…systeemi, nimittäin. Terveyskeskuksen päivystyksessä taannoin käytyäni sain lähetteen laboratoriokokeisiin, ja päivystävä lääkäri varasi omalääkäriltä ajan vastaanotolle kahden viikon päähän. Tilasin laboratorioajan, verinäytteet ja sydänfilmi otettiin ja kotona olen mitannut verenpainetta päivittäin. Nyt kävin kuulemassa mitä mieltä omalääkäri on tuloksista.

Yllätys, yllätys. Siellä oltiin hereillä, tulkittiin tuloksia, rauhoiteltiin, ettei ole hälyttävää muutosta, kerrottiin tilannetta seurattavan. Mittailu jatkuu ja eräs poikkeavista veriarvoista tarkistetaan kolmen kuukauden päästä. Rohkenin valittaa lonkkakivustakin. Lääkäri rusikoi kokeeksi jalkaa niin, että ähkin kivusta. Tätäkin nyt sitten ’seurataan’. Nivelrikko hiipii ikäihmisen kiusaksi, minkä sille mahtaa. Jos on kipeä, ei käy liikkuminen, jos ei liiku, nivelet hyytyy. Näillä mennään.

Mutta pääasia tässä todellisuudessa on, että systeemi pyörii ja sieltä löytyy aina joku, jota kiinnostaa ihmisen selviäminen arjessaan.

Ystäviä ja tuttuja ikätovereita jää tien oheen. Sieltä ja täältä kantautuu suruviestejä, elämän liekki on sammunut, sairaus ja kuolema korjannut satoa. Omakin kulku hidastuu, käy vaikeaksi. Kohta pitää päättää vieläkö jaksaa lähteä joihinkin tapaamisiin, ottaako vielä ohjelmaansa viikoittainen rakas harrastus. Isommat lastenlapset palaavat koulutielleen, pienempi päiväkotiarkeen ja pienin osittain mummin hoiviin, kun äiti palailee työpaikalleen. Kesä käy vähiin, mutta hellii vielä muutamin hellepäivin kuin hyvästiksi.

Esikoisen koulukkaat ovat mökkeilleet, leireilleet ja matkailleet kesän aikana. Kohta jo koulurutiinit taasen kutsuvat heitä opintojen pariin. Me vanhat toivomme heille intoa ja myötätuulta! Kuopuksen pikkuprinsessat ovat nauttineet täysin rinnoin kesästä, heitä olemme päässeet tapaamaankin.

Oma heinäkuuni, jota sitkeästi kutsun ’lomakuuksi’, on ollut hankaluuksien voittamista. Mistä olen ollut lomalla, kaikenlaisesta täytymisestä; sosiaalisista velvollisuuksista, kotitöistäkin, ystävien tapaamisista ja aikaansaannoksista. Kesän alussa yllätti selkäkipu, sitä parannellessa oli pidettävä taukoa kotijumppaohjelmassa. Yrittäessäni palata liikekannalle, kipeytyivät molemmat lonkat pahan kerran niin, että lopulta olen taas linkuttanut kepin kanssa vain pakolliset liikkumiset. Yksi ja toinen mieliteko ja matka-aie on pitänyt unohtaa. Päivystyksessäkin piti käydä ja siitä sitten seurasi jatkoa. Nelosrokote on nyt saatu, siltä osin olen ajan tasalla, mutta muuten tuntuu kuin olisin tuuliajolla.

Siispä toivottelen lukijoille ja lukemattomille rattoisaa kesää ja kaikkea hyvää, kunnes mahdollisesti kohtaamme taasen tällä foorumilla. Tarvitsemme resilienssiä kärpästen, itikoiden ja kaikenmoisten öttiäisten tuppautuessa seuraan lomatantereilla. Ylenmääräinen hellekin kysyy hermoja. Varjoon, viileään ja paisteelta suojaan vesipullojen kera aika ajoin. Mikä festari kenellekin lomafiiliksen tuo, sinne sopii liittyä joukkoon ja pitää tartuntojen mahdollisuus kuitenkin mielessä.

Päivät ovat kuluneet kipua hillitsevän lääkkeen myötä melko tavanomaiseen tapaan, vain selkäjumppa on nyt tauolla, se olisi tuhoisaa, kun hermo on puristuksessa. Kauppakassien ja painavien tavaroiden nosto ei suju, onneksi Toinen jaksaa ne. Yöt menevät unia nähden, mutta ilman katkoja, vaikka otankin reseptin salliman kahden sijasta vain yhden kapselin. Kiitos siunatun lääkkeen. Koetan ojentaa itseni kaikesta huolimatta liikuskellessani kotosalla ja istua selkä suorassa. En halua kulkea ”koukussa kuin kuokka”, kuten ystäväni omaa tilaansa kuvasi.

