Satu Lidman  Taivas ja syli  Gaudeamus 2020

Kertomus parisuhdeväkivallasta eräässä vanhoillislestadiolaisessa perheessä sisältää paitsi perhekohtaisen tarinan myös pohdintaa ja analyysia väkivallan dynamiikasta sekä vanhoillislestadiolaisen uskonyhteisön suhtautumisesta perheen sisäisiin ongelmiin ja puolison väkivaltaisuuteen. Lidman kirjoittaa tietokirjaotteella, mutta antaa kirjoittavan perheenäidin kokemuksille ja ajatuksille paljon tilaa mietinnän pohjana.  – Tämä kirja on äärimmäisen tarpeellinen, sillä perheväkivalta ei uskonyhteisöissäkään ole kovin harvinaista, siitä ei vain puhuta julkisesti. Kaikki julkisuus, joka ei ole sensaatiohakuista, on omiaan herättämään yhteisön sisäistä keskustelua ja toimintatapojen sekä asenteiden muuttumista parempaan suuntaan. Kirja ei ole raskaslukuinen aiheestaan huolimatta, sillä perheenäidin avoimuus ja analysointikyky tuo todentunnun ja kokemuksellisuuden tiedepohjaiseen keskusteluun. 

*

Katja Kaukonen  Saari, jonne linnut lentävät kuolemaan  WSOY 2020

Tamperelaisen, palkinnoin huomioidun kirjailijan viides romaani sijoittuu Seilin saarelle. Kyseisen saaren tarina on todenperäinen, sinne vietiin aikoinaan eristyksiin mielisairaaksi todettuja ja irtolaisnaisia. Romaani kuvailee yhteisöllisyyttä ja potilaiden hoitoa sekä henkilökunnan toimia ja elämää eristettynä yhteiskunnasta. ”Kauniilla ja runollisella kielellä Kaukonen luotaa hulluuden määrittelemisen käytäntöjä ja aikojen yli säilyvää ihmisenä olemisen vaikeutta.”  – Tarinassa ei tapahdu paljon, mutta kirjailija sukeltaa naisten ja heidän hoitajiensa kokemus- ja elämysmaailmaan, maalaa herkin ja vahvoin värein kuvaa elämästä saarella, ”jonne linnut lentävät kuolemaan” ja ihmiset unohdetaan. Pidin kirjasta.  

*

Maija Asunta-Johnston  Punapukuisen naisen talo  WSOY 2003

Olen lukenut kirjailijan myöhemmistä romaaneista v. 2010 julkaistun Verkkorakkautta varttuneille. Siitä jäi mieleen kevyt, juoheva tyyli, jolla tarinaa kuljetetaan. Punapukuisen naisen talo on viehättävä romaani, jossa ei ole suuria suruja eikä dramaattisia juonenkäänteitä. Tarina alkaa, kun Wienissä asuva suomalainen nainen ostaa pitkään etsittyään vanhan talon villiintyneine puutarhoineen sadan kilometrin päästä, Unkarin puolelta. Talo muuttaa hänen elämänsä. Alkaa viikonloppujen loputon työmaa talon kunnostuksessa ja puutarhan raivaamisessa ja myös vähä vähältä tutustuminen unkarilaisen maalaiskylän tapakulttuuriin ja naapureihin.  – Maijan loputon työmaa yllättää hänet itsensä ja lukijankin. Miten voi yksin naisena selvitä valtavasta urakasta! Kyllä voi! Selviämisen salaisuus on innokkaasti apuaan tarjoava naapurusto ja heidän osaava verkostonsa sekä Maijan ystäväpariskunnat, jotka ottavat osaa kohennukseen. Valtavan työmäärän tarjoama onnentunne maksaa moninkertaisesti takaisin nähdyn vaivan. Minua viehättivät myös vanhat laulut, joilla on sijansa tarinassa.

