Olipa taannoin muuan päivä, kun muistelimme 49 vuoden takaista yhteisen elämänpolkumme ensimmäistä juhlapäivää. On sitä tullut juhlistettua jollakin tavalla vähintäinkin kymmenin vuosin. Päivä alkoi halauksella ja jatkui mihin mentäis syömään -keskustelulla. Tuli mieleen naapurikaupungin vanha kirkko, sen kaunis puisto ja viereinen kahvitupa, josta saa ihanaa italialaistyyppistä ruokaa ja mahtavia pizzoja. Sinne!

Kirkon ovi oli auki, menimme sisään ja siellä hiljaisessa viileydessä tuntui hyvältä olla ihan aloillaan, katsella kattomaalauksia, korkeista ikkunoita heijastuvia säteitä ja alttarin lasimaalausta, joka toivottaa latinaksi: Rauha sinulle. Tämä ei ollut meidän vihkikirkkomme, mutta ystäväpariskunnan, joka ehti vihille kuukautta ennen meitä. Sittemmin olimme olleet täällä konsertissa, jossa esikoispoikamme soitti.

Puistossa puhalteli raikas kesätuuli, hämmenteli hiuksia, taivutteli vanhojen puiden oksia ja suhisi ihanasti lehvästöissä. Ja taivas oli niin sininen, pilvet pumpulia. On hetkiä, näitä, jolloin kaikki on kohdallaan, mitään ei puutu eikä mikään paina. Hetkiä, joihin haluaa unohtua.

#

aamulla olen vielä unessa, kun toinen tulee herättelemään kauppareissulle. ensin torikojulta mustikkalaatikko sekä kesäkeittokasviksia. tullessa pysähdymme ottoon nostamaan käteistä, jota ei juuri missään nykyään tarvitse. kahvin jälkeen purkitan mustikat pakastimeen.

#

ihmettelen, miten liikkumiseni on romahtanut. molemmat lonkat kipunoivat ja ovat jäykät, vasen reisi tuntuu huteralta. pohdimme rippijuhliin lapsuusmaalle tullutta kutsua. matkan pituus mietityttää, tuntikausien istuminen autossa ja kirkossa. seurustelu sukulaisten kanssa naamasuojuksen takaa. nuorimiehen  juhlissa ovat hänen isovanhempansa ja kumminsa, ei sieltä mitään puutu, jos jäämme pois.

#

heinäkuun helleviikko vanuttaa, nääntymisen partaalle asti. joka paikkaa särkee kuin enteenä jostakin. ja kas, sää vaihtuu koleaksi, ukkostaa ja salamoi, pilvet kaatavat kerran tunnissa kylmää vettä. istuminen käy sietämättömäksi.

#

sunnuntaiaamuani häiritsee korvavahan tukkima kuuloelin. toinen joutuu tuon tuostakin vastaamaan kysymykseen ’mitä sanoit’, kunnes saan yön yli liotetun vahan huuhdottua. istahdamme osallistumaan apostolien päivän messuun kotikirkosta. vierastan facebookin striimauskulttuuria, jossa tutut ja tuntemattomat ihmiset viestittävät mukanaolostaan, reagoivat saarnaan tai arvioivat messun ’onnistumista’ kuvan alalaidassa. tuntuu tunkeilevalta, palautettahan voi lähettää henkilökohtaisestikin. musiikkiin panostanut kanttori saa jumalanpalveluksen päätteeksi spontaanit ja ansaitut aplodit.

#

lukeminen on kuulunut elämääni nelivuotiaasta lähtien. koronavuosina on täytynyt kaivaa netflixistä tai hbolta vaihtelua, kun aina ei jaksa lukea. arki-iltapäivisin katsomme ehkä pari jaksoa jotain sarjaa, sunnuntai-iltapäiviksi etsimme elokuvan. tv on pelastanut karanteerivuosina tylsistymiseltä, mutta ongelmana on, että yhä vaikeampi on löytää laatudraamaa. olemme aika kranttuja, eka jakson puoliväliin katsottuja ja hylättyjä sarjoja riittää. hyvin tehtyjä on, kunhan ne vain löytää. kriitikoiden suositukset antavat käyttökelpoisia vinkkejä.

