Istuimme pitkästä aikaa viettämään hämärän hyssyä barokkimusiikkia kuunnellen. Pyhäinpäivän tienoo on mitä otollisinta aikaa asettua aloilleen, sytytellä kynttilöitä edesmenneen sukupolven kuvien äärelle ja katsella liekkien liikahtelua huoneisiin laskeutuvassa syvenevässä hämärässä. Beethoovenin sinfonioiden raskas pauhu hiljaisiin valoviiruihin haipuvine välijaksoineen jos mikä sopii tähän vuodenaikaan, missä kotikadun koivut ovat luovuttaneet viimeiset lehtensä puuskaisten tuulien matkaan, ja oksien karu paljaus kertoo, mitä vuodenaikaa me pohjoisen ihmiset elämme.

Vähän ennen pimeää tulen ajatelleeksi, miten juuri tänä syksynä olen toistuvasti nähnyt unia, joissa elämäni eri vaiheisiin liittyneet, nyt jo tuonpuoleiseen siirtyneet ihmiset häilähtelevät hiljaisina, mutta tunnistettavina taustahahmoina. Eivät he puhu, eivät osoita tunteita, mutta mitä unissa tapahtuukin, ovat siinä ikään kuin todistajina. Vaikka unissa itsellä olisi vaikea tilanne, jota en osaisi ratkaista, he eivät puutu tapahtumiin, mutta heidän läsnäolonsa luo turvaa. – Tajuan, että musiikki toimii samalla tavoin. Se ikään kuin osallistuu kuulijan meneillään oleviin alitajuisiin prosesseihin, keventää raskautta, rikastaa hiljaisuutta, valostaa pimeää, luo turvassa olon kokemuksen.

Eilen olimme yhdessä Toisen sukuperheen sitkeimmän lotan satavuotissynttäreillä hoivakodissa. Kun tulimme paikalle Täti huiski tukastaan papiljotteja purkavan hoitajan käsiä kauemmaksi. Rullat saatiin pois, mutta lumivalkeita kiharoita ei saatu sovinnolla kammatuksi auki. Kiharat kiharoina, Täti vissiin tuumi.

Hoivakodin porukka oli aterialla ja Täti liittyi joukkoon. Toisen serkkumies tuli paikalle kauempaa ja löysi perille sillä välin. Saivat serkukset vaihtaa päällimmäiset kuulumisensa pitkästä aikaa. Hoitajat kattoivat meille neljälle oman kahvipöydän. Kaksi komeaa kinuski-kermakakkua oli tehty ja kun Täti ja me vieraat olimme osamme saaneet, jaettiin kakut kaikille tasan kahvin kera. Hoitajat lauloivat porukalla Tädille onnittelulaulun, johon yhdyimme mekin. Luin kaikki neljä korttia Tädille. Yksi niistä oli tullut postissa meidän kautta, toisen haimme tullessa Tädin kotiovien välistä – se oli Espoon Sotaveteraanien yhdistykseltä.

Reilu tunti siinä vierähti jutellessa. Täti nukahti istualleen toviksi kahvin ja kakun nautittuaan. Meidät hän on tunnistanut sukulaisikseen, mutta otti veljenpoikansa myös halaten vastaan, kun olin hänet esitellyt. (Minä olen Tädille äänitorvena, miesten matalista äänistä hän ei saa selvää.) Kiittelimme hoitajia Tädin puolesta. Tädin huoneen lipastolle jäivät muistoksi kortit, orkidea ruukussaan ja elämäniloinen kukkakimppu maljakossa sekä hoitajien tuomat pehmolelut.

Ajamme hoivakotiin tapaamaan Tätiä. Siellä hän istuu olotilan sohvaryhmässä television äärellä. Ovat päiväohjelman mukaan katselleet siinä jumalanpalveluksen, kuka enemmän kuka vähemmän seuraillen tai hiljaa nuokkuen. Eilen oli vietetty juhannusta ulkoillen.

