pissismummo täälä, heippa ja risat. täydellisen asiantuntemattomuuden muuraamalla varmuudella on mummo julistanut hourailuksi ja toiveuneksi tämän alvariinsa hoetun nykymantran: Suomen puolustustahto ja -kyky on korkeimmillaan sitten sotienjälkeisten aikojen. jaa, onvai, mutisee mummo, uskokoon ken tahtoo. mummonmuistiin ei näissä ip-paraateissakaan oo ollu ku muutama epätahtia marssiva ja rivit kiemurallaan etenevä sekalainen reservisakki, pari pasia ja sotamuseosta lainattu hinattava tankki. (ei silti että mummoa olis ikinä saatu paikalle tai ees teeveen ääreen toista kertaa.)

mummoa huomattavasti asiantuntevampi poikakaveri otti asiakseen asettaa mummon itsenäisyyspäivän kunniaksi ja tietojensa päivitys tähtäimessään tauluteeveen ääreen seuraamaan paraatia – mieluusti ilman kommentteja – ja kuuntelemaan tarkkaan selostusta. mummo ei tohtinut päästää pihaustakaan. Ja kas, miten asiain nykytila alkoikin näyttää tosiasialliselta ja enemmän senkaltaiselta kuin on annettu ymmärtääkin. porukkaa marssi tahdissa pataljoonakaupalla ylipäällikköherran ja kaupungin edustajain ohitse kunniaa tehden. niiden perästä vyöryi armeijan eri toimiin suunniteltuja rautaisia ajoneuvoja katkeamattomana nauhana paikalle niin, että mummo jo huolestui kestääkö tiesilta – Suomen sillat kun ovat kuulemma järjestään remontin tarpeessa. ilmavoimissakin oli peräti kaksi neljän hornetin muodostelmaa ja yksi helikopteri. ja mitä vieläkin! nyt ällistyi mummo ihan kybällä: mahtava punapipoinen tätiarmeija ja monta muuta maanpuolustusintoa puhkuvaa kansalaisjärjestöä vyöryi esiin posket pakkasesta punaisina. vain kenttäkeittiön rokkapata puuttui.  

mummo on nyt päivitetty, hän myöntää: mantra on tehonnut. olosuhteisiin (valtion velkalaiva uppoamaisillaan etc) nähden maanpuolustuskyky ja -tahto on totisesti mahdollisuuksiensa tapissa sitten sotien jälkeisten rähmälläänolon ja pakkokaveruuden vuosien. heureka!

jk. iltakalaasit pressalinnassa oli sitten Salen ja Jennin viimeset. pakko ne on aina kansalaisen katsoa, tietää ees suurin piirtein ketä sielä on ollu paikalla ja missä kunn…siis pukimissa. Sale kaipasi jo varmaan kotiin haaveilemaan eläkevuosista, käyhän tuommoinen hard work’s night voimille parin tuhannen erilaisen kädenpuristuksen jälkeen kahdentoista vuoden urakan loppusuoralla.  

Seurakunta kokoontui juhlamessuun kirkon 60 v ja urkujen 30 v merkeissä. Kuulumme Espoon hiippakuntaan, joten Kaisamari-piispa oli arvovieraana. Hän puhui lämpimästi ja painokkaasti saarnassaan rauhan sanoman puolesta. Miten itse kukin voisimme edistää rauhaa maassamme, ihmissuhteissamme, yhteisöissämme, Euroopassa ja kaikkialla maailmassa.

Ovesta sisään astuessa vastassa oli hämmentävä hulina. Tavallisesti keravalaiset tulevat kirkkoon viittä vaille kymmenen, nyt oli huiske jo varttia vaille. Kirkko tuli kerrankin täpö täyteen, ja elämys oli kokea lasten ja nuorten runsas osuus kirkkoväessä. Koraalikuoro oli saanut vahvistusta miesääniin ja sointi oli sen myötä tasapainoisempaa. Laulavien lapsien mukana olo toi elämän sykettä. Hoosianna kohosi riemukkaasti korkeuksiin, ja ’palmunoksat’ siivittivät adventin rukousta: Herra, auta!

