Kolmas päivä oli pahin. Kuumeensumuista tokkuraa, loputonta liman valumista. Aivastelu ja yskiminen kipeytti kaikki refleksiin osallistuneet rintakehän lihakset. Ensimmäistä kertaa elämässä kävi mielessä ajatus, että ärhäkkä virus voi todella tappaa ihmisen. Tämä on ns. RS-kausiflunssavirus, mutta toisaalla jylläävä corona on kukistanut jopa työikäisiä ihmisiä lapsista ja vanhuksista puhumattakaan. Peruskunto ratkaisee.
Aamuyöllä heräsin yltäpäältä hiessä; kuume oli laskenut. Kun päivä valkeni, ajattelin jääväni henkiin tästäkin.

Viime vuosina, kun olemme käyneet saamassa systeemin tarjoaman influenssarokotteen, olen säästynyt ikäviltä kausiflunssilta kokonaan tai sairastanut vain lievästi. I-rokote ei sinänsä ole tarkoitettukaan estämään kausiflunssaa, mutta kyllä rokotteen kohottama vastustuskyky on taittanut terää kausiflunssaltakin. Viimesyksyinen rokote ei nyt toiminut niin. Olemme molemmat inhan räkätaudin kourissa parasta aikaa.

Yhtä ja toista menoa on ollut pakko perua, ei jaksa eikä tohdi. Pitää ymmärtää pysyä aloillaan senkin vuoksi, että ei levitä innokasta viruskantaa. Kaikenmaailman yksinkertaiset hengityssuojat ovat yhtä tyhjän kanssa taudin torjunnassa, eniten ihmiset levittävät tauteja pesemättömin käsin, joilla klähmitään ovia, kaiteita, maksupäätteitä jne.

Talvilomailijat kokoontuvat suurin joukoin samoille laskettelumestoille etelästä pohjoiseen tai lentävät pohjoisesta etelään viruksineen. Kirkkokin on ottanut asiakseen levittää kesken messun ehtoollisosan ’rauhan tervehdys’ -kättelyllä tartuntoja seurakuntalaiselta toiselle.

Päivät humahtelevat horisonttiin. Talventulon toiveet valuvat ikkunalasia suurina pisaroina. Pilvet makaavat taas auringon ja maan välissä tiheänä, harmaana peittona. Jossain niiden yläpuolella avaruus hehkuu sinisenä, täällä alhaalla maisema on yhtä loputonta hämärää. Helmikuu on jo puolivälissä, lunta on satanut kourallinen pari kertaa tänä vuonna ja saman tien sulanut pois. En tiennyt, että talvea voi ikävöidä näin syvästi.

Eilen vietimme päivän Pikkufriidun kanssa. Hänellä on kävely ja juoksu hallussa, on määrätietoinen ja osaa ilmaista itseään monin tavoin. Esipuhetta riittää ja ilmeistä hänen mielialojaan voi lukea, mutta ymmärrettäviä sanoja on vasta yksi, ’äiti’. Iltapäivällä kuuntelimme puistotiellä sillan alla kaikua ja yhtäkkiä hän toisti ihan selvästi ja monta kertaa ’kukkuu’. Kävimme joen rannassa ihmettelemässä vuolaana virtaavan veden pyörteitä. Matka jatkui ja vilkutimme joelle hyvästit. ’Hei hei’, sanoi Pikkufriidu ihan selkeästi ja toisteli oppimaansa sanaparia pitkin matkaa. Ihanaa saada olla pienten ihmeiden äärellä. 

Oltiin yksityisen hammasklinikan asiakkaana, minä ja ikäiseni, ennestään tuntematon pariskunta. Siinä määräaikaa odotellessa sukeutui keskustelu hallituksen nuorekkaasta kokoonpanosta. – Kokematonta porukkaa, sanoi mies. Kohta tuo politiikka kaatuu omaan mahdottomuuteensa. – Minusta on hyvä, että parhaassa työiässä oleva sukupolvi ottaa nyt vastuuta ja opettelee asioita. Meidän ikäpolvemme on jo osansa tehnyt, eikä Sipilän hallituksella kokemus ollut kummoisempi, virheitä tuli tehtyä, väitin. – Niin, mutta edelliset nuoret sukupolvet ne vasta virheitä tekivätkin, Stubbi ja Katainen esimerkiksi, mies jatkoi innokkaasti. Tuumin siihen, että jokainen sukupolvi vissiin tekee omat virheensä ja toivon mukaan oppii niistä, mutta vastuun kantamista ei opi, jos ei vastuuta saa.

Brexitistä ehdimme olla myös eri mieltä. – Britit kun lähtee, niin EU hajoaa, sanoi mies, ja vaimo säesti, että Unkari ja Puola ovat jo jalka oven välissä. Itäblokin maat jäävät ja kukahan niidenkin kehityksen haluaa kustantaa. Minä en usko, että EU yhden maan poislähtöön hajoaa, eiköhän rivit vain tiivisty. Järjen ääni sanoo, ettei kehitys etene kelaamalla taakse päin.

