Se oli eilen. Oli sovittu, että haemme Esikoisen kotoaan, joka on sopivasti matkan varrella. Istumme hyvissä ajoin hänen pihallaan autossa ja odotamme. Hän porhaltaa pyörällä paikalle mailakotelo selässään. Kohta hän istuu jo soittimineen takapenkillä tukka kosteana, tummassa puvussa ja paidassa.
*
Kappeli on uudehko, valoisa, kaunis. Tädin yksinkertainen, vaaleanharmaalla pellavalla päällystetty arkku on valmiina alttarin edessä kukkineen. Päätyyn on asetettu veteraaniliiton havuseppele sinivalkoisin nauhoin. Käyn vielä sytyttämässä kynttilän kappelin Kristus Vapahtaja -ikonille. Toinen vei edellispäivänä pienen Kristus-ikonin tätinsä arkkuun sairaalan kappelissa.

Esikoinen soittaa pehmeästi ja hiljaa vanhaa sävelmää ”Mun kanteleeni kauniimmin taivaassa kerran soi, siell’ uusin äänin suloisin mun suuni laulaa voi.” Sitä kuulimme Tädin laulavan kotona, myös itsekseen. Pastori toimittaa siunauksen, johon kuuluu raamatun tekstejä, uskontunnustus ja Isä meidän rukous. Pieni saattojoukkomme yhtyy kanttorin mukana virteen: ”Siell’ kaunis kannel soi, he veisaa virttä uutta, ei koskaan lopu se, ei koskaan vanhene…”Arkulle piirtyy risti saatesanoin ”Maasta sinä olet tullut ja maaksi sinun pitää jälleen tulla. Jeesus Kristus vapahtajamme on sinut viimeisenä päivänä herättävä.” Puhdas hiekka kimaltaa himmeästi alttarin paratiisi-ikkunan valossa.

Sello ja urut kietovat väsyneen matkaajan toivomaansa lepoon Ave Marian sävelin. Kokoonnumme vielä arkun ääreen yhdessä, Toinen, hänen ainoa serkkunsa ja molemmat poikamme. Hiljaisuus täyttyy kiitollisuudesta, nousee kevyesti lentoon kuin alttarin lasimaalauksen lintu.
*
Muistoaterialla tuoksuvat Tädin kuvan vieressä ruusut, valkoiset ja punainen. Ruoka maistuu, muistelemme tähdenvälejä Tädin vaiheista. Pojilla on oma hauska muistonsa. ”Täti pelasi meidän kanssa aina Mökkiä, kun siihen tarvittiin vain kynä ja paperia.” Muistan sen – ja poikien pienet innokkaat kasvot. Pojat hankkiutuvat siitä töihinsä tahoilleen – ja me jäämme puhelemaan vielä hetkeksi kolmisin kaikesta. On hyvä ja lämmin, ehkä myös vähän hellä olo. Tädin kuva hymyilee.

Täti lähti elämästään kiirastorstaiyönä. Meille ilmoitetaan Pitkäperjantaiaamuna kuolemasta. Ruumis on viety hoivakodista ison sairaalan kylmiöön säilöön. Hoivakodin huone on tyhjennettävä tädin vähistä tavaroista ensimmäisenä arkipäivänä pääsiäispyhien mentyä. Toinen soittaa serkulleen ja he sopivat tavaroiden hakemisesta.

Pitkäperjantai on hyvä päivä antaa surulle tilaa kummankin sisimmässä ja asettua taloksi kotiin. Toinen etsii saattovuosina otetuista kuvista kaksi vuotta sitten otetun, jossa täti istuu omassa keittiössään. Silmissä on elämää ja ilme tyytyväinen. Siitä saa tulostettua sopivan kokoiset kuvat sekä kotiin että muistotilaisuuteen. Asettelen kuvan kehykseen ikoninurkkauksen pöydälle ja sytytän tuikun lasimaljaan.

Pääsiäislauantaina käymme kuopusperheen luona keskustelemassa asioista. Tuntuu hyvältä tavata heitä ja se, että poikamme haluaa tulla saattamaan tätivanhusta. Siitä on meille paljon tukea. Pääsiäispäivänä esikoisen perhe syö lammasateriaa kanssamme, kuten oli sovittu. Heille on kerrottu tapahtuneesta. Aterian lopulla pyydän Vaaria kertomaan perheelle ajatuksistaan ja tunnelmistaan kummitätinsä pitkän saattomatkan päätyttyä. Teinipoika ja -tytär kuuntelevat hiljaa.

