Moottoritietä ajellessa on hyvää aikaa jutustella keskinäisiä. Saattaa olla, että siinä puhe eksyy muistelun puolellekin. Niin kävi, kun ajoimme ohi paikoista nimeltä Piikkiö ja Raadelma. Kyllä suomenmaassa on ihme paikannimiä, täytyy sanoa. Liikuskelija saa ihmetellä milloin minkäkin sortin kylttiä. Noista puhe lipsahti tätiini, joka aikoinaan asui niillä main. En häntä monesti tavannut, mutta viimeinen tapaaminen jäi mieleen. Täti oli tullut sisarensa luo yökyliin. Hän kertoi äitini lapsuudesta ja nuoruudesta asioita, joita en ole äidiltä kuullut. Siitä taas muistin, miten kirpeästi äiti oli tätä vanhempaa siskoaan luonnehtinut. Äiti oli sisarussarjansa kahdeksas syntymäjärjestyksessä ja suri kovin jäätyään ’viimeiseksi’, kun nuorin ja läheisin siskonsa kuoli aiemmin.

Rupesin siinä muistelemaan muitakin äidin suvun tätejä, joilla oli semmoisia nimiä kuin Alma ja Hilma, Aino ja Liisa. Tädeistä nuorin oli minusta mukava, häntä tapasin useimmin, vaikka hän asui Helsingissä. Häneltä sain kerran omin käsin villalangasta neulotun punaisen hameen ja puseron. Se oli minun ’prinsessapukuni’, kellään ei ollut kyläkoulun joulujuhlassa niin kaunista pukua. Jos äiti olisi itse ehtinyt neulomaan, hän ei ehkä punaista olisi tehnyt. Oi, kiitos, Liisa-täti, että ymmärsit! Enoja oli neljä, joista vanhinta en koskaan tavannut, sillä hän kaatui rintamalla. Heikistä, Matista ja Aarosta minulla on muutama muisto kustakin. He olivat tosi kilttejä enoja.

Isän suku on ollut minulle tutumpi ja läheisempi, mikä johtui siitä, että olen kasvanut viisi ensimmäistä lapsuusvuottani sukuperheessä, johon äiti tuli miniäksi sotavuosien aikaan. Setiä oli neljä: Eino ja Heikki olivat sodassa hekin, Yrjö-setä opiskeli Helsingissä. Isänkin veljistä vanhin kaatui sodassa. Tätejä oli kaksi, nuorempi kummitäti Helli naitiin Keski-Suomeen. Vanhempi Ida-täti oli mainion persoonallinen pakkaus, hänen kanssaan oli aina rattoisaa. Hän eli osan itsellistä elämäänsä Turun seudulla emännöitsijänä papin perheessä. Kävin opiskeluvuosina ja myöhemminkin pääkaupungista käsin häntä tapaamassa.  

Tiedän joissakin suvuissa olevan tapana pitää kesäisin serkkutapaamisia. Koska vanhempani olivat isosta perheestä kumpikin, minulla on serkkuja ns. pilvin pimein ja ne ovat kuka missäkin, kauimmainen Amerikassa asti. Tuottaa vaikeuksia muistaa edes nimet, moni äidin suvun serkuista on jäänyt täysin vieraaksi, vanhimmat ovat jo poissakin. Vain ne kaksi, joiden kanssa kasvoin ja leikin, tulivat tosi läheisiksi ja heistäkin toinen on jo poissa. Tapaan ’serkkuveljeä’ Lapsuusmaalla käydessä melkein joka kesä.

Luulen, että aiemmin suvuilla on ollut enemmän merkitystä kuin nykyään. Sukupolvelleni tärkeimpien ja läheisimpien ihmisten joukossa on omien lasten ja lastenlasten lisäksi opiskelukavereita, entisiä työtovereita tai harrastusten kautta ystäviksi tulleita. Lapsuudenystävä on eräänlainen muistojen kultaama käsite, ainakin minulla. Minulla on kuitenkin yksi nuoruuden ystävä sekä ystäviä, jotka eivät ole sukua, mutta ovat elämässäni kukin omalla tärkeällä paikallaan.

