Maikku Haapakorva Siellä missä valo hengittää -runoja Momentum 2026
Runot julkaisi lappeenrantalainen sairaanhoitaja 60 v juhlavuotensa kunniaksi. ”Inhimillisyyden, läsnäolon ja ihmisarvon puolestapuhuja”. – Herkkää ja lämmintä puhetta hoivapotilaan ja hoitajan kesken, myös sanattoman läsnäolon keinoin kohtaamista hoivatyön arjessa. Aukeaa ainakin potilaana tai hoitajana olleelle ja alaa opiskelevalle.
*
Anna Vuori-Kemilä Kaikki valo mitä täällä on –runoja Aviador 2026
Runoilijan (s. 1958) kerrotaan olevan psykiatrian ammattilainen ja opettaja, Pohjois-Suomen kasvatti ja helsinkiläinen, joka on julkaissut aiemmin kolme romaania. Runoteos on omistettu elämänsä päättäneelle veljelle. – Seestyneen surun ja rakkauden herkkyydellä luotu muistomerkki, jonka valoteema koskettaa lohduttavasti menetettyjä läheisiään kaipaavaa ja muistavaa lukijaa.
*
Milka Luhtaniemi Häikäisy -runoja Gummerus 2026
Runoilija, dramaturgi ja esitystaiteilija (s. 1992) on julkaissut aiemmin kaksi runokokoelmaa; *Kirnu* (2021) sai Silja Hiidenheimon muistostipendin ja *Tauoton* (2024) Kalevi Jäntin palkinnon. – Eikö oman äänen etsintä, oman kokemuksen hyväksyminen osaksi kokonaisuutta, epävarmuuden tilan salliminen voi olla osa elämää, jolla on nimenä nuoruus? Elämä häikäisee etsijän.
Hänellä oli nopeita osia vaihtamassa paikkaa / hitaiden osien kanssa / hän tiesi millaista oli elää ennen rohkeutta / ja rohkeuden jälkeen /
on huoneita joiden ainoa tarkoitus / on päästää kulkemaan läpi /
ja unohtaa heti kun niin käy
*
Katariina Leino Mustaa lunta -runoja Aviador 2025
Laajasta käsikirjoitustuotannosta ja romaaneista tunnettu kirjailija palaa runoissa nuoruutensa mielenterveysongelmien kokemuksiin. – Koska elettyä, niin vaikuttavaa – ja eheyttävää.
Etsin kivulle sanoja / löytämättä niitä, / se on ääretön.
*
Tiina Kähkönen Elämän punosnyörit -tankarunoja Pallada-kustannus 2025
– Viehättävin piirroskuvin elävöitettyä yksinkertaista ajatusvirtaa omakustanteena.
*
Saila Susiluoto Summerhill -runoja Otava 2026
Suomen ’Nykyrunottaren’ upea uutuus, jossa on kesä koko ajan, ja runoperhoset kisaavat kukasta kukkaan. Kirja on kaunis kuin aito koru, jonka haluaa omaksi – autenttista työtä aidolta runon mestarilta joka sivullaan! Kiitos Saila Susiluoto, kiitos!
*
Maiju Pohjola Sivusta katso ja – polyfoninen koulukuvaelma Aviador 2026
Pohjolan (s. 1990) kolmas runoteos lähestyy lukijaa tuomalla kiusaamisen teeman näyteltynä kouluun väkivaltaan eri rooleissa aktiivisesti tai passiivisesti osallistuvien tunnistettavaksi. – Riipaisevaa.
*
Monika Fagerlund Eristystila / Kapinoivia naisia suom. Hannamari Heino Teos 2025
2025 Finlandialla palkittu kirja osoittautui Lukunurkkauksessani ensimmäiseksi teokseksi kirjailijalta, jonka olen rekisteröinyt. Muistan kuitenkin lukeneeni Ihanat naiset rannalla ilmestymisvuonna ja kirjailijan nimi jäi mieleen. Kustantajan esittely kertoo, että tässä on kyseessä kolmiosaisen romaanisarjan ensimmäinen osa. ”Se kertoo ajasta, jolloin ihminen on niin nuori, että maailma avautuu mahdollisuuksien ja vastarinnan horisonttina ja siitä, mitä taiteilijaksi kasvaminen vaatii.” – Kirjoittaja paljastuu suvereeniksi sekä tyyliltään kirjoittaa että siksi, miten hän sanoittaa henkilöidensä elämää, ajatuksia ja tapahtumia, jotka heitä ravistelevat. Kyseessä ovat myös erityisestä elämänpiiristä olevat henkilöt, joilla lienee esikuvansa ajassa, jota kirjailija itse on elänyt. Heti alussa kirjailija ottaa lukijan mukaansa tyylikkäästi ja vastaansanomattomasti. Niinpä 400 sivuisen opuksen lukemiseen ei rauhalliseenkaan tahtiin lukevalla mene neljää päivää enempää. Itseäni kiehtoi tässä elämänpiirissä nimenomaan sen yhteiskunnallinen moniulotteisuus, joka sivusi ohimennen omaa historiaanikin. Odotan vilpittömän ihailun vallassa trilogian seuraavia osia.
