– Tuo kyllä pyllähtää nurin viimeistään ylihuomenna, veikkasi Pissismummo eräänä lauhana talviaamuna pitäessään teemuki kourassa pihakatselmusta keittiön ikkunasta. – Jaa, tuoko,  heräsi Poikakaveri lehtensä syövereistä killistelemään Mummon katseen suuntaan, – ehei, ei kaadu vielä moneen viikkoon. Sen kallistuskulma on suunnilleen sama kuin Pisan tornissa ja sekin seisoo pystyssä aina vain. – Kiistelläänkö, yllytti Mummo, – sehän torni ei ole lumesta niinku tuo tötterö. Tuosta kevätaurinko syöpi toista laitaa joka päivä, kyllä se kohta siitä pyllähtää, vaikka vetoa lyötäis.

Poikakaveri ei ryhdy Mummon kanssa vetosille, kun se on yhden kerran hävinnyt siinä puuhassa oliko nyt vitosen vai joutuiko piffaamaan peräti leivoskahvit. Kyllä se on sen verran karvas kokemus miehelle hävitä veto. Sen sijaan ryhtyi hän laatimaan yhtälöä tötterön korkeuden, leveyden, kaltevuuskulman, ilman lämpötilan ja lukuisten muiden asiaan vaikuttavien seikkojen vaikutuksesta tötterön kaatumiseen tai pystyssä pysymiseen. Siitä saikin kelpo askaretta sille aamulle. – Juuei, ei kaadu, todisti hän aukottomasti.

Pissismummon ennustuksella oli sikäli huono tuuri, että ylihuomisen vastaisena yönä pakkaslukema putosi reippaasti ja tötterön tilanne jäätyi niille sijoilleen. Poikakaverin kunniaksi mainittakoon, ettei hän ilkkunut siitä Mummolle, mistäpäs tuo säätilan muutos olisi toissapäivänä tiedetty. No, nyt pakkasta on sitten riittänyt toisen jos kolmannenkin viikkotolkun. Tötterö könöttää kallellaan aina vain. Mummoa kyrsii ja kismitteleiksen, mutta mitään ei mahda. Kyllä niin meni ennustus poskelleen, vaan tötterö ei, ei sitten millään.

Ai mikäkö tötterö? No, kun pihalla on puolenmetrinen koivupölkky, jonka päässä rönsyili kesän kukka ruukussaan. Unohtuipa tuo Mummon syyskiireiltä, viheriöi mukavasti monen pakkasyönkin jälkeen, kunnes peittyi lumimyräkän toimesta. Ja kuten tiedetään sittemmin lunta on tullut moneen otteeseen ja paljon. Kasvin päällys alkoi muistuttaa ensin taikurin hattua ja lopulta sitä kuuluisaa tornia. Kaltevuuskulma lienee edelleen kymmenen asteen luokkaa, mutta sitä ei Poikakaverin laskelma kerro minä aamuna kellahtaa. Se jää nähtäväksi.

Maanantaista on tänä vuonna tullut minulle kirjastopäivä. Päivän ulkoilu tulee tehtyä ja pikku repullinen uusia ajatuksia kannettua kotiin. Kirjastomme palvelee kaupunkilaisia hyvin, sen olen huomannut. Lehtisalissa on tungosta. Eteisaulan kahvila työllistää kortistosta reippaita naisia, jotka itse leipovat ja laittavat tarjottavansa. Ikkunagalleria tarjoaa kuukausittain vaihtuvan näyttelyn paikalliselta taiteilijalta. Sivusaleissa kokoontuu lukupiiri, järjestetään kirjailijavierailuja tai muita kulttuuritapahtumia.

Kirjaston puolella on hyllymetreittäin kelpo kirjoittajien teoksia, jotka odottelevat lukijaa. Romantiikkaa ja dekkareita, runoja ja aforismeja, proosaa ja tietokirjoja riittää enemmän kuin ahkerinkaan ehtii elämänsä aikana lukea. Lapsille ja nuorille on omat osastonsa ja satutunnit. CD-musiikki ja -proosa sekä DVD-kirjasto tarjoaa ei-kaupallisin perustein valittua monipuolista kuunneltavaa ja katsottavaa.  Lukuisilla tietokonepäätteillä riittää asiakkaita.

