Olipa kerran vanha rouva, joka muutti tuonnempaa tännemmäs, naapurikuntaan A, koska jäi leskeksi ja lähin omainen asuu näillä main. Leskirouva muistaa erään ystävän ja kutsuu käymään. Kun ystävä palaa asiaan sopiakseen ajankohdasta, käy ilmi, että Leskirouva onkin kunnan B terveyskeskuksen vuodeosastolla akuutin terveyspulman vuoksi. Luvataan sopia uutta aikaa, kun hän palaa kotiin. Ystävän soittoon viikkoa myöhemmin ei vastaa kukaan. Tekstiviestiin tulee myöhemmin vastaus, jossa Leskirouva kertoo joutuneensa tällä kertaa ensin kunnan A terveyskeskukseen, josta ei löydy vapaata vuodeosastopaikkaa. Sieltä hänet on siirretty kunnan D terveyskeskuksen vuodeosastolle ja sieltä tutkimusten vuoksi taas lähisairaalaan kaupungissa C. Jotain hänen hyvinvoinnissaan ei ole siis kohdallaan.

Ystävä ottaa yhteyttä Leskirouvan lähiomaiseen, joka kertoo etsivänsä puhelimitse äitiä milloin mistäkin hyvinvointialueen terveyskeskuksesta, joista yleensä vastaa joku kiireinen hoitohenkilö, joka ei tiedä tai ei juuri nyt ehdi selvittää onko täällä potilaana Leskirouva Sejase. Yleensä hoitoyksiköstä kukaan ei ehdi tai muista ilmoittaa myöskään lähimmälle omaiselle, että Leskirouva Sejase on nyt täällä ja joutuu jäämään osastolle (tietohan löytyisi potilaan tiedostoista.) Leskirouva itse on olosuhteisiin nähden yllättävän positiivisella mielellä terveyskeskus-, vuodeosasto- ja sairaalamatkailustaan, koska kyyti järjestyy aina talon puolesta ja joku aina osaa kertoa hänelle mihin nyt mennään ja missä milloinkin ollaan.

…Voi elämän kevät… tätä nykyisen hyvinvointi-Suomen vanhusten hoitomatkailua.

Vaalimylly on jyväsensä jauhanut. Olen silmäillyt laiskasti itseään ja porukkaansa kehuvien uusien yrittäjien ilmoittelua lehdissä ja myös niiden kahden puolueen lehdykässä, joiden välillä puntarointi on pulmaksi noussut. Yksittäisistä ilmoittelijoista on mieleen jäänyt Teemu Keskisarja, tuo riemastuttava älymystöehdokkaiden oudokki. Hän ilmoittaa ainoaksi vaalilupauksekseen, ettei käytä aikaansa somessa vetelehtimiseen. Hän on haksahtanut kumminkin populistipuolueen listoille, joten se siitä.

Sunnuntaina käymme äänestyskopilla, mikäli puntarointi kallistuu suuntaan tai toiseen. Houkuttaa kyllä taktikointikin historiallisen tasaisessa galluptilanteessa, vaikka toisaalta puolueen vaihto tuskin parantaa lopputulemaa eli tulevien vuosien hallituspolitiikkaa ja sen vaikutuksia kansalaisen elämään. Karavaanilla on roolinsa kuin myös koirillakin. 

Eilisillan viimeinen vaalikeskustelu oli tylsistä tylsin. Kaikki argumentit puheenjohtajilta oli jo kuultu moneen kertaan eikä kellään ollut mitään uutta sanottavaa. Tunnin ja vartin jaksoin sitä, sitten kypsyin. Mielessä kävi itsenikin yllättänyt päätös: en halua ketään näistä huseeraamaan ihmisten asioilla ja kohtaloilla tässä maassa – jätän ääneni omaan käyttöön. Saahan ihminen vapaasti valita, koirankin roolin.  

Kansalaisille on taas luvattu yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista. On hehkutettu lapsiperheiden, nuorten ja ikäihmisten, yrittäjien, keskiluokkaisten työssäkävijöiden ja toimeentulovaikeuksissa kamppailevien vähäväkisten puolesta. On luvattu uljaasti ja ääni väristen pitää hyvinvointivaltio voimissaan, panostaa koulutukseen, nuorten mielenterveyden tukemiseen ja kansalaisten sotepalveluihin. Jokaisella ääneen päässeellä ja puheenvuoron saaneella on loistava resepti resurssien kohdentamisesta, valtion talouden kuntoon tai vielä parempaan kuntoon saattamisesta. Sotemylly on häthätää pyörähtänyt käyntiin uusissa kehyksissään, kun oppositiopuolueet ovat saaneet oivan tilaisuuden tuomita uudistuksen täysin epäonnistuneeksi tai vähintään surkean byrokraattiseksi.  

