Olen jotenkin herkistynyt kaupungilla havaitsemieni yksin kuljeskelevien vanhusten suhteen. Luulisi, että viikon ruokalistan miettiminen ja siihen liittyvän tarpeiston haeskelu olisi tässä vaiheessa kauppareissun pääasia. Periaatteessa onkin, mutta kun ympärillä sattuu ja tapahtuu, tulee tehtyä havaintoja.  

Tulin normikierroksellamme maitotuotteiden kylmähyllyille ja havaitsin naapurikadun papan, jota ei yleensä vakikaupassamme näy. Hän vaikutti olevan hukassa. – Hei, voinko auttaa? – Pitäisi löytää sinistä maitoa, missä ne täällä… – Tässä on Arlan kevytmaitoa, tässä Valion, kävisikö jompi kumpi? – Siinä pitäisi olla kuulemma lehmän kuva… (Valion purkissa kyllä on.)  – Uusivat pakkauksia aika ajoin ja paikatkin vaihtuvat hyllyssä toisinaan, ei ihme, jos ei löydy, myöntelin.

Kun pappa tunnisti meidät tutuiksi, hän kertoi siinä hyllyn vieressä, miksi hän on kaupassa, jossa ei yleensä käy. Vaimo oli tuotu sairaalasta leikkauksen jälkeen kotiin, ja lapsista ei nyt kukaan ehtinyt avuksi. Kysyin, olivatko he yrittäneet saada kotihoidosta apua. – Juu, ei sieltä saa, soitin moneen paikkaan ja aina joku robotti käskee painamaan sitä tai tätä numeroa. Lopulta sain yhden ihmisen puhelimeen, ja se kyseli kaikkea ja totesi, että puolisohan pääsee kauppaan. Että ei tarvita apua. Papan lopputulema nykyisistä systeemeistä oli karu: mistään ei saa apua enää, vaikka koko pitkän elämänsä on veroja maksanut.

Ei siihen ollut paljon lisättävää.