Lähdimme eilen käymään Tädin luona mukanamme juhannuskukka, jäätelöpakkaus ja mansikoita. Täti otti vastahakoisesti meidät vastaan. Kolme kertaa päivässä käyvät kotihoitajat ovat selvästi hermostuttaneet häntä. – Käyvät vain katsomassa satunko olemaan kotona. (Täti ei muista, että hänellä ei ole enää avainta.) Kyselen, onko ateriapalvelu tuonut ruuan tänään. Täti ei muista, ei sitäkään onko syönyt. Pöydällä on kansiollinen selostusta siitä mitä ’kotikuntoutusyksikön’ palvelut sisältävät ja mitä ei ja mitä palvelu maksaa. Meille on kerrottu, että hoitaja jättää kansioon merkinnän joka käynnistä. Kansion käyntilomakkeessa ei ole ainoatakaan merkintää. Kaksikymmentä yli kahden ovesta tulee yksi hoitaja ja tervehtii iloisesti Tätiä, sitten meitäkin. Hän ei ole tietoinen merkitsemisasiasta. Tarkistamme yhdessä jääkaapin, se on lähes tyhjä, mutta on siellä hiukan sen näköistä valmisruokaa, joka on päivän ruokalistassa. Ilmeisesti Täti on siis saanut aterian ja syönyt. Hoitaja lähtee, viiden minuutin käynti ei sisältänyt muuta. Minusta Täti näyttää taas kutistuneen sitten kahden viikon takaisen tapaamisen sairaalaosastolla. Todennäköisesti Täti ei muista juoda, vaikka kotihoitaja ehkä käydessään muistuttaa. Kaikki tärkeät asiat puhutaan moneen kertaan ja kohta Täti kysyy taas samaa. Listaan kauppakassipalvelua varten, minkälaista aamu- ja iltapalaa Täti mieluiten söisi. Täti allekirjoittaa apteekkia varten hoitajan jättämän lapun lääketilin avaamiseksi. Tili tarvitaan, että hoitaja voi hakea lisää lääkkeitä, kun entiset loppuvat, ja apteekki voi laskuttaa omaista, joka raha-asioita hoitaa. Käymme kotimatkalla apteekissa hoitamassa tiliasiaa. Saamme lisää lappuja. Huoh. – Tänään hoitaja soittaa ja kertoo, että tädille pitäisi hankkia paikka kuukauden päästä alkavan putkiremontin ajaksi. (Mitä, meidänkö se pitää hoitaa?) Puhelimesta kuulee, että Täti sanoo taustalla: – minä en lähde kotoani minnekään.  – Näin mennään päivästä toiseen tässä kotihoitosysteemin ihmemaassa.

kesän korkein hetki, sanottiin ennen juhannuksesta. usein se on myös kukkein ja suvisuloisin, mutta harvemmin helteinen. parhaimmillaan kaupungin juhannus on, kun menijät ovat menneet ja kaupunki rauhoittunut iltaan. istumme kahdestaan pihakeinussa saunan jälkeen ja nautimme leppeästä tuulenhengestä eikä ainutkaan hyttynen inise inhasti korvan juuressa.

tänä vuonna saimme nauttia eurovision välittämänä Wienin Filharmonikkojen perinteisestä kesäkonsertista Schönnbrunnin keisarillisen palatsin puistossa jo juhannusviikon torstaina. meillä oli onni päästä käymään Wienin matkalla 2008 tuossa ihmeen kauniissa ja valtavassa puistossa, jonka upeat suihkulähteet, kukkaistutukset ja rakennukset valaistaan aina aistikkaasti kesäkonserttia varten. konserttiin saapuu väkeä kymmenintuhansin ja ihmiset levittäytyvät nurmikkorinteille ja vaeltelevat puiston käytävillä pimenevässä illassa. klassista konserttimusiikkia rakastetaan ’vanhassa maailmassa’. Eurooppa on antanut maailmalle parastaan, kaikki säveltäjät, joiden teokset elävät vuosisadasta toiseen.

Ajelimme lauantaina lapsuusmaillemme kummipojan esikoistyttären rippijuhliin kutsuttuina. Jo menomatkalla kotihoitaja soitti kahdesti tädin asioista. Lopulta Toinen sanoi, että olemme viikonlopun matkalla emmekä voi nyt olla mitenkään avuksi ennen maanantaita.