Vietämme aina käynnillämme pienen kolminkeskisen juttuhetken Tädin kanssa. Ensin kampaan hänen kauniisti laineille laitetun valkoisen tukkansa. Kerromme aina ketä olemme, missä vuodenajassa mennään ja minkälaista kesä ulkona on. Täti vastaa silittämällä poskea. Olin leikannut mukaan omasta pihastamme punaisen ja Tädin kotitalon pihapiiristä valkoisen juhannusruusupensaan oksan tuomaan kesän tuoksua huoneeseen. Maistelemme yhdessä kotimaisia mansikoita. – Hyviä, sanoo Täti.

Laulamme Tädille ’Tuuli hiljaa henkäilee’ ja kerron, että se oli kuoromme kevätkonsertin ohjelmassa. Kysyn onko Täti koskaan laulanut kuorossa. – Lapsena, hän yllättäen sanoo. Ehkä se oli koulun kevätjuhlassa Sortavalassa muinoin?

Otamme vielä muistoksi kuvan käynnistä. Kun näytän kuvaa, Täti sanoo: – Vanha.

Hiljaista on. Piha on kukkinut lemmikinsinisen aaltonsa, ruukkuihin istutetut kesäkukat ovat nyt vauhdissa. Toinen sukelsi vajaan, kaivoi keinun osat esiin ja kokosi kehikon. Aamuvarhaisella ja illalla auringon mentyä mailleen siinä on hyvä istuskella vanhan tammen lehvien alla.

Eräänä päivänä kyläillessämme kohtasin taulun. Ystävä oli nostanut sen pöydälle odottamaan tuloamme. Hän kertoi löytäneensä taulun edesmenneiden vanhempiensa jäämistöstä. Takana on nimikirjoitus ja vuosiluku 1923. On vaikea sanoa, onko kyseessä piirros vai taidevalokuva, taidokasta työtä kuitenkin.

Kuvassa on äärimmäisen tiheä tunnelma, joka tekee siitä ainutkertaisen. Hämärässä valohämyssä on kaksi hahmoa, vanha, valkotukkainen ja parrakas mies ja nuori tyttö. Vanhus soittaa viulua, tyttö istuu lattialla nojaten vanhuksen polveen. Soittajan silmät ovat kiinni, tytön katse viipyy hänen kasvoillaan.

Kuvaa katsoessani tunsin harvinaisen voimakkaan liikutuksen, silmäni kyyneltyivät. Mihin sieluni syvyyksiin kätkeytyneeseen suruun tuo vanha kuva koskettaa kuin auringon säde puun lehvien lomasta, ajattelin. – En tiedä taulun tarinaa enkä arvoa, sanoi ystävä, mutta haluaisin antaa sen sinulle, muistoksi.

Täti on juuri juonut kahvinsa ja halaa lämpimästi, kun tulemme häntä tervehtimään suojus kasvoilla iltapäivällä. Tumma mieshoitaja saattaa meidät tädin huoneeseen ja koska siellä on vain kaksi tuolia, tuo pyörätuolin, johon auttaa tädin istumaan. Tädin rollakävely näyttää huonommalta kuin viimeksi. Haen vessapaperia ja pyyhin kahvijälkiä tädin leualta. Hän ei haluaisi istua, tahtoo koko ajan sängylle pitkäkseen. Hoitaja on kuitenkin sitä mieltä, että kun tunnin päästä on ruokailu, sitä ennen ei kannata mennä vuoteelle. Täti huokaa alistuneesti ja kun hoitaja on mennyt, pyytää kohta taas. Mietin, saako täällä levätä, jos on väsynyt. Täti tarvitsee kaikkeen liikkumiseen apua.

Kurkistan kaappeihin. Vaatteet ovat myllääntyneet sekaviksi kasoiksi. Ne mitä toimme tädin kotoa, ovat siellä huiskin haiskin talon vaatteiden seassa. Helmikuussa jo kadonnutta toista omaa tohvelia ei ole löytynyt, tädillä on jaloissa jotkut talon sisätossut.

Kerron, että ulkona on kaunis, viileä kesäpäivä. Olemme tuoneet pihaltamme tuoksuvan kukkaoksan. Täti nuuhkii sitä. – Sireeni, hän sanoo. – Meidän pihassamme kukkivat parhaillaan sireenipensaat ja taivaansiniset lemmikit, kerron. – Sinä kävit ennen ahkerasti kirkossa, jatkan sitten. – Niin kävin, täti vastaa. – Lauletaanko yhdessä suvivirsi? Syntyy suloinen hetki, jossa olemme kolmisin samassa pyhäisessä tunnelmassa. Kuin kirkossa. 

