kevät pajuissa, pehmeät enkelit tuomassa viestiä haudoissa lepääville ja haudoilla sureville: kolmantena päivänä! elämä!

 Kotien Jumala ja pyhiinvaeltajien Jumala,

me kaivaudumme turvaan epämääräiseksi ajaksi,

ja olemme lähteneet tuntemattomalle matkalle.

Tällä polulla emme ole olleet.

Me tiedämme, että sinä tunnet jokaisen askeleen,

että sinä olet vierellämme:

oppaana, suojelijana, ystävänä.

Tuokoon jokainen päivä tällä tiellä meitä lähemmäs toisiamme,

lähemmäs jälleennäkemisen päivää,

lähemmäs paikkaa, jota sinä kutsut kodiksi.

Aamen.

Kauanko tämä koronasoppa on ollut päällä, pari kolme viikkoa? Maaliskuun? Viikot ja päivät alkavat olla yhtä sumuista virtaa. Pahinta ovat yöt, jolloin unta ei tule joko ollenkaan tai vasta aamutunneilla. Joinakin öinä sitä vain kierähtelee kyljeltä toiselle lepoa löytämättä. Tämä ei pääty hyvin, ajattelee aamuöisen epätoivon hetkellä. Ruuvit kirraa. Sitä yrittää kysyä toiseltaan jotain mielestään tärkeää, se ei ymmärrä mitä tarkoitan ja ärhääntyy. Itse ei ymmärrä miksi tuo ei ymmärrä, molempien äänenpainot alkavat nousta. Jos poistuu paikalta, toinen tulee perästä, että mitä, mitä. Siinä se paukahtaa, kummankin yllätykseksi.

Miten kestämme tätä umpioelämää huhtikuun, ehkä vielä toukokuunkin? Olemme kuin kattilassa, jossa kansi pysyy tiukasti kiinni ja paine nousee. Pitäisi varmaan ajoittain päästää varoventtiilistä painetta pihalle? Epidemia on vaiheessa, jossa rajoituksia tuntuu tulevan vain lisää viikko viikolta. Milloin toimenpiteet alkavat purra, tartuntojen ja sairastuneiden määrä laskea? Joko elämä voisi kohtapuoliin alkaa palailla normaaleihin uomiinsa? Asiantuntijataho lohduttaa: huihai, tätä voi jatkua vaikka juhannukseen saakka, ja nyt aletaan huolestua kansalaisten mielenterveydestä, juopottelun ja kotiväkivallan lisääntymisestä. Ei naurata, ei.

Sytytyslanka palaa

Istutaan katsomassa illan pääuutislähetystä. Toinen aloittaa mielipideselostuksensa samaan aikaan, kun uutistoimittaja haastattelee asiantuntijaa, joka ohjeistaa riskiryhmäläisiä ja akuutisti sairastuvia. On selvää, että moni lykkää nyt terveyssysteemin hoitoon hakeutumista, siitähän on varoiteltu. Pysäytän Toisen kuullakseni meitäkin koskevan ohjeistuksen. Toinen loukkaantuu. Hetken päästä kysyn, mitä hän oli sanomassa. Toinen sanoo kireästi, että se meni jo. Sitten saan kuulla, että puhun itsekin uutisten päälle. Ja nyt minä loukkaannun. Kyllä yhden lauseen kommentilla ja minuutin mittaisella paremmin tietämisellä sentään on ero. Parasta lähteä omaan huoneeseen ennen räjähdystä. Karanteeniumpioon laskeutuu painostava hiljaisuus.

Ei olla vielä pääsiäisessä. Tämä paastonaika ottaa voimille.

Alkuviikolla näillä main ilmoittautunut peipponen on ollut hiljakseen. Yöllä on satanut lunta sen verran, ettei se heti hävinnyt. Nyt voi kyllä jo sanoa: 2019-2020 oli talveton talvi. Muutaman kerran marras-maaliskuulla satoi sentin pari lunta, joka aina katosi vuorokauden sisällä. Pakkanen on pysytellyt muutamassa asteessa, alle 10 parhaimmillaankin. Nyt ovat kevään merkit puhkeamassa, ja satunnaiset pilvet pudistelevat viimeisiä lumia helmoistaan.

Maaliskuu 2020 tulee jäämään muistiin koronavirusmylläkkänä. Tammikuulla saatiin satunnaisia uutisia Kiinassa ilmenneestä epidemiasta, vielä helmikuullakin moni arveli virustaudin jäävän sinne. Meillä puhuttiin tyynnyttelevästi, miten kausiflunssahuippu on tulossa ja kehoteltiin pesemään käsiä ja yskimään oikein. Maaliskuulla paljastettiin viimein, että kulovalkean tavoin maasta toiseen ihmisten mukana leviävä virus on osoittautunut vaaralliseksi, jopa tappavaksi. Tuli kiire. Ja sittenhän se oli jo meilläkin, ensin kiinalaisten turistien mukana, sitten oman maan matkailijoiden palatessa kuka mistäkin.

