Sydänkesän kuunvaihteen viikosta lankesi sitten dramatiikkaa vallankin itäiselle puolelle maata, kun hikiset mummontappohelteet vaihtuivat rivakasti ukkospuuskiin ja Päivön-päivän myrskyihin. Siinä meni taas monen emännän pakastin norolle, ja mykistyivät kersain pelipuhelimet ja muut viihdykeapparaatit. Paikalliset pelastuslaitokset ja sähkölinjain rekonstruoijat saivat ylitöitä maastossa, missä rankkasade ihanasti friskaa.

Tämähän on niin nähty. Eivai ilmastonmuutosta ole, mitä nyt yhä tiuhempaan kaikkea hurrikaania ja tornadoa pykääntyy ihmispopulaation riesaksi. Eikö ollut vastikään se ’olevinaan talvi’, kun ei ollut lunta eikä pakkasta nimeksikään etelässä, mutta pohjoisessa etelänkin edestä molempia.  – Kui ei kukkaa ol’ keksiny eppäillä, että koronapandemiakin ois jollai viisii kytköksissä ilmastonmuutoksee, märisee Pissismummon Ikimuori tuonilmaisistaan. Pissismummo tulkkaa sen Poikakaverille, jolta tulee napakka: – No, kun ei ole, kytköksissä. – Miten niin kun ei ole? – Koska Kiina, ja sen märkätorikulttuuri ja stratosfääri ovat kaksi eri asiaa. – Aha.

Miten niin ei vois epäillä vaikka mitä? Eihän ajatus mitään maksa. Ja ’isoon kuvaan’ mahtuu kytköksiä, joita ei ole vielä tutkittu. ¨Ei ne ropleemit kimpaleina aukea, niitä pitää jälttää kuin lanttua”, tuumi Konsta Pylkkänenkin sinisiä ajatellessaan.

Runot

John Keats  Syksylle, ja muita runoja ja kirjeitä  suom. Leevi Lehto  Poesia 2020

1795 Lontoossa syntynyt Keats opiskeli ensin kirurgiksi, mutta runous veti häntä väistämättömästi puoleensa ja hän luopui hyvätuloisesta ammatistaan. Keats kuoli 1821 tuberkuloosiin toimittuaan runoilijana viisi vuotta. Leevi Lehto tutki Keatsia oman runotuotantonsa ohella neljännesvuosisadan ja hänen omaperäiset käännösratkaisunsa jäävät lähtemättömästi kirjallisuudenhistoriaan Suomessa.  – Tämä teos jättää kyllä vahvoja jälkiä lukijaan, vaikka ei olisi pohjalla niin akateemista ja intohimoista halua paneutua tuon ajan klassikoihin. Itselleni kirjeiden osuus jäi laimeaksi, mutta oodeissa Keatsin runoilijuus puhkeaa aikakaudelleen ominaiseen kukkaan.

Tuomas Alatalo  Olen uneni vallaton valtias  Basam Books 2020

Minikokoinen runokirja, 58 sivua, ei esittele tekijää mitenkään, takakannen katukuvaa lukuun ottamatta. Runot ovat toteavia ja tiivismuotoisia, vahvoina kuvina tarjottuja ajatusloiskeita.

                           Valuva harmaa saartaa valon pieneen säteeseen. / Pilvistä rakennan turvan sadehelinältä, / valvon            tajunnan juonikkaita aikeita.

                           Elän sokeana ja loputtoman yksin, / kunnes kuolen. / Tule luokseni ja lähde! / Ole sokeuteni uusi väri /          huutavan musta, silmiesi huumaava kiilto.

*

Tuija Takala  Muiston ajastus  Reuna 2020

Viehättäviä ja helposti sulavia tanka- ja haiku-mittaan solahtavia runoja kirjabloggaajalta ja kouluttajalta.

                           Irrotan palan / lapsuuden kalliosta. / Istutan kiven. / Aikuisuuteni pihaan / kasvatan / suojamuurin.

                           Havahdun hetkeen, / pelastan unohduksen. / Ajastan muiston.

