Matalia valokiiloja, pitkiä pehmeitä varjoja. Lehtiä maassa paksuin karhein. Vanha koivunkanto on puhjennut kukkimaan lahosieniä, jotka juhlivat kuin eivät epidemiasta turvaväleineen olisi kuulleetkaan. Pelargonia availee kesäheleitä kukkiaan ties monettako kertaa. Ja syysleimu, se leimuaa aina vain. On lokakuu.

Meillä oli pihassa pieni metsä. Jo kauan sitten siitä katosi vanha koivu, sitten saha puri pihlajan. Mänty ja vaahtera kasvoivat kauan liian liki toisiaan. Yhtenä keväänä valittiin mänty pois. Kataja kuihtui ikävään, kun jäi yksin edustamaan havupuita. Viime keväänä veivät vaahteran väkisin. Syreenejäkin on typistetty niin, että puolet on enää jäljellä, vähän violetteja, vähän valkeita.

Yksi puu pitää pihassa saada olla. Nyt on tammi pihan kuninkaana. Huomauttelivat jo tammen oksastakin, kurottui liian pitkälle katon ylle. Selvähän se, että siitä tipahteli roskaa ja lehtiä katolle, tukki räystäskourut ja -putken. Toinen otti sahan ja tikkaat, oksa sai lähtöpassit. Mutta puu on yhä ylväs. Ja niin kauan se on tässä pihassa kuin mekin. Jotain rajaa.