…että saimme valkean joulun ja aurinkoisia pakkaspäiviä… että saimme olla nyt kotona ja kylässä ja tapasimme kaikki rakkaimmat… että on nIIn suloista kävellä metsässä… että jääkaapissa on nuorimpien kokkien valmistamia herkullisia  ruokia vielä moneksi päiväksi mistä valita eikä tarvitse mennä kauppaan… että nyt on aikaa lukea mieleisiään… että tänään voi pitää vapaapäivän vaikka joululaulujen kuuntelusta… että on sopivan täyteläinen olo, muttei yhtään ähky… että oli joulurauha omassa maailmassa… ja että nÄIn sen joulutähden…

On ihanan hyviä päiviä, tavallisen eläväisiä päiviä ja värittömiä tai kaikenmaailman harmaita, mutta päiviä kumminkin. Harmaankin päivän mittaan voi olla hyvä hetki, kosketus, löytö, iloviesti. Öissä on ihmeen paljon valoa. Jos ei tähtiä ja kuuta, niin  lyhtykynttilä ja pihapuun jouluvalot, kauempana katulamput ja heijastuksia sieltä. Värikylläisiä ja udunvalkeita uniakin. Ihmeellistä, ettei päivien ja öiden skaalassa ole niin sysimustaa, ettei missään kajastuksen häivää. Tietää kyllä mitä pimeä voi pimeimmillään olla, mutta luojankiitos sellaista ei nyt ole, ei ollut edes marraskuussa. Pimeä aikakin voi olla joskus olla hyvää, sanon itselleni. Pimeässä kuulee ajatuksensa hyvin ja voi olla ihan rauhassa, kun ei näe kaikkea. Pimeä ei poistu puskemalla. Siinä se istuu kuin yölintu oksalla kunnes aamu sarastaa.

Olen hiljakseen ihmetellyt milloin joulu alkaa tapahtua meillä, meissä. Pieniä oireita kyllä on vaivihkaa ilmennyt. Taatelikakkua on leivottu pakastimeen. Tuoreita piparimausteita ja uusi muotti on ilmaantunut, ikään kuin ohimennen. Miehen mielessä pyöri kinkku, kunnes hän tänään palasi kaupasta luuttoman potkan kanssa, tuoretta, harmaasuolattua kotimaan possua. Minä mietin graavisiikaa, että se sitten ensi viikon kalatiskistä.  

Oraville jätetyt pähkinät katosivat tänään pihasta, kun Töppöhäntä ja Pitkähäntä ilmaantuivat jokapäiväiselle tarkistuskierrokselleen. Parvi mustavariksiakin lehahti pihaan ja loi hetkeksi hitchcockmaisen tunnelman.Kun joulukuun aurinko hulmahti näkyviin, yllätin itseni pesemästä ruokailutilan ikkunaa, kun oli pari lämpöastettakin sopivasti. Ja kuinkas nyt, että illansuussa pyöräytin pullataikinan, värkkäsin siitä luumuomenakierteitä paperivuokiin ja voisilmäpullia. Nyt tuoksuu jo melkein oikealta…!

Jätimme taaksemme marraskuun, ja kas! – aurinko valaisi maiseman aamulla, kasvava kuu yöllä. Muutama raikastava pakkasaste, ja heti tuntuu kevyemmältä hengittää. Myös henkilökohtaisessa odysseiassani tapahtui käänne valoisampaan.

Perjantaina eduskunta äänesti – ja historian lehti käännähti kahahtaen. Ensimmäistä kertaa jokin kansalaisaloite sai taakseen eduskunnan enemmistön, niukasti, mutta selkeästi.

Itse asia, avioliittolain uudistus, on jakanut kansan useaan ryhmään. On perinteisen avioliittokäsityksen kannalla olevia, joista tiukimmat ovat jo ehtineet naulata teesinsä kovalla paukkeella medioissa, avarammat kertoneet mielipiteensä kiihkoilematta. On lain uudistamista kannattaneet, joista kiihkeimmät ovat riemuinneet turuilla ja toreilla, maltillisemmat tunnustaneet ilonsa asian edistymisestä. On epävarmojen joukko, joka ei osaa ottaa kantaa puolesta eikä vastaan, ja niitäkin on ketä asia ei voisi vähempää kiinnostaa.

