Aamun Hesarin ’Merkintöjä’ palstalla Annikka Mutanen pohdiskelee boomer-käsitettä. Sen on sanottu olevan tylynpuoleinen nimittely tietyn ikäpolven edustajista, joiden näkemykset on koettu vanhentuneiksi ja taantumuksellisiksi. Kysymys on siis ikärasismista.

Yhdysvalloistahan käsite boomer on peräisin, mikäpä ei olisi. Tuoreimmat suomalaissukupolvet tunnetaan amerikkalaisen kulttuurin melko kritiikittömästä apinoinnista. USA:ssa oli myös suurten ikäluokkien vauvaboomi kuten meillä sotavuosien jälkeen 1946-1950.

Toimittaja lainaa emeritaprofessori Marja Holmilan tutkimuksia ja huomauttaa, että olisi nimittelijöiden hyvä muistaa, mikä sukupolvi yhteiskunnassamme on eniten edistänyt miesten ja naisten tasa-arvoa. Hän muistuttaa aborttilaista (1970), päivähoitolaista (1973), maksuttomasta ehkäisyneuvonnasta, äitiysloman pidennyksistä ja jaetusta vanhempainvapaasta. ”Nuoremmilla on kova työ yltää samaan.”

Sinä, joka luet näitä, olet ehkä huomannut, että en kirjoita vain erityisistä päivistä, dramaattisista tapahtumista ja harvinaisista kohtaamisista. Että kirjoitan enimmäkseen tavanomaisista, hiljaisista päivistä, elämästä, joka soljuu arkisena ja pyhäisenä itsestään melua pitämättä. Riippuu lukijan odotuksista onko teksti tylsää tai väritöntä tai yhdentekevää – kirjoittajasta taas riippuu osaako, haluaako tai rohkeneeko hän avata tuntemuksiaan, ajatuksiaan, ottaa kantaa siihen mitä omassa pienessä elämässä tai koko globaalissa maailmassa tapahtuu.

Mitä isompia uutisia mediasta kantautuu sitä korkeammaksi nousee kynnys kommentoida tapahtumia tai olla jotain mieltä. Monesti tuntuu, ettei tiedä tarpeeksi taustoja eikä syitä, mitkä tapahtumiin johtavat, ottaakseen kantaa. Keskustelut jäävät pieniin piireihin, usein myös varoo sanomasta ajatuksiaan suoraan, jos tietää, että keskustelukumppani edustaa vastakkaista näkökantaa. Tässä iässä malttaa jo vaieta, monesti myöskään ei katso hyödylliseksi riitauttaa keskustelua erimielisyydellä. Tekeehän se tietyllä tavalla elämästä tylsempää, kun jättää käyttämättä mahdollisuuden kuulla ajatuksiaan rikastuttavia näkökulmia.    

Ainahan sitä ei ajattele, että tämä pallo, joka meitä avaruudessa pyörittää, on monenlaisten ihmisten koti, joista jokainen vaikuttaa jollakin tavalla ympäristöönsä ja ihmisiin lähellä ja kaukana. Jos ajattelee, nousee usein ja helposti mieleen suru siitä, ettemme näytä välittävän kotiplaneettamme hyvinvoinnista, toimimme vastoin parempaa tietoa elonkehää haavoittavasti ja tuhoavasti. Jokaisella on puolustuksensa, yleisimmin se, ettei yksittäinen ihminen voi mitään tai se, että syylliset ovat muualla, toisissa maanosissa, toisissa kulttuureissa. Niiden se pitäisi tajuta ja ratkaista. Mikä lohduttaisi ajattelijaa, joka ahdistuu umpikujista, asioiden mittakaavasta?

Pohjolassa, jossa asumme, toimii tietty lohdullinen syklisyys, vuodenajat. Jokaisella niistä on oma ilmeensä, kukin vuorollaan vaikuttaa meihin omalla tavallaan. Marraskuun hämärät, sateentihkuiset pilvipäivät hiljentävät ja rauhoittavat. Jos on selkeitä öitä, voi ihmetellä kuuta ja tähtiä, jos aurinko pilkahtaa päivällä, mieli ilahtuu tuokioksi, mutta kumpikaan ei riko hiljaiseloa.  

