nukutun yön jälkeen aurinko nousee. Hämmästyn: jäinpäs jästipää henkiin vielä tästäkin.   

Lunta on taas. Ja hiukan hiutaloi lisää. Olkoon oikukas, mutta talvi kuitenkin, siitä voi iloita.

Toinen lähti tutulle reitilleen toiseen kaupunkiin. Tarkistin mitä jääkaappi tarjoaisi tälle päivälle lounaaksi: karjalanpaistia ja kuoriperunoita viikonlopun tuolta puolen. Taidan lämmittää itselleni pinaattiräiskäleitä. Ennen hänen paluutaan on oiva hetki käydä läpi vielä kuoron alttostemmat.

Viikonloppuna Vaarilassa vietettiin hartaasti odotettua ja kerran jo siirrettyäkin tyttöjen yökylää. Mainio kombo on yksitoistavuotias ja nelivuotias serkuspari. IsoMurulla on eri ikäisiä äidin suvun serkkuja runsaasti lähellä ja kaukana, mutta Pikkufriidulla on serkkuja vain nuo kaksi, IsoMuru ja isoveljensä, jota kutsuttakoon tässä yhteydessä Teiniritariksi, koska 14 v. Voitte kuvitella miten rajattomasti Pikkufriidu ihailee IsoMurua, joka puolestaan hoivailee ja opastaa pienempäänsä tosi nätisti.

Pikkufriidun rauhoituttua yösijalleen ja Vaarin mentyä ’oikaisemaan selkää’, Mummeli ja IsoMuru arvioivat Putouksen uusia ja entisiä improja. Mummelia huvitti eniten isojen leikkijöiden pienet lipsahdukset ja lapsikatsojien kommentit. Kaikesta päätellen ainakin leikkijöillä itsellään oli hauskaa, kun pokka ei aina ihan pitänyt.

Syvään huokaisten otettiin sitten eilen arkinen hiljaiselo vastaan, vaan annas ollakin. Kolme harvoin soittavaa ystävätärtä oli toennut tarttumaan luuriin arjen tultua. Siinä sitä hulahtaa helposti tunti jos toinenkin naisihmisten kesken ennen kuin sosiaalinen kiintiö täyttyy.

Marraskuulla satoi etelään lunta, satoi satamistaan, oli talvisen kaunista ja raikasta. Hieno kokemus sekin, miten kunnon lumipeite vaimentaa kaupungin ääniä ja rauhoittaa liikennettä. No, muutaman viikon se lumirauha kesti, sitten jouluksi alkoi sulaa, taas pakastuen ja lämmeten vuorotellen. Ihmiset liukastelivat ehtimiseen, ja ensiapu sai töitä murtumia paikkaillessaan. Kevättalven puolella eteläinen Suomi on hoippunut nollan kahta puolta, eilen aamulla jo luulin viimeisten lumien saaneen kyydin kaatopaikalle, mutta ennen kuin päivä ehti iltaan, pyry pyöri nurkissa ja oltiin taas lapiohommissa.

Onneksi ehdimme käydä Tädin luona hyvän sään aikana. Ajelimme autioon kotiin, Toinen alkoi sulattaa pakastinta, josta irtosi ämpärillinen vanhaa jäätä. Samaan aikaan minä avasin sen vaatekaapin, josta viimein löytyi mm. tädin alusvaatevarasto. Olin varustautunut nyt edellistä lajittelusessiota paremmin, hengityssuojaimen ja muovikäsineiden kera. Kaikki hyllyt olivat kotihoitajien jäljiltä täyteen sullottu nurin pestyjä vaatteita, joita kääntelin ja lajittelin. Osan pinosin siliämään hoivakodille viemistä varten, suurin osa kierrätykseen menevään säkkiin ja rikkinäiset vielä erikseen roskapussiin. Miten hidasta ja hikistä puuhaa lajittelu onkaan! Reilun kahden tunnin uurastuksen jälkeen päätin, että nyt saa riittää tältä kertaa.

