Istuin tuoliini, avasin television ja pääsin osalliseksi kauniista ja koskettavasta musiikista, psalmin ja evankeliumin sanoista sekä piispa Teemun oikea-aikaisista ajatuksista, jotka valuivat meidän kansalaisten koronatodellisuuteen vuolaina ja modernein sanakääntein. Oman väkevän koskettavuutensa atmosfääriin toi paikka, jossa tämä tapahtui: vanha, kauniisti modernisoitu kirkko Oulunkylässä. Pieni kirkko tuli rakkaaksi kotikirkokseni 1970-luvulla, kun asuimme tuossa kaupunginosassa ja työskentelin seurakunnassa. Monet kirkkoon liittyvät muistot nousivat mieleen kirkkaana kuin eilinen.

Iltauutisissa viisas nainen, professori Laura Kolbe totesi, että Uudenmaan maakunnan eristäminen varotoimena muusta valtakunnasta on nostanut monen mieleen maakuntarajoihin liittyviä identiteettikysymyksiä. Keskustelimme tästä puolipäivän puuroaterialla. Olemme molemmat asettuneet opiskeluaikojen jatkoksi pääkaupunkiseudulle ja kotikaupungeista ensimmäinen on kummallekin yhä Helsinki.

Ajattelen identiteettiäni puuna, jonka juuret ovat isän sekä äidin suvun puolesta vahvasti Etelä-Karjalassa, sitä seutua kutsun yhä näissäkin kirjoituksissani Lapsuusmaaksi. Puun vahva runko on täällä, missä työmme on tehty, yhteisöllisesti osallistuttu ja perheen varhaiset vuodet eletty. Latvus ottaa vastaan tuulet ja tuiskut milloin mistäkin suunnasta, antautuu unelmiin, joiden kotina on koko maailma. Me emme miellä itseämme maakuntarajojen sisään. Rajanveto on kuitenkin nyt perusteltu ja tarpeen.