Uutisissa kerrottiin, että avaruuden mittaamattomissa sfääreissä oli tapahtunut huomattava, massiivinen tähden räjähdys. Ei se ihmiskunnan perusmelskeen yli pieniin korviimme kantautunut, mutta avaruustutkijoiden antenneihin on jälki jäänyt. Supernovako siellä leimahti?

Millaisessa maailmassa elämmekään? Moni muinoin tärkeältäkin tuntunut instanssi on haipunut historian hämärään tai murentunut merkityksettömäksi. Monen räväkön elämä on muuttunut pelkäksi pihinäksi ja moni nokkelikko on vetäissyt burnoutit parempia aikoja odotellessa. Julkisuudesta elävistä ei ole kuulunut pihaustakaan pandemiavuosina, mutta nyt ne ovat esillä kaikilla foorumeilla taas, samat naamat joka formaatin estradilla mellastamassa.

Onko maailmassa kolkkaa, jossa elettäisiin siivosti ja järkevästi entiseen malliin – vai mekö pohjolan asukkaat vain olemme säikähtäneet viimein hereille karhun kyljessä torkkuvan unesta. Venäjän tsaari, Turkin sulttaani ja Kiinan keisari pitävät maailmaa pihdeissään eikä kukaan näy mahtavan näille mitään. Tarvomme sotien ja selkkausten suossa. Onko Euroopalla tulevaisuutta? Unioni rakennettiin rauhantilan varaan, keinoja päästä ulos sotatilanteesta ei ole.

Ahdistuksen sanasto toistuu asiantuntijapuheessa: eskalaatio, inflaatio, stagflaatio, katastrofi, Harmageddon.
Toivon säteellä olisi tilaus.

• Eipä ole ilohetkiä paljon ollut viime aikoina uutistenkaan aikaan television ääressä. Kesällä jo ärsyynnyin Ylen Tv 1:n pääuutislähetykseen, kun sinne ruvettiin työntämään viihdemaailman uutisia. Koetin ajatella, että yrittävät keventää tai viestittää normaaliin paluuta ja pandemian päättymistä. Silti. Murisin Toiselle, että onko nyt joku ruuvi löystynyt säätäjällä. No, ihan överiksihän se sitten menikin, kun Vesku-rukka kuoli.

• Arto Nybergin ajankohtaishaastattelut ovat pitkään olleet niitä harvoja, joita meillä on yhdessä katsottu. Toinen oli jo hylännyt Artsin joskus pandemia-aikoina, minä olen vielä toisinaan kaivellut niitä Areenasta, mutta viime kertaisen rimanalituksen jälkeen tuli mieleen, että eiköhän tämä ollut tässä.

• A-studio on ollut parhaimmillaan Susanne Päivärinnan aikoihin. Siitä tuntuu olevan pieni ikuisuus. Ajankohtaiset asia-asiat eivät maailmasta lopu. Mitä tapahtui? Terävät, hoksaavaiset toimittajat katosivat. Nyt on tympeitä, mielikuvituksettomia jaakaajia, jotka kysyvät, mutta eivät kuuntele, reflektoi. Samat naamat ovat ’asiantuntijoina’ yhtenään, toimittajalla ei ole uutta kysyttävää eikä asiantuntijalla uutta näkökulmaa.

• Viimeinen sana ilmaantui pelastamaan rippeitä mielenkiinnosta tv:n asiaohjelmiin. ’Mediakriittinen’ puolituntinen on juuri sitä, mitä tässä itsekin yrittää viestittää. Parhaimmillaan siitä on saanut sopivasti sykettä, kun joku on saanut sanotuksi asioita halki ja puhkonut kuplia hymistelyn sijaan. Bravo.

Yhtä ja toista asiaa olen tässä, nyt jo keväästä syksyyn jatkuneessa Putinin aloittamassa sodassa Ukrainaa vastaan ihmetellyt, suorastaan äimistellyt. Ensiksi miten rauhassa Eurooppa ja läntinen maailma katseli sivusta, kun Venäjä marssitti  järein asein varustettuja joukkoja Valkovenäjälle ja koko Ukrainan Venäjän puoleiselle rajalle sotaharjoitusten nimikkeellä. Ukraina oli hereillä, oli ollut viimeistään 2014 lähtien, kun Krim oli muljautettu keneltäkään kysymättä Ukrainalta osaksi Venäjää, mutta Eurooppa uinui hyväuskoisen unta.

