Aamuyöllä on satanut. Rastas etsii matoaamiaistaan. Pihassa on viileää ja raikasta. Syreeni kukkii.

Eiliset mietteet elämän turhuudesta häilähtelevät vielä mielessä illalla myötäeletyn huiman jännittävän lätkäottelun takaakin. Miten säälittävää ja surullista on katsoa tavararöykkiöitä, joita me ihmiset kokoamme, ja jätämme jälkeemme kuvitellen, että joku ne korjaa. Hyvinvointiyhteiskunta näyttäytyy todella outona paikkana, kun seisoo jäteastia-armeijan äärellä pohtimassa mihin keräykseen muovi-, lasi- tai metallipurkki kuuluu, kun siinä on aikoja sitten pilaantunutta ruokaa pohjaan kiinni kuivuneena.

Täti istuu osaston ruokapöydän ääressä silmät kiinni odottamassa huoneeseen vientiä. – En jaksaisi istua, mutta en saa lähteä yksin. Toinen vanhus istuu lähellä ja valuu hiljalleen makaamaan kasvot pöytää vasten. Saatamme tädin huoneeseensa, autamme vuoteelle. Hän sulkee silmät ja huokaa syvään. – Nyt on hyvä. Silitämme suonikkaita, luurangonlaihoja käsiä, Toinen toisella puolen vuodetta. – Lämpimiä käsiä, täti on hyvillään.

Täti tuntee meidät, mutta ei muista Toisen aiempia käyntejä eikä eilen käynyttä veljenpoikaa. – Löysivät minut vissiin kadulta, sanoo. Toinen korjaa, että kotoa tuotiin. – Niinkö se oli. Sitten: – Elän päivän kerrallaan, en ajattele eilisiä enkä huomisia. – Niin on parasta, sanon siihen.

Tapaamme myös lääkärin, joka kertoo, että fysioterapeutti oli käynyt tädin kanssa kotona tarkistamassa onnistuisiko kotiutus. Fataali sairauskin paljastui tutkimuksissa, ja täti on luuta ja nahkaa, mutta kotiuttamista suunnitellaan! Koska täti ei ole ollut aikaisemmin kotihoidon asiakas, systeemin proseduuri menee niin, että on katsottava se kortti ensin, vasta sitten haetaan laitospaikkaa.

Käymme tädin kotona katsomassa postit. Päätän tyhjentää jääkaapin ja viedä mätänevät ruuat jätesäiliöihin. Vessassa on hirveä siivo ja haju. Mitä ihmettä tapahtui ennen kuin täti päätyi lattialle? Painan oven kiinni ja avaan huoneiston tuuletusikkunat. Kukat ovat kuolleet. Annan niiden olla. ”Eikä hänen asuinsijansa enää häntä tunne”, sanoo Iso Kirja. Täti itse ei tuntenut huoneistoa kodikseen käynnillä, hoitaja kertoi. Hän on jo irti.


Eilen oli koraalikuoron kevätkonsertti. Se merkitsee myös jokaviikkoisten harjoitusten jäämistä kesätauolle. Katsotaan millainen kesästä tulee ja mikä on vointi sekä muu ohjelma syksyllä. Kokonaisuus ratkaisee. Olen viihtynyt hengellisten laulujen parissa. Tuntuu oikealta ja hyvältä, että kerran kuussa voimme palvella sunnuntain messussa. Kuorossa ei ole ollut ikävää kalabaliikkia eikä arvosteluhenkeä. Arvostamme Heli-kanttoria, jonka kärsivällinen ja huumorintajuinen ohjaus on juuri oikeanlaista.

Kuorossa kukin pyrkii parhaansa mukaan oppimaan stemmansa ja soinnuttamaan äänensä kuoron kokonaissointiin. Eilen kuulin kuoron syntyhistorian: eräs laulava seurakuntalainen oli pyytänyt kirkkoneuvoston jäsentä kysymään kirkkoherralta, voisiko seurakunnassa olla korkeatasoisen ja vaativaa ohjelmistoa laulavan kantaattikuoron ohella pienten laulujen parissa viihtyville tavallisille laulajille oma kuoro. Siitä se lähti.

Tänään kävimme kirjastossa äänestämässä ja päädyimme kaupunkimme torikahvilaan kauppareissun päätteeksi vohvelikahveille. Aurinko kilotti ja ihmisten rupattelu tuntui kotoisalta. Iltapäivällä oli taas Suomi-peli ja surku tuli, kun pojat hävisivät Saksalle 4-3, vaikkei niin pitänyt käydä. No, ”koirat haukkuu ja karavaani kulkee…”

Pakko todeta, että tämänkaltaisia viikkoja ei enää toivoisi, meidän voimillamme alkaa olla kysymys selviämisestä. Joka päiväksi oli ohjelmaa, sekin, mutta sitten tuli lisäksi ikävä yllätys, joka mullisti koko viikon ja vaikuttaa jatkossakin. Olimme sopineet olevamme Pikkufriidun kavereina, kun äitinsä halusi kokeilla työhön paluuta yhden päivän viikossa. Jaamme päivät toisten isovanhempien kanssa. Esikoinen on Japanissa orkesterin mukana, Kuopus palasi vasta Kaliforniasta työmatkalta ja on ihan jetlaagissa.

