Aamulehden luettuani lähdin Stadiin. On hyvä, että semmoisia ihmisiä on muutama, joiden vuoksi tulee lähdettyä. Ja semmoinen Toinen, joka saattaa asemalle säällä kuin säällä ja tulee vastaan kun soitan. Perillä sukelsin kevyin askelin asemalta Citycenterin uumeniin. Sinne oli ilmaantunut uusia himottavan jännittäviä kujia ja käytäviä ja reittejä, joissa utelias ja aikava satunnaiskävijä voi ihanasti eksyä ja löytää.

Akateemisen alakertaan siirretty korttiosasto oli tietysti täynnä  samalla asialla olevia. Kassoille oli oikein jonolaput, mikä toimi tungoksessa rauhoittavana. Kohdalleni osui nuori mustatukkainen myyntihenkilö, jolta kysyin anteeksipyytävästi hymyillen vieläkö täällä myydään ballograf-kynien säiliöitä. – Juu, toki, sanoi tuo ja ohjasi oikealle hyllystölle. Tyhjät säiliöt olivat malliksi mukana, nopeasti hän setvi sirkein silmin minulle uudet.

Aterioimme ystävättären kera uudessa italialaispaikassa nimeltä Piccolo Mondo. Valitsin lounaslistalta puna-ahventa, porkkanainen alkukeitto oli herkkua, talon valkoviini laadukasta ja palvelu mitä miellyttävintä. Jälkiruoka kruunasi kaiken, kuten aina, valitsimme creme bruleen ja täällä se oli raikas, ohuenohuin porkkanalastuin ja parilla mustikalla koristeltu pikantti annos.

Monta ihanaa yllätystä tavallisena tiistaina: kynänsäiliöitä vielä myydään kirjoittaville, ikuisuusremontit Stadin keskustassa saattavat joskus valmistua, uusia ihania ruokapaikkoja löytyy kortteleiden uumenista, ystävätär näytti säteilevän elinvoimaiselta ja on alkanut taas maalata!

Kolmas tautipäivä. Eilispäiväisten nukkumisten vuoksi uni ei ihan riittänyt yhtenäiseen jaksoon yöllä. Nukuin silti yhteensä kahdeksan tuntia. Tekisi mieli käydä kiertämässä kortteli kävellen, että saisi happea. Vaan vettä ropisee ja pilvet ovat syöneet vähäisen valon.

Nenäliinoja pitää saada lisää ja apteekissa käydä. Päätin raahautua Toisen kyydillä keskustaan ja poikkesimme myös kirjastoon hakemaan lisää luettavaa. Löysin myös yhden dvd-elokuvan: ”The Words”, kirjailijatarina Pariisista. Jos vaikka jaksaisi katsoa.

Kolmannen huoneen ikkunan takana on käynyt sekä sirkeä talitiainen että utelias orava, kahdesti kumpikin. Kanervankukat näyttävät kiinnostavan tinttejä. Orava hyppäsi ovikranssiinkin, tiedän sen siitä, että havu oli irronnut ja tipahtanut ovimatolle.

On mennyt mailleen pilvinen päivä ja Mummopissis makaillut sen littanaksi villasukat jalassa viltin alla ja nenäliinapaketti tyynyn tuntumassa. Tartuntamahdollisuudet olivat viime viikon loppupuolella parinakin päivänä moninaiset ja suorastaan erinomaiset. Niinpä eilen illalla jo vilusti siihen malliin, että eipä paljon yllättänyt tämänaamuinen olotila.

Vaan mikäpäs mummokansalaisen on ollessa. Toinen hakemaan kaupasta sitä ainoaa oikeaa mustanpunaista mehua ja muutaman jättipaketin nessuja. Paramaksia on kotona varalla aina, muuta lisäainetta kun ei peruspilleristö sallikaan. Kirjoja on yöpöydällä vielä muutamaksi päiväksi ja jääkaapissa ruokatarviketta.

Se tässä vain huolettaa, kun selkäsaun…öh..-koulu huomisaamuna odottaa. Että miten sen tunnin jaksaa sitä löylytystä. Viimeksikin jo teki tiukkaa. Katotaan nyt. Periksi ei anneta, ihan heti ei ainakaan.

Pyöräilin kaupunkimme keskustaan asioille aamutuimaan. Koululaisia matkasi samaan suuntaan, muutama eläkemuori ja -pappa oli jo lenkillä, jokunen koira kiskoi unista isäntäänsä. Kävelykadulla nosturiautoista käsin asennettiin jouluvaloja paikoilleen. Pari sivullisen oloista miestä hankkiutui istumaan eväineen penkille. Torimyyjä pystytteli telttaansa. Kulmakahvilaan sytyteltiin valoja.