Lukuosuuksissa skarpattiin ja volyymit olivat kohdallaan. Ehtoollisen aikana oli kyllä vähän torikokouksen tunnelmaa, kun eläväinen seurakuntaväki penkeissä pulisi innokkaasti, ja pitkät jonot kiemurtelivat alttarille sekä kirkkosalin jakopisteille. Kotiin lähtiessä sai halutessaan osallistua ulkona telttakatoksessa glögitarjoiluun. Kutsuvieraille oli tarjolla läheisessä seurakuntasalissa puuroa ja kahviakin. Juhlan tuntua!

Eeva Joenpelto  Veljen varjo  WSOY 1951

Kirjastomme vapaahylly on yksi aarrearkku, sieltä löytää lukijoiden kotoaan kierrätettyä kirjallisuutta. Olen löytänyt monta nuoruudessa luettua kirjaa, jolla on ollut itselle merkitystä ja johon tuntuu hyvältä ajoittain palata. Joenpelto oli yksi niistä kirjailijoista, jotka olivat tehneet vaikutuksen silloin ja nyt uudelleen. Teos on otsikoitu Kertomus, sivuja on satakunta. Pääosassa on nuori nainen, joka vihittiin juuri ennen sulhasen sotakomennusta. Kolmen viikon päästä hän oli jo sotaleski, tuskin vaimokaan ehtinyt olla. Sulhasen äiti suree heidän molempien edestä ja sulhasen veli, hyvän veljensä varjossa kasvanut, suree omaa turhaa rakkauttaan.  – Lukiessani sävähdän oivallusta: miten mestarillista tekstiä! Tätä olen kaivannut, muutamalla sanalla ja lauseella luotua tiheää atmosfääriä ja intohimoa nykykirjallisuuden kalvaita kokemusviidakoita kahlatessani. Eipä moni voita entisaikojen parhaita kirjoittajia. Niin pienillä keinoilla se tehdään, kun taitoa on.

*

Ulla-Lena Lundberg   Liekinkantajat   TEOS&FÖRLAGET 2022

Kökarilainen Finlandialla palkittu kirjailija on julkaissut uuden historiallisen romaanin Lyser och lågar v. 2022. Se kertoo kolmen sukupolven tarinan, joka alkaa Vaasan palosta 1852. Sukupolvitapahtumien taustalla ovat Krimin sota, Suomen nälkävuodet, Helmikuun manifesti, 1906 valtiopäiväuudistus, jolloin naisten äänioikeus ja vaalikelpoisuus tuli voimaan, Venäjän vallankumous ja Suomen itsenäisyysjulistus sekä kansalaissodan vuosien tapahtumat.  – Tarinat kerrotaan suvun naisten näkökulmasta. Historialliset taustat tulevat vaikuttavalla tavalla kuvatuiksi sukupolvien kohtaloiden kautta. Keskeisenä tapahtumissa on myös kansanopistolaitoksen synty ja vaikutus kansan sivistyksen kehtona. Hienolla tavalla tässä romaanissa avataan historiallisten vuosien vaikutusta yksilöiden ja sukupolvien elämään ja kohtaloihin.

*

Annie Ernaux  Vuodet  suom. Lotta Toivanen  Gummerus 2022

Vuoden 2022 Nobelilla palkittu Annie Ernaux on Ranskan arvostetuimpia nykykirjailijoita.  Vuodet on julkaistu jo 2008, mutta suomennettu vasta 2021. Kirja on eräänlainen tiivistelmä aikamme naisen elämän vuosien tärkeistä tapahtumista ja kehityskuluista sotien jälkeisessä Euroopassa ja valottuu ranskalaisen näkökulman kautta globaaliksi.  – Lukijalla saattaa kestää jonkin aikaa päästä asiasta toiseen hyppelehtivään tyyliin mukaan, mutta kun se onnistuu ja itsellekin tutut merkityspalaset loksahtavat kohdalleen, tulee tunne, kuin olisi saanut kulkea pitkän elämänsä matkan uudelleen, nähdä jaksojen ja palasten muodostaman kokonaisuuden: muutosten vuosikymmenet.

