Syksyn toistuvista kulttuurisista viihdeohjelmista seuraan yleensä Vain elämää ja Tanssii tähtien kanssa. Helppo arvata miksi, nehän ovat musiikkiohjelmia. Vain elämää on kiinnostava siksi, että siinä paljastuu artistiuden ohella jotain aitoa ihmisestä, eihän kukaan jaksa viikkoa esittää pelkästään julkista itseään. Kun en seuraa aktiivisesti kevyttä musiikkia, en ennakkoon fanita ketään, en edes tietäisi mihin ’genreen’ itse kukin lukeutuu.

Tanssiohjelman kiinnostavuus on minulle siinä, miten enemmän tai vähemmän pystymetsästä mukaan temmatut julkimot kehittyvät taitavien ja kokeneiden opettajien johdolla viikko viikolta. Joskus tuntuu, että joku osallistuja ei pääse eteen päin tai haluaa päästä helpolla, mutta roikkuu mukana yleisöäänin. Silloin voi keskittyä vaikka opettajan suoritukseen. Oheisohjelmia, joita mainosarvon maksimoimiseksi on kehitelty, en jaksa seurata, minulle riittää tanssi sinänsä.

Viime sunnuntaina tanssiesitysten teemana oli jokin kilpaan osallistujan elämään vaikuttanut kokemus tai ihmissuhde. Nähtiin tanssin keinoin kerrottuja tarinoita varhain menetetyn isän ikävästä, masennuskausien kanssa kamppailusta, sisaruudesta, rakkaudesta perheeseen. Tajusin, miten musiikin rytmittämä liike voi koskettaa sekä tanssijassa että katsojassa pinnanalaisia syviä tunteita, joille ei ole sanoja. Tanssi on terapiaa.

Luen muutamaa sanoma- ja aikakauslehteä, katson ainoastaan YLEn pääuutislähetyksen ja ajankohtaisohjelmat. Haluan tietää miten on ja vähän myös mitä kaikkea on. Se riittää. On ihmisiä, joiden on luettava myös mitä ihmiset mistäkin ajattelevat. Voi myös ajatella itse. Tämä on ikääntyvän oikeus: olla tietämättä kaikkea kaikesta maailmassa.

Ehkä se on kuplaelämää. Tietää suunnilleen mitä valitsemillaan foorumeilla kerrotaan ja miten. Usein ajattelee: no, noinkin voi asiat nähdä, tapahtumat tulkita. Tiedonlähteiden arvottamisesta lähtien joutuu kumminkin aina puntaroimaan itse, miten luotettavista lähteistä tieto on kerätty ja miten puolueetonta informaatio on. Joka tapauksessa tieto ruokkii tuskaa.

Tämänpäiväinen Hesarin tiedesivusto esittelee maailman kolmanneksi nopeimmaksi tähtäävän supertietokoneen, joka kohta hurisee puuteollisuuden hylkäämissä tehdastiloissa Kajaanissa. Kun se käy täydellä tehollaan, sitä voivat tiedeyhteisöt mistä tahansa maailman kolkalta käyttää hyväkseen tutkimuksissaan. Kunpa ne tutkimukset tuottaisivat hyviä ratkaisuehdotuksia maailman ongelmiin. Eihän satsauksella muuten ole arvoa.

Nomen Nescio, suomalaisen vaatemuodin uusi näkymä ovat täysmustat, sukupuolettomat vaatteet. Jos on kuin sanottu on: ”vaatteet on mun aatteet”, tässä pelkistyy suunta, jonne ollaan menossa jo pitkällä. Ihmisen unifiointi versus yksilöllisyys. Jos sää, niin miksei kaikki muukin hakisi äärilaitojaan.

Tuuli tanssittaa kotikadun koivujen iloisen keltaisia lehtiä yli pihan, osa tipahtelee täplittämään syksyistä nurmea. Tammi pitää vielä tiukasti kiinni lehdistään, jo ruskeiksi käpristyneistä. Pensaat ojentelevat paljaita oksiaan. Näin syksy valmistelee puiden talviunta ja kevään silmuille tilaa. Viimeiset kukat sinnittelevät yhä ruukuissaan, jopa ruusu ja Karjalanheilin oranssinhehkuiset pallerot. Joka päivä saisi haravalla pienen säkillisen syysvärejä, jos jaksaisi kammata ruohon.

