Uusi viikko alkaa. Aamupäivällä viimeistelen pihasta eilen ajetun ruohoalueen reunat ja pensaiden juuret varsisaksilla. Se on vielä helppoa, mutta iltapäivällä pation laattojen välien putsaus kyyristellen ottaa koville. Virkeinä päätään nostavat voikukat ovat tiukassa. Selkä alkaa kipunoida julmasti, mutta sinnittelen.

Palaan pihalta nojatuoliin C-moren ääreen, siellä on menossa Ruotsi-Tanska ottelu, jonka ensin mainittu voittaa melko suvereenisti. Kiinnostaa, kun Leijonilla oli Ruotsia vastaan taannoin huippujännä ottelu, joka ratkesi vasta jatkoajan ja voittolaukauskilvan jälkeen. Ja siksikin, kun Tanska tulee Leijonia vastaan huomenna.

Kesä on humahtanut äkisti pihaan kuin maaliskuiset lumet katolta. Syreenit ojentelevat kukkiaan ja tuoksuvat kuin joskus muinoin juhannusaattona.

Olipa hupaisaa katsoa eilen tv-ykkösen A-studiosta, miten THL:n tutkija, Hgin yliopiston professori, HUS:n diagnostiikkajohtaja sekä muuan sote-asiantuntija hoitaisivat sote-järjestelmän rahoituksen ja toiminnan ongelmat. Katastrofitunnelmista aloitettiin ja keskustelu alkoi jo vaikuttaa sotaisalta, kun asiantuntijat huusivat aika ajoin toistensa puheen nurin pää punaisena. Professorin mielestä terveyskeskukset pitäisi räjäyttää ja siirtyä takaisin yksinkertaiseen omalääkäri ja hoitajapohjaiseen parityöskentelyyn! Tutkijan mielestä puutteita paikkaamalla rakennettu kahden rinnakkaissysteemin häkkyrä ei toimi, maksaa liikaa eikä työntekijäpula kuunaan poistu. Sekin kuultiin taas, että suuret ikäluokat, joiden sairastavuus iän mukana nousee, eivät jatkossakaan tule saamaan hoitoa ilman rajua priorisointia (jota tosin tehdään jo nyt).

Toimittaja totesi tyytyväisenä aiheesta nousseen tulisen keskustelun ja kiitti osallistujia. Katsojan epätoivo vain kasvoi, jäätiin siihen käsitykseen, että hyvinvointialuesysteemi ehkä tule toimimaan koskaan, koska resurssipula. Tosin samaan tulokseen moni meistä on ehtinyt jo tulla omasta kokemuksestaankin. Siinä meillä on jälleen yksi sota, joka eskaloituu kaaokseen ja katastrofiksi. 

Huhtikuun viimeinen arkiviikko kuopii pohjiaan. Kuukaudelle varattu kustannuseräkin alkaa olla nautittu. Odotellaan siis seuraavaa eläkepäivää, joka vapun kunniaksi tulee päivän myöhässä. Kotimaisessa kulttuurissa vapulla on aattokuvionsa kuten joululla ja juhannuksellakin. Toivottavasti kevätiloa riittää vapunpäiväksikin!

Tällä viikolla tormennuimme sopivasti juuri ennen sadeöitä haravoimaan pihan talven jäljiltä. Nyt pääsee uusi kasvu vauhtiin, kunhan viileän jakson jarrutus on ohi. Odottelen vielä sitä kipinää, joka saisi ryhtymään ikkunoiden pesuun. Puuha ei sinänsä ole vastentahtoista tai raskasta, mutta ryhtyminen vaatii tietyn energiapulssin.

Iloista kevään juhlaa kaikille!

Yöt ovat toisinaan yhtä myllerrystä. Unia, unia. Rakastan maanantaiaamujen pienesti pilveilevää arkivaloa,  selkeyttä, kun talo, piha ja katukin ovat hiljaisia, ja päivä ei ole vielä päässyt vauhtiin. Yöllä on ihmisten elämässä omat maisemansa, omat tarinansa, joissa kokemusten keitos kuplii unina.

Jotain kevätsilmuja on mieleeni puhjennut, kun ryhdyin oikein laittamaan ruokaa. Kaivelin muististani stroganoffin tuoksuja ja makuja. Olin ennakoinut, jääkaapissa oli naudanlihaa kuutioina, venäläisiä suolakurkkuja ja ruokakermaa. Perunalaatikossa on aina puikuloita, jotka kypsyvät nopeasti ja ovat herkullisia kuorineen. Parasta arkiviikon alkuun.

Muistelin, että usein tähän aikaan jäät lähtevät vesistä. Alkoi kovasti kutkuttaa  ajelu järven ympäri ja Rantatietä, pysähtyä kahvikorin kera Halosennniemeen nauttimaan kaikin aistein keväästä. Järvi kimalteli, sinivuokot, valkovuokot ja scillat kurkkivat vihreästä matosta. Järveltä henkäili viileä tuulenhenki, ja peipposet lauloivat niin. 