Tänä iltana A-studion toimittaja otti ruodittavakseen tiedon, että suomalaisten lääkkeiden käyttö on lisääntynyt pandemian aikana ja lisääntyy koko ajan. En halunnut sitä katsoa, arvaan, että taas syyllistetään meitä kaikkia liiallisesta pillereiden nappailusta, eikä puhuta meistä, joiden elämän laatu aika ratkaisevasti riippuu siitä, että vaivojamme helpotetaan lääkityksellä. En suostu syyllistymään, olen kiitollinen, että tähänkin hermokipuun on olemassa lääke, joka helpottaa.

Päivän ahersin, suorastaan ähmäilin pihatöissä, nostelin ja kantelin kalusteita, nyhdin voikukkia, kastelin istutuksia. Suihkusta vielä kosteana syöksyin puhelimeen, ja jäin puhumaan toviksi, kun näin pitkäaikaisen ja harvoin soittavan ystävän nimen luurissa. Pieni virheliike ja ristiselässä vihlaisi puukonisku, kipu rävähti salamana pitkin oikeaa jalkaa. Tajusin heti, että nyt seuraa ikäviä päiviä, viikkoja, pahimmassa tapauksessa kuukausia. Kokemusta on.

Resepti hermokipulääkettä varten on voimassa, tarkistin, Toinen apteekkiin hakemaan Kela-korttini kanssa. Psoas- asento lattialla on ainoa, missä kipu ei tunnu. Kömmin jumppamatolle ja nostan jalat tuolille. Selkä rauhoittuu, mutta en pääse lattialta ylös ilman apua. Kävely onnistuu kepin tuella. Vaikeinta on makuulle meno ja ylösnousu. Toinen sivelee selkään kipugeeliä, otan kipukapselin ja kömmin petiin kirjan kanssa. Hiljaisia päiviä tulee olemaan riittämiin, mutta minkä sille voi. Salamakipu voittaa aina.

…kunnes tuli se päivä, kun Pissismummo oli ajatellut mennä Stadin keskustaan tiettyyn jalkinekauppaan. Miniäkulta oli kaivanut toivomusten mukaiset kengät netistä näytille ja neuvonut mistä niitä saa. Mummo kysymään huolissaan Pappakaverilta lähtisikö tuo kyytimieheksi, käytäisiin ehken katselemassa muutakin ja syötäisiin lounas perillä. ”Tottakai”, oli vastaus.

Jos olet ajanut E-nelosta Kalasataman kautta kohti Helsingin keskustaa, tiedät miksi Mummo oli ehkä vähän huolissaan. Ei ole koronavuosina Stadissa paljon ajeltu, kun ei ole asiaa ollut. Kalasatama on vuosikaupalla ollut tekeillä, läpiajo on yhtä trialia eikä tule lähivuosinakaan sen selvemmäksi. Muitakin reittejä keskustaan on, mutta kun Mummo ei aja, ei ole paljon sanomistakaan siihen, mitä reittiä kuski katsoo parhaaksi käyttää.

Kalasataman talontotterot ovat kauempaakin katsoen aiheuttaneet kylmänväristyksiä. Lähituntuma on suorastaan puistattava. Kuin isoja legopalikoita olisi kasattu päällekkäin vähän huolimattomasti vinksalleen. Missään olosuhteissa ei ole tuo ihmistä kutsuva asumisen muoto, tuumii P.Mummo ja sulkee silmänsä, kunnes ajomies on kiertelyn ja kaartelun jälkeen viimein osunut Pitkänsillan päähän ja tie selvenee. Pysäköintihallit, joita on keskustan alla lukuisia, ovat kyllä hyvä keksintö, mutta kun nykyajan kaupunkimaasturit ja muut hybridiautot ei mahdu niihin vuosikymmen sitten laadittuihin pysäköintiruutuihin. Siitä seuraa, että liian kapeiksi jääneitä tyhjiä ruutuja on runsaasti ja luolaa saa kiertää pikään, ennenkuin löytyy semmoinen väli, mihin uskaltaa yrittää parkkiin.

Yksi hyöty luolastosta on. Niistä lähteviä maanalaisia reittejä ei joka vuosi revitä auki niin kuin katuja eikä tukita ihmisten kulkua. Kun Stadin muinaisasukki on kerran oppinut miten mistäkin päästään minnekin katutason alla, voi luottaa, että sitä kautta pääsee aina perille. Kauppa löytyi sieltä, mistä pitikin, täsmälleen halutunlaiset ja oikean kokoiset kengät löytyivät, tuntuvat hyvältä jalassa, eikä pankkikorttikaan tilttaa. Päälle päätteeksi poikettiin silmäilemässä kevätmuotia ja jotain jäi haaviinkin. Ostosnyssäköitten kera sitten istahtivat P.Mummo ja Pk.Pappa nauttimaan päivän lounasta olon tukevoittamiseksi. Autokin löytyi maanalaisesta piilostaan. Tuumattiin, että alkaa tuntua normaalilta elämältä, vaikka vielä tungoksessa olikin kasvosuojus nokalla.