Elämän hetkellinen kauneus herkistää, kyyneliin asti. Aamiaispöydässä avaan Toiselleni ahdistusta, joka on piinannut minua jo jonkin aikaa. Siinä on syvästi eksistentiaalinen väri ja maku. Mitä merkitystä ihmisen elämällä on? Tai sillä miten sen elää? Elämän viimeisellä rajalla olisi onnellista tajuta eläneensä mielekkään ja merkityksellisen elämän. Koska elämä kuitenkin on rajallinen, aikaan ja aikakauteen sidottu, siihenkö sen merkitys tyhjenee. Mitä tarkoittaa ikuisuus muuttuvassa maailmassa ja alituisessa liikkeessä olevassa maailmankaikkeudessa? Miten voi uskoa mihinkään iankaikkiseen elämään? Jos uskoo, millä perusteella?

Koska tunnemme toisemme pitkältä ajalta, erityisesti myös sen, missä maastossa olemme kasvaneet ja mitkä ovat kasvuamme ruokkineet alkuoletukset sekä elämänvarrella hankitut tiedot ja valmiudet, Toisen on mahdollista ymmärtää ahdistukseni syvyys. Syntyy yllättävän väljä ja vapaa tila pohtia olemassaolon isoa arvoitusta, johon ei ole helppoa tai yksiselitteistä vastausta.

Puuhakas viikonvaihde takana. Kuopuksen Tähtisilmä oli saanut kolmevuotissynttäreiden kunniaksi kellohamemekon. Pikku sulotar osasi esitellä kauniisti, miten kellohame toimii, kun isi soitti sähkökitaralla keijukaistanssilaulua. Myös Mummeli pääsi tanssiin mukaan. Vauva Söpöläinen köllötteli Vaarin sylissä tyytyväisenä ja seuraili toisten touhuja. Häneltä saatiin pieniä hymyjä juttelun lomassa. Kahvi ja kakku maistuivat aikuisille, äidille teetä ja Tähtisilmälle pillimehua. Päivänsankari sai vielä puhaltaa kyllikseen ihanissa väreissä kimmeltäviä saippuakuplia villisti pyörteilevään syystuuleen pihalla.

Varattu aika tarjosi tänään mahdollisuuden keskustella vuositutkimusteni tuloksista terveyskeskuksen ’sydänhoitajan’ kanssa. Hän oli perusteellinen ja tarkka ja sain kerrankin asiantuntevan vastauksen kaikkiin kysymyksiini. Iltapäivällä Toinen haki Esikoisen kyynärsauvoineen kotoa ja koulusta palaavan Ritaripojan saamaan toisen koronarokotuksen. Kauppareissukin tuli hoidettua isän, pojan ja pojanpojan kesken kolmeen mieheen. Elämä jatkuu poikkeusoloissakin, senhän olemme jo koronavuosina oppineet.

Delia Owens Suon villi laulu suom. Maria Lyytinen WSOY 2020 (2017)

Kovasti kehuttu romaani (1 New York Times bestseller) kertoo karulle ja soiselle marskimaalle taloröttelöön asumaan ajautuneen onnettoman perheen tarinan. Ensin lähtee äiti, sitten isommat lapset yksi toisensa perään. Viisivuotias Kya-tytär jää oman onnensa nojaan väkivaltaisen isän kanssa, joka juopottelee ja on tietymättömissä päiviä, jopa viikkoja. Lopulta isäkin katoaa ties minne ja Kyan on opittava selviämään luonnon ja oman kekseliäisyyden turvin. – Romaani ottaa heti outoudessaankin mukaan ja kuljettaa pienen äitiä ikävöivän, sisukkaan ja luontorakkaan villikkotytön nuoreksi neitoseksi, joka rakastuu – ja pettyy kahdesti. Tarinaan tulee mukaan pojan kuolema ja murhaepäily, joka ratkeaa vasta Kyan kuoleman jälkeen. Vertaansa vailla oleva, riipaiseva tarina jokaiselle luonnonystävälle.
*
Ayad Akhtar Appelsiininkuorten katu suom. Katariina Kaila Otava 2012