Lämmintä mehua ja eväsleipiä nautittuamme, teimme lähtöä hoivakodille. Keräsimme nyssäkät ja poistuimme talosta. Ajattelin, nyt pidetään ainakin kahden viikon tauko, tämä savotta ei valmiiksi tule ennen kesää. 

Taannoin Hesari julkaisi piispa Mari Leppäsen kolumnin, Uskonnonvapaus on vapaan yhteiskunnan perusta. Suomen Ev.lut. kirkon piispakunnan uuden ajan airut, piispa Mari, muistutti sata vuotta sitten julkaistusta uskonnonvapauslaista ja sen modernista versiosta vuodelta 2003.  Kirkon asema ja kulttuuriperintö yhteiskunnassa on yhä melko vakaa, vaikka uskontokuntien jäsenmäärät ovat laskusuunnassa ja uskonnottomien määrä kasvaa.

Piispa peräänkuuluttaa uskonnollisten perinteiden tuntemista ja uskontolukutaidon merkitystä kansalaistaitona. ”Kulttuuri, joka ei tunnista omia juuriaan ja anna niille arvoa, on köyhä.” Yhteiskunnan avoimuus edellyttää tilaa toimia eri tavoin ja tunnustuksin uskovien yhteisöille sekä uskonnottomille. Myös kriittiselle keskustelulle uskonnoista ja katsomuksista on oltava tilaa.

Mari-piispan puheenvuoro aiheesta on tärkeä siksikin, että kirkko piispoineen on ollut kovin hiljaa trendistä, jossa on nähtävissä ev.lut. kirkon toimintaresurssien niukkeneminen hupenevan jäsenmäärän myötä. Monet valistuneet vanhemmat tunnustautuvat uskonnottomiksi ja heidän lapsensa kasvavat siinä ilmapiirissä. Kun ei kuulu mihinkään uskontokuntaan, ei ole myöskään minkään tunnustuksellisen uskontokasvatuksen piirissä. Aiheellinen kysymys on: onko koulujen katsomusopetus ajan tasalla?

PS – Tämän aamuisen Hesarin pääkirjoituksessa keskustelu aiheesta jatkuu. Myös opetus- ja kulttuuriministeri Li Andersson on pitänyt asiaa esillä puhuessaan koulutuksen tason nostamisesta ja riittävästä resurssoinnista.

Etsin nimeä myllertävälle prosessille, joka meitä kahta nyt ravistelee. Tädin saaminen hoivakotiin on ollut monivaiheinen tapahtumaketju. Toisaalta tuntuu helpottavalta ja hyvältä, että vanhus on nyt viimein päässyt ikänsä sekä fyysisen että mentaalisen kuntonsa puolesta oikeaan hoitopaikkaan. Toisaalta surettaa, että näin huonolle tolalle piti asioiden mennä ennen sitä.

Isoissa kaupungeissa on kerrottu olevan yksin asuvien talouksia enemmän kuin perheitä. ’Asiantuntijat’ ja poliitikot kehuvat, että hyvinvointivaltiossa väestön elinikä pitenee. Olisi hyvä kysyä millaista on yksin vanheta. Harvan kohdalla voi puhua elämänlaadusta mitään. Pienellä osalla vanhuksia asiat ovat myös laadullisesti arvioiden kohtuullisen hyvin loppumetreille asti. Vielä on aivan liikaa kodeissaan kyhjöttäviä ja riittämättömän avun varassa elossa pidettyjä yksinäisiä vanhuksia, joiden ystävät ja tuttavat ovat jo kuolleet, lähiomaisia ei ole tai yhteydet ovat hiipuneet eri syistä.

Ajattelen, miten tädin asiat olisivat, jos hänet olisi pantu hoitokotijonoon silloin, kun hänet ensimmäisen kerran vietiin sekavana kotinsa eteisen lattialta päivystykseen. Akuutti tila hoidettiin ja täti ’kuntoutettiin kotihoitoon’. Niistä vuosista olen tännekin kirjoittanut. Sitä, millaista se kotihoito oli, ei mielellään muistele.