Palautus ja lainaus käy kirjaston automaateilla kätevästi, tilaukset ja uusinnat voi hoitaa koneella kotoa käsin ja tekstiviestillä ilmoitetaan, kun varattu aineisto on noudettavissa. Jotkut käyttävät myös palvelua, joka muistuttaa tekstiviestillä laina-ajan loppumisesta. Kirjasto kuuluu neljän kunnan kimppaan; varausajat lyhenevät,  kun naapurikirjaston hyllystä saattaa löytyä seuraavaksi päiväksi kirja, joka omasta on lainassa. Vapaaehtoiset kirjastoystävät kuljettavat luettavaa vanhuksille kotiin, hoitavat samalla lähimmäisen virkaa kyselemällä kuulumisia.

Kirjastomme monipuolisista palveluista minua on kovasti ilahduttanut hylly Vippikirjat. Siitä saattaa tuurilla saada uutuuden tai kysytyn kirjan, jolla muuten olisi pitkäkin varausjono. Vippikirjan laina-aika on vain viikko eikä laina-aikaa voi jatkaa, niin varmistetaan nopea kierto. Teemaesittelyhyllyistä löytyy usein mielenkiintoista luettavaa. Ovensuussa on vielä vapaakirjahylly, johon voi tuoda ja josta voi viedä vapaasti kirjoja.

Kirjastomme on kaupungin kaunein rakennus ja parhaalla paikalla. Ja siellä ovat töissä Ellu ja Tuula ja muut mukavat ihmiset, jotka vastailevat ystävällisesti, auttavat löytämään kirjan tai  käyttämään automaattia. Olemme oikein ylpeitä kirjastostamme!

juna johon aioit on joka tapauksessa myöhässä. miksi läähätät. pitää vain tähdätä edelliseen ja odottaa rauhassa. on aikaa katsoa taakseen, taivaalle, metsän ja avaruuden rajaa, kaupungin siluettia. junien kolke on tauoton, ne lähenevät ja loittonevat, humahtavat ohi vauhdissaan pysähtymättä. kiskot kiiltelevät aamun valossa. asemilla odottajien hengitys höyryää pakkasilmaan. pitää olla aikaa nähdä tämä kaikki, kuulla äänet, tuntea ilmavirrat kasvoillaan. mitä näet, tulee aina ensin ja vasta kun kiire lakkaa ja silmät rauhoittuvat, kuulet sisäiset äänesi, ne joissa paljastut itseksesi. tämä on elämäsi eikä se ole ikuinen.

Ystäväni Wanharouva, 85 v, tuli ovelleen ilman rollaa ja keppiä. Hän oli ollut kaksi viikkoa kuntoutuksessa. Tuetta kävely oli jäykkää ja huteraa, mutta todellinen saavutus, sillä  pitkään aikaan hän ei ollut voinut liikkua kotonaankaan ilman apuvälineitä. Kuntoutumisohjelma oli tuottanut hienoa tulosta.  Hän esitteli suorastaan ylpeänä lausuntoa, jossa todettiin hänen olleen myönteinen ja aktiivinen kuntoutumisohjelmansa toteuttamisessa ja edistyneen hyvin.

Wanharouva oli kysellyt terveyskeskuslääkäriltä kuntoutuksesta useaan otteeseen jo ensimmäisen lonkkaleikkauksen jälkeen ja sitten uudestaan, kun toinen lonkkanivel oli uusittu. Tuloksetta. Viimein rouva marssi itse rollaattoreineen Kelan konttoriin kysymään onko kuntoutus tosiaan tarkoitettu vain työikäisille. Ei se ole iästä riippuvaista, vaan hoidon tarpeesta, oli vastaus. Siitä paikasta Wanharouva ryhtyi täyttämään Kelan vaatimia lomakkeita. Hoitavalta lääkäriltä tarvittiin ns. B-lausunto. Siis takaisin lähtöruutuun.

Tk-lääkäri oli edelleen nihkeä, selitteli, ettei nyt ehdi, kun on lähdössä lomalle. Wanharouva palasi lääkärin loman jälkeen. Sitten selitys oli, ettei kesäksi kirjoiteta mitään kuntoutuksia. Kesän mentyä Wanharouva iski täytetyt lomakkeet lääkärin eteen. – En lähde täältä, ennen kuin B-lausunto kirjoitetaan. Tk-lääkäri yritti vielä tarjota kuntoutukseksi terveyskeskuksen omaa allasvoimistelua, mutta kun Wanharouva ei antanut periksi, lupasi lopulta toimittaa lausunnon Kelaan.

