Joni Pyysalo Putoamispaikka WSOY 2021

1974 syntynyt Pyysalo on julkaissut ensiksi runoja, mutta kokeilee nyt romaania kolmen päähenkilön toisiinsa lomittuvilla tarinoilla. Tarina alkaa äidistä, joka katoaa saarimökiltään ja jatkuu pojan vaimon ja pojan eriytyneillä elämänkuvilla, joihin liittyy löyhästi heidän tyttärensä maailmanparannusprojekti. – Romaani tuntuu hajanaiselta, haahuilevalta. Kadonnut äiti ei löydy, mikään ei oikein etene eikä selviä. Sellaisenahan monen elämä nykyään näyttäytyy, mutta luettuna tarina ei ottanut minua mukaansa.
*
Anna Maria Mäki Äänenkantama TEOS 2021

Kirjoittaja on julkaissut aiemmin novellikokoelman ja lyhytproosaa. Esikoisromaani on riipaisevan alaston kertomus pikkulasten äidin väsymisestä aina romahduspisteeseen ja suljetulle osastolle asti sekä toipumisen polun alkuun pääsemisestä. – Tietynlainen autofiktiivinen tarina on puhutteleva ja avaa todentuntuisesti ja kiinnostavasti psykoottisen tilan kehittymistä ja paranemispolun vaiheita ja mahdollisuuksia.
*
Kyung-sook Shin Jään luoksesi suom. Taru Salminen into 2017

ET-lehden arvostelu: ”Koskettava tarina, uutta ajateltavaa ja eksoottinen tapahtumapaikka.” Korealaisen kirjailijan kertoma tarina sijoittuu yliopisto-opiskelijoiden maailmaan. Tarinassa seurataan kahden tytön ja kahden pojan sekä heidän kohtaloiden solmiutumisesta yhteen ja traagisista käänteistä. – Olen jo kertonut aiemmin, että mielelläni luen erilaisissa kulttuureissa kasvaneiden ja elävien ihmisten tarinoita. Maailmamme on rikas ja monimuotoinen; toisista kulttuureista, ajattelutavoista, arvoista ja arjesta voi oppia ja avartaa käsityksiään. Kirjallisesti teos poikkeaa länsimaisesta tyylistä, tässä kuvataan enemmän ihmisten sisäisiä tuntoja kuin ulkoisia tapahtumia tai juonenkäänteitä.
*
Enni Mustonen Näkijä Otava 2021 Pukija Otava 2020

Kirsti Mannisen uusimmat romaanit, Enni Mustosen nimissä, kuvailevat tänä vuonna ilmestyneen Näkijän silmin Amerikan suomalaissiirtolaisten elämää Los Angelesin maisemissa ja edellisvuotisen Pukijan suomalaisen elokuvastudion pukujen hoitajan työtä ja elämää. Kirjailija on käyttänyt kummassakin runsaasti elokuvastudioista ja niiden aikalaistähdistä kertovaa lähdeaineistoa elävöittämään päähenkilöiden tarinaa. – En ole viihderomaaneja harrastanut, mutta taannoin sain ’kaupan päällisiksi’ kirjakaupasta Enni Mustosen uuden pienoisromaanin, joka kertoo Näkijässä päähenkilönä esiintyvän Martan nuoruusvaiheista kotimaassa. Tykästyin Martan muhevaan pohjalaismurteeseen ja selkeäpiirteiseen hahmoon. Pienoisromaani valotti jo hyvin pätevästi kirjailijan omaa tyyliä ja viihderomaania yleisemminkin. Eloisasti polveileva juoni ja päähenkilöiden luonteikkuus ovat oleellista ja tapahtumien aihepiiri on oltava hallussa. Näkijästä ja Pukijasta jäi makoisaksi haudutetun viihdepuuron tukeva jälkimaku. Kolmanneksen sivumäärästä olisi kyllä voinut huoletta karsia kummastakin, tarina olisi napakoitunut. Mikä ettei näitä koronakaranteenissa viihtyäkseen lukisi ja moni lukeekin.
*
Alberto Moravia Matka Roomaan suom. Tuula Saarikoski Tammi 1991 (1988)

Tympeällä tavalla miesnäkökulmainen tarina, joka jäi minulta kesken.
*
Saara Cantell Kesken jääneet hetket Tammi 2020

