Toukokuu on jo täydessä vauhdissa luonnon viherryksen, kirsikkapuiden kukkien sekä pihan kevättöiden osalta. Joka aamu, päivän taukohetkinä ja illan ruskossa nautitaan tuoksuista ja näkymistä! Tässä iässä on hyvä osata ja ymmärtää nauttia elämän leppoisuudesta, toisaalta kunnon sallimista aktiviteeteista.

Sisällä olen multapeukaloinut kukkimisvaiheestaan rauhoittuneen kaktuksen uuteen ruukkuun. Se puskee jo uutta lehteä. Pihassa kukkii parhaillaan upea kevätesikkorypäs. Tulppaanien oranssit liekit tanssivat valkoisten narsissien kera. Nurmikko on käenrieskaniittynä, jota tähdittävät valkovuokot ja pikkusinililjat siellä täällä. Siinä seurassa on ihmisen hyvä istahtaa pihakeinuun lepuuttamaan jalkoja ja kuuntelemaan lintuja. Oi, kevät!  

Eve Hietamies   Hupparizombi   Otava 2025

Antti Pasanen ja Paavo, tuo hurmaava yksinhuoltajaisä ja poika -parivaljakko, on päätynyt saman katon alle Ennin ja Tertun kanssa ja alkaa Antti Pasasen jatko-opiskelu isänä kahden teini-ikäisen perheessä.  – Kirjailija on viimeiset viisitoista vuotta kuvannut viiden romaanin verran Antin ja Paavon vaiheita ja kehittänyt oman tyylin, joka perustuu ylenmääräiseen liioitteluun käyttäen hyväksi naisten ja miesten erilaisuutta tunteissa, ajattelussa, sosiaalisuudessa ja korostaen kunkin yksilön omalaatuisuuksia vielä erikseen. Vauhtia riittää, kiroilua suorastaan ylen määrin – samalla herkullisia tuokioita arkisen yhteiselämän käänteissä. Hauskakin kirja on, vaikka joitakin toistuvia osioita tekee mieli harppoa.  Hyvä, että bonustytär ja isäpuoli pääsevät sovintoon viimeistä edellisellä sivulla, alkoi jo nyppiä mykkäkoulu ja yliyrittäminen.

*

Sari Vuoristo   Silmien väli   Aviador 2025

Kirjailija vuodesta 1996, jolloin voitti Joenpolvi- novellikilpailun sekä HS:n esikoiskirjapalkinnon. Etäisyys linnuntietä aloitti 2022 romaanitrilogian, jonka toinen osa Silmien väli on.  ”Romaani tarkastelee auttamista, identiteettiä ja kuulumista neljän henkilön näkökulmasta. Voiko toista ymmärtää omista lähtökohdista käsin? Mitä eroa on synnyinmaalla ja kotimaalla ja kuka määrittelee kumpaan kuulut?”   – Romaani kertoo rauhanturvajoukkojen työstä Afganistanissa. Se voi lukea vain sellaisenaan, auttamistyön arjen kuvauksena, tai myös ahdistuksen sietokyvyn testinä sen mukaan, kuinka monta kertaa tunnet halua lopettaa lukemisen sietämättömänä kokemuksena, kun asiat eivät ole sellaisia miltä ne näyttävät eikä pelkästään sellaisia, miltä ne kokijasta tuntuvat.  

*

2040 Tarinoita demokratian tulevaisuudesta (10 kirjoittajaa)Teos & Sitra 2021

Vaihtelevia tyyliltään – aina kirjoittajan mukaan. Aihe kiinnosti, mutta kirjan anti oli laihanlainen. Parhaita mielestäni Mikko Rimminen ja Emmi Itäranta.

*

Antti Tuurin Pohjanmaa-sarjaa:

Pohjanmaa   Otava 1982; Talvisota   Otava 1984; Ameriikan raitti   Otava 1986; Lakeuden kutsu Otava 1997;

Pohjanmaa – romaaninsukuperheen matriarkka on mummo, tässä tapauksessa muistinsa kerroksia koluava, milloin mitäkin aikaa eläväinen, jo kuolleen poikansa taloa mielestään määräävä, miniäänsä ja pojanpoikiensa taloon tuomia miniöitä peräkammarista tai pihamökistä käsin hallinnoiva isu. Miten sukupolvien kerrokset samaan taloon mahtuvat asumaan, kenen taskussa aitan avaimet ovat ja kuka sanoo missä mikäkin kaappi seisoo.        – Todella mielenkiintoista tutustua isojen kaksivooninkisten pohjalaistalojen elämäntyyliin, mutta sitten kun aikamiespojat ryhtyvät tekemään kiljua ja kuljeksimaan ryyppymeiningissä kylillä uhoamassa kiroillen puukkoineen, tarvitaan ainakin naislukijalta kyllä sisua jaksaa romaanin loppuun.

