Katupappilavuorossa tänään. Tuttuja kävijöitä, tunnelma leppeä ja kevyt.   – ”Ei kai tämä ny ole sitä kuuluisaa vanahuutta”, tuumasi Mies, 85 v, kolotuksistaan.  – ”Ei sentäs. Pakkanen kolottaa, vaik ei olsi vanahakaan”, siihen toinen kasikymppinen. Yksimielisiä oltiin siitä, että pakkanen puree, mutta paree se talvi on kuin syyspimeät.

Kun läheisen alakoulun päivä loppui, tupaan pelmahti kahdeksan pikku poikaa. Kaakao ja keksit maistuivat. Pojat istahtivat sivummalle pelaamaan uunoa, olivat siististi ja hissukseen. Kysyin tutunnäköiseltä vaaleatukkapojalta, oletko sinä R? Oli hän. Kun tuvan aukioloaika täyttyi, ja pojat hankkiutuivat reppuineen lähtemään, R jäi siihen pyörimään. –  Mistä sä tiesit mun nimen, kysyi sitten. – No kun sinä olit meidän perjantaipoika ekaluokalla, muistatko? Isäsi toi sinut meille tunniksi ennen koulua perjantaisin ja me saatettiin sinut sitten kouluun. – Oletko sä se täti, henkäisi R ja kasvot syttyivät ihanaan hymyyn, kun hän muisti. Paras palkinto ikinä mistään vapaaehtoistyössä!

Taas hurmaava pakkasaamu! Auringon valokiilat viiruttavat pihaa, puut kylpevät valossa. Lumi niin viileä ja puhdas, niin valkea. Marraskuumaisema on mennyt, kevätloska ei ole vielä täällä. Nyt riemuitaan talvesta!

Toinen katsoo tennisottelua urheilukanavalta. Hän näyttää onnelliselta mieheltä siinä. Sain juuri kasan vuodevaatteita mankeloitua. Vaatehuoneen liinavaatehyllytkin ovat taas täynnä ja pyykkikori tyhjä. Tunnen tyytyväisyyttä työstä, mistä jää puhdasta jälkeä.

Kirjoitin ajatuskirjaa mankeloinnin lomassa. Kirjoittaminen on kädelle miellyttävää. En lakkaa ihailemasta ajatuksen ja käden saumatonta yhteistyötä. Jälki näyttää paperilla kauniilta ja sujuvalta.  Tulevat koululaissukupolvet eivät saa tätä mielihyvän kokemusta, kun enää ei opetella kaunoa. Tekstaillaan töks-töks, sormitellaan töp-töp ja näpytellään näpytinäp.

Nyt Toinen askaroi keittiössä.  Arvaan hänen kattavan pöytään mansikkahilloa, hedelmiä, minua varten maitokannun ja itselleen marjasoppaa. Hetken päästä hän kutsuu puurolle.

Säähaltia on ravistanut öiseen aikaan helmastaan puhdasta, unelmankevyttä pakkaslunta. Piha on lumoavan kaunis. Orava ja harakka ovat jo käyneet jättämässä jälkensä lumeen. Kiteet kimaltavat pensaissa ja puissa auringon säteiden leikkiessä oksilla. Käyn kierroksella lähikaduilla ja metsäpoluilla kameran kanssa. Puu pudistaa kidepilven hiuksistaan. Miten hetkellistä kauneus onkaan. Talven kasvoilla ilmeet vaihtuvat koko ajan. Valo elää.

Tänään ei tarvitse lähteä minnekään. Sytytän takkaan tulen. Sillä on sekin funktio, että tiettyjä papereita on poltettava. Puut raukenevat hiillokseksi. On suloista istua vain katselemassa tulen hiljaista tanssia, kun ulkona alkaa hämärtää.

Viikko on alkanut räväkästi. Aamulla heräsin kahdeksan aikaan, kuten yleensä. Ulkona näkyi olevan miinus 18 astetta. Eilinen kynttilä paloi yhä lyhdyssään. Teetä mukiin, leipää paahtimeen ja pyykkikone virkaansa hoitamaan.

