Eilen kävimme hankinnoilla, joihin tarvittiin pakettiautoa. Tänään olen tyhjentänyt omaa huonettani.  Korillinen pikku tavaraa lokerikosta, taulut ja kitara seiniltään siirtyvät sivummalle. Äidin muistojen lipas ja hyllyköntäysi perittyjä ja itse valittuja kirjoja muuttolaatikoihin, jotka pinoutuvat eteiseen, ennestään hyväksi havaittuun koloon. Sitten on vuorossa tuhansien muistojen arkun sisältö, johon koskeminen on kaikkein vaikeinta. Nyt ei saa avata yhtään päiväkirjaa, pikkuista rasiaa, kirjekoteloa tai valokuva-albumia – muuten tämä työ ei etene.

Tiedän, että tavarat pääsevät hitaammin seulottuna aikanaan takaisin. Ehkä niiden paikka muuttuu hiukan, ehkä jokin taulu tai kirja tai valokuva vaeltaa toiseen huoneeseen. Tiedän jo, että takassa palaa vielä pitkään ajan turhentamaa paperia, säläksi hapertunutta. Mikä ei pala, voi saada kodin jonkun toisen luota, sitä varten ovat kirpputorit. Tiedän, että oma huone on naisen elämän tilataideteos. Ja huone muuttuu, kuten elämä.