Talossa viipyy vasta leivotun vehnäsen ihana tuoksu keittiön tuntumassa, kolmannessa huoneessa taas tuoksahtelee hyasintti. Siitä on aika kauan, kun olen leiponut pullia, oli oikein mukavaa verestää taitoja vanhan mielipuuhan parissa.
Puoliyön paikkeilla Toinen askaroi pienen kinkun uuniin ja säätää paistomittarin avulla uunin lämpöä sopivaksi. Hänen juttunsa on myös hakea ajoissa kuusi ja laittaa se jalkaan. Ensimmäistä kertaa siihen laitetaan nyt myös pienivaloiset lednauhat. Yli neljäkymmentä yhteistä kotona vietettyä joulua kuusessamme ovat palaneet aidot kuusenkynttilät. Tänä vuonna ei isoista kaupoista enää niitä löytynyt, olisi pitänyt tilata netin kautta Havilta.

Jouluaattoaamun vastainen yö on ihanin siksi, että kaikki on juuri tapahtumaisillaan. Olemme kahden aaton ja joulupäivän, on suloinen musiikintäyteinen rauha. Tapaninpäivänä syödään yhdessä perheväen kanssa. Elämä lahjoitti meille kaksi uljasta poikaa, heidän rakkaansa ja lastenlapset, jotka ovat sydämemme onnelliset tähdet.

Kaksi peräkkäistä tilaisuutta laulaa Kauneimpia joululauluja oli kirkossamme eilen. Molemmissa kirkko oli aivan täynnä. Kansainvälisen työn pappimme Chris Montgomery juonsi tilanteet hienosti lämpimään tyyliinsä, huumorillakin maustaen. Pitempiä puheita ei kaivattu, ihmisethän tulivat laulamaan. Heli-kanttori oli ’helisemässä’ säestäessään vuoroin uruilla ja pianolla ja luotsatessaan kuoroa. Myös kuorolaisia ilta koetteli, kuoropenkeissä kun ei ole selkätukea.

Onneksi juontaja oli valinnut lauluvihkosta osin eri lauluja kumpaankin tilaisuuteen. Kuoro toimi esilaulajana sekä esitti kolme omaa numeroa. Tilaisuuden edetessä huomasi kuinka laulu avaa sydämet ja ihmiset laulaessaan saivat kosketuksen omiin joulumuistoihinsa. Näin nuoren naisen istuvan joukossa ja pyyhkivän silmiään Sylvian joululaulun ja Jouluyö, juhlayön aikana. Rukoilin mielessäni hänelle ja kaikille joulurauhaa sydämeen ja lämpimiä ja onnellisia hetkiä Vapahtajan syntymäjuhlan viettoon.

…olimme kirkossa kuulemassa Jukan lähtösaarnaa. Seurakunta oli runsaslukuisena paikalla. Eläkkeelle jäävän rovastin sanoissa oli aistittavissa lämmintä haikeutta. Tämän poimin saarnasta sydämeeni: ihmiset tarvitsevat parantavia ja hoitavia sanoja.

 Jukka-pappi on ollut töissä samassa kaupungissa ja samassa seurakunnassa 42 vuotta. Hän on hoitanut aluksi nuorisopapin tehtävää ja valittu sitten kappalaisen virkaan. Voinee sanoa, että hän on sitoutunut seurakuntapapin työhön kotikaupungissaan. Viran vastuualueina ovat viimeksi olleet diakonia ja retriittityö. Saarnojaan ja erilaisia seurakunnan tilaisuuksia Jukka on rikastuttanut gospel-musiikilla, baritoninsa ja kitaran kera.

Oman lähtöjuhlani jälkeen olen ollut kolmessa lähtöjuhlassa, tämä oli neljäs. Kukin on tullut vuorollaan niille vuosille, joista kainuulainen diakoniarovasti sanoi lähtöjuhlassaan: ”nyt rinnus aukee”. Hevosvaljaisiin liittyvä vertaus kuvastaa tunnelmia, kun saa jättää kuorman ja valjaat ja kirmata vapaille laitumille.

Menemme yhdessä tervehtimään Tätiä. Hän ei kuule ovikelloa, mennään avaimella sisään. – Huhuu? huutelemme eteisessä. Täti tulee olohuoneesta. – Ai, vieraita oikein. – Tulimme adventin merkeissä moikkaamaan. Juotaisko yhdessä glögit?

Toimme mukana pienen ruukkusypressin. (Toinen asentaa siihen led-valonauhan adventin kunniaksi.) Täti haluaa sypressiruukun olohuoneen ikkunalle. Hetken päästä Täti vaatii ledvalon pois, ettei se vain unohdu yöksi päälle. Turha selittää, että siitä ei ole vaaraa eikä vie sähköä paljon. Se siitä valoilosta.