*

Johanna Laitila  Lilium regale  Gummerus 2020

Laitila on lähtöisin Rovaniemeltä ja kirjoittaa tässä esikoisromaanissaan lahjakkaasti ja aistivoimaisesti kieltä (myös meänkieltä) käyttäen väkevää tarinaa sodanjälkeisen, tuhotun Lapin uudelleensyntymisestä ja sen ihmisten elämästä. Päähenkilö Else on ollut perheensä mukana Ruotsin puolella sotaa paossa ja siellä saanut kosketuksen kaltaiseensa tyttöön. Suhde Ingaan katkeaa traagisesti Elsen kotimaahan palatessa. Naiseksi varttunut Else alkaa jo suunnitella avioliittoa, kunnes tapaa Irinan ja löytää oikean seksuaalisen laatunsa.   – Laitilan vahva, alkuvoimainen kieli ihastuttaa. Tulee mieleen toinenkin lappilainen lahjakkuus, Katja Kettu. Jotain samaa heidän tyylissään on. Laitila on kirjoittanut jo toisenkin romaanin, nimeltään Synty, joka täytyy etsiä luettavaksi kirjastosta.                      

*

Jill Santopolo  Kun sanat eivät riitä  suom. Inka Parpola  Otava 2019

Tempaisin tämän kirjastomme eteisaulan pokkarihyllystä kummemmin aiheeseen perehtymättä. Kustantaja markkinoi kirjaa näin: ”Sydämeenkäyvä romanttinen romaani surusta, rakkaudesta ja itsensä löytämisestä.”  – Olipa ihana lukea vaihteeksi tällaista inhimillisiä rakkauskiemuroita tarjoavaa yläluokkaista newyorkilaiselämää. Siitä on jo liian kauan, kun olen tämän lajin pokkareihin kajonnut. Yleensä ne ovat viihdyttäviä ja keventävät modernin, usein myös raskaan ’oikean’ kirjallisuuden lukemisen lomassa. Pelkästään tämän lajin lukeminen ei kuitenkaan ruoki riittävästi ajatusmaailmaa eikä tarjoa älyllisiä haasteita.  

*

Pirkko Vekkeli, Ismo Loivamaa  Ann Selin  Minerva 2020

”Ihminen, nainen, johtaja – Henkilökuva”. Kukapa ei tietäisi Ann Seliniä, onhan hän niin kauan ollut ammattiyhdistysliikkeen vahva keulakuva. Itse en ainakaan hänen persoonastaan mitään tiennyt ennen tätä oivallista ja rehellistä henkilökuvaa, jonka tekeminen on ollut tarpeen. Mikä nainen! Keskikoulupohjalta helsinkiläislähiön ’kertsin’ kasvatti ohjautui jo varhain liikeliiton töihin ja osoittautui ripeäksi, rohkeaksi ja nopeaoppiseksi mihin tahansa työhön tarttui. Kirja antaa ’Anista’ monipuolisen ja rehellisen kuvan naisena, jossa oli ainesta PAMin johtoon ja aina kansainvälisiin luottamustehtäviin asti. Myös vakavat sairastumiset hän voitti sitkeydellään, huumorintajullaan ja elämänuskollaan.  – Tämä kirja kannattaa lukea, se on viisaan ja valoisan naisen ansaittu monumentti.

