Olemme eläneet hiljaista arkea, odotelleet kevättä. Tämä arkinen jakso on tarvittu olemustamme ravistelleen surun tasoittumiseen ja niin se on myös toiminut. Tähän pyhäiseen aamuun herätti auringon viesti: kevät on tulossa!
Olen kuunnellut sisintäni ja antanut itselleni luvan olla rauhassa. Huomasin keränneeni huolta läheisten ja tärkeiden ihmisten jaksamisesta. Oivallus syntyi unesta, jossa minulle kerrottiin, että olen raskaana. Suru on siittänyt huolta ja se painaa elämää.
On hyvä hellittää huolesta ja helliä vain. Kuten aikanaan sanoi ystäväsieluinen pastori vastaavassa tilanteessa: nyt on aika jättää läheisten ja kaukaisten murheet Jumalan haltuun ja antaa omalle surulle tilaa.
Olen sillä tavalla hengellinen ihminen, että olen elänyt kirkollista kalenteria juhlapyhineen lapsuudesta asti ja yhäkin elän. Evankelisluterilaisessa kirkossa paastonaika on pääsiäistä edeltävinä viikkoina taustalla vaikuttavana. Kaikilla paasto ei välttämättä liity ruokaan. On mahdollista paastota muusta, joka tuntuu vievän liikaa aikaa, huomiota tai voimia elämässä.
Taannoin murehdin paastoon ja pääsiäiseen varustautuessa sitä, että tuohukset olivat kerta kaikkiaan lopussa. Liisankadun Lampukkapuotia ei enää ole, Valamon ja Lintulan luostarin myymälään on matka käynyt monesta syystä liian pitkäksi, sieltä useimmin tuohuksia olen kotiin tuonut kilon kerrallaan. Sitten Toinen haki netistä osoitteen, josta voi tilata. Ja posti toi.
Tänään taivas on laskeutunut valona kaupungin ylle. Odotan juttuhetkeä ystäväsieluisen kanssa. Iltaa kohti tyyntyvät ajatusten mainingit. Tuohuksen tuoksussa on Hiljaisen viikon iltojen paras hetki. Rukousrauha.
Vanhuudessa elämänvaiheena ei sinänsä ole mitään vikaa, jollei olisi tyypillisiä pulmia ja breikkejä oman fyysisen toimintakyvyn kanssa. Niihinkin yleensä löytyy apuja, kun jaksaa hakea. Vaan sitten on tämä toinen juttu. Vuosi vuodelta huomaa yhden ja toisenkin ystävän yksinäistyvän puolison tai elämänkumppanin sairauden pienentämään elämänpiiriin tai jäävän surunsa vangiksi menetyksen myötä.
Nykyihmisen vanhuuden kiroukset, nämä A, C tai D, aiheuttaa monelle pelonväreitä, vallankin, jos edellinen sukupolvi on johonkin niistä menehtynyt. Yöllä kun valvoo ja miettii huolta vanhuuden hoivatilanteesta yhteiskunnassamme, ei uni armahda. Alkaa tihkua viestejä tuttavapiiristä, että diagnoosi jos toinenkin jo on ja sillä polulla mennään.
Seuraava tummuusaste samaa surullista maisemaa tulee omalle kohdalle, kun pitkäaikainen ja läheinen ystävä ensin katoaa sairaalaan tai hoivakotiin ja pitkältä tuntuvan hiljaisuuden jälkeen tulee kuolinviesti, joku omainen ymmärtää soittaa. Jos ystävästä ei ole kuulunut mitään vuosiin eikä yhteyttä ole saanut etsienkään, käy monesti mielessä, mitä hänelle tapahtui, onko hän jossakin vielä. Kunnes eräänä päivänä lehdestä lävähtää karusti silmille kuolinilmoitus. Poissa. Se on kuin salamanisku sydämen läpi.