Talvisota alkaa asiallisesti Pohjanmaan asevelvollisten kokoon kutsumisesta ja kuljetuksesta rajalle ennakoimaan taistelujen vaatimia toimia, kuten miinoituksia, hyökkäysvaunujen kivilohkare-esteitä peltoaukeille, juoksuhautojen kaivua ja korsujen rakentelua, kunnes rajan takaa alkavat tosissaan tulla rymistää. – Tuurin tapa kirjoittaa etulinjoille joutuneen kokemattoman sotilaan vaiheittaista sopeutumista edessä olevaan tilanteeseen on tässä romaanissa liioittelematon ja ymmärtävä. Sotaa kokematon lukija arvostaa tätä tyyliseikkaa, joka syntynee siitä, että kirjailija kertoo isänsä sukupolvelta kuulemiaan tarinoita kuin olisi itse ollut tapahtumien keskiössä. Tulen ajatelleeksi, että koska omien vanhempieni sukupolvi on pääsääntöisesti vaiennut sotakokemuksistaan, tämän kaltainen kerronta on ainut mahdollisuus saada realistista kuvaa sodasta ja sen vaikutuksesta yksilöön tai yhteisöön. Väinö Linnansa lukenut ja kaikki Suomen sodista tehdyt elokuvat nähnyt lukija on elämyksen äärellä ja vaikuttuu syvästi.

Ameriikan raitti kutsuupohjalaisia liikemiehiä, joille verorästien ja kirjanpitorikosten vuoksi odottaa poliisin käynnistämä ulosotto. Tulee tilien tyhjennyskiire ja äkkilähtö Ruotsin kautta Floridaan, jonne on jo Amerikan kuumeen ansiosta muodostunut suomalainen yhteisö. Ikuisen kesän tyyssija yllättää, kuumuus vaatii sopeutumista ja kiristää hermoja, kielitaidoton on edeltä tulleiden armoilla monessa asiassa. Monella on kotimaassa vaimo ja lapsia ja Amerikassa toinen vaimo muuttajamiestä passaamassa. Päähenkilö lähtee apukuskiksi rekkaa ajavan maanmiehensä vientimatkalle Montrealiin, hänellä on tilaisuus käydä etsimässä vaarinsa hauta ja sukulaiset Kanadan puolella. Tuuri pyörittää omaan tuttuun tyyliinsä juttua, miesten ehdoilla täysin mennään ja juopottelukulttuuri kukoistaa.  – Alan saada tarpeekseni Antti Tuurista ja pohjalaisten miesten touhuista. Jäljellä on Lakeuden kutsu lainapinossa, täytynee se vielä lukea.

Lakeuden kutsu toi Hakalan Erkin viimein kotiseudulle, kun yrittäjän Amerikkaan ajaneet verovilungit Suomen lain edessä vanhenivat. Tuli halu ja tilaisuus myös tarkistaa onko avioliitto vielä voimassa.  – Opus lunasti viimein salaisen toiveeni, että Tuurin palkittu ja monen kehuma, romaaninkehrääjän miesnäkökulmainen taituruus olisi auennut naislukijallekin. Tuurilla on kyllä oma ääni ja letkeä kertojantyyli, mutta loputtomat ’sivullisena’ kerrotut keskustelut olivat jo alkaneet pitkästyttää. Tässä opuksessa rytmitys viimein löytyi, toimi ja piti mukana loppuun asti. *Taidan silti nyt pitää taukoa näistä Tuurin pohjalaismiesten tuumailuista, joita niin usein nähtävästi on pakko viinalla tehostaa.