Elämää nähnyt, lukemattomien vaalien lukemattomat lupaukset kuunnellut ja vaalikausien tulokset nahoissaan kokenut äänestäjä huokaa syvään. Ovatko ongelmat ratkenneet? Huihai, vaalilupaukset ovat unohtuneet vikkelästi, kun on päästy vallan kahvaan kiinni. Opposition syntipukki on aina hallitus, joka ei ole saanut mitään aikaan – tai kun on saanut, onhan sekin myönnettävä – niin on vähintään tehnyt suuria virheitä. Poliittisten intohimojen äärimmilleen kiihdyttäminen vaalien alla on hupaista teatteria kyyniselle kansalle. ’Äänestä! Äänestä! Valitse meidät! Me olemme sinun puolellasi!’

On hyvä, että Ylellä on riittänyt viitseliäisyyttä vaalipuheiden faktojen tarkistukseen. Ihan mitä tahansa ei sentään voi väittää kirkkain silmin. Joka ikisen puolueen väittämistä löytyy pahantahtoisia tulkintoja, vääriä lukuja, liioittelua ja omaan pussiin puhumista – ja sammakoita. Viimeksi loikkasi erään emännän suusta kaikkia kulttuuri-ihmisiä pöyristyttävä heitto, että kulttuuri on elitististä luksusta, jonka tukeminen valtion varoin pitää lopettaa. Persujen muhkea vaalisammakkosaalis kertoo puolueensa tasosta kaiken.

Muistetaanpa poliittisten intohimojen pyörteessä vaalien jälkeistä elämääkin. Miten se olikaan: koirat haukkuvat, karavaani kulkee.

Koronakoomavuosina ei mikään itselle merkityksetön, tyhjänpäiväinen kilinä ja kohkaaminen jaksanut kiinnostaa puupennin vertaa. Moni mietti päätoimisesti ja ensisijaisesti oman perheen ja tärkeiden lähi-ihmisten terveyden ja elämän suojelemista. Kotimaan tilannetta seuraavien päättäjien pähkäillessä maailmanlaajuisen pandemian aiheuttamia väestöuhkia, oli kansalaisen suoranainen velvollisuus seurata hartaana virusepidemian hallintakeinojen vaikutuksia ja osuvuutta kotimaassa.

Tuskin ehdimme toipua epidemiasta, kun Eurooppaan pamahti hyökkäyssota ja sen myötä totutun maailmanjärjestyksen romahdus. Ehdittiin jossain jo kuvitella, että pohjoisen puolueettomuuden viimeiset linnakkeet Ruotsi ja Suomi kävelisivät käsi kädessä Natoon torvet soiden ja hurraahuutojen säestyksellä. Vaan eikös Turkin sulttaani ja Madjaarien heimopäällikkö keksineet oivan keinon näpäyttää kandidaatteja ja pelata natopallon omaan pussiinsa. Tässä sitä taas ihmetellään: ollako vai eikö olla.

No, epidemia nahistui rokotusten myötä ja eloon jääneet käynnistivät riekkumabileet nappulat kaakossa taasen. Vaan osa porukkaa käynnistyi hitaasti tai ei enää lämmennytkään kohkaamisen paluusta. Taannoin totesin kyynisesti uuden musiikin bileet nähtyäni: taas kuvitellaan, että friikin poikabändin meuhkeella voitetaan Euroviisut. Ei opita, ei.

Neljäs portti -blogin Annikki huokaili taannoin kirjoittavansa blogia ’ilmaan’ – ilmeisesti tarkoittaen kommenttien vähyyttä ja sitä myöten keskustelun puutetta ja vertaili blogin ja facebook-postaustensa saamaa feedbackia. Facebookiin liittyneet ehkä ovatkin tykkäyksistä elävää kirjoittajalaatua, vai ovatko? En itse ole yleisten somealustojen tarjonnassa mukana, en siis oikeasti tiedä.

Lienee ehkä niin, että yksittäiset eri blogialustoita hyödyntävät kirjoittajat (kuten kolmashuone.fi) WordPress.org alustalla, ovat väistyvä ilmiö. Blogeja kirjoittavat nähdäkseni ne, jotka eivät kaipaa vihapostia, eivät ole riippuvaisia tykkäyksistä, eivätkä pyri trendikkäiksi influencereiksi. Niitä lukevat ihmiset, jotka tuntevat kirjoittajan henkilökohtaisesti ja ovat olleet alkuvaiheista asti mukana tai osuneet lukijoiksi ja tykkäävät tyylistä. Luen itse esim. juuri Neljäs portti -blogia, jonka tunnelmasta ja kirjoittajan ajatuksista pidän sekä muutamaa muuta mielipidekirjoittajaa.

