Taakse jäi ikuiselta pimeydeltä tuntunut marraskuu. Hoosianna! Tietyn hyllyn tietystä alalaatikosta heräteltiin 11 kuukautta hurskaan unta nukkunut kynttelikkö. Se on ollut käytössä joka joulukuu ainakin tässä kodissa asutut 35 vuotta. Siihen vielä neljä valkoista kruunukynttilää ja kas, adventti voi alkaa.
Yöllä herään kilinään ja kolinaan. Keittiön oven raosta kuultaa valo. Toinen siellä pitelee kahteen osaan hajonnutta kynttelikköä, josta kynttilät ovat karanneet lattialle. Ehkä ei pitäisi jättää adventtikynttelikköä tilapäisesti odottamaan aamua valokatkaisijaa hapuilevan liikeradalle.
No niin. Myydäänkö adventtikynttelikköjä enää nykyään missään? Netti kertoo, että ainakin yksi malli vielä on myynnissä naapurikaupungin kauppakeskuksessa. Ei auta. Mentävä on. – Vai?
Olen täällä jo huokaillut Tädin jäämistön selvittelyä. Asunnon tavaroiden lajittelu etenee siinä tahdissa, kun Toisella (ja minulla) riittää voimia. Perunkirjoitus on tehty. Omaisuuden jakoa varten tietty pankki, joka hallinnoi Tädin jäljellä olevia eläkevaroja, vaatii joitakin selvityksiä, joiden saaminen ei niin vain onnistu. Siinä on siis takku, jonka selvittämiseen ei vielä ole keinoa löytynyt.
Takku on nimittäin eteläisessä EU-maassa, jossa tiettyjen rekisterien pito on ollut vähintään leväperäistä, ellei suorastaan olematonta. Sinne lähti kotimaasta viime vuosisadalla muuan Tädin veljentytär, meni siellä naimisiin ja kuoli lapsettomana. Isänsä ja äitinsä kuoleman jälkeen ainoa elossa oleva perillinen oli Suomessa asuva veli, joka joutui tuolloin hankkimaan k.o. maasta vaaditun todistuksen sisarensa kuolemasta lapsettomana. Nyt samainen veli on yksi lapsettoman Tädin perillisistä. Ja taas pitää todistaa, että sisar on kuollut kauan sitten lapsettomana. Sama todistus ei käy, koska pankki on eri, ja aikaakin on taas kulunut. Byrokratia hellii takkujaan.
Runot
Maria Matinmikko Valkoinen ntamo 2012
Valkoinen on Oulussa 1983 syntynyt runoilija ja prosaisti Maria Matinmikon esikoisteos. Teos on myös Suomen oloissa ensimmäinen esikoinen, joka palkittiin Yleisradion Tanssiva Karhu-palkinnolla. – En osaa sanoa tästä muuta kuin vahvan uuden runoäänen tästä löysin. Tyyli on proosanomainen, uudenlainen. Värit ovat vahvasti mukana tekstissä pitkin matkaa. Odotan mihin suuntaan hänen ilmaisunsa kehittyy. Kiinnostava.
Ikkuna on aalto. Hiljaisuuteni lepää tuossa viherkasvissa. Tummat ja nahkeat lehdet, täydellinen monumentti. Aamu häilyy yön alla ja sen rei’issä. Meri tulee läpi. Ei ole nimiä eikä kasvoja.
*
Aila Meriluoto Kimeä metsä WSOY 2002
Tältä hämmästyttävältä runoilijanaiselta (1924-2019) on julkaistu 14 itsenäistä runokokoelmaa sekä kaksi Koottujen teosta. Lisäksi häneltä on julkaistu kolme romaania, lastenkirjoja, Lauri Viidan elämäkerta sekä useita päiväkirjoja. – Kimeä metsä on ensimmäinen kolmesta myöhäisiän runoteoksesta. Kyllähän teksti järisyttää vieläkin. Hänen tapansa kuvata naiseuttaan on tässä rohkea, yletön ja rietas, missä kaikessa hän on omaa luokkaansa suomalaisten naisrunoilijoiden kategoriassa. Lasimaalauksesta alkaen olen lukenut hänen kaikki teoksensa. Kuten hän kirjoitti ensimmäisestä puolisostaan ja lastensa isästä Lauri Viidasta: ”Hän oli luonnonmullistus” – voisin sanoa Meriluodosta itsestään: Hän oli ilmiö ja naisellinen maanjäristys.