Ihmisellä on iästä riippumatta oikeus päättää asioistaan, omasta hoidostaankin, niin kauan kuin hänellä on realistinen käsitys tilanteestaan. Sitä edellyttää ihmisarvon kunnioitus. Täti ilahtui omaisten soitoista ja käynneistä vielä yli 90-vuotiaana. Jossain vaiheessa mieleen alkoi hiipiä epäilys, ettei kaikki ollut ihan niin hyvin kuin hän meille kertoi. Siitä alkoi se vaikea polku, jossa jouduimme realisoimaan tädille hänen todellista tilannettaan ja miettimään keinoja, joilla häntä voisi auttaa, vaikka kaikki apu aluksi torjuttiin.

Nyt tunnemme tädin saaneen ihmisarvoisen vanhuushoivan. Siitä voi olla vain rajattoman kiitollinen. Ehkä hänen matkansa ei enää ole pitkä, mutta ainakaan hän ei ole yksin kotona kolmasti päivässä poikkeavien, alituisesti vaihtuvien hoitajien armoilla.

Ajettiin rauhallisesti kolmestaan lumipöpperöistä moottoritietä pääkaupunkiseudun pohjaislaidalta kolmoskehää kohti länttä, isä, äiti ja Esikoinen. Perillä odotti korkeiden asuintalojen reunustama lumipuuroinen katu, jota jossain vaiheessa oli sen verran aurattu, että pihoille ajaminen oli mahdotonta vallien takia. Ainakin niille, joilla lapio ei kuulu auton vakiovarusteisiin.

Huoneisto oli siinä jamassa mihin se Tädin lähtöaamuna meiltä jäi. Hoivakodissa laukkuja purkaessa selvisi, että mustan mieshoitajan käsitys mukaan tarvittavista vaatteista oli ollut aika ohut. Sovimme saman tien hoivakodin hoitajien kanssa tuovamme viikonlopun mentyä lisää vaatetta. Pakkasimme tänä aamuna autoon myös pari tuolia, pienen lipaston, yhden taulun ja muutamia valokuvia, jotka tädillä olivat kotona esillä. Esikoinen ja isänsä veivät kalusteet ja äiti sillä välin pakkasi kasseihin lisää liinavaatteita, alusvaatteita, yöpukuja, puseroita, oloasuja ja vaippapakkauksia.

Tajusimme konkreettisesti, miten myllertävä prosessi kotoa lähtö on iäkkään, yksin asuvan, muistisairaan ihmisen elämässä. Muuttopäivänä täti oli valtavan peloissaan ja suorastaan takertui meihin, kun teimme lähtöä hoivakodista. Tänään, neljän päivän kokemus uudesta paikasta oli rauhoittanut häntä jo niin paljon, että hän saattoi todeta: ”En ole peloissani enää, uskon olevani turvallisessa paikassa, jossa minusta pidetään huolta, enkä ole yksin, täällä on muitakin.”

Kuusi tuikkii valoissaan ja koruissaan aamusta iltaan asti. Huomenna se riisutaan ja neulaset imuroidaan, mihin kaikkialle ovat kulkeutuneetkin. Jouluruuat syötiin jo uuteenvuoteen mennessä, jäljellä on enää taatelikakkua. Viimeiset kotitekoiset piparit katosivat loppiaisaamun kahveilla. Arjen myötä palataan tavallisiin ruokiin, tavallisessa rytmissä.

Tähti ja valokranssit loistavat ikkunalla vielä tänään. Toinen tietää, että niiden energiankulutus on pientä. Huomenna nekin katoavat komeroihin odottamaan uutta jouluaikaa vauhtiin päässeen vuoden lopulla.

Lumi tulee harvaan leijuvin hiutalein alas, ennustettu myrsky on ajautunut jonnekin muualle. Pakkasta on ollut mukavasti alle 10 astetta. Auringonnousun aikaan kävelin pihan poikki ja pysähdyin katsomaan läheisen puiston vanhoja petäjiä. Niiden korkeilla latvoilla hehkui lumoavan kaunis aamuvalo. Hetki, jota aivan liian harvoin osun todistamaan.

