Miten ihmeessä kesä on jo näin pitkällä! Sitä voi katsoa tiettyjen kesäpuuhien aikataulun tai elämän yleisen ennakoimattomuuden näkökulmasta. Vasta viime viikolla haimme kesäkukat Kukkatalon kasvihuoneilta, normaalisti ne on istutettu pation ruukkuihin jo kesäkuun alussa. On siis ollut muuta yhtä tärkeää tai vielä tärkeämpää, odotettua tai ihanasti yllättävää.

Esikoinen ilmaantuu tuon tuostakin alkukesästä lainaamaan autoa tai tuomaan takaisin. Hän seisoo pihaovella ja toteaa: teillä on täällä niitty. Niin on, myöntää äitinsä, joka on kaivanut appivaarin perintökepin vaatehuoneen perukoilta huoneissaan liikennöimisen avuksi. Kitkemiset keskeytyivät taas tavanomaisesta syystä, iskias paratkoon. Ja mitäs, niittyhän on kaunis, sinisenään lemmikkejä!

Sitä paitsi koska varhaiskevään lämpöaalto herätteli puut ja pensaat etuajassa kasvuun ja jarrutteli sitten sopivasti viilein säin, ovat perennat ja sipulikukat saaneet nauttia vuorotellen asukkaiden huomion ja ihastelun paisteesta, niin että huoneiden sisäpuoliset kevätpuuhatkin ovat myöhässä ja jokapäiväinen huushollaus ajoittain vinksin & vonksin. Eläköön vapaus!

Pidän edelleen kiinni siitä, että eläkemuorikin on kesälomansa ansainnut. Niinpä saattaa Kolmashuonekin osoittaa elonmerkkejä tavanomaista harvemmin. Lienee siis aika toivotella lukijoille juhlavaa juhannusta, kevyitä kesäsäitä ja herttaista heinäkuun alkua. Kuulumisiin!

Kesällä olen ennekin lueskellut kevyempää genreä, joskus kirjastossa käymättä poiminut vain jostain matkain varrelta pokkareita. Matkat ovat jo historiaa eikä pienille pyrähdyksille enää lukemisia tarvita. Viime kesänä jo käväisin taas haeskelemassa kirjastosta kevytluettavaa. Kesäilluusion vallassa poimin umpimähkään ja vikkelästi valikoituvaa. Kotona tartun kyllä kirjaan, mutta saatan vain selailla, jättää kesken, tuhahdella tai nonsaleerata ja jättää arvoonsa. Nyt on edessä jo toinen kesä, jossa lukijana resilienssini harsuuntuu.

Kevättalvi meni mitenkuten, soljuttiin paljolti päivästä toiseen aikaansaamattoman rutiiniarjen tunnelmissa. Maailmankuva säröili, uutiset ahdistivat ja nostivat huolta sekä oman että seuraavien sukupolvien tulevaisuudesta. Muutamia kirkkaita, sykähdyttäviä muistikuvia rohkaisevista, iloa ja toivoa tuovista tapahtumista onneksi aina on – unohtamatta pieniä, iloisia välähdyksiä perheen isojen ja pienten elämästä.

Joitakin haaveita alkaneesta kesästä on. Aurinkoa puun varjossa, kiitos. Väliin pilvisiä päiviä, sadekin on tervetullut – se raikastaa kaupungin, virkistää luontoa ja istutuksia, metsät, pellot ja kasvimaat kiittävät. Ah, jos pääsisi päiväksi merelle tai ainakin veden tuntumaan! Jos jaksaisi kitkeä ja kastella pienen pihan kukkamaansa. Pääsisi kerran vielä Lapsuusmaalle käymään, sen tienoon hyvästeltäväksi, tapaamaan ne ihmiset hyvillä mielin, ilman surukehystä ja kyyneleitä. Jos kesä olisi ihan vain mukavan lämmin, ei helteinen. Jos saisi kuunnella kyllikseen tuulen huminaa metsässä ja lintujen laulut. Siinä olisi minulle parasta kesää.