Kuntoutusanomus hyväksyttiin Kelassa. Aikanaan Wanharouva sai kutsun kuntoutukseen ja ilmaantui asianomaiseen paikkaan. Hän sai kuntoutusviikkojen ohjelman, mutta alkoi kohta ihmetellä eikö ole tarjolla muuta kuin luentoja, uintia ja hyvää ruokaa. Kuntoutuslääkäri sanoi hämmästyneenä, etteivät rouvan ikätoverit yleensä jaksa muuta. Wanharouvalle suunniteltiin henkilökohtainen kunto-ohjelma opastuksineen. Joka päivä hän kävi kuntosalilla ja allasvoimistelussa ja tulosta alkoi näkyä. Hän sai kotiohjelman ja kutsun uudelle kuntoutumisjaksolle.

Varsinainen sisutar tämä vanharouva, vai mitä!

Sana merkitsee kaiketi jonkinlaista aukiota, toria. Tässä yhteydessä on kysymys Alejandro Amenabarin palkitusta dvd-elokuvasta, joka tekee merkillisen vaikutuksen katsojaan: se saa pohtimaan poliittisen hallinnon, uskonnnon ja tieteen valtakuvioita kautta aikojen, kansan ja vallanpitäjien suhdetta ja inhimillistä kärsimystä massojen puristuksessa. V. 2009 valmistunut elokuva saa profeetallista tuntua Egyptin ja arabimaailman nykyisten tapahtumien valossa.

Elokuvan tapahtumat ajoittuvat vuoteen 391 jKr. Egyptissä, jonka keskus tuolloin oli Aleksandria. Tarinan keskushenkilöinä ovat Hypatia, huippulahjakas matemaatikko, hänen lahjakkaat oppilaansa ja älykäs orjansa. Ajan yhteiskunnalle poikkeuksellinen jännite syntyy asetelmasta, jossa viisas nainen opettaa nuoria miehiä ja miesorja palvelee emäntäänsä.

Mitään uutta ei maailmassa tunnu olevan, mitä ei olisi ollut ennenkin. Oppimaton, köyhä kansa kuohuu, milloin kulloisenkin vallanpitäjän puolesta, milloin vastaan. Älymystön intohimoinen tiedonjano johtaa valtapyrkimyksiin siinä kuin totuudenmiekkaa heiluttavien uskonoppineiden tai poliittista valtaa tavoittelevienkin. Miehisiä vallanpitäjiä viisaampi nainen on uhka, joka ensin yritetään alistaa seksuaalisesti ja kun se ei onnistu, tuhotaan noitana. – Elokuvan pääosassa on tyylikkäästi näyttelevä Rachel Weisz.

Sisar Hannele tuli lauantain aamurukoushetkeen ruskea sisarpuku yllään. Eilen hän oli yllättäen sanonut, että on tänään poissa iltapäivän. Espoossa oli rajatiedon messut, joille hän meni esittelemään ekumeenista luostaria. Laudeksen jälkeen laitoin erakkomajassa teetä, vedenkeitin ja leivänpaahdin toimivat. Aurinko loisti pilvettömältä taivaalta. Lähdin metsäpolulle kamera mukanani.

Olin ymmärtänyt, että ruskeat, lumesta pilkistävät viitat olivat luostariopasteita. Kaivoin yhden esiin. Se osoitti Metsäkirkkoon. Polku nousi metsärinnettä, parissa kohtaa oli porrasaskelmia ja kaidekin. Sen verran siitä oli kuljettu, että ei upottanut. Ylärinteellä, syvemmällä metsässä vastaan tuli kallioseinämä, johon oli kiinnitetty puinen risti. Alttari ja penkit olivat kinosten peitossa. Katselin kallion poskelle jäätynyttä itkuvanaa. Metsässä oli hiljaista. Paikassa oli pyhän tuntua.

Laskeutuessani rinnettä seuraani liittyi talitiainen. Se lenteli edellä puusta toiseen. Kun pysähdyin, se tiukutti oksalla kuin olisi halunnut kertoa jotain tärkeää, mutta ei antanut kuvata itseään. Viimeisillä porraspuilla se katosi. Muistin Valamon talitiaisia marraskuussa Äidin kuoleman jälkeen siellä käydessäni. Sielulinnut, viestintuojat, lohduttajat.