*
Anna-Mari Kaskinen Sylistä siiville Kirjapaja 2021
Kaskisen ominta on virsi- ja laulurunous, erityisesti lapsiin liittyvät hengelliset runot ja laulutekstit. Nämä runot kertovat äitinä olemisesta koskettavan kauniisti ja monesta näkökulmasta.
*
Sirpa Kyyrönen Ilmajuuret Otava 2016
Ilmajuuret on 1978 syntyneen Hämeenkyröstä kotoisin olevan runoilijan kuudesta runokokoelmasta kolmas. Monet palkinnot kerännyt runoilija on myös toiminut kirjallisena vaikuttajana. – Pidin näistä runoista; puhuvaa, tunteissa resonoivaa.
Sinä kuljit loppuun sen keväisen koivuvalon / yöt hiirenkorvilla käsivarret kehtolauluna / ihmettelit joutsenten korkeutta maalla, kömpelöä epävalkoista / kypsyä ihminen läpi
*
Romaanit
Ritva Hellsten Lea Aviador 2018
Kotkalainen kirjailija, kääntäjä ja kirjallisuuskriitikko Ritva Hellsten (s. 1951) on julkaissut neljä teosta, joissa on vahvasti omaelämäkerrallinen tausta. Lea on kypsä tilitys kirjailijan oman äidin elämästä. – Kauniisti, hienovaraisesti ja väkevästi kuvattu naisen tarina tyttärestä syvästi rakkauteen sitoutuvaksi puolisoksi, kahden tyttären äidiksi, josta tulee leski ja mummo tyttärensä lapsille. Elämänmittainen kasvutarina, joka ei jätä lukijaa viileäksi, vaan raastaa tapahtumien virtaan mukaan ja tuo kauniisti vanhuuden suvantoon. Kun tajusin kirjoittajan olevan kirjailija Raija Siekkisen sisar, syntyi ymmärrys äidin kantaman haavan vahvasta merkityksestä ja vaikutuksesta tyttäriensä elämänkohtaloihin. Viisas, syvällinen kirja.
*
Helmi Kekkonen Liv! Siltala 2024
1982 syntynyt toimittaja ja kirjailija Kekkonen on julkaissut viidennen romaaninsa, joka kertoo aikuisten sisarusten suhteista toisiinsa ja perusperheeseen, josta isä on eronnut ja muuttanut Tukholmaan uuteen parisuhteeseen. ”Liv! kulkee päähenkilönsä mukana piinaavasti kohti tapahtumaa, joka alkaa tuntua vääjäämättömältä, vaikka ei pitäisi.” – Helmi Kekkonen on yksi kiinnostavimmista nykykirjailijoista (Finlandia-palkintoehdokas 2024). Teksti ja aihepiiri on tätä aikaa ja tyyli sujuva. Kirja kuvaa rajusti ja suoraan nuoren naisen turvattomuutta miesten maailmassa. Kun sisaruksista nuorin pyrkii irrottautumaan äidin ja vanhempien sisarustensa holhouksesta, hän samalla altistuu kokemattomuuttaan tuntemattoman miehen väkivaltaisuudelle tavalla, joka rikkoo hänen perusturvallisuutensa. Tärkeä puheenvuoro väkivallan kokemuksesta ja sen vaikutuksista.
*
Kati Tervo Rapsuta minua lehtikirjoituksia Otava 2018
– Toimittajan sujuvasta kynästä eri lehtiin lähteneitä pakinoita. Viihtyisiä, mukavan arkisia pikku juttuja välipalaksi. Ei juuri muuta sanottavaa.
*
Jari Tervo Aamen Otava 2018
Kirjailija ja tv-persoona Jari Tervo ei kaivanne esittelyä. Moneen on mies ryhtynyt ja monessa menestynyt, mihin on ryhtynyt. – En ole läheskään kaikkea lukenut, mitä Tervo on julkaissut, mutta mieleen aiemmin luetuista on jäänyt Koljatti ja liikuttavat Kallellaan (pojan syntymästä)ja Ukko (koiran hankinnasta). – Aamen on niin värikästä ja räväkkää satiiria, että jäi tällä kertaa kesken, koska lukijan oma mielentila ei taipunut vastaanottamaan tyylilajia. Ilman muuta lukisin, mutta jossakin toisessa ajanjaksossa.