Perillä oli paljon sukua koolla. Monet oli nähty rippilapsen vanhempien hääjuhlissa viimeksi, niinpä oli vähän varmisteltava puolin ja toisin ketä ollaan. Sunnuntai oli lämmin ja kaunis kesäpäivä, pihassa lentelivät pääskyset. Urheilullinen rippilapsi jaksoi poseerata hyväntuulisesti koko päivän, hiukset kauniisti kiharrettuina, hopeakrassein koristellussa valkoisessa mekossa ja kummilta saatu hopearisti kaulassa. Pöydät notkuivat perinneherkuista ja moderneista leipomuksista.

Iltaa myöten ajoimme kotiin. Muistelin mielessäni veljen sekä kummipojan rippijuhlia samassa lapsuuteni kirkossa, jossa nyt jo kolmas sukupolvi astui alttarille valkoisissaan. Kristilliset perinteet murenevat hiljalleen, mutta tuntui hyvältä kokea, että siellä ne ovat vielä kunniassa. Kiitos, että saimme olla mukana.

Eilen illalla soi puhelin. Miesääni kertoi olevansa Tädin rapun alaovella ja tarvitsevansa ovikoodia. Kävi ilmi, että kotikuntoutukseen siirto oli päätetty toimeenpanna, mutta unohdettu tiedottaa omaiselle, niin kuin sovittu oli. Toinen antoi puolestaan isännöitsijätoimiston numeron: – Kysykää sieltä koodia, en ole tarvinnut, kun minulla on vara-avain. (Mietin, mihin ovikoodia tarvitaan, jos Täti on siinä ja hänellä on avain kotiinsa.)

Soitettiin saman tien osastolle, kello oli kuuden maissa. – En voi nyt tarkistaa, olen potilasta hoitamassa, soitan kun vapaudun. Viittä vaille kahdeksan soitettiin uudelleen. Huonosti suomea puhuva mieshoitaja pahoitteli, että takaisinsoitto oli unohtunut. – Kyllä, hänet on siirretty kotiin tänään. Kotikuntoutusyksikkö hoitaa hänen asioitaan. Tässä tulee numero…  – Päätimme soittaa aamulla, tuskin siellä kukaan enää illalla vastaa.

Aamulla soitin. Kotikuntoutusyksikön päivystäjällä kesti etsiä koneelta asiakkaan tietoja. Asiakastiedostojen selaaminen ei selvästikään ollut hänen vahvuusaluettaan. Kun hän oli kartalla kenestä puhutaan, puhelu katkesi. Soitin uudelleen. – Kyllä, hänet on tuotu kotiin eilen illalla. Kyllä, hän on Espoo Cateringin ateriapalvelun listalla, lämmin ateria tuodaan puolen päivän maissa. Nyt en tiedä miten sen sisäänpääsyn kanssa on, mutta jos rappuun pääsee, ruoka jätetään oven taa 10-14 välillä, ellei asiakas avaa. Kauppa-asiat hoitaa kauppapalveluyksikkö. Kyllä, osastolta yleensä pannaan mukaan jotain pientä iltapalaa ensimmäiseksi illaksi. Aluksi kotihoitaja käy kolmesti päivässä, aamulla 8-10 välillä, 12-14 välillä ja viimeisen kerran 17-19 välillä. Osastolta kerrottiin, että asiakas pääsee itse vessaan. Eikö, no me olemme osastolta saadun tiedon varassa.

Puhelin soi kohta. – Täällä on kotihoitaja …, olen soittanut omaisenne ovikelloa useaan kertaan, mutta hän ei avaa. Mitä tehdään? – Toinen huokaa syvään. – Tulen avaamaan oven, sopiiko tunnin päästä? Toinen ajaa Espooseen päästämään hoitohenkilön sisään. Toinen ihmettelee hoitajalle, miksi Tädillä on kanyyli teipattuna käteen, vaikka tiputukset piti olla jo aikoja sitten lopussa. Kotihoitaja poistaa kanyylin. Neuvotellaan avaimen antamisesta kävijälle, paljon puhetta, perustelua ja suostuttelua tarvitaan ennen kuin Täti itkien suostuu ’lainaamaan’ oman avaimensa. – Se on palautettava, muuten en voi lähteä ulos kauppaan. (Kauhistus, ei kai hän aio mennä ulos ilman kotihoitajaa!) Isännöitsijätoimistosta tilataan ylimääräinen avain, sen saa huomenna. Kotihoitaja lupaa hakea.  