Aurinko valutti kultaa puiden lomitse hangelle. Metsä oli yhtä valon ja varjojen kudelmaa, havuntuoksua, risteileviä polkuja, askelteni vaimeaa ääntä. Pakkanen ei metsässä ollut purevaa, mutta tuntui poskilla ja nipisteli sormissa. Polun yli kaartuvista oksista varisi hienonhienoa lumipölyä, joka kimalteli lumoavasti vastavalossa. Mielessäni olleet kysymykset haipuivat metsän avaraan syliin.

Kun palasin meditaatiokävelyltäni, erakkomaja oli totaalisesti kylmennyt, sähköt taas poissa. Luostariin oli sisarten poissaolon ajaksi tullut yhteisön ulkojäsen, Outi, joka oli tällä välin käynyt kokeilemassa saunan lämmityksen laittamista. Ehkä se oli taas laukaissut mökistä sähköt. Toinen kylmä yö mökissä ei tuntunut järkevältä ajatukselta. Mielessäni alkoi kypsyä päätös lähteä illalla kotiin.

Luostaritalon olohuoneen uunissa paloi kodikas tuli. Istuimme tulen ääressä lueskelemassa. Mökkihuolet häipyivät mielestäni päätöksen myötä. Outi kattoi meille yksinkertaisen aterian, jonka söimme luostarin tapaan hiljaisuuden vallitessa. Mietin pettymyksiä, ne ovat elämää, sitä väistämättömämpiä, mitä enemmän asioihin ladataan odotuksia. Olinko oppinut viimein päästämään irti odotuksista ja pettymyksistä? Tämäkö on pyhää huolettomuutta: kaikki kääntyy hyväksi, mitä tapahtuukin?

Kun toinen retriittivieras lähti metsäkävelylle, oikaisin itseni sohvalle. Taisin torkahtaakin.  Huoltajamme kattoi päiväkahvin meille yhteiseen pöytään. Kerroin lähtömietteistäni, hän ymmärsi sen, oli kovin pahoillaan ja pohti vielä mahdollisuutta nukkua kappelin sivuhuoneessa ja parvella. Soitin kuitenkin kotiin ja Toinen lupasi tulla hakemaan vesperin jälkeen. Vähäiset tavarat oli nopeasti pakattu. Toinen retriittivieras oli tahollaan myös kypsynyt kotiinlähtöön.

Sisaret tulivat kaupungilta suoraan vesperiin ja toivat kaupungin levottomuutta tullessaan. Lähtöpäätöksemme tuntui yllättäneen heidät, kuten heidän poissaolonsa oli meille tullut yllätyksenä. Hyvästelytilanteessa oli pahoittelua puolin ja toisin. Heille jäi ongelma, joka ei ratkea pelkästään rukouksella, tarvitaan sähköalan ammattilaista ja rahaa.

Kuunvalohämärää metsäpolkua taivaltaessamme ajattelin sisäisen hiljaisuuden haurautta ja vahvuutta. Erakkomaja ei taida olla minua varten. Luostari ei tarjoa asujilleen eikä vierailleen turvapaikkaa arkisista tosiasioista.

***

Olin suunnitellut jonkin aikaa luostarimatkaa. Mielessä oli asioita, joita halusin mietiskellä. Valamoon tuntuu olevan vuosi vuodelta pitempi matka, kuuden tunnin istuminen bussissa on niin kovaa kipeäselkäiselle. Sitten muistin lukeneeni ekumeenisesta luostarista Helsingissä, josko sinne! Soitin ja sain kutsun viikonlopuksi.

Toinen lähti saattamaan perille asti. Ensin ajettiin Herttoniemen rantaan, mihin autotie loppuu.  Siitä jääpolkua yli Reposalmen, metsäpolkuja saaressa vielä kilometrin verran. Luostarin viitat olivat peittyneet lumeen, meni vähän arvailuksi, mutta pääsimme ennen vesperiä valoisaan aikaan perille. Pieni valkea luostaritalo tuntui ystävälliseltä. Sisar Hannele otti vastaan, esitteli paikat ja neuvoi saattajalle oikopolun rantaan. Hyvästelin Toisen, hän lupasi tulla hakemaan sunnuntai-illan vesperin jälkeen.