P5224206

toukokuussa on ihana elää, hyvä lähteä elämästä. ajattelen iäkkääksi ehtineen presidentin ajan täyttymistä. koivisto oli hahmo, joka ei unohdu, poikkeusyksilö omalla tavallaan.  muistan hänestä sen, miten hän pääministerinä otti paikkansa jo vanhuudenheikon presidentin edessä. hän oli ihminen, jolla oli kyky tehdä itsenäisiä päätöksiä ja rohkeus pitää linjansa. henkilökohtaisesti jäi mieleen eräs varhainen kevätaamu -80-luvulla, kun olin matkalla aurinkoista pohjoisespaa skattalle, ja presidentti tuli adjutantin rinnalla kävellen vastaan.  – hyvää huomenta herra presidentti, sanoin iloisesti.  hän tervehti hattua nostaen ja hymyili.

P2218876

muistan helmikuut, sädehtivän hilpeät pakkaspäivät, kun hiihdettiin  reppu selässä kouluun ja koulun jälkeen laskettiin mäkeä, isoveli, serkkuveli ja minä, isolla kelkalla. se mäenlaskun yhdensuuntainen riemu ja toisen hikinen punnerrus mäelle uudestaan. kotiin tultua oli punaisia poskia ja kylmiä sormia, räkäneniäkin ehkä kuuman mehumukin ääressä, ja lumisia vaatteita uunin kyljessä kuivumassa. 

olen täällä, lapsuusmaa täältä kaukana, kaikin tavoin. hädin tuskin luntakaan, koneen tekemät ladut metsän peitossa, vieraan metsän. pakkasta pari astetta, sen verran että voi sanoa. ei sädehdi päivä hilpeyttä, ei mäenlaskun riemua, elämä yhtä ylämäkeä kipua kiskoen.

tiedän, isoveli hiihtää hiljaisia latuja siellä. pysähtyy postilaatikolla, vaihtaa sanoja naapurin kanssa. minä vilkutan täältä, lähetän hilpeän ajatuksen kuin linnun sulan leijaamaan. lapsuusmuisto sädehtii.

 

P6033788

Kuopusko sai Traktorin 1970-luvun lopulla, ehkä muistoksi maalla vietetyistä kesistä? Uskollisesti se on kulkenut muutoissa mukana,  ja asustellut pihavajassa. Uusi leikkijäsukupolvikin on nyt jo kasvanut ulos näiltä polkimilta, ja ohjauspyörä on kahdesta kohtaa poikki. Traktori on ollut pihasyreenin alla tämän kesän ja tietää, että sen taru on lopussa. Kiitos monista hauskoista retkistä pihassa, puistossa ja kotikadullakin.

Arkku: omat 52 päiväkirjaa, isän ja äidin muistokirjat, retriittipäiväkirjoja. Rasia, jossa on kolmen sukupolven hiuksia: äidin, oma lapsuuslettini ja suortuva nuoruusajalta, jolloin luovuin pitkistä hiuksista. Esikoisen nauhalla koottu niskatukka, ennen armeijaan lähtöä leikattu.

Kaappi: 47 kuva-albumia täynnä henkilö- ja tapahtumakuvia kahdeksankymmenen vuoden ajalta vanhempieni nuoruudesta ja omastani aina lapsenlapsiemme ensi vuosiin. Lastenlasten vauvakirjat. Hääkuva-albumeja. Matkakuvauksia. Poikien sekalaisten muistojen kansiot. Tärkeiden Valokuvien Laatikko (rippikuvia, ylioppilaskuvia, hääkuvia). Seitsemäntoista muuta laatikkoa: ottamiani luontoaiheisia valokuvia, kirjeitä ja kortteja, lehtileikkeitä, konsertti- ja teatteriohjelmia – mm. Ella Erosen 40-vuotistaiteilijajuhlan runo-ohjelma Kansallisteatterissa (1965?). Grace Bumbryn, Kiri Te Kanawan, Teresa Berganzan ja Kathleen Battlen konserttien ohjelmat arvosteluineen (oi, olen saanut kuulla nämä menneen maailman tähtisopraanot!). Albumikuvien negat. Sarja omia sekä taiteilijaystävän akvarelleja 90-luvulta. Ikoni- ja taidekalentereja. Vuosikalenterit ensimmäisestä työvuodesta (1970) viimeiseen ja siitä edelleen.

Kun ei ole ullakkoa, on Kaappi ja Arkku, muistamisen ja unohtamisen dokumentteineen.