Junalla Stadiin taas kuin silloin ennen. Sielunsiskon kanssa tapaamisesta on jo ikuisuus, siltähän se on tuntunut. Koronako lopetti yhteiset tapaamiset aterian ääressä? Sehän se tuhosi monta muutakin asiaa meidän iäkkösiskojen taannoisesta eläväisestä elämästä. Mutta tänään, tänään taas kohdattiin, ja hän oli ihan oma iloinen itsensä!

Nyt mukana oli myös Sielunsiskon oma Pikkusisko, jonka kanssa olemme puhuneet puhelimessa Sielunsiskon vointiin liittyen tällä välin. Näet Sielunsiskon puhelimeen vastaaminen ja muutamakin muu asia on ollut vähän niin ja näin. Kun ei ehditty blinien maisteluun, kuten ennen muinoin, kokeiltiin nyt parsaviikkojen antimia.

Puheltiin mukavasti hampaissa narskuvan kasvisherkun ääressä monista meille tärkeistä ja rakkaista paikoista, joissa yhdessä olemme olleet. Sielunsisko oli kyllä mukana jutuissa, mutta vähän ymmyrkäisen oloisena. Parsapaikka oli alkuun vähän meluisa, joten arvelimme, että ihan kaikkea hän ei ehkä kuullut. Kun ravintolan äänimaisema vähitellen rauhoittui, kuuleminen helpottui molemmilta meiltä ikäkuuloisilta.

Naistenhuoneen peili paljasti kyllä armotta harmaantuneet ja tuulen tuivertamat hapseni, kun taas Sielunsiskon tukka oli presiis samaa tummuusastetta kuin ennenkin ja ihan ilman kampaajan apua. Se oli kyllä vähän ’eppistä’ vuotta vanhemmalta ystävältä, mutta ihanaa, että jälleen kohdattiin!

*runot

Pirjo Suvilehto   Nukkuu lintujen kanssa   Atrain & Nord 2025

Kirjailijaa luonnehditaan erityiseksi kirjallisuuden ja kirjoittamisen moniosaajaksi, poikkitieteisen ja -taiteisen näköalan taitajaksi. Hän on julkaissut yli 40 teosta, runoja, lasten kuvakirjoja ja tietokirjoja. Hän on myös kirjallisuuden ja kasvatustieteiden dosentti.  – Valitsin kirjan nimen ja takakannen esittelytekstin perusteella. Ensimmäinen lause alkaa: ”Jyrsijöistä honkkelein kumartuu kuullakseen ultraääniä”. Eipä lupaa hyvää, mietin. Luin kolmekymmentä sivua, en saanut mistään ajatuksesta tolkkua. Selailin eteenpäin siinä toivossa, että jossain olisi ymmärrettävä lause, runokuva, mitä vain, mistä saisin kiinni. Ei ollut. Kirja päättyy kauniisti: ”yhä portillani yön ihmeelliset sävelet.”  Todella harmi, että en kuullut niitä.

*proosa

Ingeborg Arvola   Jäämeren laulu   suom. Aki Räsänen   Gummerus 2022

Arvola on 1974 syntynyt ja hänen sukujuurensa juontavat Ruijan rannalle saamelaisheimojen yhteisöön. ’Jäämeren laulu on vangitseva historiallinen romaani rakkaudesta, himosta ja pohjoisen karusta luonnosta.’  – Aistillinen pohjoisen ihmisen elämäntavan, työn ja rakkauden kuvaus, jonka kaltaista en ole aiemmin lukenut. Tarinan päähenkilö on ilmeisen viehkeä luonnonlapsi, jonka kohtalo aistivoimaisine parantajan lahjoineen kiehtoo. Ihanasti erilainen tarina!

*

Einari Vuorela   Kevätlaulu maakylästä   WSOY 1971

Runoilija Einari Vuorelan (1889–1972) proosateos ilmestyi ensi kertaa 1922 ja uusittu laitos 1971. Runoilijan herkkyydellä kirja kertoo nuoren taiteilijamiehen ja ison tilan ainoan perijätyttären rakkaustarinan, joka aikansa arvojen mukaan tapaan ei saanut tytön isän siunausta.  – Tällä vuosituhannella luettuna Vuorelan proosatyyli tuntuu aikansa lyyriseen tyyliin ylen määrin koristeelliselta. Alinomaisesti käytettynä myös ’olla olevinaan jonkinlainen / olla tekevinään jotakin’ muoto alkoi hiukan häiritä. Kyllä Vuorelan tyyli ja kieli on kestänyt runoissa aikaa paljon paremmin.