*

Laura Lähteenmäki  Sitten alkoi sade  WSOY 2020

Kirjailija on syntynyt 1973 ja kirjoittanut lasten ja nuorten kirjoja sekä kolme aikuisten romaania, tässä viimeisin. Romaanin keskushenkilöitä ovat Paula, jonka mies on kuollut ja hän itse on jäämässä eläkkeelle psykologin työstä. Paulan tytär Elina ja tämän lapset Soma ja Simo, ex-vävy Kaspar, tämän uusi nuori avokki Moona, Elinan uusi miesystävä Ilari, Paulan entinen sydänystävä Eeva ja uusi naapuri Sonja, jonka kanssa Paula ystävystyy. Tapahtumiin liittyy espanjalainen turistikaupunki, jossa Eeva asuu ja poimii kadulta paperittoman pakolaistytön turvakseen ja avukseen. Lähteenmäki punoo tarinaa ihmissuhteiden varaan ja niiden kuvaamisessa onkin hänen vahvuutensa.  – Romaani alkaa verkkaisesti, mutta vauhtiin päästyä ottaa mukaansa. Erityisen vereslihaisesti kirjailija kuvaa äidin ja tyttären suhdetta, ja molempien parisuhteita. Yllätyksiä ja paljastuvia salaisuuksia riittää. Kyllä, antoisa kirja!

*

Mary Higgins Clark  Niin kuluu aika  suom. Sirpa Parviainen  Tammi Bon 2017 (2016)

Trilleri keskittyy kuvaamaan oikeuskäsittelyä, jossa syytettynä on alzheimerin tautia sairastaneen lääkärin leski. Nuori ja kaunis leski on tietenkin syytön miehensä murhaan, mutta todistellaan ainoaksi, jolla oli mahdollisuus murhaan. Syyttäjä perustaa todisteensa niin hatariin väittämiin, että oikeita ja hyvin tehtyjä rikoselokuvia nähnyt osaa vain äimistellä. Sivujuonena on vauvana adoptiovanhemmille myydyn toimittajaneitosen biologisen äidin etsiminen. Viimeisillä sivuilla tietysti todellinen murhaaja paljastaa itsensä, leski vapautetaan syytteestä, menee yhteen nuoruuden rakastettunsa kanssa ja toimittaja löytää biologiset vanhempansa. – Hohhoijaa.

*

Helmi Kekkonen  Vieraat  Siltala 2016

Milleniaalien sukupolven kirjailijan Helmi Kekkosen (s.1982) kolmas romaani on sillä tavalla poikkeuksellinen romaaniksi, että runsaan henkilögallerian ihmiset saavat kukin oman tarinansa. Äidit ja tyttäret, puolisot ja monet henkilöt liittyvät toisiinsa, tarinoilla on jokin kosketuskohta. Näin romaani ei ole jatkuvajuoninen eikä etsi katarsista kärsimysten kautta, tarinat ikään kuin jäävät meneilleen, kun lukija sulkee kirjan.  – Kekkosen kieli on selkeää ja tarinoiden juoksutus joutuisaa. Niin taidokasta työtä kirjailija tekee, että lukija vaikuttuu, mutta myös huokaa helpotuksesta, kun kirja päättyy. Ihmisten kohtalot ja elämät ovat raskasta ja vaikeaa. Vain Alva äiti ja hänen pikku poikansa Toivo tuovat valoa ja iloa tähän suhteiden suomaisemaan.

***

Olemme aikoinaan katsoneet The Crown-sarjan kolme kautta mielenkiinnolla Netflixiltä ja kun siitä nyt on tullut neljäs kausi, oli taas palattava brittikuninkaallisten pariin, semminkin kun sarja on osoittautunut laadukkaasti tehdyksi ja pääosin faktoihin perustuvaksi. Täytyy sanoa, että kuninkaallisten elämä näyttäytyy melko kammottavassa valossa ei-brittiläisin silmin katsottuna. Sarjan perusteella voisi perheelle sivuhenkilöineen antaa myös nimen Turha joukko.