Pääsiäismaanantaina listaamme arkena hoidettavia asioita. Hautauslupa hoivakodista, tädin tavaroiden vienti takaisin kotiin. Sukuselvitys vireille keskusrekisteristä perunkirjoitusta varten. Hautauspalvelujen tutkimista nettisivuilta, arkun, arkkuvaatteen, kukkalaitteen ja uurnan valikointia. Siunausaika voidaan varata vasta osallistujien aikataulujen täsmennyttyä. Esikoinen tulisi soittamaan ja hänen viikkoaikataulunsa on kirein. Kuopuksen perhe on varannut viikoksi matkan kolmen viikon päähän, se on takaraja. Toinen käy keskusteluja sisarensa ja serkkunsa kanssa. Varmistuu, että saattojoukko tulee olemaan maksimissaan kuusi henkeä. Viikot tuntuvat lyhyiltä kaikkeen.

Toinen viikko alkaa. Lupaan hoitaa seurakuntayhtymän varaustoimiston. Automaatti vaatii heti valintoja tyyliin ”jos sitä – valitse tätä”. Miesääni kertoo, että olen viidentenä jonossa. Kaiutin häiritsee, asia ei etene, varttitunnin päästä olen edelleen viidentenä. Katkaisen ja valitsen takaisinsoiton. Se merkitsee päivystystä puhelimen ja asialistan tuntumassa koko päivän. Toimistoaika päättyy. Ärtyneenä mietin miten typerää on soittaa mihinkään varausnumeroon maanantaiaamuna. Lopulta soitto tulee, varttia vaille neljä. Kireä naisääni: – Seurakuntien varaustoimisto. Käy ilmi, että siunauksissa on ruuhkaa. Rohkenen kuitenkin esittää perustellun toiveen toimituksesta seuraavalle viikolle. – Nyt kyllä varataan jo toukokuun puoliväliä näissä… Mutta kun matka ja uurnanlasku toiselle puolen Suomea… – Naputusta ja ähkettä, sitten: – Ainoa paikka ja kellonaika olisi… – Se sopii meille, varataan se. Toinen soittaa saman tien hautaustoimistoon, saa ajan huomisaamuksi.  

Siunattu paikka! Hautaustoimistossa on rauhallista, ystävällisen asiallinen nainen etenee selkeästi ja joutuisasti asia kerrallaan. Soittaa saman tien ja varaa kuljetuksia, varmistaa varastosta valitun arkun ja uurnan ja tilaa kukkalaitteen. (Onpa hyvä, että olemme katsoneet ne valmiiksi.) Arkut nähdään kuvina isolta ruudulta. Kysyn vielä muutamia asioita, vastaukset tyydyttävät eikä mistään tule ongelmaa. Lasku tulostuu saman tien koneelta ja Toinen kirjoittaa nimensä alle. Kaikesta tulee kopio kansioon mukaamme. Poistumme helpottuneina ja tyytyväisinä. – Puolelta päivin soittaa pastori, kuulen Toisen sopivan tapaamisesta kolmen tunnin päästä. Syömme lounaan ja hän ehtii levähtää hetken ennen kuin lähtee. – Tiedotan pojille tilanteen. Illalla toteamme, että saamme loppuviikon vapaata häärimisestä, asiat ovat nyt ammattilaisten käsissä.

Toiselleni kopsahti vuosilukemaan yksi lisää. Hänelle se tapahtuu meistä ensin, puolivälissä kevättä. Minä olen saman tosiasian edessä keskikesällä. Menemme tasavuosia molemmat seitsenalkuisella kymmenellä kohti seuraavaa kuten jo yli puoli vuosisataa olemme yhdessä menneet. Miksi nyt tuntuu kuin vuosien vilinää haluaisi jo jarruttaa? Tosiasiassa aika liukuu samaa tasaista tahtiaan, vaikka kuinka sitä haluaisi venyttää.

On tapana onnitella, ja kyllä, onnea ei ole koskaan liikaa. Siinäkin kyllä on eroa, mitä kunkin ikävaiheen onni on. Ei tällä kymmenellä tarvitse enempää omaisuutta tai rahavaroja, ei mainetta, kunniaa eikä arvomerkkejä. Terveyttä jos olisi siinä määrin, kuin elämään kahden kotona ja yhteyden pitoon läheisten kanssa tarvitaan. Rakkautta ja sopua jos riittäisi hyvinä sekä huonoina päivinä. Kiinnostus ajan ilmiöitä kohtaan jos vielä säilyy ja kyky vuorovaikutukseen. – Se riittäisi onneksi.