New Yorkissa asuvan pakistanilaistaustaisen kirjailijan esikoisromaani on värikäs, aistikas ja väkevä kuvaus amerikkalaistuneista koulutetuista ihmisistä, joista toiset ovat omaksuneet länsimaisen kulttuurin vapauksia, toiset taas säilyttäneet muslimiyhteisön tiukat normit keskellä länsimaista yhteiskuntaa. Perheen ja suvun vaikutus on vahva ja koraanin opetuksia sekä perhekulttuuria tarinassa kerrotaan lääkäri-isän ja maallistuneen äidin pojan silmin nähtynä. Poika haluaa kauniin ja uskonnollisen Mina-tätinsä vaikutuksesta tulla hafiziksi, mikä merkitsee muslimimiestä, joka opettelee koraanin ulkoa. – Muslimikulttuuria tuntemattomaan lukijaan tekee vaikutuksen aito ja teeskentelemätön perheen elämän ja traagistenkin kohtalonkäänteiden kuvaus. Pidin tästäkin kirjasta kovin – ja huomaankin tänä vuonna lukeneeni useita Lähi-idän sekä eteläisen Aasian alueen kulttuureja kuvaavia romaaneja.
*
Pekka Jaatinen Äiti Johnny Kniga 2021

Erikoinen elämäntarina pojasta, joka menetti varhain äitinsä, kovetti itsensä ja kätki itkemättömät itkunsa. Pojasta kasvoi nyrkkeilijä, alkoholisti ja raitistuttuaan kirjailija sekä ihanan tyttären isä. – Elämäntarina kosketti minua syvältä, raapi ja raastoikin, mutta antoi uskoa ihmisen kykyyn korjata elämänsä suuntaa rakkauden avulla.
*
Leena Krohn Mitä en koskaan oppinut Teos 2021

Leena Krohn on yksi arvostetuimpia kirjailijoitamme, jonka teokset ovat hyvän kirjan ystävän lukemistossa ykkösrivissä. – Oli sykähdyttävää lukea näitä terävästi oivaltavia esseitä tärkeistä ja ajankohtaisista aiheista. Vaikka ei olisi kaikesta samaa mieltä hänen kanssaan, lukija saa häneltä riittävästi perusteita toisenlaiseen näkemykseen. Krohnin kirjat kannattaa kaikki lukea!
*
Marketta Pyysalo Kehrääjä Teos 2021

Taipalsaarella syntyneen Pyysalon (s. 1976) esikoisromaani. Naisen suruprosessin yksinpuhelu, syvälle kulttuurihistoriaan sukeltavine ajatusketjuineen. – Lukija yllätetään heti alkuun: miten karusti voidaan 20 vuotta kestänyt avioliitto päättää täysin tunteitta ja ilman ennakkovaroitusta. Kirjan nainen jää märehtimään miehen sanoja, omaa tilannettaan, kun elämä hajoaa äkisti. Lukijalle tulee tunne, että koko eroprosessi tapahtuu naisen päässä, on kuin hän kadottaisi itsensä ja jäisi harhailemaan autiudessa etsien jotain kiinnekohtaa. Hyvin erikoinen tarina, sellaisena kiintoisa.

*

Vera Vala Aprikoosiyöt Gummerus 2021

Italiassa 20 vuotta asunut kirjailija Veera Vala on julkaissut tähän mennessä kuusi dekkaria, päähenkilönään Arianna de Bellis. Uusin romaani Aprikoosiyöt on luokiteltu sarjaan romantiikka. 368 sivuinen tarina on puoleenväliin asti melko tasapaksu, kunnes päähenkilö matkustaa Italiaan tätinsä luo. Siellä alkaa tapahtumien vyöry, josta ei yllätyskäänteitä puutu. – Kirjailijan tyyli tuntuu puoliväliin kirjaa melko mitäänsanomattomalta jaarittelulta, jossa päähenkilön itsetunto-ongelmia vatvotaan väsyksiin asti. Vuosien takaisia tapahtumia kuljetetaan mukana vuoroin ajantasaisten kanssa ja näin alkaakin hiljalleen avautua salaisuuksien vyyhti, joka tulee vaikuttamaan päähenkilön elämään ratkaisevasti. Alkuosan haahuilua tiivistämällä tarina olisi napakoitunut. No, jos romantiikkaa kaipaa, sitä löytyy yllin kyllin.

*

Lucinda Riley Perhosten huone suom. Tuukka Pekkanen Bazar 2020 (2019)

Tätä paksua pokkaria olen lukenut pätkittäin läpi kuluneen kesän, aina kun kirjastosta haettu lukupino on loppunut kesken. Riley itse ei enää ole jatkamassa kevyiden kesäkirjojen ja herttaisten suhdetarinoiden kirjoittamista, mutta hänelle ehti muodostua sankka (nais)lukijoiden piiri kautta läntisen maailman. – Rileyllä oli taito kirjoittaa asioista, tunteista, valinnoista ja ratkaisuista, jotka naisten elämässä ovat yhteisiä sillä tavalla, että tarina kuljettaa lukijaa käsi kädessä. Tässä romaanissa suhteet selviävät, eikä kirjailija jätä lukijaa tarpomaan täyttymättömien unelmien tai pyrkimysten katkeraa suota.

