Hiljaisen viikon torstain voi elää hiljaisesti, kiireisesti tai minkä tahansa viikon tapaan. Kaupungilla oli paljon autoja ja liikkuvia ihmisiä. Kiire tuntui olevan monella päällimmäisenä. Vanhalla on valinnan varaa. Vaikka olemme eläneet ’tavallisen viikon tapaan’, lähestyvän pitkäperjantain ja pääsiäispyhien hengellinen sisältö on minulle olemassa hiljaisena tietoisuutena taustalla kaikessa mikä arjessakin tapahtuu.
Perinteenä on ollut käydä kiirastorstain iltapäivän ehtoollispalveluksessa. Siellä tapaa entisiä työntekijöitä ja iäkkäämpää, tuttua seurakuntaväkeä. Tänään kanssamme ehtoollispöydässä oli vastasyntynyt äitinsä sylissä ja vierellä taaperoikäinen. Sykähdyttävää! Krista-pappi kertoi, että ehtoolliselle tullessa voimme pysähtyä kastemaljan luona, kastaa sormemme veteen ja siunata itsemme ristinmerkillä. Iloitsin, että kirkossamme näin voi nyt tehdä katolisen äitikirkon tapaan. Ehtoollinen on yhteyden, anteeksiantamuksen ja kiitoksen ateria.
Jos päivä on hiljainen, se ei tavallaan ole mikään uutinen elämässämme. Sellaista on yleensäkin, kun vuosien kasvava pino kohoaa kohti kahdeksaakymmentä. Jos ei elämämme erityisen meneväistä sorttia ole kuunaan ollut, viime vuosikymmentenkin tasoittuneesta meiningistä siilautuu vuosi vuodelta asioita pois. Poikkeuksellisesti vietimme eilen molemmat hiljaista päivää eri osoitteessa, Toinen kotona, minä naapurissa, kotikadun toisella puolella.
Seurakuntamme, jonka retriittityötä olen työvuosina ollut käynnistämässä, järjesti hiljaisen lauantain paastonajan merkeissä. Seitsemäntoista naista koolla kaupunginosan seurakuntatiloissa, kaikki oleellinen valmiina: kevyet ruokailut, patjoja lepoa varten, kirjapöytä, piirustelu/kirjoittelupöytä, takkapiiri tulineen ja kappeliksi erotettu tila yhteisiä rukoushetkiä varten. Päivän ohjelman teologinen virikepuhe valotti ehtoollisenvieton merkitystä kristityn elämässä. Kukin valitsi sen mitä eniten tarvitsi: moni nukkui pitkät päiväunet tai istui ikkunan ääressä syvissä mietteissä.
Hiljaisuus hengellisessä mielessä ei ole täysin äänetön tila, siitä puuttuu vain normaali ihmisten välinen seurustelupuhe ja kaikki kodin tekninen, auditiivinen ja visuaalinen virikkeistö. Yhdessä sitoudutaan kunnioittamaan omaa ja toisten levon ja hiljaisuuden tarvetta. Mielen maisema sekä koko olemus rauhoittuu. Huolet vaimenevat, arjen ongelmat siirtyvät taustalle. Kätketyillä tunteilla on mahdollisuus paljastua, tulla tietoisuuteen. Syntyy uudenlaisia oivalluksia oman elämänhistorian asioiden ja tapahtumien yhteydestä.
Ja mikä parasta: yhdenkin päivän hiljaisuus säteilee pitkälle arkeen.
Tänään ja huomenna sytytämme kaksi liekkiä kynttelikköön. Mitä kouhakammaksi kaupallinen joulunalusmelske käy, sitä viipyilevämmin ja hiljaisemmin otan vastaan toisen adventtisunnuntain. Sen teema, Kuninkaasi tulee, on joulukuun atmosfääri, juhlan odotus.