Loppiaisaattona tasan vuosi sitten saatoimme sukujemme vanhimman tädin pitkäaikaisen kotikaupunkinsa uusimpaan hoivakotiin, pieni laukullinen vaatteita mukanaan, ei muuta. Ei hän siinä hetkessä tajunnut, että ei tule enää palaamaan koskaan pieneen kotiinsa, jonka elämänmittaisen työnsä säästöillä oli saanut hankittua ja kodikseen laitettua. Muistisairaus oli nakertanut vähitellen viimeisen vuosikymmenen aikana häneltä kyvyn pitää itsestään huolta ja hallita millään tavoin elämäänsä. Omaishoitajan tehtävään ei ollut tungosta havaitessamme tilanteen viisi vuotta sitten, niin Toinen otti kummitätinsä asioita hoidettavakseen. Yhdessä olemme kulkeneet Tädin kanssa hänen autioituvan elämänsä viimeistä korpitaivalta. Ei ollut suurta juhlaa eikä fanfaarit soineet, kun Tädin sata vuotta tuli täyteen viime syksynä. Todettiin kakkukahveilla hoitajien ja paikalle ilmaantuneen veljenpojan kera, että elämä jatkuu, koska hoiva toimii. Olemme Tädin puolesta äärettömän kiitollisia, että nyt on näin hyvin. Sotavuosina lottatehtävissä toiminut Täti on veteraanitovereidensa tavoin hoivansa ansainnut.
”Marraskuu on kuoleman kuukausi, jolloin luonto vaipuu talven hautaan. Indoeurooppalaisen kantakielen sana oli martas, kuolevainen ihminen. Martaus on ollut heikkous, raihnaisuus.” (Veijo Meri: Sanojen synty, Gummerus 2002.)
Kaksi päivää ja kaksi yötä on luonto henkinyt talven aavistelua, sentin pari luntakin maassa. Kaupungin päivä on hiljainen, aktiiviväki ahertaa töissään, opiskelijat ponnistelevat määränpäätään kohti, lapset ovat tallessa päiväkotien ja koulujen huomassa. Ja me, joilla ei ole virkaa eikä tointa tai velvollisuutta, sinnittelemme kuoleman kuun yli joulun valoja kohti.
Miten vaikea kenellekin marraskuu on, sen tietää kukin öitään valvova ja päiviään torkkuva, maanisesti vastaan haraava tai peräti etelään pakeneva. Toki meilläkin, joiden päivät ja yöt kulkevat syyskauden alussa itsestään uomautuneessa rytmissä, olemiseen hiipii vaimeneva harmaus ja mihinkään lähtemisen vitkaus. Siitä vain todetaan yksin tuumin, että marraskuu on.
Lepään ääneti vuoteella, selkäkipu seuranani, silmät kiinni. Laitan mielessäni tekstiviestiä tuttuun numeroon.
~Kiitos, voi kiitos tästä valosta. Talvi on ollut niin pitkä ja risainen. Lumitöitä on riittänyt ja pelottavaa liukkautta. Kohmeinen on olo, niin murheentäysi, painava. Pyytäisin apua sielun kevätsiivoukseen. Monena aamuna huuhdon silmistäni pahoja unia ja huokaan: vie nämä pois, anna tilalle kevättuuliunia ja solisevia surunsulamisunia. Tässä nämä tärkeimmät. Ethän unohda minua, Taivaallinen. Kiitos, kun kuuntelet.~
Ehkä sieltä vastataan, jotain, tavalla tai toisella, joskus. Luotan siihen. Elämänkokemus on herkistänyt tunnistamaan, mikä on vastaus.
Hiljaisen viikon torstain voi elää hiljaisesti, kiireisesti tai minkä tahansa viikon tapaan. Kaupungilla oli paljon autoja ja liikkuvia ihmisiä. Kiire tuntui olevan monella päällimmäisenä. Vanhalla on valinnan varaa. Vaikka olemme eläneet ’tavallisen viikon tapaan’, lähestyvän pitkäperjantain ja pääsiäispyhien hengellinen sisältö on minulle olemassa hiljaisena tietoisuutena taustalla kaikessa mikä arjessakin tapahtuu.
