Lauantaina alkoivat äkisti tutut oireet. Heti hyväksi koettua karpalomehua kehiin. Ennakoin, että viikonloppu tässä nyt menee kärvistellessä, mutta heti arjen tultua oman tk:n päivystykseen, kun sinne pääsee. Viikonloputhan meidän kaupungin akuutteja päivystää aluesairaala. Se ei ole kaukana, mutta siellä ovat jonossa kaikki isomman kaupungin kipeät. On tullut kokeiltua kerran. Niinpä maanantaiaamuna aikainen herätys, suihku ja aamupala vauhdilla ja varttia ennen ovien aukeamista olin jonossa viidentenä.

Ensin jono eteni ilmoittautumismasiinalle. Kela-kortin viivakoodi kelpasi ja laite sylki ulos lapun, jossa oli numero 005. Porukkaa lappoi sisään minunkin jälkeeni niin, että tuolit täyttyivät. Oli muitakin vanhoja, kyynärsauvoilla ja ilman, kaksi yskivää teinipoikaa, nuori lääkkeiden turvottama nainen, valjunoloinen työikäinen mies, äiti ja vauva – ihan kaikenikäisiä siis. Viisi minuuttia yli 8 kilahti vastaanottohoitajan huoneen viereiseen tauluun: ”numero 001, huone 64” ja siitä se alkoi. Nuori mieshoitaja tiedusti syytä päivystykseen tulolle ja aika nopeasti sain näytteenottopussukan tykötarpeineen ja ohjeet käydä kotona niiden kanssa ja tulla tunnin päästä takaisin.

Palattuani paikalle näytin taas masiinalle korttia, ja systeemi noteerasi minun saapuneen taas paikalle. Suunnistin pussukan kera labran käytävälle ja pysäytin hoitajan, joka lupasi viedä näytteet perille. Istuin odottamaan. Vierelleni parkkeerasi pappa, joka oli levoton ja valitteli kättään, oli kaatunut. Kun hänen numeronsa kilahti taululle opastin hänet hoitajan ovelle. Puolisen tuntia istuttuani kuulin nimeni lääkärin ovesta kurkistavalta nuorimieheltä. Pikavauhtia tutkittu näyte oli osoittanut arveluni oikeaksi, ja saman tien kirjattiin antibioottiresepti tiedoksi apteekeille. Tein yhden kysymyksen, johon sain vastauksen ja sitten kiitin ja toivotin hyvää työpäivän jatkoa. Koneensa pariin jo palannut nuorimies kohotti yllättyneenä katseensa ja hymyili. Näin meillä pitkän ja perusteellisen remontin jälkeen terveyskeskus toimii – vaan mitenkä sitten, kun ollaan isomman kaupungin kanssa samaa hyvinvointialuetta lähitulevaisuudessa.

Muutaman kerran vuodessa pistäydymme isovanhempien ominaisuudessa kauppakeskuksessa, josta saa melkein kaikkea, mitä lapsenlapsille syntymäpäivän tai joulun merkeissä keksii hankkia. Eikä tarvitse mennä Stadin keskustan tavarataloihin tungeksimaan.
Kauppakeskus oli herännyt henkiin! Pandemiavuosina kaupat kuihtuivat, valikoimat supistuivat ja henkilökunta oli minimissä. Ihmisiä oli myös vähemmän liikkeellä. Nyt oli tavaroita suorastaan pursuten, kahvilat ja ruokapaikatkin mukavasti täynnä arkisella päiväsydämellä.
Henkilökuntaa oli edelleen vähemmän kuin ennen pandemiaa. Mikä oli muuttunut eniten, oli hintataso. Minkä sai pandemian aikana ja sitä ennen satasella, maksaa nyt 150. Tämä on talouden laki: kaikki mikä sotkee markkinoita, nostaa hintoja.
Kotoisen vaatekaapin valikoima alkaa tuntua kovin muinaiselta, kun on hypistellyt uutta kevätmuotia. Niin se on, sanottakoon sitä vaikka sisäisen kuluttajan keväthuumaksi.

PS. Perjantaina kotoinen Prisma yllätti valtavalla satojen ilmapallojen valikoimalla, jonkalaista ei näillä main ole pandemiaa edeltävinä vappuinakaan nähty. Tätä voisi jo sanoa riehaantumiseksi!