Keskustelu oli kai ollut poikkeuksellista, kun hammashoitaja kysyi sisään kutsuttuaan, mistä niin innokkaasti puhuttiin. – Politiikkaa vain, sanoin.

Sää tarjoilee taas sulaneita pihoja ja hidasta räntäsadetta. Ei talvetu etelässä, ei. Eilinen päivä mylleröitiin puolitoistavuotiaan Pikkufriidun päiväjärjestyksen mukaan. Leikkiaikaa, syöntiaikaa, päiväunia. Olisi päivään mahtunut ulkoilukin, mutta ei me raaskittu viedä yskivää lasta viluiseen sateeseen, eikä haluttu sinne itsekään.

Pikkufriidu kehittyy ihanasti. Hän on alkanut tottua päiväkotimeininkiin, vaikka sitä on vain kahtena päivänä viikossa. Ainoa huono puoli on tietysti tuo pitkittyvä yskä, tartuntojahan ei lapsijoukossa voi estää. Äiti saa kolmipäiväisestä työviikosta kaipaamaansa aikuistekemistä ja tutussa työyhteisössä jousto pelaa. Molemman suvun isovanhemmat saavat joka toinen viikko iloisen päivän ja lähikosketuksen Pikkufriidun avartuvaan maailmaan. Hyvä diili.

Nyt on jo nähty, että Pikkufriidusta on kasvamassa määrätietoinen tyttö, jolla on oma tahto. Hänellä on hyvä ruokahalu, mutta hän saattaa loukkaantua, jos hänelle lämmitetään purkkimoussakaa, ja samaan aikaan aikuiset syövät äidin tekemää kauniinväristä ja ihanalta maistuvaa kasvissosekeittoa. Mielenosoitukseksi riittää lusikan tahallinen pudottaminen lattialle, ja hiljaisen paheksunnan säestämä suun kiinninipistys Mummelin tarjoaman lusikallisen edessä.

Professori Teppo Kröger lanseeraa yleiseen tietoisuuteen termin hoivaköyhyys kiintoisassa haastattelussa Seura-lehden numerossa 4. Hoiva-asioiden uutisointia tarkkaan seuranneena ja myös omaishoidosta kokemuksia keränneenä olen usein ihmetellyt miten kaukana päättäjien ja viranomaisten käsitykset ja toiminta tuntuvat olevan arkitodellisuudesta. Potilaan tilaa ei aina ymmärretä, omaisia ei kuunnella eikä hoitohenkilöstö saa tehdä työtään hyvin.

Muistisairas elää mielikuvissaan omassa menneisyydessään ja pyrkii esittämään pärjäävyyttään säilyttääkseen rippeet omanarvontunnostaan. Omainen kuuntelee hämmästyneenä, miten hoidosta päättävä viranomainen perustelee hoidontarpeen kriteereiden täyttymättömyyttä potilaan omilla kertomuksilla, joiden paikkansa pitävyyttä ei selvitetä. Jos omainen yrittää valottaa todellisuutta, se voidaan jättää noteeraamatta silmää räpäyttämättä.

Hoitohenkilöstöstä ne, jotka ovat itse hakeutuneet alalle ja haluavat tehdä työnsä eettisesti hyvin, uupuvat, kun joutuvat koko ajan toimimaan minuuttiaikataulussa taloudellisten tavoitteiden määrätessä hoidon tason. Henkilöstövajaus pahenee, ja oravanpyörä vain kiihtyy. Hoivayritykset valuvat yksityisten käsiin, missä tarkoitus on tuottaa voittoa omistajille myymällä mielikuvia, jotka eivät aina vastaa todellisuutta.

Vanhusten hoiva pitäisi olla yhteiskunnan vastuullinen peruspalvelu, jolla ei pyritä tavoittelemaan voittoa.

Kolmannen huoneen ikkunasta kirjoittaja näkee tuijarivin takaa naapuritalon asujain aidantakaiselle alapihalle. Onneksi autotalli jää tapahtumahorisontin ulkopuolelle. Työhönsä menijät ovat jo häipyneet autoineen, kun heräilemme. Viikonloppuisin liikenne pihalla kasvaa, tulee vieraita ja perheet lähtevät ja tulevat.

Arkiviikolla jonakin aamupäivänä kaksivuotiaiden kaksosten äiti lähtee lähipuistoon tai päiväkerhoon lapsineen. Hän on näköjään hankkinut hihnat, joihin kytkee vilkkaat taaperonsa lähtiessään kävellen kadulle. Kaksospojat juoksevat mieluusti toinen itään, toinen länteen. Siinä riittää haastetta yhdelle äidille.