*

Anton Tsehov   Lokki, Vanja-eno, Kolme sisarta, Kirsikkatarha   Otava, erityispainos

• En ole mikään venäläisten klassikkojen erityinen ystävä lukijana. Edellisestä Tsehovista on runsaasti aikaa, enkä muista mitä silloin ajattelin näistä, mutta muistaakseni Kolme sisarta kävin joskus Kansallisteatterissakin kokemassa. Näytelmä luettuna on uuvuttavaa kahlausta vuorosanojen viidakossa. Tsehovin näytelmissä ei tapahdu juuri mitään, mutta teatterissahan esitys vasta syttyy eloon aina osajaosta ja näyttelijöiden tulkinnoista sekä ohjaajasta riippuen. Lukukokemus paljastaa kuitenkin autenttisen kuvaajansa näkemyksen venäläisen ihmisen sielunmaisemasta ja periolemuksesta.

***

Elokuvat

Kilimanjaron lumet           * Ranskalaisen nykyelokuvan kärkiohjaajiin lukeutuvan Robert Guèdiguianin huipputeos on syvästi humaani ja palkittu Euroopan Parlamentin LUX-palkinnolla 2011.  Päärooleissa Jean-Pierre Darroussin ja Ariane Ascaride.          – Tarina liikkuu irtisanottujen ja työttömien arjessa, jossa kukin ratkaisee elämäntilanteensa ongelmia perusluonteensa ja eettisen koodistonsa puitteissa. Hyvä elokuva, jonka tarina puhuttelee katsojaa ja jättää syvästi tyydyttävän ja hyvän mielen ratkaisuista, joihin päähenkilöpari päätyy.    

*

Katsomme aika usein lauantaina iltapäivällä Areenasta saman aamun poliittisen ajankohtaishaastattelun. Pitkäaikaisen toimittajan tyyli pärjätä suorien ja hankalien kysymysten edessä kiemurtelevien poliitikkojen kanssa on herättänyt minussa ihailua. Kaikkein suorimmat ja kiperimmät kysymykset pannaan tavallisesti ’yleisön’ piikkiin, joka helpottaa ehkä toimittajaa, mutta saa myös poliitikon usein eksymään yleisöä kosiskelevan vaalipuheen tasolle.

Tänä aamuna valtionvarainministeri Riikka Purraa hiillostettiin mm. oppositiojohtajan tylyllä arviolla hallituksen epäonnistumisesta kaikissa tavoitteissaan.  Selitykseen oli tietysti valmistauduttu, ja Riikkahan hallituksen ylivoimaisesti parhaana, selkeäsanaisimpana ja suorasukaisimpana ministerinä sen osaa. Epäonnistumisen syynä ovat – kuten aina – edellisten hallitusten tekemistä virheistä johtuva, erittäin vaikea taloustilanne velkaantumisineen ja maailmantalouden huonot kasvunäkymät, mutta tällä kertaa myös pitkittynyt Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa ja Yhdysvaltojen hyökkäys Iraniin ja sen eskaloituminen. Eikä ihme, että Suomen velkaantuminen jatkuu, kun maahanmuuttajia hyysäävää sosiaalipolitiikkaa ei saada oikealle tolalle. (Tulihan se sieltä.)  

Pujahdan kotiovesta reppuineni mielessäni käynti lähikaupassa. Tuulenhenki käy viileänä hiuksissa. Keskellä arkiviikkoa aamupäivällä pikkukaupungin pientaloalueen kadut ovat melkein autiot, vain kävelytien täyttävä alakoululaisten ryhmä opettajineen tulee vastaan. Väistän vilkutellen, hymyileville mummoille aina jotkut lapset vastaavat, opetkin. Luokan villikkopoika yrittää karata ruodusta, ja ope juoksee hänet kiinni.

Lasten mentyä on taas tyhjää, vain shortsiasuinen mies pyöräilee kotiin päin. Linnut lentelevät kiireisinä, jokin piiskutus ja talitiaisen reviirilaulun pätkä kertoo, että siivekkäillä on omat kevätpuuhat mielessään. Bussipysäkin kohdalla on tienvarsi sakeanaan tupakan tumppeja. Kukkakaupan kohdalla huomaan orvokit.  

Saan tarvitsemani kerättyä koriin ja itsepalvelukassan kautta reppuun. Paluumatkalla repussa on sopivasti painoa, että ryhti oikenee, ja askel on kevyt. Auringonkeltaisen orvokkiamppelin nostan paikalleen ovenpieleen kotipihalla ja pujahdan sisälle. Päivän ulkoilu, asiointi ja hyvämieli on hoidettu.

