siinä ne käyvät / nokkivat juotavaa / kylpevät vuoronperään / sateelta unohtuneensa lätäkössä / myllyttävät vettä siipirattaissaan / huuhtovat lentoretkiensä pölyjä / nauttivat estoitta elämästään  / varpuset, varis ja harakka

ihmiselläkin lätäkkönsä / vaikka mahdollisuus virtaaviin vesiinkin / lähteensilmäkkeen raikkauteen / meren avaruuteen

Utajärven kirkossa oli Anna-Mari -kanttorin esilaulama ja säestämä alkuvirsi jo meneillään, kun arpouduimme sinne messuun Someroa ensin kokeiltuamme. (Someron striimauksen ääni oli pahasti säröilevä, jätimme sen suosiolla.) Utajärven miellyttävänoloinen Heikki-kirkkoherra kertoi heillä olevan Herättäjän kirkkopyhä ja messun jälkeen seuratkin. Olipa hyvä kokemus kuulla alkuliturgia ja lämpimät tervetulosanat lausuttuina seurakunnalle ilman kirjaa ja papereita. Miten erilaiselta se kuulijasta tuntuukaan, sisälukuna esitettyyn verraten. Vuorotervehdyskin laulettiin kauniisti ja puhtaasti.

Saarnastuoliin kapusi Herättäjäyhdistyksen aluesihteeri. Luettu evankeliumiteksti (Luuk. 10:1-12) kertoo Jeesuksen lähettäneen 72 opetuslasta edellään valmistelemaan eri kyliä ja kaupunkeja Jeesuksen vierailuun. Yksityiskohtaisissa ohjeissa Jeesus neuvoo lähtemään enemmittä varusteitta ja nauttimaan vapaasti ihmisten vieraanvaraisuudesta, julistamaan Jumalan valtakunnan tuloa ja parantamaan sairaat. ”Minä lähetän teidät kuin lampaat susien keskelle”. Aikamoinen tehtävä. – Miten saarnaaja tulkitsi tekstiä kuulijoille jäi meille arvoitukseksi, koska puhelin soi siinä kohtaa ja asia vaati keskinäistä keskustelua.

Alttaritaulua saatiin tutkia ehtoollisen ajan. Olli Miettisen näkemys Kristuksen ylösnousemuksesta oli harvemmin nähdyn kaltainen. Siinä kolme vartijaa oli nukahtanut ja eteerinen Kristushahmo noussut kuoleman voittajana haudan päälle.

Utajärven kotoisan punainen hirsikirkko on alkujaan rakennettu 1762, uudistettu 1894 ja peruskorjattu 1970. Kirkkoon mahtuu 300 istujaa. Kunnassa on asukkaita 2676, seurakunnassa kaksi papin- ja yksi diakonian virka. Kirkon vieressä on Rauhanyhdistyksen rukoushuone, joten vanhalestadiolaisilla lienee myös vankka jalansija paikkakunnalla.

Ajelimme ihanassa syyssäässä tunnin matkan päähän, yhteen Espoon hajanaisen kaupungin asuinalueista. Eräässä vanhan 7-kerroksisen talon lokeroista asuu Toisen kummitäti, jolla ei ole tätä päivää eikä eilistä, mutta Sortavalan aikaa on. Lapsuusmuistoja sieltä putkahtelee esiin kuin sateella sieniä. Tänään kuulimme yhden uuden, joka herkisti häntä. Hän muisteli tyttökoulun rehtoria, joka oli halannut häntä, viidestä sisaruksesta nuorinta, lämpimästi hyvästiksi, kun perhe joutui lähtemään evakkoon. Ajattelin, ettei hänellä halauksia varmaan liikaa ollut myöhemminkään elämänsä varrella, sota-ajan lapsella ja nuorella.