Lähtiessä viemme tädin pyörätuolissa olohuoneeseen, jossa moni asukas jo on ruokaa odottelemassa. Siinä soi Tapio Rautavaaran laulama valssi: ”En päivääkään vaihtaisi pois…” Joku hyräilee mukana.

Tämän vuoden pääsiäisviikko oli meille perinteitä kunnioittaville hiukan erilainen kuin ennen. Ehkä voisi sanoa, että hiljaisuus hengitti keveämmin. Paastonaikaa sävyttänyt yksinkertaisuus ruokapöydän antimissa ikään kuin vain tapahtui, alleviivaamattomasti. Kiirastorstain ehtoollispalvelukseen osallistuttiin ja passiomusiikkia kuunneltiin kotona kuten ennenkin. Luin vähemmän, kirjoitin vähemmän, ehtoollisen jälkeen emme osallistuneet jumalanpalveluksiin.

Noteerasin aurinkoiset päivät, häikäisyn ja lämmön, kirpeänviileät yöt ja raikkaat aamut. Hämmästelin krookuksiani, jotka avasivat kukkansa juuri pääsiäispäiväksi. Ja kampesin itseni ja Toisen sauvakävelylle lähimetsikköön, jossa polku yhä oli pelottavan jäinen. Kävimme maanantaina tervehtimässä suvun vanhusta hoivakodissa ja kokoonnuimme perhepäivälliselle kuopuspojan perheen kutsumina. Kaikki oli tasapainossa jotenkin. Saimme hyvää pääsiäistä.

Oi näitä hiljaisen viikon aurinkoisia ja rauhantäyteisiä päiviä, jotka antavat pihan versoille lämmintä paistetta ja keventävät ihmisen askelia poluillaan. Olkoonkin pitkäperjantai, ei ole päivä pilvinen eikä mieli mieti kenenkään kuolemaa.

Tapasin taannoin tutun ihmisen, joka kutsui arkiselle lounaalle. Olemme olleet työvuosinamme eri asioissa yhteydessä, hän nuorempana on vielä ottanut lyhyen viransijaisuuden pestin kotiseurakunnassani hoitaakseen ja muisti minut. Ilahduin siitäkin, että meillä oli riittävästi aikaa keskusteluun, josta ei ollut kiire pois.

On ystäviä joiden kanssa aloitetaan siitä mitä on tapahtunut sitten viime tapaamisen. Voi olla avoin juuri luottamuksensa verran, kysyä varovasti puolin ja toisin kuulumisia, tuntemuksia ja elämän tilaa. Nautin erityisesti keskustelumme luontevasta soljumisesta tasolta toiselle syvyyssuuntaan. Päädyimme keskustelemaan eksistentiaalisesta yksinäisyydestä.

Hyvä keskustelu antaa eväitä omiin hiljaisiin mietteisiin, synnyttää oivalluksia. Sellaisesta lähtee kumpikin taholleen jaetulla ilolla ja viisaudella ravittuna kuin juhla-aterialta.

Pirkko Kotirinta, Hesarin kulttuuritoimituksen esimies ja pitkän kulttuurielämän kokemuksen perspektiivissä tunnettu toimittajapersoona, kirjoitti taannoin Näkökulma-kolumnin aiheesta Kun suremme tulevaa jo etukäteen (HS 5.3.2023). Siinä hän pohtii tanskalaisperäistä uudissanaa ventesorg, jota kokee parantumattomasti sairaan tai psyykkisesti kadonneen, vaikkapa muistisairaan läheinen. – Tiedän mistä puhutaan, uskon, että sinäkin tiedät.

Kolumni nostaa esiin aiheeseen liittyviä muita uudissanoja, jotka pienellä viiveellä ovat jostakin esiin putkahtaneena tarttuneet keskusteluihin ainakin kirjallisissa piireissä, kuten kuolinsiivous. Vanhastaan jo tunnetaan ’talon toimitus’ ja saattohoito. ”Soitteli tuuli jo kauan suruviestiä hiljalleen…” on monessa kuolinilmoituksessa. Suruviesti vain ei aina soi hiljaa, joskus se huutaa kivusta ja epätoivosta tai haluaa vain kuolla. Memento vita pre memento mori.