Puolelta päivin kävin sovituilla treffeillä kampaajani työpaikalla. Pakkanen oli kouraissut talon putkistoa, jossakin huoneistossa oli vesivahinko sen seurauksena. Myös kampaamo kärsii nyt seurausongelmista. Sain tukkani kuosiin kaikesta huolimatta. Kirjaston automaatti otti vastaan pari palautuskirjaa repustani, apteekki myi huulirasvaa ja hammasväliharjapakkauksen, leipomo leivän ja kauppa yhtä ja toista jääkaapin täydennykseksi. Tapasin useita tuttuja, harvoin nähtyjäkin.

Tuumimme Toisen kanssa, että olipa ihana viikonvaihde. Pikkuritari ja Muru olivat yökylässä. Pikkuritari, joka osaa lukea ja kirjoittaa tikkukirjaimet, oivalsi sanaristikon jujun Vaarin avustuksella. Äitinsä ja Isänsä pikku raivotar näyttikin Vaarilassa enkeliominaisuutensa. Pieniä erimielisyyksiä oli, tottakai, mutta meillähän ei ollut kiire päiväkotiin tai sieltä pois tai ylimalkaan minnekään, niin ei tarvittu tiukkaa linjaa. Neuvottelutekniikalla mentiin ja joustolla.  Mummeli heittäytyi välillä ihan hassuksi ja lauloi sen mikä olisi pitänyt sanoa. Muru on laulavainen tyttö, häneen se tepsii. Vaarilan ruokapöydässä lauletaan aina vuodenaikalaulu. Vaari keksi, että Ratiritiralla olisi hyvä pakkaslaulu. Kun Mummeli alkoi muistella sanoja, Muru jatkoi pontevasti: ”kuulapalta tuiskutukka lumiviitta halmaatukka, latilitilalla, tuli talvihalla”. Ihan nuotilleen.

Lauantaina leffakerhossa nähtiin tanskalainen elokuva ”Jahti”,  järkyttävä tarina erokriisiään läpikäyvästä miehestä, jonka elämä menee pirstaleiksi. Mies saa työtä päiväkodista, jossa on vain tätejä. Miehen ystäväperheen ahdistunut pikkutyttö takertuu päiväkodissa tuttuun, ystävälliseen setään ja alkaa puhua levottomia. Taustalla on tytön isoveljen osuutta, mutta mies joutuu epäillyksi pedofiliasta, menettää työpaikkansa, lähes kaikki ystävänsä, joutuu eristetyksi omasta teini-ikäisestä pojastaan ja naapurien pahoinpitelemäksikin. Mies on syytön, mutta joutuu poliisitutkimuksiin ja pidätetyksi, kunnes käy ilmi, ettei todisteita ole ja pikkutyttö kertoo isälleen keksineensä koko jutun. – Mads Mikkelsen tekee uskomattoman hienosti pääroolin, mutta elokuva jättää kokonaisuudessaan ahdistavan olon, kun katsoja ymmärtää, että epäilys on jättänyt varjon viattoman miehen ylle loppuelämäksi.

Palatessa mietin Anneli Auerin tapausta. Kukapa meistä lopulta tietää, mikä on totuus senkin perheen elämästä. On vain luotettava, että tutkintasysteemi lopulta selvittää onko syyllistytty ja jos niin mihin. Lapsi ei ole aina kaikkein luotettavin tiedonlähde, varsinkin kun aikaa kuluu ja tapahtumat vanhenevat. Auerin tapauksessahan myös viranomaiset töpeksivät murhatutkimuksissa. Lynkkausmieliala syttyy herkästi yhteisössä, kun on kysymys lapsista tavalla tai toisella.