*
Monika Fagerholm Ihanat naiset rannalla suom. Arja Tuomari Otava 1994, 2026
Ruotsinkielinen alkuteos on julkaistu 1994 ja suomennettu samana vuonna käsikirjoituksesta. – Olen lukenut tämän opuksen ilmestymisensä aikoihin ensimmäisen kerran. Sen silloin herättämät mielikuvat ovat enää hajanaisina sittemmin luettujen tuhannen kirjan takana, koska Kolmas Huone-blogia Lukunurkkauksineen ei silloin vielä ollut. Tekijän sekä kirjan nimi kyllä piirtyi lähtemättömästi mieleen, siitä päättelen, että lukukokemus on ollut järisyttävä. Vuodet ovat siitä vierineet, ja toinen lukukokemus on yhä järisyttävä. Kirjan tapahtumien aikakausi ja ensi kosketukseni kielivähemmistömme elämänpiiriin ja -tapaan oli täysin erilainen kuin maalta kaupunkiin muuttaneen valtaväestön, johon itse kuulun. Lukukokemusten pitkällä aikavälillä kielivähemmistön muodostaman kuplan (tai kuplien) olemassaolo on vain vahvistunut. Jos et ole lukenut Monica F:n sisäpiiritietoista ja lapsensilmin nähtyä tapaa kuvailla kuplaeliitin elämää – on jo aika lukea – ja häikäistyä.
*
Riikka Pulkkinen Raja Gummerus 2010
Luin Rajan ensimmäisen kerran alkuvuodesta 2011 ja olen yhä samaa mieltä teoksen selkeästä rakenteesta ja loistokkaasta kielestä. Myös tarinan eri ikäisten ja eri rooleissa toimivien osaan eläytyminen osoittaa esikoiskirjailijan kiistattoman lahjakkuuden. – Teos vie lukijan eläytymään kirjan henkilöiden kohtaloihin ahdistavankin syvälle, kuten naisen kamppailuun muistisairaan puolison vaatiman kuolemaan auttamislupauksen täyttämisestä tai nuoren tytön ensimmäisistä seksikokeiluista sekä hullusta rakastumisesta opettajaansa.
*
Sofia Lundberg Punainen osoitekirja suom. Tuula Kojo Otava 2017
1974 syntyneen ruotsalaisen toimittajan esikoisromaani sai Ruotsissa lukijain suosion ja jatkaa menestystään käännöksinä. Tarina rakkaudesta, joka ei koskaan koe täyttymystään eikä koskaan kuole on aina kiehtova aihe. Tarina polveilee Ruotsista Pariisiin ja meren taa New Yorkiin, takaisin Eurooppaan. – Erityinen päähenkilö, erityinen tarina. Vaikka tarinassa onkin vastaanottokyvylleni hivenen liikaa matkustelua ja äärimmäisiä kohtalonkäänteitä, kirja on kohtuullisen viihdyttävä, ottaa mukaansa.
*
Ali Smith Kevät suom. Kristiina Drews Kosmos2019
Brittiläinen, (s. 1962) kirjailija on ”yksi omaäänisimmistä nykykirjailijoista”, kirjoittanut romaaneja, novellikokoelmia ja näytelmiä. Aiemmin vuodenaikakvartetista on julkaistu suomeksi osat Syksy ja Talvi. Kirjailija on kerännyt runsaasti kirjallisuuspalkintoja ja -ehdokkuuksia. – Luettuani ensimmäisen osan kolmiosaista teosta olin yhä epävarma maksaako tämä vaivan. Toisen osan alku vasta nappasi kiinni ja sivulta 139 mielenkiinto alkoi jo kasvaa eksponentiaalisesti. Seurasi aamuyön tuntien hurmaantunut lukukokemus vailla vertaa. Oi, että näinkin voi kirjoittaa! Jää mieleen ainutlaatuisena. Kyllä!
