’Kautta avaruuksien kaikuu laulu: Jeesus tullut on.’

Joulun sanoma on yksinkertainen ja vahva. Mikä oli ennustettu, se tapahtui.

Toivo tuli maailmaan lapsen muodossa, Lapsen, jonka Jumala antoi ihmisäidin,

Marian syliin. Joulun Lapsessa meillä on toivo.

Ota toivo sydämeesi ja jatka polkuasi iloiten. Olkoon joulusi yllä rauha ja ilo.

Tänään kuuntelimme radiomessua Vaasasta. Kauneimmat joululaulut -vihkosesta laulettiin, niitä tuttuja, jotka osaa ulkoa ilman vihkoakin. Mitään oleellista ei puuttunut: oli raamatun tekstit, saarna, uskontunnustus, Isä meidän ja läsnäolleille ehtoollinen. Keskustelimme siitäkin, miten turhilta moneen kertaan toistuvat, kaavamaiset vuorotervehdykset tuntuvat, kun ne nyt oli jätetty yhteen ainoaan, tuntui kokonaisuus ilmavammalta ja luontevammalta.

Päivä on ehtinyt iltaan. Viikko jouluun enää. Se tuntuu siinä, että kotona leijuu piparintuoksu. Tulevan viikon jokaiselle päivälle on mielessä yksi hoidettava juttu. Sitten rauhoitumme omaan jouluumme ja tapaninpäivänä tapaamme isoja ja pieniä lapsia, jos Luoja suo ja terveystilanne sallii. Kiirettä ei ole eikä mitään pakollisia kuvioita.

Hyvää ja rauhaisaa joulua kaikille.

Adventtikynttelikkö löytyi laatikosta, johon olin sen viime joulun jälkeen tallettanut. Kynttilät unohtuivat eilisellä ostosreissulla, mutta Toinen pujahti hakemaan lähikaupasta. Sytytän aamukahvilla ensimmäisen neljästä.

Valo! Pihan valonauhat, etuoven valokranssi! On merkityksellistä, että sytytämme valoja yhdessä. Kiitollisina, että olemme saaneet yhdessä kulkea nämä kaksi vaikeaa vuotta toisiamme tukien ja varjeltuneet taudista. Kiitollisina osaksemme tulleesta ystävyyden siunauksesta. Kiitollisina pojistamme rakkaineen, neljästä ihanasta lapsenlapsesta erityisesti.

Ensimmäinen adventtisunnuntai on evankelis-luterilaisen kirkkomme juhlapyhistä merkittävimpiä. On koskettavaa juhlantuntua, kun kirkontäysi seurakunta on vuodesta toiseen kokoontunut laulamaan Hoosianna-hymniä. Epidemiatilanne saattaa estää kokoontumisia, mutta rukousta se ei estä. Hoosianna, Herra auta! Adventti, lisääntyvän valon juhla, on yhä paikallaan kalenterissa. Seurakunta odottaa Kristusta valoksi maailman pimeään yöhön.

”Hiljainen kuninkaamme, pysähdy elämämme keskelle,
anna sisimpämme aueta sinun läsnäolollesi,
havahduta meidät iloosi, valmista sydämessämme tilaa valtakuntasi tulemiselle.”

Meillä on ollut tapana nostaa vanhempiemme kuvat esille pyhäinpäivänä, jota myös vainajien muistopäivänä vietetään. Tuli lampukassa, tuohus ja tuikut saavat palaa loppuun sisällä, ovipielessä puolestaan lyhtykynttilä.

Pyhäinpäivää vietetään kristillisissä kirkoissa pyhien ihmisten muistoksi. Pyhyys liittyy ihmisen elämän merkitykseen kristityille, heissä on hyväntekijöitä, rauhanrakentajia, profeettoja, viisaita opettajia, palavia rukoilijoita ja evankeliumin sanansaattajia. Omia poismenneitämme emme muistele siksi, että he olisivat olleet erityisen pyhiä ihmisinä, vaan siksi, että he ovat liittyneet rakkauden sitein elämäämme, kulkeneet kanssamme, näyttäneet tietä. Kiitämme heistä ja muistelemme, mitä hyvää heidän kauttaan saimme. Ihmisyyteen kuuluu vajavaisuus. Oman ja läheisten epätäydellisyyden hyväksyminen vapauttaa kiitollisuuden. Ja siitä saa voimaa.

Kuuntelen pyhäaamuisessa rauhassa radiokirkkoa, jossa saarnan aiheena on evankeliumin anteeksiantamusteksti Matteuksen mukaan: ”Jos te annatte toisille ihmisille anteeksi heidän rikkomuksensa, antaa myös taivaallinen isänne teille anteeksi. Mutta jos te ette anna anteeksi toisille, ei isännekään anna anteeksi teidän rikkomuksianne.”