*

Patrick Modiano   Dora Bruder   suom. Lotta Toivanen   WSOY 2020 (1997)

Modiano on Pariisissa 1945 syntynyt italianjuutalaisen isän poika, joka kirjoitti nelisenkymmentä teosta, palkittiin Nobelin kirjallisuuspalkinnolla 2014 perusteluna muistamisen taituruus, juutalaisuus ja menneisyyden vaikutus identiteettiin.  – Dora Bruder oli todellinen historiallinen henkilö, nuori juutalaistyttö, joka karkasi Pariisin saksalaismiehityksen aikana katolisten nunnien pitämästä koulukodista ja katosi. Kirjailija selostaa yksityiskohtaisesti, miten hän jäljitti erilaisista lähteistä tytön kohtaloa ja sai selville, että tämä oli päätynyt samalle leirille isänsä kanssa ja molemmat kuolleet Auschwitzissa.

*

Monika Fagerholm, Martin Johnson   Meri   Neljä lyyristä esseetä   Teos 2012

Novellikokoelmaa etsiessäni osuin neljään esseehen. Lyyrisyydestä en niin tiedä, mutta tavattoman mielenkiintoista tietoa ja kertomuksia maapallomme valtameristä, niillä purjehtijoista yksinäisistä kulkijoista ja merien syvänteiden salaisuuksista. Kiehtova kirja!

*

Tapio Seppälä   Sielusta sieluhun   Herättäjäyhdistys Väylä-kirjat 2024

Rovasti Seppälän hartauspuheita ja eri lehdissä julkaistuja kolumneja ja pohdintoja.   – Siistiä ja ennalta arvattavaa sananselitystä.

*

Kerstin Ekman   Suden jälki   suom. Pirkko Talvio-Jaatinen   Tammi 2022 (kk)

Ekman on 1933 syntynyt ruotsalainen arvostettu ja palkittu kirjailija, joka toimi Ruotsin Akatemian jäsenenä ja on ollut Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkintoehdokkaana 2022. ”Suden jälki on suuri tarina vanhenemisesta, rakkaudesta ja luonnosta.”   – Itselleni melko lailla tuntemattomaksi jääneestä aihepiiristä, metsästyksestä kertova, monin tavoin hieno tarina kääntyy luonnonsuojeluhenkiseksi ja jännitteiseksi. Nautin näinä aikoinakin ajankohtaisesta aihepiiristä ja kirjailijan taidokkuudesta tarinan luojana.

*

Amanda Palo   Outoja kaloja   novelleja   Kosmos 2021

Palo on teatterintekijä, näyttelijä ja aktiivifeministi. Esikoisnäytelmä oli monologi Kilari.   – Kirjoittaja on siinä määrin ’outo lintu’ että jäi minulle mysteeriksi esitellessään ajatuksiaan pieninä tarinanpalasina, jotka eivät koskettaneet ikäistäni lukijaa. Oli mukavaa kuitenkin yrittää ymmärtää edes puolen kirjan verran.

*

Alejo Carpentier   Eroica   suom. Jyrki Lappi-Seppälä   Aviador 2016 (1956)

Carpentier (1904-1980) oli kuubalaissyntyinen diplomaatti, musikologi ja kirjailija. Hän oleskeli pitkiä aikoja mm. Haitissa, Venezuelassa ja Ranskassa. Itse hän sanoi kirjojensa edustavan ’Latinalaisen Amerikan taianomaista todellisuutta’.  – Oletin, että Beethovenin klassikkosinfonia olisi ollut teoksen kantava teema. Musiikillinen analyysi jäi satunnaisiksi maininnoiksi historiallisten tapahtumien seassa maanosassa, jossa kirjailija tuonnoin asui.

Viime sunnuntain iltapäivällä tutustuimme meille uuteen ja ihastuttavaan paikkaan Stadin Viikissä.  Pääsimme nauttimaan parinkymmenen energisen naisen voimaannuttavasta ja riemastuttavasta kuoroesityksestä Annalan Huvilassa. Päivä oli mitä parhain ja huvilan puisto kukkii ihanasti juuri nyt. Ikivanhat tammet ja koivukuja, voiko kaupungissa olla jotain näin suloista! Paikkaa hoitavat Hyötykasviyhdistyksen vapaaehtoiset ja sieltä saa kahvilapalveluja sunnuntaisin.