Puhumme perheväen kanssa joulusta. Olemme kaikki koolla, jos terveinä ollaan, täällä Vaarilassa. Jatkamme pöytää, keräämme kaikki tuolit ja penkin siihen ympärille. Pikkumurun matkatuoli tulee mukana, että puolentoistavuotias saa syödä omin käsin annostaan niinkuin isosisko, serkut, vanhemmat, kummisetä ja Rakastettu sekä Vaari ja Mummelikin. Toivomme, että Paratiisin Poppoo ilahduttaisi meitä kaikkia sävelin ja yhdessä laulettaisiin jokaisen jouluiset lempilaulut. Olen jo kaivanut esille taatelikakun ja piparien tykötarpeet ohjeineen ja tehnyt listaa hankinnoista…
Pihassa on ohuelti lunta. Linnut käyvät tuon tuostakin eväspaikallaan, varpuset, tiaiset, mustarastaat. Jotkut niistä istahtavat hetkeksi lyhdyn valojen loisteeseenkin.
Adventti on taas tässä. Iloinen odotus. Valojen nauhat, liekin tuoksu.
On kirkkovuoden viimeinen sunnuntai. Allakka kertoo, että on lapsen oikeuksien päivä, itsemurhaan päätyneitäkin muistetaan ja kirkon kalenterissa on vanhastaan tuomiosunnuntai sekä nykyään myös Kristuksen kuninkuuden sunnuntai. Alkaa olla jo merkityspuolella tungosta.
Kuuntelin radiomessua Lempäälästä Pyhän Birgitan kirkosta. Urkuja ei juurikaan tarvittu, kovasti oli kilinää ja kolinaa ja monenlaista soitinta, laulusolisti huokaili viihdemusiikkityyliin. Pastori saarnasi nykyajan puhekielellä, keskittyi vertaamaan evankeliumin kohtikäyvää tekstiä monopolipelin kuvioihin. Jos Pyhä Birgitta eläisi, mitähän tuo sanoisi tästä nykymeiningistä.
Kymmenen asunnon rivitaloyhtiössä on ihmeen hyvä sopu. Toki erimielisyyttäkin ilmenee. Jotkut haluavat kaataa puut – toisten pihoilta. Jos yhdessä pihassa on nähty rotta, kukaan ei saisi ruokkia pikkulintuja. Sähkölaskun maksaa jokainen osaltaan, mutta turhat valot ovat pahasta.
Yöllä on satanut ohuelti lunta. Linnut askaroivat siementarjottimella ja talipallojen kimpussa. Yhden huomaan istuskelevan torkuilla syreenin alaoksalla. Mustarastaskin on taas löytänyt pihallemme. Niin vähän pikku pihassa tapahtuu, sallikaa meille edes Luojan pikkulinnut.
Emme ajaneet tänä vuonna kolmen tunnin päähän Toisen vanhempien haudalle viemään kanervia ja kynttilää. Nukkukoon muistopaikka talviunta. Ehkä keväällä taas käydään Saimaan rannoilla. Meillä ei ole kaupungissa enää ketään elävää, jota tavata. Olen kiitollinen, että omien vanhempieni muistopaikkaa tuotakin kauempana hoitaa veljeni, joka siellä asuu, neljän ja puolen tunnin ajomatkan päässä täältä. Tyydymme viemään kynttilän oman seurakunnan yhteiselle, muualle haudattujen muistopaikalle, jollaisia nykyään lienee jo kaikilla hautausmailla. Itsensä vuoksi kai monet ikäluokkamme ihmiset tätä vanhaa, kaunista tapaa yhä noudattavat. Edesmenneitä muistellessa elämä solahtaa kokoiselleen paikalle tässä ajassa ja omassa mielessä.
Syyssateiden aika on tullut. Yöllä kuulen sateen ropisevan katolle, aamulla piha-aidat ja terassi ovat märkiä ja keinun katoksella on vesilammikko. Jonakin päivänä on tyyntä, toisena päivänä tuuli lennättää koivukujan keltaisia lehtiä. Orava häärii pihatammen oksilla ja keräilee terhoja talven tulon aavistus mielessään.
Syyssunnuntain teema on kiitollisuus. On merkittävää, että mitä vaivalloisemmaksi elämä käy vanhenemisen myötä, sitä kiitollisempi on levolle käydessään kuluneesta päivästä, ja nousee uuteen aamuun taas kiitollisena levon tuomasta virkeydestä. ”Joka aamu on armo uus, miksi huolta siis kantaa.”