Ehdollinen anteeksianto? Entä jos eksyy kaivelemaan toisten itselle aiheuttamia mielipahoja ja niiden anteeksiantamisen tilaa? Läheskään kaikkea toiselle aiheuttamaansa ei ole itsekään tehnyt tahallaan, ei edes tiedä toisen pahoittaneen mielensä. Kaikkea itselle aiheutettua pahaa mieltä ei asianomainen tietämättömyydestä tai tieten pyydä koskaan anteeksi. Pitäisi kuitenkin antaa anteeksi eikä jäädä hautomaan asiaa.

Saarnassa ei puhuttu itseäni eniten askarruttavasta tilanteesta: entä jos ei voi antaa itselleen anteeksi, koskeeko Jumalan anteeksiantoehto sitäkin? Entä jos on tehnyt vaikka vain kerran itsellekin käsittämättömästi ja ilman mitään syytä toiselle pahaa? Jos on pyytänyt anteeksi, ehkä kokenut saaneensa anteeksi, mutta kokee itse tekonsa yhä anteeksiantamattomaksi ja kantaa syyllisyyttä läpi elämän?

Naapurin vesseli raahustaa itsensä kokoinen varustekassi ja maila messissä auton takakontin luo. Iskää varmaan odotellaan viitisen minuuttia ja sieltä hän puhaltautuukin paikalle ja tulevan kiekkotähden kuljetus puolen kilometrin päähän kaupungin jäähalliin treenivuorolle lähtee pihasta. Hetken päästä tulee äiti ja veljeään hiukan pienempi tyttö vaaleanpunaista pyörää tarmokkaasti polkien. Viikonlopun meiningit itse kullakin.

Minä istuin kuuntelemassa radiokirkkoa. Olin ottanut tällä kertaa virret ylös ja lauleskelin seurakunnan mukana. Aika nopeatempoista oli, omat fiilikset ei ihan siihen lentoon alkuun taipuneet. (Tämä ei ollut eka kerta. Joko minä olen hidastunut tai nykykanttoreiden virsirytmejä on turboahdettu. Minäkö se olin, joka parikymmentä vuotta sitten vielä määrittelin virsilaulun laahaavaksi jollotukseksi?) Saarna oli aika mainio, Markuksen evankeliumitekstistä (7:5-13) otettiin viipale ja se pureksittiin perin pohjin neljännen käskyn näkökulmasta. Voiko rakkauden velvoitetta kiertää? Toistettu lause jäi mieleen: ”Muista, että vastapäätä oleva on ihminen.” Mielessäni jatkoin: – niin ja vierelläsi, kaupan kassajonossa takanasi ja edessäsikin.

Uunissa kypsyvät Välimeren kyljykset, pihvit uunikasvisten ja kuorittujen tomaattien kera, maustettuna basilikasilpulla sekä lisukkeena sipuliperunat. Aurinko valaisee päivän – ja ajatukset viivähtelevät lasten ja lastenlasten luona.

Lempeää pilviharmaata, pisarain kodikasta ropinaa. Sade tuntuu hyvältä, kun ei tarvitse lähteä minnekään. Saa vain laatia ruuan uuniin kypsymään ja radiokirkon kuunneltuaan kääriytyä tutkimaan Hesarin kulttuurisivuja, joissa sunnuntaina on uutuuskirjojen esittelyjä ja matkansa päähän päässeiden hyvästejä.

Ajatus viivähtää omien rakkaiden luona; korvaamattoman puolison, jonka kanssa voi jakaa nämä hiljenevät vuodet; esikoisen, joka täytti jo nelosella alkavia vuosia ja ponnistelee musiikkipedagogina kiitollisena kulttuuritapahtumien avautumisesta sekä hänen rakkaastaan ja lapsenlapsistamme; kuopuksen, joka toimii it-alan töissä ja kantaa vastuuta perheestään puolisona ja pienten tyttöjensä isänä.

Iloitsen myös lämpimästä suhteesta veljeen ja puolisoonsa Lapsuusmaillamme sekä kummipoikaan, joka elämänsä keskipäivässä ahertaa sukutilaa viljellen, ja monta muuta tärkeää tointa ohessa hoitaen. Veljen perhe lapsenlapsineen on sitä verkostoa, jonka arvon ymmärrän ja haluaa säilyttää yhteyden hyvänä niin kauan kuin minusta riippuu.