Löydän kattilan ja kuumennan glögiä meille. Lämmitän pannulla leipomosta haetut joulutortut. Sytytän kynttilänkin. Täti rauhoittuu kanssamme juomaan, maistelee piparia ja syö tortun. Seinäkalenteri näyttää lokakuuta. Käännämme yhdessä marraskuun historiaan ja joulukuun esille. – Onko jo adventti, kysyy Täti taas. – En ole yhtään ajan tasalla.

Omahoitaja tulee käymään. Päivitetään kauppakassitilausta. Kun hoitaja menee, Toinen jututtaa Tätiä olohuoneen puolella, minä keräilen sillä välin tyhjiä rasioita kuivauskaapista. Kaappi on niin täynnä, että tulevat syliin, kun oven avaa. (Ateriapalvelun huono puoli on muovijätteen määrä!) Rasioita tulee kolme paperikassillista, viemme ne lähtiessämme jätekeräykseen.

Ennen lähtöä ehdotan, että laulaisimme jonkun adventtivirren. (Täti on ollut innokas kirkossa kävijä.) Laulamme yhdessä virret 2, 7 ja 15: Avaja porttis, ovesi ja Valmistu Herran kansa. uudempikin virsi menee: Tiellä ken vaeltaa,  ”Hoosianna, hoosianna, hoosianna, hoosianna. Saavu jo kuningas luoksemme täyttämään toivomme”.

Esikoisen perhekvartetti, Kuopuksen perhetrio – ja meidän kahden elämän hioma duo oli kokoontunut isänpäivän perinneaterialle sateisen sunnuntain hämärtyvässä iltapäivässä. Valmisteluissa oli meikäläisiltä hurahtanut tunti jos toinenkin, kas, kun tuttukaan puuha ei käy enää niin rapsakasti kuin muinoin. Pöytä oli venytetty pitkäksi, katettu kahdeksalle ja Pikkufriidun prinsessakippo vielä erikseen. Pilttipurkki oli varmuudeksi mukana, jos ei perinneruoka yksivuotiaalle maistuisi. Ainakin kukkakaaligratiini kelpasi hyvinkin.

Isänpäivä on hyvä syy kokoontua perheen kesken. ’Isot tytöt’ olivat oman isänsä tapaamisen ajoittaneet ennen tai jälkeen, joten yhdessäolo ei ollut keneltäkään pois. Viime vuoden isänpäivä oli meillä ensimmäinen, jolloin perheaterialla oli koolla kolme isää. Tuntuu tosi hyvältä, että perhe elää; täydentyy ja kasvaa. Pöydässä kuultiin kauniita sanoja isänä olemisesta ja perheen merkityksestä.  

Rip ja ensi kertaa mukana ollut Isoista tytöistä olivat yhdessä laatineet ISIlle omistetun yllärikakun, joka oli paitsi komea myös erinomaisen hyvän makuinen. Taisi maistua Pikkufriidullekin. Saimme kuulla Murun vauhdikkaana viuluesityksenä Vivaldia, jota Pikkufriidu pyrki säestämään pianolla, eikä voinut ymmärtää, miksi isi ei ollut ideasta samaa mieltä.  

Kun syksy ehtii marraskuulle, alkaa mieleen hiipiä tuttu alakulo. Parhaimmillaan marraskuu on puiden viimeiset lehdet ja ensi lumi, huurteiset ruusunmarjat pensaassa kirkkaana pakkasaamuna. Marraskuu on metsäpolun kanervat kantamassa urheasti kukkiaan säistä riippumatta. Ikävimmillään marraskuu on tarpomista paksun pilvipeiton alla hämäräkyyryä kohti satunnaisia valonpilkahduksia.

Nyt on kynttilöiden ja takkatulien aika. Tänään sytytän kynttilän ovilyhtyyn ja haen pihavajasta takkapuita. Huomenna menemme kynttilöinemme hautausmaalle. Marraskuussa on oikea aika myös koota perhe isänpäivän perinnelounaalle Vaarilaan ja tavata vielä ennen adventtia Sunday roastilla perienglantilaiseen tyyliin Kuopuksen kotona.