*
Anja Kauranen Kaipauksen ja energian lapset WSOY 1991
– Kirjaston vapaahyllystä löytyi siisti yksilö Kaurasen nuoruusteosten sarjaa, jota en muistanut lukeneeni. Omaelämäkerrallinen tai autofiktiotyypin tarina erään äidin lapsista puhutteli pelkästään tilkkutäkkimäisellä tekstin sijoittelulla ja osoittautui myös taitavasti etäännytetyksi niin, ettei lukijaa piinannut lasten kohtalo. Tekee mieli pitää kirja, kun se on tuotu tarjolle.
*
Anna-Kaisa Linna-Aho Auringon ääni Otava 2026
Kirjailijana 2019 debytoinut filosofian maisteri on saanut Tiiliskivi-palkinnon esikoisteoksestaan Paperijoutsen, jolle tuli jatkoksi v. 2023 lukijat hurmannut Myrskylasi. Romaaneissa on historiallista pohjaa, ja uusin, Auringon ääni on ”järisyttävän kaunis” tarina lapsuuden tragediasta maamme itsenäisyyshistorian syövereissä. – En ole mieltänyt itseäni historiallisten romaanien ystäväksi, mutta mitä enemmän niitä luen, sitä enemmän viehätyn menneiden aikojen ’tuoksuun’ kerronnassa. Tässäkin romaanissa kuvataan lasten leikkikesää hiekkarannalla, kun tunnelmassa on sodan painolastia ja selittämättömien katoamisten uhkaa. Taitavaa, kaunista.
*
Antti Tuuri Aukko taivaassa Otava 2000
Joskus nuoruudessa luin ensimmäisen Antti Tuurin, nimeä en muista. Teoksia on tullut mieletön määrä lisää, ja päätin katsoa, onko ylen miehinen, hieman puisevalta silloin tuntunut tarinointityyli sittemmin kehittynyt. Pyysin ’kirjasto-ellulta’ jonkinlaisen yhteenvedon Antti Tuurin kirjallisesta tuotannosta. Mies osoittautui todelliseksi kirjatehtaaksi! 1970-luvulta lähtien romaani- ja novellijulkaisuja, dokumentteja ja kuvateoksia on kertynyt yli 70, lisäksi oopperalibrettoja, näytelmiä, elokuvakäsikirjoituksia ja suomennoksia saagoista. Päätin lukea alkuun Pohjanmaa-sarjan (1980–90) kuusi teosta ilmestymisjärjestyksessä. – Aukko taivaassa osui silmiin kirjaston vapaahyllystä. Se kuuluu sarjaan Kanadaan ja Amerikkaan työn perään ja ’kultaa vuolemaan’ muuttaneista suomalaisista Tuuri näyttää tässä nimenomaan kertojan lahjansa, aihepiirikin tuntui kiintoisalta. Tarinassa suomalainen metsätyömies lähtee ’Kanaatalaismetsiin’ rikastuakseen. Seikkailumieli syttyy sukulaismiehen yllytyksestä ja tarinassa tapahtuu. Miesten kesken tarinoissa paljastuu väkevä kehuskelun eetos, juoruilu- ja ryyppyreissukulttuuri sekä kovan työntekijän ja painimatolla kerätty voittajan maine. Intiaanikulttuuri reservaatteineen aukeaa miehille – kuinkas muuten – kokkina toimivan intiaaninaisen kautta, jonka suosiota yksi ja toinen koetti turhaan omia. Kirja herätti uudenlaisia ajatuksia Antti Tuurista kertojana siinä määrin, että päätin tehdä Tuuri-retken oikein ’Pohjanmaan kautta’.