Keskustelumme käydään yleensä huutovolyymillä, ja silti se keskeytyy tuon tuostakin samaan: ”mitä? kuulen huonosti”. Koronavaaran vuoksi emme nyt vietä kahvihetkeä, asettelemme vain kukkakimpun aaltomaljakkoon, joka löytyy kaapin ylähyllyn periltä, ja laulamme ”Paljon onnea vaan”. Täti yhtyy lauluun. Hän ihmettelee voiko olla totta, että hän on 97-vuotias. Kysyn syntymävuotta ja hän muistaa sen oikein. ”Siitähän sen voi laskea, totta se on.” Täti sanoo lukeneensa, että nykyään sota-ajan sukupolvessa on satavuotiaitakin. Ohitamme iloisesti nyökytellen Tädin kertomukset kaupassa käynneistä ja ulkoilusta. Niistä on jo vuosia aikaa, mutta hänelle ne elävät.

Lähdön hetkillä kampaan vielä lempeästi Tädin valkean tukan kauniille sykerölle. Samassa kotihoidon omahoitaja tulee iloisena, kuten aina, punaisen kukan kera ja laulaa synnyinmaansa kielellä ja tutulla sävelellä onnittelulaulun. Hän oli käynyt jo aamulla ja pukenut Tädin pyhämekkoon syntymäpäivän kunniaksi. Kiitämme häntä Tädin ystävällisestä hoidosta ja lähdemme kotimatkalle.  

Puolanka on yksipappinen seurakunta. Kirkko on rakennettu 1954, siis kohtalaisen nuori. Paavo Tolosen maalaama alttaritaulu on mielenkiintoinen, siinä puolankalaiseen maisemaan Hepokönkään putouksineen on tupsahtanut traditionaalinen Jeesushahmo valkoisissaan, ympärillään paikallista väkeä. Alttaritaulun Jeesus näyttää siunaavan erityisesti itkevää naista ja pyörätuolissa istuvaa.

Harvaanasutut, metsäiset vaarat ja kylät muodostavat noin kahden ja puolentuhannen asukkaan kotipitäjän. Lääniä riittää, jokaista asukasta kohti noin neliökilometri. Joku sielläkin kuvaa (kännykällä?) messun facebookiin, josta sen ongimme omalle tv-ruudullemme. Kuva hyppelehti sinne tänne ja tarkennuksessa oli toivomisen varaa, mutta rukousten ja saarnan ajaksi kuvaaja onnistui lukitsemaan kuvan paikalleen. Hannes-kirkkoherra toimi alttarilla eleettömästi, saarna keskittyi Uskon ja epäuskon teemaan. Päivän evankeliumitekstissä Jeesus paransi sapattina sokeana syntyneen miehen, jonka parantuminen tuntui ärsyttävän fariseuksia. Saarnaaja pyöritteli tekstiä edestakaisin ja väritti tilannetta, mutta ei päässyt kuulijoita säväyttävään lopputulemaan, josta olisi 2020-luvun ihmiselle jäänyt evästä uskon ja epäuskon kamppailussaan. Ehtoollisen ajaksi kuva pysähtyi alttaritauluun, jonka sanomaa tarkastelimme seurakunnan monitaitoisen toimistosihteeri-kerhonohjaajan virsilaulun säestyksellä.

Jälleen mielenkiintoinen näkymä ’kansankirkkomme’ jumalanpalveluselämän totiseen todellisuuteen.

Politiikan setämiehet. Tyhjänpäiväismedian toimittajat. Vallanhimoiset puoluetoverit. Kyllä räksytystä riittää ja tyhmän jankutus sen kun jatkuu. Kaikin tavoin koetetaan nyt kaivaa maata niiden alta, jotka vastuuta maan asioista kantavat. Kovin nopeasti näyttää oppositiolta unohtuneen oma osuus asioiden tämänhetkiselle tolalle saattamisessa.

Politiikka on paskanhuuruista peliä, muuhun tulokseen ei voi tulla asioita seuraava. Perusteiden asiallisuus ja kritiikin kohtuullisuus unohtuvat tuon tuostakin. Rakkikoirat nyhtävät lahkeesta ja hameenhelmasta vastuunkantajia siihen malliin, että asiallinen työskentely jo kärsii. Vaikka selität räyskimisen perusteettomaksi uudestaan ja taas, ei mene perille, ei millään.