Kotipihaan tullessa havaitsin varpusen löytäneen orapihlaja-aidan pätkän pihaparkin reunalta. Siinä se istui ja hilisi hiljaista lauluaan kuin vastauksena kaipaukseeni. 

Näinä palkka- ja kaikenlaisten lisäetujen neuvottelujen aikoina, joita myös lakoilla on tapana vauhdittaa, on kornia huomata, että kahvipaketti ja moni muu elintarvikepakkaus on huomaamatta kotiutunut pienempään olomuotoon samalla, kun hintaa hinataan ylöspäin. Sehän niiltä käy, koska ne tietävät, että ihmiset eivät voi lakata syömästä ja kahvi on ainakin eläkemuorin ja papan ainoa nautintoaine.

Tänään ostettiin viikonlopun ruuat, huipputuote oli kuhafilee 17,82 eur (kahdelle) ja sisäfileepihvi 14,89 eur (yhdelle). Kahvipakettia (400g) ei ostettu. Kaikki muu (leipää, maitotuotteita, salaattitarpeita ja hedelmiä) oli muutaman euron sapuskaa. Mietin lapsiperheiden ruokalaskua, varsinkin teini-ikäisten lapsien, joiden annokset ateriaa kohti ovat kaksi kertaa sen mitä aikuisen.

Marraskuulla satoi etelään lunta, satoi satamistaan, oli talvisen kaunista ja raikasta. Hieno kokemus sekin, miten kunnon lumipeite vaimentaa kaupungin ääniä ja rauhoittaa liikennettä. No, muutaman viikon se lumirauha kesti, sitten jouluksi alkoi sulaa, taas pakastuen ja lämmeten vuorotellen. Ihmiset liukastelivat ehtimiseen, ja ensiapu sai töitä murtumia paikkaillessaan. Kevättalven puolella eteläinen Suomi on hoippunut nollan kahta puolta, eilen aamulla jo luulin viimeisten lumien saaneen kyydin kaatopaikalle, mutta ennen kuin päivä ehti iltaan, pyry pyöri nurkissa ja oltiin taas lapiohommissa.

Onneksi ehdimme käydä Tädin luona hyvän sään aikana. Ajelimme autioon kotiin, Toinen alkoi sulattaa pakastinta, josta irtosi ämpärillinen vanhaa jäätä. Samaan aikaan minä avasin sen vaatekaapin, josta viimein löytyi mm. tädin alusvaatevarasto. Olin varustautunut nyt edellistä lajittelusessiota paremmin, hengityssuojaimen ja muovikäsineiden kera. Kaikki hyllyt olivat kotihoitajien jäljiltä täyteen sullottu nurin pestyjä vaatteita, joita kääntelin ja lajittelin. Osan pinosin siliämään hoivakodille viemistä varten, suurin osa kierrätykseen menevään säkkiin ja rikkinäiset vielä erikseen roskapussiin. Miten hidasta ja hikistä puuhaa lajittelu onkaan! Reilun kahden tunnin uurastuksen jälkeen päätin, että nyt saa riittää tältä kertaa.

Lämmintä mehua ja eväsleipiä nautittuamme, teimme lähtöä hoivakodille. Keräsimme nyssäkät ja poistuimme talosta. Ajattelin, nyt pidetään ainakin kahden viikon tauko, tämä savotta ei valmiiksi tule ennen kesää. 

Tasaisen menon taulukolla elämänsä arkea tallaava saa toisinaan kokea yllättävästi tihentyviä tapahtumaketjuja. Jos niitä tulee useampi, voi tuntua siltä kuin taivas rysähtäisi niskaan.

Vuosi on alkanut rauhallisesti. Joulu jätti täyteläisen ja onnellisen olon, joka on säteillyt arkeen. Viime vuosina, jostain korona-viruksen alkumainingeista lähtien kaiken alla on hiljaa kypsynyt tietoisuus: elämme aikakausien taitekohtaa, maailma on muutoksessa. Yksilötasollakin on uudelleen asemoitumisen aika.

Täti. Alati vaihtuvien, kieltä huonosti osaavien ja minuuttiaikataulun mukaan piipahtavien hoitajien armeija käy raastamassa hänet kolmasti päivässä ylös sängystä, vaihtaa kuiviin, nostaa ruokaa eteen ja jatkaa kierrostaan jonkun toisen luo. Luen käynneillämme raporttivihosta aamu-, päivä- ja iltahoitajan niukkoja ’elonmerkkejä’ hiljaa kasvavaa epätoivoa tuntien.

Eilen sosiaaliviranomainen ilmoitti Toiselle, joka on perheettömän kummitätinsä lähin omainen, että NYT tädille on hoivapaikka. Viime kesänä erinäisten neuvottelujen tuloksena hänet otettiin jonoon. Arvelin silloin, että näinköhän tänä vuonna sata vuotta täyttävä täti ehtii nauttia hoivasta. Mitään emme ole pitkään aikaan niin hartaasti toivoneet kuin tätä, seuratessamme vuosia kotihoitosysteemin varassa elossa pidetyn Tädin kuihtumista. Huomenna menemme saattamaan hänet hoivakotiin.