Valo on vuodenaikojen elementeistä kiehtovin, se ei koskaan ole vakio. Mikä kaikki alati vaihtuviin sävyihin vaikuttaakin, sitä ei osaa ennakoida. Minkä valo valloittaa, mitä yksityiskohtaa se korostaa, minkä jättää varjoihin ja milloin taas ohut tai paksu pilvikerros hämärtää päivänkin. – Maa on niin kaunis, taivas niin kirkas ja ihmisen sielu vaeltaa ihanaa tietään lumoutuneena näkemästään.

Tasaisen menon taulukolla elämänsä arkea tallaava saa toisinaan kokea yllättävästi tihentyviä tapahtumaketjuja. Jos niitä tulee useampi, voi tuntua siltä kuin taivas rysähtäisi niskaan.

Vuosi on alkanut rauhallisesti. Joulu jätti täyteläisen ja onnellisen olon, joka on säteillyt arkeen. Viime vuosina, jostain korona-viruksen alkumainingeista lähtien kaiken alla on hiljaa kypsynyt tietoisuus: elämme aikakausien taitekohtaa, maailma on muutoksessa. Yksilötasollakin on uudelleen asemoitumisen aika.

Täti. Alati vaihtuvien, kieltä huonosti osaavien ja minuuttiaikataulun mukaan piipahtavien hoitajien armeija käy raastamassa hänet kolmasti päivässä ylös sängystä, vaihtaa kuiviin, nostaa ruokaa eteen ja jatkaa kierrostaan jonkun toisen luo. Luen käynneillämme raporttivihosta aamu-, päivä- ja iltahoitajan niukkoja ’elonmerkkejä’ hiljaa kasvavaa epätoivoa tuntien.

Eilen sosiaaliviranomainen ilmoitti Toiselle, joka on perheettömän kummitätinsä lähin omainen, että NYT tädille on hoivapaikka. Viime kesänä erinäisten neuvottelujen tuloksena hänet otettiin jonoon. Arvelin silloin, että näinköhän tänä vuonna sata vuotta täyttävä täti ehtii nauttia hoivasta. Mitään emme ole pitkään aikaan niin hartaasti toivoneet kuin tätä, seuratessamme vuosia kotihoitosysteemin varassa elossa pidetyn Tädin kuihtumista. Huomenna menemme saattamaan hänet hoivakotiin.

”…ei paha ole kenkään ihminen, vaan toinen on heikompi toista, paljon hyvää on rinnassa jokaisen, vaikka aina ei esiin loista…”

Siinä se taas tuli, Eino Leinon Hymyilevä apollo. En ole pitkiin aikoihin enää uskonut tuohon. Kun se on niin sitä aikaa, milloin oltiin naiiveja, uskottiin kaikista hyvää, luotettiin sinisilmin, vaiettiin totuus kuoliaaksi. Viime vuoden jokainen uutispäivä on todistanut ihmisen pahuutta, turha sitä on kaunistella.

Hyvän ja pahan dilemma on ratkaisematon. Ne ovat täällä molemmat. Myös meissä jokaisessa. Rehellinen ymmärtää tämän, tyhmä ei. Silti ja siksi: ”Oi kiitos sä Luojani armollinen joka hetkestä, jonka mä elin…”

Ei tarvita lupauksia. Kysymykset ovat tärkeämpiä. Riittää, että tiedostaa, missä kohtaa menee ja onko arjen rutiineissa korjattavaa.

Ikävuodet muistuttavat omista ja toisen fyysisistä rajoitteista. Hyväksyn sen tosiasiana. Valitus vähenee.

On hyvä kysyä, voinko luopua pahoittamasta mieltäni isoista ja pienistä asioista, joille en voi mitään. Tulisi tilaa mielihyvälle.

Mitkä ja missä ovat voimanlähteeni?

(Muistutus. Rakkaus on kärsivällinen ja lempeä eikä muistele kärsimäänsä pahaa. Siinä on tilaa uskolle ja toivolle kaikessa, elämässä, ihmissuhteissa ja maailman murheissa.)