Tää alkaa mennä jo rutiinilla. Reiska liittyi kolmiodraamaan viisi yli kahdeksan, kun olin vielä pesuhuoneen peilin edessä viimeistelemässä kaupungille-lähtö-lookiani. No tietysti hän tuli hakemaan sieltä jotain työkaluaan ja hätkähti vähän. Totesin vain: mua ei haittaa, olen valmis parissa minuutissa. Ja olinkin.

Olimme taas lähdössä omaan kirjastoon, jonka uutistori eli lehtien lukusali avataan kahdeksalta. Toinen syventyi Scientific Americaniin, minä tutkin kotihesarin luettuani Hoitotiede-lehteä, jossa oli mm. psykiatrisen potilaan kohtaamiseen liittyvä artikkeli. Sen viesti oli: hoitajan on pidettävä huolta oman toivonsa säilyttämisestä, sillä hän välittää toivoa potilaalleen. Toivon ylläpitäminen on masentuneen elinehto.

Olimme varanneet vapaaehtoisvuoron Katupappilasta ja siellä meni enemmän tai vähemmän rattoisasti päiväsydämen neljä tuntia uskon, toivon ja lähimmäisrakkauden ’välittämisessä’. Varttia ennen paikan sulkemista tupaan pelmahti tuttu alakoululaispoikien sakki , joka usein kurvaa pappilan kautta koulun jälkeen. Saavatpa mukillisen kuumaa kaakaota ja keksejä. Kysyin miten koulupäivä meni ja vastaus aidonkuuloisesti: ihan mukavasti. Pojat jatkoivat matkaa kentälle futismatsaamaan, me kaupan kautta kotiosoitteeseen, jossa Reiska jo keräili roskasaalistaan jätesäkkiin. Loput ovet oli saatu paikoilleen.

Iltapuhteella silitin uutta valoverhoa ja Toinen asensi kaihdinta Ruusuhuoneeni ikkunaan. Kaunista!

Nousen ajoissa, että ehdin käydä suihkussa, pukeutua ja siistiä yösijat päiväkuntoon. Koti tuntuu avaralta ja samalla jotenkin suojattomalta, kun sisäovia ei ole. Reiska sanoi tulevansa yhdeksään mennessä ja tuleekin. Ulkona on hyytävää, joudun palaamaan hakeakseni lisävaatetta ja sateenvarjon.

Tänään suuntasimme Tuusulan kirjastoon, jossa emme ole käyneetkään, vaikka olemme asuneet näillä main jo 35 vuotta. Oma kirjastomme tekee naapuriyhteistyötä niin, että jos tilattu kirja löytyy lähikirjastosta, se toimitetaan tilauspaikkaan seuraavaksi päiväksi. Tämä kirjasto on tilana, miten sanoisi, ehkä konservatiivisempi kuin meidän, mutta sijainti on hyvä ja ikkunoista näkyy sekä keskustaliikennettä että luontoa.

Eilen silmäilin oman kirjastomme lukusalissa Voi hyvin -lehteä parin sanomalehden lisäksi, tänään lueskelin Duodecimia ja selailin Ydintä. Vanhastaan tuttuja ja kiinnostavia molemmat. Naapurikylän keskustan kahvila Elinasta saimme herkulliset leivät kahvin kanssa, kun alkoi hiukoa. Olisimme käyneet vielä Kasarmi-taidemuseossakin, mutta se ilmoitti olevansa auki vain ke-su. Tylyn huono tuuri.  

Suunnistimme sitten Sinkkaan, Keravan Sampolassa sijaitsevaan kaupungin uudehkoon taidemuseoon, jonka nimellä on kaupungin historiaan liittyvä tarina. Kalle Hammin näyttely Vieraalla maalla (2.11. saakka) on viritetty kolmeen kerrokseen. Piirustukset, maalaukset videoinstallaatiot ja veistokset 20 vuoden ajalta käsittelevät toiseutta ja ulkopuolisuutta ihmisten maailmassa myös kasvi- ja eläinaiheisten metaforien kautta. Veikko Halmetojan kuratoima näyttely herätti monenlaisia tunteita, kuvat jäivät askarruttamaan.