Mihin minä olen säästänyt tämän kaiken? Että muistaisin, jos muistini loppumatkasta hapertuu kuten äidin? Että lapsemme sitten joskus muistelisivat äitiään, tajuaisivat, millainen ihminen olin. Että lapsenlapsemme näkisivät välähdyksiä jostain mitä oli ennen?     

 

  

20080420_46

Vuosi sitten kuolema vei minulta tärkeän ja arvostamani ihmisen. En sure häntä sillä tavalla kuin lähiomaista tai rakastettua, kaipaan vanhempaa viisasta ystävää, jonka oli mentävä kun hänen aikansa täyttyi. Olen kiitollinen lähes kaksikymmentä vuotta kestäneestä ystävyydestä.

Näin hänet äskettäin unessa ensimmäisen kerran, en koskaan elämänsä aikana, nyt vasta, vuosi kuolemastaan. Unessa oli levollinen tunnelma, siinä puhuttiin jostain tärkeästä asiasta, joka jäi kesken. Hänen tutusti vakaa olemuksensa oli siinä läsnä, mutta kasvot jäivät varjoihin.  

Kun poikkean kahvilassa, jossa meillä oli tapana silloin tällöin istua keskustelukahveilla, nousee mieleen sumuinen haikeus. Ei ole enää sellaista puhetoveria, vaikka ystäviä onkin. Keskusteluissamme hengitti taivaan tähtiavaruus, pienet ja suuret mietteet ihmiselon kysymysten ja uskon salaisuuden äärellä.

Totta on, että mies ajattelee ja hahmottaa elämän toisella tavalla. Ero ei ole niinkään tiedon määrässä tai laadussakaan, vaan näkökulmassa. Ajatuksiaan jakava ja pohdiskelulle avoin mies on kullan arvoinen ystävänä. Sukupuolten välisiin suhteisiin sekoittuu joskus halujen kiemuraisia säikeitäkin, eikä siinä mitään, eivät ne aitoa ystävyyttä riko. Naisten pitäisi enemmän keskustella miesten kanssa – ja päinvastoin. Molemmat rikastuisivat.  

 

Hän tuli työyhteisöön räväkästi, pian kuulin hänen saaneen kentältä lempinimen ’musta surma’ pukeutumistyylinsä vuoksi. Hän oli tiimimme nuorin ja kriittisin  jäsen ne vuodet, jotka työtoverinamme oli. Nyt kun ajattelen sitä aikaa, minusta tuntuu, että Niina oli hyvin voimakastahtoinen nuori ihminen, joka halusi luoda työlleenkin ihan oman agendan. Hän toi joukkoomme raikasta näkemystä, haastoi työkäytäntöjä ja koetteli työtoveriensa persoonaa. Hän ei ollut avautuvaa sorttia eikä paljastanut itseään ja tuntojaan helposti, ei kelle tahansa.

Muistan erään aamun, kun olin hänen kanssaan työpisteessä kahden. Panin merkille hänen epätavallisen hiljaisuutensa ja sen, että hän viivytteli lähtöään talosta. Kun sain omat työni valmiiksi, hän kysyi varovasti, olisiko minulla aikaa jutella. Istuimme siinä pitkään yhdessä ja kuuntelin vaiti, kun hän sanoitti pala kerrallaan perheensä tuoretta, järkyttävää tragediaa. Mitä häneltä oli vaatinutkaan pitää itsensä koossa sisällään edellisen päivän tapahtumat, ja odottaa tilaisuutta puhua jonkun kanssa.

Muistan Niinan, joka oli täynnä nuoren ihmisen intoa ja uskallusta, joka rakasti äkkikäännöksiä ja uusia alkuja elämässään. Niinpä emme kovin hämmästyneet, kun hän kertoi ottavansa virkavapaata ja lähtevänsä ulkomaille opiskelemaan kahdeksi kuukaudeksi. Hän tuli takaisin, mutta lähti pian lopullisesti, siirtyi kokonaan toiselle alalle ja katosi näköpiiristämme.

Viimeinen uutinen pysäytti: Niina on kokonaan poissa. Ei siihen liity dramatiikkaa, hiljaista surua vain, muistoja hetkistä, hyvästejä.

Veli teki kulttuuriteon, kun ei suostunut kantamaan kirjoja roviolle vanhempiemme kuoleman jälkeen. Silloin otin mukaani muutamia ja sanoin, että loput voi viedä vaikka kirpparille. Viime käynnillä silmäilin taas perintökirjojen hyllyä veljen eläkekodin ullakolla. Ja kas, vielä löytyi luettavaa!