Lauantaina alkoivat äkisti tutut oireet. Heti hyväksi koettua karpalomehua kehiin. Ennakoin, että viikonloppu tässä nyt menee kärvistellessä, mutta heti arjen tultua oman tk:n päivystykseen, kun sinne pääsee. Viikonloputhan meidän kaupungin akuutteja päivystää aluesairaala. Se ei ole kaukana, mutta siellä ovat jonossa kaikki isomman kaupungin kipeät. On tullut kokeiltua kerran. Niinpä maanantaiaamuna aikainen herätys, suihku ja aamupala vauhdilla ja varttia ennen ovien aukeamista olin jonossa viidentenä.

Ensin jono eteni ilmoittautumismasiinalle. Kela-kortin viivakoodi kelpasi ja laite sylki ulos lapun, jossa oli numero 005. Porukkaa lappoi sisään minunkin jälkeeni niin, että tuolit täyttyivät. Oli muitakin vanhoja, kyynärsauvoilla ja ilman, kaksi yskivää teinipoikaa, nuori lääkkeiden turvottama nainen, valjunoloinen työikäinen mies, äiti ja vauva – ihan kaikenikäisiä siis. Viisi minuuttia yli 8 kilahti vastaanottohoitajan huoneen viereiseen tauluun: ”numero 001, huone 64” ja siitä se alkoi. Nuori mieshoitaja tiedusti syytä päivystykseen tulolle ja aika nopeasti sain näytteenottopussukan tykötarpeineen ja ohjeet käydä kotona niiden kanssa ja tulla tunnin päästä takaisin.

Palattuani paikalle näytin taas masiinalle korttia, ja systeemi noteerasi minun saapuneen taas paikalle. Suunnistin pussukan kera labran käytävälle ja pysäytin hoitajan, joka lupasi viedä näytteet perille. Istuin odottamaan. Vierelleni parkkeerasi pappa, joka oli levoton ja valitteli kättään, oli kaatunut. Kun hänen numeronsa kilahti taululle opastin hänet hoitajan ovelle. Puolisen tuntia istuttuani kuulin nimeni lääkärin ovesta kurkistavalta nuorimieheltä. Pikavauhtia tutkittu näyte oli osoittanut arveluni oikeaksi, ja saman tien kirjattiin antibioottiresepti tiedoksi apteekeille. Tein yhden kysymyksen, johon sain vastauksen ja sitten kiitin ja toivotin hyvää työpäivän jatkoa. Koneensa pariin jo palannut nuorimies kohotti yllättyneenä katseensa ja hymyili. Näin meillä pitkän ja perusteellisen remontin jälkeen terveyskeskus toimii – vaan mitenkä sitten, kun ollaan isomman kaupungin kanssa samaa hyvinvointialuetta lähitulevaisuudessa.

Muutaman kerran vuodessa pistäydymme isovanhempien ominaisuudessa kauppakeskuksessa, josta saa melkein kaikkea, mitä lapsenlapsille syntymäpäivän tai joulun merkeissä keksii hankkia. Eikä tarvitse mennä Stadin keskustan tavarataloihin tungeksimaan.
Kauppakeskus oli herännyt henkiin! Pandemiavuosina kaupat kuihtuivat, valikoimat supistuivat ja henkilökunta oli minimissä. Ihmisiä oli myös vähemmän liikkeellä. Nyt oli tavaroita suorastaan pursuten, kahvilat ja ruokapaikatkin mukavasti täynnä arkisella päiväsydämellä.
Henkilökuntaa oli edelleen vähemmän kuin ennen pandemiaa. Mikä oli muuttunut eniten, oli hintataso. Minkä sai pandemian aikana ja sitä ennen satasella, maksaa nyt 150. Tämä on talouden laki: kaikki mikä sotkee markkinoita, nostaa hintoja.
Kotoisen vaatekaapin valikoima alkaa tuntua kovin muinaiselta, kun on hypistellyt uutta kevätmuotia. Niin se on, sanottakoon sitä vaikka sisäisen kuluttajan keväthuumaksi.

PS. Perjantaina kotoinen Prisma yllätti valtavalla satojen ilmapallojen valikoimalla, jonkalaista ei näillä main ole pandemiaa edeltävinä vappuinakaan nähty. Tätä voisi jo sanoa riehaantumiseksi!

Survouduin ikivanhoihin kumisaappaisiini ja ilmoitin Toiselle, että harava kutsuu. Talon päädyn ruusunurmikko ja yhteiselle pihalle avautuvan sisäänkäynnin kahtapuoliset istutusalueet saivat ystävällismielisen rapsutuksen. Kokemuksen mukaan ne odottelevat haravaa malttamattomina heti, kun aurinko on haihduttanut lumikuorman rippeetkin. Toisen tehtävä on korjata kasat pois. Kaksi päivää olimme maanneet likipitäen koomassa tädin kotiinpaluusiivouksen jäljiltä. Itsekin hämmästyin: olipa kehotuntemus kuin kurja tahansa, kevätinspis kumosi sen!

Sisäpihalla ovat suloiset krookukset kukkineet jo kohta viikon, ja syreenin lehtisilmut pullistuvat vauhdikkaasti. Sitä mukaa, kun viimeiset jäät varjon puolelta sulavat, nostavat tulppaanit ja muu kevätkukkakansa versonsa. Kevät, sittenkin!