*
Sirpa Kähkönen, Mari Leppänen Kirjeitä läsnäolosta SKS 2026
Kustantajan ehdotuksesta kirjailija Sirpa Kähkönen ja piispa Mari Leppänen käyvät kirjeenvaihtoa (v. 2023–2025) avaten toisilleen persoonaansa, pohtien työ- sekä elämäntilannettaan ja ajatuksiaan ajankohtaisista tapahtumista. – Katsottuani aikoinaan Mari Leppäsen piispanvihkimyksen ja seurattuani myöhemmin hänen kolumnejaan Helsingin Sanomissa sekä ajatuksiaan kirkollisessa mediassa, olen vakuuttunut, että Mari-piispa olisi sekä persoonaltaan että ajatuksiltaan kirkon arkkipiispa-ainesta, rohkea ja viisas ihminen. Sirpa Kähkösen kirjoittamasta Kuopio-sarjasta ja viimeisestä suvun kohtaloiden surua kantavasta viimeisestä romaanista on syntynyt käsitys viisaasta, lahjakkaasta ja syvästi tuntevasta kirjailijapersoonasta. Näiden kahden arvostamani naisen välinen vuorovaikutus kirjeenvaihtona on nyt hyllyssäni aarteena, joka tuntuu olevan ehtymätön viisauden sarvi. Kirjeenvaihtokirjoja on runsaasti, tässä yksi antoisimmista lukemistani.
***
Elokuva: EO (Aasin tarina) 2022
* Jerzy Scolimowskin elokuva oli Oscar ehdokkaana 2023 ja voitti tuomariston palkinnon parhaan kansainvälisen elokuvan kategoriassa. – Viehättävä ja liikuttava tarina erään aasin yllättävistä kohtalonkäänteistä muodostuneessa elämässä.
*
Aamu sädehtii, niin sinistä, niin kevyttä kuin hattarapilven kulku tuulisella taivaalla. Naapurin lapset heti kohta pihassaan hyppykisoissa trampalla. Meidän piha-aidallamme mustarastaspari päivystää tilannetta, vaaleanokkainen ruskeanmusta leidi ensin ja kohta sen mentyä mustapukuinen keltanokkainen herra. Puolelta päivin tuuli vetäisee pilviverhon taivaan kasvoille, ja me mietimme kuulemaamme radiomessua. Saarnaaja selosti lukemansa evankeliumitekstin tapahtumat uudelleen vapaasti muotoillen. Tarinan otsikko olisi voinut olla Jeesus ystäväperheen luona kylässä. Jäimme miettimään: niin – ja mitä siitä? Mutta se oli siinä – mihinkään kuulijan elämää koskettavaan ei puhe johda. Kuoro sentään lauloi kauniisti läheistään sureville, joita aina on: Ota hänet vastaan, suuri pyhä Jumala, Ota hänet vastaan, kaipaavia lohduta…
Palmujen sunnuntai jatkuu pilvisenä kohti hiljaista viikkoa ja pääsiäistä.
olin kaupassa, kuten useimmiten perjantaiaamuisin. poikkean useimmiten heti alkuun kärryineni joko lehtihyllyille tai kukkakimppujen tykö. nyt näin vaaleanpunaiset tulppaanit, ne tahtoivat mukaan. toinen meistä oli poikennut apteekkiin omille asioilleen. tapanani on kulkea tiettyä reittiä keräillen ruokatarpeita, siinä vaiheessa ei tarvita listaa. näkömuisti kertoo. toinen odottaa jo penkillä, jossa aina tapaamme. siinä tarkistan listan.
kalatiskillä vuoroa odotellessa jouduin todistamaan ennen näkemätöntä näytelmää. isokokoinen mies on pyytänyt ison haukifileen. ajattelin hetken, miten hän mahtaa sen laittaa, itse en koskaan osta haukea. mies alkaa huutaa vimmoissaan saatuaan paketin. siinä on kuulemma kalliimpi kilohinta kuin seinän infotaulussa, sanoo mies ja paiskoo paketin tiskin yli, läksyttää kokenutta myyjärouvaa rumin sanankääntein. takahuoneesta tulee nuori osastovastaava, joka yrittää saada selville mistä on kyse, vanhempi myyjä selittää, mies ei kuuntele kumpaakaan, kovaääninen läksytys kiihtyy vain. – taisi olla herralla huono aamu, sanon, kun vuoroni vihdoin tulee. nuorempi nainen huokaa: on ollut tavallista kiireisempääkin vielä…
kotona väsyttää. muistan väriterapiakurssilla oppimani asian: mieli tietää milloin tarvitaan vaaleanpunaista, se on rauhaa tuova, hoivaväri.
Elettyään kauan, tajuaa sukupolven sekä sukupuolen merkityksen siinä, miten suhtautuu asioihin, elämän kokoisiin ja sitä suurempiin. Aikaan ja ikuisuuteen, normaaliin ja epätavalliseen, sotaan ja rauhaan, historiaan ja tulevaisuuteen esimerkiksi. Miten suhtautumiseen vaikuttaa oman elämän perspektiivi, kokemusten ja toiveiden ristiriita yleisemmin tai kulloisenkin ajankohdan henkilökohtainen mielenvire.