Löytämistäni vaikuttavin – ja vanhin – on Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran v. 1913 julkaisema Kalevala (Uuden Kalevalan kolmastoista painos), hinta 1 mk 50 penniä. Kirjan on hankkinut ja omistuskirjoituksin merkinnyt isäni täti vuonna 1916. Täti on myös lukenut Kalevalansa kannesta kanteen merkinnöistä päätellen. Kirjan sivun laidoissa on siellä täällä lyijykynämerkintöjä ja tekstissä alleviivauksia. On kuin Täti juttelisi lempeästi mitä hän ajattelee lukiessaan, miten kokee kalevalaiset uhkeat perinnelaulut.

Kirjan välistä putoaa kellastunut lehtileike ”Aseveljen Mikko R:n muistolle”. Olikohan hän Tädin nuoruuden aikainen mielitietty, opistotoveri ehkä, mietin. Toinenkin kirjanmerkki löytyy kirjan välistä, puolison nimellä tullut puhelinlasku vuodelta 1960: ”Ilmoitamme kunnioittaen, että yllämainittuun puhelimeenne kohdistuva puhelin- ja sähkösanomamaksusaatavamme on määrältään yhteensä 903 mk. Tämän johdosta tahtonette hyväntahtoisesti ensi tilassa ja viimeistään kuluvan kuun 25 päivään mennessä suorittaa tai postitse lähettää mainitun määrän M:n postiin. Maksun saatuamme toimitamme teille kuitatun laskun. ”

Täti oli kristillisen kodin kasvatti ja neitoaikoinaan kansanopiston käynyt. Hän ei saanut avioliitossaan perillistä, niinpä hänelle sisarten lapset, erityisesti kummipoikansa Antti (isäni) ja aikanaan me Antin lapset olimme läheisiä. Muistan kansakoulun aloitettuani, että koulun lähinaapurina asuva Täti pyysi minua yökylään jonakin talvisena päivänä. Se oli uutta ja jännittävää. Tädin ja sedän tuvassa oli hiljaista, hämärää ja kodikasta. Uunissa humisi tuli, kello raksutteli seinällä ja Täti puheli hiljakseen minulle ruokaa puuhatessaan. Myöhemmin Täti kirjoitti minulle kirjeen, joka on tallessa yhä. Sain myös tietää, että Täti oli kirjoitellut sisarensa pojille rintamalle sotavuosina.  

Olin jo Helsingissä ja työelämässä, kun isäni ja äitini ottivat 1970-luvulla leskeksi jääneen ja apua tarvitsevan Tädin talveksi omaan kotiinsa asumaan, kunnes hänelle järjestyi paikka kunnalliskodista. Sillä tavalla muutamia Tädin huonekaluja jäi vanhemmilleni ja minä sain Tädin kuoltua muistoksi kirjoituslipaston, tuolin ja taulun. Ne ovat aarteitani, sillä niiden mukana – niin koen – on tullut rukoilevan tädin siunaus sukupolvien takaa.

 

Parasta hänessä oli nauru. Ehdottomasti se. Semmoinen käheästi kurluttava hereä nauru, jossa silmät nauroivat mukana niin, että vesi niistä kiertyi.  

Muistan sen kesän, juttuhetket d-toimiston oven ulkopuolella, kun viimeinen asiakas oli mennyt ja suljimme ovia. Sen kaiken, elämän epätoivon ja epäoikeudenmukaiset kohtalot, mutta myös itse hankitut vaikeudet ja itse aiheutetun umpikujan, mistä kuulemamme tarinat kertoivat, huuhtelimme pois puhumalla hulluja ja nauramalla itsellemme. Anne osasi nauttia polttelusta, joskus vedin henkosen siinä minäkin. 

Muistan Annen, jonka idoli oli hänen ihanan omalaatuinen Maija-tätinsä keppeineen. MInulla taas oli uniikki Iita-täti, jossa oli asennetta. Miten muutimme elon kurjuuden ja masentavat fiilikset yhdessä hetkessä taritsemalla toisillemme muutaman jutun tätiemme edesottamuksista ja elämänohjeista. Muistan, kun me mentiin Annelle saunomaan ja katsomaan Thelmaa ja Louisea kasetilta, miten Anne laittoi iltapalaa ja kaatoi viiniä laseihin, miten me naurettiin ja itkettiin hervottomasti kaikkea, mitä ei kenenkään muun seurassa minulle ikinä ennen eikä enää tapahdu.

