Oltiin taas kaupassa, normiperjantain aamukeikka: viikoksi muonaa kahdelle. Kärry oli jo kohtuullisen täysi, pysäköin sen penkin tuntumaan, ajattelin hipsiä tutkimaan jäätelötarjontaa siitä näköetäisyydeltä. Toinen saisi istahtaa penkille siksi aikaa, jos väsyttäisi.

Siihen se taas putkahti, vilkkusilmä pikku ukkeli, ystävällinen hymy naamalla. ” Sie taijat olla Karjalan tyttöi? ” – Mistäpä tuon päättelet, vastaan. – ” Näkkee sen, on iloa silmissä ja elekieli eläväinen ”. Naurun kiherrystä siihen päälle. – No jopas, ällistyn oikein. Eipä ole näillä kymmenillä moista iskurepliikkiä äsken kuultu. Ukkelin jutustelu jatkui leppoisasti rajantakaisiin kotimaisemiin ja nykykotona vartoovaan vaimovanhaan, joka ei enää kauppareissulle tokene. Juttua olisi varmaan jatkunut ties miten pitkään, mutta Toinen tuli avuksi, niin minä pääsin eteen päin; – täss on miun mies, hääkii on Karjalan poikii, jatkakaapa juttua, mie lähen etsimää jäätelöö. Jäätelökaapilta sitten vinkkasin Toisen paikalle, kun ei pienet mummot ylähyllyn perille ylety.

Joskus vain tapahtuu, että kahdenkeskistä, yhteisen surun kuulaaksi hiomaa hiljaista arkea elävä vanhapari joutuu pienimuotoisen elämänsä kokoa suuremman myrskyn silmäkkeeseen. Niin meille kävi taannoin.

Olivat huoahtaneet helpotuksesta hoidettuaan lähiomaisen saattopolun päätökseen ja saatuaan jälkityöt vireille asiantuntevan tahon haltuun. Kesä oli alkanut jo toukokuussa ja näytti kaikin puolin lupaavalta. Vaan annas olla.

Äkillinen kipsi pakotti vanhaparista toisen hankkiutumaan pikaisesti yksityiselle lääkäriasemalle, josta sai ensiavun reseptilääkkeestä ja kiireellisen lähetteen laboratorioon ensi tilassa. Nopeasti tuli myös vastaus.

Oleellinen veriarvo huitelee pilvissä, lääkäri tiedotti samana päivänä ja lisäsi, että lähete on jo pantu matkaan Ison Pajan poliklinikalle, josta lähipäivinä singahtaisi kutsu tutkimuksiin. Niin tapahtuikin.

Monessa mankelissa pyöriteltyä asianomainen sai kuulla, että ikävä kyllä nyt on tosi kyseessä ja lisää tutkimusta tarvitaan. Tuli uutta asiaa Ison Pajan yksikköön. Sitten piti vartoa vielä viikko lääkärin tapaamista.

Semmoiseen tilanteeseenhan tuo mies menee tutkittuaan ennakkoon kaiken mahdollisen saatavilla olevan tiedon asiastaan. Niinpä hän ei ylläty eikä panikoi tuomiopäivänä. Hän tulee lääkäristä selvät pasmat plakkarissaan.

Vanhapari istuu pihakeinuun purkamaan kokemusta. Tahti on ollut kiivas, tunteille tulee tilaa vasta tapahtumisen tauottua. Siinä nyt ihmetellään yhdessä, että kas, kesä jatkuu ja sen jälkeen syksy ja talvi. Siis elämä.

Kolmannessa Huoneessa on ollut kesäkuussa hiljaista, koska elämässä on paljon tapahtunut toisaalla. Arkiset asiat myös toisinaan solmuuntuvat, ja selvittelyssä menee aikansa.

Surunlaaksokokemuksemme ei ole ohi, vaikka hiipuvan elämän tuikku on sammunut ja meille läheiseksi käynyt ihminen saatettu samoihin multiin edeltä menneiden vanhempiensa ja kahden sisaruksensa tykö.

Kesän huippukohta on koittamassa. Taakse jäänyt kevät oli monin tavoin sekä merkityksellinen että myös hurmaavan kaunis. Tuntuu siltä, että kaiken jo koetun ja vielä kesken olevan loppuun saattamiseen tarvitaan tilaa, aikaa ja rauhaa. – Toivottelen Kolmannen Huoneen ystäville armasta aikaa ja suven suloisuutta. Tavataan tuonnempana.

Toukokuun alkupuolella pihaikkunoista aukeavaan maisemaamme ilmaantui lokki, joka kaarteli pientaloalueemme yllä ja tarkkaili näkymiä. Silloin kävi mielessä huoli, ettei tuo vain etsiskele pikkulintujen pesiä rosvous mielessään.