Palkitun elokuvaohjaajan ja käsikirjoittajan esikoisromaani on yksi viime vuoden kirjallisista tapauksista. Romaani nostaa rohkeasti yhden perhepiirin väkevät tapahtumat esiin tavalla, joka ei jätä lukijaa viileäksi. Romaanin juonikuvio on tarkasti mietitty ja tekijän kuvataiteellinen ote näyttää tapahtumat visuaalisesti rikkain vedoin. – Tämä romaani on hieno kuvaus perheen sisäisistä siteistä, suvun ja nuoruudesta asti säilyneiden ystävyyssuhteiden kantavasta voimasta ja äitiyttä kokemattoman naisen syvästä rakkaudesta äidittömäksi jääneisiin lapsiin. Taito on kertoa rankoista kohtaloista niin hengittävästi, että lukija saa tilaa tuntea. En ole aikoihin itkenyt kirjaa lukiessa niin kuin tässä itkin.
*
Tiina Raevaara En tunne sinua vierelläni novelleja Teos 2011

Raevaaraa on verrattu Jyrki Vainoseen, Leena Krohniin, Maarit Verroseen ja Johanna Sinisaloon. Edellä mainittuja eksentrisiä tarinoita kirjoittavia olen mielellänikin lukenut, mutta Raevaaran novellit olivat minulle liikaa. – Vastenmielisyys oli niin voimakas, että jätin kesken.

* * *

Minkäpä mahtaa. Arvaatte kyllä mille. Yritetään hillitä hillitöntä. Keinoja olisi, mutta ihmiset uskovat typeryyttään kaikenmaailman trollaajia mieluummin kuin tieteeseen nojaavia asiantuntijoita. Vastuulliset toimijatkin tekevät virheitä, kuten maan hallitus avaamalla ylioptimistisesti yhteiskunnan. Ja heti kohta osa kansalaisia hilluu yötä myöten samanmielisten sankoissa joukoissa mikä missäkin, jopa maasta ja maanosasta toiseen ilman järjellistä syytä tai tehtävää, kun pitää vain päästä arjesta ’lomalle’.

Ei saa syyllistää, mutta hoitaa pitää, kun sairastuu. Viikkokausia ovat tartuntatilastot tahkonneet ennätyslukemia toisensa jälkeen ja pelkkään onneensa luottaneet akuuttisairastujat täyttäneet paikkoja tehohoidossa ja vuodeosastoilla. Kuukausia muista syistä sairastuneet saavat odotella jonossa leikkausta ja hoitopaikkaa niiltä, jotka sortuvat virukseen, kun eivät halua tai viitsi hankkiutua rokotettavaksi.

Toisaalta: sataprosenttista suojaakaan ei ole, vaikka olisi saanut kaikki rokotteet. Se taisi yllättää meidät kaikki, asiantuntijatkin. Pitäisi valjeta viimein jokaiselle: nyt on tosi kyseessä. Ainakaan piittaamattomuudella ja luovuttamalla tästä ei selvitä.

Olemme kesän mentyä hiljentyneet sunnuntaiaamuisin radion ääreen. Olen pitänyt radiojumalanpalveluksen tasalaatuisesta äänestä ja musiikista. Seurakuntien striimaukset osoittautuivat kovin eritasoisiksi, ja televisiosta lähetettiin messu-uusintoja, mikä on täysin kuollut idea. Kirkkovuosihan elää teksteineen kulloinkin läsnäolevan seurakunnan osallistumisesta. Adventtina jäimme pitkästä aikaa katsomaan televisiosta lähetettyä messua Siuntion kirkosta. Vaan kuinkas kävikään.

Vanha keskiaikainen kirkko puhutteli kyllä tilana, jos nyt ei kauneudella niin ikiaikaisuudellaan. Seurakunnan kanttori soitti urkuja mallikkaasti, mutta upeaääninen oopperalaulaja ei ehkä ollut paras äänenjohtaja virsilauluun. Hän lauloi komean soolonkin, oopperamaneerit tosin rikkoivat laulun sanomaa. Seurakunta lauloi kuoronsa tukemana adventtiriemuun kutsuvan hoosianna-hymnin. Siihen voi sydämessään yhtyä.

Messumenojen kuvauksen paras kohta oli, kun kamera aika ajoin rauhoittui aidoin kynttilöin liekehtivään kattokruunuun. Liturgi yritti parhaansa, mutta yli taitojensa. Ihmettelin jälleen, miksi papit eivät ymmärrä lukea vuorotervehdyksiä, jos nuottikorva on heikko. Tässä messussa jolloteltiin Isämeidän rukous ja Herran siunauskin.

Palaamme mieluusti radiokirkkojen ääreen taas jatkossa.

Adventtikynttelikkö löytyi laatikosta, johon olin sen viime joulun jälkeen tallettanut. Kynttilät unohtuivat eilisellä ostosreissulla, mutta Toinen pujahti hakemaan lähikaupasta. Sytytän aamukahvilla ensimmäisen neljästä.