Viimeksi katsomissamme jaksoissa oli missiona löytää prinssi Charlesille tulevan kuningattaren kriteerit täyttävä puoliso. Sellaiseksi ei kelvannut toisen miehen vaimo Camilla, joka oli jo pitkään hoitanut myös prinssin naisystävän sivuvirkaa. Löytyi Lady Diana, nuori, sievä, ujo ja sopivasta suvusta. Prinssin mielenkiinto hiveli kokematonta neitoa, joka oli tosin reilusti sulhaskandidaattiaan nuorempi. Kihlaus julkistettiin ja hovi alkoi valmistella hääjuhlaa. Ei siinä mitään morsiamelta kysytty, hän tuskin sulhastaan näki, sillä hänet oli eristetty kuninkaallisen palatsin uumeniin opiskelemaan hovietikettiä oman isoäitinsä johdolla. Julmaa kohtelua. Ei ihme, että neito masentui ja hänelle puhkesi syömishäiriö.

Kuninkaallinen jäykistely, jota omalla tavallaan jatkoi pääministeriksi noussut Margaret Thatcher, on kyllä piinallista katsottavaa. Harva siinä joukossa roolistaan nauttii, ainakin kuninkaallisen perheen jäsenten omaehtoiset rakkaussuhteet järjestään uhrattiin tietyn tasovaatimuksen alttarille kuin olisi haluttu varmistaa, ettei kukaan vain ole onnellinen. Kuningatar näyttäytyy ainoana, joka sentään yrittää parhaansa. Se paras vain niin velvollisuudentäyteinen kuin olla voi. Äitinäkin.

Kyllä tämä kannattaa katsoa, herää paljon ajatuksia inhimillisen elämän monimuotoisuudesta.

Yhdellä kännykkäkameralla (?) kuvattu jumalanpalvelus pani keskittymään tiukasti aiheeseen. Kuva jäi suttuiseksi, mutta äänitys toimi hyvin. Palveluksen toimitti Leena-kirkkoherra (?). Vapaaehtoinen tekstinlukijakin mainittiin, mutta poikkeuksellisen kauniilla intonaatiolla laulava ja soittava kanttori (Salla) muistui kirkkoherran mieleen mainita vasta kesken alkuliturgian. Muutenkin papilla oli tapa levottomasti selailla koko ajan papereitaan ja vihkosiaan välillä hiuksiaankin sukien. Olisiko valmistautuminen jäänyt vähän viime tippaan. Kuvakulma kirkosta oli semmoinen, että liturgiaa ja saarnaa näyttivät kuuntelevan etuosan tyhjät penkit. Ehtoolliselle ilmaantui taaempaa kuitenkin runsaasti seurakuntalaisia. Alttaritaulun aiheena on ristiinnaulitseminen

Tuomiosunnuntain, myös Kristuksen kuninkuuden sunnuntaiksi kutsutun pyhäpäivän teksti on yksi dramaattisimmista Jeesuksen opetuksista. Se löytyy Matteuksen evankeliumin 25. luvusta otsikolla Viimeinen tuomio (jak.31-46). Kysymys ei ole vertauksesta, vaan suorasta viestistä ”Kun Ihmisen Poika tulee kirkkaudessaan”. Saarnassa nostettiin esille mielenkiintoisia kysymyksiä, mm. miksi hyvää tietämättään tehneet palkitaan, mutta niitä, jotka jättivät hyvää tekemättä, rangaistaan. Tuomion peruste ei siis ollut hyvän tai pahan tekeminen sinänsä, vaan asenne kärsiviä ja avun tarpeessa olevia kohdattaessa tai auttamismahdollisuuden ohittaminen. Saarnaaja puhui myös armahtavasta Jumalasta. Rankaiseva ja tuomitseva Jumala onkin vaikeasti ymmärrettävä ihmisiään rakastavan ja armahtavan Jumalan ominaisuutena. Mieleen jäi korostamaton lause saarnasta, jossa puhuja totesi erilaisten ihmisten yhdessä olevan Jumalan kuva. – Puheen tyyli oli eläväinen ja vapaa, saarnaa ei luettu paperista sisälukuesityksenä.