*

Anna-Maria Eilittä  Tämäkin hämärä katoaa  Atena 2022

Kirjailija, teologi A-M Eilittä on syntynyt 1975 ja tämä on hänen toinen romaaninsa. Sukupolvitarina lähtee liikkeelle pienen perheen hyvin menestyneestä äidistä. Kirjailijan tyyli on kertoa tarinaa yhtä vahvasti päähenkilön sukuperheen henkilöiden näkökulmasta, mikä tekee tarinasta samastuttavan ja mielenkiintoisen eri ikäisille lukijoille.  – Tapahtumien ja kuvausten kautta kerrottu tarina etenee juohevasti, henkilöillä on luonnetta ja sopivasti särmää. Taidokkaasti kirjoitettu, mielenkiintoinen tarina, jonka seurassa lukija viihtyy. Hyvää romaanitaidetta.   

*

Markku Pääskynen  Niin kaunis on maa  Tammi 2023

Kirjailija Pääskynen (s.1973) on toista kertaa lukulistallani. Tämä on hänen yhdestoista romaaninsa. HS:n asiantuntijakritiikki kehuu monisyistä, havainnoissaan tarkkaa kieltä ja tapahtumien hienoa limittymistä toisiinsa. Romaani on kahden ystäväpariskunnan kanssakäymisen kuvaus, jota hallitsee toisen miehen käytös, unet ja epätodellisen vahva oman tiensä kulkijuus.  – En ihmettele, etten ole ottanut Pääskystä v. 2018 jälkeen lukemani jälkeen lukulistalle (arvio löytyy Lukunurkkauksesta nimellä). Hänellä on hämmentävä tapa kirjoittaa. Tämäkin tarina on oudon vangitseva, suorastaan pakkomielteinen kuvaus ystävyydestä, jossa rajatilainen persoona hallitsee paitsi omaa perhettään myös ystävien ja omaisten elämää tempauksillaan. Lukukokemus ei ole miellyttävä eikä helppo, mutta outoudessaan kiinnostava.

*

Jonimatti Joutsijärvi   Mirkka Rekola   Into 2023 

”Elämä joka ei koskaan tule kokonaan esiin”, on teoksen alaotsikko. Runoilija ja kriitikko Joutsijärvi ryhtyi tutkimaan runoilija Mirkka Rekolan kirjallista perintöä ja elämää. Ensimmäinen osa tutkimusta on yli 400-sivuinen ja toinen osa on tekeillä. Omassa runoteosten hyllykössäni on useita Rekolan eri vaiheiden runoteoksia ja kootut runotkin.  – Minulle Mirkka Rekola on ollut runoilijana kiehtova ja mystinen, kuten J.J:n opuksesta päätellen monelle muullekin, mutta olen arvostanut hänen runoutensa korkealle. Siksi taustoitus on ollut arvokas apu Rekolan monitasoisen runouden ymmärtämiseen. Lukukokemus elämäkertoineen on ollut kuin seikkailu, avain erikoisen runoilijapersoonan mysteeriin.    

*

Elina Hirvonen   Rakkauksien lokikirja   WSOY 2023

Toimittaja ja kirjailija Elina Hirvonen (s. 1975) julkaisi esikoisromaaninsa jo 2005. Hänen kirjailijan laatunsa on omaääninen ja sen rikkaus on hänen vahva kansainvälinen verkostoitumisensa eri maanosien kirjailijoiden kanssa. Rakkauksien lokikirja avaa globaalin verkoston kautta saatua aineistoa – ja paljastaa samalla kirjailijan omaa persoonaa ja erityistä henkilöhistoriaa.  – Olen seuraillut Hirvosen kirjallisia töitä ja liikuskelua maailman kriisipisteissä. Erityisesti Afganistanin viimeaikaisten tapahtumien kuvaus on tässä suorastaan henkeäsalpaavaa luettavaa, kun sitä on voinut itsekin uutisten ja ajankohtaisohjelmien välityksellä ajantasaisesti seurata. Kirjailijan omaksi haavaksi paljastuu tässä masennushistoria ja romahduspelko, jonka taustana ammattilaisen silmin näyttäisi olevan kaksisuuntainen persoonallisuus. Ja kuten usein se, mikä haavoittaa, on myös se mikä loistaa kirkkaasti vahvuutena.