Rekolan Olkkarikuoro, jossa miniämme laulaa mukana, on mitä mainioin porukka pienten ja isompienkin lasten äideille voimaantua vapaapäiväisin hyvän harrastuksen parissa ja jakaa vertaistukea toinen toiselleen. Tapasimme konsertissa myös Kuopuksemme pikku tyttösineen ja heidän toiset isovanhempansa, jotka asuvat melkein perheen naapurissa. – Tavoitin itsekin sekä kotiäitivuosien että työvuosien muistoista nuo tunnot oman ajan kaipuusta ja satunnaisten vapaahetkien lumosta, josta upeat naiset lauloivat.  

Tunsin itseni vallan pöllämystyneeksi peikkomuoriksi, kun eilen iltapäivällä kömmimme kotikolostamme pikkukaupungista aktiiviväestön keskelle Stadiin. Pienen maan ison kaupungin imago Stadilla kyllä on, vaan varsin kesy maailman metropoleihin verrattuna. Jatkuvan liikkeen virrassa elävä pääkaupunki tuntui yllättävän ahtaalta ja tukkoiselta paikalta ruuhka-aikaan.

Taapersimme assalta tunneliväylää ylös Elielin aukiolle ja Musiikkitaloa kohti rauhallista tahtia. Konsertin alkuun oli vielä puoli tuntia. Jotain kertoo meidän kunnostamme se, että Toinen kysyi puolivälissä, näkyykö missään penkkiä. Käännyimme aukiolta Sanomatalon sisälle, jossa pitää majaa Fazerin kahvila. Tuoleja löytyi ja oli muutenkin sopivasti aikaa nauttia pientä välipalaa.

Musiikkitalon seinänkokoisella mainostaululla kerrottiin kohta alkavasta sellokonsertista, jossa Sibelius-Akatemian oppilaat soittavat. Olimme täällä, koska halusimme kuulla miten Rip tulkitsisi Prokofjevin sellosonaattia. Esikoinen oli vastassa ja johdatteli meidät alakertaan Camerata-saliin. Kuulijoina oli pääasiassa soittajien läheisiä ja tuttuja. Tapasimme myös Esikoisen entisen sellonopettajan ja soittajapojan toiset isovanhemmat. Erityinen ilo väreili kaikissa meissä, olimme äskettäin saaneet tiedon, että Rip saa Kulttuurirahastolta vanhan arvosellon käyttöönsä viideksi vuodeksi – mahdollisuus, jonka eteen on myös ponnisteltava tavoitteellisesti ja tosissaan.

Rip onnistui upeasti sonaatissa ja Popperin virtuoosikappaleessa. Koko konsertti, tavoitteellisesti soittoa opiskelevien, lahjakkaiden nuorten potentiaali, hehkutti sydäntä ja ruokki uskoamme heidän tulevaisuuteensa klassisen musiikin maailmassa.

*Irlantilainen elokuva 1980-luvulta kertoo sekä aineellisesti että henkisesti köyhän monilapsisen perheen tyttärestä, joka oli erilainen sekä perheessään että koulussaan. Tarina kertoo miten tytön elämä muuttui, kun hänet vietiin kesäksi lapsettomaan sukulaisperheeseen, jossa hän sai rakastavaa huomiota. Elokuva oli ilmestymisvuotensa Oscar-ehdokkaita. – Synkkä alku, mutta koskettavaksi ja puhuttelevaksi osoittautunut tarina siitä, miten nähdyksi tuleminen, hyväksyminen ja yksinkertainen huolenpito voi pelastaa lapsen tuholta.