Sukupolveni naisen tavoin kokonainen rauhan askareissa eletty pitkä elämä koki hätkähdyksenomaisen herätyksen reaalitodellisuuteen, kun Venäjä, tuo vanhempiemme sukupolvea aikanaan karsaasti koetellut ikiaikainen naapurimaa, aloitti sodan palauttaakseen Ukrainan takaisin hallintaansa. Ei aiempi Krimin valtaus vielä eikä hivuttava läsnäolo ja nahistelu raja-alueilla nostanut pahaa pelkoa rauhan aikaa eläneen mielessä – mutta ohjukset ja määrätietoinen marssi kohti Kiovaa, pääkaupunkia, tämä ’sotilaalliseksi erikoisoperaatioksi’ kutsuttu manööveri, sen sijaan kyllä.
Sota on taas Euroopassa, Venäjän aloittama hyökkäyssota, käynnissä viidettä vuotta. Madalsiko hivuttava sotatila uusien syttymisen tai sytyttämisen kynnystä? Eikö Afrikassa ole ollut tilanne päällä lähes yhtä mittaa jossakin koko sukupolveni rauhan vuosikymmenet? Eivätkö Israel ja Lähi-Idän maat ole nahistelleet toistuvasti saman ajan rajoistaan? Entä Intia ja Pakistan? Käsittämätön on ihmisen halu nujertaa toiset, hallita, häiritä, taistella, tuhota, tappaa. Jokaisella olisi periaatteessa kotimaa, pieni tai iso, tunnustettu alue maapallolla, joillekin se ei vain riitä.
Seurattuani tietyn maan ’maga’-liikkeen johtohahmon amok-juoksua katastrofi-ideasta toiseen ja sen seurauksia maailmassamme, olen päätynyt ajatukseen, että jokaisen sukupolven on ilmeisesti koettava oman maailmanlopun pelkonsa. Emme muuten tajua, että elämä on rajallista tällä pikku pallolla, jossa ihmisiä on liikaa ja kaikki vaikuttaa kaikkeen. Ihmisinä olemme hyvän ja pahan ikuisen taistelun keskiössä, yksilöinä, suhteessa toisiin sekä yhteiskunnassa. On valittava puolensa, etsittävä keinonsa selviytyä ja pyrittävä hyvyyden voittoon.
sumu käärii metsän, vai metsäkö sumun
lumi humisee levyinä alas,
räystäältä pakenee janoinen lintu
mustarastas! laulu lävistää lohtuna surun kuin valonsäde
metsä huojahtaa, havut havahtuvat: kevätkö?
*
Jarkko Piirainen Juureton, silti pysyvä runoteos Momentum 2026
1976 syntynyt viestintätyöläinen ja fil. maisteri Kajaanista on julkaissut runoja 10-vuotiaana kuolleen tyttärensä muistoksi. – Isän suru puhuttelee sellaisenaan.
*
Helena Sinervo Tykistönkadun päiväperho WSOY 2003
Keräsin kaikki Sinervot, jotka kirjastomme aakkoshyllyistä löytyivät tutkimatta niitä tarkemmin. Ja yllätyin. – Sivun kaksikymmentä paikkeilla sain tästä kyllikseni, aloin selailla ja totesin, että kirjailija todella aikoi pitäytyä aiheessaan. Aihe oli minulle jossain määrin vastenmielinen, en halua syventyä tarinaan ihmisestä, joka on ”päättänyt luoda elämästään himon ja inhon taideteoksen”. Sinervo taitaa kirjoittamisen, mutta tuhlaa tässä taitojaan aiheeseen, joka on tavallisen lukijan mielenkiinnon periferiassa.
*
Helena Sinervo Armonranta WSOY 2016
”Romaanin alussa Helena-niminen kirjailija saa kutsun tavata kuolemaa tekevän isänsä. Puolisonsa Hetan kanssa hän lähtee ajamaan kohti sairaalaa.” – Tässä romaanissa Sinervo sukeltaa suoraan ’syvään päätyyn’, eli oman historiansa omalaatuisiin suhdekiemuroihin. Isän kuolinvuoteella käynti prosessoi myös tyttären omaa parisuhdetta. Lukukokemus jäi hajanaiseksi osin romaanin eri henkilöiden puheisiin jaetun tyylin vuoksi, osin siksi, että lukemiseen tuli oman tilanteen vuoksi katkoja. Kirjailijan kyky ja tapa tarkastella lapsuuskokemuksiaan ja niiden vaikutuksia aikuisuuteen on kyllä oivaltavaa ja kirkastaa Sinervon kirjailijan kuvaa lukijalle.