*

Paula Nivukoski   Kerran valo katoaa   Otava 2022

1985 syntynyt pohjalaiskirjailija on osoittautunut verrattomaksi pohjanmaalaisen maalaiselämän kuvaajaksi. Uusimmassa romaanissa eletään sota-aikaa kotirintaman näkökulmasta. Kirjailijan vahvuus on väkevä ja tuore murresanasto, joka muodostaa ihan omanlaisensa tunnelman tapahtumien kerronnan ympärille.  – Olen suuresti viehättynyt tuon historiassamme merkittävän aikakauden eloisasta kuvauksesta, jonka tunnelmat ovat liittyneet omien vanhempieni yhteisen taipaleen alkuun ja veljeni syntymään toisella puolella maata. Myös omat rauhanajan lapsuuteni kokemukset maalaiskylän elämästä ovat osin kuvatun kaltaisia ja sillä tavalla tuttuja. Hyvää romaanikerrontaa!   

***

Tänään olimme seniorilounaalla, apteekissa ja kirjastossa asioilla sen jälkeen, kun tuttu pianonhuoltaja oli aamupäivällä askarrellut Hellas Figaroni kelpo vireeseen. Kotiuduttua teki mieli jo oikaista selkää. Siihen soi puhelin.

Entisestä työyhteisöstä tuttu, jo yli kahdeksankymppinen yksineläjä siellä kertoi ensi töikseen, että tuntui siltä, että haluaisi jonkun kanssa puhella, mutta ei ole ollut kukaan tavattavissa.  Sanoin siihen, että lepuutan selkääni tässä, kun tultiin juuri kotiin, ei ole mitään kesken, anna tulla. Todettiin yhdessä, että vanhemmiten ei aina jaksa lähteä, vaikka paikkojakin olisi, joissa tapaisi tuttuja ja voisi saada juttuseuraa. Mutta puhelin! tämä siunattu luuri, is connecting people, kun vain jaksaa yrittää.

Toinen meistä näyttää löytäneen tapansa toteuttaa marraskuun ideaa kaivautumalla asioihin netissä, enimmäkseen vaakatasossa, omalla sängyllään. Siinä mitään, kun on yleensä noudattanut kutsua ruokapöytään ja hoitanut sekä henk.kohtaiset että muut asiakseen ottamansa sekä yhteiset hommat. Hän on vapaasti kotonaan ja minäkin olen. En kommentoi hänen olemistaan, itsekin elän marraskuuta omaan tapaani. Paitsi keittiöaskarrusta istuskelen enimmäkseen eri tuoleissani, joita on neljä. Kaivaudun kirjoihin, unohdun pöytäkoneelle kirjoittelemaan tai ähmäilen hankalien ristikoiden kanssa, joka puuha muistuttaa lähinnä itsekidutusta. Haaveilen ajoittain metsälenkistä, mutta en sure, kun se taas jää haaveeksi. Alan vakuuttua, että marraskuu on ihmiselle kerran vuodessa hyväksi. 

Ilahduin päivän Hesarin julkaisemasta kolumnista, joka oli Rosa Meriläisen käsialaa ja otsikoitu räväkästi ”Suomi on vanhainkoti, jossa olet töissä”. Ensin ajattelin: joko taas. Niin usein saa nykyään lukea tai kuulla huoltosuhteen kriisistä eläkeikäisen kansanosan rasituksena yhteiskunnalle. Meriläinen ei valita eikä syyllistä, vaan houkuttelee näkemään hoivavastuun vastavuoroisena sukupolviprosessina. Vanhempien hoiva lapsista muuttuu aikanaan vastavuoroiseksi sukupolvien kesken ja ehkä vielä tarpeen mukaan avuksi ja hoivaksi ikääntyneille omaisille. Kaikissa ikävaiheissa yhteiskunta on jakamassa hoivavastuuta kansalaisistaan, mutta se ei merkitse sukupolvista vastuuvapautta.

Tulin kutsutuksi seurakuntamme blogisivuston kirjoittajajoukkoon entisen työtoverin suosituksesta. Emmin asiaa aikani, lupauduin sitten, mielessäni ajankohtainen diakoninen teema: omaishoitajuus. Kirjoitin kaksi aiheeseen liittyvää juttua, joista tuli pari positiivista palautetta. Kolmas juttuni kosketteli vanhusten yksinäisyyttä ja se päättyi avoimeen kysymykseen: olisiko seurakunnan diakoniatyöllä tässä ajassa resursseja valmentaa yksinäiseen vanhuuteen, kohderyhmäähän jäsenistössä riittää?

