…aika pois paljonkin vie…

Ensin piti löytää tietyn laulun sanat. Aloin penkoa. Nuottilipaston laatikosta pelmahti esiin melkoinen kasa irrallisia laulunuotteja, omatekoisia ja kopioita toisten tekemistä. Siellähän ne ovat tallella kaikki nämäkin: joululauluvihot, vanhat laulukirjat, poikien peruskoulun musiikkioppaat, peruslied-kokoelmat konservatorioajoilta, isän antamat koraalikirjat, käytetyt nuottivirsikirjat. Ja piano odottaa kärsivällisesti, kansi kiinni.

Miksi laulan enää niin harvoin, mietin. Se oli niin kauan niin iso osa minua. Lapsena lauloin koulumatkoilla ja kotona pyykkituvalla. Nuoruudessa kiehtoi kitara ja hengelliset laulut duettoparin kanssa. Laulutunnit aloitin musiikkiopistossa opiskeluaikana ja lopetin valmistuessa Konservatoriossa kakkostutkintoon. Vielä Esikoisen synnyttyä kävin yksityistunneilla. Oli sooloesityksiä eri paikoissa, duettoesityksiä, nuorisokuoroa, sisarkuoroa, konservatorion kuoroa, kotikaupungin pikkukuoroja ja kirkkokuoro. Viimeinen soolo oli hyvästelylaulu Esikoiselle heidän hääjuhlassaan. Siitä on seitsemän vuotta.

Vuosien mittaan laulu jäi taka-alalle. Kun jäimme eläkkeelle, yhteiset päivämme täyttyivät  uusista jutuista. Ihmisen äänikin ikääntyy vuosien mittaan ja itsekritiikki kasvaa. Kirkossa veisataan messun aikana monta virttä, ehkä siksikin käyn siellä usein. Ja lapsenlapsille laulelu on ihanaa, siihen ei tarvita klassista tekniikkaa ja laulutkin voi keksiä vaikka itse. Laulun ilo saattaa syttyä vieläkin joskus harvoin yksin ollessa, laulut vain ovat muuttuneet. Eikä kiinnostus laulumusiikkiin lopu koskaan.