Eilen kävimme hankinnoilla, joihin tarvittiin pakettiautoa. Tänään olen tyhjentänyt omaa huonettani.  Korillinen pikku tavaraa lokerikosta, taulut ja kitara seiniltään siirtyvät sivummalle. Äidin muistojen lipas ja hyllyköntäysi perittyjä ja itse valittuja kirjoja muuttolaatikoihin, jotka pinoutuvat eteiseen, ennestään hyväksi havaittuun koloon. Sitten on vuorossa tuhansien muistojen arkun sisältö, johon koskeminen on kaikkein vaikeinta. Nyt ei saa avata yhtään päiväkirjaa, pikkuista rasiaa, kirjekoteloa tai valokuva-albumia – muuten tämä työ ei etene.

Tiedän, että tavarat pääsevät hitaammin seulottuna aikanaan takaisin. Ehkä niiden paikka muuttuu hiukan, ehkä jokin taulu tai kirja tai valokuva vaeltaa toiseen huoneeseen. Tiedän jo, että takassa palaa vielä pitkään ajan turhentamaa paperia, säläksi hapertunutta. Mikä ei pala, voi saada kodin jonkun toisen luota, sitä varten ovat kirpputorit. Tiedän, että oma huone on naisen elämän tilataideteos. Ja huone muuttuu, kuten elämä.

Sehän alkoi meillä jo huhtikuussa, jolloin oli parikymmentä aurinkoista päivää, puolet niistä ihan kesälämpimiä aamuviileyden väistyttyä. Toukokuu mentiin vaihtelevan sään merkeissä, aurinkopäiviä oli kymmenkunta ja kuun lopussa hellejakso. Kesäkuun alussa helteiset aurinkopäivät jatkuivat, sitten seurasi sadetta ja koleaa. 17.kesäkuuta pääkaupunkiseudulla satoi räntää. Heinäkuu toi sietämättömän helteen ja muutaman virkistävän ukkossateen, joita molempia riitti elokuullekin.

Minun kesäni? … *Toukokuu: saari, saari jälleen. Kökarin lempeästi puhelevat kalliot, meren viileänraikas tuoksu, linnut ja auroraperhosten tanssi kukkiin puhjenneilla tienvarsilla. *Kesäkuu: ystäväperheen kanssa vietetty mökkijuhannus vahvan virran rantamilla ja Pohjanmaan avarat maisemat. Serlachiuksen vanha ja upea uusi taidekartano hätkähdyttävine teoksineen, Taavetinsaaren silta ja maisemataide sekä kartanonpuiston veistokset. Hetki Ukinrannan vaatimattomasti kodikkaan retriittitalon kappelissa Kangasalan keskustassa.

*Heinä-elokuu: suloisia energiaryöppyjä Pikkuritarin ja Murun seurassa, metsäretkellä, puistossa ja omassa pihassa. Päivä Fiskarsin ruukkimaisemassa visuaalisine elämyksineen. Ystävättären kera Kansanlähetyksen kesäpäivillä Jyväskylässä; menomatkalla obligatoriset kahvit ja kirppulöytökin Heinolan torilla, paluumatkalla yllätysvierailu ystäväkodissa Hartolassa. Kotona matonpesua ja kuivattelua. Lukemista ja taas lukemista, kun ei muuta jaksanut. Jäätelöä ja mansikoita, mansikoita ja jäätelöä. Ystävättären kanssa vietetty kiireetön iltapäivä ja ilta pihagrillin ääressä, ja keinussa keinahtelevia  puheita. Sukuseuratapaaminen ja päiviä Lapsuusmaalla. Mansikkasosetta pakastimeen syksyn vitamiiniruiskeiksi ja kellarin hyllyille hillopurkkeja.  Helvetillisiä helleviikkoja, jolloin ei maistunut mikään ruoka eikä puuha.  Ilmanhämmentäjä surisemassa yöt ja päivät. Kukille vettä – ja ihmisille. Sitten jämähti selkä, ajoi lääkäriin ja apteekkiin, kun oma apu ei riittänyt. Onneton yhtälö: hikinen iho ja öinen viilennyspuhallus sen nyt aikaansai.

