Viime viikolla oli jo mukavaa ohjelmaa sopivasti, kirjaston ja kaupan lisäksi, kun ystäväpariskunta kävi arkipäiväkahveilla, oli kuoron harjoitus ja vielä miniäkulta kahden pikku tyttönsä kera käymässä. Taisin käydä pari juttua kaupungilla ilman kasvosuojusta. – Ja kas, sunnuntai-iltana jo oli semmoinen fiilis, että flunssahan tästä nyt enää puuttuikin. Näillä elämän eväillä ja riskeillä sekään ei ole mikään pikku juttu. Nyt olen jo kolmen totaalisen makoilupäivän jälkeen jaksanut vähän lukea ja katsoa uutta kotimaista Transport-sarjaa pari jaksoa Areenasta. Pahinta on kuiva yskä ja aivastelu, joka kurittaa hengityksen apulihaksia rintakehällä. Toinen on hoitanut asioita, kun ei toistaiseksi ole yhtä heikossa hapessa.

Edellinen vanha kunnon flunssa tuli pidettyä helmikuussa 2020 juuri ennen kuin Suomi meni kiinni. Kevättalvellahan flunssavirusta yleensä on tarjolla. Epäilen, että koronavuosien ahkera kasvosuojusten käyttö myös herkistää muillekin kiertolaisille sitten, kun suojan käyttöä vähennetään. Lisäriskinä vielä ikä ja perustaudit. Tämä on hyvä muistutus koronaviruksestakin, saadut rokotuksethan eivät ilman suojatoimia tartuntaa estä. Flunssavirus on yhtä tarttuvainen kuin koronaviruskin ja niittää huonokuntoisen helposti petipotilaaksi.  Vanhoja konsteja parempia ei kukaan ole keksinyt, siispä hoitona riittää lämmin mustaviinimarjamehu ja hunaja. Katselin koronan kotitestipakkausta, en saanut siitä tolkkua. Mitäpä se hyvejää, sanoisi Kainuun ukko, vaikka oisikin sitä sorttia, ei siihen sen kummempaa hoitoa ole kuin perusflunssaankaan.

Kahden riskiryhmäläisen kotielämä on ollut näinä päivinä tasan kaksi vuotta melko eristynyttä ja hiljaista. Maaliskuun puolivälissä 2020 loppuivat matkustelu, ystävätapaamiset ja kulttuuriharrastukset kuin seinään. Kesät elettiin vähän vapaammin, tapailtiin harvakseltaan ulkosalla lastenlapsia. Rokotukset otettiin heti kun saatiin. Otin kohta tavaksi soittaa tuntemilleni yksin asuville vanhuksille, kuka vain tuli kulloinkin mieleen. Matala mieliala oli yleistä, moni sanoi ajatelleensa ja kaivanneensa ystävätapaamisia, mutta ei saanut aikaan edes soittaa. Kiitos TeliaDot-systeemin, puhelut eivät paljon maksa, videopuhelutkaan.  

Kun pandemiarajoitukset poistettiin, elämämme on jatkunut silti varovaisena, sordinolla. Emme ole tarvinneet toistaiseksi koronatestiä tehdä. Suojatoimet pidetään yllä kaupoissa. Toinen meistä on tarkempi terveyssyistään ja otan hänet huomioon myös omissa liikkumisissani. Ensin palasin kuoroon, sillä laulaminen on iloni. Ystävän kanssa tapaamme kahvitella aina kun tuntuu siltä. Seuraan edelleen tiiviisti kaikkea pandemiainfoa eikä meillä ole ylioptimistisia odotuksia viruksen nujertumisesta. Se on varioitumalla tehnyt itsestään kuolemattoman, joten sen kanssa toistaiseksi eletään.