Ja sitten se yllätys, jota olemme tienneet jo pelätä pitkään. Täti ei vastannut puhelimeen maanantaina eikä tiistaina. Toinen ajoi taas toiselle puolelle Uuttamaata tarkistamaan mikä on tilanne. Täti löytyi yöpuvussa eteisen lattialta, mahdollisesti matkalla vessaan oli kaatunut eikä ollut päässyt ylös. Hän oli tietysti kuivunut ja sekava, mutta hämärästi tajuissaan. Hätäkeskus lähetti lääkäriambulanssin ja Täti vietiin sairaalan päivystykseen ja sieltä osastolle. Kaikesta avusta tähän asti kieltäytynyt Täti joutuu nyt hyväksymään, että soster-systeemi palauttaa todennäköisesti hänet muistamattomana kotiin ja aloittaa kotihoitajien ravaamisen aamuin ja illoin. Laitospaikkaa on turha toivoa ennen kuin kotihoito on todettu mahdottomaksi.

Lauantai vei Toisesta mehut silmin nähden, kun oli talon talkoopäivä. Minusta ei ollut oikein mihinkään, pelkkä oman huoneiston imurointi valutti hikeä ja pakotti lepäämään välillä. Sitten kuulin, että talkooporukassa oli taas keskusteltu meidän pihapuista, vaahterasta eri toten. Pahoitin mieleni niin, että uhkasin köyttää itseni puuhun kiinni, jos tulevat sitä kaatamaan.

Koska ystävätapaaminen peruuntui tältä päivältä, otin oksasakset, leikkasin hanhikin alas ja silppusin sen kuivuneet oksat jätesäkkiin. Pikkupiha on ollut aika lailla oman onnensa huomassa. Ihmeesti kevät on kuitenkin nostanut sieltä yhtä ja toista kukkaa kuin vanhasta muististaan. Paraikaa kukkivat vuorenkilpi, lemmikit ja valkovuokot, sinivuokkoryppäistä yksi vielä jatkaa. Kolme tulppaanisipulia näkyy punnertaneen kukan iloa tuomaan. Toinen sahasi jo huhtikuussa syreenistä kuivuneet rungot. Talon pihatalkoot ovat tulollaan, viemme rangat sitten jätelavalle.
Naapuri huomauttelee meidän puolella kasvavasta vaahterasta. Selvähän se; kukkia varisee keväällä, siemeniä lentää kesällä ja syksyllä sataa keltalehtiä. Olen tarkoituksellisesti kuuroutunut huomautuksille, jotka koskevat pihamme alkuperäisestä seitsemän puun rykelmästä kahta jäljelle jätettyä. Tammi on Toisen sielunpuu, vaahtera minun. Vuosien mittaan syntynyt syvä tunnesuhde ei kestä ajatustakaan noiden kahden kaatamisesta. Olemme eläneet niiden kanssa kolmekymmentä vuotta, nähneet niiden kasvun täyteen loistoonsa. Kun me muutamme, puut jäävät, emmekä voi enää suojella niitä. Mutta me etsimme uuden pihan ja uudet sielunpuut.

mustarastas on livertänyt koko päivän väsymättä. sen säkeet polveilevat kuin kevätpuron vesi aina uusin kiehkuroin ja vihellyksin. lintu on luova olento. sen laulu kertoo, että jossain lähistöllä on äitilintu, joka pesässään suojaa poikasten kuoriutumista. äitinä, jonka poikaset ovat kuoriutuneet jo aikaa sitten, lentäneet kotipesästä, rakentaneet omat pesänsä ja suojaavat jo omia poikasiaan, koen eletyn elämän täyteläisyyden. en enää tilitä mennyttä aikaa, sen menestyksiä enkä menetyksiä. kaikki on tasan. elämälle kiitos.


loistavasti toimiva hyvinvointivaltio, demokratia ja maailman onnellisin kansa. vanhusten hoito hunningolla, lastensuojelu ei suojele lapsia, soteuudistuksen romahtanut lautakasa politiikan takapihalla. vallankahvaa hamuaa yksi jos toinenkin, mutta paraneeko asiain tila?

Jumala, olet elämän aurinko! maa avaa kukkansa sinulle. linnut laulavat laulunsa kunniaksesi. paras ihmisessä tulee esiin lähellä sinua, kun yhteys on avoin eikä väärintekojen ja epäuskon pilviä ole välissä. jos onkin, niiden yläpuolella aurinko loistaa. rukous on tuuli, joka hajottaa pilvet. puhalla meihin rakkautesi lämpö! herätä kohmeiset sydämet tuntemaan!


Olen nuorena harrastanut tanssia jonkin verran ja seuraan kilpailuja edelleen televisiosta. Niinpä pieni uutinen aamun hesarin sivulta kiinnitti huomioni. ”Mies ja nainen vaihtuvat viejäksi ja seuraajaksi”. Kysymys on Suomen Tanssiurheiluliiton äskettäin hyväksymästä sääntömuutoksesta, jossa rock’n’swing-tanssien kilpailusäännöistä poistuu 1.8.2019 lähtien viittaukset mieheen ja naiseen tanssiparina. Se mahdollistaa erilaiset kilpatanssin parimuodostelmat jatkossa. – Sukupuoliseen tasa-arvoon ja sukupuolia korostamattomaan kulttuurinmuutokseen liittyvä sääntöuudistus on ajan merkki.  

valkolakkien kevätpäivä! tuuli kampaa tukat ja kukat, koivut tuoksuvat hereän vihreää. sima kuplii lasissa ja ihmisen ilo on ilmapallon muotoinen.