*
Matti Rönkä Surutalo Gummerus 2021
Tässä toinen kirjailija ja Ylen toimittaja, jonka kaikki tuntevat. Uutisista tuttu, mutta kirjailijana minulle ei. Pidin Rönkää pelkkänä dekkaristina, mutta Surutalo onkin kasvukertomusromaani. – Tavallaan hyvinkin kiinnostava tarina, joka kuljettaa aikuisen miehen tilintekoa isäsuhteestaan yhtä aikaa pojan kasvutarinan kanssa. Pääosissa ovat pikkuveli, isoveli ja isä, jolla on puujalka, ja äiti, joka kuoli. Rönkä antaa kasvot liian varhain äidinikävään jääneen pojan kasvuun mieheksi. Isäsuhteen vinoissa viilloissa haavoittuneelle pikkuveljelle, suhde isoveljeen muodostuu vuosien saatossa isääkin tärkeämmäksi. Surullinen pohjavire, mutta selviytymisen valoisa eetos.
*
Philip Teir Neitsytpolku suom. Jaana Nikula Otava 2022
Suomenruotsalaisen kirjailija ja toimittaja Teirin kolmas romaani on merkillisen koukuttava ja tehokas pitämään lukijaa otteessaan. Neitsytpolku on miehen näkökulma maailmaansa, jossa on perhe, luova työ ja työyhteisö. Luulisi kaiken olevan niin hyvin kuin voi. Vaan on ehkä liikaa riippuvuutta äitiin, ennen muuta äitikin pitää kiinni hyvin kasvatetusta pojastaan, josta on tullut hämmästyttävän epävarma pehmomies sekä puolisona että isänä. Ratkaisua ei haeta, mutta ilmaantuu itsenäinen nainen, joka alkaa kiinnostaa. Suhteen mahdollisuus pitää miestä otteessaan. Ratkaisu on sitten triviaali ja tulevaisuus tuhoon tuomittu. Jokin epäröivä hitaus, kevyesti vellova odottelu tässä miehessä on erilaista kuin suomalaisissa. Piinaavaa – ja kiinnostavaa luettavaa.
Philip Teir Tällä tavalla maailma loppuu suom. Jaana Nikula Otava 2017
Tässä lisää oivallisesti kuvailtua suomenruotsalaisen sosieteetin perhe-elämää yhden kesän vietosta meren tuntumassa, jolloin ei ensin tapahdu oikein mitään ja sitten vaikka mitä. Kiinnostaa nämä näkökulmien ja elämisentavan erilaisuudet aitosuomalaisten elämään verraten. Tämä palkittu romaani on monisyisempi kuin Neitsytpolku, jonka luin ensin.
¤ ¤ ¤
Monena maanantaina olemme ajaneet Tädin asunnolle. Se ei missään mielessä ole tyhjä, vaikka asukas on jo maallisen elämänsä määränpäässä. Vaatehuone kertoo itsellisen virkanaisen elämästä: vuodenaikatakit ja ulkoiluasut, asiallisia ja laadukkaita työasuja, tyylikkäitä asuja kulttuuriharrastuksiin ja seurakuntaelämään. Paljon mustaa, vähän koruja. Kasoittain eri kokoisia laukkuja, runsaasti kenkiä, joissa vuosien askelluksen muovaama muoto. Toistakymmentä sateenvarjoa. Katonrajahyllyt pursuavat kookkaita laatikoita, joille emme mahda mitään.
Kirjahylly kertoo matkustusharrastuksesta, halusta tietää, sivistyksen janosta, laadukkaan kotimaisen kirjallisuuden parissa viihtymisestä, myös nostalgiasta. Karjala-muistojen osasto evakkotarinoineen on kattava, mutta onpa Täti sukeltanut eläkevuosinaan myös Jane Austenin ja Lucy Montgomeryn loihtimiin entismaailmoihin. Hengellisen kirjallisuuden osasto on runsas ja monipuolinen. Seinillä on toistakymmentä taulua. Tädin taidemaku on ollut melko konventionaalinen.