Toisen kesä? Autoreissuja sinne ja tänne, aidan korjausta, ruohonleikkuuta, grillausta, pari pyöräily-yritystä, yökyläilevien lastenlasten kanssa hääräilyä, telkkaa. Jalkapallokisaa kuukauden päivät, Wimbledonin tennisskabat, yleisurheilua  –  niin ja uusintoja: Wallanderia, Maria Werniä, Pukumiehiä, Henkivartijoita. Aamun lehtien luku pihakeinussa, päivätorkut sisällä ja illan viiletessä taas lueskelua pihalla. Kännykkänetti näkyi olleen tiiviissä käytössä ja uutismuruja tipahteli tullen mennen meikäläisellekin. Onneksi pahimmilla helleviikoilla Toinen jaksoi käydä kaupassa, kun minä pidin vaakasuoraa selkäpotilaana.

Ei ihminen mitä tahansa jaksa. Onko jo niin, että odotetun  ja kaivatun kesän tulee aina kuristamaan helle? Tekee mieli nukkua heinäkuun yli ja herätä vasta syksyyn. Marraskuun voisi vuorostaan nukkua talviunta…

Keskipäivän aikaan ovikello soi. Olen ovea lähempänä tässä kirjoitellessani. Toinen rymyää jotain pihalla. Oven takaa löytyy kauniisti hymyilevä vanha pariskunta. Kun eivät ole naapuristosta, arvaan jo, että ne taas.

– Tässä meillä olisi tarjolla lehti, josta saa vastauksia moniin mieltä askarruttaviin elämänkysymyksiin, sanoo kauniisti harmaantunut herra ystävällisesti ja ojentaa värikästä esitettä.

– Kiitos, mutta minä olen jo saanut vastauksen mieltäni askarruttaneisiin kysymyksiin, vastaan lempeimmällä hymylläni ja silmiin katsoen esitteeseen tarttumatta.

– Voi miten mukavaa tavata hengenheimolaisia, siunattua kesää teille, mies ilahtuu.

– Sitä samaa teillekin, hymyilen yhä ja suljen oven.

En siitä hengenheimolaisuudesta niin piittaa, mutta että jaksoin olla tällä kertaa heille ystävällinen, se oli voitto sisäisestä Rauta-Reetastani. Eikä tarvinnut edes valehdella. 

Elokuun alussa on aina Kolmannen Huoneen vuosipäivä. Kahdeksan vuotta blogikirjoittelua nyt! Siinä on postausta monesta aiheesta, kuten huonejakokin osoittaa. Onpa intoa riittänyt, joku sanoisi – mihin minä taas, että elämäntapahan tämä kirjoittaminen minulle on. Ja kun se ei täytä elämää, vaan on sopiva osa sitä, mikäs siinä.

Vakio-osa arkista eläkeläisen elämääni on myös lukeminen. Nuohosin Lukunurkkaustani ja totesin kirjoittaneeni näinä vuosina lyhyen tai pitemmän esittelyn yli 600:sta lukemastani kirjasta. Niistä noin 100 on ollut runo- tai aforismiteoksia, tietokirjoja reilut parikymmentä ja dekkareita tai muuta hilekirjallisuutta (chick lit) kymmenkunta. Erottelemattomina romaanien ja novellien joukossa on elämänkertoja ja joitakin  matkakertomuksia. Voi kai sanoa, että elämän piiritanssiin on tullut luetun myötä uusia kuvioita, ajatusaihelmia ja pohdittavaa.

Blogimaailmassakaan ei olla yksin. En ole halunnut facebookiin enkä twitteriin. En ole mukana yleisillä keskustelupalstoilla. Periaatteeni on, etten kerää sitoutuneita lukijoita enkä liity sellaisiin. Seuraan tällä hetkellä viittätoista blogilistalaista, joista vain puolet kirjoittelee säännöllisesti, muut harvemmin. Sen lisäksi seuraan seitsemää blogia, jotka eivät ole listalla, ja poikkean satunnaisesti niissä kommentoivien omilla sivuilla. Some-elämäni on siis varsin suppeaa ja valikoivaa. Muutama minulle rakas ja tärkeä blogi on sulkenut lukijapiirinsä, ymmärrän sen johtuvan häiriköinnistä, jota somessa jotkut harrastavat halvaksi huvikseen.

