Hiihtoloman ja laskiaisen lumet puhalsi Valtteri jo etuajassa tänne eteläänkin. Kylläpä on nietosta piha kukkuroillaan. Talon miehet ovat olleet ahkerina koko viikonlopun lingoten ja kolaten ja vielä arkiviikkokin lähti alkuun soljumaan lumitöiden merkeissä. Kaupungin aurauskalusto on ollut ylitöissä eikä kaikissa kaupunginosissa sivukatuja ole ehditty samaan tahtiin saada auki kuin pääväylät ja raitit. Pienillä punaposkisilla kaupunkilaisilla on nyt kasoja kylliksi mäenlaskuun ja vaikka mihin talvisiin leikkeihin.

Etuajassa on moni jo purkanut omin luvin koronarajoituksiakin hallituksen ja AVIen virallisia päätöksiä odotellessa. Aina ei tiedä mistä kohtaa se kärsivällisyys keneltäkin loppuu. Matkoja tilataan, talvi- ja hiihtolomareissut kutkuttelevat. Kukapa ei alituiseen kotosalla oleiluunkin kyllästyisi. Sukset esille ja äksöniä kehiin! Ja sieltähän se rajoitusten purkukin viimein napsahti, kun helmikuun puolelle päästään. Katsotaan kuin meitin käy.

Arkiviikkoa mennään. Ihmeen ihanaa, että pääkaupunkiseudullakin on tänä vuonna kunnon talvi. Ei niin, että itsellä olisi ikävä laduille tai jäille, riittää ihan lähimetsän ja kotikadun lumiset puut, raikas pakkassää, oman pihan mustarastaat ja lintulaudan pienemmät pyrähtelijät ja tammessa hyppelehtivä orava. Isot ja pienet pojantyttäret ja teinipoika arvostavat talven tarjoamaa ulkoilmaelämää. Nyt vain Esikoisen porukka joutui alkamaan arjen kotikaranteenissa yskien ja niiskutellen, mutta Kuopuksen isot ja pienet ovat vauhdissa. Toinen meistä on hoitanut asioita siellä ja täällä, mutta koska harrastukset ovat jäissä eikä ulkoilukaan tunnu hyvältä kireällä pakkasella, olemme olleet enimmin hissukseen kotiaskareiden parissa. Luojan kiitos eivät sulkeneet kirjastoa, lukien ja joulun alla aloittamieni projektien ääressä aika kuluu miellyttävästi. Toistaiseksi resilienssiä on riittänyt, vaikka sosiaalinen elämä on suppilossa.

Juhla-ajoilla on paikkansa, niitä tarvitaan omaa elämänpiiriä isomman yhteyden kokemiseen. Joulu on erityisesti maailman kristillisten kirkkojen uskon juhlaa, joka puhuu pimeyden voittavasta valosta, tulevaisuuden toivosta. Me olemme tuhatvuotisessa sukupolviketjussa niitä kristittyjä ihmisiä, joille joulun kristillinen sanoma yhä elää.

Pohjoisen kotimaamme jouluperinteet ovat ihmeellisesti säilyneet läpi kato-, sota- ja lamavuosien. Nyt kun elämme kristillisten perinteiden ja kirkollisen kulttuurin hiipumisen aikoja, jotain pitkästä perinnöstä silti säilyy. Ajattelen, että läpi elämän kestävällä perinteellä on syvämerkityksiä, joita ei aina tiedosteta. Juhla-ajat kutsuvat näitä merkityksiä pintaan ja ruokkivat ihmisten sielua ja henkeä. Tulemme juhlasta arkeen uudistuneena ja latautuneena. Perinteet myös kannattelevat toivoa elämässä silloin, kun tukirakenteet horjuvat.

Tunnustan olevani joulukortti-ihminen. Lähetettävien lista elää, siitä on poistunut vuoden aikana joitakin, joihin yhteys on koronavuosina kadonnut, tai jotka ovat tulleet maallisen matkansa päähän. Ei haittaa, vaikka joku sanoo olevansa niin saamaton, ettei saa itse lähetetyksi edes korttia. Ajattelen, että kun yhteys elää tavalla tai toisella, vastaanottaja ehkä ilahtuu eikä syyllisty saadessaan hyvänjouluntoivotuksen, vaikka ei itse olisi korttiakaan saanut matkaan.

Katson korttien kuvia, mitä ne kertovat valitsijansa tilanteesta. Kenelle elävät tontut, kenelle enkelit, mitkä joulun perinteisistä symboleista ovat kenellekin rakkaita. On vielä pari kolme ystävää, jotka piirtävät tai askartelevat itse kortin teksteineen, se kertoo heidän tunnelmistaan ja tuntuu ihmeen hyvältä saada. Ystäväperheeltä tulee oikein kirje, jossa on kuulumisia vuoden varrelta. Onneksi on puhelinkin! Keskustellen ja kuunnellen välittyy kosolti rakkautta.