Onneksi Toisen serkku on käynyt myös puolisonsa kera talkoissa, he ovat saaneet aikaan ison säkkiröykkiön sekajätteisiin vietävää. Poikiemme sukupolvea ei kiinnosta kohtuullisen arvokas ja kaunis kristallikruunu, mutta kunnon tikaraput kelpaavat. Mekin koetamme panna tunneseikat sivuun, nyt ei ole tilaa haikailuille. Vielä on lipaston laatikoihin säilötyt paperit ja senkin matkamuistot tsekattava sekä keittiön kaappien arkinen talouskama. Niin ja – huoh – kellarikomero, tuo todellinen painajainen.
Vilahti viikko, katosivat kadulta ja pihoilta lumet kuin uni aamun koittoon. Poikiemme viettäessä isänpäivää perheidensä kanssa, me muistelimme edesmenneitä isiämme hiljaisesti kotona.
Toisen isä kulki lesken polkuaan kolmetoista vuotta, kun anopin vei sairaus kohta eläkkeelle päästyä. Ei isä viihtynyt yksinäisessä elämässään, yritti liittyä ammattiliiton matkailukerhoon ja parille mukavalle reissulle sai osallistuttua, mutta ei antanut oma terveydentila myöten jatkaa. Viimeisenä vuotena kävi jo sairaalan ja kodin välinen reitti liian tutuksi ja elämänhalukin hiipui voinnin myötä. Saatoimme hänet 35 vuotta sitten. Hyväksi isäksi luonnehti Toinen isäänsä. Originelliksi ja monitaitoiseksi appivaariksi hänet perhekin oppi tuntemaan.
Oma isäni, hänkin sodassa ollut mies, sairasti sydäntään hänkin viimeisen vuosikymmenensä ja hiipui hiljaisesti talvisodan päättymisen muistopäivänä 13. maaliskuuta elettyään 86 vuoden ikään. Siitäkin saatosta on jo yli kaksi vuosikymmentä. Leskenpolku jäi äidin kuljettavaksi ja kesti yhdeksän vuotta isän väsyttyä pois. Isäni oli perheensä tuki ja turva, lapsilleen lempeä isä ja yhteisössään vakaumuksellinen ja sovitteleva vastuunkantaja.
Hyviä muistoja meille jäi sota-ajan arpia saaneista isistämme, täydet työpäivät tahoillaan tehneistä, perheensä vastuullisena tukena ja turvana olleista miehistä. Heitä muistelimme kiitollisin mielin. Nyt omat poikamme elävät vastuuvuosiensa ehkä työläintä vaihetta perheensä isinä. Seuratkoon taattojen siunaus heidänkin polkuaan, kuten omaamme on siunannut.
Vuoden pimeimmän ja hiljaisimman kuukauden ensimmäisenä aamuna herään sataneen lumen valoon. Edellisenä päivänä olin korjannut pihan kesäistutukset, tyhjentänyt ruukut, leikannut viimeksi penkissä kukkineen syysleimun kuihtumassa olevat, vielä terhakat varret. Pelastin muratin, jonka sijoittaminen sisälle vaati rönsyjen suitsimista, mutta kauniisti se sitten asettui huoneisiin muistuttamaan ihanasta kesästä.
Pyhäinpäivän hiljaisuus muistoineen sopii räntäsadesään luomaan tunnelmaan täydellisesti. Ajattelen veljeäni, joka on ollut lapsuusmaan kirkon kuorossa laulamassa ja käynyt hautausmaalla sytyttämässä kynttilät sukuhaudalle, jossa lepäävät isän isovanhempien mullaksi maatuneet muistot sekä isä ja äiti. Siihen tahtoo veli itsekin aikanaan. Ensi kerran ajattelen pääsemmekö toisiamme saattamaan, kumpi ensin lähteekin.
Kiitollinen mieli syntyy ajatuksesta, että oman ja Toiseni perheen pojat rakastettuineen ja rakkaat lastenlapsemme ovat lähellä. Heille seurakunnan muistolehto, meidän tuleva leposijamme, on lähellä. Luonnon suureen syliin tuhkamme kerran hajoaa, kesätuulten lämpöön, tulevien lumien kätköihin.