Lastenlapsia on ollut ikävä koko ajan, mutta ihana miniämme on oma-aloitteisesti hoitanut ikävää pienillä videoklipeillä tyttösten touhuista. Olemme alkaneet viettää yhteisiä perjantai-iltapäiviä, kun kolmivuotias ei ole päiväkodissa. Esikoisen koulukkailla on harrastuksineen niin paljon ohjelmaa, että harvemmin ehdimme heitä tavata. Joskus muistelen haikeana niitä aikoja, kun he olivat pieniä. Mutta kyllä on aina sykähdyttävää kuulla ja lyhyin tapaamisin iloita heidän kasvustaan ja kehityksestään. Teinipojan kanssa keskustelimme viimeksi viime sunnuntaina heillä Ukrainan sotatilanteesta. Hän sanoi, että oppilaat puhuvat keskenään paljon, mutta ainoastaan historian opettaja on yhdellä tunnilla puhunut sodan taustoista. Toivottavasti vanhemmat antavat aikaa lastensa kysymyksille.

Samaan aikaan kuin täällä on loistanut viikkokausia kirkas kevätaurinko, Euroopan kyljessä on riehunut sota. Poliitikot pohtivat, päättäjät valmistelevat päätöksiään, neuvottelijat neuvottelevat – ja sota jatkuu. Miten kauan Syyriassa sodittiin? Onko siitä maasta mitään jäljellä? Tyhjenevätkö maailman pakolaisleirit koskaan?

Panen toivoni heihin, jotka osoittavat sitkeästi mieltään sotaa vastaan kaikkialla maailmassa, hakkeroivat valhemediaa, yrittävät välittää oikeaa tietoa, ottavat vastaan pakolaisia, toimittavat hätäapua henkensä uhalla, tuovat aseita maataan puolustaville, rukoilevat kirkoissaan ja keräävät varoja auttaville järjestöille. Älkää antako periksi, me äänettömät ja valtaa vailla olevat tuemme teitä ja heitä.

Koronavirustartuntojen viikonlopun lukemat huitelevat yli kahdentuhannen. Rajoitukset ovat jo historiaa. Kevättalvella ovat myös tavanomaiset flunssavirukset liikkeellä ahkeraan, mutta kuka niistä enää välittää, kun on tämä sotakin Euroopassa ja isommat asiat kyseessä.

On hanget korkeat yhäkin ja nietokset. Mikä päivälämmöllä sulaa, se yöpakkasilla kovettuu taas. Niin kevät keikuttaa. On sellaisiakin maaliskuita nähty, että räystäistä vesi valuu ja huhtikuussa on päällä lämpöaalto, joka puhkoo silmut. Nyt ei ihan niin vauhdilla kevät tule.

Mutta aurinko! Valo! Pitkän pimeän ja mielimatalan jälkeen on niin suloista, kun aamulla avaa ikkunan ja sieltä kuuluu talitintin kevätlaulu, ja kaihtimien takaa tulvivat auringon säteet huoneisiin. Kirkkaus häikäisee! Tulee kevät ja tulee kesä – toivon vuodenajat.

Istuimme kolmistaan ruokapöydässä jonakin arkisena kotiäitivuosieni päivänä kauan sitten. Elettiin 70-80-luvun taitteen vuosia. Esikoinen oli ehkä viisi, kuopus kaksi. Syötiin siinä, tunnelma oli kiireetön ja onnellinen. Esikoinen näytti miettivän tiiviisti jotain, lusikka oli pysähtynyt lautaselle. Syvän huokauksen perästä kuului: ”Tää on sitä elämää”.

Mitä elämä on? Viisivuotias tajusi sen omalla tavallaan. Hän heräsi, kun oli nukkunut tarpeekseen, pomppasi sängystään, vilisti vessaan ja siitä jatkui eilisen illan nukkumaanmenoajan keskeyttämä leikki. Isi oli mennyt työhönsä, äiti askaroi keittiössä. Kohta pikkuveli pyrki leikkiin mukaan. Aamupuuro odotti. Sitten tuumittiin äidin kanssa millainen on sää ja mitä puetaan puistoleikkejä varten. Sieltä tuli parin tunnin päästä punaposkinen, leikeistä väsynyt ja nälkäinen pikkumies, pestiin kädet ja yhdessä kokoonnuttiin aterialle. Ruuan jälkeen odottaisi lukuhetki äidin ja pikkuveljen kanssa, kunnes päiväuni voittaisi vesselit.

