Olo käy vaimeaksi, kun kuume täristää, pilkkoo päätä, rinta rahisee eikä mitään irtoa vaikka kuinka yskii ja lopulta ei jaksakaan. Kolmantena päivänä jo ahdistaa henkeä, ihminen kömpii lääkäriin,  valittaa elämänsä laatua, saa reseptin. Tulehtunut on, keuhkoputkisto, tiesihän tuon.

Herää perumaan sopimiaan, se on jaksettava, sitten valahtaa taas vuoteelle, yrittää lukea, kohta on unessa. Viisi päivää nappien nappailua, kuume ei täristä enää, pää tuntuu kutakuinkin omalta. Rinta rahisee yhä, aikansa kun jaksaa yskiä, irtoaakin jo jotain, jota syljeskellä, mutta ei rahina lopu, ei vielä. Konserttikin odotti, mutta ei kahta rahisijaa, yskänpuuskien raastamaa, ei.

Toisella täyttyy uusi vuosiluku, juhlijaksi ei nyt ole kummastakaan, siirretään tuonnemmaksi, jahka toetaan tästä. Iltahämärissä Pikkuritari joukkueineen pimpottaa yllättäen ovikelloa, laulaa Vaarille onnittelulaulua. Vaari ilahtuu kovin. BBC News valuttaa katastrofivirtaa, uhkaa ja tuhkaa tunnista toiseen.  Asiantuntijat aprikoivat, äkkinäiset vetävät banderollinsa kadulle, sytyttelevät kynttilöitään. Aamu raahustaa päivää pitkin iltaan ja yö peittelee tautisilla unilla.

Japani on pysynyt otsikoissa ja etusivuilla. Uutismaailman lakien mukaan se pysyykin, kunnes tapahtuu jotain uutta maailmanlaajuisesti hätkähdyttävää. Maailma on ollut myötätunnosta minuutin hiljaa – kotinsa menettäneet ja läheisensä kadottaneet paikalliset elävät piinaavan pitkiä tunteja, päiviä, viikkoja. Tuho on karmea ja epävarmuus huomisesta jatkuu.

Myös pitkälle kehittynyt yhteiskunta voi haavoittua pahasti luonnonvoimien armoilla. Yllättikö se meidät kaikki? Mediassa SPR:nkin kaiken kokenut johtaja jäi toistelemaan mantraansa Japanin erinomaisista kriisivalmiuksista. Maa ihmisineenhän oli täysin sokissa! Kesti päiviä ennen kuin tuhon laajuus selvisi kenellekään.

Pörssikurssit huristavat alamäkeä, talouden romahdus on tosiasia ja vakuutuslaitokset mahdottoman tehtävän edessä. Selvähän se, että sijoittajilla on huoli pääomistaan. Seuraava huoli ovat räjähtelevät ydinvoimalareaktorit. Siitäpä oivallista vaalikauraa meidänkin maamme populisteille ja protestiliikkeille.

Ajattelen pelastus- ja raivaustöissä uurastavia japanilaisia. Heidän tehtävänsä näyttää aluksi toivottomalta. Miltä tuntuu haalia merestä ruumiita, jotka aalto tempaisi mukaansa? Mistä aloittaa kaupungissa, josta ei ole juuri mitään jäljellä? Vielä vähän aikaa ja raunioista nousee kuoleman löyhkä.

Rojukasojen keskellä vaeltelee yksinäinen vanha mies, etsii kadonnutta elämäänsä. Japanissakin kaksi kolmasosaa valtakunnasta jatkaa normaalia arkeaan. Se tapahtui muille.

Oli sovittu likkaporukalla, että mennään seuraavana iltana naapurikaupunkiin teatteriesitystä katsomaan. Edellisenä iltana ryhmän veturi soitti ja houkutteli lähtemään saman tien aikaisemmin päivällä, voisimme katsastaa Miró-näyttelyn ja kenties osallistua työpajaan, jossa saisi tehdä omin käsin taidetta. Mietin jaksanko toista pitkää päivää peräkkäin, olin palannut pääkaupungin kulttuuririennoista myöhään. Yön yli nukuttuani olinkin taipuvainen muuttuneeseen suunnitelmaan.