Kansalainen ihmettelee voiko oppositiopuolue pitää päätavoitteenaan hallituksen kaatamista tällaisena aikana, kun maa on uudestaan viruskatastrofin partaalla. Ja millä perusteella: kuka sanoi jotain keväällä, mitä sanoi, mitä tarkoitti. Voi herrantähen! Aikuistukaa jo!

yleisharmaata, kosteaa. päivät pitkää hämärää, yöt kylmeneviä, aamut viileitä. silloin tällöin pilvien lautta rakoilee, aurinko hymyää hetken hilpeästi, puiden ja pensaiden värit leiskahtavat.

ihminen toteuttaa lokakuista valjua elämäänsä taudin pelko hartioillaan. välttelee kohtaamisia, piiloutuu suojusten taa, pitää välimatkaa. katsoo sivusta, miten muut menevät menojaan.

ihmisellä on usein ikävä, mitä muutakaan. se on tunteista väkevin. siitä tietää, että on kumminkin elossa. kun lapsi tulee käymään ikävä haihtuu, päästää ilon sisään. ja ilo tanssii sydämen huoneissa vielä kauan, kun lapsi on jo mennyt.

Jokapyhäisten jumalanpalvelusten esiin kaivaminen Suomen Siionista tv-ruudulle on meillä itsestään delegoitunut Toiselle, joka ent. ammattinsa ansiosta hallitsee netin käytön. Tänään isolle tv- ruudulle arpoutui Laitilan seurakunnan messu Pyhän Mikaelin kirkosta. Kirkko on keskiaikaisella tavalla kaunis, jykevyydellään vaikuttava. Koska Laitilan kahdeksan ja puolen tuhannen asukkaan kaupunki on Varsinais-Suomea, koronatartuntojen ehkäisy on seurakunnan tilaisuuksissa otettu ilmeisen tosissaan. Kirkkoherralla oli peräti suojavisiiri kasvoillaan. Ehtoollisaineet jaettiin valmiiksi alttarikaiteelta noudettaviksi. Messukaavaa oli karsittu, mm. vuorotervehdykset oli jätetty pois. Virsiä kerrottiin laulettavan tavallista vähemmän. (Satunnainen katsoja ei kyllä sitä vähennystä huomannut.)

Rakkauden kaksoiskäsky on sunnuntain teema. ”Rakasta Herraa Jumalaasi yli kaiken ja lähimmäistä niin kuin itseäsi”. Saarna jäi pyörimään tekstin (Mark. 12:28-34) osaan, jossa Jeesus sanoi aikansa lainoppineen kysymyksiä kuultuaan: ”Sinä et ole kaukana Jumalan valtakunnasta.” Tähän saarnaaja vetäisi avuksi körttilegendan seppä Högmanin ja Paavo Ruotsalaisen kohtaamisesta. ”Yksi sinulta puuttuu ja sen mukana kaikki, Kristuksen sisäinen tunteminen.” Saarnaaja painotti lähimmäisenrakkautta, nimenomaan kaikkien ihmisten rakastamista. Tärkeäksi nousi näkökulma, olla lähellä ei ole sama kuin olla sisällä, olla pelastettu. Puhe ei kuitenkaan johdatellut kuulijaa pelastukseen, vaan jäi vaatimustasolle, umpisolmuun.

Olen käynyt joskus nuoruuteni matkoilla (1970-luvulla) Laitilassakin, rukoilevaisseuroissa, tarkoituksella tutustua rukoilevaisuuden perintöön. Vanhakantainen julistus ja seurat päättävä polvirukous oli omalla tavallaan vaikuttava, mutta myös vieraannuttava kokemus. Tuolloin väliajalla käytyjä keskusteluja tavallisten mummojen kanssa sen sijaan muistelen lämmöllä.

vaahtera syksyllä 2019

Matalia valokiiloja, pitkiä pehmeitä varjoja. Lehtiä maassa paksuin karhein. Vanha koivunkanto on puhjennut kukkimaan lahosieniä, jotka juhlivat kuin eivät epidemiasta turvaväleineen olisi kuulleetkaan. Pelargonia availee kesäheleitä kukkiaan ties monettako kertaa. Ja syysleimu, se leimuaa aina vain. On lokakuu.