Toisekseen mitä ihmeen tallukkaväkeä venäläiset ovat? Eivät kyseenalaista mitään. Kukaan ei pane vastaan, kun yksi suuruudenhullu poliittinen johtaja sorvaa lait ja asetukset itsevaltaisesti mieleisikseen. Muutamat toisinajattelijat pitivät henkensä kaupalla ääntä siitä, mitä maassa oikeasti tapahtuu. Heitä myrkytetään ja toimitetaan vankiloihin. Kansaa on jo pitkään sumutettu valheellisella propagandalla ja yhä se uinailee sumussa silmin, tulpat korvissa ja suu supussa. Herätkää! Tehkää jotain! Ja mitä ihmettä, kun Putin julistaa ”osittaisen liikekannallepanon” saadakseen huonosti onnistuneelle sotaretkelle volyymia – nämä uljaat reservin sotilaat säntäävätkin pakoon!

Äimistyneenä saa seurata, miten nyt sotaa käydään. Ollaan tekevinään tulitaukoja ja sopimuksia, jotka rikotaan saman tien. Ihmisten asuintalot, koulut ja sairaalat tuntuvat olevan tykistötulen ja ohjusten pääkohteita. Siviiliväestöä tapetaan ja kidutetaan, ryövätään kaikki hyödyllinen, mikä irti saadaan. Voiko tätä kutsua edes oikeaksi sodaksi, paremminkin mieltä vailla olevien terroriksi.

On ihmeiden ihme, miten ukrainalaiset pysyvät rauhallisina hävityksen keskellä, taistelevat sitkeästi ja jaksavat vielä uskoa voittavansa sodan ylivoimaista vihollista vastaan. Tuolla mentaliteetilla se voi olla jopa mahdollista, jos Eurooppa ja länsimaat puolestaan pysyvät lupauksessaan toimittaa ase- ja toimeentuloapua sekä tarjota pakolaisille turvaa.

Sopii ihmetellä sitäkin, miten avuton ja hampaaton on kaikkia maailman valtioita yhdistämään perustettu UN, Yhdistyneet Kansakunnat. Paljon on puhetta, vähän tekoja, vielä vähemmän aikaansaannoksia. Ja sama on kaikkialla, ihmisten yksityisessäkin elämässä: seuraillaan sivusta, puhutaan ja päivitellään, kun muuhun ei kyetä.

Olet nuori, fiksu ja kaunis. Sinulla on perhe ja ystäviä. Pyrkyröimättä olet saanut aseman, josta moni ikätoverisi voi vain haaveilla. Sinulla on asemaan liittyvää valtaa ja vastuuta. Siitä seuraa aina myös kritiikkiä, joka on hyvä kuulla ja ottaa opiksi. Olet pääosin onnistunut tehtävässäsi etkä ole antanut periksi, vaikka eteen on tullut tilanteita, joissa olisi voinut käydä uran kannalta huonostikin.

Lähtökohdat ovat olleet omiaan tekemään sinusta henkilön, jonka edesottamuksia seurataan tarkkaan. Tukijoiden joukko on vankka ja uskollinen, mutta sieltäkin löytyy. Valta-aseman liepeillä pyörii aina niitä, joita kutkuttaa mahdollisuus käyttää suosiotasi ja asemaasi hyväksi pahantahtoisesti. Politiikassa, jos missä, tämä on karua todellisuutta. Ei tarvitse olla vainoharhainen, kunhan vain muistaa sen mahdollisuuden.

Ymmärrän, että sinua ja sukupolvesi nuoria aikuisia houkuttaa ajatus ravistella luutuneita instituutioita ja valtarakenteita. Sitä voi tehdä monin tavoin. Et ehkä tietoisesti valinnut yksityistä vapaa-ajanviettoasi sellaiseksi, miksi se nyt muodostui. Media kokee tehtäväkseen paljastaa ja on kärkäs tarttumaan jok’ikiseen tiedonmuruun, joka jostain on tarjolla. Sitä myös kalutaan niin kauan kuin siitä jotain irtoaa.