*

Mirjam Kälkäjä  Runokirja  Atrain &Nord 2019

Petsamolaissyntyinen (s. 1939) kirjailija on ollut erittäin tuottelias pitkän uransa aikana. Mietin mistä hänen nimensä on tuttu, ja löysin yhtymäkohdaksi Kotiliesi-lehden 1985 kolumnit. Romaanit ja näytelmät, joista hänen kirjallinen tuotantonsa pääosin koostuu, ovat jääneet vieraiksi, mutta viimeisimmän 2019 julkaistun Runokirjan tunnemaisema vaikuttaa tutulta ja lämpimältä kuin mummolan torkkupeitto.

                           en pyydä sinulta mitään / vain ettet häädä minua sydämestäsi / älä vieroita sinua minusta / minua  sinusta / älä unohda, että rakastat   //    ei muuta rukousta, että selviän vanhuuteeni: / ethän unohda

*

Romaanit

Rachel Cusk   Ääriviivat   suom. Kaisa Kattelus   S&S 2020 (2018);

Kanadalais-englantilainen kirjailija Rachel Cusk (s.1967) on julkaissut romaaneja, esseitä, muistelmateoksia ja kolme tietokirjaa. Tänä keväänä julkaistiin häneltä suomennettuna kolmen romaanin sarja, joka osoittaa kirjailijan merkityksen romaanimuodon uudistajana. Sarja on kerännyt kirjallisuuskriitikoiden suitsutusta ja laajan arvostuksen. ”Tarkka, intensiivinen ja omaääninen romaani” (Ääriviivat).

Rachel Cusk  Siirtymä  suom. Kaisa Kattelus  S&S 2019 (2016)

Edellisen romaanin (Ääriviivat) itsenäinen jatko-osa. ”Säälimättömän tarkan ja älykkään tarkastelun kohteena jälleen parisuhteet, perheet, muutoksen vääjäämättömyys, henkilökohtaisen vastuun ulottuvuudet sekä tarinat, joita itsestämme kerromme.” Toinen romaani jatkaa uudentyylistä kerrontaa, jossa päähenkilö kertoo kohtaamiensa ihmisten tarinoita.

Rachel Cusk  Kunnia  suom. Kaisa Kattelus  S&S 2020 (2018)

Kertojaääni pysyttelee tässä romaanimuodossa näkymättömissä ja tulee esiin ainoastaan siinä, miten kuvailee hänelle kerrottuja toisten tarinoita. Tällaista romaanimuotoa on todella hypnoottista lukea. Ajoittain lukija voi eksyä tarinaan ja joutuu palaamaan sinne mistä eksyi. Näin kävi minulle yhtenä kesän kuumimmista päivistä. Silti kirja antoi paljon, luettua oli täyteläinen ja ravittu olo. – Suosittelen!  

*

Heidi Kerosuo  Muista, unohda  Docendo 2019

Kirjoittajan esikoisromaani on erään perheen tarina, jossa kuvataan kolmen lapsen kasvumaastoa ja selviytymiskykyä mielenterveydeltään horjuvan äidin ja tukipilari-isän antamilla eväillä. Romaani on valaiseva analyysi lastensa kautta elävän äidin hallintapyrkimyksistä ja aikuisten lasten selviytymiskeinoista erityisesti keskimmäisen tyttären näkökulmasta.  – Luetun tunnekokemus oli vahva, paikoin ahdistavakin. Vaikka bipolaarisen henkilön läheisyydessä elämisestä ei ole omaa kokemusta, tuntui hyvin loogiselta se, miten kukin lapsista ratkaisi suhteen vanhempiinsa aikuisena.

*

Tommi Kinnunen  Pintti  WSOY 2018

Tommi Kinnunen  Neljäntienristeys  WSOY 2014

Tommi Kinnunen  Lopotti  WSOY 2016

Nähtyäni opettaja-kirjailija Tommi Kinnusen haastattelun Maarit Tastulan ohjelmassa, kiinnostuin hänen romaaneistaan, joista Pintti on tuorein. Se on tarina lasitehtaan työyhteisöstä, lasin työstämisen eri vaiheista ja puhallusmestareiden taidosta. Tarinan keskiössä on sisarusten Helmin, Railin ja Jussin elämä taustoineen.

Neljäntienristeys on sukutarina, joka alkaa muinaisesta pitäjänkätilö Mariasta. Isästään tietämätön Lahja-tytär jatkaa äitinsä jälkiä yksinäisenä äitinä, mutta hankkii itselleen kiltin miehen, jolla vuosien mittaan paljastuu olevan muutakin elämää kuin perhe. Tarinan keskipisteenä on talo, jota rakennetaan pala palalta aina vain suuremmaksi. Myös Lahjan ja Onnin miniä taistelee oman elämänsä määräysvallasta anopin kuristavan hallintaotteen alta vapaaksi.