Meillä on näinä aikoina synttäriruuhkaa. Syksyn lapsia ovat Esikoisemme ja hänen esikoisensa, Syksyn Ritari. Pojantyttärissämme on sekä Syysprinsessa, Kuopuksen Pikkufriidu että Kevätprinsessa, Esikoisen Murunen. Toisen siskon synttärit ajoittuvat myös lokakuulle. Posti kuljetteli korttia Pohjois-Karjalaan kolme päivää. Tänään Toinen ajeli Tätinsä luo termarikahvit ja unelmakääretorttu messissä. Tädin vuosimittariin rapsahtaa pian 96.

Viime lauantaina juhlistettiin Pikkufriidun yksivuotissynttäreitä. Läsnä olivat molempien sukujen isovanhemmat, kummiperhe, setä ja serkut sekä eno puolison kera. Oli hurmaavaa seurata päivänsankarin hämmästyneitä ilmeitä, kun koko porukka kajautti Paljon onnea vaan, Mummi ja Nonno lauloivat ihan oman spesiaalilaulunsa ja Mummeli ja Vaari, setä ja serkut Onnenkyyhkyn. Kynttilän puhallukseen saatiin apua kummiperheen isommilta lapsilta, joilla oli jo toimituksesta kokemusta. Kyllä kakku ja kaikki herkut maistuivat juhlaväelle eikä Pikkufriidu tainnut edes huomata saaneensa vain sitä terveellisempää kakkua, jossa ei ollut kynttilää. Päivän kohokohtia olivat tutustuminen paketeista ilmaantuviin jännittäviin uusiin leluihin ja sylistä syliin -kierrokset.   

Kaipaat
ja pelkäät
sitä, mikä tutussa
on vierasta.
Kuin tuntemattoman linnun
käheä kirkaisu
kaukaa itsessäsi.

  • Bo Carpelan, Yötä vasten, 2013

Näinä päivinä on saanut haikeana katsella kurkiaurojen järjestäytymistä ja upeaa muodostelmalentoa kesämaille. Pienemmätkin siipiveikot ponnistelevat yhteistyössä ylävirtauksiin jaksaakseen muuttomatkan.

 Muuttolintujen lähdössä on samaa haikeutta kuin saattaessa lasta elämänsä ensimmäisenä kouluaamuna vertaistensa joukkoon, kuin aikuistuvan lapsen lähdössä vaihtarivuodelle toiselle puolelle maailmaa tai muuttoa kotoa omilleen. Haikeita hetkiä tulee vastaan omienkin muuttojen tai muiden isojen muutosten myötä. Haikeus on elämän perustunteita. Se ei ole niin syvä kuin suru, siinä on paljon toivoa – jos ei paluusta entiseen, ainakin jostain uudesta. Lähdöt ja paluut ovat luonnon ja ihmisen perushengitystä.

Kuin aalto rantaan palaavat linnutkin, tuovat kevään tullessaan.   

Pyrähdimme eilen illansuussa kotiseudullamme sijaitsevaan kassisen musiikin ystävien pyhiinvaelluskohteeseen, Ainolaan. Luonnontilaisella metsäkumpareella mäntyjen keskellä on tuo persoonallinen vanha talo, jonka alapuolisella, aurinkoisella rinteellä kukkii Aino Sibeliuksen perustama puutarha nykyasussaan. Siellä hymyävät ihanasti syvänsiniset ukonhatut, punaiset ja valkoiset syysleimut, heleänsiniset ruiskaunokit, juhlavat gladiolukset ja dahliat, herkät kosmoskukat, hehkuvat ruusut ja tuoksuvat omenat. Vanhojen juurevien mäntyjen latvukset kohoavat kohti taivaanlakea pyörryttäviin korkeuksiin. Puutarhan penkillä istuja voi kuunnella rauhassa silmät kiinni tuulen ääniä, mäntyjen havinaa, haapojen helinää, heinikon kahinaa. Talon päädystä löytyy vielä villiintynyt kukkamaa, herkkiä hajuherneitä, ruiskukkia, muutama myöhäinen unikko. Eteläpuolisella alarinteellä sijaitsee kansallissäveltäjämme Jean Sibeliuksen ja Aino-puolisonsa leposija.

Ilta-aurinko valaisi Ainolan kodikasta pientä salia, jonka täytti otollinen yleisö. Meille tutuiksi ja rakkaiksi tulleet Trio La Rue -muusikot Virva-pianisti ja Susanna-viulisti meditoivat Sibeliuksen harvoin kuultua, varhaista pianotrioa sekä kuusiosaista, slaavilaissävytteistä Dvorakin pianotrioa sellisti-Esikoisemme kanssa. Siinä syntyi hetkiä, joita harvoin elämässä kokee. Kun kaikki on täydellisesti kohdallaan: musiikki, soittajien tulkinta, yleisön vire ja paikan atmosfääri.