Valo! Pihan valonauhat, etuoven valokranssi! On merkityksellistä, että sytytämme valoja yhdessä. Kiitollisina, että olemme saaneet yhdessä kulkea nämä kaksi vaikeaa vuotta toisiamme tukien ja varjeltuneet taudista. Kiitollisina osaksemme tulleesta ystävyyden siunauksesta. Kiitollisina pojistamme rakkaineen, neljästä ihanasta lapsenlapsesta erityisesti.

Ensimmäinen adventtisunnuntai on evankelis-luterilaisen kirkkomme juhlapyhistä merkittävimpiä. On koskettavaa juhlantuntua, kun kirkontäysi seurakunta on vuodesta toiseen kokoontunut laulamaan Hoosianna-hymniä. Epidemiatilanne saattaa estää kokoontumisia, mutta rukousta se ei estä. Hoosianna, Herra auta! Adventti, lisääntyvän valon juhla, on yhä paikallaan kalenterissa. Seurakunta odottaa Kristusta valoksi maailman pimeään yöhön.

”Hiljainen kuninkaamme, pysähdy elämämme keskelle,
anna sisimpämme aueta sinun läsnäolollesi,
havahduta meidät iloosi, valmista sydämessämme tilaa valtakuntasi tulemiselle.”

Työvuosina tahti vain kiihtyi joulua kohti. Ei ollut tilaa tunnustella miltä tuntuu marraskuu. Eläkkeelle jäätyä putkahti päiväkirjaani lause: alkaa olla syksy syksyltä syksympää. Aloin tunnistaa ilmiön, jonka nimesin marraskuun matalamieleksi. Se kesti yleensä noin kaksi viikkoa. Nyt mietin: marraskuun marras tulee vuosi vuodelta martaammaksi, vanhuuttako tämä on?

Tänä vuonna ensimmäistä kertaa marrasoire muuttui siinä määrin vakavaksi, että tokenin siitä vasta antibioottikuurin ja viruslääkkeen avulla ja pitkillä päiväunilla. Lapsenlapset ovat olleet kipeinä myös tahoillaan. Työelämässä ahkeroijilla ei näytä olevan varaa kuunnella itseään, painetaan patteripupuina päivästä toiseen pikkujoulujuhlia ootellessa.

Me asumme maassa, jossa on neljä vuodenaikaa ja niidenkin epämääräiset väliliukumat venyvät ja vanuvat ainakin maan eteläosissa. Luulisi vanhojen jo tottuneen. Vaan ei, moni on hankkiutunut vaivihkaa eteläiselle aurinkovyöhykkeelle eläkepäivien viettoon. Toiset matkailevat mihin suuntaan pääsevät, jos talous ei tee tiukkaa.

Koronatartuntatilanne on taas ennätystapissa vähän joka puolella, mikä sekä vaikeuttaa että rauhoittaa sinne tänne säntäilyä. Kaltaisilleni käypä marrashoito on olla aloillaan, ottaa kukin päivä sellaisena kuin se valkenee, hämärämpänä tai valoisampana, ja hakea pienten ilojen kopasta mahdollisuuksien mukaan sopivia mausteita tavallisten askareiden lomaan.
– Aina ei ole pimeää. Eilenkin tuli tupsaus lumihiutaleita, valoa pilvien raosta ja lempeää hämäränhyssyä iltaa kohti. –

Reilu pari viikkoa marraskuun pimeyttä on raahustettu läpi. Viime viikkoni on mennyt antibioottia syöden. Tämän viikon puolella tuli vielä viruslääke kehiin. Lääkitys väsyttää, vaan jospa tämä tästä pikku hiljaa normalisoituisi. Rokotusten jälkivaiva, päänsärky, on ainakin alkanut hellittää.

Isänpäivä meni iloisemmissa merkeissä. Murulla oli esiintyminen musiikkiopiston viululeirin isänpäiväkonsertissa. Oli ilo kuunnella kymmentä lahjakasta viulistia, kukin omassa kehitysvaiheessaan. Erityisesti jäi mieleen parin pojan esitykset. Muru oli porukan nuorin, joten hän sai aloittaa Schubertin Mehiläisellä. Konsertin päätti koko upean viuluryhmän raikas yhteisesitys. Kuopuksen perheen porukka oli flunssainen, juttelimme illalla videopuhelua. Pikkufriidu yski pahankuuloisesti, mutta hyppelehti silti kuvassa mukana, ja pikkupikkuinen oli jo unten mailla.

Ensimmäinen oikea pakkasyö ollut täällä etelässä, eilisaamun lukema miinus seitsemän. Tänä aamuna taas plussalla sama lukema. Sääennusteetkin soutavat ja huopaavat talven tulon kanssa. Autonrenkaiden vaihto on kumminkin tilattu tulipa talvi tai oli tulematta. Aamulla hajosi autokatoksen lukko käsiin. Onneksi ehti aueta ensin, että saatiin menopeli ulos ja käyttöön.