*
Juha Seppälä Kehtolaulun koordinaatit Siltala 2025
”Arvostetuimpiin nykykirjailijoihimme kuuluva” Juha Seppälä (s. 1956) on julkaissut todella mittavan kokoelman romaaneja ja novelleja ja on palkittu Kalevi Jäntin palkinnolla 1988, Valtion Kirjallisuuspalkinnolla v. 2000 sekä Runeberg-palkinnolla 2001. – Lukijan ei silti ole pakko yhtyä ylistykseen, jos ei ole saanut Seppälän tekstistä sielulleen ravintoa. Itse koin teoksen hienona, mutta sävyltään apeana testamenttina luovuttamaan valmiilta kirjailijalta lukijalle. Kirjailijan ammatin arvostuksen ja toimintaedellytysten heikentymisestä johtuvan näköalattomuuden värittämä yleistunnelma etsiytyy kuitenkin kauniisti seesteisyyttä kohti.
*
Riikka Pulkkinen Totta Otava 2010
Ensimmäisen kerran luin tämän Pulkkisen kakkosromaanin viitisentoista vuotta sitten. Silloin minusta romaanin rakenne tuntui hajanaiselta siinä määrin, että se häiritsi lukukokemusta. Kun tämä tuli vastaan kirjaston vapaahyllystä, päätin katsoa miltä kirjan lukeminen nyt tuntuu. Totesin muuttuneeni lukijana ja ihmisenä viidessätoista vuodessa niin, että tajusin nyt, mihin kirjailija pyrki sukupolvien naisten ketjua kuvatessaan. Toinen lukukerta avasi myös kirjailijan persoonallista erityislaatua tavalla, joka sinetöi hänet mielessäni yhdeksi sukupolvensa suomalaiseksi huipputekijäksi. Uskallan sanoa, että ainoa rasite tässä romaanissa oli henkilöiden runsaus. Karsimalla olisi voinut saada vielä vaikuttavamman kokonaisuuden. Huippua silti!
*
Helena Sinervo Tytön huone WSOY 2020
Hieno yhdenpäivänromaani Sinervolta. Äiti hyvästelee maailmalle lähtevää tytärtään, joka pakkaa laukkuaan. Tässäkin äiti-tytär-suhteiden sukupolviketju tulee tarkkavaistoisesti ja hienosti kuvatuksi. Samalla kun äiti pohtii äitiyttään, hän irrottelee itseään äitinä olon imusta ja kysyy, mitä hänellä on sen jälkeen, kun tytär on lähtenyt. Tämän soisi kaikkien naisten käyvän läpi, sillä kaikki olemme jonkun äidin tyttäriä, vaikka kaikki emme ole äitejä eikä kaikilla äideillä ole tyttäriä. Soisin omien pojantyttärieni lukevan tämän aikanaan. Tunnot lienevät pohjimmiltaan samoja sukupolvista riippumatta.
***
Helmikuun katsotut DVD-elokuvat
Fukushima Japanin historian pahin maanjäristys, sitä seurannut megatsunami ja ydinvoimalan kahden reaktorin tuhoutuminen – tositapahtumiin perustuva elokuva järkyttää monesta syystä. Katsoja miettii ydinenergialaitosten turvallisuusriskejä, millaiseen kohtuuttomaan paineeseen työntekijät joutuvat onnettomuuden yllättäessä. Ja miten pienessä kymmenien miljoonien ihmisten saarivaltiossa selvittiin evakuoitujen ja kotinsa menettäneiden elämän uuden alun järjestämisestä ja katastrofin jälkien korjaamisesta.
*
Riisuttu mies Aku Louhimiehen elokuva; Laura Malmivaara, Samuli Edelman, Matleena Kuusiniemi
– Elokuva osoittautui vastenmieliseksi katsoa monestakin syystä ja jäi kesken.