Retriittivieraiden majoitus oli pienessä mökissä, jossa oli kaksi minikokoista erakkotupaa. Tuvassa oli vuode, pikkuruinen pöytä ja kaksi tuolia sekä keittiötarvikenurkkaus. Mökki oli uusi, näytti siistiltä ja yksinkertaiselta – mutta tuntui erittäin viileältä. Panin merkille oviseinällä pienitehoisen sähköpatterin, joka oli säädetty 18 asteeseen. Vuoteen päädyssä oli irrallinen  lisälämmitin, jonka kytkin heti verkkoon. Tuvan lämpenemistä odotellessa ryhdyin askaroimaan teetä. Toinen retriittivieras ei ollut vielä saapunut, seinän takana oli hiljaista.

Vesperissä olimme kolmestaan, sisaret ja minä. Sisaret pukeutuivat albaan. Vesperin kulku oli tuttu: luettiin vuorolukuna psalmeja ja rukous, laulettiin virsi, sisar luki tekstin. Isä meidän -rukous poikkesi täällä siten, että jokaisen rukouslauseen jälkeen sanottiin aamen.  Vesperin päätyttyä istuimme pitkään hiljaisuudessa. Salmen takaa pilkotti kaupungin valoja. Enkelimobile liikahteli verkkaan katossa.

Palasin erakkomajaani. Siellä oli edelleen kovin viileää. Sisar oli tuonut muovirasiassa jotain keittoa iltapalaksi.  Mikrouuni oli erilainen kuin kotona, tässä oli kymmenen valintakytkintä ja kiertosäädin. Arvoin aikani nappuloita, mutta en ilmeisesti osunut oikeaan, koska liemi jäi haaleaksi. Se maistui lähinnä pippurilta.

Naapuri ehti kompletorioon mennessä perille, oli eksynytkin ja harhaillut pimeässä metsässä. Tunnelma kappelissa oli levottomampi, mutta kun rukoukset oli luettu, laskeutui hiljaisuus.  – Päästä irti huolista ja pettymyksistä, niin saat rauhan, oli sisar Hannele sanonut kompletorion päätteeksi meille. Jäin yksin kynttilähämärään vielä toisten lähdettyä. Siinä oli hyvä olla.

Kontemplatiivinen rukous on sitä, ettei ole tarpeen muodostaa ajatuksissaan mitään rukouslauseita, luetella asioita tai tarjota Jumalalle toimenpidemalleja. Voi levätä rukoushiljaisuudessa sielu auki ja luottaa. Sisäisen hiljaisuuden tila on kuin vaimeaa valoharsoa, kevyttä, lämmintä, samanaikaisesti tyhjää ja täyttä.

Sammutin lähtiessäni kappelin kynttilät ja eteisvalon, rapulla hengitin syvään kylmää pakkasilmaa. Taivas kimalteli tähdissä ja puolikuutamo valaisi pihaa. Askeleet narskuivat pihalumessa. Äkkiä tajusin, että mökki oli täysin pimeä. Onkohan sulake palanut, kävi mielessä. Päätalon yläkerrassa oli valot. Sisar oli kappelista lähtiessään toivottanut hyvää yötä ja ilmoittanut täyden hiljaisuuden alkaneeksi.

Maja oli tosi kolea eikä lamppuun tullut valoa. Haparoin pimeässä tikut ja sytytin tuikun. Hetken mietittyäni päätin rikkoa hiljaisuuden soittamalla sisaren kännykkään. Seurasi huolestunutta pohdintaa puhelimessa ja sähköpäätaulun räpläämistä päätalossa. Sitten tuli valo. Olin heti majaan tultuani ottanut lisälämmittimen pois päältä, arvelin, että ylikuormitusta saattoi olla, jos toisessakin majassa on molemmat patterit päällä ja viimeksi tullut retriittivieras ehkä käynnistää mikron tai vedenkeittimen. Sisar sanoikin, että oli unohtanut varoittaa lisälämmittimen käytöstä. Se on viisainta pitää irti verkosta.

Valmistauduin nukkumaan pukemalla mukana olevan lämpökerraston, pyjaman ja villasukat. Onneksi vuoteessa oli kunnon untuvapeitto, lisäksi levitin shaalin ja päiväpeitteen. Vuode lämpeni hitaasti, sillä lattiakin hohkasi kylmää.