Tunnen suurta iloa myös eri elämänvaiheissa syntyneistä ystävyyssuhteista. Koetan omalta osaltani pitää yhteyttä yllä ajankohtaisista riippumatta. Tulee vääjäämättä sekin aika, että ystäväpiiri pienenee luonnollisista syistä. Ystävyydessä on myös piirejä, joiden suppeus tai laajuus kertoo miten tiivistä ja monipuolista yhteyttä pidetään. Lähintä piiriä ovat ne ystävät, joihin yhdistävät erityiset yhteiset kokemukset ja vuosikymmenten hioma luottamus. On myös ystäväpiiriä, johon liittyminen ja etääntyminen on väljempää, mutta yhtä tärkeää ja arvokasta.

Sade kutsui nämä mietteet nyt tähän. Kiitollisuus täyttää mielen. ”Elämälle kiitos, sain siltä paljon…”

Sunnuntain kirkollinen teema, Totuus ja harha pani ajattelemaan radiokirkon äärellä. Olkoonkin, että yleisradion heinäkuun teemana on Etelä-Amerikka, tuntui kyllä vieraannuttavalta joutua keinuvarytmiseen ’lattarikirkkoon’ tavallisen luterilaisen messun paikalla. Ajattelin siinä, että kirkko mukautuu vaikka mihin, metsästäessään kuulijoita ja osallistujia. Tulos osoittaa, että harha on harha ja totuus on totuus. Turhaa on kuvitella saavansa helisevillä vaskilla ja kilisevillä kulkusilla koolle uutta seurakuntaa. Kuulijoina ovat kuitenkin ne samat kuin aina ennenkin, sanan ja virsien ruokaa kaipaavat nälkäiset sielut, jotka eivät kilinästä kostu eivätkä viihdettä elämäänsä sunnuntain kirkosta etsi.

Kullakin meistä on ihmisemme, perheenjäsenet ja ystäväpiiri. On hyvä, ettei ole maailmassa yksin ja irrallaan. Vaikka olenkin sama ihminen itsessäni, kukin nostaa vuorovaikutustilanteissa vähän eri puolia minusta pintaan.

Mistä puhutaan ja minkä sävyn yhteys kulloinkin saa, riippuu myös oman jaksamisen tilasta, ajankohdasta ja hetkestä, jona yhteys todentuu. Parhaita ovat ne kohtaamiset, joissa kokee vapautta olla itsensä ja tulla vastaanotetuksi. Yhtä tärkeää on voida ottaa vastaan toinen ihminen sellaisenaan niin, ettei puolin eikä toisin tarvitse olla varuillaan.

Vuorovaikutuksen vapaus ei ole itsestään selvyys. Siitä saa tuntea kiitollisuutta. Ei sitä tarvitse myöskään vakuutella, kyllä kiitollisuus ja toisesta välittäminen heijastuu sanoissa ja olemisen tavassa. Joskus kyllä tuntuu hyvältä yhteisesti todeta, mitä me toisillemme merkitsemme.

Tapasin ystävän, jonka kanssa on helppo puhua hengellisiä. Se on jotain taivaallista, kun kumpikin voi jakaa tuntojaan, pohdintojaan, kysymyksiään – eikä toinen asetu tietämään paremmin tai neuvomaan. Se on Samalla Tiellä kulkijan vertaiskokemuksen siunattu hetki.

Viime sunnuntaina hakeuduimme Lapsuusmaani kotikirkon messun striimausta seuraamaan. Mistä johtunee, että vuosi vuodelta se Lapsuusmaan kirkko vain kaunistuu ja ne tutut kuvat ja näkymät herkistävät. Palveluksessa oli toimittajana tuttu ja joviaali, jo eläkkeellä oleva kirkkoherra. Hänen tukkansa on vuosien myötä harmaantunut ja nyt on jo valkoinen, mutta tutut äänenpainot ja sydämellisyys ovat tallella. Tekstinlukijana oli paikallinen merkkihenkilö, jonka muistan poikana oppikoulun alaluokilta 1960-luvulla. Hänenkin päälakeaan kehysti tuuhea valkoinen hiuskruunu. Ymmärrän, että omista lapsuusvuosistani on melko paljon aikaa, ja minunkin ohimoillani vaalenee.

Rovastin saarna oli runsas, mutta niin mielenkiintoisella tavalla evankeliumitekstiä avaava, että luulen rippikoululeiriporukankin pysyneen hereillä. Mikä parasta, äänestä ja tavasta puhua kuuli, että asia elää puhujalle, se ei ollut tyhjää puhetta. Palveluksen virret oli valittu niistä, jotka olivat minun lapsuuteni tutuinta virsimaailmaa, ja virret laulettiin kokonaan, jolloin ne pääsivät puhumaan koko sanottavansa painolla. Monin tavoin ravitsevan jumalanpalveluksen ainoa harmitus oli (jälleen kerran) saarnatuoliin ja urkuihin kohdistetun kameran kuvan ja äänen synkroniongelma.