Vähän ennen heräämistä, nainen näkee unta. Siinä hän on tullut käymään lapsuudenkotiinsa, jota ollaan purkamassa. Hän asettelee radiota ja pientä kovaäänistä, pyyhkii niistä pölyjä. Äitivanhaa ei näy. Isä siinä käpsehtii, istuu keinutuoliinsa, hyräilee virttä. Tuvan oven suuhun ilmaantuu kaksi nuorta miestä. He ovat olleet ulkotöissä, yhtäkkiä nainen tajuaa, että heille olisi pitänyt laittaa ruokaa. ”Emäntä on poissa paikoiltaan”, nainen selittää hämmentyneenä. ”Mitäs nyt tehdään?” Isä sanoo tyynesti: ”Kyllä Jumala meistä huolen pitää”. Nainen siihen, että tämä ei nyt jeesustelemalla hoidu. Sitten nainen huomaa, että keittiön nurkkaan on tuotu vanhanmallinen jääkaappi ja kurkistaa sinne. Kaappihan on täynnä ruokaa! Huolellisesti kelmulla peitettyjä uuniruokia, sulatettua pakastekalaa, jälkiruokaakin.  ”Hyvä on, joku kumminkin on huolehtinut ruuan”, nainen sanoo, ”eiköhän näistä saada ateria.”

Herättyään nainen ajattelee vanhempiaan, jotka ovat olleet poissa jo kauan, isää, joka lähti ensin täyden elämän elettyään ja äitiä, joka eli vielä kymmenen vuotta isää kaivaten. Hän ajattelee itseään äitinä, joka on ’poissa paikoiltaan’ monin tavoin jo. Ajattelee myös kahta poikaansa, joilla on työnsä ja perheensä. Lieneekö niin, että sukupolvien keskinäinen huolenpitovuoro on sitä Jumalalta tulevaa hyvää elämän kierrossa. On ollut aika, kun äidit ja isät huolehtivat lapsistaan, vielä lastenlapsiensakin tukena ollen. Ehkä tulee aika, että omien lastensa isät ja äidit vielä kantavat huolta vanhojen vanhempiensa elämän laadusta. Rakkauden sukupolviketju.    

  • Kauniisti kirjoitettu.

    Kommentin jätti seita · sunnuntaina 15. toukokuuta @ 09:40

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.