Tällä välin kävimme joulun merkeissä Tädin luona. Siellä ollessamme tuli kaksi miestä tuomaan ruokaa, toinen kantoi ruokarasioita, toisella oli avaimet. Ihmettelin sitä ääneen, isompi mies selitti, että toinen oli uusi ja hän opastamassa. Laitoin kasvishernekeittoa lautaselle. Täti maistoi lusikallisen ja totesi: onpa tämä suolaista. Maistoin itsekin ja kyllä, se oli. Kaksi lusikallista meni vielä syöttämällä, sitten Täti teki tenän. Pannukakkua meni saman verran, vaikka se oli hyvää. Suurin osa ruuasta jäi syömättä. Kaksi hoitajaa oli jo käynyt ennen meitä, mutta kummallakaan ei ollut aikaa letittää tai kammata Tädin hiuksia. Tukka oli kauheassa takussa. Jouduin leikkaamaan pitkät suortuvat pois, että sain harjattua hiukset. Toinen meistä vaihtoi lamput keittiön ja eteisen kattovalaisimiin, joissa ei ollut valoa. Lakaisin keittiön ja pyyhin pölyt pöydiltä. Katselimme joulukortit (kolme) ja lauloimme yhdessä Enkeli taivaan. Punainen joulutähti jäi muistuttamaan joulusta. Tädin kädet ovat jääkylmät, hän sanoo joka käynnillämme monta kertaa: voi miten ihanan lämpimät kädet teillä on.

Tänä iltana olimme konsertissa, jossa kuoro lauloi vanhoja renessanssi- ja barokkiajan joululauluja ja barokkiyhtye soitti. Niistä jäi rauhan tuntu sekä sieluun että mieleen.

Jouluviikko kuluu vauhdikkaasti. Joka päiväksi on ohjelmaa. Maanantaina ajoimme naapurikaupungin kirjakauppaan etsiskelemään koululaisille joulupaperiin käärittävää. Hätkähdyttävä kokemus: vaelsimme hyllyltä toiselle isossa kirjakaupassa, moneen kertaan ja taas, emmekä löytäneet mitään. Vaikka kirjoja oli paljon, miksi ne eivät halunneet meille? Masentava kokemus, monella tavalla. Olemmeko ihan ulkona koronanjälkeisestä todellisuudesta?

Tiistain olin suunnitellut leipomispäiväksi. Se sentään onnistui yllättävän hyvin. Traditionaalinen taatelikakku kypsyi kiltisti, piparit paistuivat kauniin ruskeiksi. Leipominen tuntui mukavalta ja tuotti ihania tuoksuja talon täydeltä! Toinen kävi hankkimassa jouluaterian juomat ja kuusen, joka nököttää nyt omalla pihalla odottamassa, milloin hänet kutsutaan sisälle kotiin. Huomenna ajamme Tätivanhuksen luo pipareinemme, kakkuinemme, kahveinemme ja kukkinemme. Ja loppuviikolla tunnelmat vain tihentyvät…

Pääkaupunkiseudun ihminen ilahtuu, jos näille main yleensä tulee talvi. Sen parhaat näkymät, huurtein kuorrutetut puut ja puhtaan valkean lumen alla uinuvat pihapensaat, kohottavat mielialaa. Lumi myös vaimentaa kaupungin ääniä. Erityisen ilahtunut ihminen on jouluksi satavasta lumesta. Kunnes sitä tuleekin lisää päivä päivältä ja tuuli pyörittelee villisti kulkijan silmät ja suun lunta täyteen.

Taloyhtiöiden lumityöt eivät hoidu itsestään, talkoiksi menee. Huonojalkaiset, -selkäiset tai muulla tavoin vaivaiset vanhuksetkin joutuvat itse raivaamaan polkunsa postilaatikolle ja roskavajalle. Jos joku työssäkäyvä talorivissä asuu, tietää joutuvansa päivän päätteeksi tekemään ekstra savottaa yhteisillä kotipihoilla ja pahimmassa tapauksessa aamulla taas. Tämä talvi on nyt jo toinen peräkkäin, kun on saatu lumitöitä puurtaa. Mistään ei löydy tilapäisapuakaan, kun kaikilla on yhtaikaa sama pulma.

Onhan lumitalvessa kyllä se hyvä puoli, ettei tarvitse lähteä maksullisille liikuntaharratuksille halleihin tai hikilenkille kaupungin liikuntaviraston koneella aukaisemille laduille. Tarjolla on ilmaista puuhastelua lapion ja kolan kanssa omalla pihalla yllin kyllin. Tätä sanottiin ennen muinoin hyötyliikunnaksi.