Räntänaamainen päivä. Eilen pamahti harvinainen huhtikuun ukkonen siellä täällä. Säät elävät elämäänsä, putinit sotivat sotiansa ja ihmiset pinnistelevät päivästä toiseen elämänsä reunaehtojen armoilla.

Istahdimme kuuntelemaan radiokirkkoa. Nauhoitus sekin taas oli, vaikkei sentään vuosien takainen siitä päätellen, että esirukouksessa muistettiin Ukrainan kansaa sodan keskellä. Palveluksen kokonaisuus muistutti sekahedelmäsoppaa: tavanomaiset messuosiot tulivat milloin missäkin järjestyksessä. Teemana olikin musiikkimessu: huilua, kannelta, urkuja; virpomalauluja, psalmikantillaatio, virsiä. Onneksi hengettömästi kilahtelevaa pianoa ei ollut mukana. Sananselityksestä jäi mieleen ajatus Jumalasta, joka heittäytyi ihmiseksi jakaakseen ihmisen kärsimyksen ja kuoleman. Tämä ajatus jatkuu mielessäni sodan tuhovoimien keskellä sinnittelevien ihmisveljien ja sisarten, lasten ja eläinten pelon, kärsimyksen ja paniikin jakavan Jumalan läsnäolon tarjoamaksi lohduksi.

Otin esiin talletut kauneimmat virpomavitsat pandemiantakaisilta vuosilta. Sydämessä on tallella vuosi vuodelta kasvavien virpojaimme laulu…

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.