Meillähän on tämä nykyinen posti, joka nyt on Posti.fi – entinen Itella – entinen Posti. Siis firma, joka ei pysty päättämään, mikähän olis nimeltään ja mitähän tekis ja mitä ei. Tämäkö jakaa sanomalehdet ja sen yhden aikakauslehden, joka meillekin vielä on tilattu, vai jakaako ne Joku Muu? Paketteja tämä ei kuulema jaa, niitten kanssa sählää Jakelufirma.fi – vai mikä sen nimi nyt on. Posti.fi tarjoutuu tuomaan kirjeet ja joulukortit olikos se ihan kolmessa päivässä osoitteen mukaisiin postilaatikoihin. Vai niin. No meillä asuu riskiryhmäläinen A, joka on joulunalusviikolla ja jouluviikolla juossut ympäri kaupunginosamme lähikujia jakamassa oikeisiin osoitteisiinsa joulukortteja, jotka Posti.fi on ystävällisesti toimittanut meidän laatikkoomme. Riskiryhmäläinen B meillä osallistuisi urakkaan, mutta kun ei keppimummona pysty. 

Niin että jos me emme kiitä postinjakajaa joululahjoin syy on tässä. Siinä joku pienipalkkainen nostaa tilinsä ja asiakkaat tekee työn loppuun. Jos sama jatkuu vielä joulun jälkeenkin, ja sehän saletisti jatkuu, niin olkaapa hyvät, kiitokset välitetään puhelimitse postinjakajan esimiehelle.


Niitä on, joillakin enemmän, toisilla vähemmän. Aikakauslehdissä joulun alusviikoilla samoja reseptejä julkaistaan joka vuosi hiukan tuunattuna ja uusia reseptejä niille, jotka inhoavat entisiä. Sitten kuitenkin aika monesti pöytään ilmestyvät ne tutut kasvislaatikot ja kinkku, tortut ja piparit. Meillä ainakin.

Taatelikakku pitää olla, kotitekoinen, ja piparit omasta keittiöstä. Nääs koko arkisen vuoden on syöty leipomon pullaa ja kaupan keksejä kahvin kanssa. Torttuja voi tuoda kerran pari adventtipyhiksi, vaan niistä saa kohta kyllikseen. Taatelikakun salaisuus on helpossa reseptissä, tavallisissa aineksissa, ja makuhan vain paranee jääkaapissa. Piparit on meillä tehty Kotiruokakirjan muinaisreseptillä. Tuunaukseksi riittää muiden höystöjen lisäksi vähän maustepippuria.

Tänä vuonna Kokkikartano paistoi meille kolmen sortin laatikot, vain niiden porkkanalaatikko oli jo aatonaattona loppu, niin piti vaihtaa merkkiä. Punajuurilaatikon olin tehnyt itse pakastimeen aiemmin ja sulattanut aatonaattona. Syöminen sujui sitten silleen, että lusikallinen joka sortimenttiä mukaan luettuna säilykeherneitä lautaselle, kolme minuuttia mikrossa, sitten viipale kylmää kinkkua, sinappia ja raikasta etikkakurpitsasäilykettä jääkaapista. Helppoa ja hyvää kaikki.
Se isotöisin perinneruoka on meillä jälkkäri, hedelmäsalaatti. Tuoreista hedelmistä tehtynä, tyyliin yksi kappale kutakin lajia kuutioituna, vain persikka purkista ja sen liemi kostukkeena. Annoksesta riittää koko jouluksi, vallankin, jos vähän höystää kermavaahdolla tai jätskillä tai vaniljakastikkeella. Nyt päätettiin, että kokonainen tuore ananas on liikaa kahdelle, niin otettiin valmiita ananaskuutioita.

Ekat maistiaiset jälkkäriä ihan sellaisenaan: ihanan raikasta ja kukkeaa! Seuraavana päivänä lusikallinen riitti. Ananaskuutiot olivat leimahtaneet liekkeihin, ja koko parin litran annos oli tukevasti käymisprosessissa. Hyvän hiprakan olisi saanut, jos olisi kärsinyt syödä.