Seurakunnan blogivastaavalta sain palautteen, jossa ilmeni huoli loukkaako kysymys diakonian työntekijöitä. Vaarallinen kysymys liukeni sitten muotoon, jossa muistuteltiin  seurakunnan ja yhteiskunnan vastuuta vanhuksista. Tuttu juttu.

”Marraskuu on kuoleman kuukausi, jolloin luonto vaipuu talven hautaan. Indoeurooppalaisen kantakielen sana oli martas, kuolevainen ihminen.  Martaus on ollut heikkous, raihnaisuus.” (Veijo Meri: Sanojen synty, Gummerus 2002.)

Kaksi päivää ja kaksi yötä on luonto henkinyt talven aavistelua, sentin pari luntakin maassa. Kaupungin päivä on hiljainen, aktiiviväki ahertaa töissään, opiskelijat ponnistelevat  määränpäätään kohti, lapset ovat tallessa päiväkotien ja koulujen huomassa. Ja me, joilla ei ole virkaa eikä tointa tai velvollisuutta, sinnittelemme kuoleman kuun yli joulun valoja kohti.

Miten vaikea kenellekin marraskuu on, sen tietää kukin öitään valvova ja päiviään torkkuva, maanisesti vastaan haraava tai peräti etelään pakeneva. Toki meilläkin, joiden päivät ja yöt kulkevat syyskauden alussa itsestään uomautuneessa rytmissä, olemiseen hiipii vaimeneva harmaus ja mihinkään lähtemisen vitkaus. Siitä vain todetaan yksin tuumin, että marraskuu on.  

Eräs ihmisen elämän ainutkertaisista ja merkittävistä siirtymistä tulee vastaan siinä kohtaa, kun iäkkäät vanhemmat kuolevat. Olemme molemmat nyt jo sitä sukupolvea, joka on seuraavana lähtövuorossa. Sen olen jo pitkään tiedostanut, etten ole ikuinen, ainakaan tässä olomuodossa. On tapana todeta, että on uskon asia, mitä tämän elämän jälkeen on tai ei ole. Koska emme varmuudella tiedä, moni ajatteleekin: saattaa olla, että jotakin muutakin on. Minä uskon, että on.

Siirtymä suvun vanhimmaksi sukupolveksi voi jollekin olla järähtävien mannerlaattojen kaltainen hetki, jolloin oma positio tuntuvasti muuttuu. Toiselle se näyttäytyy luonnollisena, huomaamattomana jatkumona prosessille, jota vanhenemiseksi kutsutaan. Ajalle on ominaista houkutus taistella ikääntymistä vastaan ulkoisin keinoin. Vanhenemisen merkkejä korjaillaan tai vastustetaan näkyvästi ja kuuluvasti uhmaten kuin teini-ikäinen aikuistumista. Kuvitellaan, että siirtymän voi häivyttää kiihdyttämällä vauhtia ja lisäämällä volyymia elämään.

Isänpäivän perhekahveilla pojanpoika kysyi minulta asiallisesti: oletko sinä jo vanhus? – En minä tunne vielä olevani vanhus. – Mikä tunnet olevasi? Ikääntyväkö? – Vanha. – Milloin ihminen on vanhus? – Virallisesti kaiketi yli 80 tai 85. – Riippuu varmaan myös miltä itsestä tuntuu? – Niin. – Sitten jatkan: Sinä täytit äskettäin 15, mikä sinä itse tunnet olevasi? – Nuori, aikuiseksi on vielä matkaa. – Lähtöhalauksessa kysyn hiljaa Murulta, mikä hän tuntee olevansa, kun on nyt 12. – Lapsi, hän kuiskaa takaisin.

Ajattelen miten ihanaa, että lapsi saa rauhassa olla Lapsi, ja nuori voi olla yksinkertaisesti Nuori, kun se itsestä tuntuu oikeimmalta. On myös ihanaa, että saa itse olla rauhassa Vanha ja vanheta lisää omaan tahtiinsa.