.. että Esikoinen soitti äidilleen ja kysyi lainaksi sitä isoa kattilaa, jotta voisi keittää perunoita 25:lle. Muistoissa kangasteli ikivanha painekattilamme, joka muuten on jo aikoja sitten pantu kierrätykseen. Vanhat kattilat näyttävät kasvavan kovasti kokoakin, muistoissa.  

.. että hammas alkoi hälyttää joulunalusviikolla. Ensimmäinen ajatus oli saakohan aikaa lääkäriltä. Matkakin edessä. Hammaslääkärikeskus ei pettänyt, peruutusaika löytyi. Miten pieni osanen ihmisen biologisessa systeemissä hammas onkaan, mutta tehokas oikutellessaan.

.. että poikkesin kirjakauppaan ja suunnistin pokkarihyllylle, matkalukemista näet piti. Hyllyjen välissä mutisin: toi on unelmahöttöä, ton olen lukenut ja ton, ei kiitos murhia eikä sotajuttuja jouluna, tuo on liian paksu, tuossa on liian pieni präntti… Vierellä oli samassa puuhassa toinen lukijatar, joka nyökytti päätään: juuei… einiin…vaan oletkos tämän (Tòibìn: Brooklyn) lukenut, on muuten herkullinen tarina ja hyvää tyyliä. Riemastuin: ja kunnon pränttikin siinä, tämänpä otankin.

.. että naapuri soitti ovikelloa. Toinen meni ovelle ja lyhyen sananvaihdon jälkeen palasi kädessään paperikassi, jossa oli juomaa ja joulukortti. Kiitoksena taannoisesta kyydistä ensiapuun, kuulemma. Toinen oli hämmentyneen näköinen. Ajattelin tuojaa, yksinäisen miehen hahmoa naapurissa.

Illalla tulimme Musiikkitalosta konsertista, jossa syntyi poikkeuksellinen, taivaallinen tunnelma. Ranskalainen harpputaitaja Xavier de Maistre helkytteli jaloa soitintaan HKO:n solistina ukrainalaisen Reinhold Glieren harppukonsertossa, joka on korvia hivelevän kaunis. Harvoinhan harppukonserttoja kuulee, ei niitä kovin runsaasti ole sävellettykään. Tässä lisäarvoa toi vielä se, että harpisti oli mies. Eikä tihkunut testosteroni, pikemminkin enkelinoloinen oli soittaja, jonka pitkät ja hoikat sormet tanssivat soittimen kielillä. Aplodit olivat sen verran raivokkaat, että saatiin kuulla taidokas ylimääräinen, joka vain vahvisti taivaallista tunnelmaa.

Konsertin loppupuolella kuultiin Bruckneria taas. Tuon hulluuteen päätyneen itävaltalaissäveltäjän viides sinfonia oli varsinaista ”romanttista mekkalaa”, kuten eräs kuulija osuvasti luonnehti.  Sibelius oli aikoinaan hurmaantunut kyyneliin saakka tästä älykkääksi luonnehditusta sävellyksestä. Pitkä sinfonia antoi orkesterilaisille kiitettävästi töitä ja nuori saksalaiskapellimestari Meister sai huiskia täysillä palkkansa eteen. Kuulijat olivat  vallan tyytyväisiä.

Tämä oli syyskautemme viimeinen konsertti. Lähes joka viikko olemme istuneet syyskuulta asti Musiikkitalon tummassa viinitarhassa tuhannen muun musiikinystävän joukossa nauttimassa klassisesta musiikista. Ja käynnit jatkuvat ainakin joka toinen viikko kevätkaudella.  Silloin ohjelmassa on mm. runsaasti Beethoovenia.

Lauantaina Pikkuritari ja Murunen vanhempineen pimpottavat Vaarilan ovikelloa ja siitä alkaakin ihan kokonaan toinen tarina!

Illalla pyry pöllysi pihassa, varsinainen tuprakka. Aamuun mennessä sää lauhtui niin, että nyt on loskaa ja vesijäätä. Puolipäivän aikaan on sumuista ja tihkuu vettä. Äh. Ei tule ulkoilupäivää tästäkään.