Espoon Kulttuurikeskuksen tiloissa on runsaasti nähtävää: Kaupunginmuseo Kamu, Kellomuseo, Helinä Rautawaara-museo ja Emma. Taidetyöpajaan ilmoittautuneet saivat ilmaisen opastuksen taidemuseon Miró-näyttelyyn, jota käytettiin virikkeenä omalle työskentelylle.  Oli lystikästä hakata posliinia paloiksi vasaralla, liimata paloja levyneliölle, päällystää tasoitemassalla ja lopuksi huuhtoa massa posliininpalojen päältä, että värit pääsivät oikeuksiinsa. En ole ikinä tehnyt mitään tämmöistä, joten kokemus oli ainoa laatuaan.  Tulosta en menisi kovasti kehumaan, mutta ei se nyt mikään pannunalunenkaan ole. ITE-taidetta, ehkä.

Louhi-salissa oli illalla yksi viidestä loppuunmyydystä vierailunäytännöstä, saksalaisen Familie Flötzin Infinita. Ja kas, sekin oli ennen näkemätöntä: teatteria ilman sanoja; vain varjokuvia, musiikkia, naamioituja hahmoja, loistavaa mimiikkaa. Neljän miehen esittämänä ihmisen elämänkaari lapsuudesta päätökseen asti. Hurmaava esitys kirvoitti liikutuksen kyyneleitä ja sydämen pohjasta nousevaa naurua yleisössä. Elin musiikin mukana omia muistojani, ehkä visioin tulevaa vanhuuttakin.

Tässä opin sen vanhenemiseen liittyvän seikan, että mieltään voi muuttaa ja yön yli nukkuminen kannattaa aina. Toisenkin asian opin: mitä vähemmän ennakkoluuloja – sitä antoisampaa elämä on.

Kuin kukka käännämme kasvomme aurinkoon kevään tullen. Aukenemme lämmölle.

Kaukana täältä kirsikankukat varisivat ennen aukeamistaan. Meri nousi mustana, huuhtoi elämää mennessään. Avaudun maan hiljaista itkua kuulemaan edessäsi, Kaikkivaltias.

Miten vanhaksi pitää tulla ennen kuin voi alkaa miettiä vanhenemista? Vai niinkö on, että monessa elämänvaiheessa sitä miettii, mutta mietteet ovat erilaisia, koska näkökulma muuttuu elämänkokemusten myötä. Ehkä kysymys ei ole niinkään näkökulmasta kuin tuntumasta? Mitä tunteita vanhenemisen ajatus herättää, kysyin ystävältä. – Kauhua, oli spontaani vastaus.

Lapsi ei vanhenemista mieti, hän leikkii elämäänsä ja kirmaa etapilta toiselle kasvamisen ja oppimisen polulla. Nuorena ikäpolvien erot tuntuvat, mutta oman vanhenemisen ajatuksen saattoi helposti torjua rajattomilta tuntuvien mahdollisuuksien hurmassa. Työelämässä ja perheen arjessa oli jo vaiheita, jolloin energiat olivat vähissä ja vastuu painoi. Elämä tuntui urakalta, josta on selvittävä. Ehtikö siinä vanhenemista miettiä?

Lapsena oli vain tämä päivä. Omat vanhemmat ja muut aikuiset olivat auktoriteetteja joita toteltiin tai ei toteltu. Nuoruudessa nämä samat ihmiset muuttuivat vanhoiksi ja heidän auktoriteettinsa muuntui näköalattomuudeksi. Työikäisenä huomasi ensimmäiset merkit vanhenemisesta ja se oli pelottavaa. (1.mies)

Lapsuus, nuoruus ja aikuisuus kuljettavat kohti vanhuutta, joka valmistaa viimeiseen vaiheeseen, elämästä luopumiseen. (1.nainen)

Vanhenemisen huomaa keski-iässä, erityisesti viimeisinä työvuosina väsymisenä ja aikaansaamattomuutena. (2.nainen)

Vanhenemisessa ei ole mitään suloista, jos on elämässä yleensäkään.     (eläkeläisryhmä)

Nyt tunnen, että mahdollisuuksien rajat ovat jo tulleet vastaan. Samalla koen vastuun helpottuneen, sen piiri on kutistunut. Rajallisenakin elämä tuntuu mielekkäältä. Iloa on paljon; arjen, läheisyyden, yhteisöllisyyden, elämän monimuotoisen kauneuden ja merkityksellisten kohtaamisten iloa. Kun elämysten hakemisen ja osallistumisen vimma hellittää, avautuu sisäisen kokemisen rikkaus uudella, hiljaisella tavalla. Se tuntuu tyydyttävämmältä kuin osasi kuvitella.