Tämän vuosipäivän merkeissä lähetän kiitoksen *Kuopukselleni, joka sai minut aikoinaan innostumaan somesta, *blogiystäville, jotka jakavat ajatuksiaan omissa blogeissaan ja kommenteillaan käyvät dialogia kanssani. Hymyterkkuja myös *tutuille ja tuntemattomille lukijoille  –  ja tottakai *Pissismummolle ja Poikakaverille, joiden pistäytyminen maisemissa niin virkistää arkisia ympyröitä!

Ihmiset matkaavat kesäisin juurilleen, etsiskelevät lapsuutensa hajujälkiä, koluavat muistikomeroissaan. Hämmästyvät sattumalta tavatun koulukaverin kaljua tai paisunutta ja lässähtänyttä olemusta, eivät omaansa. Kokonainen sukupolvi entisestä elinympäristöstä on poissa, ei enää huutavaa naapurintätiä, ei entistä tiukkapipo-opettajaa tai pelottavaa juoppoa naapurisetää. Talojen ikkunoissa himmeä tyhjyys, porraspielissä huojuu polvenkorkuinen heinä.  

Koulu paloi jo kymmeniä vuosia sitten, nurkkakivi on enää jäljellä. Asemalla pysähtyy kyllä junia, mutta lipunmyyjää tai muutakaan henkilökuntaa ei ole. Radanvarret kukkivat horsmaa ja lupiinia. Kas, keskustaan on noussut uusi marketti. Komein rakennus on edelleen pankki eikä kunnantalo. Hautaustoimistoja on nykyään jo kaksi, mitä sekin kertoo. Tyhjiä liiketiloja siellä täällä. Linjuri kulkee kylille vain elokuun puolivälistä toukokuun loppuun koulukkaiden takia. Pirssiasemalla on yksi auto ja pari numeroa, joihin voi soittaa, jos sekin on ajossa.

Kulttuuri tapahtuu toisaalla, pitkin maita ja mantuja. Monenmoista on melskajaista. Olevinaan musiikillista tai taiteellista, ihan sama, tungeksinta tai näyttäytyminen on pääasia. Lavoilla soi lauantaisin haikea tango.

Kaupungilla on hiljaista. Helle paahtaa. Kynnelle kykenevät häärivät ilmastoiduissa toimistoissaan tai hikisillä työpaikoillaan, varakkaimmat purjehtivat merelle leväpuuron sekaan ja rantautuvat iltaisin vierassatamiin viinin ja grillin ääreen. Muuhun kykenemätön joutoväki lojuu vesien tuntumassa tai pakenee mökeilleen saunaa lämmittämään (ihan kuin ei olisi tarpeeksi kuuma jo muutenkin). Jossain soditaan aina. Jossain satelee, kun meillä kärvennytään. Ja päin vastoin.

Mistä tulee tunne, että olipa kesässä mitä tahansa, sitä on ihan liikaa? Ei uskoisi, että voi kaivata lokakuutakin seitsemäntenä hellepäivänä.

Kesä kutsuu blogikirjoittajaakin lomalle eikä sen kutsua voi vastustaa. Säästä riippumatonta autuutta kaikille blogiystäville, kunnes jälleen tapaamme.

Nythän olisi tietysti otettava jotain kantaa tiettyyn eiliseen vaaliin. Maan kenties suosituimman puolueen puhetta saa minun puolestani johtaa kuka ikinä pukumies tai jakkupukunainen, joka vain parhaiten aatemaailman tyyliin sopii. Ihan sama. Mutta kun valittu henkilö saman tien istuu valtakunnan vallankahvaan, pääministerin paikalle, valinta alkaa jo hivenen kiinnostaa.

Asetelmahan oli mitä herkullisin. Tarjolla oli ihanan pitkä ja sporttinen, siis niin komea ja niin maan pätevä Alex; tavallisen komea, kokenut kuumakalle, politiikan juonimestari Janne ja tavallisen tyylikäs, sote-erikoistunut pohjalainen perinneleidi Paula. Sitkeästi naaraamalla saatiin yhteisen aatteen loiskeesta pintaan jonkinmoisia tärppejä: kuka oli natomyönteisin, kenen ohjaus vippaa eniten oikealle, kenen kulku käy turvallista keskitietä, kenellä kaasujalka on raskaampi tai kuka mieluiten istuu toisen kyydissä.

Seuraavan pätkäpääministerin nimi on siis tiedossa. Taisi tulos joitakin yllättää reaktioista päätellen. Nyt alkaa kiinnostaa, miten puretaan Alexin johdolla keskeneräisten isojen asioiden suma? Miten pysytään raameissa, jotka valtioneuvoston seinälle on edeltäjän johdolla naulattu? Isänmaa on kutsunut – jos siis isänmaa on yhtä kuin puolue.