Joulu käy mielessä. Mukava ajatus lähteä pois täältä. Säitä ei tietysti arvaa sielläkään, minne. Viime joulun olimme Istanbulissa. Eilisiltana siellä näkyi satavan oikein kunnolla rakeita, ja mestarien liigan ottelu keskeytyi.

– Tiede-lehti kertoo, minä sanon Toiselle, – että istuminen on hengenvaarallista. Huu, miten toimistotyöläiset ollenkaan on hengissä? Entäs etätöissä kotona ahertajat? Ja kirjailijat, toimittajat, nettiriippuvaiset? Toinen siihen: jokainen kuolee joskus. Niinpä se on.

Aamuteemukin ääressä katselen keittiön ikkunasta aamutähteä sinisellä hetkellä. Muutaman tunnin perästä lumiseen pihaan hiipii jo auringon valojuova. Arkiviikko alkaa hyvillä mielin. Vastailen eilen tulleisiin sähköposteihin. Surullisia uutisia ystävältä, oli tiedetty odottaakin. Mietin, mitä se vaikuttaa hänen jouluunsa. Toisenkin ystävän kanssa puhutaan puhelimessa joulusta, millaisena se nyt tulee.

Ajatukset kieppuvat ihmisten luona. Joulutervehdysten lähettäminen ei ole ihan turha perinne. Aina siinä listalla on heitä, joita tapaa niin harvoin ja kuitenkin muistaa. Ei siihen pitkiä tarinoita tarvita, kortti kertoo, että olet olemassa minulle, meille.

Kauniisti lumiset omenapuun oksat kaartuvat naapurin pihassa. Muutaman päivän pakkasilo on nyt tässä, sitten lauhtuu taas. Pääkaupunkiseudun joulukuu on niin tätä.

…aika pois paljonkin vie…

Ensin piti löytää tietyn laulun sanat. Aloin penkoa. Nuottilipaston laatikosta pelmahti esiin melkoinen kasa irrallisia laulunuotteja, omatekoisia ja kopioita toisten tekemistä. Siellähän ne ovat tallella kaikki nämäkin: joululauluvihot, vanhat laulukirjat, poikien peruskoulun musiikkioppaat, peruslied-kokoelmat konservatorioajoilta, isän antamat koraalikirjat, käytetyt nuottivirsikirjat. Ja piano odottaa kärsivällisesti, kansi kiinni.

Miksi laulan enää niin harvoin, mietin. Se oli niin kauan niin iso osa minua. Lapsena lauloin koulumatkoilla ja kotona pyykkituvalla. Nuoruudessa kiehtoi kitara ja hengelliset laulut duettoparin kanssa. Laulutunnit aloitin musiikkiopistossa opiskeluaikana ja lopetin valmistuessa Konservatoriossa kakkostutkintoon. Vielä Esikoisen synnyttyä kävin yksityistunneilla. Oli sooloesityksiä eri paikoissa, duettoesityksiä, nuorisokuoroa, sisarkuoroa, konservatorion kuoroa, kotikaupungin pikkukuoroja ja kirkkokuoro. Viimeinen soolo oli hyvästelylaulu Esikoiselle heidän hääjuhlassaan. Siitä on seitsemän vuotta.

Vuosien mittaan laulu jäi taka-alalle. Kun jäimme eläkkeelle, yhteiset päivämme täyttyivät  uusista jutuista. Ihmisen äänikin ikääntyy vuosien mittaan ja itsekritiikki kasvaa. Kirkossa veisataan messun aikana monta virttä, ehkä siksikin käyn siellä usein. Ja lapsenlapsille laulelu on ihanaa, siihen ei tarvita klassista tekniikkaa ja laulutkin voi keksiä vaikka itse. Laulun ilo saattaa syttyä vieläkin joskus harvoin yksin ollessa, laulut vain ovat muuttuneet. Eikä kiinnostus laulumusiikkiin lopu koskaan.