Toinen odottaa puoli kolmeen asti, mutta ateriaa ei näy. Hän soittaa taas Kotikuntoutusyksikköön, josta luvataan soittaa Ateriapalveluun ja kysellä, miksi ruokaa ei ole toimitettu sovitusti. Huoh. Täti on niin väsynyt kaikesta, että nukahtaa vuoteeseensa. Toinen palaa kotiin. Yritämme luottaa Kotikuntoutukseen, vaikka ihan hyvin tämä ei ole alkanut…


Päivittäisessä seurannassa meillä on Hesari ja viikottaisessa Suomen Kuvalehti ja Kotimaa. Ei niin, että oltaisiin aina samaa mieltä aviisien tarjoamien poliitiikka- tai kultttuurikatsausten kirjoittajien kanssa, mutta sopivasti eri mieltä niin, että keskustelunaihetta on ja pohdittavaa riittää. On pantu merkille, että Hesarin artikkelien aiheisto ja kirjoittelu on viihteellistynyt viime vuosina, samalla asiallinen sisältö köyhtyy. Sama kehitys näyttää tapahtuneen YLEn uutis- ja ajankohtaistoimituksissa. Nämäkin ovat ajan merkkejä.

Tulipa eilen seurattua tuokion verran eduskunnan täysistuntoa livenä. Senhän tietää millainen teatteriesitys siitä nousee, kun edellinen päähallituskumppani teroittelee sapelihammastaan nyt oppositiossa, ja siinä vieressä mekastavat junttipuolueen itsetyytyväiset setämiehet. Kaikki hurskaat toiveet asiallisesta ja edustajatovereita kunnioittavasta keskustelusta unohtuvat siinä silmänräpäyksessä, kun puheenvuoron saa. Asiaton huutelu on ikuinen luonnonvara. Ei tarvitse olla kummoinenkaan ennustaja arvatakseen, että hallituksen luottamuksesta tullaan äänestämään tämän tästä. Oppositio hoitaa räksytysvirkaa ja hallituksen karavaani on lähtenyt autiomaataipaleelleen.

PS Ja mitä! Liike Nyt eli Hjallis Harkimo tukee hallituksen ohjelman hyväksymistä. Itsenäistäkin ajattelua voi näemmä harrastaa.


Osastolla syötiin päivällistä, puolenkymmentä mummoa päivähuoneen pöydän ääressä, loput omissa huoneissaan, ehkä, jos joku ennätti syöttämään. Aterioituaan Täti tuli käytävää reipasta vauhtia rollaattorin kanssa, mutta meni ohi huoneensa, jossa istuimme odottamassa. Hän oli kyllä tunnistanut meidät, mutta keskustelun edetessä tuntui siltä, että välillä hän ei ollut ihan varma keitä olimme. Kysäisin mitä hän nyt muistaa sairaalaan tulostaan. Kävi ilmi, ettei mitään. Ajankohdasta puheenollen hänellä oli menossa vuoden 2018 helmikuu. Kerroimme taas, että on kesäkuu ja hänet tuotiin sairaalaan kuukausi sitten, kun Toinen löysi hänet kotoa lattialta. Kodin osoite oli kadonnut Tädin muistista. – Ei miulla ole kotiin ikävä, täällä hoidetaan hyvin.

Muisteltiin Tädin sisaruksia ja puolisoa. – Muistan nimet tutuiksi, mutta en pysty palauttamaan kasvoja mieleeni. En ajattele heitä enää. Miulla on vain tämä päivä ja tämä hetki. Kerroin pojistamme, joista hän aina ennen kyseli, ja näytin kuvia lapsenlapsista, mutta ei hän enää jaksanut kiinnostua. – Menee sekavaksi, kun yritän miettiä nykyisiä asioita, hän valitti. Hän palasi uudestaan ja uudestaan vuodettaan vastapäätä olevaan tauluun, mitä sen kuviot mahtoivat merkitä. Yhtäkkiä hän muisti: – Tuosta ikkunasta näkyy vihreä niitty. Se pitää paikkansa, maisema on kesäisen vehreä ja kaunis (silti hänen mielensä oli helmikuussa).