Kesäkuun puolella hiljaisen helleviikonlopun mentyä lokin päivystys siirtyi rivitalomme tuntumaan. Eilen viimeistelin kukkapenkkien kitkemisurakan ja tänään kuskasin sekajätelaatikkoon tuotokset. Palatessani roskikselta lokki lensi suoraan kohti ja kirkui karmeasti. Ihan tuli mieleen Hitchkockin Linnut.

Omalta pihalta hiivin sitten katsomaan katolle – ja aivan oikein, siellä istui toinen lintu ilmastointitorven päällä ja toinen katon päädyssä. Nyt ne vain tarkkailivat valppaina aikeitani. Iltapäivällä sai naapurin kävellen kotiin palaava teinipoika samaa kyytiä, säikähti ensin, mutta asettui sitten tarkkailemaan tilannetta ja lienee tullut samaan tulokseen.

Lajityypillistä käytöstä varmaan tämä hyökkäily, mutta ajatus siitä, että kesäkuu on sitten tätä kirkunaa ja hyökkäilyä, puhumattakaan sinne tänne roiskautetuista linnunp….läikistä ei kovin auvoiselta rinnakkainelolta tunnu.

Taustalla tapahtui viikonloppu. Se alkoi puhelinsoitosta lauantaisaunan viime metreillä, Kuopus siellä kertoi perheen etelän matkasta. Oli ollut mukavaa, pienillä uusia elämyksiä ja periaatteessa kaikki oli sujunut hyvin. Vähitellen tulee kerrotuksi sekin, mikä oli yllättänyt kesken kaiken ja sekoittanut mukavan. Emo kuuntelee, huokaa myötätunnosta.

Sunnuntaina Kuopus tulee pienten kanssa käymään. Puheet sivuavat matkan tapahtumia, sipaisevat kipeitä muistumia. Tuleviakin puhutaan, ja ajankohtaisia. Emo keskittyy pieniin, erityisesti viisivuotiaaseen, joka oli ollut matkan yllätysosuuden hiljainen sivustakatsoja.

Arkiviikko alkaa, Toinen avaa pihaportin lukosta, jättää raolleen ja hakee lehden postilaatikosta. Aloitan tavalliset: pyykkikone pesutöihin, puhtaat tiskikoneesta kaappiin, vesi kiehumaan. Aamuteetä laitellessa sisäpihaan ilmestyy mies työhaalarissa, tutkii aitaa. Kohta siinä on toinenkin kanisterin ja sutien kanssa. Aita alkaa saada väriä.

Toinen löytää ajan tälle päivälle privaattilääkäristä ja hankkiutuu sinne valituksineen. Se tietää apteekkireissua. Saman tien hankkiudutaan senioriruokalaan lounaalle. Kaalikääryleet maistuvat makoisalta puolukkasurvoksen kera. Aurinko paistaa, taas on viileää. Outo kevät.  

Kevätväsymyskö? Mikä se on! Ainoako olen, joka kokee energiakohmeen sulamisen virtoja tähän aikaan vuodesta, varsinkin pitkältä tuntuneen talven taituttua. Jaksaminen ei entisestään kummene, mutta pihapuuhat, ikkunainpesu ja talvigarderobin tuuletus pois kesävaatteiden tieltä kutittelee. Sain mobilisoitua Toiseni autoineen huoltoaseman pesuautomaattiin ja imuroitua puhtaan auton vielä sisältä. Kotipihassa homma viimeisteltiin kostealla pyyhkeellä ja lattiasuojusten pesulla.

Yhtä juttua vain ihmettelen, joka kerran kun yritän imuroida pestyn auton, huoltiksen imuri on rikki. Tänään myymälän työntekijä tuli valitettuamme purkamaan vanhat teipit ja yhdessä laitettiin uudet. Hän huokasi alistuneena: yleensä ei monta päivää mene, kun joku käy viiltämässä imurinletkun poikki. – Minkälaisessa maailmassa nykyään eletään, ihmettelen. Panisitte edes seinään kameran ja tekisitte RI:n joka kerran. Auttaisiko sekään?

Aattoiltana kaikki Stadin vappuilijat tungeksivat tällä kertaa Kansalaistorilla, nääs Manta ei ollut tavattavissa, ei oikein kunnossakaan. Ikä se painaa jo hänelläkin. Pissismummo ja Toinen eivät enää ole vappuiluiässä eikä -kunnossa, mutta provinssikaupunkinsa senioriruokalan vappubrunssilla kävivät he syömässä ja nautiskelivat kotoisasti illemmalla jalallisesta maljasta maan parasta simaa sekä rouskuttelivat tippaleipää.