Iltapäivällä palattuamme kaupan kautta kotiin, Reiska oli putsaamassa paikkoja ja lopettelemassa tältä päivältä. Neljä uutta ovea kahdeksasta oli jo paikoillaan. Hän on pannut töpinäksi!

Poikkeusviikon maanantaiaamu, pilviharmaata. Ei sada. Vielä. Unohdin illalla laittaa herätyskellon, Toinen on kuitenkin herännyt ajoissa. Remppareiskan kanssa on sovittu, että tulee yhdeksältä. Pakkailen päiväksi reppua. Pitää lähteä muualle, kun homma käynnistyy. Reiska tulee, esittäytyy kädestä tervehtien, katsoo silmiin. Ruskeat on, hänen. Kello on 9:20.

Illalla olemme tyhjennelleet strategiset paikat ovien tuntumassa, että remppaaja pääsee esteettä töihin. Eteisen ja käytävän matot korjataan vielä aamulla pois, lattialle tulee suojamuovit. Tiedustelen ruokatuntiaikaa, ei kuulemma ole niin tarkkaa, ”autossa mä sitte yleensä jotain syön”. Tänään Reiska sanoo lähtevänsä puoli kaksi, pitää hakea vaimo lentokentältä. No, me sitten palaamme silloin syömään kotiin. Avaimesta puhetta vielä, sitten painumme teillemme muutamaksi tunniksi.

Tämä kotipakolaisuus on jo tuttua. Muutaman vuoden takainen keittiöremppa ajoi meidät viikon ajan muualle syömään. Lähiseudun abc:t, kahvilat ja ruokapaikat murkinoineen tulivat tutuksi, vain aamukahvi ja iltatee keiteltiin kotona. Seuraavana vuonna parketin alapohjan tasoitusvaiheessa pakenimme Lapsuusmaalle. Tämä remppa ei luojankiitos koske keittiöön muuten kuin oven osalta, voimme syödä oman lieden ja jääkaapin tuntumassa.

Kirjaston lukusalissa meni kevyesti puolitoista tuntia ja kaupungilla tuttujen kanssa turinoiden toinen mokoma. Yhden jälkeen palaamme. Hävityksen kauhistus on vastassa. Kirskuntaa ja imurin ulvontaa jatkuu vielä tovin, kunnes Reiska lähtee ilmoittamaansa aikaan ja vie aikaansaamansa tuhon jäljet mennessään. ”Huomiseen”, huikkaa ovelta. Nyt jo sataa taivaan täydeltä.

Juna toi nopeasti päärautatieasemalle. Puolet matkasta sujui rattoisasti ajatusten ja tunnelmien vaihdossa entisen työtoverin kanssa, joka painii viimeisiä työvuosiaan projektin parissa. Perillä poikkesin lataamassa seutulippuun  ’lisäarvoa’, mikä käy kätevästi asematunnelin HSL-palvelupisteessä. Kävelyreittini kaupungin halki Hietaniemeen sujui turhan mutkaisesti, mutta suunnilleen ajoissa kuitenkin oli perillä sovitulla portilla.

Tällä kertaa kvartetistamme oli kohteessa kanssani vain leidi T. Kuljeskelimme tutkimassa Taiteilijakukkulan hautamuistomerkkejä. Moni niistä kuvasti kauniisti ja onnistuneesti henkilön elämäntyötä. Kunkin taiteilijan nimi ja elämäntehtävä oli meillä hyvin muistissa. Eräs muistomerkki tuntui olevan ihan väärässä paikassa taiteilijakukkulalla. Se sai meidät pohtimaan kuka päättää, ketä sinne haudataan.  Ihmettelin myös Mika Waltarin vaatimatonta ja hoitamatonta hautapaikkaa kukkulan sivustalla. Hän on sentään eräs maailmallakin tunnetuimmista viime vuosisadan kirjailijoistamme.  

