Siispä toivottelen lukijoille ja lukemattomille rattoisaa kesää ja kaikkea hyvää, kunnes mahdollisesti kohtaamme taasen tällä foorumilla. Tarvitsemme resilienssiä kärpästen, itikoiden ja kaikenmoisten öttiäisten tuppautuessa seuraan lomatantereilla. Ylenmääräinen hellekin kysyy hermoja. Varjoon, viileään ja paisteelta suojaan vesipullojen kera aika ajoin. Mikä festari kenellekin lomafiiliksen tuo, sinne sopii liittyä joukkoon ja pitää tartuntojen mahdollisuus kuitenkin mielessä.

Tämä ihana keskikesän juhla-aika, juhannuspäivineen, on sunnuntai-illassaan. Miten onkaan saatu nauttia harvinaisen kauniista ja rehevästä kukkien ja kaiken luonnon vehreydestä. Perinteisiä kokkoja on voitu ihailla juhannusyönä siellä täällä,  ja aurinko tuhlaillut valoa ja lämpöä päiviin sekä öihin suorastaan yllin kyllin.

Tänään olimme pitkästä aikaa yhdessä kirkossa ja ilman suojia. Käsidesiä oli tarjolla ehtoolliselle osallistujille ja jakajilla oli suojat. Seurakunta tarjosi mehua ja keksejä alasalissa messun jälkeen. Oli ihana tavata tuttuja pitkästä aikaa, jutella siitä, miten kukin oli pandemia-ajoista selvinnyt tähän mennessä. Toivomme, että syksyn tullen säästyisimme pahimmalta, sekä me vanhat että lapsenlapsemme.

Saattaa olla, että ennen Suomen sotia 1920-luvulla syntyneet ovat se sukupolvi, joka sinnittelee pisimpään elämässään. Moni heistä ehtii nykyään liki 100 vuoden ikään ennen kuin vuodet tulevat täyteen. Toisen kummitäti on heitä.

Viime aikoina olemme kyllä havainneet elämänhalun hiipumista. Sen voi tiedostaa mm. siitä, että yhä vähemmän tarvitaan ilta- ja aamupalatarvikkeita, kun tädillä ei ole koskaan nälkä, ateriapalvelun ruoka ei houkuta yhtään ja tuskin puolta litraa vettä saadaan menemään vuorokaudessa.

Kolmesti päivässä käyvät hoitajat yrittävät parhaansa mukaan ruokkia ja juottaa. Kun muistia ei ole, ei janontunnetta eikä nälkää, vaikeaa on saada tädin painoa pysymään säällisissä lukemissa. Nyt ollaan jo vaippavaiheessa, vaikka onkin ihme, että yleensä jonkin verran aineenvaihduntaa tapahtuu tuolla ruuan ja veden määrällä.

Täti tunnistaa meidät omaisikseen, mikä tuo hänelle turvan tunnetta. Joka kerran tavatessamme puhumme siitä, että hänen asiansa hoituvat meidän kauttamme, joten huolta hänellä ei ole. Tulemme käymään niin usein kuin vain jaksamme ja olosuhteet sallivat.

Koko alkuviikon on tuullut, koivu ravistellut kiharoitaan, aurinko soudellut pilvien takaisissa avaruuksissa. Vedet ovat välähdelleet säteiden kirkkaudesta. Aamuisin ollut lehdillä pisaroita. Tarpeeksi on satanut, ehdittiin sanoa, että juhannustulet saisi sytyttää, mutta helle vienee nyt senkin ilon. Jyvät ovat ehtineet kuitenkin oraalle ja leipävilja kasvunsa alkuun. Olkaamme kiitollisia.

Muu maailma on mallillaan, ei hyvällä, mutta tavallisellaan: korventavaa kuivuutta, nälänhätää, tulvia, sotaa, kuolemaa. Inflaatiota, kaupankäyntiä, pörssikurssien huminaa. Rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät kuten aina, rikollisia ja rehellisiä on kaikkien kattojen alla, hyvää onnea ja huonoa riittää kaikille. Yksillä on elämä juhlaa, toisilla työtä ja vaivannäköä. Asenne ratkaisee.