Toistuviin liikkumisen ongelmiinsa ja kipuihinsa totutellessaan, ihminen oppii olemaan kiitollinen niistä jaksoista, jolloin on helpompaa. Vaivoistaan voi jopa kiittää siinä mielessä, että jos ne ovatkin usein seurana, eivät ne kuitenkaan estä iloitsemaan elämästä ja hyvistä hetkistä.
Sunnuntain kirkollinen teema muistuttaa ihmisen rajallisuudesta. Miten paljon onkaan elämässä oman totuuden käyttämistä mittapuuna toisen elämää arvioitaessa. Erityisesti hengellisyyden asioissa tuntuu olevan niitä, joilla totuus on hallussa vaikkapa monimerkityksellisten raamatunkohtien tulkinnassa. Helposti joutuu harhaoppisten kirjoihin, jos ei voi yhtyä ainoan totuuden miekkaa heiluttavan tulkintoihin eikä tyydy uskossaan varman tarjoamaan totuuteen. Luulisi jo samaa Raamattua siteeraavien kirkkojen ja uskonyhteisöjen lukuisen määrän kertovan, että kyse on pitkälle traditioista ja tulkinnoista. Tarvitaan hengen valoa ymmärryksen yli sanaa lukiessa, ettei lankea ainoan totuuden tietämisen harhaan. Tässä todellisuudessa totuus ja harha kulkevat rinnakkain ja koko elämä on sen opiskelua, miten ne erottaa toisistaan.
Piha kukkii, syreenit tuoksuvat. Keinu ja puutarhatuolit odottavat istujaa valoisina aamuina ja iltoina, aurinkoisiin kahvihetkiin päiväsydämellä, varjostimen alla. Me kaksi olemme koronaelämän rajoituksiin tottuneet ja riskimme hyväksyneet. Eläkeläisvuotemme kuluvat hyvin näinkin, tuumimme.
Paljon on tässä jaksossa ollut itse valitsematonta hiljaisuutta. Mielessä käväisee muistojen virta aktiivisista elämänvaiheista harrastuksineen, matkusteluineen ja lastenlasten hoitoineen. Meillä on onni saada elää uudestaan Kuopuksen perheen pikku tyttöjen kanssa ne kultaa kalliimmat varhaislapsuuden vuodet ja samalla tunnustella Esikoisen teini-ikäisten kera miltä heistä nykyinen maailman meno tuntuu. Heidän kanssaan oltiin tiiviisti varhaislapsuuden vuosina, joita nyt muistelemme.
Voimien hiipuminen näkyy siinä, että kovin pitkälle eteen päin elämää ei enää suunnittele. Siihenkin, minkä asettaa tavoitteeksi, samalla jo lisää varauksen: jos Luoja suo ja terveydentila sallii. Siltikin, on kesä tuoksuineen ja väreineen, valoisuutena, joka sielua virkistää ja kohottaa mielialaa. Valo houkuttaa mukaan elämän virtojen pärskeisiin siellä täällä, silloin tällöin. Se riittää nyt. Elämälle kiitos.
Pitkänperjantain tunnelmaa sävytti passiomusiikki. Valoisa päivä kaikin tavoin. Katsoimme oman kirkon striimatun palveluksen. Tunnelma kirkossakin oli ihmeellisen meditatiivinen. Markus-pappi kertoi seinälle heijastetusta Mathias Grunewaldin kuuluisasta maalauksesta. Muistelin omaa järisyttävää kokemustani Colmarin museossa tuon järkyttävän maalauksen edessä, missä kuvataan Kristuksen kärsimyshetkiä ristillä. Asta-pappi jaksotti esirukouksen tavallista pitemmin hiljaisuusjaksoin, josta syntyi ihmeellinen rauha. Mustiin puettu alttari, jolla vain krusifiksi, yksi kynttilä ja viisi punaista ruusua Kristuksen haavoja kuvaamassa jäi sieluun jälkikuvaksi.
Lauantaikin oli valoisa päivä. Ajoimme hautausmaalle, kävelimme siellä, emme tavallisia reittejä tutuille haudoille, vaan kävimme tutustumassa uuteen sirottelumetsikköön yhdessä. Ehkä sinne saattavat aikanaan luonnon syliin sen, mitä meistä jää, tuhkana tuuleen, jonkin lähekkäin kasvavan koivun ja männyn tuntumaan.