Kotikadun koivut ovat vehreimmillään. Mustarastas laulaa metsikössä aarioitaan villisti varhaisesta aamusta. Voi, jos kaupungissa ei olisi linnunlaulua! Tai jos sitä ei kuulisi…

Istutan kuihtuneiden pääsiäisnarsissien sipulit pihaan. Haluan nähdä lähtevätkö ne kasvamaan niin kuin hoito-ohje lupaa. Minulla on pihavajan seinustalla kaikkeinkukkainpenkki, johon laitan monenlaista kokeilumielessä. On kiinnostavaa nähdä mikä jää henkiin. Siihen nousee taimia, joista en kaikista edes tiedä, mitä ovat.

Kukkamaalla hehkuvat nyt kevätvuohenjuuren keltaiset auringot, tulppaanien tulenliekit ja tummansiniset helmihyasintit. Pihapuiden juurella hymyilevät valkovuokot edelleen, ja vuorenkilpi on puskenut violetit kukkaryppäänsä isojen lehtien suojista esiin.

Viherpeippopari askartelee räystään tuntumassa. On herttaista seurailla niiden lentelyä ja varovaisia pujahduksia pesälle. Kerran näimme miten peippopari lennätti uteliasta oravaa pois pesäreviiriltään. Orava sai tietää, että lintuemolla ja -isällä on terävä nokka.

Toinen laittelee parhaillaan keinua paikoilleen. On luvattu kesälämmintä.

Tavan mukaan toiveikkaina asetuimme seuraamaan kotijoukkueen MM-lätkämatseja. Heti ensimmäinen ottelu Latviaa vastaan osoitti nuorentuneen maajoukkueen kokemattomuuden. Pelirytmistä ei ollut puhettakaan, vastustajalta löytyi enemmän sekä tehoa että asennetta. Ensimmäinen maali ottelussa on aina kaksipiippuinen juttu, toisaalta se laukaisee alkujännitystä, toisaalta herpaannuttaa. Ei hyvältä näytä, että alakynnessä yritetään esittää kovaa jätkää hankkiutumalla jäähyaitioon tuon tuostakin, mutta maalin tekemisen taito on hakusessa.

Toinen ottelu oli silkkaa jääkylmää kamaluutta. Poistuin katsomosta siinä vaiheessa, kun suomalainen sai venäläiseltä kohtalokkaan tällin, jota ruotsalainen tuomari ei suvainnut noteerata. Ei pitäisi vetää tästä poliittisia johtopäätöksiä, mutta tuli kyllä mieleen kaikenlaista. Toinen jo arveli, että tuomari ei uskaltanut puuttua venäläisen raakaan taklaukseen.  Jälkipuintia ja seurauksia on sitten riittänyt.

Kolmas kerta toden sanoi. Suomen joukkue pyöri edelleen kentällä aluksi melko hahmottomasti sinkoillen, mutta vastustajan joukkue oli vieläkin kehnommassa kuosissa pelityyliltään. Kuulemma Saksa on voittanut MM-kisoissa Suomen vain kerran. Nyt siis näyttäytyy joukkueemme todellinen taso. Ja löytyihän se joukkuepeli. Muutama hyvä tilanne, joissa Saksan maalivahti sattui olemaan ihan kuutamolla ja Saksan maalipussin perä heilahti meille neljästi. Ehkä tästä lähtee peli kulkemaan.

Silmäni näkökenttään ilmaantui äkisti ajelehtimaan nokihiutaleita ja mustia viiruja, mikä oli uusi ilmiö. Viikonlopun ihmeteltyäni soitin omahoitajalle, kerroin oireet ja kysyin kiireellisyyttä sekä voinko saada sieltä lähetteen silmälääkäriin vai pitääkö mennä yksityisesti. Omahoitaja katosi linjalta hetkeksi tutkimaan nettiä. Löytämänsä perusteella hän arveli, että kyseessä saattaisi olla lasiaisongelma (samaa olin itse arvellut ilman nettiäkin).  – Omalääkärisi on nyt lomalla, mutta toiselle voisi saada ajan loppuviikolla.  Soita kuitenkin silmäklinikan päivystykseen ja kysy sieltä onko tuo kiireellisesti hoidettava, en näistä erikoisaloista oikein tiedä, sanoi.

