Erään päivän lehti-ilmoitus kutsui sydänkouluun. Voin kuvitella mitä se sisältää: terveellisiin elämäntapoihin ohjaamista, ravintoneuvontaa, sopivaan liikuntaan ohjaamista, tietoa sydämen häiriötiloista ja lääkkeistä, leikkauksista, terapioista. Bo-o-ring. Kohta meillä on liuta hyvin koulutettuja sydänpotilaita.

Sain vuosi sitten omalääkäriltä lähetteen selkäkouluun. Voitte arvata mitä se sisälsi: luisen lannerangan ja yläselän nikamien toiminnan havainnollistamista, erilaisten selkävaivojen oireiden ja syiden selvittelyä ja jumppaohjeita selän liikkuvuuden ja lihasten kunnon parantamiseksi. Tylsintä ikinä. Koulutus ei parantanut selkää, antoi kyllä muutaman vihjeen itsehoitoon.

Toistakymmentä vuotta sitten mielenterveysalalla keksittiin depressiokoulu. Koska masennus on yksi kansantaudeistamme, oli pakko kehittää jonkinlainen itsehoitosysteemi. Pelkkä lääkehoito kun ei aina paranna eikä psykoterapia ole läheskään kaikkien ulottuvilla ja tulee sitä paitsi sekä potilaalle että yhteiskunnalle kovin kalliiksi. Masentavaa. Depressiokoulu -nimi jo herättää enemmänkin mielikuvan masennuksen ylläpidosta kuin hoidosta.

Kirkkokin on kautta aikain yrittänyt kouluttaa jäsenistöään: on pyhäkoulua, katekismuskoulua, kinkereitä, rippikouluja, raamattukoulua, virsikoulua. Voisi kuvitella, että seurakuntaelämä kukoistaisi. Vaan miten on – eikö kuulostakin aika entisvanhaiselta nämä?

Mikä on seuraava koulutus, jota meille tarjotaan elämämme laadun kohennukseksi?

  • Miten olis ”Elämän ymmärtämiskoulu”. Joillakin voisi olla tarvetta.

    Kommentin jätti erakko · maanantaina 13. lokakuuta @ 15:01

  • Eikö parhainta elämän ymmärrystä annakin elämä itse, kokemusten, tiedostamisen ja uskalluksen kautta?

    Kommentin jätti Ellinoora · maanantaina 13. lokakuuta @ 18:03

  • Mä kyllä tykkään koulu-sanasta. Kunhan se on vapaaehtoista ja aihe on kiinnostava… Ehkä mulla on ollut liian hyviä kokemuksia koulusta?!?!

    Kommentin jätti Ansku · maanantaina 13. lokakuuta @ 23:45

  • Ansku, tulipa mieleen muistojen kasoja pöyhiessä vielä kiertokoulu (mummojeni ikäpolvi), kansakoulu, kansalaiskoulu, kansanopisto ja kansankorkeakoulu, emäntäkoulu (myöhemmin talouskoulu) ja maatalouskoulu. Oppikoulu (jota itse kävin kansakoulun jälkeen) oli se vaihtoehtoinen opintie niille, joiden vanhemmilla oli varaa ja itsellä edellytyksiä – ja nythän meillä on peruskoulukin ollut jo iät ja ajat.
    Mukavia muistoja kouluista on minullakin, mutta myös muita. Itse ilmaisu on selkeä, ehkä en ole kuitenkaan ainoa, jonka korviin ’koulu’ tuo mielleyhtymiä ’koulutuksesta’. Miten se jotenkin tässä ajassa särähtää?

    Kommentin jätti Ellinoora · tiistaina 14. lokakuuta @ 13:05

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.