Huhtikuu on näyttänyt pääsiäisen mentyä kaikkien aikojen aikaisimman kevään parhaat puolet, ne aurinkoiset. Mikäpä on valohuumaisia kevätpäiviä omaan tahtiin ilolla elää. Pihan krookukset ovat nousseet nuppu-uniltaan, avanneet kukkansa apposen auki. Sinivuokotkin jo silmäilevät lempeästi pihassa vierailevia lintuja, mutta vuokkojen lehtiryppäät näyttävät talven jäljiltä rupsahtaneilta. Keväästä hurmaantuneet lintuset ovat pesätouhujensa välillä käyneet moneen kertaan päivässä moikkaamassa: talitiaispari, sinitiaiset, mustarastas rouvineen, vihervarpuspari ja eräänä aamuna solakka tummankirjava, rastaita pienempi, mutta tiaisia kookkaampi pariskunta. Arvelin niitä kottaraisiksi. Kävivät pihatammen oksalla esittäytymässä.

Huomaan lintujen kevätlaulujen käyneen vaimeammaksi. Se tuntuu haikealta, kun osaan yhdistää tuon viime vuosien ilmiön kohdallani ihmisen ikäkertoimen vaikutuksena kuuloaistin taajuuksiin. Eniten pelkään, että kadotan hiljalleen tuulen laulun ja sadepisaroiden ropinat lehvistössä. Viime syksynä ne olivat vielä tallella. Musiikkia voi onneksi kuunnella kotilaitteilta kuulokkeilla vielä pitkään. Monta on surua vanhenemisen ankaralla ja lempeällä polulla. Monta on surua, jos kohta niiden seassa kimaltelevat yksinkertaisen onnen pisarat.

Joskus mietin miten ihmeessä elämä voi antaa niin paljon pitkin matkaa, olla niin antoisa ja rikastuttava vaikeinekin vaiheineen, vaikka taakse katsoessaan voi vain todeta: eihän niitä, näitä ja noita ollut haaveissa eikä edes toiveissa, suunnitelmista puhumattakaan. Mistä kaikesta taas tänään kiittäisin elämää, paljon saanut? Kiitos hyvästä lapsuuskodista. Kiitos uskon lahjasta, että se on tallella. Kiitos elämäntehtävästä, joka osoittautui antoisammaksi kuin osasin edes kuvitella. Kiitos elämäntoverista ja yli viidestäkymmenestä yhteisestä vuodesta. Kiitos perheestä, pojistamme ja heidän mukanaan perheeseen liittyneistä toisten äitien tyttäristä, erityinen kiitos pojanpojasta ja poikain tyttäristä.

Oman kahdenkeskisen hiljaisesti vietetyn pääsiäisviikon ehtoolliskirkko oli jo tiistaina, lyhyt arkiviikon messu ilman soittoa ja virsiä. Kolme-neljäkymmentä osallistujaa, lyhyet rukoukset, pieni puhe ja ehtoollisliturgia. Kotona kuunnellut passiomusiikit kiirastorstaina ja pitkäperjantaina toivat syvän rauhan. Kiitos yksimielisestä tv-paastosta, uutisten unohduksesta. Kiitos perheen yhteisestä, herkullisesta pääsiäisateriasta Kuopuspojan luona, lapsenlapsi-ilosta ja aikuiskeskusteluista. Hyviä hetkiä paljon, rakkautta.  

Lapsena kuuli kerran viikossa tutun Niilo-setämäisen riemukkaan tervehdyksen ”Aamujen aamua kaikille radion kuuntelijoille”. Jotain mukavaa ja innostavaa lapsikin toivottajan äänessä kuuli. Eletyn hiljaisen viikon tapahtumapolun ja passioperjantain tunnelmat vaihtuvat tänä aamuna riemukkaaseen pääsiäisaamun ihmeeseen. Rakastettu Mestari ja opettaja, joka haudattiin suuren surun vallassa, ei olekaan enää haudassa – hän elää?