Nyt lukiessani päiväkirjamuistiinpanojani tuolta ajalta, tulee hiukan haikea olo. Minulla oli kaikki – koti, puoliso ja ihana perhe. Tietysti oli monenlaisia päiviä, lapset sairastelivat, kiukkusivat, sattui vahinkoja. Itsellä oli huonompia ja parempia päiviä, aikuisen seuran, myös omien harrastusten ikävää. Oli taloudellisesti tiukkaa, silti ei mitään oleellista puuttunut.

Nyt ikääntyvän avioparin koronan hiljentämää arkea eläessä, kaipaan eniten lastenlasten tuomaa energiaa, iloista melskettä ja leikkihetkiä. Myös juttelutuokioita omien aikuisten poikain ja heidän rakkaidensa sekä omien ikätoveriystävien kanssa ikävöi taas. Katson keittiön ikkunasta näkyvät lumiset puut, valoisan taivaan, lintulaudan vieraat. Kävelen pianon luo ja laulan. Tassuttelen kolmanteen huoneeseen, jossa on kirjoitusrauha. Kun kaipaan lepoa vetäydyn omaan huoneeseeni lukemaan. Useaan kertaan päivässä istahdamme yhteiselle aterialle, kuljemme huoneissa, katsomme yhdessä uutisia ja mieleistä sarjaohjelmaa. – Tämä on tätä elämää.

Hiihtoloman ja laskiaisen lumet puhalsi Valtteri jo etuajassa tänne eteläänkin. Kylläpä on nietosta piha kukkuroillaan. Talon miehet ovat olleet ahkerina koko viikonlopun lingoten ja kolaten ja vielä arkiviikkokin lähti alkuun soljumaan lumitöiden merkeissä. Kaupungin aurauskalusto on ollut ylitöissä eikä kaikissa kaupunginosissa sivukatuja ole ehditty samaan tahtiin saada auki kuin pääväylät ja raitit. Pienillä punaposkisilla kaupunkilaisilla on nyt kasoja kylliksi mäenlaskuun ja vaikka mihin talvisiin leikkeihin.

Etuajassa on moni jo purkanut omin luvin koronarajoituksiakin hallituksen ja AVIen virallisia päätöksiä odotellessa. Aina ei tiedä mistä kohtaa se kärsivällisyys keneltäkin loppuu. Matkoja tilataan, talvi- ja hiihtolomareissut kutkuttelevat. Kukapa ei alituiseen kotosalla oleiluunkin kyllästyisi. Sukset esille ja äksöniä kehiin! Ja sieltähän se rajoitusten purkukin viimein napsahti, kun helmikuun puolelle päästään. Katsotaan kuin meitin käy.

Arkiviikkoa mennään. Ihmeen ihanaa, että pääkaupunkiseudullakin on tänä vuonna kunnon talvi. Ei niin, että itsellä olisi ikävä laduille tai jäille, riittää ihan lähimetsän ja kotikadun lumiset puut, raikas pakkassää, oman pihan mustarastaat ja lintulaudan pienemmät pyrähtelijät ja tammessa hyppelehtivä orava. Isot ja pienet pojantyttäret ja teinipoika arvostavat talven tarjoamaa ulkoilmaelämää. Nyt vain Esikoisen porukka joutui alkamaan arjen kotikaranteenissa yskien ja niiskutellen, mutta Kuopuksen isot ja pienet ovat vauhdissa. Toinen meistä on hoitanut asioita siellä ja täällä, mutta koska harrastukset ovat jäissä eikä ulkoilukaan tunnu hyvältä kireällä pakkasella, olemme olleet enimmin hissukseen kotiaskareiden parissa. Luojan kiitos eivät sulkeneet kirjastoa, lukien ja joulun alla aloittamieni projektien ääressä aika kuluu miellyttävästi. Toistaiseksi resilienssiä on riittänyt, vaikka sosiaalinen elämä on suppilossa.

Juhla-ajoilla on paikkansa, niitä tarvitaan omaa elämänpiiriä isomman yhteyden kokemiseen. Joulu on erityisesti maailman kristillisten kirkkojen uskon juhlaa, joka puhuu pimeyden voittavasta valosta, tulevaisuuden toivosta. Me olemme tuhatvuotisessa sukupolviketjussa niitä kristittyjä ihmisiä, joille joulun kristillinen sanoma yhä elää.