Meillä täällä Pohjolassa lienee keskimääräistä enemmän vaihtoehtoja elämän laadun suhteen. Olemmeko tyytyväisiä, ymmärrämmekö olla kiitollisia peräti? Onnen sanotaan olevan yksillä, mitäpä siitä, kunhan kesä vain on kaikilla. Ja nythän se on, Suomen Kesä, lakipisteessään, niin täytenä kuin vain kantaa jaksaa.

..sain viimein kesäkukat istutettua pihaan ruukkuihin sekä perennapenkkiin malvan, joka oli kadonnut heinikkoon. En nyt muista milloin ja mistä se meille tuli, vai oliko jo tähän kotiin muuttaessamme, viime vuosisadalta kumminkin. Lapsuusmaalta jo sen kukkien herkänsävyisen lilan olen sieluni värimaisemaan imenyt. Koska taannoinen selkäjumi, perenna-alue oli päässyt pahasti heinittymään ja epäilin, että malva oli tukehtunut. Kun miniäkulta raivasi perennamaata tyttöjen kanssa täällä käydessään, valkeni totuus: malvani oli täysin kuihtunut. Nyt puhuttelen istuttamaani uutta alkua, toivottelen tervetulleeksi ja kerron sille, miten ihana sen on siinä kukkia – sitten ajallaan – odotettuna, kaivattuna ja helliteltynä. Taisin luvata, etten ikinä päästä sen tonttia semmoiseen kuntoon, vaikka mikä jumi olisi.

Muitakin tärkeitä kesävieraita kukkasieluisen pihassa on tapana ollut pitää: heleänpunertava Karjalan Heili amppelissa, keittiön ikkunan tuntumassa. Jostain se on tähän asti aina löytynyt, vaikkakin vuosi vuosi vuodelta etsitympänä, mutta tänä kesänä ei. Kun tiedän sen lopullisesti tuoneen Toiselleni kesän pihaan, olen nyt huolissani, miksi hän luovutti, tyytyi puhtaan valkoiseen petuniaan, joka toki on upea sekin.

Jotain uutta lajiakin pitää joka kesä olla. Nyt siinä on bougainvillea, joka köynnöstukineen pääsi isoimpaan piharuukkuun kokeilemaan pärjäisikö pohjolan vilpoisessa kesäkuussa ja helteisessä heinä-elokuussa. Hortensiat osoittautuivat viime kesänä jo sitkeiksi, ja yksi poutapilviyksilö viime kesän uusista pihakukkasista jopa sinnitteli sisäkukkana koko talven kesää kaihoten.

Onpa siitä totisesti aikaa, kun olen junalla Stadiin mennyt täältä pikkukaupungista. Toki on tullut asioilla oltua Toisen kanssa ja automobiililla, siksikin, kun se on niin helppoa. Nyt oli sovittu Soffi-ystäväsiskon kanssa tapaaminen Mantalla, kuten ennen muinoin ennen sotia ja pandemiaa. – Osaankohan näitä junakuvioita enää, mietin. Jostain ne kummiskin kaivautuivat tarvittaessa esiin: HSL-kortti, joka oli aikoja sitten tarkistettu, että maksuarvoa riittää, ja aapiskirjaimet, joilla matkaa täältä sinne ja sieltä tänne määritellään.

Ennen sotia jne… kävely Assalta Mantalle kesti meikäläiseltä 10 minuuttia, vaan nytpä olin siinä ajassa ehtinyt vasta Espan jätskikiskan kulmille ja perillä olin viisi minuuttia myöhässä ja vielä kovasti puuskuttaen. Soffi oli jo asemissa ja siitä puikahdettiin sitten Kappeliin, jossa on tavattu käydä lounaalla – siitäkin huolimatta, että siellä on täyttä ja kova kalabaliikki. Panin merkille, että useampikin iso seurue seniorikansalaisia oli valinnut tämän arkisen torstaipäivän kuulumisten vaihtoon hyvän ruuan äärellä.  Söimme paahdettua nieriää, uusia perunoita ja rapsakan al denteä broccolia sitruunaisen kastikkeen kera. 