---

…tästä tuli jo viime lauantaina Esikoisen puhelinsoiton myötä. Joskus vain se, mitä tapahtuu, muuttaa tunnelman ja mielialat dramaattisesti. Ja kun tunteet tasaantuvat – kyllä ne aina tasaantuvat – ihminen löytää realiteetit, joihin voi nojata tapahtui mitä tahansa. Emme yleensä lamaannu, emmekä panikoi ongelmatilanteessa – emme myöskään riehaannu, jos onni oikein isosti yllättää. Sanotaan sitä vaikka elämänkokemukseksi.

…on sisältänyt omien suunnitelmien joustovarojen aktivoimista, puhelinsoittoja, kaksi sairaalakäyntiä, kyyneleitäkin, hiljaisia rukoushuokauksia ja syvää kiitollisuutta, ettei käynyt pahemmin. Muilta osin olemme pysyneet suurin piirtein niissä raameissa, joita viikkoon oli sovittu. Kun odottamatonta tapahtuu, on käsiteltävä asiaa pala kerrallaan ja aina välillä palattava reaalielämän toimiin. Se auttaa.

…on paljastanut karusti ja kauniisti, ketkä ovat rakkaimpamme ja tärkeimmät ihmisemme, myös lähipiirimme, johon voi luottaa. – ”Käyköön myöten taikka vastaan, eipä Isä hylkää lastaan, Herra ohjaa parhaaksemme kaikki vaiheet päiviemme.”

Naapurin vesseli raahustaa itsensä kokoinen varustekassi ja maila messissä auton takakontin luo. Iskää varmaan odotellaan viitisen minuuttia ja sieltä hän puhaltautuukin paikalle ja tulevan kiekkotähden kuljetus puolen kilometrin päähän kaupungin jäähalliin treenivuorolle lähtee pihasta. Hetken päästä tulee äiti ja veljeään hiukan pienempi tyttö vaaleanpunaista pyörää tarmokkaasti polkien. Viikonlopun meiningit itse kullakin.

Minä istuin kuuntelemassa radiokirkkoa. Olin ottanut tällä kertaa virret ylös ja lauleskelin seurakunnan mukana. Aika nopeatempoista oli, omat fiilikset ei ihan siihen lentoon alkuun taipuneet. (Tämä ei ollut eka kerta. Joko minä olen hidastunut tai nykykanttoreiden virsirytmejä on turboahdettu. Minäkö se olin, joka parikymmentä vuotta sitten vielä määrittelin virsilaulun laahaavaksi jollotukseksi?) Saarna oli aika mainio, Markuksen evankeliumitekstistä (7:5-13) otettiin viipale ja se pureksittiin perin pohjin neljännen käskyn näkökulmasta. Voiko rakkauden velvoitetta kiertää? Toistettu lause jäi mieleen: ”Muista, että vastapäätä oleva on ihminen.” Mielessäni jatkoin: – niin ja vierelläsi, kaupan kassajonossa takanasi ja edessäsikin.

Uunissa kypsyvät Välimeren kyljykset, pihvit uunikasvisten ja kuorittujen tomaattien kera, maustettuna basilikasilpulla sekä lisukkeena sipuliperunat. Aurinko valaisee päivän – ja ajatukset viivähtelevät lasten ja lastenlasten luona.

Arkisena pilviaamuna otin sauvat ja lähdin tutuille kävelyreiteilleni, joista osa kulkee kotikatuja ja osa metsäpolkuja. Lähikadulla vuosia sitten palaneen talon paikalle on kesän aikana rakentunut uusi asumus, jota voisi sanoa jo ’pytingiksi’, niin muhkea siitä näkyy tulevan. Ja ihan eri näköinen kuin kodikkaat omakotitalot siinä vieressä.

Pysähdyin alakoulun kohdalla, mielessä oli kuvata koulun pihan puolella iloisesti syysmekossaan hehkuva vaahtera. Lapsilla oli välkkä, tervehdin heitä sekä kauempana seisovaa opettajaa. Kuvasin puun ja lapset tulivat aidan luo ja halusivat nähdä millainen kuvasta tuli. Pieni poika esitteli ylpeänä löytämäänsä hämähäkkiä, tyttö taas näytti hampaankoloa, josta keiju oli yöllä vienyt pienen alahampaan. Koska välkkä oli lopuillaan, opettaja ilmaantui paikalle ja sain sanoa mitä siinä juteltiin ja toivottaa lapsille ja opelle hyvää koulupäivää. Lasten kohtaamisesta jäi herkkä, iloinen fiilis.