Heräsin yhtenä aamuna unesta, joka oli ollut niin hilpeä, että naurahdin ihan ääneen. Unessa olin lapsuuskodissani maalla, jonka vinttikerroksessa oli valmisteilla jotkin elämäni merkkipäiväjuhlat. Niissä oli tarkoitus tanssia ja sitä varten paikalle oli tilattu pieni kolmen miehen orkesteri soittovehkeineen. Soittoporukka vähän siinä ihmetteli sitä vinttiä, kun jo aulatilasta puolet vei heidän soittokamansa, niin missä siellä mahtuisi tanssimaan. Minä sanoin, ettei tanssijoita olekaan muita kuin minä. Orkesterin pojat kyselivät vielä, kauanko täällä soitetaan ja kukas tämän maksaa. Minä heläytin siihen, että puoliyöhön asti ja lasku kyllä hoidetaan. Mielessä kävi, että eihän unet mitään maksa, mutta en sitä soittajille sanonut.

Heräsin hilpeällä mielellä ja ihmettelin unta. Miksi muka Lapsuusmaalle olisin mennyt aikuisena juhlimaan ja mitä. Isä ja äiti eivät olisi kotiinsa hyväksyneet sen kaltaista ilonpitoa, kun olivat alun alkaen vakavahenkisiä ihmisiä. Äidin hahmo oli häilähtänyt unessa mitään sanomatta, isää ei näkynyt. Hilpeys nousi, kun muistin erään elämäni merkkihetken, jossa tanssittiin ystäväporukalla. Uni kertoi minulle, että olen jo kauan elänyt omaa elämääni ja omalla tavallani. Olen saanut tanssia mielin määrin halutessani. Vieläkö jaksaisimme Toiseni kanssa juhlia perheen kesken kerran, vaikka hitailla? Pieni pojantytär jo harjoittelee innokkaasti tanssikoulussa!

kevät intoili etuajassa, aloitti täällä etelässä jo maaliskuussa ja jarrutti sitten koko ajan. koivut jaksoivat kukkia hartaasti, kylvää siitepölyä punertavista norkoistaan ja pantata lehtisilmujaan koko huhtikuun. ja sitten – juuri tänään, äitienpäivän aattona, puhkesivat kotikadun koivut hentoon viherrykseen. se oli kuin tanssiin kutsu! tarvittiin vain lounainen tuulenhenkäys ja ihme tapahtui. kotipihan kukat ovat kukkineet villisti koko huhtikuun ja yhäkin toinen toisensa perään. kaupungin kirsikkapuut viettävät hanamijuhlaansa ja onnenpensaat hehkuvat kullankeltaisina kuin keski-Euroopassa konsanaan. kevät tanssii!

Avasin illansuussa ulko-oven kävelläkseni pihapolkua roskapussi kummassakin kädessä katokselle kadun varteen. Juuri sillä hetkellä – sen minuutin matkalla tapahtui, että kaksi hulmuavaa muuttolintuauraa purjehti ylväästi pääni päältä kohti pohjoista. Taivas avartui, ja huikea jälleennäkemisen ilo läikähti sielussa – vaikka eivät ne olleetkaan samat linnut, jotka syksyllä hyvästelin, kun ne lensivät tästä etelää kohti. Lintujen lähtö ja paluu on pohjoisen ihmisen elämän merkityshetki.

Eräällä tavalla 1. toukokuuta on aina kevään virallinen alku, vaikka tänä vuonna luonnossa kevät heräilikin näillä main jo maaliskuussa. Vapun tavanomainen, siis epävakainen sää oli tällä kertaa tyyppiä vartin auringonpaiste ja puolen tunnin pilveily vaihdellen pitkin päivää. Sateen ropsaus tuli sitten post festum ja vesipisaroina tällä kertaa.

Pihan pensaiden silmujen, perennojen ja luonnonkukkien heräämistä on ollut ihana seurata. Saman tien on havainnoitu pikkulintujen ja isompien kosiopuuhat ja pesänrakennuskiireet. Vielä ei ole perhosia näkynyt, mutta kimalaiset ovat olleet avautuneissa kukissa jo ahkeraan. Kaupunkipihassakin tapahtuu pieniä hauskoja vuodenaikajuttuja.

Esikoinen käväisi, viivähti sopivan juttutuokion verran. Nautittiin simaa asiaankuuluvine tykötarpeineen. Hyvin maistuivat pääsiäispaaston jälkeen. Iloa juttutuokiosta. Pari ihanaa kesäreissuideaa jäi itämään, jos meidän voinnit ja pojan aikataulut sattuvat natsaamaan.