Ystäväsisko on pitänyt tapanaan sommitella korttiin omatekoisen joulurunon hyvien toivotusten lisäksi. Kun runoa ei olekaan, nousee ymmärtävä huoli hänen voinnistaan. Tänä jouluna itselleni puolestaan kävi niin, että en toennutkaan kirjoittamaan persoonallista joulutervehdystä tai ajatusta korttien mukaan. Kertokoon lähetetty kortti painettuine teksteineen kuitenkin, että arvostan ystävyyttämme ja haluaisin sen säilyvän, kunnes – toivottavasti – joskus tulemme koronatunnelista ulos ja meiltä vapautuu elämänvoimia muuhunkin kuin huoleen rakkaiden ja läheisten sekä koko maailmamme puolesta.

Eilen pistäydyimme asialla Stadissa. Ei viivytty kauan, mutta silti se piristi tässä koronaelämän yksitoikkoisuudessa. Keväällä 2020 muistuttelin itseäni, että pitää tehdä pieniä pyrähdyksiä tuonne ja tänne aina kun alkaa tympiä. Nyt ei enää tule lähdettyä niin kerkeästi.

Tässä on saanut ihmetellä joka-aamuisen lehden ääressä, miten monta päivää jaksetaan kaluta mehevää luuta pääministerin yökerhoillasta. Jos pienikin aihe löytyy, siitä otetaan kyllä kaikki irti. Hallituksen kaataminen on ilmeisenä tavoitteena joissakin poliittisissa piireissä. Sekö olisi kriisiaikana maalle eduksi? Pääministeri myönsi toimineensa harkitsemattomasti ja pahoitteli. Syystä kyllä. Tämän päivän aviisi paljasti taustajoukkojen olleen huolimattomia pääministerin informoinnissa. Ja kas, samaan aikaan toisaalla pari saman hallituksen miesministeriä oli ollut myös kaverien kanssa ns. kaljalla – mutta sehän nyt kuuluu miesministerien luontaisetuihin.

Työvuosina tahti vain kiihtyi joulua kohti. Ei ollut tilaa tunnustella miltä tuntuu marraskuu. Eläkkeelle jäätyä putkahti päiväkirjaani lause: alkaa olla syksy syksyltä syksympää. Aloin tunnistaa ilmiön, jonka nimesin marraskuun matalamieleksi. Se kesti yleensä noin kaksi viikkoa. Nyt mietin: marraskuun marras tulee vuosi vuodelta martaammaksi, vanhuuttako tämä on?

Tänä vuonna ensimmäistä kertaa marrasoire muuttui siinä määrin vakavaksi, että tokenin siitä vasta antibioottikuurin ja viruslääkkeen avulla ja pitkillä päiväunilla. Lapsenlapset ovat olleet kipeinä myös tahoillaan. Työelämässä ahkeroijilla ei näytä olevan varaa kuunnella itseään, painetaan patteripupuina päivästä toiseen pikkujoulujuhlia ootellessa.

Me asumme maassa, jossa on neljä vuodenaikaa ja niidenkin epämääräiset väliliukumat venyvät ja vanuvat ainakin maan eteläosissa. Luulisi vanhojen jo tottuneen. Vaan ei, moni on hankkiutunut vaivihkaa eteläiselle aurinkovyöhykkeelle eläkepäivien viettoon. Toiset matkailevat mihin suuntaan pääsevät, jos talous ei tee tiukkaa.

Koronatartuntatilanne on taas ennätystapissa vähän joka puolella, mikä sekä vaikeuttaa että rauhoittaa sinne tänne säntäilyä. Kaltaisilleni käypä marrashoito on olla aloillaan, ottaa kukin päivä sellaisena kuin se valkenee, hämärämpänä tai valoisampana, ja hakea pienten ilojen kopasta mahdollisuuksien mukaan sopivia mausteita tavallisten askareiden lomaan.
– Aina ei ole pimeää. Eilenkin tuli tupsaus lumihiutaleita, valoa pilvien raosta ja lempeää hämäränhyssyä iltaa kohti. –

Reilu pari viikkoa marraskuun pimeyttä on raahustettu läpi. Viime viikkoni on mennyt antibioottia syöden. Tämän viikon puolella tuli vielä viruslääke kehiin. Lääkitys väsyttää, vaan jospa tämä tästä pikku hiljaa normalisoituisi. Rokotusten jälkivaiva, päänsärky, on ainakin alkanut hellittää.