Kai Nieminen Heräsin taas unesta Basam Books 2021 (3. painos)
Runoilija kääntäjä Nieminen (s. 1950) on paitsi omien runokokoelmien ja Kalevalan uusintamisen, tehnyt erityisesti japanilaisen runouden kääntäjänä huomattavan kulttuuriteon ja on runsaasti palkittu elämäntyöstään. Tästä toistaiseksi viimeisestä omasta julkaisustaan hän on sanonut: ”ei tämä ole terapiaa, en minä siksi kirjoita, tämä on keskustelua – – – en tiedä onko tämä kirjettä vai runoa, vai päiväkirjaa sinun luettavaksesi – – – mutta terapiaa tämä ei ole… enkä minä tästä parane… nämä asiat on vain muistettava läpi”. – Rakastetun vaimon kuoleman jälkeen Nieminen on kirjoittanut päiväkirjan tapaan yksinäisestä arjesta, surusta, ikävästä, kaipauksesta, unista ja muistoista. Niin kaunista kuin miehen suru rakastetun poismenosta voi olla.
*
Raisa Lardot Jotain häikkää novelleja Schildts 2011
Lardot on vepsäläissyntyinen (1938) Venäjältä Suomeen sotapakolaisena kuusivuotiaana muuttanut kirjailija. Häneltä on julkaistu kaikkiaan 17 teosta suomeksi. – Lardotin novellit ovat mukavan makeita ja kirpeän hapokkaita haukkapaloja. Jotain nimeämättömän katkeruuden häivää näissä tarinanpalasissa kuitenkin vierastin.
*
Alice Walker Häivähdys purppuraa suom. Kersti Juva WSOY 1986
Walkerin kirja on eräänlainen syvyyssukellus amerikkalaisen yhteiskunnan rotuhistorian syvään päätyyn, autenttinen kokemus siitä, mitä on ollut olla värillinen ja nainen silloin kun kummallakaan ihmislajilla ei ollut paljon mitään arvoa orjuuteen ja patriarkaatin itsestään selvään määräysvaltaan perustuneessa valkoisten yhteiskunnassa. – Kirja on kertomus hyvin erikoisesta mustasta naisesta, joka selviää elämässään ensin alistumalla, sitten vahvan oikeudentuntonsa tuella ja lopulta löytämällä rakkauden ihailemaansa mustaan naiseen, joka ei ole alistunut. Tarina tuntuu itse koetulta ja sen huikea opetus on, että ihmisen itsekunnioitus sekä periksi antamaton pyrkimys voivat pelastaa toivottomasta kohtalosta oman elämän haltuunottoon. Upea tarina!
*
Eeva Joenpelto Ei ryppyä, ei tahraa WSOY 1989
Vielä löysin kirjaston vapaahyllystä yhden ennestään lukemattoman Joenpellon romaanin. Tällä kertaa mietin miten monissa Joenpellon romaaneissa toistuvat saman tyyppiset asetelmat. On itsenäisiä naishahmoja, tässä tyyppiä edustaa komeasti neiti Letti, hevosiin hurahtaneen ison talon isännän ja hyväsydämisyyteensä sortuvan emännän piiaksi pestautuva nainen. On ylivertaisen kauniita naisia, tässä sellainen on epäonnisessa avioliitossa sinnittelevä apteekkarin rouva, joka keskittyy kiillottamaan omaa julkisuuskuvaansa, hän se on, jossa ei ole ryppyä, ei tahraa. Sillä tavalla Joenpelto on luotettava ja taidokas, että hutaistuja henkilökuvia ei ole, niissä on tarkkanäköistä osuvuutta ja perusteltuja kehityskulkuja, kuten myös perhe- ja yhteisökuvauksissa. Nautinto lukea.