Muistan tyhjän kirjan, jonka Annelta sain, kun hän lähti toisiin töihin. Siinä oli mukana herkullinen ehdotus: kirjoita kaikista elämäsi miehistä. Ja minähän kirjoitin. Aloitin isästä, veljestä ja serkkuveljestä – kaivoin muistilokeroistani merkittävät opettajahahmot, kouluaikaiset salaiset ihastukset, kuusitoistavuotiaan ensi rakkauden huuman, opiskeluvuosien etäiset idolit, villien vuosien sattumavillet ennen… ja sitten… ja muistan senkin, mihin lopetin. Annen kirja on ollut päiväkirjojeni röykkiössä parikymmentä vuotta. Tekstin rehellisyys ja avoimuus on niin hurjaa, että nyt sattuu sydämeen lukea, muistaa.

Naurahdan pehmeästi, kun muistan Annen. Näen mielessäni hänet vihreillä niityllä tanssimassa Maija-tätinsä kanssa ja luulenpa, että he ovat etsineet käsiinsä Iita-tädinkin. Ja minä vilkutan täältä pilviin päin: hei Anne, kaipaan nauruasi niin… ja heippa tätikullat, pitäkää hauskaa!  

P4272241

Oli ilo olla kurssitoverien joukossa Helsingin Diakonissalaitoksen yhteyspäivillä juhlasisareksi kutsuttuna. Meitä 50 vuotta sitten Diakonissalaitokseen opiskelemaan tulleita muistettiin arvokkaalla kirjalla ja kultaisella sisarmerkillä. Sairaanhoidon teoria I ja II, Tiedolla, taidolla ja sydämellä sisältää Sisar Lina Snellmanin (1846-1924) kirjallisesta jäämistöstä koottua ja toimitettua aineistoa.

Diakonissalaitoksen kasvatteina me tiedämme, että varhaisimman ammatillisen sairaanhoitajakoulutuksen juuret Suomessa ovat Kaiserswerthin Diakonissalaitoksessa koutuksensa saaneen Lina Snellmanin 1880-luvulla kehittämissä teorioissa ja käytännöissä. (Sairaanhoidon historian mukaan ensimmäisen virallisen oppikirjan laativat Sophie Mannerheim ja Eila Nylander 1912.) Koulutuskaari Suomessa 1880-luvun Diakonissalaitoksesta 2000-luvun Diakonia-ammattikorkeakouluun (DIAK) on pitkä ja kehitys huimaa. Yhä valmistuu sairaanhoitaja-diakonissoja, mutta vähemmän kuin ennen, koulutustrendi näyttää kasvavan sosionomi-diakonien suuntaan.

Yhteyspäivillä kuulimme hoitotieteen emeritaprofessori (Åbo Akademi) Katie Erikssonin arvostavia ja innostuneita kommentteja Lina Snellmanin sairaanhoidon teorioista nykyaikaisen hoitotieteen valossa. Diakonissalaitoksen johtaja valotti laitoksen toimintaa  tällä vuosikymmenellä, jolloin resurssien niukkeneminen tuntuu laitoksessakin. Ajan merkkejä luetaan ja sen mukaan eletään. Perinteelleen uskollisena Diakonissalaitos on myös ollut luomassa uutta diakoniaa tässä ajassa kouluttamalla Diakoniaopistossa hoiva-ammatteihin vähemmistöryhmistä tulevia opiskelijoita, kuten maahanmuuttajataustaisia, vankilasta vapautuneita ja romaneja.

riemuvuosimerkki

riemuvuosimerkki

P4272238

diakonissan juhlapuku

Herkimmät juhlapäivän hetket elimme sisarillassa, jossa oli läsnä myös 70-vuotissisar Ethel (ikävuosia yli 90) ja kolme kahdeksankymppistä 60-vuotissisarta. Meidän kurssimme aloitti vuonna 1965 ja vihittiin diakonissoiksi 1969. Kaikkia meitä Diakonissalaitos on kutsunut sisariksi ensimmäisestä opiskelupäivästämme lähtien. Monet meistäkin jatkoivat myöhemmin opintojaan, perheytyivät, tekivät elämäntyönsä sairaaloissa, vanhainkodeissa ja/tai seurakunnissa.