Aamun lehti tarjosi masentavia uutisia, ja ikkunamaisema näytti sateiselta. Jalkaa ja selkää särki eilistä enemmän. Pandemiatilannekuvassa Eurooppa hehkui tulipunaisena ja meillä vaaditaan rajasulkujen avaamista. Ja sitten tämä: Isä surmasi neljän kuukauden ikäisen tyttövauvansa. Ammattini vuoksi olen tottunut perhetragedioiden kohdalla jäähdyttämään omia tunnekuohuja. Uutisotsikko on vain otsikko. Mehän emme tiedä mitä siellä taustalla on tapahtunut, yleensä tilanne on hyvin monisyinen. Tässäkin: ketä muita osallisia on ollut? missä oli äiti? vanhempien suhteen tila? perheen taloustilanne? mustasukkaisuus? – Olen jo etääntynyt ammatillisesta suhtautumisesta, tiedän sen siitä, että itkin luettuani uutisen. Se on ainakin varmaa, että vauva ei ollut syyllinen.

Pilvetkin itkevät. Jos ne alkavat jäähdyttää tunteitaan, saamme lumihiutaletanssin ja maisema valostuu. Aina voi toivoa.

Ne on ihan omanvärisiään, himmeänharmaata, kanervan lilaa, maaruskaa, kirkasraitaisia, vähän vielä pihlajanmarjaisia ja ruusunkiulukkaisia. Mietinnöissä käväisee iloisia kesämuistoja, menneen kevään ankeuttakin, jonka pyrkii unohtamaan kaikin keinoin. Edessä päin tuntuu olevan vain hajanaisia, epäselviä ja vähän ahdistavia mielikuvia joulusta. Sen pitemmälle ei.

Ei tule oikein selvää viestiä niiltä, jotka työkseen tietää, että kiihtyykö vielä vai leviääkö jo. Tuttua korona-arkea mennään. Kaupassa ja kirjastossa käydään, molemmissa maskisuojus naamalla. Näköyhteyttä yksittäin ja pikku perheiden kesken omiin rakkaisiin. Ystävät puhelinsoiton päässä. Kaikki muu elämä luettuna, kuunneltuna ja katseltuna.

Marraskuussa on kuitenkin se hyvä puoli, että halutessaan voi antautua pitkiinkin ajatusketjuihin. Nauttia mietintöjensä kirjoittamisesta muistiin, kynällä tai näppäillen. Tarkastella ajatusryppäitään matkan päästä, tuumia ja tutkailla. Niin, ja käydä metsässä viisastumassa, jos kykenee. Hengitellä syvään maansävyisiä tuoksuja ja tuulta.

Kuukausimäärin, viikko viikolta kiihtyvästi on media esitellyt, kaivellut, ruotinut ja aanaillut Yhdysvaltain presidentinvaalien etenemistä ja tulosvaihtoehtojen vaikutuksia sekä liittovaltiossa että maailmalla. Tulos on valmis, voittajan puheet on pidetty, ja maailmalla laajasti tunnustettu vaalien voittaja sekä huokaistu helpotuksesta. Vaan mitäs tämä häviölle jäänyt osapuoli? Sen sijaan, että toteaisi tilanteen, toivottaisi kohteliaasti onnea voittajalle ja alkaisi lähtölaskentansa historiaan – tämä onneton takertuu ovenpieliin, kaivautuu poteroonsa, josta näkee vain harhakuvia siitä, miten väärin kaikki on mennyt. Lakimiehet töihin, amerikantapaan, edessä on päättymätön jono oikeusjuttuja siellä sun täällä. Ja sillä välin virallisesti valittu ryhtyy raivaamaan yhdenmiehen menneen utopian raunioita ja korjaamaan tuhon jälkiä.

Henkilökohtaisesti minua ei liikuta tuo jälkinäytelmä, mutta ymmärrän sen merkityksen eri osapuolille. Eniten olen matkan varrella järkyttynyt dokumenttipätkästä, jonka satuin näkemään televisiosta. Siinä amerikkalainen (musta) lahkolaispastori avustajineen siunasi donald trumpia ja kiitti jumalaa, joka on hänessä lähettänyt uuden messiaan, joka pelastaa amerikan ja koko maailman.

Saihan tuo ovela viruspeijakas kiinni mahtavankin huseeraajan kesken vaalikiireiden ja palautti hänet tavallisten kuolevaisten joukkoon. Nyt ei puutu kuin se, että vastapelurikin olisi altistunut tartunnalle saman tien. Ajattelin jo, että nyt media antaisi trmpn sairastaa ja toipua hissukseen ja samalla saisimme me muutkin olla sen tekemisistä ja sanomisista vähän aikaa rauhassa. Vaan mitä vielä! Nyt säpistään ja aanaillaan joka puolella, että entä, jos vaalit pitäisi siirtää. Ja onko tässä jotain tahallista takana. Voi että.

