Jos päivä on hiljainen, se ei tavallaan ole mikään uutinen elämässämme. Sellaista on yleensäkin, kun vuosien kasvava pino kohoaa kohti kahdeksaakymmentä. Jos ei elämämme erityisen meneväistä sorttia ole kuunaan ollut, viime vuosikymmentenkin tasoittuneesta meiningistä siilautuu vuosi vuodelta asioita pois. Poikkeuksellisesti vietimme eilen molemmat hiljaista päivää eri osoitteessa, Toinen kotona, minä naapurissa, kotikadun toisella puolella.

Seurakuntamme, jonka retriittityötä olen työvuosina ollut käynnistämässä, järjesti hiljaisen lauantain paastonajan merkeissä. Seitsemäntoista naista koolla kaupunginosan seurakuntatiloissa, kaikki oleellinen valmiina: kevyet ruokailut, patjoja lepoa varten, kirjapöytä, piirustelu/kirjoittelupöytä, takkapiiri tulineen ja kappeliksi erotettu tila yhteisiä rukoushetkiä varten. Päivän ohjelman teologinen virikepuhe valotti ehtoollisenvieton merkitystä kristityn elämässä. Kukin valitsi sen mitä eniten tarvitsi: moni nukkui pitkät päiväunet tai istui ikkunan ääressä syvissä mietteissä.

Hiljaisuus hengellisessä mielessä ei ole täysin äänetön tila, siitä puuttuu vain normaali ihmisten välinen seurustelupuhe ja kaikki kodin tekninen, auditiivinen ja visuaalinen virikkeistö. Yhdessä sitoudutaan kunnioittamaan omaa ja toisten levon ja hiljaisuuden tarvetta. Mielen maisema sekä koko olemus rauhoittuu. Huolet vaimenevat, arjen ongelmat siirtyvät taustalle. Kätketyillä tunteilla on mahdollisuus paljastua, tulla tietoisuuteen. Syntyy uudenlaisia oivalluksia oman elämänhistorian asioiden ja tapahtumien yhteydestä.

Ja mikä parasta: yhdenkin päivän hiljaisuus säteilee pitkälle arkeen.