Cappuccinon ja Creme Brüleen ohessa tuli kummankin omain asiain tila, elon senhetkiset tunnelmat ja  tärkeimpänä kaikesta lastenlasten tapaamiset ja  kuulumiset jaettua oikeutetulla isoäidin ylpeydellä. Soffi oli ollut juhlimassa tyttären perheen eximia-ylioppilasta ja meitähän ovat sykähdyttäneet Esikoisen musisoivat koulukkaat: kympintyttö ja lahjakas sellistipoika sekä Kuopuksen pienet sulokkaat tytöt.

Mutta ennen kaikkea tämäkin oli todettava: ollaan hengissä, hyvillä mielin juuri nyt ja mikä ikinä huolettaakin, se ei lannista, sillä ystävyys on toinen toisensa tukena oloa, rohkaisua ja iloa!

Ei siitä kovin kauan ole, kun Sauli ja Magdalena kutsuttiin Uncle Joen luokse, Sauli ihan suoraa päätä valtiovierailulta kuninkaan tykö. Siellä oli hymistelty auvoisesti tätä yhtäjalkaista Natoon hakeutumisprosessia. Atlantin takana juhlat jatkuivat, ja hetken kaksi liittoutumatonta pohjoista demokratian mallimaata sai paistatella median valokeilassa. Oltiin niin hyvää pataa kuin olla voi.

Siis nimenomaan hetken. Sitten alkoikin sataa räntää Turkin sulttaanin suunnalta. Siellä oli haisteltu ilmaa ja huomattu oivallinen tilaisuus päästä myös median parrasvaloihin. Mahtoi siellä olla hauskaa, kun Sauli ja Magdalena olivat menneet retkuun yltiöoptimistisista puheista. Kerrankos itäisen ilmansuunnan puheet ei olisi yhdessä yössä kerkineet kääntyä päälaelleen.

Nonnih. Nato-juna jököttää Madridiin menevällä raiteella. Ei eesty matkanteko, kun sulttaani sanoo EI. Sauli ja Magdalena ovat ymmyrkäisinä: missä kaikki hetki sitten heitä ylistelleet nyt ovat, Jens ja Joe, Boris ja moni muu. Pitäiskö tästä nyt ihan yksin selvitä, kun ei ole mitään tehty väärin ja piireihin pääsyn piti olla piece of cake. Ettei vain olis Vladimir Suuri puuttunut peliin. Vähän liian hiljaa tuo on ollutkin viime aikoina.

Taannoin eletty sunnuntai oli jollakin salaperäisellä tavalla käsittämättömän vahva kokemus. Olimme koolla kaikki, jotka nyt tähän perheeseen tuntevat kuuluvansa: Esikoinen ja Tuike, IsoMuru ja Ritaripoika; Kuopus ja Lemmitty, Pikkufriidu ja PikkuMuru. Niin – ja me kaksi, Vaari ja Mummeli. Tuikkeen mukana perheessä vilahtelee joinakin merkkipäivinä myös Isoveli ja Teinipoika. Esikoinen on osittain läsnä heidänkin arjessaan silloin, kun omat koululaiset ovat Äitikotonaan. 

On ihana kesäsunnuntai, Kuopus grillaa (hänestä on kehittynyt loistokokki!) ja Lemmitty emännöi. Katamme pitkää pöytää pihalle, kaksi korkeaa tuolia tyttösiä varten ja tavallisia puutarhatuoleja isommille. Kesämaljat on juotu alkajaisiksi jo sisällä ja nyt grillistä tuodaan herkkua toisensa perään. Tämän hulabalookestin hitti Kuopuksen grillistä ovat tällä kertaa lämmöllä pehmitetyt nauriskuutiot, joiden mehevänraikkaan maun kruunaa voisula. On grillattua kesäkurpitsaa, paprikaa, halloumijuustoa, entrecotén viipaleita ja tietysti grillimakkaroita; on uusia perunoita, salaattia ja leipää. Jälkiruoaksi on tarjolla viipaloitu meloni, kipollinen mansikoita sekä jäätelöä ja kahvia aikuisten makuun.