Netistä löysin HUS:n silmäklinikan päivystävän hoitajan numeron. Toisella yrittämällä kärsivällisesti soittoääntä kuunneltuani vastattiin. Kerroin oireet ja kysyin kiireellisyyttä. Hoitaja otti yhteystiedot ja sanoi neuvottelevansa päivystävän lääkärin kanssa, soittavansa sitten takaisin. Varttitunnin päästä hän soittikin ja antoi ajan poliklinikalle seuraavaksi päiväksi.  – Varminta tarkistaa silmän tilanne, sanoi. Lähetettä ei tarvita.

Käynnillä selvisi, että silmän lasiaiseen on ilmaantunut sakkaa, joka on ikääntymisilmiö eikä sinänsä vaarallista, mutta sisältää riskin verkkokalvon repeämään. Sen oireena taas olisivat salamankaltaiset valonvälähdykset ja yhtenäisenä levenevä tumma alue näkökentässä. Tällöin olisi syytä tulla nopeasti silmäsairaalan päivystykseen näön pelastamiseksi. Onneksi verkkokalvon repeämiä ei nyt löytynyt. Kuukauden kuluttua menen kontrollikäynnille ja siihen asti on varottava fyysistä rasitusta.

Totesin, että HUS:n erikoissairaanhoidon systeemi on joustavampi kuin paikallisen terveyskeskuksen. Ja kuten olen ennenkin sanonut: on vain rohjettava kysyä.

No nythän se taannoin pohtimani juttu toteutui, tuli perjantai, joka tuntui ihan maanantailta. Toimerruimme lähimpään isoon kauppakeskukseen asialle ja katselemaan mitä kaikkea on tarjolla mitä ei tarvita. Toinen talutti minut vempainosastolle esitelläkseen uusinta ja virtaviivaisinta näyttöä, joka kuulemma olisi nettiaparaattiini entistäkin hyvää vielä parempi. Muoto ja kuva kyllä ilahduttivat silmää, mutta kun nykyinen näyttökin on ihan voimissaan. Sama ongelma kuin puhelimen kanssa. On niitä vaikka miten koreita ja nokkelia, mutta kun tuo nykyiseni on ihan ok, vaikkei olekaan viimeisintä mallia. Taidan olla kerrassaan kulutushaluton ja Toistani kustannustietoisempi (=itarampi) näissä aparaattiasioissa. Rättiosastoilla puikkelehtiessa toistuu sama. On nättiä ja kivaa paikat pullollaan, mutta kun ei välttämättä tarvitse mitään.
Se hyvä puoli maanantaiperjantain aamupäivän kauppakierroksessa oli, että väkeä oli vähän,  sai katsella rauhassa. Tuli sitten hoidettua nekin ostokset siinä sivussa, mitä varten oikeastaan lähdettiin. 

Terveyssysteemissä käynnillä sulostutin vappuni aattoa. Kevätlintujen moniääninen konsertti siivitti askelia metsikön läpi kulkevalla polulla. En nähnyt laulajia, mutta taidokkain  livertäjä pysäytti hengittämään syvään. Ahh.

Toinen muisteli erästä vappua viime vuosisadalla, kun hän kävi Mantan lakitusta katsomassa Kuopuksen kanssa kahdestaan. Poika oli silloin rattaissa työnneltävän iässä.  Kumpikaan meistä ei muista miksi Esikoinen ei ollut mukana ja miksei äiti. Toinen sanoo, että sai silloin kyllikseen ns. vappuriehasta. Voin kuvitella. Hänen tupsulakkinsakin on jo kellastumaan päin.

Nykyään on aivan erinomaisen riittävää ostaa kaupasta yksi pullo Wanhan Fabriikin kotisimaa ja kaksi Fazerin tippaleipää vapuksi. Tällä kertaa Toinen haki pullon rosé-viiniäkin ja kumpikin valitsi yhden elokuvan dvd-hyllyiltä. Nautitaan huomennna tai joskus tuonnempana.   

Ennenkään ei niin kovin paljon välittänyt juhlimisesta ja nyt ei enää jaksa. Niinpä se on. 