Vastuu ei helpotu, kutistuu ehkä ja sen kohde ja toimintatapa muuttuu. Nuorena aikuisena koki ensisijaisesti olevansa vastuussa jälkeläisistään ja elinpiiristään. Vasta vanhuuden merkkien ilmaannuttua alkoi oivaltaa kunnolla vastuuta omasta itsestään ja elintavoistaan. On ristiriitaista, että vasta vanhuuden kynnyksellä löytää elämän rikkautta paljon lähempää kuin ennen, mutta silti on tarve pitää kiinni oljenkorresta joka lupaa uusia elämyksiä nyt jo ylipääsemättömän vuoren takana. (1.mies)

Tuntee tyytyväisyyttä omista aikaansaannoksista työssä, ihmissuhteissa, lapsen kasvatuksessa. Voi jättää kiireen ja kilpailun, saa vain olla, ellei huvita muu. (3.nainen)

Tarpeellisuuden tunne pitää pystyssä. Vapaaehtoistoiminnassa tarvitaan toimintakykyisiä ikäihmisiä. Toiminta antaa sisältöä elämään. (2.mies)

Kaikki tekeminen vie enemmän aikaa. On opeteltava sujahtelemaan peilien ohi. Muutoksista selviää hyväksymällä. (eläkeläisryhmä)

Vanheneminen? Luonnollistahan se on. Sitä hidastuu, alkaa viihtyä itsekseen, nauttia aikatauluttomuudesta. Luovuttelee asioita, aloittaa jonkun uuden harrastuksen. (5.nainen)

Arvot muuttuvat, olen huomannut. Moni ennen tärkeä asia tuntuu marginaaliselta, tärkeimmiksi ovat tulleet henkiset arvot. (4.nainen)

Saatamme suhtautua turhan pelokkaasti ja torjuvasti vanhenemiseen. Näemme ja kuulemme ympärillä ikäviä esimerkkejä vanhojen kohtaloista. Luopuminen työroolin antamasta yhteiskunnallisesta asemasta ja sen mukana monista ihmissuhteista voi tuntua vaikealta. Taloudellinen tilanne muuttuu, tulee terveydellisiä huolia. Tulevaisuus alkaa pelottaa, pelkääminen syö iloa ja vie voimia.

Vanheneminen on vähittäistä. Menetykset sammuttavat elämänvoimaa. (eläkeläisryhmä)

Kun tajuaa hautajaisissa olevansa sukupolvensa ainoita saattajia, se on kuin salamanisku: nyt olen tullut vanhaksi! (1.nainen)

Koemme itsemme onnekkaiksi kun emme vielä saaneetkaan kuolemantautia. On outoa, että kovin harvoin pystymme hyväksymään, että kun jonkun meistä on kuitenkin luovuttava osasta saavutettuja etujamme, se menettäjä voi yhtä hyvin olla minä itse. Tuo tieto on äärimmäisen pelottava. (1.mies)

Terveyden menetys pelottaa, se, saako hoitoa ja apua tarvitessa. Itsenäisyyden menetys pelottaa, se, ettei kykene huolehtimaan itsestään, päättämään asioistaan, tai ilmaisemaan itseään. (3.nainen)

Kristilliset mystikot puhuvat ’talon tyyntymisestä’ tarkoittaen sillä ruumiillisten halujen sammumista ja henkisen puolen kirkastumista. Mietin, tarvinneeko sammuttaa sitä, mikä inhimilliseen elämään kuuluu. Nautinnosta voisi olla kiitollinenkin. Ehkä tulee itsestään aika tai on jo, jolloin fyysinen rakkaus ei ole samalla tavalla onnen lähde kuin on ollut. Hellyyden ja läheisyyden halu on syvästi ihmisyyttä, ei se koskaan katoa.

