Kuluneella viikolla on ollut yhtä ja toista ohjelmaa. Kävimme junalla stadissa tiistai-iltana, kun Murun musaluokka esitti opettajansa muovailemaa uusversiota Kalevalasta. Esitys oli Kansallisteatterin Omapohjanäyttämöllä, joka on ihan koulun naapurissa. Mahtava ponnistus opelta sekä lapsilta ja tuloskin mitä parhain. Muru siellä loisti esityksen kertojana ja mukana musaesityksissä. Väliajalla eräs toinen isoäiti yltyi kehumaan meille Murun eläytymiskykyä. Oltiin vaatimattomasti, että kyllä on monilahjakas tyttö.

Tämä päivä meni meillä aika lailla suorituksen puolelle, oikeastaan ähmäilyksi. (Se merkitsee pinnistelyä voimien äärirajoille.) Kaupassa oli aamulla yllättävän vähän väkeä ja kun sitä ihmettelin kassarouvalle, hän siihen, että perjantai-iltanahan se ryysis täällä oli. Nuorten valmistujaisia lienee monessa kodissa tänään, lakkiaispäivä saattaa olla vasta keskiviikkona. En tosin tiedä, kun eka sarja lapsenlapsia on vielä teinivaiheessa.

Ruuanlaiton ja pienen lepohetken jälkeen jakauduimme tahoillemme. Toinen hoiti talonmiesviikon tehtäviä ja huolsi autoa, minä otin asiakseni lauantaisiivouksen. (Tavallisesti sekin tehdään yhdessä.) Tajusin, että nyt menee rajoille, mutta sinnittelin. Huomenna sen seuraukset kyllä luissaan ja nikamissaan tietää. Ehkä saunan lämpö hoitaa ainakin lihakset. Huomenna on huomisen jutut matkalla toisaalle.

Vanhastaan sanottiin kesän alkavan helluntaista. Niin on, jos siltä tuntuu, tuumin nykyään. Katsotaan miten huominen aukeaa. Ainakin ikkunoiden pesua ja kitkemistä riittää arkiviikollekin.

Uusi viikko alkaa. Aamupäivällä viimeistelen pihasta eilen ajetun ruohoalueen reunat ja pensaiden juuret varsisaksilla. Se on vielä helppoa, mutta iltapäivällä pation laattojen välien putsaus kyyristellen ottaa koville. Virkeinä päätään nostavat voikukat ovat tiukassa. Selkä alkaa kipunoida julmasti, mutta sinnittelen.

Palaan pihalta nojatuoliin C-moren ääreen, siellä on menossa Ruotsi-Tanska ottelu, jonka ensin mainittu voittaa melko suvereenisti. Kiinnostaa, kun Leijonilla oli Ruotsia vastaan taannoin huippujännä ottelu, joka ratkesi vasta jatkoajan ja voittolaukauskilvan jälkeen. Ja siksikin, kun Tanska tulee Leijonia vastaan huomenna.

Kesä on humahtanut äkisti pihaan kuin maaliskuiset lumet katolta. Syreenit ojentelevat kukkiaan ja tuoksuvat kuin joskus muinoin juhannusaattona.

Eläkeläisen vuoden kierrossa on aika runsaasti pienten kotipuuhien täyttämää arkea ja rauhallista kotoilua. Harrastuksia on vähän ja velvollisuuksia vielä vähemmän. Niinpä sitä ilahtuu poikkeuspäivistä, joihin saattaa tupsahtaa viesti tai puhelu kauempana asuvalta ystävältä, tuttavalta tai sukulaiselta tai töissään ahertavalta perheenjäseneltä. Jos ei viikkoihin tapahdu mitään, soittaa sitten itse ystävälle ihan vain vaihtaakseen tunnelmia ja tarinoidakseen hetken.

Yksi porukkaharrastus pitää eläkemuorillakin olla, jossa tapaa tuttuja. Päätoiminen elämäntoverin kyljessä kyhjöttäminen ei ole terveellistä, sen opettivat karusti koronavuodet.  Ihminen on lähtökohtaisesti sosiaalinen eläin ja tarvitsee jonkun ryhmän, vaikka pienen, johon tuntee kuuluvansa. Tarvitaan aloitekykyä, että olemassa olevat yhteydet eri yhteyksistä tuttuihin ihmisiin säilyvät elävinä. Sen olen itsestäni jo huomannut, että talviaikaan tapaamiset jäävät vähiin, mutta kesän tullen lähtökitka pienenee, ja energiat lähtevät virtaamaan.