#

mietin miten koronavuodet ovat elämäämme muuttaneet. ryhmäharrastukset (kuoro, konsertit, matkailu) katosivat. ulkoilu väheni. liian paljon on istuttu kotona, sää ja vointi vaikuttaa muutenkin vanhalla liikkumisintoon. lastenlasten ikävöinti on ollut vaikeaa kestää, kunnes miniäkulta keksi lähetellä what’s-upin kautta videoklippejä pienimpien touhuista. isompien lastenlasten kanssa soitetaan harvakseltaan videopuheluja. lyhyitä tapaamisia inspiroidaan, jos kellään ei ole oireita. suojaimen käyttö kaupoissa, kirjastossa ym. on itsestään selvää yhä. puhelinta tulee käytettyä enemmän ystävienkin kanssa yhteydenpitoon.  

#

ei tarvittu kuin puolen tunnin puuhastelu sisäpihassa, kitkemistä ja kukkapenkkien möyhimistä, kun olen ihan katkipoikki ja hikinen. suihkun jälkeen pakollinen selänoikaisu. toinen ehtii ottaa lounaan jälkeen pihakeinussa pienet torkut, kunnes sadepilvi ajaa sisätiloihin. kokeilemme taas uutta brittiläistä sarjaa, joka kertoo pankkien rekrytoimista huippulahjakkaista nuorista, joista yritetään puolessa vuodessa kouluttaa treidaajia. kaikki hyväksikäytön ja keskinäisen kilpailun ikävät muodot paljastuvat siinä maailmassa. ensimmäinen jakso päättyy yhden kokelaan itsemurhaan. siihen tyssää taas se sarja.

#

viikko on puolivälissä. puhun poikansa rippijuhlaa valmistelevien vanhempien kanssa, pahoittelen, että emme taida jaksaa sinne asti näillä voinneilla. kortti on postissa, toivottavasti tulee perille. lämpötila hilautuu taas helteen puolelle ennusteen mukaan. muuta ei jaksa kuin huolehtia pyykit kuivumaan ja tehdä ruokaa puolipäivän aikaan. muu elämä on yhtä makoilua varjoissa kuin Haminan mursulla.

#

kuopuksemme pikkumuru täyttää vuoden. sortin sakkia on koolla isäntäperheen kesäpihassa: molemmat isovanhemmat mummi ja nonno, mummeli ja vaari sekä päivänsankarittaren kummisetä. pikkumuru on pöydän päässä ja lähimpänä istuvat mummot häntä siinä kilvan paapovat, vaarit tasapainona toisiaan vastapäätä. toinen pää pöytää on veljesten ja pikkumurun isosiskon ja äitikullan hallussa. neljä tuntia surahtaa hetkessä pöydän antimia nautiskellen ja tapaamistaukojen väliä päivittäen. kotiin tultua mummeli sammuu iltauutisten ääreen maailman murheista piittaamatta. 

#

viimeinen lomakuun viikko alkaa lämpimänä ja aurinkoisena. inspis yllättää. ajamme kaupungin matonpesupaikalle joen varteen. haluan testata kestääkö selkäni kahden pikku maton hankaamisen. toinen hoitaa puolestaan mattojen huuhtelun ja mankeloinnin sekä ripustuksen kotipihaan narulle. panadolia jälkihoidoksi tarvitaan, mutta hyvin jaksan. ihana tunne saada jotain hyödyllistä aikaan! juttelu muutaman matonpesijän kanssa piristää, voi jakaa innostusta ja hyvää mieltä.

#

tulee sellainenkin päivä, että ensimmäistä kertaa tänä kesänä itsekin oikaisen pihakeinuun päivätorkuille. on sopivan lämmintä (22), pilveilee, tuuli tanssii ihanasti kotikadun koivuissa. yhdessä olemme aamupäivällä katsoneet videokuvaa kummipojan kuopuksen konfirmaatiojuhlasta. miten äkkiä pieni poika kasvoi ohi äidistään, ottaa nyt kannettavakseen kulkueristin ikätovereiden joukossa. mummit pyyhkivät kyyneleitään. lahjakortti on tullut perille, nuorimies kiittelee, on tyytyväinen leiriin ja juhlaan. nykyinen postilaitos tarvitsee näköjään viikon toimittaakseen privaattipostin hyvien yhteyksien päähän kotimaassa.  