En ymmärrä ajatusta, miksi jotain inhimillistä pitäisi uhrata jonkin toisen inhimillisen alttarille. Se olisi aivan turhaa energian tuhlausta, sillä Luojamme on rakentanut meistä niin hienon laitteen, että tarpeemme ja kykymme kulkevat lähelle tasapainossa. Se mikä kenties vanhetessa itsekkäänä fyysisyytenä hävitään, voitetaan varmasti moninkertaisena mielen ja pyyteettömän läheisyyden rikkautena. (1.mies)

Ihmisiä liukuu maailmani ulkokehälle. Aika syö suhteita, rakkaudet kukoistavat ja kuihtuvat, ystävyydet haalistuvat, työelämässä tärkeältä tuntuneet ihmiset jäävät ympyröihinsä pyörimään. Avoimelle elämä voi tarjota uusia ihmissuhteita vanhenevanakin. Kohdataan, jaetaan samaa matkaa.

Unelmia voi olla kaiken ikää, niitä voi toteuttaa ja kokea onnistumisen iloa. Usein vanhuudessa kulutamme voimia huomisen pelkäämiseen, vaikka voisi tästä päivästä iloita. (1.nainen)

Elämä on matka. Jos katsomme taaksemme vaikkapa junan takasillalta, ei se mikä jää taakse katoa minnekään. Siellä se on, emme vain enää näe sitä. Mutta jos kuljemme samaa tietä uudelleen, voimme kenties nähdä saman maiseman ja kokea monta tunnetta uudelleen. (1.mies)

Tunnen iloa ja kiitollisuutta siitä, mitä elämä on eteen tuonut. Tunnen rauhaa siitä, että olen turvassa kaikesta huolimatta eikä tarvitse kaikkea yksin kantaa. (3.nainen)

Vanhenen, vanhenen vastaan panematta, jopa mielelläni. Aika virtaa, muutos on ikuista. Jonakin päivänä minunkin aikani tulee täyteen, en sitä pelkää. Elävien huolet tulevat ja menevät, surua on aikansa, iloa aina.

Mitä laskiainen on, jos ei talviriehaa ja perinneruokia?

Laskeutumista paastoon?

Rakkausvärejä: elämän hehkuvaa oranssia, katumuksen violettia, aavistus lähestyvän pääsiäisen kultavalosta…

Viikko on vilahtanut ihan muissa kuin kirjoittamisen merkeissä. Onkohan niin, että kevät oirehtii ihmisessä sillä tavoin, että sosiaalinen elämä vilkastuu. Ja sehän on vain hyvä?

Jäät kolisivat laivan kylkiin. Tallinna oli paikoillaan. Viime käynnin (toukokuussa) jälkeen kruunut ovat vaihtuneet euroiksi eikä laivamatkaajilta kysytty passia. Vanhassa kaupungissa kävely ei paljon huvittanut, sen verran pilvikostea oli sää. En tiedä voiko muutaman tunnin pistäytymisen aikana aistia tämän, mutta ilmapiiri kaupungissa tuntui pysähtyneeltä, varovaiselta. Hintataso on edelleen edullinen. Kävin kasvohoidossa, josta meillä olisi saanut pulittaa 59 euroa, mutta siellä hyvätasoisessa ilusalongissa 31,80. Kevyt päivämeikkikin olisi ollut vain 6,40, mutta en älynnyt ennakkoon varata aikaa sitä varten.

Paluumatkalla laivan buffet tarjosi herkkuja, joita nauttiessa oli rattoisaa porukalla suunnitella uusia ’poikkeuspäiviä’.  Aterian jälkeen ennen kotisatamaa istuimme vielä tovin laivan karaokebaarissa. Olen harvoin semmoisissa paikoissa, joten ihmeteltävää riitti. Kaikki laulunhaluiset esiintyjät olivat miehiä! Millä antaumuksella he heittäytyivätkään tulkitsemaan englanninkielisiä kappaleita. (Voihan olla, että parilla oluttuopillisella oli osuutta eläytymisessä…) Kappaleita en tuntenut, täytyi vain todeta olevansa jokseenkin out popmusiikin markkinoista. Myös yleisö oli miesvoittoinen ja palkitsi esiintyjät taidoista riippuen kohteliailla tai innokkailla aplodeilla.