Naapurin alapihan vakiofaunaan kuuluvat tukeva vanha varis, keekoileva harakka, ahkera mustarastas, hyvinvoiva orava, rusakko, muuan punertava kotikissa sekä vaihtuva kooste pikkulintuja. Orava ja linnut käyvät yleensä aamupäivinä tarkastamassa reviirinsä, mutta rusakon näkee loikkivan laiskasti vasta iltamyöhällä. Kun kissa kävelee arvokkaasti pihan poikki, kohta siihen lennähtävät varis ja harakkakin, jotka ovat selvästi sitä mieltä, että heidän reviiriään on loukattu.

Omalla suojatulla pikku pihallamme varis ja harakka käyvät harvoin, ne ovat kai tajunneet, ettei heistä tykätä. Yritämme vaalia pikkulintuystäviemme ruokailurauhaa. Kolmannen huoneen ikkunalaudalla vierailee useita kertoja viikossa muuan talitiainen, joka on löytävinään ruukkukanervasta jotain napsittavaa. Hän on myös utelias ja kurkistelee ikkunasta sisälle. Hiljainen elämä pienine tapahtumineen miellyttää minua.   

Tällä välin on ollut monenmoista, yllättävääkin tapahtunutta, joka on pitänyt kirjoittajan ajatukset muualla. Elämä kuohuu ja pärskii, mutta pysyy uomassaan. Eteläsuomalainen ihmettelee tammikuun säätä, joka ei joulukuusta ole kummentunut, joka taas ei marras- tai lokakuusta. Talviaika on, muttei talven tunnusmerkkejä. Näkispä ees unta, että pihassa ois lunta.

Tai näkisi ylimalkaan unta. Unet ovat yhtä lailla sekaisin kuin säät. Viime yö meni tähän tapaan: klo 23 sammutin valon ja nukahdin normaalisti, 0:29 olin hereillä taas, pyöriskelin kahteen, ja nousin sudokuille. Kolmen maissa luin vielä lehteä, puolen tunnin päästä sammutin lampun ja lienen nukahtanut. Seuraavan kerran katsoin kelloa kuudelta. Pyöriskelin puolinukuksissa, kunnes Toinen tuli herättämään klo 9. – Mitä tämä on olevinaan? Ei tietoisen mielen päällä mitään akuuttia huolta, mikä tietymätön valvottaa?

Niin, ei tietoista, mutta varmaan alitajuista. Anelen, että näkisin unia, joista voisin naarata syitä.

                           Uudenvuodenpäivänä hyrisin itsekseni läpi kaikki virsikirjamme (1986) uudenvuodenpäivän virret. Tuttuja keskiaikaisia sävelmiä Saksasta, ns. toisintosävelmiä eri alueilta Suomesta, yksi englantilaisperäinen. Ihmettelin sanoituksia, hain hakemalla tulevaisuuden ja toivon sanoja ennen kuin löysin, kolmesta virrestä nämä: ”Me Herran nimeen luotamme, myös uuteen vuoteen kantaa se. Sen suojaan jäämme toivossa, et hylkää meitä, Jumala” (V. 38:5). ”Tielläsi riemuitsemme autuuden toivosta” (V.39:5). ”Kaiken ahdistuksemme, pettymyksen, katkeruuden Jeesukselle annamme, hän tuo meille toivon uuden…” (V. 41:5). – Ihmeen paljon on toivon sijaan sanoitettu tilintekoa menneistä, katumisen tuntoja ja haikeutta ajan kulumisesta.

                           Seuraavaksi sukelsin loppiaisvirsien maisemiin. Loppiaisen idea on vanhastaan jouluajan päätös, mutta hengelliseen tarustoon kuuluvat ’ne kolme itäisen maan viisasta miestä’, jotka etsiytyivät tähden johdattamina Betlehemiin lahjoineen ja löysivät ennustusten mukaan lapsen seimessä. Virsikirjan viisi loppiaisvirttä eivät juurikaan ’kolmesta kuninkaasta’ piittaa, aihe mainitaan ohimennen virressä 46 (”lailla idän viisaiden”) ja toisen säkeistön verran virressä 45. Sen sijaan tähti Jeesuksen vertauskuvana on virsissä tärkeässä osassa, tietä näyttävänä ja Jumalan luo johdattavana valona. Ortodoksit viettävät loppiaisena epifaniaa, Jeesuksen kasteen muistojuhlaa. Kaste mainitaan myös virressä 43 kristityn lahjana (”katsoit minuun kasteessa, valaisit taivaan valolla, soit lahjan ihmeellisen”).

Katso, pysähdy näkemään. Huomaa, mikä on toisin. Ihmettele, älä arvota.

Kuule, pysähdy, viivy. Mitä kuulet. Huokauksia. Naurahtelua. Nyyhkettä. Kauan vaiettuja sanoja. Äänetöntä huutoa.

Kosketa. Vaatimatta. Kipua tuottamatta. Lämpimästi. Rohkene ottaa syliin, jos sitä tarvitaan.

Kiitä elämästä. Ilosta ja surusta. Valosta ja pimeästä. Rakkaudesta, joka on voima, ei tunne.