Ihminen on onnekas, jos hänellä on aito ja elävä yhteys perheeseen ja sukuun, josta on lähtöisin. Suku on vanhastaan ollut perheen laajentuma, johon kuuluu isovanhempia, setiä, enoja ja tätejä sekä serkkuja. Perheen ja suvun käsite on entisestään laajentunut, kun mukaan on tullut uusioperheitä ja niiden jäsenten sukua. Eri asia kuitenkin on, mikä on perheen ja suvun koherenssi. Nykytermi bonusperhe tai -sukulaiset pyrkii positiivisella tavalla luomaan yhteyttä uusioperheen myötä sukulaisiksi tulleiden kesken.

Meidän sukupolvemme aikana yhteiskunnassa tapahtunut voimakas koulutustason nousu, kaupungistuminen ja kansainvälistyminen on väljentänyt suvun merkitystä. Suvut hajaantuvat ja mitä vähemmän ollaan yhteydessä, sitä vieraammiksi jäädään. Suvun ja perheen merkitys on murroksessa avoliittojen, avo- ja avioerojen, yksinhuoltajuuden yleistymisen, yhteiskunnallisesti määrittelemättömien suhteiden ja niistä syntyneiden lasten myötä. Monien hellimä käsite ydinperhe alkaa olla vaikeasti määriteltävä ja ehkä muuttumassa hiljalleen historialliseksi jäänteeksi. Olisin mielelläni väärässä, mutta kehityssuunta näyttää ilmeiseltä.

On totta, että emme voi kelata aikaa takaisin päin, palata siihen, mikä on joskus ollut yleisesti hyväksytty ja oikea, turvallinen ja eettisesti kestävä perhemalli. Lainsäädäntö edellä käyvä yhteiskunnallinen kehitys näyttää kulkevan askel kerrallaan sekulaaria perhekäsitystä kohti. On hyvä muistaa, että syvälle käyvät muutokset vaativat aikaa useamman sukupolven verran, ennen kuin kaikille hahmottuu ajan kuva. Aina on myös niitä, jotka pyrkivät takertumaan luovuttamattomiksi kokemiinsa arvoihin. Seuraus saattaa olla, että linnoittautuminen eristää ihmiset toisistaan, suvaitsemattomuus kasvaa ja nostaa raja-aitoja ja muureja.

Lakikaan ei ole ikuinen. Nyt jo maailmassa on kosolti isoja ja pieniä maita, joissa valtaan takertunut eliitti hivuttaa lakeja mieleisekseen demokratiasta piittaamatta. Siitä seuraa, että mikä saattaa olla laillista, ei välttämättä ole eettisesti kestävää.

”Ikähän on vain numero” – kuulee sanottavan. Varsinkin viisikymppisensä jo korkanneet hekottelevat mielellään aiheelle ja vanhenevat veistävät ikävitsejä minkä ehtivät. Nuorille ikäkysymys aukeaa toisin päin: oisipa jo täysi-ikäinen, saisi vihdoin määrätä elämästään eikä kukaan voisi sanella miten pitää olla ja mitä elämällään tehdä. Kun vihdoin sitten on saanut kyllikseen nauttia täysi-ikäisyyden eduista ja alkanut pitää itsenäisyyttään itsestään selvänä, huomaakin, että määrääjiä ja sanelijoita alkaa tulla taas vastaan. Elämä itse sulkee myös täysi-ikäiseltä ovia. Saattaa kadota työyhteisö ihmisineen, ystäväpiiri kutistua luonnollisia teitään. Vuosien kuluessa ikätovereita katoaa horisonttiin. Sosiaalinen maisema väljenee, autioituu vähitellen. Ajan kulku on pakko rekisteröidä, vitsit vähenevät. Aletaan siivota kaapeista turhaksi käynyttä tavaraa. Usein liian myöhään. Puuha ei ehdi koskaan valmiiksi.

Veljen kanssa todettiin, että suvun patriarkka Pekkolan Ukko eli lähes 90:een ikävuoteensa asti. Hän oli lapsenlapsilleen eräänlainen kuolemattomuuden ja ikuisen elämän symboli. Työn hän koki elämänsä tarkoituksena ja tilan ajankohtaisissa töissä hän oli mukana voimiensa mukaan vielä viimeisenä kesänään. Meidän isä koetti jatkaa isänsä esimerkkiä, vaikka muutaman kerran jouduttiin työmaalta korjaamaan sairaalaan. Isä jaksoi elää täyden elämän, 86 vuotta. Hyödyllinen puuha oli äidillekin tärkeä. Hän sinnitteli 96:n ikään, vaikka oli heiveröinen viimeiset vuodet ensin palvelutalossa ja sitten hoivaosastolla.