Laivamatkan ikävin osuus on aina se tungos laivasta poistuessa ja erityisen ikävää on kuunnella humaltuneiden ja väsyneiden kanssamatkustajien kireitä sananvaihtoja keskenään tai kovaäänistä kiroilua puhelimeen. Maan tapa? Moni matkaaja näkyy raahaavan edelleen laatikoittain juotavaa ja kassikaupalla sitä sun tätä lahden takaa kotiin. Porukassamme oli joku muukin kaltaiseni, joka tuli vain saman käsilaukun kanssa takaisin, minkä oli matkaan ottanut.

Mikä jäi mieleen? Oikeastaan keskustelu retriiteistä matkatoverin kanssa tuoremehulasillisen ääressä jossain kahvilassa. Se yhteinen kokemus miten hälinän keskellä voi olla rauhassa.

Risto Ahti; Neron omaelämäkerta; WSOY 2010

Teos on määritelty esseeromaaniksi, mikä on melko sekava käsite. Mietin mikä tässä voisi olla romaaninkaltaista, kun ei ole tarinaa, ei juonta, ei oikeastaan henkilöitäkään. Ahti on loistava kirjoittaja ja sanottavansa tiivistä, painavaa, aforistista. Tekstit eivät tyhjene kertalukemalla.  Olen oppinut tuntemaan Risto Ahdin runoilijana, tämä voisi olla proosarunoa myös. Teos  pitäisi lukea hitaasti, antaa tekstille aikaa avautua. Kirjasto määritteli laina-ajaksi kaksi viikkoa, jossa ehdin  puoleen väliin. Pakkohan tämä on ostaa.
*
Peter Franzén; Tumman veden päällä; Tammi 2010

Elokuva- ja tv-rooleistaan tunnetun näyttelijän omakohtainen tarina on sujuvasti ja eläytyvästi kirjoitettu. Tällaisten lapsuusmuistojen kirjoittaminen on raastavaa, mutta samalla terapeuttinen kokemus. Lukija järkyttyy pienen Peter-pojan urhoollisuudesta ja kyvystä selviytyä. Kiinteää rakkautta äitiin ja pikkusiskoon kuvataan hellyttävin yksityiskohdin. Monien kauhistuttavien tositarinoiden tavoin tämä kirja ei masenna, kovista kokemuksista huolimatta toivo ja elämänusko säilyvät. – Franzénin kerrotaan työstävän tarinaansa elokuvaksi, jonka aikoo itse ohjata. Kirja kannattaa lukea, siinä on muutakin kuin riipaisevia kohtauksia.
*
Selja Ahava; Eksyneen muistikirja; Gummerus 2010

Kiinnostava esikoisromaani nuorelta kirjoittajalta, joka on koulutukseltaan dramaturgi. Aiempi kirjallinen tuotanto käsittää elokuvien ja tv-sarjan käsikirjoituksia sekä kuunnelman. Ahava on myös tehnyt kokeellisia dramaturgisia teoksia. Kirjoittajan tausta ja tarinan aihe vaikuttaa romaanin tyyliin. Kirjoittaja kuljettaa päähenkilönsä Annan tarinaa eri elämänjaksojen ja asuinpaikkojen kautta. Erityisen hienosti kirjassa kuvataan Lontoota, jossa kirjailija on esittelyn mukaan asunut viisi vuotta. Kirja on parhaita lukemiani muistisairaan ihmisen sisäisen maailman kuvauksia. Minulle kirjan lukeminen oli eräänlaista surutyötä, olen uudelleen elänyt omia muistojani äidin viimeisistä vuosista.
*
Eila Kostamo; Isänkuvat; WSOY 2010

Osaava pitkän linjan kirjailija on julkaissut mielenkiintoisesti rakennetun sukutarinan. On taiteilijanainen, jonka pitkään vaiennut nuoruuden rakastettu ottaa yhteyttä sairastuttuaan vakavasti. Nainen on kertonut pojalleen sepitettyä isätarinaa, joka yhteyden uudelleen rakentumisen myötä joudutaan realisoimaan.  Nainen alkaa selvittää pojalleen myös oman sukunsa vaiheita, omaa isäsuhdettaan, muistisairaan äitinsä suhdetta mieheensä ja omaan isäänsä. Kahden äitinsä kanssa kasvanut poika saa viimein tietää kuka hänen isänsä on. Kostamon tapa kirjoittaa on sävyisä, kahdessakin merkityksessä. Vahvoista aineksistakaan hän ei kehitä raastavia draamoja. Kirjassa on varovainen ja himmeä perustunnelma. Erityisesti nautin taiteen kuvauksista.  Keskipaikkeilla tarina hajoaa turhankin lavealle, mutta kootaan kauniisti katarttiseen päätökseen. Miellyttävä lukukokemus.
*
Petri Tamminen; Muita hyviä ominaisuuksia; Otava 2010