Työvuosilta en kaipaa muuta kuin kesälomia! Tai siis ihmisiä toki, mutta myös sitä elämisen rytmiä, jossa syyskauden asiat olivat täynnä uusia alkuja, vuodenaikajuhlat pidettiin juhlina ja keväällä  alettiin suunnitella, mitä tehdään kesälomalla. Kun kuoromme – se ainoa jäljellä oleva porukkaharrastus – oli laulanut kevätkonserttinsa viimeisen laulun, tavoitin pitkästä aikaa sen riemuntunteen: nyt alkaa kesäloma!

”Unohtakaa vanhat, kauheat äitienpäivälaulut! Haudatkaa ne lopullisesti ja löytäkää itsellenne uusi laulu!” – Näin räväkästi tuulettaa toimittaja, rovasti Hilkka Olkinuora Kotimaa-lehden n:o 19/2023 julkaisemassa haastattelussa ajatuksiaan entisajan ihannoidusta äitimyytistä.

Lapsuudessani kuultiin usein äitienpäivän aikoihin radiosta laulu, joka lauluintoista tytönsieluani kosketti jo silloin. ”Maan päällä paikka yksi on, niin pyhä, suuri, verraton. Se tarjoo lemmen turvaisan ja kätkee onnen kalleimman. – – Vain sydän äidin tunnet sen, niin hellä on ja lämpöinen. Se riemuitsee sun riemustas, se tuntee huoltas, tuskias. – – On paikka missä lohdun saa, sua sydän äidin rakastaa. Voit hellään helmaan painaa pään ja itket murheen lientymään.”

Murrosiässä aloin ymmärtää, miksi tuo ei ollut minulle totta. En kerta kaikkiaan ollut sellainen tytär, kuin äiti toivoi. Siksi minulle ei ollut helliä helmoja tarjolla. Piti aikuistua, ennen kuin ymmärrys ehti sinne asti, mikä oli äidin tilanne ennen syntymääni: karut sotavuodet ison sukuperheen jakamassa talossa, jossa miniät toimivat navettapiikana. Vasta rauhan tultua alkoi työntäyteinen kodinrakennus ja elämä uudessa talossa, missä pääsi vihdoin emännöimään omaa kotia.

Olosuhteet eivät aina tue ideaalista vanhemmuutta, eikä ainoa tytär välttämättä ole äidin ahkera apulainen, jos sattuukin olemaan lukuintoinen ja kiinnostuu omaehtoisemmasta elämästä. Sain hyvän ja turvallisen isäsuhteen, joka on kannatellut riittävästi. Olen kiitollinen.

Olipa hupaisaa katsoa eilen tv-ykkösen A-studiosta, miten THL:n tutkija, Hgin yliopiston professori, HUS:n diagnostiikkajohtaja sekä muuan sote-asiantuntija hoitaisivat sote-järjestelmän rahoituksen ja toiminnan ongelmat. Katastrofitunnelmista aloitettiin ja keskustelu alkoi jo vaikuttaa sotaisalta, kun asiantuntijat huusivat aika ajoin toistensa puheen nurin pää punaisena. Professorin mielestä terveyskeskukset pitäisi räjäyttää ja siirtyä takaisin yksinkertaiseen omalääkäri ja hoitajapohjaiseen parityöskentelyyn! Tutkijan mielestä puutteita paikkaamalla rakennettu kahden rinnakkaissysteemin häkkyrä ei toimi, maksaa liikaa eikä työntekijäpula kuunaan poistu. Sekin kuultiin taas, että suuret ikäluokat, joiden sairastavuus iän mukana nousee, eivät jatkossakaan tule saamaan hoitoa ilman rajua priorisointia (jota tosin tehdään jo nyt).

Toimittaja totesi tyytyväisenä aiheesta nousseen tulisen keskustelun ja kiitti osallistujia. Katsojan epätoivo vain kasvoi, jäätiin siihen käsitykseen, että hyvinvointialuesysteemi ehkä tule toimimaan koskaan, koska resurssipula. Tosin samaan tulokseen moni meistä on ehtinyt jo tulla omasta kokemuksestaankin. Siinä meillä on jälleen yksi sota, joka eskaloituu kaaokseen ja katastrofiksi. 

Tulen paikalle kutsuttuna, mutta epävarmana: onko tämä sitä, mitä aavistelen. Kuuntelen esittäytyviä, ketä olemme ja miksi täällä. Koolla on uusia ja entisiä kirjoittajia, nuoria ja vanhempia, työelämässä kokemusta kartuttaneita, erilaisissa elämäntilanteissa olevia. Koska tehtävänä on kirjoittaa, ei liene pahitteeksi kysyä onko myös sanottavaa.

Ne blogijutut, joita olen silmäillyt, ovat olleet melko irrallisen tuntuisia. On taitavan tarinankertojan sulavaa ja aisteja ruokkivaa kuvausta. On akateemisia, luentotyyppisiä pohdintoja. On aiheestaan innostuneiden pitkiä vuodatuksia ja hyvin fokusoituja asiantuntijatekstejä. Kommentteja ei juurikaan näy, pakko kysyä lukeeko näitä joku muukin.