Jälkiseurauksien rajuutta ei tainnut kukaan aavistaa. Uutiset kertoivat evankelisluterilaisesta kirkosta eronneen yli kymmenentuhatta jäsentä. Se näyttää jo joukkopaolta. Hämmentävintä on,  että ilmeisesti eroon on monia, toisilleen vastakkaisia syitä. Kirkko on siis jälleen keskiössä yhteiskunnallisessa muutoprosessissa tahtoi tai ei. Jäsenistö muodostuu eri tavoin ajattelevista yksilöistä, jotka ovat tiukemmin tai löyhemmin sitoutuneet kirkon viralliseen oppiin. Papisto piispoineen on teologisesti vastuussa kirkon opillisesta linjasta, eivätkä hekään ole yksimielisiä.

Niinpä se on: yhden ilo voi olla toisen suru ja kolmannen kauhistus. Karavaani kulkee, kun vain joku tietäisi minne.

Viikko on jo pitkällä.  Niin paljon on tapahtunutta, ettei tänne ole ehtinyt. En nytkään kauan tässä viivy, mutta haluan kertoa mitä marraskuun valon etsinnöissäni olen löytänyt.

Päivä paisteli tänään kuin ikinä ei olisi marraskuusta kuullutkaan. Ystävätär Lee ehdotti tapaamista Ateneumin Jean Sibelius-aiheisessa näyttelyssä. Sinne! Ja mikä valon määrä tulvi kultakauden maalareiden töistä katsojan silmien kautta sieluun sisälle. Ja mikä kevyesti kupliva ilmapiiri uuden italialaisravintolan pöydissä lounasaikaan. Oli mahdollista sukellella keskustelussa syvällekin uppoamatta ja palata pintaan taas. Maeve Binchyn Seitsemän talvista päivää ja Tove Jansson-kirja Sanat, kuvat, elämä  tarttuivat kotiin tullessa mukaan aseman pokkaripuodista. Tiedossa hyväntuulista luettavaa!

Lauantaipäivän ja kaksi alkuviikon iltaa siemailimme lapsenlapsi-iloa, kun vanhemmillaan oli soittoperiodi. Eilen pääsimme hämärämetsään lasten kanssa ja sen jälkeen ottamaan aikaa Pikkuritarin juoksusta kentän ympäri. Iltapalan jälkeen Muru tahtoi Vaarin lukevan ’hirmupitkän’ sadun Helinä-keijusta, ja Pikkuritari leikki Mummelin kanssa tarinakertomisleikkiä toisaalla.  – ”Mummeli, mä rakastan sun iltalauluasi, kun siitä tulee niin rauhallisia kuvia mieleen ja sitten on helppo nukahtaa” paljasti uninen Pikkuritari iltasuukkojen lomassa. Muru unohti säätää iltalaulun aihetta, Mummeli sai laulella ihan omiaan, ja ennen kuin laulu oli päässyt vauhtiinkaan, uni oli jo voittanut Murusen.

Marraskuussa on etsittävä marraskuun valo selvitäkseen hämärästä. Ystävätär ja minä löysimme tällä kertaa sen Amoksen museosta, jonka kerroksissa hehkuivat Anita Snellmanin (1924 – 2006)  taideteosten elämäniloiset, heleät värit ja sensuellit hahmot. Hurmaannuin aivan Anitan hulmuavasta sinisestä ja keväänvihreästä, heleän oranssin energiasipaisuista, loistavasta auringonkeltaisesta, himmeästä valkoisesta ja väkevästä karmiininpunasta. Dokumenttifilmi ja miesystävän muistelut Anitasta taustoittivat kiinnostavasti Ibizalle kotiutuneen taiteilijan persoonaa. Ja Amoksen talo ylimmän kerroksen kappeleineen on jo sinänsä yhä uudestaan kokemisen arvoinen.  – Ihana päivä!