Se, mille ei mitään voi, ei harmittelemisesta parane. Sain lopulta kohtalaisen hyvin nukuttua peittojen uumenissa, kun vuode viimein lämpeni. Aamulla oli tosin karua kömpiä vuoteesta jääkylmälle lattialle, pukeutua hytisten ja asioida pihan perällä huussissa. Luostarielämän karuus ja yksinkertaisuus voi siis olla tätäkin, ajattelin.  Tuli mieleen mökeissä eläjät maaseudulla, missä lumimyräkkä on katkonut sähkölinjoja. Onnekseen vanhoissa mummonmökeissä on aina jonkinlainen tulisija.

*jatkuu

Vaarilassa on kiva ovikello, siinä on erilainen ääni kuin kotona. Tämä täällä helähtää pimpom. Nappula kun on Pikkuritarille sopivalla korkeudella, niin sitä on mukava soittaa aina kun Ritarilan väki tulee Vaarilaan. Pikkuritari saa kuunnella pimpomia myös sisältä ja kokeilla Vaarilan oven avaamista Mummelille, joka tulee postilaatikolta. Se onkin ihan uusi ja jännä juttu.

ILOISTA YSTÄVÄNPÄIVÄÄ RITARILAAN !

…ja sitä samaa myös BLOGIYSTÄVILLE – jotka saavat omia mieleisensä allaolevista korteista. Paljastan tässä salaisuuden, että joitakin teistä erityisesti ajattelin kortteja valitessa. Olisi kiva tietää osuinko oikeaan.

Mukana on myös Pissismummon toivotus kaikille ystävilleen: HERTTAISTA HULABALOOOTA!

”Kysyt kuolemasta. Se on silmissäni lähde, toinen, maa, mitä täällä on, mutta siellä täsmällisempää, selkeämpää, kestävämpää, salaperäisempää.”

-Bo Carpelan, Vuodet kuin lehdet , suom. Tuomas Anhava, 1989

*Päärautatieaseman pikasuutarissa.

Odotan , että herra edelläni on toimittanut asiansa. Tervehdin, kerron, että jalassani on talvikenkä, jonka varren vetoraksukka repsottaa ja kysyn voisiko sen ommella.  Suutarismies pyytää kenkää nähtäväksi ja toteaa, että onpa hankala korjattava. Hymyilen hänelle, että itse asiassa koko lenkki on tarpeeton, sen voisi vaikka poistaa, kengän saa hyvin jalkaan muutenkin. – Leikataanko, suutari kysyy puukko kädessä ja saatuaan luvan sipaisee repsottavan nahanpalan pois eikä ota maksuakaan palvelusta.  – Kiitos ja hyvää päivänjatkoa, sanon tyytyväisenä. – Kiitos samoin.

*Pääkaupungin pääpostissa.

Vuoronumero 214 kilahtaa. Tiskin takana keski-ikäinen nainen palvelee.
– Hyvää päivää, sanon. (Palveluammattilainen mulkaisee, ei vastausta)
– Etsin priority-merkkejä ykkösluokan postiin, täältä varmaan saa?
(P.a. näyttää liuskaa) – no, montako?
– Voin ottaa koko liuskan, tarvitsen useita.
(Mulkoilua, liuska kiertyy kiepille ja lennähtää tiskille)
– Taidan ottaa vielä näitä kukkapostimerkkejä.
– neljä viisikymmentä (koleasti)
– Olkaa hyvä (ojennan viitosen)
(P.a. ottaa rahan, killinki kilahtaa pöydälle)
– Kiitos. (Poistun. Ohhoh, onpa täällä hyytävää, ajattelen.)
*
Työhyvinvoinnista keskustellaan. Helposti keskustelussa ajaudutaan vastakkaisiin poteroihin: työnantajat ja työntekijät. Kolmas osapuoli unohtuu: asiakkaat. Uskon, että kutsumustyöläisiä on monissa ammateissa. Asenne ja motivaatio näkyy työn laadussa kaikkialla ja palveluammateissa varsinkin asiakkaan kohtaamisessa. Huonosti voiva työntekijä on huono käyntikortti työpaikasta ja -yhteisöstään.

Sanotaan, että niin metsä vastaa kuin sinne huutaa. On metsää, joka ei vastaa. Joka tapauksessa asiakas voi tervehtiä hymyillen, esittää asiansa ystävällisesti ja kiittää. Sitten samaa voi odottaa henkilökunnalta, jonka on jaksettava pitkät työpäivät. Terveisiä Itellaan.