”Marraskuu on kuoleman kuukausi, jolloin luonto vaipuu talven hautaan. Indoeurooppalaisen kantakielen sana oli martas, kuolevainen ihminen.  Martaus on ollut heikkous, raihnaisuus.” (Veijo Meri: Sanojen synty, Gummerus 2002.)

Kaksi päivää ja kaksi yötä on luonto henkinyt talven aavistelua, sentin pari luntakin maassa. Kaupungin päivä on hiljainen, aktiiviväki ahertaa töissään, opiskelijat ponnistelevat  määränpäätään kohti, lapset ovat tallessa päiväkotien ja koulujen huomassa. Ja me, joilla ei ole virkaa eikä tointa tai velvollisuutta, sinnittelemme kuoleman kuun yli joulun valoja kohti.

Miten vaikea kenellekin marraskuu on, sen tietää kukin öitään valvova ja päiviään torkkuva, maanisesti vastaan haraava tai peräti etelään pakeneva. Toki meilläkin, joiden päivät ja yöt kulkevat syyskauden alussa itsestään uomautuneessa rytmissä, olemiseen hiipii vaimeneva harmaus ja mihinkään lähtemisen vitkaus. Siitä vain todetaan yksin tuumin, että marraskuu on.