Media on pitänyt suomalaisia koronatilanteesta kiitettävästi kartalla. Juuri mistään muusta ei ole puhuttu ja kirjoitettukaan. Keski-iältään poliittisen historian nuorin hallitus on tarttunut reippaasti toimeen ja petraa juoksuaan pitkin matkaa. Mikäs tässä on ollessa, jos vain taudilta säästyy.

MAALISKUUN LUETUT 2020

Runot

Marja Leena Viitana   Läikytän vähän teetä   Basam Books 2020

Helsinkiläinen kirjailija ja kääntäjä Marja Leena Viitana (Toukonen) muutti Pohjois-Karjalaan ja ryhtyi päätoimiseksi kirjailijaksi. Läikytän vähän teetä on hänen kolmas runokokoelmansa, aiemmin hän on toiminut elämäntaitokonsulttina ja julkaissut Basam Booksin Viisas elämä -sarjassa elämäntaito-oppaita.  – Viitanan runot ovat kieltä, jota on helppo ymmärtää. Runojen tunnelma on seesteinen ja elämänläheinen.

Sinä juokset kilpaa ja tuuletat maalissa

jossa kuvittelet olevasi

ohitettuasi minut jo alkumetreillä

ja minä joka en edes tiennyt

olevani kilpailussa

istun puron varrella

katsellen sen

kieppuvia

pyörteitä

*

Pahojen ihmisten hyvyys

lämmittää

ajoittain mieltäni

kuitenkin kauheinta kaikesta

on hyvien ihmisten

pahuus

*

Romaanit

Claude Gallay   Tyrskyt   suom. Titia Schuurman   WSOY 2019

Romaanin takakansimainos lupaili hyvää ja kaunista. Jaksoin rämpiä vajaat kolmesataa sivua ja kirja oli vasta puolivälissä. Mitään ei tapahdu, ihmiset huljuvat elämänsä tyrskyissä sinne tänne. Kovin laimeaa, päämäärätöntä tekstiä, koin lukemisen ajanhukaksi. 

*

Haruki Murakami   Tanssi tanssi tanssi   suom. Antti Valkama   Tammi 2019 (1988)

Haruki Murakami on erinomaisen ahkera ja taidokas kirjailija. Hänen teoksistaan tämä on yhdestoista ja viimeisin suomennettu. Aiemmin olen lukenut neljä Murakamin romaania, on siis ilmeistä, että hänen tyylinsä ja taitavasti kehitellyt fantasiaromaaninsa kiehtovat. Viimeisimmän suomennetun Tanssi tanssi tanssi romaanin päähenkilö on oman elämäntyylinsä hallitseva kirjoitustyötä tekevä mies, jonka erikoiset ihmissuhteet ovat päähenkilön ajatusvirran ohella romaanin koossa pitävä voima. Mystisiä kokemuksia ja päähenkilön ympäriltä kuolevia ihmisiä riittää. Kaikella tuntuu olevan tarkoitus, ihmiset ja tapahtumat ovat kytköksissä toisiinsa.  – Viihdyin taas erinomaisesti Murakamin luomassa maailmassa. Runsas 560-sivuinen opus piti otteessaan. Kahden viikon laina-aika ei olisi riittänyt, mutta korona-viruksen aiheuttaman poikkeustilan rauhoitettua sosiaalisen elämän minimiin, aikaa oli runsaasti ja kirjastot kiinni, niinpä ei ollut kiirettä.

*

Sirpa Kähkönen   Muistoruoho   Otava 2019

Kähkösen Kuopio-kirjoista tuorein oli taas laatutavaraa. Romaani sukeltaa Helvin, Annen, Idan, Siirin, Hilla-tyttösen ajatusmaailmoihin. Äänen saavat myös muuan Maalarimies, Kuu ja tietty asunto A 21.          – Kähkönen taitaa tekstin rytmityksen, huokoisuuden ja tiiviyden vaihtelun, osaa käyttää naisten monivivahteisia kohtaloita yhteisöä tukemaan. Hienoa työtä.   

***

                           Pissismummo on lukenut asiaintuntija-aviisit viime viikkoina kannesta kanteen, jostain syystä. Ja haahuillut vähän siellä sun täällä someryteikössäkin. Nääs aikaa on ollu, yli tarpeenkin. Havaittu on, että monella tapaa voi virustilanteeseen suhtautua ja monenlaista aktiviteettia tämä synnyttää ihmispopulaatiossa. 