Siitä asti, kun luin Mitä onni on (2009), olen ollut kirjailija Tammisen vilpitön ihailija.  On tietysti monia omalla tavallaan kiehtovia tyylejä kirjoittaa, Tammisen lause vain on yksinkertaisesti niin tosi parasta. Hän on hauska pyrkimättä yhtään hauskuttamaan. Kirjaa lukee jotenkin hymyssä suin pitkin matkaa. Tässä kirjassa on luku, joka sai minut nauramaan peräti ääneen itsekseni, mitä lukiessa harvoin tapahtuu. Mahdoton määritellä mitä genreä kirja on muuten kuin Petri Tammista!
*
Olli Jalonen; Poikakirja; Otava2010

Kehuin täällä Jalosen edellistä 14 solmua Greenwichiin. Jaloa proosaa tämäkin viimeinen. Poikakirja puhuttelee tyylillään, persoonallisella rakenneratkaisullaan ja hyvällä maulla kirjoitettuna. Minulle, kahden pojan äitinä myös aihepiiri tuntui läheiseltä: Jalonen kuvailee nuoruuteni aikoja pojan silmin. Romaani on hyvä esimerkki siitä, miten tehokasta ja koskettavaa  on pienesti ja dramatisoimatta esiin kirjoitettu elämän tragiikka. Olisi tämäkin ollut Finlandia-palkinnon arvoinen.
*
Joel Haahtela; Lumipäiväkirja; Otava 2008

Tykästyin Haahtelan tyyliin lukiessani palkintoehdokkaana ollutta uusinta opusta. Hän näkyy kirjoittavan lyhyttä proosaa, sekin miellyttää. Katoamispisteessä satoi vettä, tässä kirjassa sataa koko ajan lunta. Nämä toistuvat luonnonkuvat antavat taustaa tapahtumille, kietovat henkilöitä ja heidän polkujaan pehmeään, unenomaiseen  verhoon. Tarina ankkuroituu kertojan nuoruuden rakastettuun, jonka elämän myöhäisempiä, dramaattisia vaiheita seurataan kaukaa. Kun kertojaminän oma elämänkuvio hajoaa, hän kokee väistämättömän halun palata etsimään menneisyyteen kadottamaansa. – Haahtela kirjoittaa kaunista, levollista kieltä ja antaa yksinkertaisilla lauseillaan paljon.

”Tuuli oli yltynyt ja yö täynnä ääniä. Ne tulivat kaukaa lapsuudesta, paikasta ennen nukahtamista. Ne tulivat huoneesta, jossa ei ollut kattoa ja jos makasi liikkumatta näki tähdet ylhäällä – – – En tiennyt oliko kesä vai talvi. Se oli samantekevää, koska ilta oli lämmin ja me istuimme siinä kaikki. Nyt muistin sen hyvin selvästi. Muistin kokoontaitettavat tuolit, hetki hetkeltä ohenevan valon. Äkillinen humiseva hiljaisuus, kun tulevaisuus näyttäytyi kaikille hyvin selvänä; kun tulevat päivät purjehtivat yli kirkkaina ja vastaansanomattomina. En tiennyt kuinka kauan makasin kadulla, tuskin kovin kauan. Tunsin kuinka joku kumartui ylleni ja myöhemmin joku toinen. Sitten en tuntenut mitään. Elämä on pyhä.”
***

Vanha koivu hyräili vielä eilen huurrehunnussaan. Se tietää: ihan kohta talvi luovuttaa, hyvästelee pakkaspäivät, huiskii viimeiset lumet komeroistaan. Ihan kohta tuuli tuo kevään ensimmäiset tuoksahdukset ja aurinko herättelee silmut unestaan.