Pitävät siunauksena korkeaa ikää. Joillekin se saattaa sitä ollakin, mutta enpä usko, että monikaan nykyisen maailman realiteetit ymmärtävä sitä siunausta itselleen tai läheisilleen toivoo. Tärkeämpää olisi, että riippumatta vuosien määrästä, elämässä olisi todellista siunausta: riittävästi terveyttä, mielekästä sisältöä ja rakkautta niin, että voisi aikansa täyttyessä huokaista tyytyväisenä: tervetuloa kuolema, olen elänyt kyllikseni.

  • Ylen tv-ykkösen haastattelukierroksesta muodostuikin aidosti mielenkiintoinen tutustuminen tuoreiden puheenjohtajien kykyyn esitellä ja puolustaa puolueensa vetovoimaa ja kuntapolitiikan näkemyksiä. Asiantuntijoiden kyky kokonaisuuksien tasapuoliseen hahmottamiseen ja toimittajien kyky oleellisten kysymysten löytämiseen joutuivat koetteelle.

Vihreiden Maria Ohisalon mukaansa tempaava puhe lähti kutomaan puolueen tarinaa 1980-luvun puolivälistä tähän päivään. Tavoitteita ja tulevaisuuskuvia 2030-luvulle maalailtiin optimistisesti ja valoisasti. Ilmastonmuutoksen torjunta ja luonnon monimuotoisuuden säilyttäminen, oppivelvollisuusajan pidentäminen, koulutus, varhaiskasvatus ja huolenpito nuorista olivat keskeisiä teemoja. Puhe päättyi kohottavaan sloganiin: ”Huomenna Suomi on vihreä”! Haastattelijat tekivät taas parhaansa lytistääkseen puhujan; keskeytettiin, tivattiin ja jankutettiin. Mielestäni useita oleellisia kysymyksiä jäi kysymättä ja siten myös asioita kertomatta. Osasta Ohisalon vastauksia tuli akateeminen vaikutelma, konkretia jäi ohueksi.

Keskustan Annika Saarikko esiintyi monivuotisen poliitikonuran tuomalla varmuudella. Hän valotti keskustan perusideologiaa koti ja maa -lähtöisin argumentein. Puhe ei oikeastaan tuonut Saarikon persoonaan uutta, hänet tunnetaan sanavalmiina ja selkeänä puhujana, joka pystyy vakuuttamaan kuulijat. Mieleen jäi keskustan politiikkaa kuvaavia sanontoja, järkivihreä, väljyys, kotimaa, yhteisöllisyys. Toimittajapari yritti horjuttaa tuoretta puheenjohtajaa puolueen hupenevasta kannatuksesta jaakaamalla, turhaan. Talouden velkavetoisuus huolestuttaa keskustaa ja turpeesta nostettiin taas elämää suurempi asia. Keskustan mielestä turve on biopolttoaineena tärkeä, samalla ei puhuttu sen ilmastovaikutuksista. Järkivihreys esiteltiin luonnon viljelynä ja varjeluna – ilmeisenä tarkoituksena erottua vihreiden luontopolitiikasta.

Vasemmistoliiton puheenjohtaja Li Andersson piti hyvän puheen, sujuvasti myös ruotsiksi. Hän avasi myös persoonaansa perhevapaalla olevana kansanedustajana ja pienen tyttövauvan tuoreena äitinä. Anderssonin vahvuus on poliittisen agendan ylivertainen hallinta kokeneena kansanedustajana. Puolueen itsestään selvä asemoituminen eduskunnan vasempaan laitaan helpottaa myös nöyristelemätöntä tavoitteiden esittämistä haastattelussa. Puolueen kuntapoliittisina perustavoitteina ovat yhteiskunnan järjestämän varhaiskasvatuksen, koulutuksen, terveydenhoidon ja vanhusten hoivan tinkimätön ja laadukas ylläpito. Vero- ja velkavetoisella taloudella piikittely toimittajien taholta vesittyi, kun Andersson reilusti totesi, että ne kuuluvat asiaan paikallisten tarpeiden niin vaatiessa.