Huomasin uuden kukkakaupan, joka oli ilmestynyt hyvälle liikepaikalle. Sen värejä tulviva ikkuna ilahduttaa ohikulkijoita. Tajusin, että olen harvoin, jos koskaan, keskustassa niin varhain nykyään. Oli mukava, että ihmisiä oli liikkeellä. Suurin osa pikkukaupungin aktiiviväkeähän kaasuttaa päiväkodin kautta toisaalle töihin tai astuu asemalta aamujuniin. Sen jälkeen kaupunki on miellyttävän kiireetön aamuvirkkujen eläkeläisten mesta iltapäivälle asti.

Pitäisi joskus hankkiutua varhaisella junalla Stadiin aistimaan sen aamutunnelmaa.  Viimeksi olen asunut Isossa kaupungissa 1970-luvun lopulla. Nykyaamujen ilme voisi sielläkin olla avartava kokemus.

Marraskuulla on semmoinen yleisilme, että tekee mieli väittää vastaan. Tiedän sen siitä, kun heti aamuteellä nousee kiista, kumpi heräsi ensin, vai ollenkaan heräsikö ja mihin sitten.

Näinä aikoina vuosi on lopuillaan. Ja elämä henkitoreissaan. Naiset päätyvät näpertämään todistaakseen itselleen ja lähimmäisilleen olevansa sesongissa mukana. Puikot kilahtelevat toisiaan vasten ja ihmiset, virkkuukoukut puikkelehtivat silmukkariveissä ja ihmiset ruuhkassa. Kynttilöitä sytytellään kotiosoitteessa ja etelänmatkaesitteitä silmäillään.

Ystävätär vastasi Espanjasta. – Onko aurinkoa, kysyn valmiiksi kateellisena. – On aurinkoa.  Mutta viikko ei riitä mihinkään. Mietin koko ajan, miten kauheaa on palata sinne yötäpäiväiseen sadehämärään. Niinpä.

Tohkeuduin yhdeksi iltapäiväksi väkerryskurssille kaltaisteni seurassa. Pelottavaa ja hupaisaa. Ensin seistiin pehkusäkin ympärillä katsomassa, miten ammattilainen näppäröi silpusta kranssinpohjan. Muutamassa minuutissa. Sitten samaa kieputusta omin kätösin varttitunnin verran.  Mallioppimissysteemillä myös pienityt havut kääriytyivät seppelepohjan peitoksi. Viimeksi kiinnitettiin koristeet kuumaliimapistoolilla tai metallilangalla. Lopputulos oli vähintäänkin persoonallinen, jopa kaunis. Kotona kranssit vaativat hieman hienosäätöä, mutta löysivät paikkansa.

Marraskuu on täällä, tahdosta riippumatta ja nurinoista. Ja jos on hereillä, aurinkokin saattaa vilahtaa esiin jonakin päivänä.

Viisi naista ja mies ilmaantuivat aamuvarhaisella terveyskeskuksen fysioterapiaosastolle vaalealettisen open luokkaan. – Selkäkoulun tarkoituksena on etsiä sisimpiä selkälihaksia ja vahvistaa niitä, sanoi tämä rauhallisen oloinen nuori nainen. Aluksi käytiin läpi selkärustingin anatomian lyhyt oppikurssi ja tavallisimmat ikämuutokset. Niiden edustajinahan tässä oltiin koollakin.

Tajusin hetikohta helpottuneena, että nyt ei tehdä idioottimaisia punttisaliharjoitteita eikä  punnerreta naama punaisena vatsalihasten vahvistamiseksi. Pitkät selkälihaksetkin jätetään rauhaan. Siis kukin etsii sisäistä selkäänsä. Harjoitteet eivät juurikaan näy, mutta oikein tehtynä  ne tuntuvat. Illalla viimeistään. Ja siitä tietää, löytyikö etsitty.

Pukuhuonepuheet kylläkin puistattivat. Eräs kuvaili värikkäästi vaivojaan – pitääkö näillä ihan kilpailla? – ja kertoi selän varjoainekuvauksesta. Siitä oli seurannut kauheuksia. Lopuksi kärsijämestari julisti lajitovereilleen kuulleensa, että siihen tutkimukseen on joku kuollutkin. !Huu!