*
Ann-Luise Bertell Ikuinen kaipuu suom.Vappu Orlov Tammi 2022
1971 syntynyt kirjailija ja teatteripersoona on julkaissut kiitetyn Botnia-sukutrilogian, jonka päätösosa tämä on. ”Romaani on niin vahva ja tosi kuin vain hyvä kirjallisuus voi olla. Bertelliä on verrattu Väinö Linnaan.” Alkuperäiset teokset on kirjoitettu suomenruotsiksi. – En huomannut lainatessani, että kyseessä on historiallisen trilogian viimeinen osa. Ei ollut kuitenkaan mitään vaikeuksia sukeltaa Kanadasta Suomeen palaavan perheen tuntoihin. Koti-ikävän voima on väkevä ja padottujen unelmien väistämätön romahdus perillä on hurja antikliimaksi. Uuden kotimaan ja entisen välinen kulttuuri- ja elintasoero käy raastavalla tavalla selväksi. Teatterimaailmassa työskentelevä kirjailija osaa todella rakentaa juonen, joka tempaa mukaansa niin, ettei lukemista raaskisi keskeyttää. Ihanan hurja tarina!
*
Jem Calder Palkitsemisjärjestelmä suom. Aleksi Milonoff Kosmos 2022
Britannialainen Calder on uuden sukupolven ’kirjoittajalupaus’, jonka esikoisteos rikkoo perinteisen novellin muotoa ja sukeltaa nykysukupolven ajatus- ja suhdemaailmaan. – En voi sanoa pitäneeni tyylistä palastella novellit pieniksi suupaloiksi, enkä liioin siitä suhdemaisemasta työpaikalla, jota ainut ehjäksi novelliksi kehrääntynyt teoksen osuus kuvaa. On kuitenkin kiinnostavaa, että henkilöt, joita seurataan eri yhteyksissään, ovat läpi teoksen samoja, näin syntyy eräänlainen jatkumo. Kyyninen ja karu tunnemaailma ei kutsu kaltaistani lukijaa tunnetasolla mukaan, mutta avaa sellaisena tarkkaan havainnoituja näköaloja nykytodellisuuteen.
*
Merete Mazzarella Luottamisen taito suom. Raija Rintamäki Tammi 2024
Luottamisen taito – Rakkaudesta ja muista tunteista tarkastelee mm. romanttista viihdekirjallisuutta ja self help -kirjoja genrenä. Kirjassa pohditaan myös parisuhteen ja rakkauden olemusta haavoittuvuuden ja luottamuksen näkökulmasta. – Tulin laskeneeksi, että Luottamisen taito on 18. Mazzarella hyllyssäni, johon mielikirjoittajiani olen koonnut ihan vain siksi, että minusta on ihanaa voida lukea ajatuksia herättäviä kirjoja kynä kädessä. Alleviivauksille ja erilaisille huomiomerkeille kun ei kirjastonkirja ole oikea paikka. Tämä tuore opus sai minut ajattelemaan joutuneeni kirjallisuusprofessorin luennolle tällä kertaa, niin paljon vilisee tekstissä kirjailijanimiä ja heiltä poimittuja lainauksia aiheesta. Onneksi MM viehättävään tapaansa kommentoi väitteitä vapaasti omin kokemuksin ja mielipitein varsinkin viimeisessä osiossa, jossa rakkauteen oleellisesti kuuluvaa luottamusta tarkastellaan.
*
Helena Anhava Toimita talosi Otava 2006
Omasta hyllystä poimittu ja toistamiseen luettu runoilija Helena Anhavan teos ”Muistijälkiä” elämänsä varrelta. Hänet olen kokenut ’sielunsiskoihmisenä’, sen myötä hänen runoteoksiaan on hyllyssäni ja – kuten kaikissa itse hankituissa teoksissa – sivuilla on alleviivauksia ja merkintöjä. Anhavan tapa nähdä ja kokea maailmaa, tietynlainen herkkyys, on sillä tavoin omani kaltainen, että sielunsiskoksi uskallan sanoa, vaikka emme ole koskaan kohdanneet. – Nämä muistijäljet rikastuttavat lukijaa myös lukuisilla kirjallisiin kulttuuripersooniin liittyvillä anekdooteilla ja kirjailijan omakohtaisilla havainnoilla ja kokemuksilla kohtaamisista.