Ruotsalaisen Kansanpuolueen puheenjohtaja Anna-Maja Henriksson esiintyi itselleen ominaisen pehmeästi, mutta pitkän kokemuksen tuomalla varmuudella. Hän asemoi puolueen keskustaan, oikeistoliberaaleihin ja korosti yhteistyötä koko Suomen parhaaksi. Pietarsaarelaisena hän oli vaalipiirinsä äänikuningatar, mikä antoi hänen sanomalleen painoarvoa näkemyksiltään monenkirjavassa jäsenjoukossa. Sopuisalle, kompromisseihin kykenevälle ja asiantuntevalle Henrikssonille on tilausta hallitusyhteistyössäkin. Kuntavaaleissa ruotsinkieliset ovat vähän eri sarjassa kuin isommat puolueet, mutta kannatusalueensa kunnissa myös johtavassa asemassa.

  • Haastattelevien toimittajien ote tehtävästään vaihteli liikaa sen mukaan, kuka oli haastateltavana. Joitakin kohdeltiin aggressiivisemmin kuin toisia. Tasapuolisuutta edellyttäisi Ylen toimittajilta enemmän kuin joltain maakuntamedialta.

On kulunut kosolti vuosia, kun viimeksi olen näitä katsonut. Ei nytkään oikeastaan kiinnostanut miten Suomen viisukappale menestyy tai kuka voittaa. Itse asiassa seurailin enemmän sitä, minkälaista visuaalista ja musiikillista kehitystä näissä skaboissa on tapahtunut ja miten korona-ajan tauko näkyy yleisemmin.

Jaksoin puoliyöhön. Siihen mennessä ilmeni, että naisartistien osuus on kasvanut eikä montakaan aidosti maskuliinista esiintyjää ollut, sen sijaan enemmän tai vähemmän hempeileviä falsetilla laulavia kyllä riitti. Paholaisen tai enkeleiden puolesta otettiin muutaman kappaleen sanoituksessa selkeästi kantaa. Joidenkin naisartistien kappaleissa oli yltiöfeminististä uhoa, mutta toisaalta rihmankiertämäasuja oli runsaasti ja liikehdintä kuin suoraan yökerhon lavalta. Visuaalisesti esitykset olivat moderneja ja näyttäviä. Jos sallitaan yksilömielipide, Blind Channelin esitys olisi ollut tehokkaampi ilman lapsellista keskisormiefektiä, muutenhan pojat onnistuivat rock-genressä hyvin.

Nämähän meillä katsotaan, ainakin Toinen meistä katsoo. Liityn katsomoon viimeistään Suomi-pelien aikaan. On jännitettävää, joukkueessa on 14 pelaajaa, jotka ovat ensi kertaa näissä skaboissa. Kokemuksesta tiedetään, että joukon on löydettävä melko nopeasti yhteiset sävelet ja ryhmähenki, kansainvälisen tason tähtipelaajia joukkueeseen ei nyt kuulu. Tsemppiä!

USA-ottelu alkoi vauhdikkaasti ja ensimmäinen erä näytti mikä on meininki. Vähän alkoi ärsyttää Mertsin selostus, hän kun tuntui olevan pitkin matkaa sitä mieltä, että USA on vahvempi. Meidän oletuksemme kyllä oli lähtökohtainen tasaveroisuus. Molemmat joukkueet pitivät huikeaa vauhtia ja vaarallisia tilanteita syntyi puolin ja toisin, mutta maalitilit aukesivat vasta toisessa erässä ja ylivoimalla. Erä päättyi Suomelle 2-1.

Kolmas erä toden sanoi. USA pyöritti rajusti Suomen puolustusta kuudella kenttäpelaajalla kolme viimeistä minuuttia, maalivahti poissa häkiltä. Tasoitusmaalin yritys oli ankara, mutta urheasti puolustettiin ja maalivahti Olkinuora oli mies paikallaan. Siniristilippu nousi ja Maamme soi.

  • Media yrittää nostatella vaalikuumetta. Nyt käydään puoluejohtajien esittelykierrosta. Poliittisen puolueen keulakuvan olisi mielellään hallittava agendansa, oltava taitava puhuja eikä saisi hyytyä haastattelussa. Asiantuntijat arvioivat kutakin esiintyjää asiaperustein. Kannattajat on kutistettu korona-ajan tyyliin virtuaaliseksi tapetiksi studioseinälle.