Vappuiloksi ritariteiniltä rävähti mummon luuriin Ressu-gif, joka ilahdutti vaariakin. Vapunpäivän syömätarjonta näillä main todettiin lähes olemattomaksi, joten omasta jääkaapista löytynyt annos ’välimeren kyljyksiä’ ja itse tehty salaattiannos sai kelvata lounaaksi. Ilmapallojen puhkuminen ja serpentiinien levittely mukailoksi unohtui. Missä lie lakitkin. Vappuiloksi riitti kevään merkit pihassa ja metsäpoluilla.

Isohkossa kaupassa, jossa käymme yhdessä keräilemässä viikoksi syötävää ja muuta tarpeellista, kuten kukkakimppuja ja Pelikaaniristikoita sekä -kryptoja tai sudokuja, on keskikäytävällä pieni kahdenistuttava penkki. Vuosikausiin emme huomanneet sitä, vaikka varmaan siinä moni on ollut hetken aikaa istumassa.

Nykyään olen alkanut sanoa Toiselleni ’oottaisitko penkillä’, jos haluan käydä tutkimassa vaikka onko jotain uutta valikoimissa. Hän parkkeeraa penkille kärryn kera ja löytyy siitä erikseen etsimättä. Viime käynnillä tapahtui, että muuan pieni mummeli kiiruhti paikalle ja totesi hämmentyneenä, ettei istuja olekaan se mies, jonka hän oli siihen jättänyt vartoomaan. Toinen siihen ystävällisesti, ettei taida olla hakijakaan se muori, jota hän odotteli. Kun tulin paikalle hetkeä myöhemmin, toivotin mummelille onnea etsinnöissä ja erosimme hyväntuulisina.

Kassajonossa huomasimme, että olivat hekin toisensa löytäneet. Penkki toimii tärkeässä tehtävässä, connecting people.

Jossain vaiheessa kevättalvea tulee tilanne, jossa ihminen odottaa jo kevään merkkejä, noteeraa pienimmänkin ja pettyy, kun säätila soutelee kaksi askelta eteen, yksi taakse -vauhtia. Mitä kiihkeämpi odotus, sitä nihkeämpi pettymys. Voi kokemuksesta muistuttaa itselle, että pääsiäisestä päästyä helpottaa.

Tästä lopuilleen ehtineestä talvesta tuli eteläisessä Suomessa pitkästä aikaa poikkeuksellisen runsasluminen ja kunnon pakkasiakin koettiin. En enää ole pulkkamäkikunnossa, hiihtimetkin ovat viime vuosisadalta olleet pölyttymässä varaston taaimmaisessa nurkassa. Luistimilla liitelystä olen nähnyt vain unta. Lumilapiota on kyllä tanssitettu senkin edestä.

Kevätfiiliksiä herättelevät pikkulinnut piipityksineen, aurinkoisin päivin räystäiltä tipahtelevat pisarat ja katolta humahtavat lumet, sulavat pihapolut, seinustojen vihreät alut ja paisuvat silmut pihapuissa. Vielä päivystän metsänreunan koivujen punertumista, maailman sinisintä kevättaivasta – ja sulavan lumen tuoksua lempeässä tuulessa.  

Helsingin Sanomat on meille perheenä ollut iät ja ajat The Lehti. Jakelija sen on aina varhaisena aamuhetkenä toimittanut postilaatikkoomme niin, että Toinen meistä on saanut sen heti heräiltyään painomusteelta tuoksuvana hyppysiinsä. Tietysti meille tulee muutama muukin lehti, mutta ne liittyvät kulttuurilajiin tai asiantuntijuuteen alalta, joka meille on ollut tärkeä ja läheinen läpi elämän.

Mihin me oikeastaan tarvitsemme tätä pöhötautista lauantaihesaria, jossa ei ole yhtään kumpaakaan kiinnostavaa asiajuttua A-osan lisäksi? Sen sijaan puolen sivun kokoisia naamoja tai ruokalautasen kuvia kyllä riittää. Sivujen yläreunassa lukee kulttuuri, mutta kun tarjolla on vaikka minkä sortin sillisalaattia, harvoin on mitään meille. Aiheet ehkä kiinnostavat nuorempaa väkeä, mutta siitä asti kun tämä muutos paisutti lehden, olemme alkaneet tuumia mistä kaikesta maksamme turhaan 600 e vuodessa. Toiselle meistä ehkä riittäisi uutispainotteinen digilehti, mutta en minä halua tuijotella koko ajan eri kokoisia ruutuja. Haluan pitää hyppysissäni oikeaa sanomalehteä.

Post scriptum 3.3.2024 Sunnuntaihesari paljasti minut turhasta nillittäjäksi. Oivaltavia juttuja fiksuilta ja asiaan paneutuneilta toimittajilta yksi toisensa perään (Anna-Sofia Berner, Tulevaisuuden koulu; Miia Vatka, Ihan tavallinen messu; Eleonoora Riihinen, Talouspolitiikasta). Erityiskiitos Janne Saarikivelle esseestä Superjohtajat!