Lopotti keskittyy Neljäntienristeyksen aloittaman sukutarinan sisarusten ja heidän lastensa elämäntien järjestymiseen. Lahjan ja Onnin Johannes-pojan ja sokean Helena-tyttären erityisen läheisen sisaruussuhteen sekä Johanneksen Tuomas-pojan kohtalon kuvaus on äärimmäisen tarkkaa ja hienovireistä. Myös suvun merkitys kunkin myöhäisemmissä vaiheissa tulee kauniisti kuvattua. – Tykästyin kovasti Kinnusen tyyliin, runsaaseen ja vivahteikkaaseen sanataiteeseen, jolla kirjailija kuvaa henkilöitään ja heidän elämänsä vaiheita jättäen lukijalle tilaa oivaltaa. Sadoista lukemistani romaaneista nämä ovat niiden harvojen joukossa, jotka antavat tärkeitä lauseita muistiin kirjoitettavaksi. 

– ”Ihminen ei kuole silloin, kun hengitys päättyy ja iho viilenee, vaan vasta sitten, kun kukaan ei häntä enää muista.” (Pintti)  – ”Aikuisuus ei ala tietystä iästä, vaan vasta sitten, kun ei enää ole ketään, jonka edessä olla lapsi.” (Lopotti)

*

Tiina Raevaara  En tunne sinua vierelläni  -novelleja  Teos 2010

Kustantaja vertaa Raevaaran tyyliä Leena Krohniin, Jyrki Vainoseen ja Johanna Sinisaloon. Tosiaan, Raevaara on mystisissä maailmoissa seikkailija, mielikuvituksen lennokas mestari.  – Novellit olivat enimmäkseen hauskaa luettavaa, ei mitään ennalta arvattavaa eikä totuttuun torkkupeittoon käärivää. Myös ahdistavia ja pelottavia tarinoita löytyy.

***



Palasin tänään kotikirkon sivuille jumalanpalvelusta seuraamaan ja yllätyin myönteisesti. Striimausta toteuttavat olivat rauhoittuneet, näkymiä oli valittu huolellisemmin ja ääni ja kuva olivat kohtuullisen hyvin synkronissa. Huomasin nyt ikävöineeni jo sinne toisten mukaan – ja se on elämän merkki. Tuttu upeasti laulava Janne-kanttori uruissa ja nuorekas Markus-kirkkoherra saarnaamassa tekstistä, jota on totuttu kutsumaan vertaukseksi tuhlaajapojasta. Puhuja määritteli tekstin uudelleen kertomukseksi isästä ja kahdesta pojasta. Pieni näkökulman muutos antoi uudenlaisia mielikuvia, myös oman perheemme kahden pojan suhteista toisiinsa ja isäänsä. Teksti ei mainitse äitiä mitenkään, mutta löysin itsenikin siinä miettimässä olenko arvottanut poikiamme tavalla, joka saattaisi jättää kateutta tai katkeruutta heidän välilleen. Isänpäivänä kysyin pojiltamme, millaisena he kokevat suhteen isäänsä tässä elämänvaiheessa. – Lämpimänä, vastasi Esikoinen oitis. Kuopus ei ehkä ollut miettinyt asiaa, ei hän muutenkaan ole tunneasioita herkästi jakava mies. Veljesten suhde toisiinsa on koko ajan elävä ja muuttuva komponentti, mutta tulee yhä tärkeämmäksi, sillä isät ja äidit eivät ole ikuisia.

Aamulla oli hiljaista, joku oli mennyt kirkkoon, toiset ehkä nukkuivat pois eilisiään, moni oli jo aattona poistunut juhannuksen viettoon tien päähän. Me otimme yksinäisen ajoneuvomme autokatoksesta ja suuntasimme rauhallisimmalle kaikista tietämistämme paikoista, tutulle hautausmaalle.