Ensin esittäytyi Kokoomuksen puheenjohtaja Petteri Orpo. Hän muistutti pariin otteeseen puolueensa menestyksestä aiemmissa kuntavaaleissa. Talous tuntuu olevan puolueelle ykkösasia, se kelpasi perusteluksi yhteen jos toiseenkin hankalaan kysymykseen. Hiukan onnahtavan vaalisloganin ”Sydän on oikealla” myötä puolue koettaa tuoda lämpöä taloutta korostavaan agendaansa. Oppositioasemasta käsin ei voitu ohittaa tilaisuutta arvostella nykyhallituksen politiikkaa, vaikka sillä ei sinänsä ole relevanssia kuntapolitiikassa. Haastattelun lopulla ilmeni jo hienoista väsymystä ja lievää ärtymystä epämieluisiksi koettuihin haastatteluteemoihin.

Toisena iltana ääneen pääsi Perussuomalaisten Jussi Halla-aho. Tyypilliseen tapaansa hän esiintyi totisella naamalla ja asiakeskeisesti, varoen korostamasta johtavan oppositiopuolueensa lempiaiheita, maahanmuutto-ongelmia ja Euroopan Unionin kritisointia. Puhe oli tiivis ja johdonmukainen. Asiakokonaisuudet olivat hyvin hallussa ja oman puolueen näkemykset esitettiin sujuvasti. Koleaa vaikutelmaa ei kyllä pehmentänyt mikään, edes seinäyleisön tuuletukset eivät tehneet mitään vaikutusta puheenjohtajan jäiseen ilmeettömyyteen.

Kolmantena esiintynyt Kristillisdemokraattien Sari Essayah oli edellisen täydellinen vastakohta esiintyen ystävällisenä ja inhimillisenä. Hänkin oli valmistautunut huolellisesti ja hallitsi asiat, jotka nostettiin keskusteluun. Hän ei korostanut kristillistä arvopohjaa liikaa, ja selvisi Päivi Räsäsen ’syntinäkemyksien’ esiinnostamisesta tyylikkäästi. Toimittajat kohtelivat Essayahia melko myötäsukaisesti ja hampaattomasti. Kristillisdemokraatit on historiansa ajan ollut ja yhä on pienpuolue. Kuntavaalimenestystä haetaan tälläkin kertaa vaaliliittojen avulla.

Neljäntenä vuorossa oli Sosialidemokraattisen puolueen Sanna Marin. Vähän kutkutti, että melko tuoreena puheenjohtajana hän oli ensimmäistä kertaa tällä areenalla kokeneempien kollegojen jälkeen. Luontevasti Marin asettui puheessaan oikeaan rooliin eikä haksahtanut puhumaan pääministerinä. Sekä puheosuudessa että haastattelussa kuului puolueen ääni vahvana ja selkeänä. On kyllä sanottava, että toimittajat jäivät toiseksi vaikka yrittivät ajoittain aggressiivisestikin kampittaa Marinia kysymyksillään. Toinen ns. asiantuntijoista erehtyi arvostellessaan Marinia henkilökohtaisuuden puutteesta – haastatteluosuudessa nähtiin syvästi aatteensa sisäistänyt ja siitä innostunut puheenjohtaja.

Viikonlopputauon jälkeen areenalle nousee Vihreiden tuore puheenjohtaja Maria Ohisalo.

Osuimme Netflixistä katsottavaa kaivellessamme kultahippuun. After Life on määritelty luokkaan ’komediasarjat’, se on paitsi hervottoman hauska, myös pohjimmiltaan tosi ja koskettava kuvaus miehen surusta rakastetun vaimon kuoleman jälkeen. Päähenkilö Tony (sympaattinen Ricky Gervais) on pienen paikallislehden toimittaja, joka enimmäkseen istuu toimituksessa selaamassa nettiä tai käy tekemässä juttua mitä merkillisimmistä ihmisistä, jotka ovat itse tarjoutuneet jutun aiheiksi. Kotona hänellä on fiksu koira, joka osaa lukea miehen mielialoja. Tony katsoo illoin läppäriltään vaimonsa (valoisa Kerry Godliman) tallettamaa hyvästelypuhetta, jossa tämä neuvoo miten Tony selviää arjesta ilman häntä. Tonyn arkeen kuuluu myös omituinen psykiatri, miehensä haudalla käyvä vanhempi leskirouva (mainio Penelope Wilton), postimies Pate, autotallissa asuva huumevälittäjä sekä tämän ystävä seksityöntekijä sekä Tonyn muistisairas isä vanhainkodissa (ihanan kyrmy David Bradley). – Me viihdyimme Tonyn seurassa niin, että toinen kausi katsotaan saman tien ja kolmaskin varmaan, kunhan se ilmestyy.