– Mentäisiinkö jouluksi kylpylään, heitin adventtina jonkun mainoksen inspiroimana. Oi, olisipa mukavaa mennä valmiille. Ei kauppa- eikä keittiösulkeisia! Liottaisi vain kipuilevaa selkää lämpimissä poreissa. Vaan siitä ajatus lähtikin liitämään ihan omaan suuntaansa: – Oikeastaan ikävöin kahdenkeskistä joulua, sain sanotuksi. Toinen katsoi hetken vaiti, onko tuo tosissaan. Sitten: – Niin minäkin.

Se on mahdollista, sielu ilahtuu perusolemustaan myöten: joulu kahdestaan, rauhaisasti, kotona. Itse kasatut täytymiset ovat poissa. Kiireetöntä, vapaasti liukuvaa, spontaania. Lupaukset eivät paina. Hetkelliset riitasoinnutkaan eivät riko mitään, mikä on totta. Joulurauha on mahdollista. Olen kiitollinen, että voimme kokea tämän juuri nyt, kun on 50:s joulumme.

Muistelimme yhteisen historiamme erilaisia jouluja. Kerran olimme kummankin sukulaisissa joulun, mutta esikoisen syntymän jälkeen perhejoulut vietettiin aina kotona. Vasta paljon myöhemmin, lasten aikuistuttua, vietimme kaksi joulua kahdestaan poissa kotoa, Istanbulissa kerran ja Salzburgissa toisen. Niissä oli oma outo hohtonsa. Tänä jouluna tunsin kiitollista haikeutta erityisesti niistä vuosista, kun pojat olivat pieniä ja niistä, kun ensimmäinen lapsenlapset, pojanpoika ja pojantytär äitinsä myötä ja myöhemmin Kuopuksen pienet tytöt liittyivät äitinsä kera jouluihimme. Sukuperhe, elämän lahjojen rikkaus!

Nyt katselimme taas oikeiden kynttilöiden hidasta valoa pienen kuusen oksilla. Kuuntelimme vuosien mittaan yhdessä hankituilta levyiltä joulumusiikin rakkaimmiksi tulleet sävelet. Perhe oli läsnä kaikessa, vaikka tahoillaan ja muistoissa. Me, kahden, kotona – kuin joskus matkamme alussa. Onnellisten hetkien ja haikeiden muistojen joulu.   

olen valoa kaipaava syysihminen. aterialle käydessä sytytän aina ensimmäiseksi kynttilän, se on valonrukoukseni ja samalla ateriamme siunaus. minussa on oma sisäinen ajastin. jonakin pilvihämäränä syksyn sadeaamuna haen vitriinin laatikosta kesälomalla olleen kynttilän pöydälle. siinä niitä palaa yksi toisensa jälkeen eri väreissä yli talven niin kauan kunnes kevätihmiseni alkaa heräillä. vuodenaika, joka pilvitilanteesta riippumatta saa kylpeä yltäkylläisessä valossa, ei liekkejä tarvitse.

pimeän matkalle tarvitsemme lumen himmeää kajoa ja kynttiläin lempeää hämärää. adventtiajan syvin olemus: liekki liekiltä valo kasvaa  kohti joulua.

pissismummo täälä, heippa ja risat. täydellisen asiantuntemattomuuden muuraamalla varmuudella on mummo julistanut hourailuksi ja toiveuneksi tämän alvariinsa hoetun nykymantran: Suomen puolustustahto ja -kyky on korkeimmillaan sitten sotienjälkeisten aikojen. jaa, onvai, mutisee mummo, uskokoon ken tahtoo. mummonmuistiin ei näissä ip-paraateissakaan oo ollu ku muutama epätahtia marssiva ja rivit kiemurallaan etenevä sekalainen reservisakki, pari pasia ja sotamuseosta lainattu hinattava tankki. (ei silti että mummoa olis ikinä saatu paikalle tai ees teeveen ääreen toista kertaa.)

