Kuka lie kuolinsiivoustermin lanseerannut ensiksi, usein se on tullut vastaan ainakin naistenlehtien palstoilla. Ensi kertaa sana tuli vastaani kirjailija Eeva Kilven teksteissä kauan sitten. Ehkä juuri naiset omivat sen käyttöön siksi, että siivous on muutenkin naisihmiselle tuttua elämän peruskauraa.

Useimpien tavallisten ihmisten elämästä jää paitsi satunnaisia muistoja lähimmäisille, kenties joitakin arvokkaitakin esineitä, mutta myös luvuttomia kasoja täysin merkityksetöntä tavaraa. Mietimme, pitäisikö ihmisen raivata itse nurkkansa turhaksi käyneistä esineistä. Onko kyse häpeästä, oman arvottomuuden tunteesta, joka kysyy itseltä: tässäkö oli kaikki, minkä sain aikaan? Enkö tämän enempään tai parempaan pystynyt? Nehän ovat vain elämän sälää, aikansa tarpeellisina palvelleita, mutta kertovat myös ihmisen arjesta. Muistan sen veitsen, jolla äiti kaikki lapsuuteni perunat kuori ja pilkkoi ruokiin. Sen terä oli ohueksi ja kapeaksi kulunut ja kädensija muotoutunut vasenkätiselle sopivaksi. Säilytin sitä jonkin aikaa, omien keittiöveitsieni joukossa, vaikka en käyttänyt. Siinä äidin muisto eli toisella tavalla kuin arvokkaamissa perintötavaroissa.

Olisiko kuolinsiivous ehkä merkityksellisempää, jos tavaran sijaan (tai mahdollisesti niiden mukana) kävisimme läpi omat ihmissuhteemme ja elämänvaiheemme, tekisimme jonkinlaisen tilinpäätöksen siitä, miten käytimme ainutkertaisen aikamme ja mahdollisuutemme?