#

varoittamatta herään arkiaamuna huonovointisena pätkissä nukutun yön jälkeen. olo tuntuu sumuiselta ja huteralta. mittaan verenpaineen, se on huomattavasti korkeampi kuin normaalisti. huone tuntuu jo välillä pyörivän ympäri, mutta tajunta säilyy. soitan terveyskeskuksen numeroon, jätän viestin rokotusajan peruutuksesta huonovointisuuden takia. hetken päästä hoitaja soittaa takaisin ja kyselee tarkemmin voinnistani. hänen mielestään pitäisi käydä päivystyksessä varmuuden vuoksi. päiväni jatkuu sitten päivystyspolin petillä makoillen. otetaan sydänfilmiä, mitataan verenpainetta, kysellään sitä ja tätä, odotellaan lääkäriä, joka on tutkinut tiedot, kyselee lisää. eikä se huoli siihen jää, jatkoa seuraa.

#

toinen meistä hakee viikonlopuksi ruokaa kotiin. minä mittaan verenpainetta aamulla ja illalla. se on yhä koholla. serkkuni puolison muistokirjoitus on lehdessä, minua nuorempi ihminen. whats’upin ystäväryhmä hehkuttaa keräämiään mustikkalitroja, on hyvä marjavuosi. varaan ensi viikoksi uuden ajan nelosrokotukseen. saakohan taas varautua viikkojen päänsärkyyn sen jälkeen. riskiryhmäläisellä ei ole vaihtoehtoa.

#

kirkastussunnuntai päättää heinäkuun. kuuntelen juhlamessua heinäveden kirkosta, ilahdun palveluksen tunnelmasta, lauluista ja saarnasta. niissä on jotain, joka koskettaa uskoni pohjavirtoja, tuntuu kotoisalta. soitan myöhemmin serkulleni, joka suree syvästi puolisoaan. heillä oli pitkä ja onnellinen liitto, kolme lasta ja lastenlapset. puhumme siitä, miten paljon lapset tuovatkaan toivoa ja lohdutusta ikävässä. elämä jatkuu heissä, ja suru helpottaa ajan myötä.

#   

Tämä ihana keskikesän juhla-aika, juhannuspäivineen, on sunnuntai-illassaan. Miten onkaan saatu nauttia harvinaisen kauniista ja rehevästä kukkien ja kaiken luonnon vehreydestä. Perinteisiä kokkoja on voitu ihailla juhannusyönä siellä täällä,  ja aurinko tuhlaillut valoa ja lämpöä päiviin sekä öihin suorastaan yllin kyllin.

Tänään olimme pitkästä aikaa yhdessä kirkossa ja ilman suojia. Käsidesiä oli tarjolla ehtoolliselle osallistujille ja jakajilla oli suojat. Seurakunta tarjosi mehua ja keksejä alasalissa messun jälkeen. Oli ihana tavata tuttuja pitkästä aikaa, jutella siitä, miten kukin oli pandemia-ajoista selvinnyt tähän mennessä. Toivomme, että syksyn tullen säästyisimme pahimmalta, sekä me vanhat että lapsenlapsemme.

Koko alkuviikon on tuullut, koivu ravistellut kiharoitaan, aurinko soudellut pilvien takaisissa avaruuksissa. Vedet ovat välähdelleet säteiden kirkkaudesta. Aamuisin ollut lehdillä pisaroita. Tarpeeksi on satanut, ehdittiin sanoa, että juhannustulet saisi sytyttää, mutta helle vienee nyt senkin ilon. Jyvät ovat ehtineet kuitenkin oraalle ja leipävilja kasvunsa alkuun. Olkaamme kiitollisia.