mummoa huomattavasti asiantuntevampi poikakaveri otti asiakseen asettaa mummon itsenäisyyspäivän kunniaksi ja tietojensa päivitys tähtäimessään tauluteeveen ääreen seuraamaan paraatia – mieluusti ilman kommentteja – ja kuuntelemaan tarkkaan selostusta. mummo ei tohtinut päästää pihaustakaan. Ja kas, miten asiain nykytila alkoikin näyttää tosiasialliselta ja enemmän senkaltaiselta kuin on annettu ymmärtääkin. porukkaa marssi tahdissa pataljoonakaupalla ylipäällikköherran ja kaupungin edustajain ohitse kunniaa tehden. niiden perästä vyöryi armeijan eri toimiin suunniteltuja rautaisia ajoneuvoja katkeamattomana nauhana paikalle niin, että mummo jo huolestui kestääkö tiesilta – Suomen sillat kun ovat kuulemma järjestään remontin tarpeessa. ilmavoimissakin oli peräti kaksi neljän hornetin muodostelmaa ja yksi helikopteri. ja mitä vieläkin! nyt ällistyi mummo ihan kybällä: mahtava punapipoinen tätiarmeija ja monta muuta maanpuolustusintoa puhkuvaa kansalaisjärjestöä vyöryi esiin posket pakkasesta punaisina. vain kenttäkeittiön rokkapata puuttui.  

mummo on nyt päivitetty, hän myöntää: mantra on tehonnut. olosuhteisiin (valtion velkalaiva uppoamaisillaan etc) nähden maanpuolustuskyky ja -tahto on totisesti mahdollisuuksiensa tapissa sitten sotien jälkeisten rähmälläänolon ja pakkokaveruuden vuosien. heureka!

jk. iltakalaasit pressalinnassa oli sitten Salen ja Jennin viimeset. pakko ne on aina kansalaisen katsoa, tietää ees suurin piirtein ketä sielä on ollu paikalla ja missä kunn…siis pukimissa. Sale kaipasi jo varmaan kotiin haaveilemaan eläkevuosista, käyhän tuommoinen hard work’s night voimille parin tuhannen erilaisen kädenpuristuksen jälkeen kahdentoista vuoden urakan loppusuoralla.  

Seurakunta kokoontui juhlamessuun kirkon 60 v ja urkujen 30 v merkeissä. Kuulumme Espoon hiippakuntaan, joten Kaisamari-piispa oli arvovieraana. Hän puhui lämpimästi ja painokkaasti saarnassaan rauhan sanoman puolesta. Miten itse kukin voisimme edistää rauhaa maassamme, ihmissuhteissamme, yhteisöissämme, Euroopassa ja kaikkialla maailmassa.

Ovesta sisään astuessa vastassa oli hämmentävä hulina. Tavallisesti keravalaiset tulevat kirkkoon viittä vaille kymmenen, nyt oli huiske jo varttia vaille. Kirkko tuli kerrankin täpö täyteen, ja elämys oli kokea lasten ja nuorten runsas osuus kirkkoväessä. Koraalikuoro oli saanut vahvistusta miesääniin ja sointi oli sen myötä tasapainoisempaa. Laulavien lapsien mukana olo toi elämän sykettä. Hoosianna kohosi riemukkaasti korkeuksiin, ja ’palmunoksat’ siivittivät adventin rukousta: Herra, auta!

Lukuosuuksissa skarpattiin ja volyymit olivat kohdallaan. Ehtoollisen aikana oli kyllä vähän torikokouksen tunnelmaa, kun eläväinen seurakuntaväki penkeissä pulisi innokkaasti, ja pitkät jonot kiemurtelivat alttarille sekä kirkkosalin jakopisteille. Kotiin lähtiessä sai halutessaan osallistua ulkona telttakatoksessa glögitarjoiluun. Kutsuvieraille oli tarjolla läheisessä seurakuntasalissa puuroa ja kahviakin. Juhlan tuntua!

Aamulla satoi ropisten. Tulimme ajoissa terveyskeskukseen varatulle rokotusajalle. Ällistys oli suuri, kun ovikatoksen alle oli ahtautunut useita kymmeniä odottajia, joilla kaikilla oli aika varattuna viiden minuutin välein. Miksi ihmisiä ei päästetty sisälle, odotusaula oli aivan tyhjänä? Osa oli myös saanut virheellisen paikkatiedon, ja löytänyt sieltä ovesta lapun: menkää terveyskeskukseen. Vastaanottaja koetti lukea listasta nimiä (katoksessa ei ollut valoja) ja päästää ihmisiä sisälle listan mukaan. Pääsimme sisälle vain kymmenen minuuttia myöhässä ajastamme.