Luin aiheesta kirjan:  *Raili Gothoni; Vanhimmaksi sukupolveksi, Kirjapaja 2007

Aamulla satoi ropisten. Tulimme ajoissa terveyskeskukseen varatulle rokotusajalle. Ällistys oli suuri, kun ovikatoksen alle oli ahtautunut useita kymmeniä odottajia, joilla kaikilla oli aika varattuna viiden minuutin välein. Miksi ihmisiä ei päästetty sisälle, odotusaula oli aivan tyhjänä? Osa oli myös saanut virheellisen paikkatiedon, ja löytänyt sieltä ovesta lapun: menkää terveyskeskukseen. Vastaanottaja koetti lukea listasta nimiä (katoksessa ei ollut valoja) ja päästää ihmisiä sisälle listan mukaan. Pääsimme sisälle vain kymmenen minuuttia myöhässä ajastamme.

Iltapäivällä venytettiin pöytää, että saatiin koko perhe mahtumaan sen ääreen. Vaarin toivekakku oli Sacher, josta seurasi, että lapsenlapsille oli varattu jäätelöä. Meidän perheen keskustelu on yhtä hulabaloota, puhutaan ristiin rastiin yli pöydän ja kovaäänisimmät voittaa skaban. Ajattelin, että jos olisin jaksanut voittaa hulabaloon, olisin kertonut, että minun isäni oli hyvä ihminen, perheen ja yhteisönsäkin arvostama. Ajattelen myös, että puolisoni on ollut hyvä isä pojillemme. Nyt näyttää, että pojista on kehkeytynyt hyviä isiä omalle perheelleen. Olen kiitollinen. Ehkä saan sen joskus sanottuakin.

Ei ollut ehkä kovin hyvä idea ottaa rokotusaika isänpäivän aamuksi. Ilmeni, että ennen kuin viimeiset pienet hulabaloojuhlijat poistuivat kotiin päin isänsä kera, meiltä oli jo virta vähissä. Olkavarsia kuumotteli, päätä vihloi ja väsymys kaatui ylle kuin paksu sumu. Tällä kertaa unohtunut esine oli pikku reppu, jossa oli varavaippa ja vesipullo. Se oli ollut piiloleikissä mukana.

En ole jaksanut enää katsoa julkkiskisoja, joita riittää joka lähtöön syyspimeillä joulua ja kevätpuolella kesää odotellessa. Vaan pitipäs langeta tähän loveen, koska innokkaimmat pressatarjokkaat oli haalittu sinne. Yritin ensin ymmärtää, mihin tämän ohjelman mainostettu suosio perustuu. Juontaja? hmmtökstöks… Muusikot, ne tv-vakiot? Brändi: ajankulua sohvaperunoille??

Siellä ne taas olivat, galluppien kärkimiehet, Alex, Olli, Mika, Jussi ja Pekka, joita juontaja muitta mutkitta sinutteli, kunnes muisti, että sinunkaupat piti olla tekevinään ensin. Biisivihjeet olivat täyttä hepreaa henkilöhistorioista tietämättömälle. Esitykset sitten ravattiin satunnaisessa järjestyksessä ja arvaukset menivät kuulemma iloisesti ja syvälle metsään.

Valintoihin liittyvistä tarinoista voi päätellä mitä halusi, mutta eniten paljasti tapa, millä kukin oli tilanteessa läsnä. Kuka oli rennoin, kuka kokovartalokipsissä, ken ei löytänyt ajanvieteohjelmassa itseään, ken haki teinimäisesti kaveria joukosta ja löysikin. Ja olihan jälleen paikalla myös Pekka, jolla oli ylivertaisesti eniten kokemusta pressaskaboista.

Näistä kun valitsee, ei kannata hakea erehtymätöntä ja täydellistä – kannattaa kysyä kehen luottaisi pahassa paikassa. Kuka on osoittanut pätevyyttä ja kykyä kantaa vastuuta sekä tähänastisissa tehtävissään että ihmissuhteissaan? Kenen historiassa ei ole eettisesti arveluttavia manöövereja? Kuka ei kaveeraa kaikkien kanssa, mutta tulee kaikkien kanssa toimeen? Ja: onko sisua?

Ps. Tuntui ihan mukavalta kun ohjelman lopuksi soittivat yhden minunkin elämäni biiseistä (niitä on kyllä monta) ja esittäjähän oli tietysti itse ikoninen Arja Saijonmaa.