Muu maailma on mallillaan, ei hyvällä, mutta tavallisellaan: korventavaa kuivuutta, nälänhätää, tulvia, sotaa, kuolemaa. Inflaatiota, kaupankäyntiä, pörssikurssien huminaa. Rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät kuten aina, rikollisia ja rehellisiä on kaikkien kattojen alla, hyvää onnea ja huonoa riittää kaikille. Yksillä on elämä juhlaa, toisilla työtä ja vaivannäköä. Asenne ratkaisee.

Meillä täällä Pohjolassa lienee keskimääräistä enemmän vaihtoehtoja elämän laadun suhteen. Olemmeko tyytyväisiä, ymmärrämmekö olla kiitollisia peräti? Onnen sanotaan olevan yksillä, mitäpä siitä, kunhan kesä vain on kaikilla. Ja nythän se on, Suomen Kesä, lakipisteessään, niin täytenä kuin vain kantaa jaksaa.

Taannoin eletty sunnuntai oli jollakin salaperäisellä tavalla käsittämättömän vahva kokemus. Olimme koolla kaikki, jotka nyt tähän perheeseen tuntevat kuuluvansa: Esikoinen ja Tuike, IsoMuru ja Ritaripoika; Kuopus ja Lemmitty, Pikkufriidu ja PikkuMuru. Niin – ja me kaksi, Vaari ja Mummeli. Tuikkeen mukana perheessä vilahtelee joinakin merkkipäivinä myös Isoveli ja Teinipoika. Esikoinen on osittain läsnä heidänkin arjessaan silloin, kun omat koululaiset ovat Äitikotonaan. 

On ihana kesäsunnuntai, Kuopus grillaa (hänestä on kehittynyt loistokokki!) ja Lemmitty emännöi. Katamme pitkää pöytää pihalle, kaksi korkeaa tuolia tyttösiä varten ja tavallisia puutarhatuoleja isommille. Kesämaljat on juotu alkajaisiksi jo sisällä ja nyt grillistä tuodaan herkkua toisensa perään. Tämän hulabalookestin hitti Kuopuksen grillistä ovat tällä kertaa lämmöllä pehmitetyt nauriskuutiot, joiden mehevänraikkaan maun kruunaa voisula. On grillattua kesäkurpitsaa, paprikaa, halloumijuustoa, entrecotén viipaleita ja tietysti grillimakkaroita; on uusia perunoita, salaattia ja leipää. Jälkiruoaksi on tarjolla viipaloitu meloni, kipollinen mansikoita sekä jäätelöä ja kahvia aikuisten makuun.

Olemme tämän hetken tässä, yhdessä, meillä on toisemme. Kukin kulkee oman elämänsä kokemuspolkua arjessaan. Kullakin on oma tasapainon tila ilojensa ja surujensa, onnistumistensa, pettymyksiensä ja elämänkokemustensa kentässä. Kukin selvittelee tavallaan haasteet, joita kohtaa. Elämä ei ole kellään koko ajan ihan silkkiä vain, paitsi PikkuMurulla, joka seisomisen keksittyään joutuu ratkaisemaan, miten päästä paikasta toiseen. Enimmäkseen vielä kontaten, varmuuden vuoksi.

IsoMurun viulu- ja Ritaripojan sellosoolot hiljentävät iloisen kalabaliikin. Miten pitkällä he jo ovatkaan musikaalista pääomaansa kehittäessään. Ritaripojan soitossa kuuluu oma ääni – se koskettaa minua – ja näkyy myös, miten hän on tullut tietoiseksi tavoitteistaan. PikkuMurun ja Pikkufriidun käymät keskustelut liikuttavat, toinen puhuu ja toinen jokeltaa, mutta molemminpuolin ymmärrys on täydellinen. Pienimpien hymyt ovat jo täysin valloittaneet isojen sydämet. Iloitsemme IsoMurun ja Ritaripojan menestyksestä sekä koulussa että musiikin parissa. Iloitsemme aikuislasten onnesta ja siitäkin, että vanhuusarjessamme meitä on kaksi. Juuri nyt on väkevä tunne, että Perhe elää ja voi hyvin.