*
Joskus viime vuosisadalla, kun televisio oli vasta keksitty, mutta ei vielä kaikkien kotona, jännitettiin veljen kanssa radiosta talvisaikaan kansainvälisiä hiihtokilpailuja Lahdesta. Kaikki silloiset huippunimet tulivat tutuiksi. Oma hiihtokokemus supistui neljän vuoden ajan talvisiin koulumatkoihin (kolme kilometriä suuntaansa). Oppikoulussa tulivat vastaan luokkien väliset hiihtokilpailut. En muista kilpaladun pituutta, arvelen, että kyse oli muutamasta kilometristä. Parhaimmillani sijoituin oman luokan tytöistä neljänneksi. Inhosin kilpahiihtoa, voitto ei inspiroinut, mutta pakko oli yrittää, koska halusin kelvollisen liikuntanumeron.
Eilisiltana seurasimme innokkaasti leijonajoukkueen pronssiottelua Slovakiaa vastaan. Kerrankin osasivat hymyillä ja iloita mitalivoitosta, mitä ei aina ole tapahtunut. Tänään seurailimme olympiakisojen naisten 50 kilometrin kisaa. Onhan se tunnetusti matka, joka vie osallistujista monet fyysisesti hämärän rajamaille ja tulokseensa pettyneet romahduksen partaalle. Voittaja hiihteli tänään ylhäisessä yksinäisyydessään hymyillen maaliin. Takavuosien mitalihiihtäjämme hoiperteli loppumatkan ja romahti maaliviivan yli uransa viimeisessä kilpailussa, jossa hänen ei olisi tarvinnut edes olla enää mukana. Tuntui pahalta seurata kotikatsomossakin.
Kohta juhlitaan olympiakisojen päättymistä ja lasketaan viiden maanosan symbolinen kisalippu. Italia jää maksamaan yllättänyttä kisalaskua, urheilijat, toimitsijat ja toimittajat, kisaselostajat, asiantuntijat, kunniavieraat, tuomarit ja yleisö palaavat kotiinsa. Huomenna tv-katsojat palaavat arkeensa ja koululaiset kouluihinsa. Sesonkifiesta on päättynyt.
Miksi muuksikaan näitä voi kutsua, kun vihdoinkin on jotain katsottavaa TV:stä. Olemme molemmat tietyin osin antautuneet olympiakisojen tarjonnasta poimimaan mieleistämme, Toinen enemmän, mutta on minullakin taitoluistelu ja Suomen miesten jääkiekkopelit tähtäimessä. Normaalisti olemme kumpikin tiiviisti tuoleissamme TV ykkösen iltauutisien aikaan. A-studio katsotaan, jos aihe kiinnostaa. Aika usein ei jaksa sitä spekulointia, jossa samat naamat alituiseen toistelevat ennalta arvattavia mielipiteitään. Lauantain ykkösaamu pitää pintansa aina vain. Sen salaisuus on taitavan toimittajan tekemä syvähaastattelu yhdelle merkittävässä asemassa olevalle päättäjälle. Se tuottaa uusia näkökulmia ja monipuolisia perusteluja ajankohtaisiin asioihin.
Toinen, mikä tekee meille poikkeusviikon juuri nyt, on Turun sellokilpailun esitysten seuraaminen. Ihania ja lahjakkaita nuoria ihmisiä eri puolilta maata on siellä esittämässä taitoaan. Monet ovat tulleet jo tutuiksi eri yhteyksissä, kun perheessämme on kaksi sellistiä, joista pojanpoika nyt on kisassa mukana. Olemme isovanhempina ja musiikki-ihmisinä olleet taustatukena eri tavoin jo pitkään. Hienoa on ollut seurata sekä tuttujen että tuntemattomien nuorten ponnistelua unelmiaan kohti. Alkuerien 24 osallistujasta puolet selviytyi välieriin, missä jännitetään, ketkä kuusi heistä puolestaan pääsevät finaaliin. Onnea kaikille upeille soittajille!
Talvi, on. Lunta on ja lisää on satanut tänäänkin. Pakkasta on ja se kiristyy, lauhtuu, kiristyy, lauhtuu – ei pysty päättämään, miten olisi. Kynttilänpäivä oli ja meni, vanhastaan talven selän piti taittuman, muttei tuosta nykyään tiedä.