Tämäkin striimattu jumalanpalvelus vahvisti kuvaa naisistuvasta kirkosta: naiskanttorit ja naispapit varsin usein toimittavat jumalanpalveluksia naisvoittoisille ja ikääntyville seurakunnille Suomen Siionissa. Piispojen joukossa naisia on Helsingin Irjan jäätyä eläkkeelle vain Kaisa Espoon hiippakunnassa.

Aamun lehti tarjosi masentavia uutisia, ja ikkunamaisema näytti sateiselta. Jalkaa ja selkää särki eilistä enemmän. Pandemiatilannekuvassa Eurooppa hehkui tulipunaisena ja meillä vaaditaan rajasulkujen avaamista. Ja sitten tämä: Isä surmasi neljän kuukauden ikäisen tyttövauvansa. Ammattini vuoksi olen tottunut perhetragedioiden kohdalla jäähdyttämään omia tunnekuohuja. Uutisotsikko on vain otsikko. Mehän emme tiedä mitä siellä taustalla on tapahtunut, yleensä tilanne on hyvin monisyinen. Tässäkin: ketä muita osallisia on ollut? missä oli äiti? vanhempien suhteen tila? perheen taloustilanne? mustasukkaisuus? – Olen jo etääntynyt ammatillisesta suhtautumisesta, tiedän sen siitä, että itkin luettuani uutisen. Se on ainakin varmaa, että vauva ei ollut syyllinen.

Pilvetkin itkevät. Jos ne alkavat jäähdyttää tunteitaan, saamme lumihiutaletanssin ja maisema valostuu. Aina voi toivoa.

Sattuipa niin, että Outokummun seurakunnan sunnuntain messu alkoi Merja-papin alkusanoilla. Tekstejä luettaessa aloin ihmetellä, että eikö tämä uskon ja epäuskon teema ollut jo lokakuussa. Toinen tutki asiaa ja huomasi napanneensa jo menneen messun striimauksen. Oikea sunnuntai löytyi kyllä sitten vaivatta ja äänessä olikin sitten vasta valittu kirkkoherra Satu, joka myös saarnasi Valvomisen sunnuntain teemasta. Virret esilauloi Pauli, jonka vilpittömän harras laulutyyli puhutteli. Kanttoria ei näytetty eikä urkuja. Kirkon ilme on lähes karu. Alttaritaulun paikalla on yksinkertainen puuristi.

Satu-pappi aloitti saarnansa kysymällä kaksi kysymystä kokoontuneelta kirkkoväeltä: kuinka moni täällä olevista on tai on ollut työssä Outokummun kaivosyhtiöllä? – Noin puolet. – Kuinka monen perheenjäsen, sukulainen, naapuri tai tuttava on ollut tai on kaivoksella työssä? – Melkein kaikkien. Tämä seikka yhdistää seurakuntalaisia ja sen huomioon ottaminen auttaa varmaan uutta kirkkoherraa orientoitumaan työssään. – Ajattelen katsoessani, että meilläkin on paikkakunnalla tuttu perhe, jonka isä teki työnsä kaivoksen insinöörinä.

Valvomisen kehoitus koski aikoinaan opetuslapsia Getsemanessa, jossa Jeesus tarvitsi heidän tukeaan edessä olevan kärsimystien tuskiin valmistautuessaan. Meitä tämän päivän ihmisiä ei kehoteta valvomaan fyysisesti, on tarkoitus valvoa ajan merkkejä, pysyä hengellisesti ja henkisesti hereillä sen suhteen, mitä maailmassa tapahtuu. Valvominen on tärkeää sitenkin, ettemme sulje silmiämme todellisuudelta ja vetäydy vastuusta. Rukoustamme tarvitaan, että yhteisistä asioista päättävät tekisivät oikeita ratkaisuja.

Karu totuus sekin, että uusi, kaikinpuolin lahjakas ja taitava kirkkoherra lauloi messun vuorotervehdykset ihan ikiomassa sävellajissaan. Suosittelisin sanallista vuorotervehdystä, johon seurakunta vastaa laulaen.