Näinä kauniina ja miellyttävän viileinä kevätviikkoina on tavaksi jo tullut käydä Toisen kanssa yhdessä sunnuntaisin kävelyllä lähimetsiköissä. Mielentilan ja jaksamisen ehdoilla mennään, vauhdilla tai kilometreillä ei ole väliä. Kävelysauvat ovat mukana pikemminkin tasapainon tueksi epätasaisessa maastossa. Hengittelemme syvään happirikasta ilmaa, pysähtelemme kuuntelemaan ja katselemaan metsän kevättä.

Kevätkoivujen vihreä on sykähdyttävä! Sen aika on nyt, kesäkuussa sen heleys on jo tummunut vahvan vihreäksi. Tuulen humiseva soitto havupuiden uruissa huuhtoo viikon uutisvirran raskauttamaa sielua. Linnut esittävät riemuntäyteisiä soolonumeroitaan. Nyt kuulin käen kukun ja käenpiian hassun lurituksen. Joka sunnuntai metsä kukkii uusin kukin, valkovuokkojen valkea matto on saanut täydennystä ketunleivän pienistä valkeista kukista. Ja kun näin keltaisten sielunperhosteni herkän tanssin metsän aurinkoisella aukiolla, tunsin täydesti mitä onni on.

Sattuipa Vapunaatto mukavasti lauantaiksi. Siinä on juhlaa tarpeeksi ikäihmiselle, että kotoisen siisteyden ja ravitsemuksen ylläpitotoimista selviää pahemmin rääkkääntymättä. Sekin on plussaa, että arkisen elon rytmi ei sekoitu pahasti. Niin on kylmäki, ettei pihaterassilla mörkökään tarkene istuskella simalasi kourassa, eikä kulahtanut muinaislakki paljo lämmitä enää näillä vuosikymmenillä.

Muinoin on serpentiiniä ripustettu lampusta roikkumaan ja puhallettu halpispalloihin hiilioksidia, mutta se oli joskus viime vuosisadalla. Mitä tapahtui? Lapset lähti, jäätiin kahdestaan, sopeuduttiin siihen, että vappuaatto oli enempi hiljainen hissukkapäivä kotona ja muut oli muualla. Eläkepäivien koitettua keksittiin matkailla, oltiin sitte itseki muualla, koko vappuaatto unohtui, kunnes tuli 2020-luku. Pandemia tapahtui, ja se viimeistään hillitsi kaikenlaista riekkumajuhlintaa, siihen loppui matkailukin meiltä. Vaan olotila tuntuu oudon onnelliselta; mitään ei puutu, vain simapullo ja Fazerin tippaleipä odottaa kevätfiilishetkeään. Poks!

Myöhäinen kevät tulee, ei ryminällä, vaan raikkain tuulin ja auringon sulattamia lumivesiä lirisevin puroin. Pihan sulaneelta reunalta kurkistavat krookuksen versot. Harmaalokkipariskunta on vieraillut vajan katolla useaan otteeseen tarkkailemassa maisemia kaiketi pesänteko mielessään. Linnut, ne ovat kevään airuita, isot ja pienet, riemukkaasti laulavat ja eleettömästi pareittain puuhastelevat linnut.

Kokoonnuimme Kuopuksen luo perheen pääsiäislounaalle kutsuttuina. Esikoinen ei nyt päässyt kummitytärtä sylittelemään, soittajallehan juhla-aikaan töitä riittää. Meille tilaisuus oli yhtä juhlaa! Tärkeitä juttutuokioita Kuopuksen ja molempien ’miniäkultien’ kanssa ja sitä spontaania lapsiperhehulinaa, joka herättää onnen ja rakkauden tunteet valloilleen. Esikoispoikanen oli taas kasvanut ainakin viisi senttiä viime näkemästä ja katselee Mummelin päälakea kolmetoistavuotiaan korkeudelta. Koska Pikkumuru seisoo jo hetken kerrallaan omilla jaloillaan, tramppamestariksi etenevästä Murusta on tullut Mummelin ja Vaarin Isomuru, mitä nimeä hänen piti vähän äkkiseltään maistella. Ehkä hänestä kehkeytyy vielä Muruneito?