Kauan sitten meidän taipaleemme alkuhämärässä otettiin tästä päivästä lukemat talteen. Siitä pitäen on 11. helmikuuta ollut se päivä, josta tuli kihlauspäivämme. Senpä vuoksi ajelimme vaihteeksi järven tuolle puolen Härmän Ratille syömään. Ei se kihlaus ole siinä päivässä aikoihin enää puheena ollut. Pitkää polkua, arkea ja juhlaa, tiukkoja paikkoja ja vaikeitakin mutkia on ollut matkalla sieltä tähän päivään. Tässä yhä ollaan, me kaksi, jotka silloin niin päätettiin. Oltiin vapaita aikuisia, ei siinä tarvinnut häslätä turhia tunnekiemuroita. Tänään valintaa tehtiin lohiannoksen ja lihapullien välillä, sanoin taas ottavani kalaa, arvelin, että toinen ottaa kumminkin lihapullat, vaan kalan otti. Käytiin alkupalapöydästä mieleisemme, vettä palan painimeksi. Ruoka tuotiin pöytään, oli maukasta. Kahvit juotiin kotona, tullessa poikkesin mukaan sacher-leivokset, ja apteekista kolmen kuukauden rohdot värisevälle sydämelleni.
Siitä päivästä on siis 53 vuotta. Tavattiin toisen ja vanhempiensa kera minun virka-asunnossani. He lienevät tulleet mahdollisen miniäehdokkaan katsastuksen ohessa pääkaupunkiin muissakin merkeissä asioimaan. Ei ne erityisemmin kyselleet, tiesivät kai jo oleelliset. Anoppi katseli varovasti kerrostalokaksion vaatimatonta sisustusta, pianon panivat merkille. Kerroin, etten ole kummoinen soittaja, laulutunteja varten se. Siitä appiukko, ystävällisen tontun oloinen pieni mies keksi kysyä, josko laulaisin heille jotain, olisi lysti kuulla. Otin kitaran, sanoin, että olen lauleskellut israelilaisia lauluja edelliskesän matkan jälkeen. Tykkäsivät, aistin sen heistä, appiukko varsinkin, ja anoppikin rentoutui. Kahvit tietysti juotiin, olin hakenut alakerran leipomosta tuoretta pullaa. Mitä lie puhuttu siinä, niitä näitä iloisia asioita, ei mitään mieleen jäävää. Saateltiin heitä vielä kotimatkalle Karelia-junaan, mihin oli paikat varattu. Tultiin toisen kanssa sitten junalta mun luo takas. Lojuttiin siinä sinisellä nukkamatolla. Siinä mua kosittiin toisen kerran elämässä, tällä kertaa vakain tuumin, selkein aikein ja rakkaudella. Loppu on historiaa.
Mistä juontaa päivän nimi? – Kirkollinen perinne tietää jumalanpalveluksissa poltettavien kynttilöiden teko-operaation ajoittuneen tammikuun lopulle, jolloin niitä valettiin kerralla koko vuoden tarpeiksi, ilmeisesti aina seuraavan vuoden tammikuun lopulle asti. Koko vuodeksi valetut kynttilät siunattiin kirkossa Kynttilänpäivän messussa. Kirkollinen kalenteri liittää kynttilänpäivään myös Marian ns. puhdistuspäivät ja 40 päivän ikäisen Jeesuslapsen siunauksen temppelissä.
Muistelimme tänään entisvanhaisia sanontoja, jotka kokemuksen syvällä rintaäänellä julistavat, kevätajan alkavan Kynttilänpäivästä ja tämän ajankohdan säätilan ennustavan kevättä ja kesän säätä. Pienin muunnoksin sanontoja onkin löytynyt eri lähteistä koko kopallinen. ”Jos ei kylmää kynttelinä eikä pakkasta Paavalina, niin ei kelpoa kesää / on halla heinäkuussa ja talvi keskellä kesää. ” – ”Kun ei kylmä kynttelinä, kylmää kynnet kyntäjältä.” – Sanonnat agraarikulttuurin aikaan liittyivät monesti maan muokkaukseen, kylvötöihin ja sadonkorjuuseen. Ei näinä ilmastonmuutoksen aikoina oikein osaa ”talven selän taittumistakaan ” yhdistää kynttilänpäivään pääkaupunkiseudun selättömässä nykytalvessa.
Isompi kysymys onkin, mikä on kansanperinteen merkitys tässä maailmanajassa, jossa tuntuu, ettei mikään ole niin kuin ennen – toisin sanoen asioiden ennustettavuus on heikonlaista. Näkeehän sen iltaisin uutisten aikaan, kun toissa päivänä arveltiin pakkasten jatkuvan kireinä ja eilen olevan lauhtumaan päin. Jokohan tänä iltana tulisi sulavia lumia ja kelpoa kevättalven säätä tarjolle.
|
|
