Olen palannut – ja palanut. Saaren aika oli niin täynnä palavia sanoja, joilla oli vastaanottava tilansa, ja jakamattomia sanoja, joilla oli yksityinen, hiljainen avaruutensa. Niin täynnä kallioiden ja kivien puhetta ja vaikenevaa rauhaa. Niin täynnä meren hengitystä, horisonttia silmien levätä, tuulta – ja polttavaa aurinkoa. Kun astun viileästä autosta kotipihassa, kaupungin löylynlämmin helle humahtaa kasvoille. Ero merituulen raikkauteen, josta lähdin, on huumaava. Hetken tunnen halua sanoa Toiselle: mennään takaisin. Miten täällä voi elää?

Pikkupiha on sinisenään luhtalemmikkejä. Ne ovat odottaneet minua kotiin! Ruohoa ei voi leikata, ei tietenkään nyt. Toinen on tajunnut sen. Mariantuohukset ovat syttyneet katajan juureen. Pidän niiden keveän intensiivisestä itsetietoisuudesta. Varsi on matala, hennosti suikertava lehtivarsi piiloutuu ruohoon, mutta kukinto nousee vihreästä kuin soihtu, tummaa violetinsinistä. Kasvikirja väittää kasvia niittyhumalaksi, olkoonkin, mutta nimi on liian arkinen tälle kukalle. Minulle ne ovat Mariantuohuksia, ne palavat kukkiessaan.

Tänään pilveilee, tukahduttava helle on mennyt ja luvassa on viileämpää. Käyn pihakeinuun pitkäkseni, katselen taivasta, vaahteran lehvästöä. Ja nukahdan syreeninkukkien tuoksuun.

  • Ai, miten ihana nimi niittyhumalalle. Olin jo valmistautunut tutkimaan kasvikirjaa, kun Mariantuohus tuntui niin mielenkiintoiselta. Olisinkohan löytänyt?

    Kommentin jätti Vallaton · keskiviikkona 28. toukokuuta @ 16:43

  • Itse asiassa tarkemmin tutkien Mariantuohukseni lienevät jonkinlainen maahumalan tai mirrinmintun puutarhamuunnos. Kökarilta palattua tutkin Kotimaan luonnonkasvit -nimistä kasvikirjaa (WSOY 2001 2.p.) Rantaluhtalitukan takia. Huomasin, että kaikilla kasveilla on runsaasti lempinimiä. Ei haitanne, että liitän omani rimpsuun humalan kohdalle 🙂

    Kommentin jätti Ellinoora · keskiviikkona 28. toukokuuta @ 18:28

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.