Saamme aavitosen, jossa kerrotaan mitä kirjoittajalta odotetaan. Tehtävän laatu täsmentyy, mutta epävarmuuteni ei täysin poistu. Blogi olisi kanava valikoitujen seurakuntalaisten äänille, ehkä työntekijäin puheenvuoroillekin. Huuteleeko kukin kuplastaan? Tukevatko puheenvuorot seurakunnan kutsuvaa ja avointa yhteisöllisyyttä? Tuleeko vastakaikua, syntyykö keskustelua ilman hyviä, teräviäkin kysymyksiä? Tyhjentyykö mahdollisuus viisaiden maallikoiden saarnavuoroksi?

”Kiitos tästä valosta. Talven aikana on kertynyt paljon sotkua ja turhaa murhetta.

Paljon on risaista, kulunutta ja pois heitettävää.

Anna minulle voimia tuulettaa elämääni ja nähdä, mistä on jo aika luopua.”

Amen.

Eve Hietamies   Numeroruuhka   Otava 2022

Kahden kirjailijan tytär Eve Hietamies (s. 1964) on julkaissut aiemmin kuusi romaania ja 2010 lähtien neljä sarjaromaania Antti ja Paavo Pasasesta.  Numeroruuhka on viimeisin. Yksinhuoltaja, toimittaja Antti Pasanen joutuu työttömäksi ja samalla paitsi kymmenvuotiaan Paavon, myös sairaalasta kotiutetun isänsä hoitajaksi. Taloudessa asustaa tilapäisesti pitkään myös Antin entinen työpari, lehtikuvaaja Peippo, jonka on ajanut kotoaan putkiremppa. Sarjan aiemmista romaaneista tutut leikkipuiston naiset ovat siirtyneet koiratarhaan pitämään kokoustaan, johon Pipo-koiran omistaja Antti Pasanenkin osallistuu työttömäksi jäätyään.  – Lähes 470-sivuinen tarina olisi kaivannut tiivistämistä, tunteissa vellomista riitti turhankin pitkään. Pidän Hietamiehen huumorista, mutta päähenkilön yletön kiroilu alkoi rasittaa lukijaa jo puolivälissä opusta. Toinen vaivaannuttavaksi käyvä seikka oli romaanin juoneen kuuluva seurustelu Ennin kanssa. Vaikka yhteydenpidon malli yhteisine viikonloppuineen vuoron perään kummankin luona oli perusteltu päähenkilön tilanteella, tuntui kuvio kumminkin ärsyttävän nahjusmaiselta ja pitkäpiimäiseltä jatkuttuaan sen kymmenen vuotta. Romaanin loppuratkaisu päästää viimein päähenkilöt sekä lukijan piinasta.

*

Hanna Brotherus   Ainoa kotini   WSOY 2021

Koreografi, tanssitaiteilija ja ohjaaja Hanna Brotherus (s. 1968) on julkaissut oman elämänsä kokemuksista nousevan romaanin, joka ei ole tavanomainen missään mielessä. Teemoja on useita, mm. lapsuus ja suhde vanhempiin, sisaruussuhde ja sisaren kuolema, parisuhteet, oma perhe ja äitinä olo, suvun juuret ja sukupolviset traumojen ketjut. Suhde omaan kehoon on tanssijalle itseyden ykkösteema, ja ydinkysymys miten nainen löytää itsensä.   –   En ole aikoihin lukenut näin väkevää tilitystä naisen elämästä. Paikoin teksti tuntuu suorastaan liian intiimiltä ottaa vastaan. Vahvaksi teemaksi nousee anorektinen perhe, jossa tytär on se, joka sairastuu, kun äiti ei täytä osuuttaan perheen tunneilmaston ruokkimisesta. Jokin tässä tarinassa ei löydä täyttymystä sillä tavoin, että lukukokemus olisi katarttinen. 