Löytyykö sisäinen selkäni, sitä käyn ihmettelemässä kahdesti viikossa marraskuun. Kaamoksentorjuntaa!

Suomen Kuvalehti, tuo kuvajournalismin terhakka muinaisjäänne ja kirjallisen omahyväisyyden huippuunsa kiristetty uusiotuote, ylitti itsensä vessapaperikansikuvallaan. Sisäsivut taas hykerryttivät räväköillä ja osuvilla arvioilla suomalaisen kirjallisuuden nykytilasta. Taisi unohtua kuka lehteä kustantaa. Ja sieltähän se ukkonen sitten jyrähti.

Meillä luetaan Kuvalehteä. Yksinkertaisimmillaan siksi, että muuta vastaavaa ei ole. Lehden linja aiheuttaa aika ajoin nurinaa kotona, jopa uhkauksia kestotilauksen katkaisusta.  Palautettakin on lähtenyt. Toisaalta, mitä virkaa olisi lehdellä, joka olisi hajuton, mauton ja väritön. Lukijankaan pinnaa ei kannata liikaa kiristää. Viisas aavistaa, mikä on liikaa.

Kustantajat ovat väläytelleet valtaansa. Taannoin kustantaja potkaisi Hesarin päätoimittajan pihalle luottamuspulaan vedoten. Nyt Otava kärräsi johtavan viikkolehtensä ulos kirjamarkkinoilta häiritsemästä messuhulinaa. Jotain pyykinpesua on taatusti odotettavissa toimituksessa Kuvalehdessäkin. Se lehdistön vapaudesta. Kenen joukoissa seisot, sen lauluja laulat – tai itket ja laulat.

Kirjallisuuden nykytilasta Suomessa olen pitkälle samaa mieltä kuin tuo kaikkien  yrmykriitikkojen isähahmo, Tommi M. Paljon on löperöä kirjoittelua ja turhan tarjontaa komeiden kansien väleissä. Mutta jos kustannus kannattaa, täytyyhän lukijoitakin jossain olla. Mikä minä olen sanomaan kirjaa huonoksi, jos kansa tykkää ja viihtyy. Sanon silti. Enkä käy kustantajien karjamarkkinoilla. 

Ärsytyskynnyksen tuontuostakin ylittävä neropatti, Tuomas Enbuske, julkaisi näkemyksensä korkeakoulutuksesta Hesarin Mitä ajattelin tänään -palstalla. Näkemyksen ydin oli, että hallituksen rakenneuudistuspakettiin ujutettu korkeakoulutuspaikkojen lisääminen sisältää pommin, joka vain odottaa räjähtämistään. Enbusken mielestä korkeakoulutus on tuottamatonta, se lisää maahan vain teoreettisia horisijoita, ei yhteiskuntaa taloudellisesti hyödyttäviä työntekijöitä.

Näin tietysti on monen muunkin mielestä. Eikös vastikään ole valiteltu sitä, että korkeakoulutettuja on hälyttävän paljon työttöminä. Akateemista sivistystä aliarvioimatta, voi kysyä, miten saisi fiksut ja lahjakkaat nuoret suuntautumaan aloille, joilta puuttuu työntekijöitä. Työelämän ja tuottavuuden uusia kehittäjiä tarvittaisiin. Kehitystyö ei onnistu teoreettisin mallein ylhäältä päin käskyttämällä.

Paljon on työtä, joka tuottaa tekijälleen niukan leivän, vaikka ei ehkä nosta kansataloudellisia tuottavuuskäyriä. Muusikot, taiteilijat, näyttelijät, kirjailijat tekevät luovalla työllään elämästämme nautittavampaa. Tutkijat tuottavat uutta tietoa, joka hyödyttää kehitystyötä. Opetus, kasvatus, terveydenhoito saattaa näyttää budjeteissa menoerältä ja siten kansantaloudellisesti tuottamattomalta työltä, mutta on yhteiskunnalle välttämätöntä.

Enbuske itse perustelee kyseenalaistuksiaan korkeakoulutettujen taloustieteilijäin ja filosofien näkemyksillä. Mihinkään johtamaton ”teoriahöpötys” näyttää siis ainakin toisaalta ruokkivan sekä toimittajan että kansalaisten ajattelua.

Kävin pari viikkoa sitten terveyssysteemin pyörityksessä taas. Perusseuranta on nykyään kolmiportainen. Tietty nivaska verinäytteitä otetaan labrassa kerran vuodessa. Samalla tilaan potilastoimistoluukulla ajan omahoitajalta. Olisin voinut myös soittaa tuloksista, mutta minulla oli muutakin asiaa. Sain ajan puolentoista viikon päähän. Omahoitaja arvioi tilanteen, antaa ohjeita ja varaa ajan lääkäriltä, jos katsoo sen tarpeelliseksi.