Palasimme keskustaan Baanaa pitkin kävellen, joka onkin selkein ja suorin reitti keskustasta Hietaniemeen. Leidi K liittyi joukkoomme Narinkkatorin näyttelytilassa, jossa poikkesimme vielä ihastelemassa Helsinki Dressers- näyttelyä. Anne Mustarastaan taidokkaat puvut, joiden innoittajana oli kahdeksan Helsingin kauneinta rakennusta, olivat todella mykistävän upeita. Naisten tapaan toki valitsimme kukin mieluisimman. Minulle jäi mieleen yksinkertaisen kaunis keskiaikainen puku, jonka väri ja muotokieli nousi Perämiehenkatu 7:n rakennuksen hienosta fasadista.

Kolmestaan kävimme vielä kuulumiskeskustelua pizzaa syödessä Kampissa. Sieltä soitimme leidi S:lle, joka kärvisteli kotona flunssan kourissa. Ikäihmisten yliopiston kursseilta alkanut yhteytemme jatkuu jo seitsemättä vuotta.

Ihanan leppeä ja aurinkoinen sää vielä tänään. Toinen järjesti vajan ja korjasi pihakalusteet pois talveksi. Olin mukana tyhjäämässä ruukkuja ja kitkemässä kielot, jotka yrittävät joka kesä valloittaa puolet nurmikosta. Olemme molemmat vaivaisia nyt, Toinenkin valittaa selkäänsä. Huoneeni remontti on käynyt hänen voimilleen. Työn raskaus ehkä yllätti hiukan. Me emme ole nuoria enää, niin se on.  

Kaksi muuttolaatikollista kirjoja on imuroitu ja siirretty ’ruusuhuoneeni’ puhdistettuun hyllykköön. Eilen ja tänään kävin läpi kirjeitä. Tunnetyötä! Miksi olen nämä säilyttänyt, luulin jo hävittäneenikin? Illalla sytytän takkaan tulen. Tuli puhdistakoon sen, mitä en enää halua enkä jaksa muistella. Sielunraivausta, tilan tekoa ja tilin.

Huoneeni uusi ilme alkaa hahmottua. Tänään vielä parahtelee jiirisaha ja naulain paukkuu, mutta huomenna pääsevät hajasijoitetut huonekalut takaisin kotiinsa. Seinillä on jo himmeä ruusutapetti, uusi lattia vaahteranvaalea. Verho ja kaihdin valmistuvat ensi viikolla. Sisällön seulominen alkaa, kun hyllyt ja lipastot ovat paikoillaan.  

Välillä ajattelen, ettei tämä koti ja oma huoneeni täällä ehkä ole viimeiseni. Ajatus on levollinen eikä sisällä dramatiikkaa. Mikäpä ihmisen elämässä ikuista olisi. Jälkeemme tulevat asujat muuttavat kuitenkin huoneet mieleisikseen niin kuin mekin teimme.

Ystävätär ja minä tapasimme. Fazerin kahvila Kluuvikadulla oli täysi, kuten aina. Jouduimme tulemaan kahveinemme sisälle terassilta, kun alkoi sataa. Nainen istui yksin neljän hengen pöydässä. Kysyin voisimmeko istua pöydän päähän. Nainen selitti, että odottaa seuraa. Viereisestä pöydästä nuori nainen sanoi englanniksi, että heidän pöytäänsä mahtuu ja raivasi takkinsa ja laukkunsa saman tien tuolilta. Kiitin. Me jatkoimme siinä keskusteluamme suomeksi, nuoret  omaansa englanniksi. Ehdimme juoda kahvimme, viereisen pöydän nainen oli edelleen yksin pöydässään, juomatta ja syömättä. Niin ilmeistä, miten paljon isomman reviirin suomalainen tarvitsee, jotkut meistä jopa neljän hengen tilan täydessä kahvilassa.