*

Hanna Jensen   Äitini muistina   Toinen kierros   Siltala 2022

1970 syntynyt VTM Hanna Jensen on helsinkiläinen vapaa kirjoittaja ja logoterapiaohjaaja. Kirjan nimi Toinen kierros viittaa aiemmin julkaistuun tietokirjaan 940 päivää isäni muistina (Teos), joka oli Tieto-Finlandia-ehdokkaana 2013. Äitini muistina on omakohtainen tilitys matkasta äidin tukena kolme vuotta isän kuoleman jälkeen diagnosoidun muistisairauden aikana. Teos sisältää runsaasti asiatietoa muistisairauksista, niihin liittyvistä hoitopoluista ja -paikoista sekä lähiomaisen tukimahdollisuuksista.   – Aluksi tuntui järkyttävän epäoikeudenmukaiselta, että isän kuoleman jälkeen tytär joutuu aloittamaan kohta saman polun äidin kanssa. Tulee kuitenkin todistetuksi, ettei ole kahta samanlaista muistisairaan ihmisen polkua, sillä jokainen ihminen on oma persoonansa sairastuneenakin. Omaisen väsyminen vuosia kestävässä, jatkuvasti vaihtelevassa tilassa olevan läheisen kanssa on selviö. Sekään mitä on isän kanssa oppinut ei tee helpommaksi kohdata äidin sairauden erilaisia vaiheita. Kirja on mitä tärkein lukea jokaisen, sillä muistisairaita on yhä enenevässä määrin vanhenevassa väestössämme. Teos onnistuu jättämään lukijalle tunteen: toivoa ja tukea on kaikesta huolimatta!

*

Bernhard Schlink   Jäähyväisvärit   suom. Oili Suominen   WSOY 2022

1944 syntynyt palkittu saksalainen juristi kirjailijalta on suomennettu kaksi novellikokoelmaa, joista Jäähyväisvärit on viimeisin.  – Olen tykästynyt lainaamaan novellikokoelmia, niitä on helppo lukea illalla ennen nukahtamista. Tarinat eivät ole pitkiä ja taitavan kirjoittajan käsissä syntyy oleellista ja antoisaa tekstiä, joka ei pidä lukijaa pihdeissään. Hyvän novellin laskee käsistään tyytyväisenä siitä, että tarina pääsee lakipisteeseensä ja päästää lukijan irti. Tämäkin kuivakkaan ja asiallisen oloinen kokoelma antoi hyvän lukukokemuksen.

*

Lori Nelson Spielman   Toscanan tytöt   suom. Karoliina Timonen   Otava 2020

Kirjailijalta (s. 1961) on suomennettu aiemmin kolme romaania. Kyseessä on puhtaasti viihteelliseen tyyliin kerrottu sukutarina italialaissyntyisestä suvusta, joka muutti Amerikkaan leveämmän leivän toivossa. – Valitsin kirjan nimen perusteella ja sitähän saa mitä tilaa. Italialainen elämänilo ja aikakauden kasvatus sekä sukuperinteiden merkitys vieraassa kulttuurissa ovat vahvassa roolissa. Tarina on sinänsä mukavasti rakennettu ja jaksotettu, mutta teemat, jotka tarjotaan tulevat lukijan kärsivällisyyden rajoille paisuteltua ja pitkitettyä. Kirjoittajan tyyli ei ole erityisen sävykästä (osansa on myös suomennoksella), tarinan juoni on pikemminkin ennalta arvattava. – Viihteellä on lukijansa, vaikkei liialti kirjallisia arvoja.  

***

On taas eletty perinteinen valpurin päivä. Onhan näitä perinteitä nähty ja muinoin yllä pidettykin sekä lakattu pitämästä, kun viitseliäisyys on lopahtanut. Oltiin siis meistä seuraavien sukupolvien kanssa perinnekysymysten äärellä. Ei yhtään vappupalloa tai serpentiinikiehkuraa. Kolme lakkia nähtiin, kolmen arvellaan lepäilleen omistajiensa kotona. Koska kuusi aikuista ja kolme kasvuikäistä oli koolla, sima helmeili laseissa. Aikuisosastolta kuultiin vaimeat onnittelulaulut, joita näinä päivinä teini-ikäistyvä asianomainen kuunteli lähinnä vaivaantuneena. Puhalsi sentään yhden kynttilän. Toiveista ei kertonut.

Wanhain wappu se on jo vähän sellainen tippa ja sihaus. Avataan iltamyöhällä kotiuduttua simapullo (sihaus) ja koetetaan saada kuivakka (tippa)murusto sormin hyödynnettyä. Ihan vain perinteen vuoksi.

Huhtikuun viimeinen arkiviikko kuopii pohjiaan. Kuukaudelle varattu kustannuseräkin alkaa olla nautittu. Odotellaan siis seuraavaa eläkepäivää, joka vapun kunniaksi tulee päivän myöhässä. Kotimaisessa kulttuurissa vapulla on aattokuvionsa kuten joululla ja juhannuksellakin. Toivottavasti kevätiloa riittää vapunpäiväksikin!

Tällä viikolla tormennuimme sopivasti juuri ennen sadeöitä haravoimaan pihan talven jäljiltä. Nyt pääsee uusi kasvu vauhtiin, kunhan viileän jakson jarrutus on ohi. Odottelen vielä sitä kipinää, joka saisi ryhtymään ikkunoiden pesuun. Puuha ei sinänsä ole vastentahtoista tai raskasta, mutta ryhtyminen vaatii tietyn energiapulssin.

Iloista kevään juhlaa kaikille!