Hauta löytyi helposti saamieni ohjeiden mukaan. Pientä yksinkertaista kiveä vasten nojasi väliaikainen puinen kyltti, pelkällä sukunimellä merkitty. Ei istutuksia, ei ainuttakaan kukkaa. Minulla oli mukana kimppu valkoista, punaista ja vihreää. Muistelin siinä, milloin tutustuin häneen, millaisia olivat alkuvuodet hänen työtoverinaan. Hän hankkiutui pian jatkamaan opintojaan ja siirtyi sitten kokonaan toiseen työhön. Vuosien varrella tapasin hänet ohi mennen asemalla tai jossakin, kuulin erosta, työuran etenemisestä, uudesta puolisosta. Viimeksi tapasimme talvisella kadulla, pysähdyin kysymään kuulumisia. Siinä hän kertoi etenevästä sairaudestaan, parisuhteen päättymisestä ja muuttamisestaan takaisin kaupunkiimme. Tilanteen kaikinpuolinen paljaus riipaisi. Tämän kauniin kesän puhjetessa kuolemanviesti tuntui jo vapauttavalta.

Retriitti hiljaisen seurakunnan keskellä toi syvän rauhan. Tuuli soitti urkuja, linnut lauloivat suvivirttä, kukat hehkuivat muistoja ja elämää. Kirjailijan sanoin: ”Ihminen ei kuole silloin, kun hengitys päättyy, ja iho viilenee, vaan vasta sitten, kun kukaan ei häntä muista.”

Kesä on korkeimmillaan, ja miten hyvältä se nyt tuntuukaan. Epidemiarajoitusten purku läikähtelee ilona ja vapautumisen tunteena suomalaisten mielissä. Nuoremmat vierivät autoineen maaseudulle niemiin, notkoihin, saarelmiin juhannuksen viettoon. Ikäisemme tuskin rynnistävät vapauden hurmassa minnekään – olemme niitä, jotka ovat jo toukokuussa hankkiutuneet mökilleen epidemiaa piiloon tai jatkavat riskejä varoen eloaan kaupungin kesässä. Aurinko on kuuma, kukat kukkivat kaikkialla, rantoja riittää ja pihapuun varjossa keinuvallekin tulee juhannus.

Metsätuliaisina toin kotiin kimpun ihanasti tuoksuvia kieloja, ja valkopeippejä, jotka nyt juuri kukkivat ryppäinä. Myös heinät kuuluvat kesäkimppuun: nurmikat, nuokkuhelmikät, nata, nurmirölli. Ikkunapöydällä, valoa vasten niille ominainen herkkyys puhkeaa kauniina esiin. Tämä uusimaalaisille vaikea talveton talvi ja epidemian kurittama kevät on yllättäen saanut luonnonkukat suorastaan hullaantumaan kasvun ilosta.

Kesäpuuhain aika on kiivaimmillaan. Tunnin, pari jaksetaan oman pihan askareissa aamupäivisin, kun muistetaan pitää taukoja ja juoda vettä. Eilen haimme puutarhalta ruukkuihin istutettavia kesäkukkia ja kolme vaahteran paikalle istutettavaa pensaan alkua. Lauantaina pojat tulevat avuksi maan kääntämiseen ja istutukseen. 

Kuluneella viikolla ajoimme Saimaan rantamaille viettämään muisteluhetken Toisen vanhempien haudalla.  Isänsä olisi täyttänyt sinä päivänä 99 vuotta. Nuppuiset verenpisarat näyttivät päässeen hyvään alkuun. Hautapaikan vieressä on samoina vuosina syntyneen tuntemattoman pariskunnan unohdettu hauta, jonka peittää villi heinä. Sitä katsellessa tulee surku. Ajoimme satamaan vohvelikahveille, kuten aina, ja torilla poikettiin nauttimassa kesän ekat jätskit. Reilun kolmen tunnin ajomatka lapsuusmaille ja samana päivänä takaisin tuntuu väsyttävän enemmän kuin ennen. 


Tarvittiin vain kaksi sadepäivää ja luonto puhkesi riemukkaaseen suvivirteen. Osa seurakuntaväestä kokoontuu helpottuneena kotikirkkonsa tuttuihin penkkeihin ja toimittajienkaan ei tarvitse puhua tyhjille seinille. Me jatkamme toimivien palvelujen etsintää yhä kotona, nimenomaan etsintää, sillä oman seurakunnan fb-striimaus on ollut luokattoman huonoa.