Kiitän jokaista Kolmashuone.fi blogin lukijaa ja kommentoijaa. Nettipäiväkirjaa pitkään kirjoittaneena uskon, että jokin meitä ja lukijoita yhdistää, vaikkei ilma ole sakeanaan kommentteja. Kertokaa toki joskus, miksi yhä luette, mistä ehkä piditte tai mistä olitte eri mieltä – niin jaksamme kirjoittaa.

Amerikanlaina tämäkin, Valentine’s day, jota ystävänpäivänä meillä vietetään. Vierastan sekä näitä merentakaisen hörselökulttuurin lainoja, joita syyspuolella oman perinteisen pyhäinpäivämme aikaan osa juhlii luurankojen seurassa ja jota keväällä taas palmusunnuntain virpomisperinteemme ja pääsiäisenviettomme aikaan noidat häiriköivät. Kun ei omat perinteet kelpaa, ajaudutaan sekasoppaan kaikkien maailman tuulien tuivertamina.

Ikäiseni ihminen saa olla kiitollinen, että 16-vuotiaana kehkeytynyt ystävyys on tallella ja voimissaan. Niin moni vanhemmilla kymmenillä jo sanoo, ettei ole yhtään nuoruusaikaista ystävää elossa, tai yhteys on jossain elämän vaiheessa hiipunut. Mielenkiintoista tämä on siitäkin näkökulmasta, että nuoruusystävä on ollut olemassa 60 vuotta – eli kauemmin kuin Toiseen rakastumista seurannut avioliitto, joka tänä vuonna kukkii 50 vuoden merkkipaaluna.

Ystävyys on arvokkaimpia asioita, joita pitkä elämä tarjoaa. Ystäviä ei hankita tai ansaita, ne ovat elämän antamaa lahjaa. Parhaimmillaan ystävät tekevät meistä enemmän ihmisiä, opettavat erehtymisen ja anteeksisaamisen mahdollisuutta, armollisuutta ja kiitollisuutta sekä kiintymyksen kautta rakentuvan ihmissuhteen arvoa. Parasta ystävyydessä – kuten rakkaudessakin – on luottamus, rehellisyys ja avoimuuden mahdollisuus. Saan olla se ihminen joka olen ja annan sinun olla se, mikä olet.

Taannoin Hesari julkaisi piispa Mari Leppäsen kolumnin, Uskonnonvapaus on vapaan yhteiskunnan perusta. Suomen Ev.lut. kirkon piispakunnan uuden ajan airut, piispa Mari, muistutti sata vuotta sitten julkaistusta uskonnonvapauslaista ja sen modernista versiosta vuodelta 2003.  Kirkon asema ja kulttuuriperintö yhteiskunnassa on yhä melko vakaa, vaikka uskontokuntien jäsenmäärät ovat laskusuunnassa ja uskonnottomien määrä kasvaa.

Piispa peräänkuuluttaa uskonnollisten perinteiden tuntemista ja uskontolukutaidon merkitystä kansalaistaitona. ”Kulttuuri, joka ei tunnista omia juuriaan ja anna niille arvoa, on köyhä.” Yhteiskunnan avoimuus edellyttää tilaa toimia eri tavoin ja tunnustuksin uskovien yhteisöille sekä uskonnottomille. Myös kriittiselle keskustelulle uskonnoista ja katsomuksista on oltava tilaa.

Mari-piispan puheenvuoro aiheesta on tärkeä siksikin, että kirkko piispoineen on ollut kovin hiljaa trendistä, jossa on nähtävissä ev.lut. kirkon toimintaresurssien niukkeneminen hupenevan jäsenmäärän myötä. Monet valistuneet vanhemmat tunnustautuvat uskonnottomiksi ja heidän lapsensa kasvavat siinä ilmapiirissä. Kun ei kuulu mihinkään uskontokuntaan, ei ole myöskään minkään tunnustuksellisen uskontokasvatuksen piirissä. Aiheellinen kysymys on: onko koulujen katsomusopetus ajan tasalla?

PS – Tämän aamuisen Hesarin pääkirjoituksessa keskustelu aiheesta jatkuu. Myös opetus- ja kulttuuriministeri Li Andersson on pitänyt asiaa esillä puhuessaan koulutuksen tason nostamisesta ja riittävästä resurssoinnista.

Etsin nimeä myllertävälle prosessille, joka meitä kahta nyt ravistelee. Tädin saaminen hoivakotiin on ollut monivaiheinen tapahtumaketju. Toisaalta tuntuu helpottavalta ja hyvältä, että vanhus on nyt viimein päässyt ikänsä sekä fyysisen että mentaalisen kuntonsa puolesta oikeaan hoitopaikkaan. Toisaalta surettaa, että näin huonolle tolalle piti asioiden mennä ennen sitä.