*
Salman Rushdie Veitsi suom. Maria Lyytinen WSOY 2024
Rushdie on Intiassa syntynyt ja Englannissa asunut, nykyään yhdysvaltalainen kirjailija, Booker-palkittu, brittikuningattaren aateloima ja muslimien fatwalla merkitty mies. Veitsi kertoo 2022 tapahtuneesta, kirjailijaa kuulemaan tulleen yleisön todistamasta välikohtauksesta, jossa fatwa oli hiuskarvan varassa toteutua. – Kirjailija on varsin tietoinen itsestään, julkisuusarvostaan ja merkityksestään kirjallisen eliitin sananvapauden esitaistelijana. Silti ajatuksia herättävä kirja, ehdottomasti lukemisen arvoinen.
*
Elina Airio Metsässä juoksee nainen Gummerus 2022
Wikipedia kertoo Airiosta: 1991 Nokialla syntynyt sosionomi, joka on julkaissut kaksi romaania. Tämä on niistä ensimmäinen, jota kustantaja luonnehtii ”sosiaalialan dystopiaksi”. – Tarina kertoo mielenterveydeltään horjuvasta pikkulasten äidistä, josta päiväkoti on tehnyt huoli-ilmoituksen. Sosiaalityöntekijä osoittautuu yksilöksi, jolla on taipumus valua liian pitkälle asiakkaansa ongelmiin. Lukija ei väliin tiedä kumman henkilön ajatusvirtaa sanoitetaan, kokonaisuus hajoaa, kun viimeistely puuttuu. Siinä myös näkyy esikoisteoksen kirjoittajan kokemattomuus, ettei ahdistavaan tarinaan löydy mitään ratkaisua, joka antaisi toivoa. Lukukokemus jättää ikävän jälkimaun.
*
Laura Malmivaara Iltatähti Otava 2024
Malmivaara on näyttelijäntöiden ohella ryhtynyt kirjailijaksi. Tämä hänen toinen romaaninsa on minämuodossa kirjoitettu kertomus kirjailijan päivästä vauvan sekä esikoistyttären kanssa kirjailijatapaamisessa, jossa päähenkilö pitää pyydetyn puheenvuoron. – Luettuani Malmivaaran omakohtaisen esikoisteoksen Vaiti, heräsi mielenkiinto lupaavan kirjoittajan kehityksestä. Kerronta on helpon oloista ja sujuvaa, tilannekuvaukset eläviä. Romaani ottaa lukijan heti mukaan eikä päästä hyppysistään, mutta myös aiemmasta jäänyt hienoisen narsismin mielikuva vahvistui – tunne, että äitiyden ohella tälle naiselle parisuhteessa on tärkeintä saada pitää oma vapautensa, tulla ja mennä omin ehdoin. Omien ajatusten ja tunteiden erittelyähän kirja eniten tarjoaa. Ei se pinnallinen ole, mutta jotenkin heppoinen anniltaan.
*
Raija Siekkinen novellit Otava 20007
Kotkalainen kirjailija Raija-Liisa Hellsten-Laine (1953-2004), kirjailijanimeltään Raija Siekkinen sai Kirjallisuuden valtion palkinnon kahdesti (1982 ja 1993), Runeberg-palkinnon1994 ja Eino Leinon palkinnon 1998. Häneltä julkaistiin kolme pienoisromaania, novelleja ja lastenkirjoja. – Postuumisti julkaistu novellikokoelma sisältää kootut novellit. Siekkisen tyyli on kertova ja kuvaileva, hänen mestarillisuutensa näkyy siinä, miten tarkkanäköisesti hän kuvaa henkilöidensä ajatuksia, havaintoja ja tunnetiloja. Novelleissa tapahtuu varsin vähän, isoistakin tapahtumista kerrotaan minimalistiseen tyyliin. Tämä tyyli tekee toisaalta kokoelmasta raskaslukuisen. Oma tämänhetkinen lukukokemukseni oli kuin suossa olisi tarponut yhtä ja samaa upottavaa tunnemaisemaa. Jaksoin teoksen puoliväliin. Ehkä pienemmissä erissä julkaistut novellikokoelmat eri vuosilta olisi jaksanut paremmin.
***
Muistin iltasella, että tänään piti palauttaa pikalaina kirjastoon. Toinen lähti kyytimään, kun muisti puolestaan oman asiansa, joka hoituisi keskustassa sillä välin. Perillä odotti yllätys. Kirjaston aula kuhisi miesväkeä. Näytti olevan avaruusasiain guru Esko Valtaoja tulossa paikalle esitelmän pitoon.