Sanna, go on! Olet ottanut tehtävän haltuun. Pidä ohjat käsissäsi. Rentoutumisen tapoja voi aina suitsia suuntaan, jossa vastuu ei vaarannu eikä maine rispaannu. Karavaani kulkee parhaiten asialinjalla ja tyhjää haukkuvat koirat jäävät taakse. 

Ei siitä kovin kauan ole, kun Sauli ja Magdalena kutsuttiin Uncle Joen luokse, Sauli ihan suoraa päätä valtiovierailulta kuninkaan tykö. Siellä oli hymistelty auvoisesti tätä yhtäjalkaista Natoon hakeutumisprosessia. Atlantin takana juhlat jatkuivat, ja hetken kaksi liittoutumatonta pohjoista demokratian mallimaata sai paistatella median valokeilassa. Oltiin niin hyvää pataa kuin olla voi.

Siis nimenomaan hetken. Sitten alkoikin sataa räntää Turkin sulttaanin suunnalta. Siellä oli haisteltu ilmaa ja huomattu oivallinen tilaisuus päästä myös median parrasvaloihin. Mahtoi siellä olla hauskaa, kun Sauli ja Magdalena olivat menneet retkuun yltiöoptimistisista puheista. Kerrankos itäisen ilmansuunnan puheet ei olisi yhdessä yössä kerkineet kääntyä päälaelleen.

Nonnih. Nato-juna jököttää Madridiin menevällä raiteella. Ei eesty matkanteko, kun sulttaani sanoo EI. Sauli ja Magdalena ovat ymmyrkäisinä: missä kaikki hetki sitten heitä ylistelleet nyt ovat, Jens ja Joe, Boris ja moni muu. Pitäiskö tästä nyt ihan yksin selvitä, kun ei ole mitään tehty väärin ja piireihin pääsyn piti olla piece of cake. Ettei vain olis Vladimir Suuri puuttunut peliin. Vähän liian hiljaa tuo on ollutkin viime aikoina.

On jotensakin surrealistinen olo, kun seuraa sotauutisia valtakunnan päämedioissa. Niissä nähdään ja kuullaan, että Venäjä jatkaa kolmatta kuukautta Ukrainan itäosassa moukarointiaan. Sekin on tiedossa, että Venäjä toistelee uhkauksiaan EU:ta sekä Nato-maita kohtaan, jotka tukevat ase- ja raha-avuin Ukrainaa sekä käyttävät kiristyviä pakotteita Venäjää vastaan. Venäjä on ihmeen vaitonainen ”voittoisan erityisoperaationsa” todellisesta kulusta , oman maan kansa kyllä pidetään tiukasti valtion valhepropagandan otteessa. Kaikenlaisia huhuja ja vahvistamatonta tietoa liikkuu nyt maailman medioissa Putinin terveydentilasta (mm. HS, 4.5.) Koska Putin ei voitonpäiväjuhliensa valmistelukiireiltään ehdi tai terveyssyistä pysty niitä kommentoimaan, me jatkamme elämäämme niin kuin häntä ei olisikaan. Sota näyttää jatkuvan EU:n naapurissa joka tapauksessa. Eikä tämä oikeudeton hyökkäys maailmalta unohdu, sen aiheuttama tuho ja kärsimys huutaa taivaaseen asti.

Kaksi viikkoa kauhua ja tuhoa on vierinyt historiaan odotellessa, että jotain tapahtuisi, mikä pysäyttäisi mielettömyydessään ja järkyttävyydessään monen kestokynnyksen ylittäneen sodan. Ukrainassa naiset ja lapset pakenevat, miehet yrittävät puolustaa kotimaataan. Ympärillä Euroopan rauhan aikaan jo asettuneet maat ovat shokissa, avuttomuus huutaa taivaisiin asti. Eikö rauhalla ei ole keinoja sotaa vastaan? Miten voi olla, että kukaan ei kykene tekemään mitään?

Jokainen yritys on tärkeä, yritys puhua, yritys sopia tulitauosta, yritys vedota, yritys tukea maataan ja vapauttaan puolustavia ukrainalaisia. Eikö juuri meidän historiamme perusteella pitäisi ymmärtää miltä tuntuu olla yksinään sodan armoilla? Sitäkö tässä odotellaan, että sotahullujen suuruudenunelmat täyttyvät viimeistä piirtoa myöten. Ja veri virtaa.