Isoissa kaupungeissa on kerrottu olevan yksin asuvien talouksia enemmän kuin perheitä. ’Asiantuntijat’ ja poliitikot kehuvat, että hyvinvointivaltiossa väestön elinikä pitenee. Olisi hyvä kysyä millaista on yksin vanheta. Harvan kohdalla voi puhua elämänlaadusta mitään. Pienellä osalla vanhuksia asiat ovat myös laadullisesti arvioiden kohtuullisen hyvin loppumetreille asti. Vielä on aivan liikaa kodeissaan kyhjöttäviä ja riittämättömän avun varassa elossa pidettyjä yksinäisiä vanhuksia, joiden ystävät ja tuttavat ovat jo kuolleet, lähiomaisia ei ole tai yhteydet ovat hiipuneet eri syistä.

Ajattelen, miten tädin asiat olisivat, jos hänet olisi pantu hoitokotijonoon silloin, kun hänet ensimmäisen kerran vietiin sekavana kotinsa eteisen lattialta päivystykseen. Akuutti tila hoidettiin ja täti ’kuntoutettiin kotihoitoon’. Niistä vuosista olen tännekin kirjoittanut. Sitä, millaista se kotihoito oli, ei mielellään muistele.

Ihmisellä on iästä riippumatta oikeus päättää asioistaan, omasta hoidostaankin, niin kauan kuin hänellä on realistinen käsitys tilanteestaan. Sitä edellyttää ihmisarvon kunnioitus. Täti ilahtui omaisten soitoista ja käynneistä vielä yli 90-vuotiaana. Jossain vaiheessa mieleen alkoi hiipiä epäilys, ettei kaikki ollut ihan niin hyvin kuin hän meille kertoi. Siitä alkoi se vaikea polku, jossa jouduimme realisoimaan tädille hänen todellista tilannettaan ja miettimään keinoja, joilla häntä voisi auttaa, vaikka kaikki apu aluksi torjuttiin.

Nyt tunnemme tädin saaneen ihmisarvoisen vanhuushoivan. Siitä voi olla vain rajattoman kiitollinen. Ehkä hänen matkansa ei enää ole pitkä, mutta ainakaan hän ei ole yksin kotona kolmasti päivässä poikkeavien, alituisesti vaihtuvien hoitajien armoilla.

”…ei paha ole kenkään ihminen, vaan toinen on heikompi toista, paljon hyvää on rinnassa jokaisen, vaikka aina ei esiin loista…”

Siinä se taas tuli, Eino Leinon Hymyilevä apollo. En ole pitkiin aikoihin enää uskonut tuohon. Kun se on niin sitä aikaa, milloin oltiin naiiveja, uskottiin kaikista hyvää, luotettiin sinisilmin, vaiettiin totuus kuoliaaksi. Viime vuoden jokainen uutispäivä on todistanut ihmisen pahuutta, turha sitä on kaunistella.

Hyvän ja pahan dilemma on ratkaisematon. Ne ovat täällä molemmat. Myös meissä jokaisessa. Rehellinen ymmärtää tämän, tyhmä ei. Silti ja siksi: ”Oi kiitos sä Luojani armollinen joka hetkestä, jonka mä elin…”

Mietin tänä aamuna, että jos pitäisi vielä tehdä kaikki se hyvän joulun tuloksi minkä mielestään koki aikoinaan välttämättömäksi, ei taitaisi tulla joulua ensinkään. Ei jaksa enää joulusiivota, joulukoristella, joululeipoa ja paistaa. Ei tungeksia tavarataloissa joululahjoja etsimässä. Ei vain jaksa.  

Nyt on oikea aika tehdä hyvä kysymys itselle: kuka tätä tai tuota minulta vaatii, missä ja milloin tästä tai tuosta on tullut joulun edellytys, pakko, jota ilman ei? Kyllä se omien korvien välistä taitaa olla kotoisin. Toki sitä vielä itse ruokkii ostamalla korean, joulumainoksia, uusia ideoita ja reseptejä pursuavan lehden. Kunnes tokenee: tänä vuonna ei tarvita yhtään lehteä, joka yrittää myydä meille jonkun toisen unelmajoulua tykötarpeineen.

Jos minulla olisi jäljellä vain yksi joulu, mitä oikeasti siltä toivoisin?  Joululauluja ja itse valittua musiikkia. Perheen iloista hälinää. Lastenlasten hymyjä ja halauksia. Kynttiläin valoa. Tähtiöitä.