Auringonsäteiden raoteltua pilvilauttoja läksin hyvillä mielin värikkääseen ja suotuisaan syyssäähän kävelysauvoineni. Olin jumpannut varovasti aamulla, siten tiedustellen selkä- ja lonkkatilannetta. Piti oleman hyvin ja kivuttomasti asiain laita. Vaan entäs kun lenkkarinnauhat aukesivat ja kumarruin niitä solmimaan, eikö rävähtänyt kipu päälle taas. Kun en ymmärrä niin en. Mikä siellä on koko ajan niin hilkulla, että yksikin vääränlainen liike murtaa tasapainon.

No, lenkki sujui lingertäen, ja sisään päin irvistellen. Monta pysähdystä ja venytystä tarvittiin kilometrin matkalla enkä enempää jaksanut. Ei sattunut yhtään tuttua olemaan liikkeellä, sen sijaan omituinen ajaja kiinnitti huomion. Parhaat päivänsä nähneen auton ratissa istui tummanaamainen kuski, auto näkyi olevan täynnä mainoslehtinippuja. Tämä se tuli vastaan kevytväylää ajaen, hätävilkut päällä. Kun jäin katsomaan pitkään, kuski pysähtyi ja peruutti vauhdikkaasti kolmen kadun risteykseen. (Huh..) Kohta sama auto seikkaili jokaisella sivukadulla ja pysähtyi lopulta kotikadun varteen. Ainuttakaan mainosta ei kuski jakanut, mutta hätävalot paloi koko ajan.

Iltapäivän tv-hupia löytyi Ylen ja BBC:n uutisvälähdyksistä, joissa arvioitiin yöllistä merentakaisen presidenttiaineksen toistensa päälle puhuvaa väittelyä, missä parhaimmillaan oli kolme yhtä aikaa äänessä.

Yksi vaivainen yrittää suorittaa kävelylenkkiään, toinen vajaataitoinen tienata leipäänsä mainosjakeluilla. Yksi ja Toinen kiinnostunut koettaa saada saada tolkkua kotoisen parlamentin kansaa edustavien opportunistien maskeihin uppoavasta mussutuksesta, jota välikysymyskeskusteluksi myös kutsutaan. Pääasia, että kukin yrittää parastaan.

”Lähdettävä tästä on, aina se on lähtemistä. Käy muuten kuin jokisimpukalle, joka sata vuotta jököttää saman kiven kupeessa.” – Tämän sinisen ajatuksen tuumaili Konsta Pylkkänen.

Perjantai. Puoli yhdeksältä kauppaan, viikon ruokaostokset mielessä, harvinaisemmat lapullakin varmuuden vuoksi. Aamu on hyvä aika käydä, parkkiruutu löytyy heti läheltä rappua ja hissiä. Kuten yleensä, juoksen raput parkkihallista ostoskerrokseen. Vielä se käy. Toinen tulee perästä omaan rauhalliseen tahtiinsa. Väkeä on vähän, enimmäkseen eläkeläisiä. Kaupan myyjä työntelee keräilykärryä suunniteltua reittiä, tutkii tablettiaan ja lappaa tavaroita laatikoihin. Tuntuu hyvältä, että voi tulla vielä itse kauppaan ja päättää lopullisesti ostoksistaan hyllyjen välissä. Oma on reitti meilläkin, tietyssä järjestyksessä yleensä edetään. Eilen poikettiin lasitavarahyllylle, josta poimittiin iittalapari, kun arkisista viinilaseista toinen hajosi joskus kesällä.

Iltapäivällä autonnokka eri suuntaan kohti kaupunkia, jonne on suunnilleen sama matka kuin Stadiin. Mielessä oli muutama hankinta, josta mainosjakelu oli esitellyt tarjousta. Eipä ole oltu liikepaikoilla, oisko ollut viime syksynä viimeksi. Mennessä muistin, ettei tullut suojusta mukaan, olisi pitänyt. Kauppakeskus kuhisi väkeä, mutta ei siellä kellään kasvomaskia ollut, ei asiakkailla eikä myyjillä. Kauppakeskus Villassa olimme käyneet vain kerran, vuosia sitten. Paikka oli laajentunut valtavasti ja muuttunut sen myötä sokkeloiseksi. Ja niinhän siinä sitten kävin kuten pelkäsin, että jouduimme etsimään tovin autoa valtavasta parkkihallista, kun emme osuneet samoille hisseille, millä olimme nousseet. Selvisimme sentään kotiin lopulta.
– Ehkä olisi viisainta simpukoitua.