Avarasydämisen kristityn riemu aamujen aamusta ei perustu pohdintoihin pyhien tekstien kertomuksien totuusarvosta, tulkinnoista tai ilmenemisen muodoista. ”Kristus nousi kuolleista!” oli totta niille, jotka kokivat hänen kuolemansa. Jostain passiohiljaisuuden hämärästä rauhasta kohoaa varovainen, riemua muistuttava oivallus: uskovalle sydämelle Hän elää! Uskon siemen, joka jo varhain tuli kylvetyksi sydämeen, sai tarvitsemansa tuen eri elämän vaiheissa, juurtui ja vahvistui. Koeteltuna ja hauraana, usko elää kristityn sydämessä ja puhkeaa riemuun joka pääsiäisaamuna: kyllä, Hän elää!

• Miten niin lanka-? ihmettelin ääneen tänään sipaistuani pölyt pinnoilta, sängyn alta ja ruokapöydän alle eilen päätyneet murut.  Hän meillä, joka hallitsee mm. nettiosoitteet (joista voi tarkistaa minkä tahansa ihmetykseni aiheen syyt ja seuraukset) ja jolla on aikaa silloin, kun minulla on tähdellisempää tehtävää (kuten siivoilu tai blogijutun kirjoittaminen) – siis Hän lukee ääneen selityksen kansanperinteestä, mikä liittyi entisinä aikoina vuoden varrella kehrättyihin villalankoihin sikäli, että pääsiäispyhiä edeltävänä lauantaina langat värjättiin. Se ei ihan pieni askare ollutkaan luonnonvärien kanssa lotraten. Eikä siinä kaikki, Hän lukee edelleen, että ruotsin kielen långfredagin lång-sanan vanha muoto langa, on liitetty myös perjantaita seuraavaan lauantaihin ja tarttunut sitä kautta suomenkielistenkin lauantaihin. Jotenkin siihen tapaan.
• Olipa niin tai noin, lauantaisauna on jo Hänen toimestaan pantu tuloilleen, ja pian istunemme lauteilla ihanasti löylytellen.  

Aamukahvin jälkeen asetuimme radiojumalanpalveluksen kuulijoiksi tuoleihimme. Alituisiin messu-uusintoihin, keskustelusaarnoihin ja ’olohuonekirkkoihin’ väsähtäneinä etsiydyimme Kiuruveden kirkkoon, josta tuli suora lähetys tältä pitkäperjantailta. Kyllä kannatti. Mikä ihmeellinen saarna, jota kuunteli melkein henkeä pidätellen. Lempeä-ääninen pastori puhui päivän tapahtumien merkityksestä jokaisen Jumalaan uskovan ihmisen hengelliselle elämälle. Me kaikki elämme arkeamme monien ahdistavien tapahtumien puristuksessa, jotka herättävät tulevaisuuspelkoja. Puhuja keskittyi vahvistamaan uskoa ja luottamusta siihen, että kaikki on Jumalan tiedossa. Jokin siinä tavassa, miten Kristuksen ristintien tapahtumien säteily vuosituhansien takaa tuotiin tähän päivään, herätti toivon, luottamuksen ja kiitollisuuden.

Aterian jälkeen kuuntelimme jälleen kaksi tuntia Bachia, tällä kertaa Johannes-passion. Sen musiikillinen rikkaus otti mukaan, mutta antoi tilaa aamukirkon puhujan sanomalle laskeutua sielun syvyyksiin ja jäädä sinne säteilemään toivoa.

…saattaa joillekin olla perjantai, meillä se oli jo tänään. Meni lähelle puolipäivää yöpaidassa. Ruoka kypsyi uunissa ja liedellä itsekseen, tuli syötyä viimeistä murua myöten. Lueskeltiin, juotiin kahvit, vaihdettiin pieniä sanoja. Illansuussa sytytin lampukkaan liekin ja ikoneille kolme kynttilää. Asetuttiin nojatuoleihimme kuuntelemaan radiosta Bachin Matteus-passiota. Tv-ruudulla kulkivat omaan hitaaseen tahtiinsa googlen upeat luontokuvat. Niin syvää levollisuutta ja sielunrauhaa kuin kolmen tunnin passiomusiikki, saa ihmisessä harvoin mikään aikaan. Herkästi eteisvärisevä sydän asettuu leporytmiinsä, mielen häly häipyy, hengitys syvenee. Olemuksen täyttää kevyt, valoisa rauha.