Ovi – auki, mutta mahdollisuus sulkeutua muulta niin halutessaan.

Lattia – askelten ja kulloistenkin huonekalujen kotimaata.

Ikkuna – rajattu ja verhottu näkymä naapurin tulemisiin ja menemisiin. Myös taivasta, talon takaista metsää ja lasin takana kesällä kukkiva pelargonia.

Seinät – rajaavat oman tilan muista huoneista. Vain minulle merkityksellisten kirjojen, taulujen, ikonien, valokuvien ja muutamien pienten esineiden koti.

Katto – turvallinen, neutraali ylätaso, harvoin katseltu vaikka aina näkyvissä. Lampun ja palovaroittimen koti.

Patteri putkineen – tasaisen kaukolämmön lähde talviaikaan. Kytkös muuhun maailmaan.

Komero, kaksiovinen – naisen vaatteiden ja asusteiden koti.

Kynnys – matala.

Rakastan syksyä! Rakastan ihanan kirpeitä aamuja, vähitellen värittyviä puita ja pensaita, satonsa kypsyttäneitä peltoaukeita, metsän kylläistä tuoksua. Tietenkin ikävöin hetkittäin kesän kukkia ja perhosia, lintujen laulua ja pienten iloa apilanurmella. Vaan niin on kuin Saarnaaja sen sanoo Kirjassa: aikansa  on joka asialla taivaan alla.

Olen tyytyväinen, että helteiden loputtua sain taas puhtia itseni hoitamiseen. Kolmesti viikossa vien läpi selkää kuntouttavan varttitunnin jumppaohjelman venytyksineen kotona. Mitä ihminen muuta voi, jos koko ajan saa pelätä, mikä taas selättää.

Posti toi pirteän puolukkakortin Lapin tuntureilla vaeltavalta ystävältä. Muistin siitä, että pian on aika ostaa torilta puolukoita, survoa osa raakana puolukkapuuroja varten ja keittää osasta hilloa talvisia uuniruokia piristämään. Sittenpä onkin marjasadot osaltamme säilötty.

Saderyöpyt raikastavat kaupungin tuon tuostakin. Tuuli tuivertelee puita, pihlajakujat punertuvat. Koululaiset ovat jo ilmaantuneet reppuineen ja pyörineen liikenteeseen. Ja pian alkaa aikuisväki hyörintänsä opistojen  iltakursseilla. Ihmisten vapaa-aika siirtyy terasseilta ja rannoilta seinien sisälle.
Elokuu, eloisan elämän kuu.

Eilen kävimme hankinnoilla, joihin tarvittiin pakettiautoa. Tänään olen tyhjentänyt omaa huonettani.  Korillinen pikku tavaraa lokerikosta, taulut ja kitara seiniltään siirtyvät sivummalle. Äidin muistojen lipas ja hyllyköntäysi perittyjä ja itse valittuja kirjoja muuttolaatikoihin, jotka pinoutuvat eteiseen, ennestään hyväksi havaittuun koloon. Sitten on vuorossa tuhansien muistojen arkun sisältö, johon koskeminen on kaikkein vaikeinta. Nyt ei saa avata yhtään päiväkirjaa, pikkuista rasiaa, kirjekoteloa tai valokuva-albumia – muuten tämä työ ei etene.

Tiedän, että tavarat pääsevät hitaammin seulottuna aikanaan takaisin. Ehkä niiden paikka muuttuu hiukan, ehkä jokin taulu tai kirja tai valokuva vaeltaa toiseen huoneeseen. Tiedän jo, että takassa palaa vielä pitkään ajan turhentamaa paperia, säläksi hapertunutta. Mikä ei pala, voi saada kodin jonkun toisen luota, sitä varten ovat kirpputorit. Tiedän, että oma huone on naisen elämän tilataideteos. Ja huone muuttuu, kuten elämä.