Ihmiset matkaavat kesäisin juurilleen, etsiskelevät lapsuutensa hajujälkiä, koluavat muistikomeroissaan. Hämmästyvät sattumalta tavatun koulukaverin kaljua tai paisunutta ja lässähtänyttä olemusta, eivät omaansa. Kokonainen sukupolvi entisestä elinympäristöstä on poissa, ei enää huutavaa naapurintätiä, ei entistä tiukkapipo-opettajaa tai pelottavaa juoppoa naapurisetää. Talojen ikkunoissa himmeä tyhjyys, porraspielissä huojuu polvenkorkuinen heinä.  

Koulu paloi jo kymmeniä vuosia sitten, nurkkakivi on enää jäljellä. Asemalla pysähtyy kyllä junia, mutta lipunmyyjää tai muutakaan henkilökuntaa ei ole. Radanvarret kukkivat horsmaa ja lupiinia. Kas, keskustaan on noussut uusi marketti. Komein rakennus on edelleen pankki eikä kunnantalo. Hautaustoimistoja on nykyään jo kaksi, mitä sekin kertoo. Tyhjiä liiketiloja siellä täällä. Linjuri kulkee kylille vain elokuun puolivälistä toukokuun loppuun koulukkaiden takia. Pirssiasemalla on yksi auto ja pari numeroa, joihin voi soittaa, jos sekin on ajossa.

Kulttuuri tapahtuu toisaalla, pitkin maita ja mantuja. Monenmoista on melskajaista. Olevinaan musiikillista tai taiteellista, ihan sama, tungeksinta tai näyttäytyminen on pääasia. Lavoilla soi lauantaisin haikea tango.

Kaupungilla on hiljaista. Helle paahtaa. Kynnelle kykenevät häärivät ilmastoiduissa toimistoissaan tai hikisillä työpaikoillaan, varakkaimmat purjehtivat merelle leväpuuron sekaan ja rantautuvat iltaisin vierassatamiin viinin ja grillin ääreen. Muuhun kykenemätön joutoväki lojuu vesien tuntumassa tai pakenee mökeilleen saunaa lämmittämään (ihan kuin ei olisi tarpeeksi kuuma jo muutenkin). Jossain soditaan aina. Jossain satelee, kun meillä kärvennytään. Ja päin vastoin.

Mistä tulee tunne, että olipa kesässä mitä tahansa, sitä on ihan liikaa? Ei uskoisi, että voi kaivata lokakuutakin seitsemäntenä hellepäivänä.