Herään epätavallisen varhain, hämärä on syvää, kello on vasta kuusi. Tulee taas sadepäivä ja pimeä painaa. Siispä sytytän valon ja luen jonkin aikaa, kunnes tuntuu siltä, että vielä saattaisi saada unen laidasta kiinni. Niin tapahtuukin. Puolitoista tuntia myöhemmin nousen samaan hämärään. Harvassa ovat aurinkoiset päivät, jotka hehkuttaisivat luonnon syysvärejä.

Taannoin katsomastamme sarjasta Rauhantekijä jäi mieleen repliikki etelän ihmiselle, joka ihmetteli suomalaista syyshämärää: ”Niin, me elämme puoli vuotta, ja toisen puolen vuotta talvehdimme.” Siltähän se usein tuntuu. Keväästä syksyyn eletään, sitten sopeudutaan parhaamme mukaan hämärään. Usein sataa, olemme onnekkaita jos sataa lumena, se valostaa.

Koronakevät ei unohdu, sen säikähdys, epävarmuus, pelokkuus, lopulta apatia. Kesä palautti elämän ja ilon hetkeksi. Nyt on palattu rajoituksiin, joita painaa lisäksi päivien pimeys, eikä ratkaisua pandemiatilanteeseen ole näköpiirissä. Talvehtiminen on alkanut.

Siitäkin huolimatta, että elämämme nykyisin on ihanan kiireetöntä, se on myös toisinaan melko köyhää, nimittäin jos sattuu kaipaamaan, että jotain tapahtuisi. Tapahtuminen pitää sisällään oletuksen, että se on kokijan kannalta spontaani, elämän eteen saattama, jonkun toisen ideoima ja koettavaksi tarjottu.

Voi myös pysähtyä havaitakseen hiljaiset signaalit, toisin sanoen nähdä niiden pienten tapahtumien merkitys, jotka helposti ohitetaan arjen yksitoikkoisuuden ja ennustettavuuden virrassa soljuvina ilmiöinä.

Ajamme leipomolle, kävelen pihan yli ovelle. Näen pariskunnan istumassa ulkopöydässä, kahvilla ilmeisesti. Jatkan sisälle, minusta tuntuu, että hahmo oli tutun ihmisen. Kun tulen ostospusseineni takaisin ulos, rouva nouseekin pöydästä, tulee tervehtimään. Aivan oikein, tuttuja ollaan, viimeksi tapasimme koronakeväällä tällä samalla pihalla ja hän kertoi omasta sairastumisestaan. Aistin, että hän haluaa kertoa siitä miten nyt on – ja sanon: hetki vain, laitan ostokset autoon, tulen takaisin. Samalla saan sanottua Toiselle, että viivyn vielä tuokion, kun tapasin tutun.

Istahdan heitä vastapäätä ja näen heti miehestä, mitä on tapahtunut. Tavallisestikin vähäpuheinen ja vetäytyvä mies istuu siniset silmät auki rävähtäneinä ja nyökkää vaisun tervehdyksen. Vieressä on rollaattori. Kesän kynnyksellä yllättänyt aivotapahtuma sairaalajaksoineen ja kuntoutuksineen tulee kerrotuksi. Kahden ihmisen eläkevuosien toimelias arki on muuttunut ihan kokonaan. Kummallakin on ollut oma pysähtymisen paikkansa. Niiden jälkeiseen elämään sopeutumisen polkua he nyt kulkevat toisiaan tukien.

Ajattelen mitä merkitsee, kun elämä pysäyttää. Jotkut takertuvat vimmaisesti ’meidän tapaamme elää’ ja piiskaavat itseään samaan – se on toistuvien pettymysten tie. Toiset antavat pysähdyksen määrittää uudelleen arkensa ja suostuvat etsimään sen, mikä ’meidän elämäntavastamme’ on vielä mahdollista. Se on kivikkopolku, joka aika ajoin palkitsee iloisin yllätyksin.