Nyt on se vaihe syksyä, kun tuuli riisuu puut. Sade huuhtoo paljaita oksia ja kaupungin kattoja. Poluille, teille ja kaduille kasvaa lätäköitä. Pohjoisempaan on moneen otteeseen jo satanut lunta. Tähtiöinä jotkut katselevat revontulia, toiset uniaan, ja aamuisin töihinlähtijät karskuttelevat autojensa ikkunoita.

Kansakunnan keskimääräinen mieliala laskee talviasentoonsa. Ne meistä, jotka pimeyttä pelkäävät, alkavat syödä vitamiineja ja kaivavat kirkasvalolamput yläkaapista esiin. Joutoväki pakenee eteläisille rannoille auringon perään. Ne, jotka eivät jaksa nousta pimeän sylistä muuten, elvyttävät serotoniinitasoaan masennuslääkkeillä.

En nyt ala neuvoa ketään, miten tästä kaamoisesta ajasta voi selvitä ’kuivin jaloin’. Jokaisella lienee jo omat konstinsa kokeiltuna. Minä meinaan, että jos kastuu, vaihdetaan kuivaa ylle. Kumisaapasta kehiin, sadeviitta niskaan ja baanalle. Kotikoloon palattua sytytellään tulia, lueskellaan lempeitä kirjoja, katsotaan romanttisia komedioita ja haaveillaan. Myötäillään väistämätöntä.

Kävimme hankkimassa uuden lintulaudan. Pikkusiipiset ovat jo palanneet metsästä pihoille ja käyneet jo koputtelemassa ikkunaan. Ei marraskuu mörkö ole, se vain moodaa arkea talviasentoon.

PS. Ja tänään satoi ensimmäisen lumiharson pihaan kukkivan pensaan ylle.

Kummipoika hurautti Lapsuusmailta joukkueensa kera Stadiin syyslomaviikolle. Käyntipaikat valittiin kolmasluokkalaisen ja ekaluokkalaisen ehdoilla isukkia ja äitiä unohtamatta. Heureka, Suomen suurin lelukauppa ja Ikea, tottakai. Uimaankin piti päästä ja Esikoisen talorempan tulos käydä katsastamassa. Kummitädin onneksi aikaa riitti täälläkin poiketa. Ylpeinä koululaiset esittelivät radio-ohjattavia autoja, omilla säästörahoilla hankittuja.   

Entinen työtoveri soitti. Tapaamisestamme on kulunut vuosia. Silloin puhuttiin optimistisesti, että käydään ystävyysaterialla edes kerran vuodessa. Hän kyseli kuulumisia, minä kerroin ja hän kuunteli. Kysyin minäkin, hän kertoi ja minä kuuntelin. Niinpä se on,  kalenteri määräilee ja painostaa, päivät venyvät, iltoihin kaatuu väsymys. Muistanhan yhä mitä se oli. Mutta isoäitiyttä, sitä me molemmat ylistimme, ja vähän haikeana hän kuunteli kertomisteni levollisuutta.

Ja huomenna tulevat Muru ja Pikkuritari oikein kahden-yön-kylään. Mitähän hassua me nyt keksitään…

Erään päivän lehti-ilmoitus kutsui sydänkouluun. Voin kuvitella mitä se sisältää: terveellisiin elämäntapoihin ohjaamista, ravintoneuvontaa, sopivaan liikuntaan ohjaamista, tietoa sydämen häiriötiloista ja lääkkeistä, leikkauksista, terapioista. Bo-o-ring. Kohta meillä on liuta hyvin koulutettuja sydänpotilaita.

Sain vuosi sitten omalääkäriltä lähetteen selkäkouluun. Voitte arvata mitä se sisälsi: luisen lannerangan ja yläselän nikamien toiminnan havainnollistamista, erilaisten selkävaivojen oireiden ja syiden selvittelyä ja jumppaohjeita selän liikkuvuuden ja lihasten kunnon parantamiseksi. Tylsintä ikinä. Koulutus ei parantanut selkää, antoi kyllä muutaman vihjeen itsehoitoon.