Ne on ihan omanvärisiään, himmeänharmaata, kanervan lilaa, maaruskaa, kirkasraitaisia, vähän vielä pihlajanmarjaisia ja ruusunkiulukkaisia. Mietinnöissä käväisee iloisia kesämuistoja, menneen kevään ankeuttakin, jonka pyrkii unohtamaan kaikin keinoin. Edessä päin tuntuu olevan vain hajanaisia, epäselviä ja vähän ahdistavia mielikuvia joulusta. Sen pitemmälle ei.

Ei tule oikein selvää viestiä niiltä, jotka työkseen tietää, että kiihtyykö vielä vai leviääkö jo. Tuttua korona-arkea mennään. Kaupassa ja kirjastossa käydään, molemmissa maskisuojus naamalla. Näköyhteyttä yksittäin ja pikku perheiden kesken omiin rakkaisiin. Ystävät puhelinsoiton päässä. Kaikki muu elämä luettuna, kuunneltuna ja katseltuna.

Marraskuussa on kuitenkin se hyvä puoli, että halutessaan voi antautua pitkiinkin ajatusketjuihin. Nauttia mietintöjensä kirjoittamisesta muistiin, kynällä tai näppäillen. Tarkastella ajatusryppäitään matkan päästä, tuumia ja tutkailla. Niin, ja käydä metsässä viisastumassa, jos kykenee. Hengitellä syvään maansävyisiä tuoksuja ja tuulta.

Kuukausimäärin, viikko viikolta kiihtyvästi on media esitellyt, kaivellut, ruotinut ja aanaillut Yhdysvaltain presidentinvaalien etenemistä ja tulosvaihtoehtojen vaikutuksia sekä liittovaltiossa että maailmalla. Tulos on valmis, voittajan puheet on pidetty, ja maailmalla laajasti tunnustettu vaalien voittaja sekä huokaistu helpotuksesta. Vaan mitäs tämä häviölle jäänyt osapuoli? Sen sijaan, että toteaisi tilanteen, toivottaisi kohteliaasti onnea voittajalle ja alkaisi lähtölaskentansa historiaan – tämä onneton takertuu ovenpieliin, kaivautuu poteroonsa, josta näkee vain harhakuvia siitä, miten väärin kaikki on mennyt. Lakimiehet töihin, amerikantapaan, edessä on päättymätön jono oikeusjuttuja siellä sun täällä. Ja sillä välin virallisesti valittu ryhtyy raivaamaan yhdenmiehen menneen utopian raunioita ja korjaamaan tuhon jälkiä.

Henkilökohtaisesti minua ei liikuta tuo jälkinäytelmä, mutta ymmärrän sen merkityksen eri osapuolille. Eniten olen matkan varrella järkyttynyt dokumenttipätkästä, jonka satuin näkemään televisiosta. Siinä amerikkalainen (musta) lahkolaispastori avustajineen siunasi donald trumpia ja kiitti jumalaa, joka on hänessä lähettänyt uuden messiaan, joka pelastaa amerikan ja koko maailman.

Perniö kuuluu Salon seurakuntaan. Suomessa on kaikkiaan kuusi Pyhälle Laurentiukselle omistettua vanhaa luterilaista kirkkoa sekä yksi rauniokirkko ja yksi kappeli. Perniön keskiaikaista kirkkoa on restauroitu viimeksi 1960-luvulla. Alttaritaulu on 1700-luvulta. Jumalanpalveluksen striimaus katkeili useaan otteeseen, josta syystä kirkon sisätilasta sai hyvin kapean kuvan, mm. uruista ei saanut mitään käsitystä, liekö ollut jokin korjausmanööveri meneillään. Maria-kanttorin soittoa ja Niina Karhulahden herkästi ja kauniisti soivaa laulua kuvattiin, mutta tausta oli kummallisen sekava. Seurakunnan sivuilta löytyneessä urkuparven kuvassa urkupillit olivat kyllä kauniissa järjestyksessä. Totisenoloinen aluepappi Johannes (jolla oli kultaiset korvarenkaat) piti lyhimmän koskaan kuulemani saarnan Anteeksiantamuksen sunnuntain teemasta, toivotti lopuksi kaikille hyvää isänpäivää ja kiitti Maria-vaimoaan (joka siis toimi kanttorina) jostain henkilökohtaisesta, joka ilmeisesti liittyi isänpäivään ja anteeksiantamukseen. Koko palvelus oli ohi 35 minuutissa.