Perinteenä on ollut käydä kiirastorstain iltapäivän ehtoollispalveluksessa. Siellä tapaa entisiä työntekijöitä ja iäkkäämpää, tuttua seurakuntaväkeä. Tänään kanssamme ehtoollispöydässä oli vastasyntynyt äitinsä sylissä ja vierellä taaperoikäinen. Sykähdyttävää! Krista-pappi kertoi, että ehtoolliselle tullessa voimme pysähtyä kastemaljan luona, kastaa sormemme veteen ja siunata itsemme ristinmerkillä. Iloitsin, että kirkossamme näin voi nyt tehdä katolisen äitikirkon tapaan. Ehtoollinen on yhteyden, anteeksiantamuksen ja kiitoksen ateria.
Jos päivä on hiljainen, se ei tavallaan ole mikään uutinen elämässämme. Sellaista on yleensäkin, kun vuosien kasvava pino kohoaa kohti kahdeksaakymmentä. Jos ei elämämme erityisen meneväistä sorttia ole kuunaan ollut, viime vuosikymmentenkin tasoittuneesta meiningistä siilautuu vuosi vuodelta asioita pois. Poikkeuksellisesti vietimme eilen molemmat hiljaista päivää eri osoitteessa, Toinen kotona, minä naapurissa, kotikadun toisella puolella.
Seurakuntamme, jonka retriittityötä olen työvuosina ollut käynnistämässä, järjesti hiljaisen lauantain paastonajan merkeissä. Seitsemäntoista naista koolla kaupunginosan seurakuntatiloissa, kaikki oleellinen valmiina: kevyet ruokailut, patjoja lepoa varten, kirjapöytä, piirustelu/kirjoittelupöytä, takkapiiri tulineen ja kappeliksi erotettu tila yhteisiä rukoushetkiä varten. Päivän ohjelman teologinen virikepuhe valotti ehtoollisenvieton merkitystä kristityn elämässä. Kukin valitsi sen mitä eniten tarvitsi: moni nukkui pitkät päiväunet tai istui ikkunan ääressä syvissä mietteissä.
Hiljaisuus hengellisessä mielessä ei ole täysin äänetön tila, siitä puuttuu vain normaali ihmisten välinen seurustelupuhe ja kaikki kodin tekninen, auditiivinen ja visuaalinen virikkeistö. Yhdessä sitoudutaan kunnioittamaan omaa ja toisten levon ja hiljaisuuden tarvetta. Mielen maisema sekä koko olemus rauhoittuu. Huolet vaimenevat, arjen ongelmat siirtyvät taustalle. Kätketyillä tunteilla on mahdollisuus paljastua, tulla tietoisuuteen. Syntyy uudenlaisia oivalluksia oman elämänhistorian asioiden ja tapahtumien yhteydestä.
Ja mikä parasta: yhdenkin päivän hiljaisuus säteilee pitkälle arkeen.
Tänään ja huomenna sytytämme kaksi liekkiä kynttelikköön. Mitä kouhakammaksi kaupallinen joulunalusmelske käy, sitä viipyilevämmin ja hiljaisemmin otan vastaan toisen adventtisunnuntain. Sen teema, Kuninkaasi tulee, on joulukuun atmosfääri, juhlan odotus.
Puhumme perheväen kanssa joulusta. Olemme kaikki koolla, jos terveinä ollaan, täällä Vaarilassa. Jatkamme pöytää, keräämme kaikki tuolit ja penkin siihen ympärille. Pikkumurun matkatuoli tulee mukana, että puolentoistavuotias saa syödä omin käsin annostaan niinkuin isosisko, serkut, vanhemmat, kummisetä ja Rakastettu sekä Vaari ja Mummelikin. Toivomme, että Paratiisin Poppoo ilahduttaisi meitä kaikkia sävelin ja yhdessä laulettaisiin jokaisen jouluiset lempilaulut. Olen jo kaivanut esille taatelikakun ja piparien tykötarpeet ohjeineen ja tehnyt listaa hankinnoista…