Survouduin ikivanhoihin kumisaappaisiini ja ilmoitin Toiselle, että harava kutsuu. Talon päädyn ruusunurmikko ja yhteiselle pihalle avautuvan sisäänkäynnin kahtapuoliset istutusalueet saivat ystävällismielisen rapsutuksen. Kokemuksen mukaan ne odottelevat haravaa malttamattomina heti, kun aurinko on haihduttanut lumikuorman rippeetkin. Toisen tehtävä on korjata kasat pois. Kaksi päivää olimme maanneet likipitäen koomassa tädin kotiinpaluusiivouksen jäljiltä. Itsekin hämmästyin: olipa kehotuntemus kuin kurja tahansa, kevätinspis kumosi sen!

Sisäpihalla ovat suloiset krookukset kukkineet jo kohta viikon, ja syreenin lehtisilmut pullistuvat vauhdikkaasti. Sitä mukaa, kun viimeiset jäät varjon puolelta sulavat, nostavat tulppaanit ja muu kevätkukkakansa versonsa. Kevät, sittenkin!

Pääsiäisen jälkeinen arki alkoi meillä uurastuksen merkeissä. Ajoimme eilen Tädin kotiosoitteeseen, jossa makuuhuoneen katon läpi valuneiden vesinorojen turmelema lattia oli uusittu, seinät kuivatettu ja maalattu sekä katto paikattu ja maalattu remonttifirman toimesta. Täti ehti olla remontin aikana puolitoista kuukautta kahdessa eri hoitokodissa. Koska juhlapäivien alla mistään ei saanut siivousapua, tartuimme puuhaan. Makuuhuoneen huonekalut pyyhittiin ja toimitettiin alkuperäisille paikoilleen, vuodevaatteet imuroitiin ja tuuletettiin, verhot ripustettiin paikoilleen ja matto lattialle. Keittiöstä pyyhittiin pölyt ja  lakaistiin lattia, kerättiin jätesäkillinen tyhjiä muovirasioita, pilaantuneita ruokia ja kuolleita ruukkukukkia. Olohuoneen puoli ja ikkunoiden pesu jäi odottamaan luvattua siivoojaa, joka toivottavasti tulee ennen kesää.

Tänään taksi toi Tädin  kotirapun eteen ja Toinen oli sovitusti vastassa. Täti tunnisti kotinsa siitä päätellen, että joku matto oli ’väärässä’ paikassa. Iltahoitaja tuli huolehtimaan lääkkeet, iltapalan ja nukkumaan käynnin. Huomisaamusta kaikki jatkuisi kuin ennenkin. Toisen ottamasta kuvasta päätellen Täti oli saanut hyvää huolenpitoa, siitä kertoivat pyöristyneet posket ja tyytyväinen ilme.

Johan ehdin kuvitella hissukseen hiipivämme ihmisten ilmoille, kun flunssasta tokenen. Vaan kuinkas kävikään. Paraneminen on iän mukaisesti hitaanlaista, Toinenkin oli vetämätön. Piti perua osallistumiset ja jäädä potemaan. Perhe vähän painosti, että testi pitäisi tehdä, tehtiin sitten lauantaina. Ja kas, Toisella oli koronavirus. Miten se nyt niin voi olla, että minulla on kurjemmat flunssaoireet, mutta toisella pahempi virus. No, karanteenissa kökötetään, kun ei oikein saatu selvää, milloin toisen oireet alkoivat, hän kun on yskinyt kaiken talvea. Minä olen mielestäni sairastanut tässä tavallista flunssaa, koronan kotitestikin näytti negatiivista, mutta koska Toinen kävi varmistuksessa terveyskeskuksen testissä, sain tietysti koronavilkusta hälytyksen, että altistus on. Toimintaohje kertoi, että jos ei ole vaikeita oireita, ei tarvitse tulla testiin. Varmaan täytyy karanteenipäivien täytyttyä tehdä vielä kotitesti, että tietää onko ohi vai ei.

Olen tässä aikani kuluksi tutkinut kaikki thl:n koronainfot, tsekannut omaolo.fi oireet ja koronabotin. Mielestäni infoa on ähkyksi asti ja ohjeet osittain ristiriitaisiakin. Kun hoito kerran on oireenmukaista, niin samapa tuo, mikä virus on kyseessä.