Uutta luettavaa valitessa toisaalla kirjastossa osuin nurkkaukseen, johon oli majoittunut keskenkasvuisten poikien äänekäs rypäs. Vieraskielisestä älinästä ei käynyt selville keskustelun aihe, mutta tuskinpa se käsitteli luettavaa. Ajattelin haikeana niitä aikoja, jolloin kirjastossa oli lukurauha. Asiat kysyttiin virkailijalta puoliääneen ja muuten syvennyttiin etsimään luettavaa.
Nykyisellään tavallisesti autiossa aulakahviotilassa oli kotileipomusten myyntipiste, ilmeisesti yleisötapahtuman innoittamana paikalliset ukrainanystävät olivat aktivoituneet. Olisin ostanut kotiin herkullisen näköisiä leipomuksia, muttei ollut käteistä eikä mobile payta.
Ärtyminen maailman normaalista älämölöstä johtui tietysti siitä, että kotona puolestaan on aina lukurauha; riittämiin hiljaisuutta, puoliääneen puhuttua elämänviisautta ja keskustelua ajan ilmiöistä. Niin kuin nyt tästäkin.
Muistin kyllä kotoa saadun esimerkin pyhätöistä, kun sytytin sunnuntaina takkaan tulen ensimmäistä kertaa tänä syksynä. Kevään ja kesän aikana oli kerääntynyt korillinen hävitettäviä papereita, joita ei voi viedä roskiksen keräyslaatikkoon. Onneksi meillä on takka. Erään talven tulipalopakkasilla se pelasti meidät paleltumiselta ja isoilta vahingoilta, kun kaukolämpö tilttasi.
Isäni oli periaatteen mies. Hän piti sunnuntait lepopäivinä, myös kiireisenä elonkorjuuaikana, kun naapureiden isännät ahkeroivat yötä päivää ja pyhät arjet pelloillaan. ”Ei ole pyhätyöllä siunausta” hän totesi kotiväelle. Se oli sitä aikaa, kun ei ollut leikkuupuimureita. Ihmeesti ne leipäviljat tulivat silti aina jonkin hyvän sään aikana korjattua laariin.
Takkatyörupeaman viimeinen satsi oli pinkka suruadresseja tädin jäämistöstä. Hänen puolisonsa oli haudattu jo viisitoista vuotta sitten, eikä täti viime vuosinaan enää lyhyttä vanhuusvuosien liittoaan edes muistanut. Nyt me katselimme tädin muistona adressien kauniit symbolikuvat hienoine tekstauksineen ja lämpimine muistosanoineen.
Tunsin olevani pyhässä työssä, kun katselin liekkien puhdistavan aikanaan eletyn surun muistoja. Niin puhdasta tuhkaa elämästämme jää, kun olemme poissa muistoinemme.
Oudoksi on mennyt maailman meno, eikä ole entisellään omakaan elämä. Tv:n katselu on jäänyt itsestään minimiin, illan pääuutisiin ja joskus myös ajankohtaislähetykseen. Keväällä ja kesällä on ollut surua ja keskeneräisiä kuolinpesän hoitoon liittyviä asioita. Samaan aikaan on omia terveyshuolia, ne poikivat Toiselle hoitojakson, joka vei molemmilta voimia.
Päivittäin olemme ihmetelleet tutun Hesarin linjan muutosta. Muutamia kertoja on myös kesken YLEn uutislähetyksen herätty kysymään, miksi ihmeessä uutisissa esitetään kaikenmoista epäoleellista. Viimeksi eilen näytettiin minuuttikaupalla katkelmaa jostain elokuvasta. Surrealistinen fiilis, kun Euroopassa ja Lähi-idässä samaan aikaan roihuaa sota ja muutakin uutisarvoista tapahtuu.
Näyttää ilmeiseltä, että maailma pyörii tuhon partaalla, mutta ylen ratkaisu tiedonvälitystehtävässä näyttää olevan: antaa mennä miten menee, pannaan poliittista liirumlaarumia ja viihdettä kehiin.
|
|