Pohjoisen kotimaamme jouluperinteet ovat ihmeellisesti säilyneet läpi kato-, sota- ja lamavuosien. Nyt kun elämme kristillisten perinteiden ja kirkollisen kulttuurin hiipumisen aikoja, jotain pitkästä perinnöstä silti säilyy. Ajattelen, että läpi elämän kestävällä perinteellä on syvämerkityksiä, joita ei aina tiedosteta. Juhla-ajat kutsuvat näitä merkityksiä pintaan ja ruokkivat ihmisten sielua ja henkeä. Tulemme juhlasta arkeen uudistuneena ja latautuneena. Perinteet myös kannattelevat toivoa elämässä silloin, kun tukirakenteet horjuvat.

Tunnustan olevani joulukortti-ihminen. Lähetettävien lista elää, siitä on poistunut vuoden aikana joitakin, joihin yhteys on koronavuosina kadonnut, tai jotka ovat tulleet maallisen matkansa päähän. Ei haittaa, vaikka joku sanoo olevansa niin saamaton, ettei saa itse lähetetyksi edes korttia. Ajattelen, että kun yhteys elää tavalla tai toisella, vastaanottaja ehkä ilahtuu eikä syyllisty saadessaan hyvänjouluntoivotuksen, vaikka ei itse olisi korttiakaan saanut matkaan.

Katson korttien kuvia, mitä ne kertovat valitsijansa tilanteesta. Kenelle elävät tontut, kenelle enkelit, mitkä joulun perinteisistä symboleista ovat kenellekin rakkaita. On vielä pari kolme ystävää, jotka piirtävät tai askartelevat itse kortin teksteineen, se kertoo heidän tunnelmistaan ja tuntuu ihmeen hyvältä saada. Ystäväperheeltä tulee oikein kirje, jossa on kuulumisia vuoden varrelta. Onneksi on puhelinkin! Keskustellen ja kuunnellen välittyy kosolti rakkautta.

Ystäväsisko on pitänyt tapanaan sommitella korttiin omatekoisen joulurunon hyvien toivotusten lisäksi. Kun runoa ei olekaan, nousee ymmärtävä huoli hänen voinnistaan. Tänä jouluna itselleni puolestaan kävi niin, että en toennutkaan kirjoittamaan persoonallista joulutervehdystä tai ajatusta korttien mukaan. Kertokoon lähetetty kortti painettuine teksteineen kuitenkin, että arvostan ystävyyttämme ja haluaisin sen säilyvän, kunnes – toivottavasti – joskus tulemme koronatunnelista ulos ja meiltä vapautuu elämänvoimia muuhunkin kuin huoleen rakkaiden ja läheisten sekä koko maailmamme puolesta.

Eilen pistäydyimme asialla Stadissa. Ei viivytty kauan, mutta silti se piristi tässä koronaelämän yksitoikkoisuudessa. Keväällä 2020 muistuttelin itseäni, että pitää tehdä pieniä pyrähdyksiä tuonne ja tänne aina kun alkaa tympiä. Nyt ei enää tule lähdettyä niin kerkeästi.

Tässä on saanut ihmetellä joka-aamuisen lehden ääressä, miten monta päivää jaksetaan kaluta mehevää luuta pääministerin yökerhoillasta. Jos pienikin aihe löytyy, siitä otetaan kyllä kaikki irti. Hallituksen kaataminen on ilmeisenä tavoitteena joissakin poliittisissa piireissä. Sekö olisi kriisiaikana maalle eduksi? Pääministeri myönsi toimineensa harkitsemattomasti ja pahoitteli. Syystä kyllä. Tämän päivän aviisi paljasti taustajoukkojen olleen huolimattomia pääministerin informoinnissa. Ja kas, samaan aikaan toisaalla pari saman hallituksen miesministeriä oli ollut myös kaverien kanssa ns. kaljalla – mutta sehän nyt kuuluu miesministerien luontaisetuihin.