Viime viikolla oli jo mukavaa ohjelmaa sopivasti, kirjaston ja kaupan lisäksi, kun ystäväpariskunta kävi arkipäiväkahveilla, oli kuoron harjoitus ja vielä miniäkulta kahden pikku tyttönsä kera käymässä. Taisin käydä pari juttua kaupungilla ilman kasvosuojusta. – Ja kas, sunnuntai-iltana jo oli semmoinen fiilis, että flunssahan tästä nyt enää puuttuikin. Näillä elämän eväillä ja riskeillä sekään ei ole mikään pikku juttu. Nyt olen jo kolmen totaalisen makoilupäivän jälkeen jaksanut vähän lukea ja katsoa uutta kotimaista Transport-sarjaa pari jaksoa Areenasta. Pahinta on kuiva yskä ja aivastelu, joka kurittaa hengityksen apulihaksia rintakehällä. Toinen on hoitanut asioita, kun ei toistaiseksi ole yhtä heikossa hapessa.

Edellinen vanha kunnon flunssa tuli pidettyä helmikuussa 2020 juuri ennen kuin Suomi meni kiinni. Kevättalvellahan flunssavirusta yleensä on tarjolla. Epäilen, että koronavuosien ahkera kasvosuojusten käyttö myös herkistää muillekin kiertolaisille sitten, kun suojan käyttöä vähennetään. Lisäriskinä vielä ikä ja perustaudit. Tämä on hyvä muistutus koronaviruksestakin, saadut rokotuksethan eivät ilman suojatoimia tartuntaa estä. Flunssavirus on yhtä tarttuvainen kuin koronaviruskin ja niittää huonokuntoisen helposti petipotilaaksi.  Vanhoja konsteja parempia ei kukaan ole keksinyt, siispä hoitona riittää lämmin mustaviinimarjamehu ja hunaja. Katselin koronan kotitestipakkausta, en saanut siitä tolkkua. Mitäpä se hyvejää, sanoisi Kainuun ukko, vaikka oisikin sitä sorttia, ei siihen sen kummempaa hoitoa ole kuin perusflunssaankaan.

Kahden riskiryhmäläisen kotielämä on ollut näinä päivinä tasan kaksi vuotta melko eristynyttä ja hiljaista. Maaliskuun puolivälissä 2020 loppuivat matkustelu, ystävätapaamiset ja kulttuuriharrastukset kuin seinään. Kesät elettiin vähän vapaammin, tapailtiin harvakseltaan ulkosalla lastenlapsia. Rokotukset otettiin heti kun saatiin. Otin kohta tavaksi soittaa tuntemilleni yksin asuville vanhuksille, kuka vain tuli kulloinkin mieleen. Matala mieliala oli yleistä, moni sanoi ajatelleensa ja kaivanneensa ystävätapaamisia, mutta ei saanut aikaan edes soittaa. Kiitos TeliaDot-systeemin, puhelut eivät paljon maksa, videopuhelutkaan.  

Kun pandemiarajoitukset poistettiin, elämämme on jatkunut silti varovaisena, sordinolla. Emme ole tarvinneet toistaiseksi koronatestiä tehdä. Suojatoimet pidetään yllä kaupoissa. Toinen meistä on tarkempi terveyssyistään ja otan hänet huomioon myös omissa liikkumisissani. Ensin palasin kuoroon, sillä laulaminen on iloni. Ystävän kanssa tapaamme kahvitella aina kun tuntuu siltä. Seuraan edelleen tiiviisti kaikkea pandemiainfoa eikä meillä ole ylioptimistisia odotuksia viruksen nujertumisesta. Se on varioitumalla tehnyt itsestään kuolemattoman, joten sen kanssa toistaiseksi eletään.

Lastenlapsia on ollut ikävä koko ajan, mutta ihana miniämme on oma-aloitteisesti hoitanut ikävää pienillä videoklipeillä tyttösten touhuista. Olemme alkaneet viettää yhteisiä perjantai-iltapäiviä, kun kolmivuotias ei ole päiväkodissa. Esikoisen koulukkailla on harrastuksineen niin paljon ohjelmaa, että harvemmin ehdimme heitä tavata. Joskus muistelen haikeana niitä aikoja, kun he olivat pieniä. Mutta kyllä on aina sykähdyttävää kuulla ja lyhyin tapaamisin iloita heidän kasvustaan ja kehityksestään. Teinipojan kanssa keskustelimme viimeksi viime sunnuntaina heillä Ukrainan sotatilanteesta. Hän sanoi, että oppilaat puhuvat keskenään paljon, mutta ainoastaan historian opettaja on yhdellä tunnilla puhunut sodan taustoista. Toivottavasti vanhemmat antavat aikaa lastensa kysymyksille.

Samaan aikaan kuin täällä on loistanut viikkokausia kirkas kevätaurinko, Euroopan kyljessä on riehunut sota. Poliitikot pohtivat, päättäjät valmistelevat päätöksiään, neuvottelijat neuvottelevat – ja sota jatkuu. Miten kauan Syyriassa sodittiin? Onko siitä maasta mitään jäljellä? Tyhjenevätkö maailman pakolaisleirit koskaan?