                           Teemaorientoituneet ovat jo kaivaneet historian hämäriköistä esiin kaikki muinaiset ja tilastoidut epi- ja pandemiat, villiintyneet viruksista, niihin sairastuneiden ja ennen kaikkea kuolleiden määristä. Tiedeorientoituneet herkuttelevat viruseliön oveluudella, joka on ihmistä nokkelampaa sorttia. Rokote- ja lääkekokeilut ovat aina auttamattoman jälkijunaisia, nääs eliö kehittää muunnoksia sellaista tahtia, että kun viimeiseen epidemian aiheuttajaan on töin ja tuskin saatu kehitettyä lääke ja rokote, muunnos on jo leviämisvauhdissa eikä siihen enää edelliseen sorvattu lääke tepsi. 

                           Poliittisesti orientoituneet ovat näkevinään tässä taas oivan tilaisuuden arvostella vastuullisten viranomaisten ja hallitusvuoroisten kansaa edustavien tovereiden toimia. Takuuvarmasti on otettu käyttöön liian järeät toimet / ei ole tehty tarpeeksi / tulkittu tilanne väärin / kuultu vääriä asiantuntijoita / toimittu aivan liian hitaasti / toimittu hätiköiden jne jne.

                           Tämähän tilanne antaa myös oivan syyn muistella itsekseen sekä sukulaisten ja naapurien kesken kaikki henkilökohtaisesti koetut kamaluudet, joista on jääty nippa nappa henkiin. Kukapa ei haluaisi kehua sairastaneensa ne kaikki – no ehkä espanjantautia lukuunottamatta – ja tsadaa! tääll’ollaan aina vain!              

Istuin tuoliini, avasin television ja pääsin osalliseksi kauniista ja koskettavasta musiikista, psalmin ja evankeliumin sanoista sekä piispa Teemun oikea-aikaisista ajatuksista, jotka valuivat meidän kansalaisten koronatodellisuuteen vuolaina ja modernein sanakääntein. Oman väkevän koskettavuutensa atmosfääriin toi paikka, jossa tämä tapahtui: vanha, kauniisti modernisoitu kirkko Oulunkylässä. Pieni kirkko tuli rakkaaksi kotikirkokseni 1970-luvulla, kun asuimme tuossa kaupunginosassa ja työskentelin seurakunnassa. Monet kirkkoon liittyvät muistot nousivat mieleen kirkkaana kuin eilinen.

Iltauutisissa viisas nainen, professori Laura Kolbe totesi, että Uudenmaan maakunnan eristäminen varotoimena muusta valtakunnasta on nostanut monen mieleen maakuntarajoihin liittyviä identiteettikysymyksiä. Keskustelimme tästä puolipäivän puuroaterialla. Olemme molemmat asettuneet opiskeluaikojen jatkoksi pääkaupunkiseudulle ja kotikaupungeista ensimmäinen on kummallekin yhä Helsinki.

Ajattelen identiteettiäni puuna, jonka juuret ovat isän sekä äidin suvun puolesta vahvasti Etelä-Karjalassa, sitä seutua kutsun yhä näissäkin kirjoituksissani Lapsuusmaaksi. Puun vahva runko on täällä, missä työmme on tehty, yhteisöllisesti osallistuttu ja perheen varhaiset vuodet eletty. Latvus ottaa vastaan tuulet ja tuiskut milloin mistäkin suunnasta, antautuu unelmiin, joiden kotina on koko maailma. Me emme miellä itseämme maakuntarajojen sisään. Rajanveto on kuitenkin nyt perusteltu ja tarpeen.

                           Antaudun ajatuksiin. Ne valuvat sinne tänne, ensin vähän levottomasti arkisiin pikku asioihin, sitten siihen mitä olen tässä riskiryhmäläisen eristyneessä epidemia-arjessa tehnyt toisin kuin eläkeläisen vapaudessani. Yllättäen se ei olekaan lista siitä, mikä nyt ei käy päinsä, vaan mille nyt on tilaa ja aikaa. Ja mikä tuntuu tärkeältä juuri nyt.