Ehdotin nuorelle omahoitajalle, että voisin itsekin säädellä verenohennuslääkkeen annostelua koulutukseni perusteella. Seurantakortin opasosassahan on ohjeet itsemääritykseen, jos niin sovitaan ja verensokerinkin seuranta on jo rutiinia. Mutta eihän se meillä käynyt, inr-mittaria ei ole jakelussa ja systeemin mukaan annosmääritys kuuluu olevan lääkäriasia (käytännössä kuitenkin hoitajan).

Vaatii kärsivällisyyttä olla omapotilas, jos omahoitaja aloittaa voimallisen ruokavaliopuheen heti, kun huomaa kolesteroliarvon kohonneen yhdenkin kymmenyksen. Voi että ei ole kykyä – tai halua – nähdä omapotilaan omia edellytyksiä hoitosuunnitelman toteutukseen. Tuli oikein ikävä entistä diabeteshoitajaa, joka jutteli mukavia, antoi ruokavalio-ohjeet kirjallisena ja sanoi: tässä vielä tätä ohjeistusta, jonka tiedätkin, soita koska tahansa, jos tulee kysyttävää.

Lääkärikäynti yllätti tällä kertaa myönteisesti. Puuttuvaa omalääkäriä sijaisti nyt eläkkeellä oleva, ihanasti harmaantunut lääkärinainen. Hän oli selvittänyt seurantaohjelmani kokeiden tulokset etukäteen tiedostosta ja keskittyi sitten potilaan omaan selostukseen selkävaivasta. Tutkittuaan kehotti menemään suoraan vastaanotolta lannerankaröntgeniin. Sovittiin aika, jolloin hän soittaisi jatkotoimenpiteistä. Kysymykseni saivat vastauksen ja omat ehdotuksenikin hän otti huomioon. Kirjasi näpsäkästi asiat tiedostoon ja sanoi lähtiäiseksi valoisasti: Kyllä tämä tästä hoituu.

Sovittuna päivänä lääkäri soitti ja kertoi ongelman syyn paljastuneen lr-kuvasta. Suositteli selkäkoulua fysioterapeutilla, lähete on valmiina, soitan itse ja sovin ajan. Tunsin pitkästä aikaa olevani omalääkärin hoidossa. Toivon, ettei virkaan saadakaan heti kohta jotakuta juuri lääkiksestä pullahtanutta medisiinarinplanttua, joka poistuu puolen vuoden päästä paremmille apajille.

Vanhusten viikko oli ja meni. Vanhuspalvelulaki astui voimaan. Nythän kaikki on hyvin? Saamme olla rauhassa siltä angstiselta puheelta, miten vanhojen käy tässä teknistyneessä yhteiskunnassa ja virtualisoituneessa maailmanajassa?

Ystäväni sisukkovanhus, jolla ei ole tietokonetta, kertoi hiuksia nostattavaa realitya laskujen maksusta pankissa, jonka palvelupisteet pakenevat yhä kauemmaksi. Sitten viime käyntini kerrostalon alaoveen oli asennettu numerolukko, vielä yksi koodi lisää vanhuksen muistettavaksi. Turvapuhelin on asennettu ja siihen on muistettava itse soittaa kerran kuussa tarkistuspuhelu, etteivät tule turhaan katsomaan ja laskuta siitä.

On totta, että useimmat vanhukset haluavat asua kotonaan niin pitkään kuin mahdollista.  Tosin käsitys siitä mahdollisesta saattaa olla erilainen vanhuksen itsensä kuin omaisten mielestä, kunnan tahosta puhumattakaan. Kotona asuminen näyttää käyvän vuosi vuodelta kalliimmaksi yksin asuvalle. Kunta on kyllä velvollinen järjestämään tarvittavat palvelut kotiin, mutta käytännössä kiristyvä kuntatalous panee säästämään palveluissa ja perimään kaikesta maksun varallisuuden mukaan.

Jos hyvin käy, kolmatta ikää on meillä kahdella vielä liki kaksikymmentä vuotta ennen kuin ehdimme vanhusikään. Miten lienevät asiat silloin? Sietää miettiä ajoissa mikä odottaa. Ei näytä varsinaiselta onnenpotkulta kuulua ’suuriin ikäluokkiin’.