Meillä oli pihassa pieni metsä. Jo kauan sitten siitä katosi vanha koivu, sitten saha puri pihlajan. Mänty ja vaahtera kasvoivat kauan liian liki toisiaan. Yhtenä keväänä valittiin mänty pois. Kataja kuihtui ikävään, kun jäi yksin edustamaan havupuita. Viime keväänä veivät vaahteran väkisin. Syreenejäkin on typistetty niin, että puolet on enää jäljellä, vähän violetteja, vähän valkeita.

Yksi puu pitää pihassa saada olla. Nyt on tammi pihan kuninkaana. Huomauttelivat jo tammen oksastakin, kurottui liian pitkälle katon ylle. Selvähän se, että siitä tipahteli roskaa ja lehtiä katolle, tukki räystäskourut ja -putken. Toinen otti sahan ja tikkaat, oksa sai lähtöpassit. Mutta puu on yhä ylväs. Ja niin kauan se on tässä pihassa kuin mekin. Jotain rajaa.

Tänään kirkossa vietetään Mikkelinpäivää, jolla ei ole samannimisen kaupungin kanssa tekemistä muuten kuin että senkin kirkoissa tätä päivää vietetään lasten ja enkeleiden merkeissä. Raamatussa mainituista arkkienkeleistä Mikaelia pidetään vanhastaan erityisesti lasten suojelijana. Kotiseurakunnassamme Mikkelinpäivä on usein ollut myös vanhusten kirkkopyhä, koska se aloittaa vanhuksille omistetun viikon. Tästä nimenomaisesta syystä kaupunginjohtaja toi henkilökohtaisesti tervehdyksensä Mikkelinpäivän messun alkuun kirkossamme tänään.

Me sukeltauduimme nojatuolikirkossamme randomilla Savon sydämeen, Kristuksen tulemisen kirkkoon  Siilijärvellä kokoontuneen seurakunnan mukaan. Kirkko on paikallisen Peko Väänäsen suunnittelema, valmistui v. 1923. Kirkon koristelu seinä- ja lasimaalauksineen on taiteilija Bruno Tuukkasen käsialaa. Alttaritaulun Kristus ristillä maalasivat taiteilijat Sulo Honkanen ja Santeri Salokivi v. 1934. Kuorikalusteita ja kirkkotekstiilejä uusittiin v. 2015. Kirkko on tyyliltään ulkoa ja sisältä vaikuttavasti suomalainen. Jumalanpalveluksen toimittivat seurakunnan miespapit, kirkkoherra ja kappalainen sekä kanttori.

Kirkkoherra puhui saarnassaan enkeleistä ja lapsista, raamatun tekstien pohjalta. Saarna oli perinteisintä kirkoissa kuulemaani pitkään aikaan. Teksti olisi antanut eväitä nykyaikaankin tuomiseen, nyt jäätiin raamatun maisemaan ja perinteisen kirkollisen kuplan sisälle.

Palveluksen jälkeen tutkin Siilinjärven seurakunnan sivuja ja herkistyin musiikkityön toimittamasta äitienpäiväkonsertista, jossa lapset lauloivat ihanan puhtaasti ja kirkkain äänin. Eihän näitä lapsuuteni lauluja täällä pääkaupungin kyljessä enää missään kuule.    

Saihan tuo ovela viruspeijakas kiinni mahtavankin huseeraajan kesken vaalikiireiden ja palautti hänet tavallisten kuolevaisten joukkoon. Nyt ei puutu kuin se, että vastapelurikin olisi altistunut tartunnalle saman tien. Ajattelin jo, että nyt media antaisi trmpn sairastaa ja toipua hissukseen ja samalla saisimme me muutkin olla sen tekemisistä ja sanomisista vähän aikaa rauhassa. Vaan mitä vielä! Nyt säpistään ja aanaillaan joka puolella, että entä, jos vaalit pitäisi siirtää. Ja onko tässä jotain tahallista takana. Voi että.