Poikkesimme Tädin tyhjässä kodissa. Posti oli tuonut tiliotteen pankista. Sairaalan toimesta tilattu siivooja oli käynyt maanantaina. Päällisin puolin näytti siistiltä, astiat tiskattu, vuode sijattu puhtain lakanoin ja vessakin oli kunnossa. Keräsimme kaksi paperikassillista kuihtuneita kukkia pois ikkunoilta. Kaksi kultaköynnöstä oli elossa ja ne kasteltiin. Rapun alaovessa oli ilmoitus talon asukkaille putkiston sukituksesta. Sekin on vielä edessä. 

kuin tulenliekki syttyy ilo sydämessä. kuin tulenliekkiä, varjelen iloani, annan sen hehkua sille, joka sen huomaa. kesä – ja kesän kaikki ilo: tuuli ja puiden suhina, kukkien hymyt tieni varrella ja metsän siimeksessä, sinitaivas ja poutapilvet, veden vastausvälke auringon suudelmille. kanssakulkijan valoisat kasvot kadulla, jäätelökioskin kohdalla. lapsenlapsi ensimmäisessä kesässään!

Kirkollisen viikkosanoman, Kotimaan kirjoittelussa ollaan (vihdoin) terävöittämässä arvioita kirkon tilasta. Kovin harrasta ja vakaata linjaa lehti on pitkään edustanutkin. Herätysliikkeisiin sitoutumaton seurakuntaväki on eri informaatiokanavia ja yleisempää uutisvälitystä seuranneena huomannut ajan mediassa merkkejä, jotka herättävät huolta  kirkon seisahtaneesta tilasta mm. tasa-arvokehityksessä. Samaan aikaan, kun kirkossa osa valtaa pitävistä jarruttaa ja hyssyttelee – toinen osa kahlaa vastavirtaan ja pyrkii repimään rakoa yhteiskunnalliseen  kehitykseen ja paaluttamaan kirkon ikiaikaiseen muuttumattomuuden tilaan. 

Luin tänä keväänä ilmestyneen pamfletin kirkon tasa-arvokehityksestä*. Masentavaahan tuota oli lukea. Kyllä kirkkomme vallankammareissa tarvittaisiin kovasti tuuletusta, jollei suorastaan vallankumousta. Usko ei ole pelkkää muinaisten tekstien pilkuntarkkaa totena pitämistä, usko on  avarana toivon ja rakkauden yhteisönä ajassa elämistä.

*Tasa-arvon kirkko, toim. Anni Tsokkinen, S&S 2019

Joskus pariin päivään mahtuu äärtä ja laitaa.
Kävimme isossa kauppakeskuksessa hankinnoilla eilen. Koska Pikkufriidun kotiosoite on kauppakeskukselta vain seitsemän minuutin ajomatkan päässä, soitin Susamaria-äidille ja kysyin häiritsisimmekö päiväunia, jos poikkeaisimme. Olivat juuri palaamassa lähikaupasta, joten hyvin sopi poiketa. Pikkufriidu oli mitattu ja punnittu neuvolan tädin toimesta ja todettu olevan hyvällä kasvu-uralla. Tytteli pyöriskelee lattiatasossa joka suuntaan, seisoo tuettuna ja istuskelee askartelemassa leluineen omin toimin. Kahdeksan kuukautta on ikämittarissa, yksi hammas suussa, ja äänivalikoima on kunnioitettava. Yösyönnistä pyristellään irti, mutta toistaiseksi tuloksena on ollut kuuluva protesti.

Puolustusvoimien lippujuhlan kunniaksi liput liehuivat korkealla eilen. Kun tulimme kotipihaan, lippumme oli puolitangossa. Mitä naapurustossa on tapahtunut, aprikoimme. Tänään kuulimme, että lähinaapurimme puoliso oli pitkään sairastettuaan päässyt pois. Ei se siten iso yllätys ollut eikä siihen mitään dramatiikkaa liittynyt, mutta kyllä pitkäaikaisen tutun suru koskettaa.

Sitten posti toi iloisen kirjeen, jossa kummipoikani esikoistytär kutsui rippijuhliinsa. Tuntui ihanalta ajatukselta päästä osallistumaan nuoren ekaan sukujuhlaan omille lapsuusmaille.



vehreys syvenee viikko viikolta. pääskyset saksivat taivaan sineä. kumpupilvet ja auringonsäteet vuorottelevat sadepilvien kera. molemmat pitävät kesää vauhdissa. tänään muistin ikiaikaista unelmaani viettää vielä kerran vuodenaikojen taitteet maalla, veden tuntumassa. aistia kevään ensi merkit, luonnon syvenevät värit ja kukkien yllätykset. kulkea läpi kesän kuumat aurinkopäivät varjoa etsiskellen. tuntea viilenevien iltojen lumo ja kesän taittuminen syksyyn. monet unelmat olen elämässä jo ehtinyt elää todeksi. tätä vielä/enää en.