Savupönttöuunissa haudutettu lampaan paisti maistui suorastaan samettisen muhevalta aromikkaan kastikkeen kera, ja kevätparsa suli suussa. Pääsiäiskakku kahvin ja mehun kera täydensi kulinaarisen nautinnon. Parasta pääsiäisiloa oli ilman muuta rakkaiden ihmisten kanssa yhdessäolo ja karanteeneista vapautuneet halaukset.

Palmusunnuntain aurinko loistaa vielä arkenakin! Päivälevon ja kahvin jälkeen käymme tunnin kävelyllä. Istumme tuokion koulun kulman penkillä, kun puhelimeni kilahtaa. Kuoroystävä soittaa, istuskelee auringossa parvekkeellaan ja toivottelee hyvää pääsiäisviikkoa. Mukava juttuhetki. Haluan tarpoa metsäpolunkin, viimeksi se oli aivan jäässä, mutta nyt jo pehmennyt. Puiden rauha tyynnyttää kulkijan mielen. Illansuussa sytytän ikonipöydälleni tuohuksen ja laulan kärsimysvirsiä, hiljaa hyräillen. Illalla kuulen mustarastaan huilunkirkkaan kevätlaulun.

Toisena aamuna lähdemme kävelylle jo ennen puolta päivää. Poikkeamme lähikaupassa, kuljeskelemme pieniä sivukatuja, joille ei ole tullut poikettua vuosikymmeneen. Mikään ei ole muuttunut. Tämänpäiväinen metsäpolku on jo sula, ottaa lempeästi myötäillen askeleet vastaan. Eskariryhmä näkyy touhuavan päiväkodin pihalla, kun palaamme kotikatua omalle ovelle. Toinen rikkoo jäätä pation reunalta, ottaa vajasta pari tuolia aurinkoseinustalle. Krookuksen ensi versot pilkistävät kukkamaan reunalta. Lueskelen Laura Malmivaaran romaania Vaiti. Tuohus syttyy tänäänkin, luen päivän tekstit ja hyräilen pari virttä. Sotauutisointi ahdistaa ja tulee uniin. Herra armahda heitä – ja meitä!

Keskiviikkona käymme kaupasta pääsiäisruuat, haemme leipomosta rahkapiirakkaa sekä kirjastosta luettavaa. Tuon rapun pieleen pieniä narsissiruukkuja ja maljakkoon keltaisia tulppaaneja. Väsyttää, toteamme, että täysin kunnossa emme vielä ole karanteenin jälkeen. Jätetään suosiolla tänään ulkoilu väliin. Illansuussa vietän taas tuohushetkeä. Se tuntuu hyvältä, rauhoittaa ja voimaannuttaa. Huomenna on kiirastorstai.  

Vaikka

en ole varsinainen urheilufanaatikko, on olemassa tiettyjä sortimentteja sitä lajia, joiden tapahtumia seuraan. Ainoa intohimoon asti yltävä joukkuelaji on jääkiekko ja yksilölajeista taitoluistelu, erityisesti jäätanssi. Itse Olympiakisat tapahtumana ei nosta mitään väristyksiä. Okei, onhan se kiva, kun suomalainen menestyy kisoissa, kun se nykyään on enempi harvinaista. Maamme ja Porilainen sykähdyttävät aina. Olen huomannut, että aiemmin urheilutapahtumia tiiviistikin seurannut Toinen ei enää myöskään jaksa seurata kaikkea. Hän sentään katsoo YLEn urheiluruudun, minä en usein sitäkään.

Silti

Suomen poikien ja tyttöjen lätkäjoukkueiden menestys kiinnostaa pelinä. Tänäänkin katsottiin tiiviisti, kun Leijonat pelasi arkkivihollista Ruotsia vastaan pääsystä jatkoon. Itse voitto ei oikeastaan ollut se, miksi siitä jäi täyteläinen kokemusjälki. Kolmen erän lopputiivistelmä: 1.erä lämmittelyä (0-0) – 2.erä surkuhupaista kohellusta pelissä ja istuskelua jäähyaitiossa (1-3) – 3.erä alettiin pelata ’oikeesti’ (3-3) ja jatkoajalla se pankin räjäytys Leijonajoukkueelle (4-3). Psykologinen lataus ja pelitapahtumien luoma jännite oli vertaansa vailla. Saatiin tuulettaa!