Löysimme Netflixiltä oivalliseksi osoittautuneen kanadalais-amerikkalaisen perhesarjan, nimeltä Chesapeake Shores, jonka tapahtumat sijoittuvat Vancouverin rannikon luonnonkauniille saarelle. O’Brienin sukuperheeseen kuuluu irlantilaissyntyinen isoäiti, viiden aikuisen lapsen yksinhuoltajaisä ja piinkova liikemies, sekä äiti, joka romahti lasten ollessa keskenkasvuisia ja lähti perheestä. Tarina alkaa, kun yksi ja toinen lapsista vetäytyy takaisin kotikartanoon isoäidin ja isän turviin opintojen, asepalveluksen, päättyneen romanssin tai avioeron jälkeen. Sisarusparvi on kasvuvuosien tapahtumien haavoittamana kiinteytynyt tukemaan toinen toistaan. Tasapaino järkähtää jälleen kerran, kun äiti palaa takaisin. Sarjaa on tehty neljä kautta ja suosiota osoittanee, että viides on suunnitteilla.

– Hiukan pelkäsin, että sarja osoittautuu amerikkalaistyyliin kliseiseksi, mutta kanadalaisnäyttelijöiden ja maisemien osuus pelastaa ylettömältä makeudelta. Ja voihan sen tunnustaa, että draaman henkilöihin kiintyy, niille alkaa toivoa kykyä ratkaista ongelmansa ja saavuttaa unelmiaan, ja niitä voi kadehtia sisarusparven tuomasta turvasta ja tuesta. Ja onhan siinä oikeita kantrimuusikkoja, jotka laulavat ja soittavat…

Taannoiset, ennen näkemättömät tapahtumat Yhdysvaltojen poliittisen teatterin päänäyttämöllä saavat pienen ihmisen täällä kaikinpuolisessa provinssissa hiljaiseksi. Itse tapahtumatkin hiljentävät, mutta myös niitä väistämättä seurannut kalabaliikki. Maailman tai Yhdysvaltojen omankaan historian puitteissa tapahtumat eivät ole ainutlaatuisia, mutta yhden pienen ihmisen iltaan päin kulkevan elämänhistorian aikana kyllä. Vertaisin tätä elinaikanani tapahtuneista ajoitukseltaan, näkyvyydeltään ja seurauksiltaan WTC-tornien tuhoon. Molemmissa tapahtumissa kyse on hulluuden, itseriittoisen vallanhalun ja tuhovoimaisen tietämättömyyden vaarallisesta huipentumasta, joka horjuttaa tasapainoa maailmassa.

Pitkään elänyt ihminen, viivähtää mielellään muistoissa. Niissä löytyy uudelleen kuljettuna myös uusia sävyjä, uutta ymmärrystä siitä, miten väkevästi tapahtumat ja tunnelmat liittyvät aikakauteensa, myös siihen, mitä ikäkautta kokija tuolloin elää. Jotkin muistot ovat taakka, jota ei voi laskea minnekään, se on kannettava läpi elämän, vaikka ei tahtoisi. Joihinkin haluaisi jäädä, puhaltaa ne henkiin, elää uudelleen. Siitä voi aistia jotain, miten elämä sitten kuitenkin meni ja mihin siinä pettyi. On myös lumoavaa elää käsillä olevassa hetkessä, hengittää juuri sitä aikaa, missä kulloinkin on, menneitä muistelematta, tulevaan kurkottamatta.

Kuvattua elonkudelmaa hienosti ymmärtävää ja todeksi luovaa fiktiota on nähty viime aikoina esitetyissä ruotsalaisen draamasarjan Vår tid är nu kaudella 4. Aikakausi, jota eletään, sykkii tapahtumineen vahvana taustana vanhan ravintolasuvun ihmisten vääriksi osoittautuvissa valinnoissa. Äärimmäisen hienoja ja aidon tuntuisia roolitöitä kahden kerrroksen väen molemmissa kerroksissa – katsoja voi antautua elämään heidän riipaisevissa kohtaloissaan mukana. Ja todellinen rakkaus voittaa lopulta.

Aika on meidän; Hedda Stiernstedt (Nina), Suzanne Reuter (Helga), Charlie Gustafsson (Calle).

  • Areena, HBO, Netflix