Metsä – pihlajanmarjojen, värikkäiden lehtipuiden, tummanvihreää uhkuvien kuusien, ylväiden mäntyjen ja värisevälehtisten haapojen valtakunta. Vakaasti se elää jokaisena vuodenaikana omanlaisessaan asussa ja tarjoaa suojan pienille linnuille, maassa mateleville ja loikkiville eläimille ja luvuttomalle erilaisten hyönteisten populaatiolle. Ja ottaa ystävällisesti poluilleen myös ihmisen.

Joskus pitää urakoida tätäkin elämänsä palstaa, tsekata ikääntymisen tuomien toimintarajoitteiden tilaa. Juhlasunnuntain jälkeisenä arkiaamuna kärvistelin tunnin verran hammashoitajan tuolissa kuuntelemassa krapsutusta. Viimeistelynä painepesurilla soodavettä kalustoon ja loppusilauksena fluoria. 131 euroa yksityisellä klinikalla.

Seuraavana aamuna istuskelin terveyskeskuksen aulassa tilattua laboratorioaikaa odotellen. Katselin maahanmuuttajaäitiä, joka nojasi seinään silmät kiinni. Vieressä pikkulapsi rattaissa selaili pienenpienellä tummalla etusormella kännykän kuvia. Äiti heräsi, kun ’lapsenvahti’ kopsahti lattialle.

Putki toisensa perään täyttyi laskimoverestä. Vessassa kävin luovuttamassa näyttöä munuaisten toiminnasta. Viimeiseksi vielä sydänfilmiä pätkä, josta sai itselle kopion pyytämällä. Ymmärrän jotain niistä itsekin, mutta jos tarvitsisin sydänlääkäriä, olisi alkajaisiksi näytettävää.

Huomenna on edessä viime aikojen ikälisä, kuulon seuranta. Ensimmäisellä kerralla lääkäri ei kiinnostunut tuloksesta. Olen vuorollani sitä ikäluokkaa, josta kunnallinen terveydenhuolto ei juurikaan ilahdu. Sote-kulut kasvavat vuosi vuodelta. – Yhteenvedon saaliista kuulen ensi viikolla. Sittenpähän tiedän.

Sunnuntaiaamuna varhain olin kuorolaisten joukossa jo kirkossa availemassa ääntä. Meillä oli ensimmäinen koronan aikainen messuavustus, jossa olin mukana. Edellinen oli maaliskuun sunnuntai, jonka jälkeen heti maanantaina Suomi pantiin kiinni. Saimme nyt laulaa ilman kasvosuojainta, kun kaikki olivat kahdesti rokotettuja. Seurakuntalaisia oli koolla lähes tavallinen määrä eli noin kolmannes siitä, mitä kirkkoon mahtuu. Tunsin suurta iloa. Laulut sujuivat ja Heli-kanttori soitti loppusoittona mahtavasti sovituksen Kristus Kuningas virren teemasta ja sai spontaanit aplodit siitä. Se kruunasi ilojuhlan tunnelman.

Iltapäivällä ehätimme Kuopuksemme perheen Kotipesään, jossa juhla jatkui heidän kuusiviikkoisen kuopustyttärensä nimenantoseremonioin. Pikkufriidu oli tohkeissaan. Juhlan keskushenkilöä saivat isovanhemmat, eno ja kummisetä ja tädit sekä serkut pitää vuorollaan sylissä ja niin tutustua puolin ja toisin. Nimiäiskakku oli komea ja mummot olivat taidoillaan avustaneet Äitiä pöydän tarjoomuksissa. Kuulimme Pikkusiskolle omistetun Muru-serkun viulusoolon, osan Vivaldin Keväästä, jonka taidokkaat liverrykset innostivat Pikkufriidun suorastaan hihkumaan. Isikin soitteli kitaralla pienille keijuillensa. Tutussa joukossa oli mukava viettää juhlapäivää ja Mummeli sai myös laulaa Pikkusiskolle omistetun laulun.

Jokainen lapsi on elämän ihme ja sellaisena me häntä rakastamme ja hänelle suojelusenkeleitä pyydämme.