Iltapäivällä venytettiin pöytää, että saatiin koko perhe mahtumaan sen ääreen. Vaarin toivekakku oli Sacher, josta seurasi, että lapsenlapsille oli varattu jäätelöä. Meidän perheen keskustelu on yhtä hulabaloota, puhutaan ristiin rastiin yli pöydän ja kovaäänisimmät voittaa skaban. Ajattelin, että jos olisin jaksanut voittaa hulabaloon, olisin kertonut, että minun isäni oli hyvä ihminen, perheen ja yhteisönsäkin arvostama. Ajattelen myös, että puolisoni on ollut hyvä isä pojillemme. Nyt näyttää, että pojista on kehkeytynyt hyviä isiä omalle perheelleen. Olen kiitollinen. Ehkä saan sen joskus sanottuakin.

Ei ollut ehkä kovin hyvä idea ottaa rokotusaika isänpäivän aamuksi. Ilmeni, että ennen kuin viimeiset pienet hulabaloojuhlijat poistuivat kotiin päin isänsä kera, meiltä oli jo virta vähissä. Olkavarsia kuumotteli, päätä vihloi ja väsymys kaatui ylle kuin paksu sumu. Tällä kertaa unohtunut esine oli pikku reppu, jossa oli varavaippa ja vesipullo. Se oli ollut piiloleikissä mukana.

Istuimme pitkästä aikaa viettämään hämärän hyssyä barokkimusiikkia kuunnellen. Pyhäinpäivän tienoo on mitä otollisinta aikaa asettua aloilleen, sytytellä kynttilöitä edesmenneen sukupolven kuvien äärelle ja katsella liekkien liikahtelua huoneisiin laskeutuvassa syvenevässä hämärässä. Beethoovenin sinfonioiden raskas pauhu hiljaisiin valoviiruihin haipuvine välijaksoineen jos mikä sopii tähän vuodenaikaan, missä kotikadun koivut ovat luovuttaneet viimeiset lehtensä puuskaisten tuulien matkaan, ja oksien karu paljaus kertoo, mitä vuodenaikaa me pohjoisen ihmiset elämme.

Vähän ennen pimeää tulen ajatelleeksi, miten juuri tänä syksynä olen toistuvasti nähnyt unia, joissa elämäni eri vaiheisiin liittyneet, nyt jo tuonpuoleiseen siirtyneet ihmiset häilähtelevät hiljaisina, mutta tunnistettavina taustahahmoina. Eivät he puhu, eivät osoita tunteita, mutta mitä unissa tapahtuukin, ovat siinä ikään kuin todistajina. Vaikka unissa itsellä olisi vaikea tilanne, jota en osaisi ratkaista, he eivät puutu tapahtumiin, mutta heidän läsnäolonsa luo turvaa. – Tajuan, että musiikki toimii samalla tavoin. Se ikään kuin osallistuu kuulijan meneillään oleviin alitajuisiin prosesseihin, keventää raskautta, rikastaa hiljaisuutta, valostaa pimeää, luo turvassa olon kokemuksen.

Eilen olimme yhdessä Toisen sukuperheen sitkeimmän lotan satavuotissynttäreillä hoivakodissa. Kun tulimme paikalle Täti huiski tukastaan papiljotteja purkavan hoitajan käsiä kauemmaksi. Rullat saatiin pois, mutta lumivalkeita kiharoita ei saatu sovinnolla kammatuksi auki. Kiharat kiharoina, Täti vissiin tuumi.

Hoivakodin porukka oli aterialla ja Täti liittyi joukkoon. Toisen serkkumies tuli paikalle kauempaa ja löysi perille sillä välin. Saivat serkukset vaihtaa päällimmäiset kuulumisensa pitkästä aikaa. Hoitajat kattoivat meille neljälle oman kahvipöydän. Kaksi komeaa kinuski-kermakakkua oli tehty ja kun Täti ja me vieraat olimme osamme saaneet, jaettiin kakut kaikille tasan kahvin kera. Hoitajat lauloivat porukalla Tädille onnittelulaulun, johon yhdyimme mekin. Luin kaikki neljä korttia Tädille. Yksi niistä oli tullut postissa meidän kautta, toisen haimme tullessa Tädin kotiovien välistä – se oli Espoon Sotaveteraanien yhdistykseltä.

Reilu tunti siinä vierähti jutellessa. Täti nukahti istualleen toviksi kahvin ja kakun nautittuaan. Meidät hän on tunnistanut sukulaisikseen, mutta otti veljenpoikansa myös halaten vastaan, kun olin hänet esitellyt. (Minä olen Tädille äänitorvena, miesten matalista äänistä hän ei saa selvää.) Kiittelimme hoitajia Tädin puolesta. Tädin huoneen lipastolle jäivät muistoksi kortit, orkidea ruukussaan ja elämäniloinen kukkakimppu maljakossa sekä hoitajien tuomat pehmolelut.