Panen toivoni heihin, jotka osoittavat sitkeästi mieltään sotaa vastaan kaikkialla maailmassa, hakkeroivat valhemediaa, yrittävät välittää oikeaa tietoa, ottavat vastaan pakolaisia, toimittavat hätäapua henkensä uhalla, tuovat aseita maataan puolustaville, rukoilevat kirkoissaan ja keräävät varoja auttaville järjestöille. Älkää antako periksi, me äänettömät ja valtaa vailla olevat tuemme teitä ja heitä.

Koronavirustartuntojen viikonlopun lukemat huitelevat yli kahdentuhannen. Rajoitukset ovat jo historiaa. Kevättalvella ovat myös tavanomaiset flunssavirukset liikkeellä ahkeraan, mutta kuka niistä enää välittää, kun on tämä sotakin Euroopassa ja isommat asiat kyseessä.

On hanget korkeat yhäkin ja nietokset. Mikä päivälämmöllä sulaa, se yöpakkasilla kovettuu taas. Niin kevät keikuttaa. On sellaisiakin maaliskuita nähty, että räystäistä vesi valuu ja huhtikuussa on päällä lämpöaalto, joka puhkoo silmut. Nyt ei ihan niin vauhdilla kevät tule.

Mutta aurinko! Valo! Pitkän pimeän ja mielimatalan jälkeen on niin suloista, kun aamulla avaa ikkunan ja sieltä kuuluu talitintin kevätlaulu, ja kaihtimien takaa tulvivat auringon säteet huoneisiin. Kirkkaus häikäisee! Tulee kevät ja tulee kesä – toivon vuodenajat.

Istuimme kolmistaan ruokapöydässä jonakin arkisena kotiäitivuosieni päivänä kauan sitten. Elettiin 70-80-luvun taitteen vuosia. Esikoinen oli ehkä viisi, kuopus kaksi. Syötiin siinä, tunnelma oli kiireetön ja onnellinen. Esikoinen näytti miettivän tiiviisti jotain, lusikka oli pysähtynyt lautaselle. Syvän huokauksen perästä kuului: ”Tää on sitä elämää”.

Mitä elämä on? Viisivuotias tajusi sen omalla tavallaan. Hän heräsi, kun oli nukkunut tarpeekseen, pomppasi sängystään, vilisti vessaan ja siitä jatkui eilisen illan nukkumaanmenoajan keskeyttämä leikki. Isi oli mennyt työhönsä, äiti askaroi keittiössä. Kohta pikkuveli pyrki leikkiin mukaan. Aamupuuro odotti. Sitten tuumittiin äidin kanssa millainen on sää ja mitä puetaan puistoleikkejä varten. Sieltä tuli parin tunnin päästä punaposkinen, leikeistä väsynyt ja nälkäinen pikkumies, pestiin kädet ja yhdessä kokoonnuttiin aterialle. Ruuan jälkeen odottaisi lukuhetki äidin ja pikkuveljen kanssa, kunnes päiväuni voittaisi vesselit.

Nyt lukiessani päiväkirjamuistiinpanojani tuolta ajalta, tulee hiukan haikea olo. Minulla oli kaikki – koti, puoliso ja ihana perhe. Tietysti oli monenlaisia päiviä, lapset sairastelivat, kiukkusivat, sattui vahinkoja. Itsellä oli huonompia ja parempia päiviä, aikuisen seuran, myös omien harrastusten ikävää. Oli taloudellisesti tiukkaa, silti ei mitään oleellista puuttunut.

Nyt ikääntyvän avioparin koronan hiljentämää arkea eläessä, kaipaan eniten lastenlasten tuomaa energiaa, iloista melskettä ja leikkihetkiä. Myös juttelutuokioita omien aikuisten poikain ja heidän rakkaidensa sekä omien ikätoveriystävien kanssa ikävöi taas. Katson keittiön ikkunasta näkyvät lumiset puut, valoisan taivaan, lintulaudan vieraat. Kävelen pianon luo ja laulan. Tassuttelen kolmanteen huoneeseen, jossa on kirjoitusrauha. Kun kaipaan lepoa vetäydyn omaan huoneeseeni lukemaan. Useaan kertaan päivässä istahdamme yhteiselle aterialle, kuljemme huoneissa, katsomme yhdessä uutisia ja mieleistä sarjaohjelmaa. – Tämä on tätä elämää.