Ennakoiva suru ei vähennä lopullista. Mutta se valmistaa väistämättömään, valmistaa myös häntä, jonka hidas tai kiihtyvä liukuminen tavoittamattomiin läheisiä painaa. Surulla on monet kasvot, se elää hetkestä hetkeen. Joskus sitä torjuu, kuin totuutta, joka pyrkii tietoiseksi. Joskus sitä maistelee pienissä erissä kerrallaan voimien mukaan. Ei sitä kannata etsiä tai tarjota kenellekään tehtäväksi. Siihen voi vain suostua, jos se pyrkii sydämelle. Suostuminen on elämää.

Tunnetko sanonnan ”vuodet eivät ole veljeksiä”? Lisäisin tuohon ’ja vanhan joka päivällä on oma ilme’. Pari päivää sitten koetut elämän energian tunnot elävät yhä vahvoina unissa lastenlasten kohtaamista miettiessä. Talvilomatunnelmissa tapasimme sekä isot että pienet.

Palaan mielessäni hetkeksi eiliseenkin, kiukun kireisiin kirahduksiin, joista jäi jälkeen ihmetystä, surua. Toinen vetäytyi luolaansa, sulki oven. Minä vein pussukat piharoskiksiin ja lapioin lumia oven edustalta ja polulta. Syötiin hiljaisuuden vallitessa. Seestyi, selkeni, kireys lientyi.

Jos päivien tunnelmia tutkii tarkemmin, voi tunnistaa, mistä ne milloinkin kumpuavat. Mikä on kummankin omaa sisäistä tasapainoilua, mikä omien tai toisen mielialojen ja sanojen nostattamaa mielenmyrskyä. Lopulta kaikki, mikä tapahtuu, on tarpeen, että sopuisa vuorovaikutus taas löytyy.

Toiselle toimii oven sulkeminen. Mikä on oma tyyneyden ja ilon lähteeni? Metsäpolku. Hyvä kirja. Tuohusten liekkien tai takkatulen katselu jakkaralla istuen. Rukouslaulun hyräily. Siitä on hyvä nousta ja palata askareihinsa tai asettua levolle ja antaa unien tulla. 

Kuusi tuikkii valoissaan ja koruissaan aamusta iltaan asti. Huomenna se riisutaan ja neulaset imuroidaan, mihin kaikkialle ovat kulkeutuneetkin. Jouluruuat syötiin jo uuteenvuoteen mennessä, jäljellä on enää taatelikakkua. Viimeiset kotitekoiset piparit katosivat loppiaisaamun kahveilla. Arjen myötä palataan tavallisiin ruokiin, tavallisessa rytmissä.

Tähti ja valokranssit loistavat ikkunalla vielä tänään. Toinen tietää, että niiden energiankulutus on pientä. Huomenna nekin katoavat komeroihin odottamaan uutta jouluaikaa vauhtiin päässeen vuoden lopulla.

Lumi tulee harvaan leijuvin hiutalein alas, ennustettu myrsky on ajautunut jonnekin muualle. Pakkasta on ollut mukavasti alle 10 astetta. Auringonnousun aikaan kävelin pihan poikki ja pysähdyin katsomaan läheisen puiston vanhoja petäjiä. Niiden korkeilla latvoilla hehkui lumoavan kaunis aamuvalo. Hetki, jota aivan liian harvoin osun todistamaan.

Valo on vuodenaikojen elementeistä kiehtovin, se ei koskaan ole vakio. Mikä kaikki alati vaihtuviin sävyihin vaikuttaakin, sitä ei osaa ennakoida. Minkä valo valloittaa, mitä yksityiskohtaa se korostaa, minkä jättää varjoihin ja milloin taas ohut tai paksu pilvikerros hämärtää päivänkin. – Maa on niin kaunis, taivas niin kirkas ja ihmisen sielu vaeltaa ihanaa tietään lumoutuneena näkemästään.