Olemme tämän hetken tässä, yhdessä, meillä on toisemme. Kukin kulkee oman elämänsä kokemuspolkua arjessaan. Kullakin on oma tasapainon tila ilojensa ja surujensa, onnistumistensa, pettymyksiensä ja elämänkokemustensa kentässä. Kukin selvittelee tavallaan haasteet, joita kohtaa. Elämä ei ole kellään koko ajan ihan silkkiä vain, paitsi PikkuMurulla, joka seisomisen keksittyään joutuu ratkaisemaan, miten päästä paikasta toiseen. Enimmäkseen vielä kontaten, varmuuden vuoksi.

IsoMurun viulu- ja Ritaripojan sellosoolot hiljentävät iloisen kalabaliikin. Miten pitkällä he jo ovatkaan musikaalista pääomaansa kehittäessään. Ritaripojan soitossa kuuluu oma ääni – se koskettaa minua – ja näkyy myös, miten hän on tullut tietoiseksi tavoitteistaan. PikkuMurun ja Pikkufriidun käymät keskustelut liikuttavat, toinen puhuu ja toinen jokeltaa, mutta molemminpuolin ymmärrys on täydellinen. Pienimpien hymyt ovat jo täysin valloittaneet isojen sydämet. Iloitsemme IsoMurun ja Ritaripojan menestyksestä sekä koulussa että musiikin parissa. Iloitsemme aikuislasten onnesta ja siitäkin, että vanhuusarjessamme meitä on kaksi. Juuri nyt on väkevä tunne, että Perhe elää ja voi hyvin.

Piha kukkii, syreenit tuoksuvat. Keinu ja puutarhatuolit odottavat istujaa valoisina aamuina ja iltoina, aurinkoisiin kahvihetkiin päiväsydämellä, varjostimen alla. Me kaksi olemme koronaelämän rajoituksiin tottuneet ja riskimme hyväksyneet. Eläkeläisvuotemme kuluvat hyvin näinkin, tuumimme.

Paljon on tässä jaksossa ollut itse valitsematonta hiljaisuutta. Mielessä käväisee muistojen virta aktiivisista elämänvaiheista harrastuksineen, matkusteluineen ja lastenlasten hoitoineen. Meillä on onni saada elää uudestaan Kuopuksen perheen pikku tyttöjen kanssa ne kultaa kalliimmat varhaislapsuuden vuodet ja samalla tunnustella Esikoisen teini-ikäisten kera miltä heistä nykyinen maailman meno tuntuu. Heidän kanssaan oltiin tiiviisti varhaislapsuuden vuosina, joita nyt muistelemme.

Voimien hiipuminen näkyy siinä, että kovin pitkälle eteen päin elämää ei enää suunnittele. Siihenkin, minkä asettaa tavoitteeksi, samalla jo lisää varauksen: jos Luoja suo ja terveydentila sallii. Siltikin, on kesä tuoksuineen ja väreineen, valoisuutena, joka sielua virkistää ja kohottaa mielialaa. Valo houkuttaa mukaan elämän virtojen pärskeisiin siellä täällä, silloin tällöin. Se riittää nyt. Elämälle kiitos.

Päivät ovat kuluneet kipua hillitsevän lääkkeen myötä melko tavanomaiseen tapaan, vain selkäjumppa on nyt tauolla, se olisi tuhoisaa, kun hermo on puristuksessa. Kauppakassien ja painavien tavaroiden nosto ei suju, onneksi Toinen jaksaa ne. Yöt menevät unia nähden, mutta ilman katkoja, vaikka otankin reseptin salliman kahden sijasta vain yhden kapselin. Kiitos siunatun lääkkeen. Koetan ojentaa itseni kaikesta huolimatta liikuskellessani kotosalla ja istua selkä suorassa. En halua kulkea ”koukussa kuin kuokka”, kuten ystäväni omaa tilaansa kuvasi.

Tänä iltana A-studion toimittaja otti ruodittavakseen tiedon, että suomalaisten lääkkeiden käyttö on lisääntynyt pandemian aikana ja lisääntyy koko ajan. En halunnut sitä katsoa, arvaan, että taas syyllistetään meitä kaikkia liiallisesta pillereiden nappailusta, eikä puhuta meistä, joiden elämän laatu aika ratkaisevasti riippuu siitä, että vaivojamme helpotetaan lääkityksellä. En suostu syyllistymään, olen kiitollinen, että tähänkin hermokipuun on olemassa lääke, joka helpottaa.