Valo voittaa aina lopulta pimeän

Sunnuntaina kirjoitan kirjettä nuoruusystävälle, joka asuu matkan päässä. Kirjeen kirjoittaminen on hidas yhteydenmuoto, kynällä paperille, arkit kirjekuoreen, päälle osoite ja postimerkki ja postiin. Ihmisen käsiala muuttuu, jos sitä ei harjoita ja ajattelu muuttuu, jos aina ajattelee koneen kautta. On mukava kirjoittaa kirje omin käsin, kun tietää, että sitä odotetaan ja siihen myös vastataan kirjeellä. Kirje on uniikki kuten taideteos.
*
Maanantaina soitan ystävättärelle, jonka kortissa oli taannoin tapaamisehdotus. Koska lempikahvilamme Senaatintorin laidalla on pitkällisen remontin kourissa, olemme viimeksi tavanneet kirjakaupan yläkerran kahvilassa. Ei ole sama missä keskustellaan. Paikka riippuu seurasta, molempien pitää tuntea viihtyvänsä.

Iltapäivällä yllättää tekstiviesti kaukaiselta ystävältä, jota on vaikea tavoittaa ja josta en ole kuullut aikoihin. ”Löysin ystävänpäiväkorttisi, kun tulin sairaalasta kotiin. Kiitos siitä”. Soitan takaisin heti. – Sairaalasta? Miten on? Puhelu kestää. Pitkää vaitioloa puretaan, kuulumisten väli päivittyy puolin ja toisin. Tuttuus on tallella välimatkoista ja -ajoista huolimatta.
*
Tiistaina istun taannoin eläkkeelle jääneen entisen työtoverin kanssa kotikaupungin kahvilassa. Mielen pohjalla on lausumaton kysymys: millaisena jatkuu ystävyys nyt, kun hänenkin työvuotensa ovat ohi? Ääneen jaamme rattoisasti tämän elämänvaiheen tunnelmia.
On ilmiselvää, että olen jo vapaammassa vaiheessa. Hän on jättänyt itselleen lukuisia tehtäviä, joista ei henno tai haluakaan luopua. Kalenteri näyttää edelleen täydeltä. Pitkä työura vastuullisissa tehtävissä ei pääty kuin seinään. Vähittäisessä luopumisessa on myös viisautensa.
*
Keskiviikkona tapaan pääkaupungissa ystävän, jonka kanssa on käyty kirjoittajakurssia ikäihmisten yliopistossa. Emme tunne toistemme historioita muuten kuin tekstiemme kautta; hän kertoo lukevansa blogiani, minä sain kurssin aikana lukea hänen omaelämänkertansa. Tapaamme ensi kertaa kahden, kasvotusten. Puheet virtaavaat, jaetaan kurssin jälkeisiä elämänkäänteitä, tekstejäkin. Arvostan hänen kommenttejaan.Puhelemme kirjoittamisen esteistä ja kynnyksistä. Jaamme äitinä olemisen tuntoja suhteessa aikuisiin lapsiin. Tunnen saaneeni paljon, kun lähdemme kumpikin omaan suuntaamme. Mitä rikkauksia elämä kätkeekään!
*
Torstaina tapaan ystäväporukan vapaaehtoistyön keskuksessa. Vanhenemismietteeni saavat uusia vivahteita. Joku arvelee jo asettuneensa, toinen vielä kyselee ja ihmettelee. Kokemusperäisiä tuntoja jaetaan eikä kaikesta olla samaa mieltä, mutta oi miten hyvää tekeekään nauraa yhdessä.
Ikääntymisen sisäiset tunnot vaihtelevat, kuitenkin ne näyttävät olevan johdonmukaisessa linjassa sen kanssa, miten elämään yleensäkin suhtautuu. Omat ja läheisten terveyshuolet vaikuttavat mielialoihin, se tunnustetaan. Työelämästä irrottautumisprosessi on häälymistä menneeseen takertumisen ja uusille mahdollisuuksille avautumisen välimaastossa.
*
Tulen ajatelleeksi, miten yksilöllisiä kaikki ystäväni ovat ja miten erilaisia teitä olemme tutuiksi tulleet. Jokainen on vahvasti oma persoonansa vahvuuksineen, inhimillisine piirteineen. Kullakin on oma unelmansa, jota vaalii ja elämänvoimansa, joka kannattelee. On arvokas lahja elämältä, että tätäkään taivalta ei tarvitse kulkea yksin.  Matkatoveruus tukee.