Sillä aikaa, kun lojuin nirvanassa hierojan käsissä, Toinen oli saanut Tätinsä talon isännöitsijältä puhelun, jossa ihmeteltiin vedenkulutuksen äkillistä nousua. Syylliseksi arveltiin Tädin ikiaikaista pesukonetta, jolla vaihtuvainen kotihoitajien armeija pesee lakanat sekä pitovaatteet tarvittaessa. Omahoitaja laittoi aina pyykkipäivänä pesuhuoneeseen lapun: Älä koske pesukoneeseen. Omahoitajaa ei enää ole, ei ehkä varoituksiakaan. Mitä lie tapahtunut, mutta kone on sekaisin. Onneksi ei vesivahinkoa asunnossa kuitenkaan. Pitääkö ostaa vielä uusi pesukone, Toinen tuumii nyt.

Meillä on ollut tapana nostaa vanhempiemme kuvat esille pyhäinpäivänä, jota myös vainajien muistopäivänä vietetään. Tuli lampukassa, tuohus ja tuikut saavat palaa loppuun sisällä, ovipielessä puolestaan lyhtykynttilä.

Pyhäinpäivää vietetään kristillisissä kirkoissa pyhien ihmisten muistoksi. Pyhyys liittyy ihmisen elämän merkitykseen kristityille, heissä on hyväntekijöitä, rauhanrakentajia, profeettoja, viisaita opettajia, palavia rukoilijoita ja evankeliumin sanansaattajia. Omia poismenneitämme emme muistele siksi, että he olisivat olleet erityisen pyhiä ihmisinä, vaan siksi, että he ovat liittyneet rakkauden sitein elämäämme, kulkeneet kanssamme, näyttäneet tietä. Kiitämme heistä ja muistelemme, mitä hyvää heidän kauttaan saimme. Ihmisyyteen kuuluu vajavaisuus. Oman ja läheisten epätäydellisyyden hyväksyminen vapauttaa kiitollisuuden. Ja siitä saa voimaa.

Aamiaisen ja lehdenluvun jälkeen rantaudun kirjoitushuoneeseeni ja avaan sälekaihtimen. Hätkähdän: naapurin pihalla on punakeltainen ema, ensihoidon auto. Ennen kokematon näky pysäyttää. Tiedän, että enää naapurissa ei asu vanhuksia, lapsiperheitä vain. Ei kai lapsille ole sattunut jotain, nousee hätääntynyt ajatus. Sitten: auto on tullut hiljaa, ei siis mitään kovin dramaattista kuitenkaan. Aamu on jo pitkällä ja useimmat autot ovat pihasta poissa, työssä kävijät töissään, isommat lapset koulussa. Nuori ja hontelo ensihoitotyöläinen tulee painavine laukkuineen autolle, jättää laukun ja ottaa pyörätuolin. Huoh. Ei mitään kamalaa siis. Hetken päästä pienten kaksosten äiti nostetaan tuolissa autoon, oikea nilkka on paketissa. Ema-auto lähtee yhtä hiljaa kuin on tullutkin.

Kuuntelen pyhäaamuisessa rauhassa radiokirkkoa, jossa saarnan aiheena on evankeliumin anteeksiantamusteksti Matteuksen mukaan: ”Jos te annatte toisille ihmisille anteeksi heidän rikkomuksensa, antaa myös taivaallinen isänne teille anteeksi. Mutta jos te ette anna anteeksi toisille, ei isännekään anna anteeksi teidän rikkomuksianne.”

Ehdollinen anteeksianto? Entä jos eksyy kaivelemaan toisten itselle aiheuttamia mielipahoja ja niiden anteeksiantamisen tilaa? Läheskään kaikkea toiselle aiheuttamaansa ei ole itsekään tehnyt tahallaan, ei edes tiedä toisen pahoittaneen mielensä. Kaikkea itselle aiheutettua pahaa mieltä ei asianomainen tietämättömyydestä tai tieten pyydä koskaan anteeksi. Pitäisi kuitenkin antaa anteeksi eikä jäädä hautomaan asiaa.

Saarnassa ei puhuttu itseäni eniten askarruttavasta tilanteesta: entä jos ei voi antaa itselleen anteeksi, koskeeko Jumalan anteeksiantoehto sitäkin? Entä jos on tehnyt vaikka vain kerran itsellekin käsittämättömästi ja ilman mitään syytä toiselle pahaa? Jos on pyytänyt anteeksi, ehkä kokenut saaneensa anteeksi, mutta kokee itse tekonsa yhä anteeksiantamattomaksi ja kantaa syyllisyyttä läpi elämän?