Olimme helluntaikirkossa, jossa Heikki-pappi onnistui keskittämään kuulijan ajatukset mielenkiintoiseen saarnaansa Jeremia-profeetan merkityksestä raamatunhistoriassa. Pastori valotti Jeremian puhetta Jumalan vanhasta ja uudesta liitosta. Ymmärsin: Jeesus Kristukseen uskovina mekään emme ole muukalaisia ja sivullisia, olemme uuden liiton kansaa, jota koskevat Jumalan lupaukset kuten vanhan liiton aikaan Israelin kansaa.

Kirkkokahveilla ei koskaan tiedä ketä kohtaa, mistä puhe viriää ja minne kulkeutuu. Pöydässämme tuntematon pariskunta Pohjanmaalta ihmetteli onko meillä aina näin paljon väkeä kirkossa sunnuntaimessussa. Minä, että tavallista vähemmän nyt oli oikeastaan, mutta kesäaikaan usein on näin. Lisäsin totuudenmukaisesti, että en kyllä ole joka sunnuntai mukana messussa, käsitykseni on muodostunut noin kerran kuussa käynneistä.

Kirjastossa usein tapaamani tuttava siinä kirkkokahvipöydässä myös istui ja kysäisi, mitä olen lukenut viimeksi. Mainitsin Alice Munron Kalliin elämän, joka on meneillään. Hän kertoi olleensa keväällä Espanjassa ja lukevansa nyt Hemingwayta. Hän harmitteli, ettei ollut sitä lukenut ennen matkaa ja härkätaistelussa käyntiä. Ihmettelimme siinä yhteistä kokemustamme: kotimaassa Espanjan härkätaistelut ja niissä käynti (etenkin naisten!) ovat paheksunnan kohteena. Miksiköhän? Kysehän on eteläisen Espanjan kulttuurisesta perinteestä. Meille kokemus avasi espanjalaista sielunmaisemaa.

Olen palannut – ja palanut. Saaren aika oli niin täynnä palavia sanoja, joilla oli vastaanottava tilansa, ja jakamattomia sanoja, joilla oli yksityinen, hiljainen avaruutensa. Niin täynnä kallioiden ja kivien puhetta ja vaikenevaa rauhaa. Niin täynnä meren hengitystä, horisonttia silmien levätä, tuulta – ja polttavaa aurinkoa. Kun astun viileästä autosta kotipihassa, kaupungin löylynlämmin helle humahtaa kasvoille. Ero merituulen raikkauteen, josta lähdin, on huumaava. Hetken tunnen halua sanoa Toiselle: mennään takaisin. Miten täällä voi elää?

Pikkupiha on sinisenään luhtalemmikkejä. Ne ovat odottaneet minua kotiin! Ruohoa ei voi leikata, ei tietenkään nyt. Toinen on tajunnut sen. Mariantuohukset ovat syttyneet katajan juureen. Pidän niiden keveän intensiivisestä itsetietoisuudesta. Varsi on matala, hennosti suikertava lehtivarsi piiloutuu ruohoon, mutta kukinto nousee vihreästä kuin soihtu, tummaa violetinsinistä. Kasvikirja väittää kasvia niittyhumalaksi, olkoonkin, mutta nimi on liian arkinen tälle kukalle. Minulle ne ovat Mariantuohuksia, ne palavat kukkiessaan.

Tänään pilveilee, tukahduttava helle on mennyt ja luvassa on viileämpää. Käyn pihakeinuun pitkäkseni, katselen taivasta, vaahteran lehvästöä. Ja nukahdan syreeninkukkien tuoksuun.

Pihamittari näyttää kolmeakymmentä. Huh. Toinen tuli pyöräilylenkiltä, joka jäi 11 kilometriin.  – Ei tuolla pyörätiellä jaksa, sanoi. Olin käynyt sauvalenkillä aamulla ja ollut läkähtyä jo viiteen kilometriin. Hiki virtasi, metsän varjossa jaksoi paremmin. Vettä, vettä ja taas vettä.
Ei tässä jaksa katsoa leijonajoukkueen peliäkään. Tuommoista. Kunhan eivät häviäisi vielä kasakoillekin.