                           Olen soittanut ystäville, jotka tavallisesti ovat lyhyen tekstiviestiyhteyden päässä. Olen myös ottanut yhteyttä ja antautunut puhelinkeskusteluihin yksin asuvien ikäihmisten kanssa, jotka tunnen, mutta joiden kanssa emme tavallisessa arjessa tapaa emmekä soittele. Nyt tuntuu ihan luontevalta soittaa ja kysyä, miten kukakin poikkeusarjessaan pärjää. Poikkeuksetta ihmiset ovat ilahtuneet yhteydenotosta. On ollut itselleni hyvin voimaannuttavaa havaita, että kukaan ei ole ollut millään tavalla pulassa. Jos ei ole omaisia lähellä, naapurit tarjoavat apuaan. Erilaisia ruoka- ja kauppapalveluita on löytynyt, jos ei itse ole päässyt kauppaan. Pieniä kausiaskareita tehdään, ikkunain pesua, vaatehuoltoa, komeroiden järjestelyä, kaappien nuohousta. Ja käsityöihmiset ovat palanneet keskeneräisten töidensä pariin!

                           Mitä pärjäämisen keinoja itsellä on? Rajoitan osaltani uutisvirtaa ja YLEn toimittajien loputonta tilanteen märehdintää. Koska meitä on täällä kotona kaksi, tavanomaiset, arkiset keskustelut ja toinen toisensa mielenliikkeiden kuulostelu on tärkeää. Vetäytymiseenkin on tilaa, eikä tarve ole lisääntynyt, vaikka päivät jatkuvat tiiviin läsnäolon merkeissä. Yhteiset metsäkävelyt ovat tulleet tärkeäksi osaksi päivärytmiä. Mietin, että vaikka olisin yksin, kävisin metsässä, puhuisin puille, kuuntelisin tuulen ja metsän laulua. Se on niin hoitavaa. Eilen toimme kävelyltä tuulen irti ravistelemia havupuiden oksia. Pihka tuoksuu ihanasti.

                           Asiantuntijatahot kertovat päivittäin, että epidemian huippu on vasta edessä päin. Kaiken kaikkiaan poikkeustila saattaa jatkua kesän puolelle. Satumme asumaan Uudellamaalla, mutta meillä ei ole mitään välttämättömyyksiä maakuntarajan ylittämiseen. Emme tarvitse erityisiä pääsiäisen tai kesän vieton suunnitelmia, meillä on mahdollisuus ja vapaus elää tilanteen mukaan, kellua käsillä olevassa hetkessä.  

Sitä ei ikinä ennakkoon tiedä mitä tapahtuu, kun ihmispopulaatio määrätään kotikaranteeniin pahimman pelossa. Pahaa tapahtuu kaikesta huolimatta, eivätkä silti koskaan ihan kaikki usko, mitä sanotaan, vaikka millä faktoilla perustellaan ja vedotaan. Oma apu kun tunnetusti on monen mielestä paras apu, ja jänöjussin turva on pää pensaassa. 

Kuulutaan riskiryhmään, selvä se. Ikää on päässyt kertymään ja muutama diagnoosikin asiaan kuuluvine pillereineen. Ihan kamalaksi äityisi muksu-ikävä kotikolossa, jos ei Kuopuksen porukka pistäisi kehiin hurmaavia kännykkävideoklippejä puolitoistavuotiaan Pikkufriidun edesottamuksista ja Esikoisen kotiorkesteri musisoinneistaan.

Vaan niinkin on, että myös hyvää tapahtuu. Sosiaalisen seisokin vallitessa aurinko houkuttelee luontopolulle. Ihmiset Italiassa ja vähän muuallakin kerääntyvät iltaisin parvekkeilleen laulamaan toiveikkaita ja hyvää tekeviä lauluja. Kaivetaan esiin unohduksissa olleita yhteyksiä entisiin työtovereihin ja ystäviin. Puhelimet soivat mummoloissa, tekstiviestit ja hymiöt viuhuvat suuntaan ja toiseen. Apua tarjotaan ja saadaan naapurilta ja tuttavilta, jos ei omaisia ole lähimain tai ollenkaan. Tämähän kuulostaa jo siltä kuuluisalta talvisodan hengeltä!

Keskipäivän kävelylenkistä tuli itsestään kahdeksikon muotoinen. Ensin kotikadun yli pikkukaduille ja sitten metsään. Ennen lähtöä pilvet viskoivat lumiryynejä maisemaan. Talojen pensasaidat ja pihapuut olivat hauskasti koristeltuja. Kotipihalla askarteli mustis, liekö maistellut lumiryynejä.

Kovin on hiljaista. Normaalisti ihmiset hyörivät lauantaina kauppa-asioillaan ja ulkoilemassa. Kun autot seisovat pihoilla, katoksissa ja kadun varsilla, pörinä puuttuu. Ei ollut kävelijöitäkään kuin muutama. Tuli mieleen juhannusaatto, kun kaikki kaupunkilaiset ovat lähteneet mökeilleen, kellä semmoinen on, tai festareille.

Tunnustelin ilmapiiriä kadulla ja metsässä. Rauhallista, ei paniikkia eikä uhkaa. Kyllä tästä selvitään.