Oli oikein kotoisaa seurata naakkapariskuntaa, joka istuskeli tyynesti kirkkomaalla vanhan puun oksalla lähekkäin. Kiitos kuvaajalle, että huomasi linnut ja näytti – kaikille noin viidelle katsojalle.

Nonnih. Marraskuu takoo lämpöennätystä, ei lumenhajuakaan, aurinko paisteleiksen kuin kurillaan. Lehtiä on haravoitu säkkikaupalla, ensin Mummo, sitten myrskyn jälkeen kertaalleen Poikakaveri. Taloyhtiön pihatalkoot kokosi kymmenestä luukusta porukkaa rapsutuksiin ja sen jälkeiseen yhteiseen neuvonpitoon kera makkarain ja glögin. Joku yritti muistutella turvaväleistä siinä, toinen taas, että mehän ollaan naapureita. No, onhan tuo niinkin.

P.Mummo on nyt potenut vaivaisena työn jälkiä pari viikkoa. Eka viikolla sattui terkkarin omalääkärin vastaanottoaika, jota oli jo kertaalleen siirretty kuukaudella. Mummo sielä muun vaivan ohessa rohkeni valittaa taas tätä tuttua: selkää, lonkkaa ja koko iskiashermojalkaa. – Minkäpäs sille, kuvattu on kuluneet selkänikamat ja vaiva toistuu, uusitaanko kolmiolääke? – Niitä on edellisestä rääkistä jääny, pitää vissiin taas ruveta ottamaan yöksi, jotta sais nukuttua.

Että silleen on menny tässä lopuillaan oleva viikko. Ukkivaarivainaan keppi on varalta, että jos jalka meneepi alta. Kapseli illalla, särkylääkemötikkä aamulla. Näillä mennään. Ei pal naurata toinperrää. Poikakaveri on sentäs ottanu vastuun kotitöistä, se on hyvä. Ei harmita nii pal. 

Olemme viime viikkoina katsoneet toistamiseen kaksi jaksoa kerrallaan vuosien takaista tanskalaista menestyssarjaa Borgen, joka on nähtävissä Netflixissä. Tv:lle aikoinaan tehty sarja on poikkeuksellisen hyvää laatua ja roolitukseltaan erityisen onnistunut. Toivonpa todella, että meidän nuoret naispoliitikkomme ovat tämän katsoneet, siitä voi oppia paljon vaativasta sekä raadollisesta politiikan ja median symbioosista, ja julkisuuden pimeistä puolista.

Turhaan ei ole sanottu, että politiikka haluaa näyttäytyä hyviin ja yhteiskunnallisesti rakentaviin päämääriin pyrkimisen jalona näyttämönä. Tavoitteisiinsa se pääsee toisaalta vain poliittisen pelin taitaen, ei koskaan ihan puhtain keinoin eikä ilman kompromisseja. Tästähän sitten seuraa, että moni idealisti väsyy ja turhautuu ennen pitkää pyrkimystensä vesittymiseen. Kuohahteleva idealistijoukko ei jaksa ponnistella ja nähdä vaivaa, siihen tarvitaan puolueita agendaansa sitoutuneine jäsenineen. Heidän joukostaan sitten valikoituvat ne, joissa on sitkeyttä ja paineet kestävää johtaja-ainesta.