Ihmisellä on jokapäiväiset tai ajoittaiset riesansa. Niin kuin se, että joka päivä on syötävä. Eikä pelkästään on syötävä, vaan ruuan pitää olla terveyttä edistävää ja määrän pitää olla kohtuullinen. Tässä ei olisikaan mitään ongelmaa. Vaan jos haluaa, että se myös maistuu syöjälle, ollaankin jo pikku probleeman edessä.

Mikä tekee ruuasta hyvää? No vaihtelevuus, laadukkaat raaka-aineet, omassa keittiössä valmistaminen ja syöjien makumieltymykset huomioiva. Pihtailematon voin, sokerin ja kerman käyttö parantaa ruuan makua, se on saletti. Suolaakin pitää olla sopivasti. Entäs se terveellisyys? Ei tarvitse olla neropatti todetakseen hieman liioitellen, että kaikki mikä maistuu hyvältä on epäterveellistä.

Koska ihminen on olento, joka toimii ruualla, pitää valita: joko maku tai terveellisyys. Sillä lopputulemahan on, että ruoka ei voi olla jokaisen mielestä joka päivä hyvää, jos sen pitää olla terveellistä. Vai mitä.

Olen lukenut, lukenut ja lukenut, kun ei minusta muuhun ole  ollut.

Palmujen sunnuntai meni. Kykenen taas kävelemään kutakuinkin suorassa. Viikon lepäily panadol- ja voltaren-kuurin myötä laukaisi lopulta kiputilan. Arki palaa hiljalleen uomiinsa.

Eilen olimme jo asioita hoitamassa keskustassa. Tänään kävelimmme hakemaan pajunkissaoksia joutomaalta radan varressa. Huomenna on vapaaehtoispuuhaa ja illalla lapsenlapset. Pojantytär täyttää kolmensa vapun aikaan, kummipojan tytär kymmenensä alkaneella viikolla. Kevättyttösemme!

Linnut kevättä rinnassa, tuuli raikas, elämä täyttä.

…kirkkokahveilla kuulumisten kysyjälle, että elämä se on kuin silkkiä vaan. Olikin sillä hetkellä. Vaan sitten se silkki repesi. Yksi pieni virheliike kotona arkiaamuna ja salaman tavoin iskenyt tuska vetäisi koukkuun ja kurkusta pääsi ulvahdus. Mie romahin.

Siitä on nyt edetty: hiljaa seinistä pidellen vessaan ja takaisin sänkyyn, keittiöön syömään ja takaisin vaakasuoraan. Ainoa kipulääke, jota saan ottaa, on auttanut vain hiukan. Toivun, päivä kerrallaan. Tänään kykenen istumaan tämän tekstin verran.

Kevät tulee, vaikka repeillen.

Kahdeksas perättäinen aurinkopäivä. Luonto heräilee kohmeestaan ja jokin ihmisten sisälläkin kevääntyy. Kohta ne ovat täällä, koivujen hiirenkorvalehdet ja sitä ennen Stockalla hullut päivät.

Eilinen konsertti oli poikkeuksellisen suuri nautinto: Beethoovenin 3. pianokonsertto ja Shostan kymmenes. Venezuelalaisen elekieli orkesterin edessä oli lumoavan esteettinen ja ote nöyrän muusikon. Hänestä kuullaan vielä.

Eilisiltana, muutenkin antoisan päivän päätteeksi, vaelsimme vielä kaupungin nimikkosaliin kuullaksemme äitiyslomaltaan palailevan Erja Lyytisen, tuon armoitetun blues-kitaristimme, tulkintoja idolinsa Elmore Jamesin ohjelmistosta sekä omia sävellyksiään. Erja sanoi kaksosten pitäneen hänet vauvanhoidon touhussa tiiviisti yöt ja päivät. ”Mutta kyllä on ihanaa päästä taas soittamaan täysillä”. Puistobluesin koulima yleisö otti Erjan sydämellisesti vastaan ja lämpeni kahden setin kitaroinnille ja laululle sekä vaatimilleen ylimääräisille niin, että nousi seisten osoittamaan suosiotaan. Slide-kitaran velhotar lumoaa taas.