Isänpäivä meni iloisemmissa merkeissä. Murulla oli esiintyminen musiikkiopiston viululeirin isänpäiväkonsertissa. Oli ilo kuunnella kymmentä lahjakasta viulistia, kukin omassa kehitysvaiheessaan. Erityisesti jäi mieleen parin pojan esitykset. Muru oli porukan nuorin, joten hän sai aloittaa Schubertin Mehiläisellä. Konsertin päätti koko upean viuluryhmän raikas yhteisesitys. Kuopuksen perheen porukka oli flunssainen, juttelimme illalla videopuhelua. Pikkufriidu yski pahankuuloisesti, mutta hyppelehti silti kuvassa mukana, ja pikkupikkuinen oli jo unten mailla.

Ensimmäinen oikea pakkasyö ollut täällä etelässä, eilisaamun lukema miinus seitsemän. Tänä aamuna taas plussalla sama lukema. Sääennusteetkin soutavat ja huopaavat talven tulon kanssa. Autonrenkaiden vaihto on kumminkin tilattu tulipa talvi tai oli tulematta. Aamulla hajosi autokatoksen lukko käsiin. Onneksi ehti aueta ensin, että saatiin menopeli ulos ja käyttöön.

Sillä aikaa, kun lojuin nirvanassa hierojan käsissä, Toinen oli saanut Tätinsä talon isännöitsijältä puhelun, jossa ihmeteltiin vedenkulutuksen äkillistä nousua. Syylliseksi arveltiin Tädin ikiaikaista pesukonetta, jolla vaihtuvainen kotihoitajien armeija pesee lakanat sekä pitovaatteet tarvittaessa. Omahoitaja laittoi aina pyykkipäivänä pesuhuoneeseen lapun: Älä koske pesukoneeseen. Omahoitajaa ei enää ole, ei ehkä varoituksiakaan. Mitä lie tapahtunut, mutta kone on sekaisin. Onneksi ei vesivahinkoa asunnossa kuitenkaan. Pitääkö ostaa vielä uusi pesukone, Toinen tuumii nyt.

Aamiaisen ja lehdenluvun jälkeen rantaudun kirjoitushuoneeseeni ja avaan sälekaihtimen. Hätkähdän: naapurin pihalla on punakeltainen ema, ensihoidon auto. Ennen kokematon näky pysäyttää. Tiedän, että enää naapurissa ei asu vanhuksia, lapsiperheitä vain. Ei kai lapsille ole sattunut jotain, nousee hätääntynyt ajatus. Sitten: auto on tullut hiljaa, ei siis mitään kovin dramaattista kuitenkaan. Aamu on jo pitkällä ja useimmat autot ovat pihasta poissa, työssä kävijät töissään, isommat lapset koulussa. Nuori ja hontelo ensihoitotyöläinen tulee painavine laukkuineen autolle, jättää laukun ja ottaa pyörätuolin. Huoh. Ei mitään kamalaa siis. Hetken päästä pienten kaksosten äiti nostetaan tuolissa autoon, oikea nilkka on paketissa. Ema-auto lähtee yhtä hiljaa kuin on tullutkin.

Pihan viimeiset, kohmeiset kukat pakkasyön jäljiltä. Ulos unohtuneet isot crocsit, joissa helisevät jäähileet. Korjaan viimeisen puutarhatuolin talviteloilleen vajaan. Toinen ripustaa ovipieleen kynttilälyhdyn. Aurinko käy näkyvissä, vaikka enimmäkseen pilvehtii. Sunnuntailounaaksi on karitsan paahtopaistia, rosmariinin ja valkosipulin tuoksu huumaa.

Olemme viikonloppuna eläneet vahvasti mukana lasten ja nuorten sellokilpailua Porvoossa, itse en kyennyt paikalle, mutta Toinen meistä oli kannustusjoukoissa. Pojanpoika siellä soittamassa, selvästi innoissaan, niin kuin vain teini voi olla, kun johonkin heittäytyy täysillä. Palkintoja jaettiin kolmessa ikäluokassa edistyneimmille. Onnea jokaiselle, joka on ponnistellut hyvän musiikin myötä soittotaitonsa kehittymisen eteen. Onnea voittajille ja kiitos opettajille, vanhemmille, isovanhemmille ja kannustusjoukoille. Kiitos tapahtuman järjestäjille, teitte hyvää työtä tukiessanne lasten ja nuorten hyvää harrastusta tänä vaikeana aikana.

Arki tulee aina uskollisesti viikonlopun jälkeen ja elämä palaa tuttuun uomaansa. Selkäjumppaa, metsäkävelyä, Haavikko-kirjan urakointia, kuoroa, pyykinpesua, Chesapeake Shoresin viidettä kautta…