Jumalanpalvelus tv-ruudulta katseltuna on saanut tekemään muutamia huomioita. Kun ollaan pelkän äänen ja kuvan varassa, niiden laadukas ja osaava käyttö korostuu. Myös palveluksen toimittajien puherytmi, lauluosuudet ja liikehdintä nousevat enemmän esiin kuin kirkkotilassa tapahtuvassa kokoontumisessa. Myös sanallisen viestin (saarnan) sisältö painottuu eri tavalla. On nähty haahuilua kuvan poikki sinne sun tänne, kuultu urkujen mylvintää ja jääty aamenen jälkeen ihmettelemään, mikä oli viesti, kun puhujan katse sekä ajatus tuntui harhailevan siellä ja täällä. On myös nähty osaavan kuvaajan rauhoittuneen pariin kolmeen tarkoin valittuun kuvakulmaan, kuultu kelpo laulajien hienoja esityksiä erilaisten soittimien säestyksellä ja päästy puhujan mukana tekstin salaisuuksien äärelle niin, että viesti on välittynyt ja sielu tullut ravituksi. Etsintä jatkuu, kuten elämäkin.

Liisa Marjatta Järvinen   Ja niin tapahtui – ryökynästä rovastiksi –   mediapinta 2018

”Nainen kirkkopolulla 1960-luvulta 2000-luvulle” alaotsikko kertoo ytimekkäästi mistä on kyse, kirjoittajan näkemyksestä omasta elämäntiestään tytöstä naiseksi, papiksi, kirjailijaksi. Omalla jäljittelemättömällä tyylillään eläväisten tarinanpalasten ja piirroskuvien kera kirjoittaja kuvailee tietään hämäläisestä lapsuusmiljööstä teologisten opintojen kautta helsinkiläiseen seurakuntaan lehtoriksi ja papiksi. Mosaiikkimainen kuvakooste paljastaa tekijänsä sielunmaiseman rikkauden.  – Olen lukenut Järvisen kirjallisen tuotannon lähes kokonaan, joten monet tarinat ovat ennestään tuttujakin, mutta myös uusia putkahtelee muistikomeroista. Tästäkin muistelmateoksesta tulee esiin, kirjailijalle tärkeä pappeusteema, onhan hän sitä naisteologien sukupolvea, joka vihittiin papiksi vasta 1980- luvun lopulla. Kirja oli minulle monin tavoin sukellus oman nuoruuteeni teemoihin. Huumorin ja piirrosten ansiosta lukukokemus oli riemastuttava.

*

Orhan Pamuk   Punatukkainen nainen   suom. Tuula Kojo   Tammi 2019 (2016)

Turkin tunnetuin nykykirjailija Orhan Pamuk sai Nobel-kirjallisuuspalkinnon v. 2006. Viimeisin suomennettu romaani kiertyy vanhan Oidipus-myytin itämaisten muunnosten punokseksi. Turkkilaisessa kulttuurissa isän ja pojan suhde on suvun ja perheen peruspilareita. Päähenkilö joutuu nuorena lukiolaisena kaivontekijämestari Mahmutin apulaiseksi taatakseen äidille ja itselleen toimeentulon isän jätettyä perheensä. Mahmut on loistava tarinankertoja ja nuorukaisen ja kaivomestarin välille kehkeytyy isä-poikasuhde, jonka taustalla on muuan punatukkainen nainen teatteriseurueesta. Kiihkeän nuoruuden rakkauden muisto ja tarujen tragedian toistuminen päähenkilön elämässä muodostaa romaanin loppuratkaisun.  – Romaani on omalla tavallaan kiehtova tarina, joka jää vanhoihin myytteihin kaivautuessaan väistämättömän tragedian vangiksi.

*

Lucinda Riley   Varjon sisar   suom. Hilkka Pekkanen   Bazar 2019 (2016)

Riley, irlantilainen bestselleristi, ryhtyi tahkoamaan kirjasarjaa seitsemästä sisaresta. Prisman kirjahyllyköltä poimin sarjan kolmannen pokkarina, jonka 733:ssa sivussa riitti lukemista viikkokausiksi epidemian sulkeman kirjaston ollessa kiinni. Kirjasarjan idea on lainattu kreikkalaisen mytologian tarusta, joka kertoo Plejadien tähtisikermästä, jossa on valovoimainen kaksoistähti. Rileyn tyyli on runsassanainen ja kuohkea, osittain ehkä johtuu tavastaan työstää romaaneja sanellen.  – Ajattelen, että ajankuluna paksut romaanit ovat paikallaan, mutta lukijan mieleen saattaa tulla, että tiivistämällä ja turhaa höttöä karsimalla henkilöt nousisivat selkeämmin esiin ja juoni etenisi ripeämmin. Karanteenilukemistona tämä ihme kyllä toimii.