Toistakymmentä vuotta sitten mielenterveysalalla keksittiin depressiokoulu. Koska masennus on yksi kansantaudeistamme, oli pakko kehittää jonkinlainen itsehoitosysteemi. Pelkkä lääkehoito kun ei aina paranna eikä psykoterapia ole läheskään kaikkien ulottuvilla ja tulee sitä paitsi sekä potilaalle että yhteiskunnalle kovin kalliiksi. Masentavaa. Depressiokoulu -nimi jo herättää enemmänkin mielikuvan masennuksen ylläpidosta kuin hoidosta.

Kirkkokin on kautta aikain yrittänyt kouluttaa jäsenistöään: on pyhäkoulua, katekismuskoulua, kinkereitä, rippikouluja, raamattukoulua, virsikoulua. Voisi kuvitella, että seurakuntaelämä kukoistaisi. Vaan miten on – eikö kuulostakin aika entisvanhaiselta nämä?

Mikä on seuraava koulutus, jota meille tarjotaan elämämme laadun kohennukseksi?

Reiska petraa vauhtia, eilen, neljäntenä remonttipäivänä ovikello soi tasan 8:00. Kokoilin vielä viimeisiä tarvikkeita reppuuni ja päivitin blogin eilisen osalta. Sitten huikkasimme Reiskalle heiheit ja painuimme sateenvarjon suojissa autolle. Evakkoretki suuntautui tällä kertaa Järvenpäähän, jonka kirjaston lukusali avataan yhdeksältä.

Kirjasto naapurissa on laaja, mutta lukusali on luvalla sanoen koko Keski-Uudenmaan pienin ja epäviihtyisin. Lukutilan pöydät ovat likaisenharmaat ja riveissä kuin koululuokassa. (Ilmankos täällä kaikki lukijat olivat miehiä.) Ovensuunurkassa oli pieni ympyrä pehmustettuja, mutta kulahtaneita ja epämukavia tuoleja. Siellä oli sentään yksi nainen aikakauslehteä selaamassa. Toinen tutkaili Tietoturvaa ja Digikameraa. Minä selailin tällä kertaa kulttuurilehtiä, joita oli ihan kohtuullinen valikoima. Jopa Tuli ja Savu löytyi.

Olin vihjaillut Toiselle, että alakerrassa on taidemuseokin, jonka hieno näyttely Eero Järnefeltin ja Venny Soldan-Brofeldtin suosituimmista teoksista on vielä sunnuntaihin asti avoinna. Toinen ei innostunut, totesi vain: Alan saada tarpeekseni evakkoretkistä. Johon minä: Niinpä, minä sain jo eilen tarpeekseni. Jäken Wanhan apteekintalon viihtyisä kahvila oli kadonnut ja paikalle oli muutama kuukausi sitten avattu tummanpuhuvasti sisustettu ravintola Huvila. Niinpä välipalan sijasta söin tukevan maalaissalaatin ja Toinen annoksen silakkapihvejä.

Varhainen herätys tuntui. Ajelimme Rantatietä ja Tuusulan kauniita sivuteitä, kun huomasimme rauhallisen venesatamarannan, jossa oli vain torkkuvia soutuveneitä kymmenittäin. Sinne! Auton takapenkillä oli tyyny ja punainen huopakin. Ojentausin vaakasuoraan ja nukahdin samantien. Toinen jäi kuuntelemaan autoradion uutismutinaa. Rannassa oli nukkuessani käynyt nainen koiransa kanssa. Mitä lie miettinyt huuruikkunaisesta autosta lehtipuiden katveessa.

Kotiuduimme sopivasti kahden jälkeen. Reiska keräsi jo roskia listoitettuaan ovenpielet valmiiksi, ja suoriutui siitä tiehensä. Illalla istuimme Musiikkitalossa kuuntelemassa Elina Vähälän tulkintaa Alban Bergin viulukonsertosta ja Mahlerin upeaa viidettä sinfoniaa.