Olin suunnitellut jonkin aikaa luostarimatkaa. Mielessä oli asioita, joita halusin mietiskellä. Valamoon tuntuu olevan vuosi vuodelta pitempi matka, kuuden tunnin istuminen bussissa on niin kovaa kipeäselkäiselle. Sitten muistin lukeneeni ekumeenisesta luostarista Helsingissä, josko sinne! Soitin ja sain kutsun viikonlopuksi.

Toinen lähti saattamaan perille asti. Ensin ajettiin Herttoniemen rantaan, mihin autotie loppuu.  Siitä jääpolkua yli Reposalmen, metsäpolkuja saaressa vielä kilometrin verran. Luostarin viitat olivat peittyneet lumeen, meni vähän arvailuksi, mutta pääsimme ennen vesperiä valoisaan aikaan perille. Pieni valkea luostaritalo tuntui ystävälliseltä. Sisar Hannele otti vastaan, esitteli paikat ja neuvoi saattajalle oikopolun rantaan. Hyvästelin Toisen, hän lupasi tulla hakemaan sunnuntai-illan vesperin jälkeen.

Retriittivieraiden majoitus oli pienessä mökissä, jossa oli kaksi minikokoista erakkotupaa. Tuvassa oli vuode, pikkuruinen pöytä ja kaksi tuolia sekä keittiötarvikenurkkaus. Mökki oli uusi, näytti siistiltä ja yksinkertaiselta – mutta tuntui erittäin viileältä. Panin merkille oviseinällä pienitehoisen sähköpatterin, joka oli säädetty 18 asteeseen. Vuoteen päädyssä oli irrallinen  lisälämmitin, jonka kytkin heti verkkoon. Tuvan lämpenemistä odotellessa ryhdyin askaroimaan teetä. Toinen retriittivieras ei ollut vielä saapunut, seinän takana oli hiljaista.

Vesperissä olimme kolmestaan, sisaret ja minä. Sisaret pukeutuivat albaan. Vesperin kulku oli tuttu: luettiin vuorolukuna psalmeja ja rukous, laulettiin virsi, sisar luki tekstin. Isä meidän -rukous poikkesi täällä siten, että jokaisen rukouslauseen jälkeen sanottiin aamen.  Vesperin päätyttyä istuimme pitkään hiljaisuudessa. Salmen takaa pilkotti kaupungin valoja. Enkelimobile liikahteli verkkaan katossa.

Palasin erakkomajaani. Siellä oli edelleen kovin viileää. Sisar oli tuonut muovirasiassa jotain keittoa iltapalaksi.  Mikrouuni oli erilainen kuin kotona, tässä oli kymmenen valintakytkintä ja kiertosäädin. Arvoin aikani nappuloita, mutta en ilmeisesti osunut oikeaan, koska liemi jäi haaleaksi. Se maistui lähinnä pippurilta.

Naapuri ehti kompletorioon mennessä perille, oli eksynytkin ja harhaillut pimeässä metsässä. Tunnelma kappelissa oli levottomampi, mutta kun rukoukset oli luettu, laskeutui hiljaisuus.  – Päästä irti huolista ja pettymyksistä, niin saat rauhan, oli sisar Hannele sanonut kompletorion päätteeksi meille. Jäin yksin kynttilähämärään vielä toisten lähdettyä. Siinä oli hyvä olla.

Kontemplatiivinen rukous on sitä, ettei ole tarpeen muodostaa ajatuksissaan mitään rukouslauseita, luetella asioita tai tarjota Jumalalle toimenpidemalleja. Voi levätä rukoushiljaisuudessa sielu auki ja luottaa. Sisäisen hiljaisuuden tila on kuin vaimeaa valoharsoa, kevyttä, lämmintä, samanaikaisesti tyhjää ja täyttä.

Sammutin lähtiessäni kappelin kynttilät ja eteisvalon, rapulla hengitin syvään kylmää pakkasilmaa. Taivas kimalteli tähdissä ja puolikuutamo valaisi pihaa. Askeleet narskuivat pihalumessa. Äkkiä tajusin, että mökki oli täysin pimeä. Onkohan sulake palanut, kävi mielessä. Päätalon yläkerrassa oli valot. Sisar oli kappelista lähtiessään toivottanut hyvää yötä ja ilmoittanut täyden hiljaisuuden alkaneeksi.

Maja oli tosi kolea eikä lamppuun tullut valoa. Haparoin pimeässä tikut ja sytytin tuikun. Hetken mietittyäni päätin rikkoa hiljaisuuden soittamalla sisaren kännykkään. Seurasi huolestunutta pohdintaa puhelimessa ja sähköpäätaulun räpläämistä päätalossa. Sitten tuli valo. Olin heti majaan tultuani ottanut lisälämmittimen pois päältä, arvelin, että ylikuormitusta saattoi olla, jos toisessakin majassa on molemmat patterit päällä ja viimeksi tullut retriittivieras ehkä käynnistää mikron tai vedenkeittimen. Sisar sanoikin, että oli unohtanut varoittaa lisälämmittimen käytöstä. Se on viisainta pitää irti verkosta.

Valmistauduin nukkumaan pukemalla mukana olevan lämpökerraston, pyjaman ja villasukat. Onneksi vuoteessa oli kunnon untuvapeitto, lisäksi levitin shaalin ja päiväpeitteen. Vuode lämpeni hitaasti, sillä lattiakin hohkasi kylmää.

Se, mille ei mitään voi, ei harmittelemisesta parane. Sain lopulta kohtalaisen hyvin nukuttua peittojen uumenissa, kun vuode viimein lämpeni. Aamulla oli tosin karua kömpiä vuoteesta jääkylmälle lattialle, pukeutua hytisten ja asioida pihan perällä huussissa. Luostarielämän karuus ja yksinkertaisuus voi siis olla tätäkin, ajattelin.  Tuli mieleen mökeissä eläjät maaseudulla, missä lumimyräkkä on katkonut sähkölinjoja. Onnekseen vanhoissa mummonmökeissä on aina jonkinlainen tulisija.

*jatkuu