*

Piia Leino  Yliaika  S&S 2020

Helsinkiläinen 1977 syntynyt toimittaja ja kirjailija Piia Leino on kehrännyt kokoon ankean tulevaisuusdystopian. Tarinaa kuljetetaan kahdessa ajassa, vuodessa 2024 ja 2052. Politiikka ja poliitikko Annastiina Kankaanrinta ovat pääosassa. Kun kehitellään tekoälyinnovaatioita ja ryhdytään laatimaan lakeja, ei aina tiedetä, mihin ne pitkällä aikavälillä voivat johtaa. Kirjailijan missio tuntuu olevan näyttää, mitä talouselämän ehdoilla etenevä kehitys tuottaa yksilön kannalta.  – Näköala, jonka kirjailija tarinallaan avaa, on hyytävä. Kirjaa lukiessa näin painajaisunia, mikä ei ole tavallista. Tavallaan tärkeä keskustelunavaus tässä ajassa.

*

Kari Palin  Kuritushuoneen päiväkirja  CrimeTime 2020

Sörkan vankilassa 1970-luvulla rikolliseen elämäntapaan ajautuneet stadin kundit lusivat toistuvia tuomioitaan. Kuritushuone oli täynnään taparikollisia, joita vankeinhoitolaitos piti parantumattomina venkuloina, joukossa myös taposta ja murhista tuomittuja. Monet päättivät, etteivät enää jatka elämäntapaansa, mutta viinanhuuruisessa vapauden hurmassa päätös unohtui. Neljättä tuomiotaan sovittava vanki on varovaisen tosissaan aikomuksessaan muuttua. Hän on oikeilla jäljillä ja saa myös muutokseensa tukea.  – Epidemia-ajan riskiryhmäkaranteenilaisen on helppo samaistua vangin yksitoikkoiseen elämään. Mitään suurta taidetta päiväkirjateksti ei ole, mutta vilpitön yritys välittyy lukijalle ja myötätunto herää. Senkin oivalluksen voi tehdä, että vangit ovat yksilöitä erilaisine piirteineen, ja varhaiset vaille jäämisen ja pettymyksen kokemukset istuvat tiukassa.

***

Helluntai on alkuseurakunnan syntymän, Pyhän Hengen vuodatuksen ja yhteyden juhla. Erillään olon näännyttämät karanteenilaiset tarvitsevat kaiken saatavilla olevan ilon tuomaa voimaa voidakseen palata näkyville, etsimään oikeita ja mahdollisia tapoja yhteyteen rakkaidensa ja toisten ihmisten kanssa.

Eilen iloitsimme lastenlasten erinomaisista koulutodistuksista ja alkavasta kesälomasta. He myös tarvitsevat perhe- ja sukuyhteisön parissa voimaantumista. Kesä on kesä tänäkin vuonna, vaikka joudummekin vielä muistamaan tietyt rajoitukset ja etsimään uudenlaisia tapoja liittyä toisiimme.

Nyt on kevätkesä, en voi jäädä tuijottamaan ikkunastani puun tyhjää paikkaa ja revittyä pihaa, se on selvä. Joudumme joka tapauksessa olemaan vielä aika paljon aloillamme koronaohjeistuksen takia. Täytyy pakottautua kehräämään suunnitelmaa, miten pihan vauriot korjataan. Onneksi terassi on paikallaan. Onneksi on ennen kaikkea tuo Toinen, eihän mistään mitään tulisi minun vähäisillä voimillani. Säilyneet kasvit on otettava ylös, maa möyhennettävä, lisättävä multaa, tasoiteltava ja kylvettävä nurmea, istutettava kasvit uusiin paikkoihin. Voisiko tuon tyhjän paikan täyttää kukkivien pensaiden rivistöllä. Se ei ainakaan kylväisi lehtiään naapurin pihan puolelle eikä talon katolle. Grrr.