Marraskuulla on semmoinen yleisilme, että tekee mieli väittää vastaan. Tiedän sen siitä, kun heti aamuteellä nousee kiista, kumpi heräsi ensin, vai ollenkaan heräsikö ja mihin sitten.

Näinä aikoina vuosi on lopuillaan. Ja elämä henkitoreissaan. Naiset päätyvät näpertämään todistaakseen itselleen ja lähimmäisilleen olevansa sesongissa mukana. Puikot kilahtelevat toisiaan vasten ja ihmiset, virkkuukoukut puikkelehtivat silmukkariveissä ja ihmiset ruuhkassa. Kynttilöitä sytytellään kotiosoitteessa ja etelänmatkaesitteitä silmäillään.

Ystävätär vastasi Espanjasta. – Onko aurinkoa, kysyn valmiiksi kateellisena. – On aurinkoa.  Mutta viikko ei riitä mihinkään. Mietin koko ajan, miten kauheaa on palata sinne yötäpäiväiseen sadehämärään. Niinpä.

Tohkeuduin yhdeksi iltapäiväksi väkerryskurssille kaltaisteni seurassa. Pelottavaa ja hupaisaa. Ensin seistiin pehkusäkin ympärillä katsomassa, miten ammattilainen näppäröi silpusta kranssinpohjan. Muutamassa minuutissa. Sitten samaa kieputusta omin kätösin varttitunnin verran.  Mallioppimissysteemillä myös pienityt havut kääriytyivät seppelepohjan peitoksi. Viimeksi kiinnitettiin koristeet kuumaliimapistoolilla tai metallilangalla. Lopputulos oli vähintäänkin persoonallinen, jopa kaunis. Kotona kranssit vaativat hieman hienosäätöä, mutta löysivät paikkansa.

Marraskuu on täällä, tahdosta riippumatta ja nurinoista. Ja jos on hereillä, aurinkokin saattaa vilahtaa esiin jonakin päivänä.